Eniten valtaa on sillä, joka sanelee keskustelun rajat. Esimerkiksi tällä viikolla äänestettiin ulkoministerin luottamuksesta. Tässä tiivistävä summaus erilaisista näkemyksistä siitä, mistä oli kyse:
Ihmisen kokemuspiirin rajallisin luonnonvara on huomiokyky. Pystymme tarkastelemaan vain muutamaa asiaa tai näkökantaa kerrallaan. Huomiokyvyn ohjaaminen on muun muassa taitavan puhujan keskeisiä taitoja.
Antiikin Kreikassa huomion ohjaamisesta käytettiin termiä stasis (staasi, jännite, engl. issue). Puheen, väittelyn tai keskustelun jännite syntyy siitä, että asia voi olla joko näin tai noin, mutta ei itsestään selvästi kummallakaan tavalla. Kuvittele lautanen, joka pyörii kepin päässä. Miten katsojan silmät eivät pysty siitä päästämään irti. Tai iso kivenlohkare tasapainotettuna tiiliaidan päälle: kyse ei ole enää siitä, että putoaako se, vaan kummalle puolelle se putoaa. Staasin käsite on alun perin oikeudenkäynneistä: onko jotain tapahtunut? Jos on, niin onko se ollut rikollista? Ja jos on, niin kuinka vakavasti rikollista?
Kyseessä on siis taito muodostaa kiinnostavia kysymyksenasetteluita ja muotoilla ongelmia. Näillä asetetaan keskustelun raamit. What’s at issue here? Eli mistä on kyse?
Staasin asettaminen on kuin ehdottaisi peliä: Pelataanko bridgeä vai pokeria? Kysymys ohjaa ajattelemaan eri korttipelejä, ja keskustelun siitä, mitä niistä, jos mitään, pelattaisiin. Harvemmin ajattelet Afrikan Tähteä tässä vaiheessa – saatikaan kymmentä tikkua laudalla.
Jännitteiden asettaminen sulkee täsmälleen samalla tavoin pois muita kysymyksenasetteluja. Palataan Soiniin.
Asettamalla kysymyksen Soinin toimista ja hänen henkilökohtaisesta luotettavuudestaan SDP pyrki sulkemaan keskustelun koko hallituksen luottamuksesta pois. Siis ei todellakaan äänestetä siitä, onko hallitus huomaamattomasti ja vastoin eduskunnan tahtoa muuttanut suomen kantaa naisten oikeuksiin sallimalla Soinin toimia näin. Näin tehtiin, jotta hallituspuolueiden edustajat voisivat äänestää omantunnon nojalla ryhmäkuria vastaan.
Siniset, luonnollisesti, nosti jännitteeksi koko hallituksen luottamuksen: Jos Soiniin ei luoteta, niin hallituskumppaneissa ei luoteta sinisiin. Näin pyrittiin sulkemaan pois kysymys omastatunnosta ja naisten oikeuksista.
On huomattavaa, että molemmat jännitteet sulkevat pois liudan muita tapoja kehystää keskustelu. Esimerkiksi puheeksi ei noussut kysymystä Soinin kyvykkyydestä hoitaa tehtäviään.
Tästä nähdään, miten kyky lukea erilaisia jännitteitä auttaa tulkitsemaan keskusteluja. Taito auttaa myös pääsemään ulos umpikujiin joutuneista keskusteluista: kysymyksen käsittely ei johda mihinkään, puhummekohan oikeista asioista. Taito auttaa tunnistamaan näätäilyä ja bluffausta: onko ongelma todellinen vai myydäänkö nyt kehyksiä ovien sijaan? Miten olet voinut elää koko elämäsi ilman meidän uuttaa vitkutinta ja sen hilaa? – Ilmiselvä vastaus, useimmiten: aivan hyvin, kiitos!
Staasin asettaminen eroaa argumentaatiosta (ja topiikoista, joista lisää lähiaikoina) siinä, että argumentti ehdottaa ratkaisua ongelmaan, kun jännite ehdottaa ongelmaa ratkaistavaksi. Avoimet ongelmat jäävät vaivaamaan ihmismieltä ja saavat sen kaipaamaan sulkeumaa. Siksi ongelman asettaminen kaappaa huomion tehokkaasti.
Kuten moni muukin asia retoriikassa, jännite on työkalu, jota voi käyttää hyvin tai huonosti – ja hyvään tai pahaan.
Vastuullisesti käytettynä staasin asettaminen ohjaa keskustelua hedelmälliseen ja kaikkia osapuolia hyödyttävään suuntaan. Vastaavasti sillä voidaan piilottaa heikkouksia, hämmentää ja johtaa harhaan.
Tyyppiesimerkki epäeettisestä kysymyksenasettelusta on tahallinen provokaatio. Niillä keskustelun toiset osapuolet tuohtuvat ja sokeutuvat sille, että heitä viedään kuin härkää lävistyksestä.
Suurin provokaattori on ulkoministeri itse. Näytelmä toi esille, miten sinisillä on kannatukseensa nähden hallituksessa suunnattomasti valtaa. Lisäksi hän synnytti valtavan keskustelun aiheesta, joka on hänen henkilökohtaisen kiinnostuksensa kohde: abortin vastustaminen. Näin vaikka Suomessa vallitsee konsensus päinvastaisesta.
Oletko miettinyt, miksi poliitikot puhuvat kuin he puhuvat?
Nyt se selviää!
Poliittista keskustelua taustoittava kolumni Severi Hämäriltä Faktabaarin #kuntavaalit -blogissa.
”Väitteet eivät elä tyhjiössä. Epätarkkuudet ja epätodet väitteet saattavat olla ymmärrettäviä, kun ne nähdään kontekstissaan. Toisaalta myös totuuksilla voidaan kommunikoida harhaanjohtavasti.”
Kuulen usein kysymyksen siitä, kuinka poliittisen manipuloinnin voisi tunnistaa helpommin, enkä oikein aina tiedä, mitä vastata. Kysymyksessä ei nimittäin ole aivan sellainen asia, minkä luulisi.
Tarkastelen tässä artikkelissa eriasteisia tapoja, joilla harhautetaan, harhaanjohdetaan ja erehdytään, niin julkisesti kuin yksityisesti. Jaan nämä tavat kolmeen perheeseen: 1. keskustelun erheet, virheet ja rikkeet; 2. argumentaatiovirheet; ja 3. päättely- ja ajatteluvirheet.
Miten spotata keskusteluerheet?
”Perusedellytys kaikkelle keskustelulle on avoimuus” on valhe. Perusedellytys keskustelulle on se, että osapuolet ylipäätään kuulevat toisiaan, ja ottavat toisensa riittävän vakavasti myös kuunnellakseen toisiaan. Ei se, että olisi avoin toisen ajatuksille. Antakaahan kun oikein avaudun aiheesta.
Useimmiten keskustelun harhautuminen tapahtuu sattumalta, osana normaalia jutustelun kulkua. Ihminen on sellainen heinäsirkka, joka hyppii assosiaatiosta toiseen vaikka freudilaisiin lipsauksiin liukastumalla.
Toisinaan vahinkolaukaus aiheuttaa harmaita hiuksia, kun esimerkiksi tärkeästä kokouksesta ei siksi tule mitään. Pukumiehet ja -naiset käyttäytyvät tällöin kuin psykoaktiivisilla aineilla lääkityt paviaanit järkevän keskustelun sijaan — puheenjohtajan takertuessa apinamaisella raivolla vaivalla luotuun, tosin joskus mielivaltaiseen asialistaansa. Joskus harvoin harhautuminen on täysin tahallista ja silloin voidaan sanoa, että pelkkä retoriikka astuu etualalle ja järkevä asia poistuu takavasemmalle. Ehkä se livahtaa näyttämön takaa kujalle polttamaan hermosauhuja, joskus ottaa hatkat lopullisesti. Taitava puhuja osaa tehdä siirtymän huomaamattomasti, taitamaton tekee siitä spektaakkelin jota ei voi olla huomaamatta.
Nyt takaisin avoimuuteen muiden ajatuksille. Avoimuuden harha näkyy esimerkiksi erilaisissa keskusteluohjelmissa, joissa tuodaan samaan pöytään astronomi ja astrologi. Tai lääkäri ja yksisarvishoitaja. Tai kansanedustaja ja raivorasisti. On siis tilanteita, joissa toisen henkilön osallistumista keskusteluun ei tarvitse ottaa vakavasti. Tietenkin jokaisella on oikeus tunteisiinsa ja mielipiteisiinsä, mutta se ei aiheuta velvollisuutta toisille ottaa niiden ilmaisua tosissaan. Vakavasti ottamisessa on nimittäin kaksi terää. Kuulolla olijalla on kohtuullinen velvollisuus suhtautua puhujaan tosissaan vain, jos tämä kohtuudella osoittaa olevansa vakavasti otettavissa. Puhujan pitää siis kyetä (kohtuudella) – ja on suorastaan velvoitettu – osoittamaan olevansa vakavasti otettava. Tässä paino on sanalla kohtuu ja paino sanalla velvollisuus. Ketään ei velvoiteta kohtuuttomuuksiin. Mutta kumpikin osapuoli velvoitetaan pitämään huolta keskustelun laadusta riittävässä määrin. Velvollisuus edellyttää huolenpitoa paitsi omista puheista, niin myös toisen puheista. Jos puhuu pehmeitä ja siitä huomautetaan, kohtuus vaatii ottamaan palaute vastaan. Mutta myös pitää osoittaa, kun toinen puhuu lannoitetta. Kohteliaasti toki, ja osoittaa miten tämä tapahtuu, jotta keskustelu voi palata asiaan. Mutta silti silloin tulee nostaa esiin, että keskustelu ei ole nyt sitä mitä sen pitäisi – olettaen, tietenkin, että kyseessä on vakavasti otettava keskustelu, ja se halutaan pitää sellaisena. Jutustelussa, juoruilussa ja jonninjoutavassa joskin hauskassa jölöttämisessä pätee aivan eri säännöt.
Miten keskustelu menee metsään? Keskusteluerhe tarkoittaa sitä, että puhuja ei ole mukana samassa keskustelussa muiden keskustelijoiden kanssa. Esimerkiksi itsepintaisesti omasta kiinnostuksen aiheesta puhuminen, kun kaikki muut keskustelivat jostain muusta, on tällaista. Esimerkiksi kelpaa myös vaikkapa se, että käy puhumaan maahanmuutosta tai islamin uskon teologisista ulottuvuuksista, kun muut puhuvat lapsistaan. Erheen tunnistaa tyypillisesti epäuskoisesta katseesta toisten silmissä. Toistuvat, selvät huomautukset aiheesta ovat myös hyvä tunnusmerkki, esim. “Mutta kun tuosta ei nyt alkuunkaan ole kysymys!”. Keskusteluerhe voi muuttua keskusteluvirheeksi, jos silti itsepintaisesti ja tarkoitushakuisesti käy nuijimaan keskustelua haluamaansa suuntaan. Keskustelurike tapahtuu jos käyttää kiusaamista, painostamista tai vaikka murjottamista keskustelun masinointiin. Keskusteluerheiden, -virheiden, ja -rikkeiden tunnusmerkkinä on ennen kaikkea haluttomuus kuunnella ja siten aidosti keskustella toisten kanssa samoilla — ikään kuin yhteisesti sovituilla — säännöillä.
Eksyinkö asiasta?
Järkevä ja rakentava keskustelu nostetaan tavallisesti sisällöllisten ja perusteltavissa olevien väitteiden varaan. Muunlaistakin jutustelua, juoruamista ja porinaa toki kuuluu ihmisen repertuaariin, ja hyvä niin. Kaiken ei tarvitse olla niin järkevää ja rakentavaa.
Jos kuitenkin halutaan sopia yhteisistä asioista tai tehdä tärkeitä, vaikeita päätöksiä yhdessä, “järkevä” ja “rakentava” tahtovat olla avainsanoja. Tämä tietenkin on valitettavaa niille monille, joille “järkevyys” ja “rakentavuus” vaikuttavat olevan kirosanoja, tai joille ne ovat synonyymejä lähinnä heidän omille ajatuksilleen. Usein nämä ovat samoja ihmisiä, tietenkin.
Oletusarvoisesti puhujan pitäisi pystyä kysyttäessä perustelemaan, miksi hänestä vaikkapa “demarit ovat unohtaneet arvonsa” tai että “kokoomuksella mitään arvoja koskaan on ollutkaan”. Helppohan sitä on heittää ilmaan mitä vaan ja antaa vain tuulen liikuttaa huulia. Mutta jos joutuu perustelemaan, niin minkä tekee?
Otetaanpa esimerkkinä savusilli, eli harhaanjohtaminen irtonaisilla väitteillä, joiden toivoo kääntävän huomion pois aiheesta. Esimerkiksi usein populismista itse arvosteltu Eero Lehti (kok) kutsui vasemmistoliiton pj. Li Anderssonia Suomen Donald Trumpiksi. Toimittajat tarttuivat silliin innolla.
Kaikkia argumentaatiovirheitä yhdistää asiattomuus: tavalla tai toisella vastataan puhumalla aivan toisesta asiasta. Näitä voivat olla esimerkiksi tunnereaktiot (“että mua sitten pännii nämä…”) tai henkilöön meneminen (“miten hän kehtaa, kun oli itse ensin…”) tai sitten ihan vain sitä itseään (“äitis oli” ja “pakko, kun sieltä päin tuulee”).
Päättely- vai argumentaatiovirhe? Suomen kieli on siitä hauska, että erottelemme järkevästi virhepäätelmät argumentaatiovirheistä. Englanniksi kun molemmat ovat vain fallacyjä.
Argumentaatiovirhe tapahtuu, kun puhujan pitäisi perustellusti puolustaa omaa näkökantaansa tai perusteellisesti vastustaa jotain toista näkökantaa, mutta ei vain onnistu siinä. Häneltä jää argumentti kesken tai se puuttuu kokonaan. Hän päätyy sen sijaan tekemään jotain muuta.
Päättelyvirheeseen syyllistyy, kun esittää johtopäätöksen, joka ei seuraa annetuista perusteista. Päättelyvirheen verbalisointi on argumentatiivista puhetta, vaikka siinä ei olisi päätä eikä häntää. Tästä syystä päättelyvirheet joskus johtavat kuulijoita harhaan. Varsinkin jos kuulijat eivät kunnolla keskity kuuntelemaan sitä, mistä puhutaan.
Virhepäätelmä on nimitys tyypilliselle päättelyvirheelle. Näistä löytyy erilaisia luokitteluja ja kukkakatalogeja mielin määrin.
Ajattelu päin persettä?
Aivan oma lajinsa on virhepäätelmät ja päättelyvirheet. Niissä on kyse siitä, että ihan aidosti yritetään perustella jotain väitettä — mutta epäonnistutaan siinä ruhtinaallisesti. Hauskaahan tässä on, että emme useinkaan jää virhepäätelmistä kiinni. Varsinkaan itsellemme. Kyseessä on laiska ajattelu.
Virhepäätelmien taustalla vaikuttaa olevan ihmisten peruspsykologiset ominaisuudet. Huolellinen ajattelu on hidasta, tylsää ja kuluttaa harmittavan paljon aivojen kaipaamaa energiaa. Sinnepäin ajattelu on nopeaa, hauskaa ja jättää enemmän aikaa ja energiaa arvokkaan nenämalmin louhimiseen.
Esimerkiksi psykologi D. Kahneman puhuu mieluusti heuristiikoista ajattelun vinoumien takana. Heuristiikka on sellainen ajattelun oikopolku, jolla on käytännön kannalta riittävän hyvä osumatarkkuus. Näitä ovat esimerkiksi, kun luotamme ystävämme sanaan tai pidämme yhdessä asiassa lahjakasta henkilöä lahjakkaana toisessakin asiassa. Ei 100%, mutta ainakin tuntuu meistä paremmalta kuin sattuma. Tulkitsemme muutamasta havainnosta yleistyksen ja sen perusteella uskomme tietävämme minkälaisia ihmisiä ovat savolaiset tai kirjastonhoitajat. Tai jos asia ilmaistaan meille yksinkertaisesti ja selkeästi, olemme taipuvaisia pitämään sitä totena. “He’s a straight shooter” sanovat monet Trumpin kannattajat.
Laiska ajattelu heuristiikkoihin nojaamisen mielessä on hyvä asia — suuren osan aikaa. Riittävän hyvä evoluution kannalta ainakin: heuristiikat ovat pitäneet meitä hengissä tähän päivään asti niin, että riittävän monet ovat aikuistuneet ja voineet hankkia samalla tavalla tehokkaasti mutta summittain ajattelevia lapsia.
Kuitenkin on selvää, että tällainen sinne-tänne-päin ajattelu ei toimi kaikissa tilanteissa. Naurattaa, kun tajuamme toimineemme kuin perse-edelläapina (Homo Retroverticoarboralis) puussa ja huomaamme huiputtaneemme itsemme uskomaan jotain älytöntä. Mutta samalla meiltä jää tärkeissä tilanteissa asioita huomaamatta. Teemme toistuvasti tavattoman typeriä päätöksiä huonojen perusteiden pohjalta.
Heuristiikat aiheuttavat siis ajatteluumme erilaisia vinoumia, joissa toimimme vastoin yksinkertaista järkevyyden ideaalia. Nämä vinoumat, sekä tietenkin ihan vain myös tahallaan huolimaton ja laiska ajattelu, altistavat meidät tekemään ja hyväksymään päättelyvirheitä.
Esimerkiksi jälkirationalisointi: valtionvarainministeri Petteri Orpo sanoi aiemmin kesällä, että hän henkilökohtaisesti aikoo estää kaikki lisäleikkaukset korkeakouluilta. Tehdyt leikkaukset tulevat, mutta lisää ei mene. Nyt hän on ehdottanut budjettia, jossa leikataan kuitenkin lisää yliopistosektorilta. Miten hän perustelee tämän? Sanomalla, että kyseessä on vain tarkistus, joka liittyy ”yliopistoihin liittymättömään kiky-sopimukseen”. “Uusilla leikkauksilla hallitus haluaa varmistaa, että kesäkuussa sovittu kilpailukykysopimus ei tuo yksityisille toimijoille, kuten yliopistoille, suurempia taloudellisia hyötyjä kuin julkisille oppilaitoksille, joita ovat esimerkiksi peruskoulut ja osa lukioista.” kirjoittaa Taloussanomat. Tässä argumentti olettaa, että yliopistot ja peruskoulut ovat jonkin asteisessa perustelemattomassa kilpailuasetelmassa — ja että yliopistoja voidaan kohdella milloin julkisen sektorin ja milloin yksityisen sektorin osana, miten se vain hallitukselle kulloinkin sopii.
Siksi eritoten päätöksentekijöiden ajattelua on syytä tarkkailla suurennuslasilla. Ja kysyä, seuraako väite oletuksista. Ja mistä ihmeestä oletukset on revitty?
Ja ennen kaikkea kysyä niiden poliitikkojen kohdalla, joiden kanssa on samaa mieltä: Miksi ihmeessä uskon tämän henkilön väitteitä? Mikä heuristiikka ajaa minua uskomaan häntä? Onko hän oikeasti luottamukseni arvoinen?
Vastaako tämä kysymykseesi?
Takaisin alkuperäiseen kysymykseen: miten tunnistaa poliitikkojen manipulaatioyritykset.
En vieläkään oikein tiedä, miten vastaisin. Kaksi asiaa tulee kuitenkin mieleen. Ensinnäkin: paranoia. Useimmat poliitikot kun ihan oikeasti ovat hyviä ihmisiä — joskin, no, nyt ihmisiä kaikkine vajavaisuuksineen.
Toiseksi, useimmat järkevät ihmiset tunnistavat, ihan ilman minunkaan neuvoja, kun heitä lähdetään suoranaisesti ja tarkoituksella manipuloimaan. Loput, järkeviä hekin tavallaan, vaikuttavat uskovan jo valmiiksi pehmeitä puhuvan poliitikon johtopäätöksen — eivätkä pahemmin välitä, miten siihen on päästy.
Käy siis ehkä hieman turhaksi loogisten hienouksien korostaminen tai vouhottaminen kriittisen ajattelun tärkeydestä politiikasta puhuttaessa.
Taito tunnistaa argumentaatiovirheet ja virhepäätelmät toki kuuluu yleissivistykseen, kuten myös ymmärrys siitä, miksi ja miten ajattelemme perä päin puun latvaa. Hyvä puhuja taitaa tarvittaessa myös virheiden käytön. Joskus mutkia täytyy oikoa. Metaforat ja vertaukset eivät onnistu ilman, että otetaan loikka tuntemattomaan.
Sen sijaan, että kannat huolta muiden puheista ja ajattelusta, tarkkaile mieluummin omaa ajatteluasi ja puheitasi. Kyse ei nimittäin ole siitä, että poliitikot yrittäisivät johtaa meitä harhaan. He ovat vain ihmisiä. Mitä he sille voivat, kun me muut haluamme seurata samoja polkuja ja tehdä samat virheet kuin suuret johtajamme meidän edellämme pää syvällä puun latvustossa.
Yhteenvetona:
Huomioi tilanne. Minkälaista keskustelua käydään? Onko juuri nyt välttämätöntä argumentoida ja ajatella huolella? Jos on, kiinnitä siihen huomiota. Jos ei, nauti jutustelusta olematta tiukkapipo.
Näytä esimerkkiä ja pidä huolta omista puheista ja ajattelusta.
Jos keskustelukumppanisi mielestäsi eksyvät aiheesta, ota se puheeksi kuitenkaan kehittämättä aiheesta pakkomiellettä. Onko juuri nyt väliä sillä, että juttu poukkoilee ja ajattelu laukkaa? Jos itse poukkoilet ja eksyt ja sinulle siitä sanotaan tai huomaat sen itse, ota opiksi. Puhutko samoista asioista kuin muut? Jos et, niin miksi et?
Jos joku päätösvaltainen ja arvovaltainen henkilö puhuu pöpejä, älä usko häntä.
En käynyt tässä artikkelissa luettelemaan kaikkia ajattelun ja argumentaation heuristiikkoja, erheitä, virheitä, oveluuksia tai typeryyksiä. Aiheesta löytyy nimittäin netistä ja kirjallisuudesta riittämiin. Sanoisin jopa ad nauseam.
Virhepäätelmävirhe on nimittäin aina syytä muistaa: vaikka joku sortuisi ajattelun tai argumentaation virheeseen tai virhepäätelmään, ei se vielä riitä osoittamaan että hän olisi väärässä! Näsäviisaat osaavat nämä listat ulkoa, mutta oikeasti viisaat osaavat toimia maailmassa virhepäätelmä- ja argumentaatiovirhelistojen ulkopuolella.
Kuvat: mestari Yi Yuanjin (n. 1000 – 1064) gibbonimaalauksia.
Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.
Meitä ihmisiä, varsinkin suomalaisia, vaivaa halu ilmaista asiat mahdollisimman selvästi. Jos vaan sanottaisiin suoraan, kiertelemättä ja ilman kommervenkkejä — kaikki ongelmat katoasivat. Vaan onko näin?
Marcus Fabius Quintilianus, roomalainen puheopettaja ensimmäiseltä vuosisadalta, nimittäin kirjoitti mainiossa kirjassaan Institutia oratoria (VII.ii.18.) eräästä nimeltä mainitsemattomasta kreikkalaisesta retoriikan opettajasta jolla oli pakkomielle epämääräiseen puheeseen. Tämä huusi oppilailleen: ”SKOTISON! tee siitä hämärämpää.” Quintilianus myös pohtii, olisiko kyse samasta henkilöstä, jonka kerrotaan sanoneen: ”Nyt parempi: minäkään en ymmärtänyt!” Mutta voiko tämä olla tarkoituksenmukaista?
Kyllähän tietenkin jokainen logiikkaan törmännyt tietää, että asioiden esittäminen niin täydellisen analyyttisen anaalisesti, että kaikki loogiset rakenteet pistävät pintaan ja jokaisella ilmauksella on vain yksi mieli ja yksi merkitys (erotellen siis vielä varmuuden vuoksi mielen merkityksestä suurta loogikkoa Gottlob Fregeä seuraillen)… ymmärrettävyys katoaa — kaikella kunnioituksella — kuin olisi astuttu Russellin paradoksiin. Kuka leikkaa parran kaikilta niiltä loogikoilta, jotka eivät omalla naamallaan rehottavaa päättelypuuviidakkoa trimmaa?
Toisaalta englantilainen sanonta sanoo: Viisaalle riittää yksi sana ja tämä ymmärtää mistä on kysymys. Ehkäpä jälleen liiottelua. Ihmismieli pyrkii näet täydentämään vajavaisen informaation parhaaksi katsomallaan tavalla niitä malleja käyttäen, mitä sillä vain on. Näillä heuristisilla menetelmillä on aika hyvä osumistarkkuus — jos hengissäselviämistä pidetään minimivaatimuksena, mutta toisinaan niistä seuraa hullunkurisia väärinkäsityksiä.
Joten tietenkin, mitä epämääräisemmin asian sanoo, sitä enemmän syntyy tapoja tulkita. Voi olla, että joutuu oikaisemaan ja sanojaan selittämään. Ehkä jopa syömään. So what, elämä on laiffii, sanoi suomalainen mäkikotka. Keskustelu jatkuu, asioita pohditaan, sekoilu seestyy. Jos nyt ei olla ihan kaikkein typerimpiä menty sanomaan — kunnian loukkaus, rikokseen yllyttäminen ja kansanryhmää vastaan kiihottaminen kun ovat rikoslakiin syystä kirjattuna… Vai onko näin?
Tyhjä populistinen puhe, joka tarjoaa vain pintakiiltoa ja tunnelatausta, näet saattaa olla tehokasta vaikuttamista. Mutta se ei ole viisasta vaikuttamista, eikä se ole varsinkaan ongelmien ratkaisua. Ääripäästä löytyy onneton epämääräisyys ja sekavat allegoriat, joihin kuka vaan voi liittää minkä tahansa haluamansa merkityksen. Kun Donald Trump tahtoo tehdä Amerikasta jälleen suuren, mitä se tarkoittaa sanoihin sisältyvän tunnelatauksen haihduttua? Se voi tarkoittaa mitä vain ja siten ei yhtään mitään.
Cicero sanoi, että hyvä puhuja on sivistynyt, oppinut, hyvä ihminen, joka on kiinnostunut yhteisten asioiden hoitamisesta parhaalla tavalla. Tällainen enkilö osaa löytää tasapainon viisaiden yksiselitteisyyksien ja populistisen tyhjyyden väliltä. Nimittäin vaikka selkeys on tyylin hyve (lue lisää Tyylistä tässä blogissa) on myös kohtuu kaikken ajattelun hyve.
Kas taidetta ei olisi ilman hämäryyden lumoa ja selkeyden valoa. Tuota tasapainotonta tasapainoa.
(Kansikuva: hämäryyden ja valon yhdistämisen mestariteos Korttihait, Michelangelo da Caravaggio 1571-1610.)
Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.
Oletko kiinnostunut Puhujakoulusta? Ensi vuoden kurssille voi jo ilmoittautua: Lisätietoja info@kriittinenkorkeakoulu.fi tai kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/
Miksi joskus vaan niin suututtaa poliitikon naama, että tekee mieli mennä nettiin ja kirjoittaa siitä, että sekin on taas yksi kommari tai kokkari tai persu tai hihhuli?
Esimerkiksi Laura Rädyn (kok) siirtyminen Helsingin kaupungin johdosta Suomen Terveystalo oy:n — siis terveysalalla toimivan pörssiyhtiön — palveluiden myynnistä vastaamaan herätti todellisen paskamyrskyn. Jotkut jopa kaivoivat Lasse Männistön ja tämän isän samaan syssyyn esiin, ja aloittivat moralistisen saarnan kokoomuspoliitikkojen selkärangan puutteesta. (Näin teki myös usein niin vallan mainio lakimies ja vasemmistopopulisti Saku Timonen Uuninpankopoika-blogissaan).
”Öyhötys” (niin kuin minä sen määritän) on perusteettoman moralisoivan (tai jopa moralistisen) närkästyksen ilmaus. Sen löytää yleensä netistä, blogeista ja fabookeista sekä twittereistä, mutta myös yleisönosastoilta sekä lehtien kolumneista ja pääkirjoituksista. Artikkelini on sekä öyhötyksen moite että ylistys. Yritän päästä ilmiön sisään.
Aloitan kertomalla, miksi öyhötys voi olla vaarallista — jopa moraalitonta. Sen jälkeen, miten osaava öyhötys on retorinen taiteenlaji, joka kaipaa hellää suojelua kuin harvinainen orkidea. Kolmanneksi otan tietoisen riskin, ja pohdin pitkällisesti ja huolellisesti öyhötyksen roolia populismissa ja vasemmistopopulismissa. Päätän kirjoitukseni toteamalla, että älä öyhötä jos otat, jos otat älä öyhötä. Öyhöttäminen vaatii harkintaa, taitoa ja selkeää mieltä. Se on taidetta, ei julkista itsetyydytystä.
Kansa tuhlaa kuin viimeistä päivää ja poliitikot ovat menettäneet moraalinsa?
Poliitikkojen sanomisia ja tekemisiä seurataan lehdistössä, kahvipöydissä ja ennen kaikkea netissä. Kukapa ei muista kauhistelua Sampsa Katajan (kok) ns. hiprakkapuheesta. Tai Mikael Jugnerin (sd) avoautosta. Tai Matti Vanhasen (kesk) naisseikkailuista. Tai Paavo Arhinmäen (vas) kulttuurivihamielisyydestä. Tai kauhistelua Teuvo Hakkaraisen (ps) tai Olli Immosen (ps) edesottamuksista. Väittäisin että nämä aiheet ja otsikot muistetaan paremmin kuin poliitikkojen teot poliitikkoina. Aivan viimesimpiä pahennuksen aiheita on ollut Rädyn (kok) siirtyminen julkiselta puolelta yksityiselle sekä Elina Lepomäen (kok) (yleensä asiayhteydestä irroitettu) toteamus verosuunnittelusta, että ”jos on lain pykälien mukaan toimittu, totta kai se on moraalisesti oikein.”
Punch-lehden kuvassa vuodelta 1866 mies solvaa Britanniaa (ts. maan hallintoa) — joka puolestaan vastaa tuohtumuksella tuohtumukseen.
Tietenkin valtakunnan poliitikkojen tekemisiä pitää seurata. Mutta keltaisen lehdistön, varsinaisen lehdistön, blogistien sekä ihan oman elämänsä some-tietotoimistojen moraalinärkästys ja klikki-jako-klikki-mainosmyynti-epätoivo- journalismi ajaa moralisoimaan nopeammin ja aina vain heikommin perustein. Tällä on kaksi huonoa seurausta: ensinnäkin öyhötys vie tilaa oikealta, perustellulta kritiikiltä. Tärkeät päätökset menevät pinnan alla huomaamatta, kun itse pintaa tarkastellaan kuin sittisontianen hevonpaskaa.
Toiseksi: öyhötyksen pelossa politiikkaan ei lähde sukupolvensa älykkäimmät ja lahjakkaimmat. Ville Blåfieldin ja Reetta Rädyn kirjassa Kuka hullu haluaa poliitikoksi? (Teos, 2015) mm. erinäiset puoluesihteerit sekä monet poliitikot Osmo Soininvaarasta Matti Vanhaseen sanovat valtakunnan poliitikkojen olevan typerämpiä kuin koskaan ennen. Miksi? Syy on siinä, että älykkäämmät ihmiset tajuavat minkälainen julkinen sontahurrikaani odottaa ketään mielenkiintoista ja elämäänsä kokenutta yksilöä. Jos on mitään mitä voi kaivella — tai jos vaikka kävelee vain punaisia päin vahingossa — niin saattaa päätyä valtakunnanlaajuisen öyhötyksen uhriksi.
Toisaalta myös poliitikot öyhöttävät toisilleen. Eräs tyypillinen muoto tälle on ns. ”entä sitten tämä” eli whattabautismi. Kun toinen poliitikko on esittänyt jotain, niin vastapuoli kysyy, että miksi hän ei sitten ole tajunnut myös vastustaa kaikkia näitä toisia pahennusta herättäviä seikkoja. Entinen kansanedustaja ja ministeri Kimmo Sasi (kok) kunnostautui heittämällä whattabautismin verosuunnittelukeskusteluun HS:n yleisönosasatolle. Hän kirjoitti siitä, miten Suomi on ”verokeidas” alkoholiverotuksensa suhteen norjalaisille. Ja tämän tuhmat verokeidaspaheksujat ovat nyt sitten ihan tyystin sivuttaneet, soo soo… (HS 28.4.2016).
Esimerkiksi 90-luvun lamaa leimasi öyhötys elämisestä varojen yli. Yksilöitä syytettiin taloudellisesta taantumasta, jonka todellinen syy oli ilmeinen: idän viennin romahdus yhdessä korvaavan viennin puuttumisen kanssa — kiitos maailmanlaajuisen laman. Tämä moralisointi kuuluu äänenpainoissa jälleen. Miksi? Tilanne on täsmälleen sama: idän vienti on romahtanut ja korvaava vienti muuanne puuttuu (koska Nokian kännykät, paperiteollisuus ja se iso kuoppa siellä jossain pohjoisessa — tiedättehän).
Tällainen öyhötys voi olla vaarallista, sillä ihmisten pitäisi juuri nyt kuluttaa — ja ennen kaikkea kuluttaa kotimaisiin palveluihin — jotta talous ei sakkaisi enempää. (Kirjoitin muuten viime kerralla aihetta liipaten: Pelon ajamat, eli miksi on vaarallista pelätä kriisiä.)
Kirjailija ja talousajattelija N.N. Talebin mukaan jokaisella ihmisellä on velvollisuus paljastaa näkemänsä ”tyhjät takit” eli löysä uhoava tietämättömyys, joka on onnistunut syystä tai toisesta varastamaan itselleen aseman yleisen ihailun kohteena. Hänen uhrinsa kuplanpuhkaisuun löytyvät enimmäkseen talousnobelistien parista. Mutta tämä ei tarkoita öyhötystä: pitää itse tietää paremmin ja vaatia itseltään enemmän, jotta voisi paljastaa ylpeät paskanpuhujat.
Johtuen Donald Trumpin japopulismin noususta, amerikkalaiset ovat käyneet viimeaikoina kovastikin keskustelua ns. moraaliraivarista (eng. moral outrage, esim. New York Times, 28.2.2016). Kyse on sukulaiskäsitteestä öyhötykselle, mutta tarkoituksella haluan käyttää jälkimmäistä laajempana ja ennen kaikkea huonosti perusteltavissa olevan närkästyksen käsitteenä. Öyhötys pitää näin sisällään mm. kaikenlaista perusteetonta ja moralisoivan oloista paheksuntaa sekä vähäisempää mutta ajattelematonta pilkkaavaa naljailua ja todellisuudesta irronnutta ironiaa. Öyhötystä ei tietenkään sovi sekoittaa perusteltuun moraalikeskusteluun (jonka yleensä erottaa siitä, että osapuolet sanovat miksi ovat jotain mieltä).
Teknisesti ottaen, jos joku sanoo tai tekee jotain, ja toinen loukkaantuu siitä — kehittää vaikka moralistisesti ärtyneen halvauksen paksusuoleensa — ja sen pohjalta tekee johtopäätöksen, että ensimmäinen tyyppi on väärässä tai tekee väärin, syyllistyy toinen tässä lähinnä virhepäätelmään. Hän päättelee omasta tunteestaan faktoihin.
Tämä ei tietenkään (kuten tässä blogissa toistuvasti hoen) tarkoita, että virhepäättelijä olisi sitten auttamatta väärässä. Hän voi olla väärässä tai hän voi olla oikeassa. Mihin hän on syyllistynyt, on heikko ja heiveröinen ajattelu. Mutta heikosta ajatuksesta syntyy joskus todellista taidetta.
Öyhötys taiteenlajina
Toisinaan kunnollinen moralistinen öyhötys puhdistaa ilmaa.
Toisen julkinen moittiminen on usein uskottavuuden kyseenalaistamista. Retoriikan näkökulmasta hänen eetostaan arviodaan uudelleen. Aristoteles totesi eetoksen, eli yleisön mielikuvan henkilön luonteenlaadusta ja sitä kautta uskottavuudesta, olevan kaikkein suurin vaikuttumisen syy.
Nykyään käsitys on toki hieman muuttunut. Silti perusperiaate pätee: ihmiset seuraavat mieluusti karismaattista, esimerkillistä ja näyttävän näköistä johtajaa. He uskovat helpommin luotettavan oloista kaveria, joka vaikuttaa sopivan fiksulta ja ajavan yhteisiä asioita. Lisäksi sellainen, joka näyttää jakavan samat arvot kuin kuulijansa tai lukijansa, herättää usein luottamusta. (Lue lisää eetoksesta Mestaripuhujassa: ”Kalaksi kalan paikalle, eli miten yleisö hurmataan”.)
Nykypsykologia tuntee ns. sädekehä- eli haloilmiön: on nimittäin hyvin tyypillistä, että jos koemme jonkun jossakin yksittäisessä asiassa hyväksi, arvioimme häntä kaikessa muussakin suopeammin — ja jos koemme jonkun toisen puolestaan jossakin yksittäisessä asiassa huonoksi, arvioimme häntä muutoinkin ankarammin. Ihmisten ajattelu on yksinkertaisesti vain vinoutunut tällä tavoin.
Kun johtopäätökseen tullaan, koska joku arvovaltaisen tai muuten mukavan oloinen henkilö sitä kannattaa, kyse on ns. positiivisesta ad hominem -virhepäätelmästä. Tavalla tai toisella perusteet korvataan halulla seurata karismaattisen henkilön jalanjälkiä. Kun puolestaan johtopäätökseen tullaan, koska joku vastenmieliseksi tai vastustajaksi koettu henkilö on siitä eri mieltä, kyse on ns. negatiivisesta ad hominem –virhepäätelmästä. Perusteet korvataan henkilökohtaisella vastustuksella. Sekä positiivinen että negatiivinen muoto tästä henkilöön menevästä päättelystä on laiskaa ajattelua. Se ei siis tarkoita, että automaattisesti olisi väärässä, jos seuraa hurmaavaa hemmoa tai jos kammoaa vierasta viekottajaa. Mutta toki on mahdollista, että on väärässä. (Lisää: ”Mikä ihmeen ad hominem säkin luulet olevasi?”)
Juuri tämän taipumuksen unohtaa ajattelu (ja seurata sitä kuka vaan vaikuttaa parhaalta tyypiltä nyt ja tässä) puhkaisemiseen moralistinen öyhötys saattaa olla erinomainen ase. Se paljastaa kuninkaan paljaan pyllyn. Poliittinen sulopuhuja on vain ihminen ja meidän on syytä suhtautua hänen puheisiinsa samalla kriittisyydellä kuin kehen tahansa muunkin.
Öyhötys onkin parhaimmillaan tapa vastata positiiviseen ad hominemiin heittämällä siihen tasapainottava negatiivinen virhepäätelmä päälle. Sanomattakin selvää, että öyhötystä retorisena keinona käyttävä puhuja ottaa riskin. Öyhötyksellä, kuten yllä todettiin, voi olla monia ikäviä seurauksia.
Tyypillinen vastareaktio moralisointiin onkin ns. tu quoque — eli sinä myös — retorinen kuvio. Se on sillä tavoin hauska, että perustellun vastauksen sijaan käydään osoittamaan toisen osapuolen itse syyllistyneen juuri niihin rikkeisiin, joista hän syyttää toisia. Parhaimmillaan tämä vastaöyhötys saa vastapuolen hävennettyä hiljaiseksi.
Pahimmillaan tu quoque kuitenkin aiheuttaa ulkopuolisten mielissä ajatuksen: pata kattilaa soimaa, musta kylki molemmilla! Eli tu quoquen käyttäjä riskeeraa oman vetensä likaamisen samalla kun hän syyttää toisia takaisin. Tarkalleen ottean tu quoque on myös virhepäätelmä, sillä kaksi väärää ei ole yksi oikea.
Tästä syystä useimmiten viisain (joskaan ei välttämättä se hauskin ja ikimuistoisin) ratkaisu on, kuten englantilainen sanoo, ”don’t raise to the bait” eli älä tartu koukkuun. Varsinkin, jos reagoi ajattelemattomasti ja kyse ei olekaan moralisoivasta vieheestä vaan aidosta perustellusta moraalikommentista, voi vastaöyhöttäjälle jäädä itselleen vain likainen, liukas moraaliankerias kouraan. (Lisää tavoista vastata öyhötykseen: ”Voittaminen: luusereiden hommaa?” ja ”Vain idiootti yrittää voittaa, mutta miten tehdä se tyylikkäästi?”)
Moraalinen närkästys retorisena välineenä vaatiikin näin ollen käyttäjältään huomattavaa taitoa. Käykäämme seuraavaksi katsomaan ja kuulemaan tämän taidon todellisia vanhoja mestareita: populisteja.
Esimerkiksi Sampo Terho (ps) kunnostautui 18.5.2016 pitämällä klassisen ”miten te kehtaatte arvostella, kun te itsekin teitte samoin” eli tu quoque -puheen. Tämä puhe olisi voitu esittää jo antiikin Rooman senaatissa. Ja niin se myös on esitetty. Ihastuttavaa kuulla näin klassista retoriikkaa 21. vuosisadalla:
Öyhötys ja populismi — oikealta ja vasemmalta
”Populistinen puhe on usein suoraan sydämestä pulppuavaa, lauseiden muotoilu ei oikein ota onnistuakseen, mutta puhujan vilpittömyys on silmiinpistävää.
Miten nämä populistiliikkeiden keulakuvat ja kyläpuhujat pitäisi nähdä? Heidän kansansuosiostaan ei voi olla epäilystä, he ovat kansanomaisia ja he ovat antaneet kannattajilleen todellisia etuja. Toisaalta he ovat kyynisiä manipulaattoreita, jotka muistavat täyttää omatkin taskunsa.”
Moralistinen närkästys usein liitetään populismiin. Mutta miksi? Vaikka populismi on ilmiönä tunnettu yhtä kauan kuin demokratia, ”populismi” tarkoittaa kuitenkin montaa asiaa. Tarkastelen seuraavaksi kolmea tulkintaa ja sitä, miten öyhötys liittyy kuhunkin.
Ensinnäkinpopulismi merkitsee kansaan vetoamista vallan keräämiseksi demokratiassa. Tällöin tarkoituksena ei ole sanoa sitä, mikä on oikein tai hyödyllistä, vaan sitä, mikä saa kansan liikkeelle. Toisinaan tietenkin kansan saa liikkeelle se, mikä on oikein ja hyödyllistä. Mutta usein pikemminkin tunteet (erityisesti ylpeys, ihailu, pelko, suuttumus, ärtymys, loukkaantuminen, närkästys ja joskus jopa viha) ovat ne, jotka kansan liikkeelle pistää. Öyhötys on näin eräs tyypillinen populistinen retorinen kuvio.
Antiikin Ateenassa, maailman ensimmäisessä demokraattisessa valtiossa, tämän tyyppistä populismia käyttävää poliitikkoa kutsuttiin demagogiksi. Vanhimpana tunnettuna demagogina pidetään yleisesti 400 luvulla eaa elänyttä Kleonia, joka on myös ensimmäisiä poliitikkoja, josta on säilynyt häneen kohdistettua julkista arvostelua ja satiiria. Esimerkiksi Aristofaneen näytelmissä Kleonia pilkattiin lähes täysin avoimesti.
”Kuinka te kehtaatte? Ja kyllähän te kehtaatte!” sanoi Soini taannoin niin moralisoivan kauniisti (puhuessaan eduskunnassa 11.12. 2013Jyrki Kataisen hallituksen rakennepaketista sekä erityisesti kokoomuksen yrittäjäpolitiikasta), että tuli retoriikan opettajalle melkein tippa linssiin.
Populismia (tässä ensimmäisessä mielessä) ei pidä suoraan sotkea ad populum -virhepäätelmään. Ad populum -virhe tapahtuu silloin, kun pätevän perusteen sijaan puhutaan kansan tahdosta tai enemmistön mielipiteestä. Joka vaikka sanoo, että rangaistuksia on kiristettävä, koska kansa (tai enemmistö) on sitä mieltä, ei ole loogisesti osoittanut kovempien rangaistusten tarvetta. Voi hän olla oikeassa, mutta hänen perusteensa eivät ole riittävät argumentin muodostukseen. Argumentissa pitäisi vielä osoittaa, että kansan kova moralistinen tarve rangaista on riittävä syy koventaa vankilatuomioita.
Toisaalta se, joka sanoo, että jokin ei voi pitää paikkaansa, koska tavallinen rahvas sitä kannattaa, sortuu elitistiseen virhepäätelmään. Kyllä kansa tietää, noh, ainakin silloin tällöin.
Tässä valittuja paloja ulkoasiainministeri Soinin loisteliaan häikälemättömän ylitseampuvasta moralisoinnin taidosta hänen Ploki -blogista:
”Kotiäidit ja perheiden valinnanvapaus ovat joutuneet käsittämättömän vihanpidon kohteeksi. Suvaitsevaisto on kaikista suvaitsemattomin.” (Ällöttävää naisvihaa, 21.5.2016).
”Anarkorasistit veivät Perussuomalaisten puoluetoimistolle lakanan. Hengenheimolaisensa ovat turmelleet useaan otteeseen Perussuomalaisten piiritoimistoa. Anarkorasistiset vihateot ovat vastenmielisiä.
Ku klux klan vihaa sekä katolilaisia että juutalaisia. Olen katolilainen Israelystävä. Siis oiva kohde ku klux klaniselle anarkorasistille. Tällaiselle toiminnalle kansan kustantama YLE antoi palstatilaa.
(…)
Tuomas Muraja, toimittaja, kirjoitti Perussuomalaisista Kanavaan ja Suomen Kuvalehteen asenteellisuudessaan ainutlaatuisen analyysin asiavirheineen.
Elitismin airueeksi Muraja oli valinnut viestintävälineet, jotka eivät kansan syvien rivien käsissä kaksisesti kulu. Minä toivoisin, että kovaa työtä tekevä Perussuomalainen duunari ja pienyrittäjä lukisi tämän Murajan mutinat, mambojambon.” (Anarkorasimia ja Murajan mambojumbo 25.10.2015).
Toiseksipopulismi merkitsee tyypillisesti erinäisten oikeistolaisten liikkeiden löyhää joukkoa maailman eri kolkilta, jotka käyttävät populistisia (ensimmäisessä mielessä) menetelmiä — ja joita enimmäkseen yhdistää konservatiivisuus, poliittisen, taloudellisen että oppineen eliitin vastaisuus ja nationalismi sekä yleensä muukalaiskammo. Jotkin näistä ovat jopa rasistisia sekä äärioikeistolaisia. Oikeistopopulismin kirjo on suuri.
Varianttina edelliseen on ns. vasemmistopopulismi, joka on tavallaan antipopulistista populismia: vasemmistopopulistit vetoavat niiden ihmisten tuntemuksiin, jotka perinteisesti ovat pelänneet sotaa, rahan valtaa, globalisaatiota ja oikeistopolitiikkaa — sekä erityisesti viimeaikoina ovat heränneet pelkäämään populististista oikeistoa, nationalismia ja tähän usein liitettyä muukalaiskammoa. Lisäksi vasemmistopopulistit ovat tyypillisesti myös poliittisen, taloudellisen että joskus jopa oppineen eliitin vastaisia.
Varhaisin ”populistiseksi” kutusuttu puolue perustettiin — kuinkas muutenkaan — yhdysvaltoihin jo 1800-luvun loppupuolella. Kuvassa Populistisen- eli Kansanpuolueen presidentinvaalimainos vuodelta 1892.
Vaikutelmani on, että jotkut vasemmistopopulistit samaistavat kaiken oikeistopopulismin (ja usein myös porvarillisen oikeiston) yhteen jonkinlaiseksi melkein fasismia ajavaksi rintamaksi — ihan siinä missä erinäiset oikeistopopulistit samaistavat koko populistisen ja tavanomaisen vasemmiston, vihreän liikkeen (sekä usein myös keskustaoikeistolaisen porvariston) yhdeksi samaksi vihervasemmistolaiseksi suvaitsevaistoksi.
Molemmissa tapauksissa syyllistytään ns. olkiukkovirheeseen: rakennetaan itse itselle hyökkäyksen kohde, jota ei ole olemassa. Teknisesti ottaen oikeisto- tai vasemmistopopulistit kompastuvat tällöin virhepäätelmään ja asian ohi puhumiseen. Jos olkiukon kaatamisen esittää sankaritekona argumentaation kentällä, niin sopii hävetä, ainakin luokkahuoneessa. Nimittäin, vaikka olkiukko usein edustaakin laiskaa ajattelua, se on sitäkin tiuhemmin erinomaista retoriikkaa. Kuuntelijat harvoin pysähtyvät ajattelemaan sen paremmin tajutakseen vedätyksen. Ja parhaassa tapauksessa puhuja itsekin saa itsensä siihen uskomaan (hokemalla samaa kerrasta toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen, argumentoiden ad nauseaum).
Tätähän populismi parhaimmillaan on: taitavaa retoriikkaa. Sekä oikeisto- että vasemmistopopulismia yhdistääkin yksinkertainen, tunteikas — suorastaan rehvakas kielenkäyttö, joka tähtää usein juuri närkästyksen ja ärtymyksen nostatukseen. Toisin sanoen: öyhötys. Silti kaiken populismin ei tarvitse olla tyhjää retoriikkaa, vaikka enimmäkseen se retoriikkaa onkin.
Esimerkillisen taitavasti ja vasemmistopopulistisesti SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne on ottanut tavaksi muistuttaa kansaa ”perussuomalaisten rivistöissä piilottelevista rasisteista.” Taktiikka toimii, sillä oikeistopopulisti Soini joutuu kiistämään väitteen. Näin alkuperäinen väite — oli siinä perää tai ei (jätän arvioinnin lukijalle) — tulee toistettua monta kertaa: ensin media toitottaa Rinteen sanoja ja sitten Soinin kiistämistä. Tämä on ns. possunnussija -taktiikka, joka on peräisin Yhdysvaltain politiikasta puolen vuosisadan takaa — siellä toistuvalla syytöksellä vastapuolen sortumisesta sosialismiin sekä sitä seuranneesta ankarasta kiistämisestä kasvaa äänestäjien mielessä vain vahvemmaksi mielikuva hämäristä tarkoitusperistä. The lady doth protest too much, methinks, sanotaan kuolemattoman Shakespearen Hamletissa.
Kolmanneksipopulismi merkitsee poliittista haukkumanimeä, jolla pyritään ampumaan kilpaileva näkökanta alas silkkana kansan kosiskeluna. Tämä on usein, kuten arvata saattaa, moralisoivaa närkästystä, jopa öyhöttävää sellaista.
Antti Rinne, kovin mietteliäänä (Kuva cca4.0i: Teemu Rajala)
Varomaton populismi kuin populisimi voi tietenkin olla ensiaskel kohti yleistä typertymistä ja heikkolahjaisuuden ylistystä. Mainitsemassani Blåfieldin ja Rädyn kirjassa Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Osmo Soininvaara (vihr) toteaa perussuomalaisten nousun käynnistäneen vastareaktiona SDP:n kansanedustajien parissa niin uskomattoman älyn jättämisen eduskunnan kahvion narikkaan, että hän kertakaikkiaan ei enää jaksanut jatkaa kansanedustajana. Soininvaara väitti julkisen keskustelun tason laskeneen alemmaksi kuin koskaan aiemmin hänen uransa aikana.
Onko kuitenkaan oikein syyttää demareita liiallisesta populismista ja politiikan typertämisestä? SDP ja varsinkin sen puheenjohtaja Antti Rinne ovat olleet nyrkkeilypussina niin Soininvaaralle, Soinille kuin Juhana Vartiaiselle(kok). Vastavuoroisesti voisi kuitenkin väittää demarien vastanneen populismin haasteeseen ja avanneen korvansa kansan hädälle (esim. puoluejohtajista juuri Rinteen kerrotaan olevan henkilökohtaisesti kiinnostuneen leipäjonojen nälkää näkevien asiasta) — tarjoten näin vaihtoehdon oikeistopopulismin nousulle, joka on saanut puhtia kasvavasta eriarvoistumisesta ja kansan köyhtymisestä laman kurimuksessa. Mene ja tiedä. Tällaisia arvioita on helppo heittää, mutta vasta historia pystyy katsomaan nykyhetken poliittisia ratkaisuja ja puheita riittävän hyvin, jos sekään, vailla öyhötystä.
Populismi ja populistiset puheet itsessään eivät ole pahasta tai hyvästä — mutta kuten kaikkea retoriikkaa, niitä voi käyttää molempiin. Parhaimmillaan ripaus populismia tekee poliittisesta keskustelusta maukasta matusteltavaa — pahimmillaan se tyhmentää ja etsii alinta yhteistä nimittäjää navan alisesta maailmasta. Sanottakoon siis vielä kerran, painokkaasti ja kursiivilla, että silkka oikeistopopulismi ei tee kenestäkään fasistia eikä silkka vasemmistopopulismi tee kenestäkään anarkistia tai arvojen mädättäjää.
Lopuksi
Edellä olen syventynyt öyhötykseen — moralisoivaan perusteettomaan närkästykseen —- niin hyvässä kuin pahassa. Ensinnäkin poliitikkojen jokaiseen hairahdukseen tarttuminen ja heidän tekemisiensä perusteeton moralisointi on omiaan tyhmentämään valtakunnan poliitikkoja joukkona. Älykkäämmät ja elämää kokeneemmat tajuavat pysyä poissa ja moralistisen tutkan alapuolella.
Lisäksi moralisointi voi piilottaa todellisia tärkeitä syitä kritiikille. Kun kaikki keskittyvät öyhöttämään pääministerin vaatevalintoja, jää tämän päätökset vaille huomiota. Toisaalta joskus öyhötys piilottaa keskeisiä ongelmia, kuten talouden alamäen syitä, kun keskitytään moralisoimaan kansan rahankäyttöä.
Kuitenkin öyhötys, oikein käytettynä, voi toimia välineenä puhkaista kohtuuton ihailu, joka sekin piilottaa näkösältä todellisia syitä ja perusteita. Taitavasti käytettynä moralistinen närkästys myös saa ”kansan” liikkeelle. Tämä näkyy öyhötyksen käytössä populistien, sekä vasemmalla että oikealla, puheissa.
Päätän saarnani tänään moraaliin — opetukseen. Väkivallan, niin verbaalisen kuin fyysisen, edellytyksenä on toisen ihmisen esineellistäminen. Hänet pitää nähdä karikatyyrinä, tarinan pahiksena, jotta häneen voi käydä käsiksi. Öyhötys ja kaikenlainen moralisointi yleensä on keino tähän: nuo ovat moraalittomia matoja, alempia kuin me, kunnon ihmiset.
Siksi öyhöttäminen vaatii vastuuta ja vastuunkantoa. Älä käytä sitä turhaan vaan käytä harkiten. Öyhötyksen kohteet nimittäin ovat ihan tavallisia ihmisiä, pohjimmiltaan — kuinka typeriä ovat sitten menneet tekemään.
(Kansikuva: yksityiskohta Matthias Grünewaldin (n. 1475–1528) teoksesta Jeesuksen pilkkaaminen.)
Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.
Oletko kiinnostunut Puhujakoulusta? Ensi vuoden kurssille voi jo ilmoittautua: Lisätietoja info@kriittinenkorkeakoulu.fi tai kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/
(Kansikuva: Gustave Courbet ”Mies, jonka pelko on ajanut hulluuteen”, 1843-44.)
Asiat voivat olla pielessä. Maailma haisee, ja talouden köyhänkattilassa keitellään vanhoja Holkerin Harrilta perittyjä silakoita.
Mutta synkeät ajat eivät oikeuta huonoa ajattelua.
Päätöksen perusteena kriisiin vetoaminen ei yleensä aivan riitä. Jos ministeri sanoo, että muuta vaihtoehtoa ei ole, kun ei meillä ole rahaa — eikö hänen pitäisi silloin vielä osoittaa, että toimenpiteellä on oikeasti ne seuraukset, jotka hän väittää? Ja myös, että niiden tekemättä jättämisellä on ne vaaralliset seuraukset, joita hän väittää?
Esimerkiksi säästää voi nimittäin viisaasti tai tyhmästi. Tyhmällä säästämisellä on ironisia seurauksia. Seuraa hypoteettinen lista:
Vaikkapa sote-palveluiden ulkoistaminen voi johtaa pitkiin ja kalliisiin kilpailuttamisprosesseihin, joiden seurauksena saatu työpanos pahimmassa tapauksessa on vielä laadultaan heikkoa ja kalliimpaa kuin julkinen palvelu olisi ollut.
Leikkaukset varhaiskasvatukseen ja muutokset perhepolitiikassa saattavat heikentää naisten tasa-arvoa ja pidemmän päälle lisätä myös huono-osaisuuden periytymistä — tehden meistä epäoikeudenmukaisia kansakuntana.
Yliopistoleikkaukset puolestaan voivat johtaa organisaatiouudistuksiin, joiden seurauksena sekä opetus että tutkimus laskee laadultaan vuosikymmeniksi. Johtaen lopulta huonompaan osaamiseen ja innovointiin kahden vuosikymmenen päästä, kun kömpelömmän koulun käyneet tutkijat yrittävät homo habiliksen elkein keksiä työkaluja uudelleen.
Mistä kriisitietoisuudessa on siis kyse?
Tunteita ovat ne, joiden johdosta muuttuneina ihmiset päätyvät erilaisiin ratkaisuihin ja joihin liittyy tuska ja nautinto, esimerkiksi suuttumus, sääli, pelko ja muut vastaavat sekä niiden vastakohdat. (Aristoteles, Retoriikka II : 1 ; 1378a : 20 suom. P. Hohti).
Aristoteles totesi puhetaitoa koskevassa tutkielmassaan tunteiden olevan keskeinen vaikuttumisen syy. Yksi vaikuttavimmista tunteista hänen mukaansa oli pelko. Hänellä oli poikkeuksellisen hyvä silmä psykologian suhteen, kun hän totesi:
Pelko on eräänlainen tuska tai rauhattomuus, joka johtuu uhkaavan tuhoa tai tuskaa tuottavan pahan mielikuvasta. Emmehän näet pelkää kaikkea pahaa, esimerkiksi sitä, että muuttuisimme epäoikeudenmukaisiksi tai hidasälyisiksi, vaan sellaista, joka saattaa aiheuttaa suurta tuskaa tai tuhoa, ja näitäkin vain, jos ne eivät ole kaukaisia, vaan näyttävät olevan lähellä uhkaamassa; kaukaisia asioita ei juurikaan pelätä. — op.cit. (II : 5 ; 1382a : 22).
Pelossa kyse on siis ”uhkaavan tuhoa tai tuskaa tuottavan pahan mielikuvasta”, ei itse asiasta — pelon kohteesta — vaan mielikuvasta. Mielikuva synnyttää pelon. Mutta Aristoteles tarkentaa: mikä tahansa mielikuva ei riitä. Pelon synnyttävän mielikuvan pitää tyypillisesti ilmaista lähes välitöntä uhkaa, jotta se synnyttäisi pelon: ”kaukaisia asioita ei juurikaan pelätä.” Pelkoa viljelevän retoorikon pitää siis saada kuulijansa kriisitietoisiksi. Kuulijoiden ei pidä vain huolestua, vaan heidän on pelättävä välitöntä tuhoa.
Sanomattakin on selvää, että parhaimmillaan yhteiseksi koettu, välitön täydellisen tuhon ja suuren tuskan uhka yhdistää kokonaisia kansakuntia poikkeuksellisiin ponnistuksiin. Näin ollen taitava puhuja osaa maalata uskottavasti piruja seinille sekä löytää merrastaan muutakin kuin vain karvaisia rapuja.
Taitava puhuja tietää tarvittaessa, miten viljellään pelkoa.
Taiten tällaiseen retoriikkaan onkin tarttunut erittäin lahjakas pääministerimme Juha Sipilä:
Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää – pyhää arkea.
Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat.
Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon tosiasioita.
Pääministeri hallitsee pathopoeian, tunteiden nostatuksen. En pysty lukemaan näitä lauseita ilman, että pala nousee kurkkuun ja vatsan pohjaa vääntää. Ja minä sentään olen puhumisen ammattilainen. Siksi mielestäni tämä jo poliittisen kahden kvartaalin takainen puhe on viimeaikasen suomalaisen kriisipuheen huipentuma. (Laajempi, joskin hieman kiireellä kirjoitettu, arvioni puheesta löytyy toisesta blogistani: ”Analyyttisiä huomioita pääministeri Sipilän puheesta”.)
Pelon anatomia toimii. Ensinnäkin pääministeri on konkreettinen: hän sanoo näennäisen tarkan luvun josta syntyy mielikuva tikittävästä velkakellosta. Hän sanoo vielä kuinka kauan näin on jatkunut. Seitsemän pitkää vuotta.
Lause ”rahat loppuvat” on myös konkreettinen ja vetoaa ihmisten omiin kokemuksiin. Kuka ei olisi kokenut rahojen loppumista — jos ei muulloin, niin ainakin opiskeluaikoina, kun on tullut tuhlattua paitsi kuukauden opintotuki niin myös vanhempien antamat bilerahat. Toisille rahojen loppumisen tarkkailu on päivittäistä. Se ilmaisee aitoa pelkoa.
Pääministeri muistuttaa vielä, että kyse on välittömästä uhasta sanoessaan, että ”Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon…”
Silkkaan pelkoon vetoaminen ja uhkakuvien maalailu ilman perusteita sille, miten ensinnäkin ehdotus on vastaus tuleviin uhkiin ja toiseksi miten nämä uhkat aidosti ovat ennakoitavissa sekä nähtävissä toteutuviksi, jos ehdotukseen ei tartuta, on ns. pelkoon vetoava johtopäätös eli argumentum ad metum. Tällöin uhkakuva ja ehdotettu ratkaisu eivät liity yhteen — ainakaan argumentin tasolla. Pelko ei ole silloin ”riittävä syy” hyväksyä tarjottu johtopäätös. Toisin sanoen, jotta kyseessä ei olisi virhepäätelmä, täytyy uhkakuvan ja ratkaisun väliselle yhteydellä olla tarjolla edes implisiittiset perusteet. (Lisää tunteisiin vetoamisesta virhepäätelmissä kirjoituksestani ”Pateettista, herra presidentti”.)
Sinällään virhepäätelmän käyttäminen ei ole virhe. Ensinnäkään hyvässä puheessa kaiken ei tarvitse, eikä pidäkään seurata kuin logiikan luennolla, jossa professori ja oppilaat kasvavat jäkälää, mutta jokainen päätelmä pitää kutinsa. Toiseksi muodollinen virhe ei tarkoita sitä, että johtopäätös olisi epätosi — sitä vain ei ole vielä osoitettu todeksi. Siksi vastustan argumenttinatseilua, jossa huudetaan vaikkapa pääministerin olevan väärässä, koska hän on tehnyt muutaman päättelyerheen. Ei. Toisen älyllinen mutkien oikaisu ei oikeuta huonoa ajattelua myöskään kriitikoilta.
(Mainittakoon kuriositeetin vuoksi, että jos argumentin esittäjä heittää vielä pari kyynelehtivää juttua ja toteaa, että ei kukaan tällaisia päätöksiä haluaisi tehdä — hän tulee käyttäneeksi vastentahtoisen johtopäätöksen -tehokeinoa. Kyseessä on usein vilpittömästä omasta tunteesta lähtevä parkaisu, jonka seurauksena säälin tunnossa unohdamme kyseenalaistaa esitetyn päätöksen perusteet. Siihen oikeana vastauksena, ikävä kyllä, on sanoa: jos päätöksen tekeminen tuntuu noin pahalta, tee joko toinen päätös tai luovuta päätösvalta jollekulle muulle, joka pystyy sen tekemään ilman kyynelehtimisiä.)
Jokainen voi itse lukea vaikkapa pääministeri Sipilän viime syksyisen puheen ja päätellä, missä määrin hän onnistui perustelemaan pelkoon vetoamisen a) ehdotuksensa sopivuudella vastauksena uhkaan ja b) kuinka hyvin hän perusteli uhkakuvien realistisuuden, jos hänen ehdotukseensa ei tartuta.
Muistutan kaikille puhujille, että kriisitietoisuudella on myös psykologinen hintansa. Markus Neuvonen kirjoittaa kirjassaan Päätä viisaasti (Talentum 2014), miten tutkimukset osoittavat koetun niukkuuden tunteen johtavan ihmisten typertymiseen ja heidän päätöskyvykkyytensä laadun laskuun:
Kun uhkaava rahapula iskee, meidän on vaikeaa ajatella mitään muuta kuin sitä. Tarkemmin sanoen, meidän on vaikea ajatella ylipäänsä, koska puutteen aiheuttama stressireaktio vie meiltä siihen kyvyn… Tutkimuksien mukaan niukkuus vaikuttaa meihin siten, että … uhkareaktion iskiessä ihminen menettää … älykkyysosamäärästään välittömästi keskimäärin 13 pistettä — riittävästi tekemään tavallisesta, aikuisesta keskivertoihmisestä noin kahdeksanvuotiaan lapsen veroisen ongelmanratkaisukyvyiltään. Samoin käy toiminnanohjauksellemme… Yksinkertaisista valinnoista tulee hetkessä raskaita. (s.153).
Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että aina kun joku sanoo, että ei me muuta voida, meillä on velkaa ja kestävyysvajetta, niin silloin kuuluu juoda vähän sillivettä ja kysyä: niin, mutta miten tämä päätös sitten auttaisi asiaan? Jos se ei auta, niin älä turhaan huuda kriisiä.
Argumentum ad metumilla on käyttöpaikkansa: Kriisitietoisuudella varustettuina ihmisistä tulee aikaansaavempia, päättäväisempiä sekä ehkä hieman helpommin ohjattaviakin. He eivät etsi vaihtoehtoja. Asioita ei tällöin tarvitse vatuloida — ne vain tehdään.
Mutta valitettavasti ihmisistä tulee myös epäinnovatiivisia ja tyhmiä, impulsiivisia. He tarttuvat useimmiten siihen kaikkein helpoimmin saatavilla olevaan korteen ja itsepintaisesti roikkuvat siinä, vaikka meripelastajat yrittäisivät heille tarjota kestävää hamppuköyttä ja tietä pois kurimuksen syövereistä.
Siksi jopa perusteltua kriisitietoisuutta (ja varsinkin perustelematonta argumentum ad metumia) pitää osata käytää harkiten ja vain oikeissa paikoissa.
Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.
Oletko kiinnostunut Puhujakoulusta? Ensi vuoden kurssille voi jo ilmoittautua: Lisätietoja info@kriittinenkorkeakoulu.fi tai kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/
Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti puheen, joka herätti suurta keskustelua, valtiopäivien avajaisissa. Näin vaikka presidentti varta vasten toivoi, että pilkkufetishismi saisi jäädä historiaan:
“Teemme pahan virheen, jos kuvittelemme, että [ongelmat] peittyy, kun olemme keksineet tarkkailla toistemme tekemisiä ja kunkin sanavalintoja ihan pilkkuun asti, ja tehdä sitten niistä suurta numeroa ja nimittelyä. Ongelmat eivät näin poistu, tällä suunnataan ehkä huomio muualle, mutta ongelmat tästä vain lisääntyvät.”
Puhetta ovat kalunneet nyt tiedotusvälineet, poliitikot, sosiaalinen media, blogististat ja pohjamudissa elelevät sisäjärvikalat. Siksi siihen en tartu. (Hyvä analyysi löytyy vaikkapa kollegani Antti Mustakallion blogista.) Tässä kirjoituksessa tarkastelen vastuuta. Vastuu kun kuulostaa presidenttiimme yleisesti liitettävältä termiltä. (Google haku ”Sauli Niinistö vastuu” tuottaa 246 000 tulosta.) Missä siis kulkee puhujan vastuu, kun hän närkästyy puheensa virhetulkinnoista?
Puhetaidon opettajana usein kehotan jättämään julkiseen puheeseen tulkinnanvaraa — varsinkin silloin kun kyseisen varan sisään ei mahdu täysin sopimattomia tulkintoja. Tällöin täytyy etsiä tasapainopiste ymmärrettävyyden ja riittävän lyhytsanaisuuden välillä. Ymmärrettävyyden lisääminen johtaa helposti siihen, että rupeaa kuulostamaan puisevalta ja tylsältä. Lyhytsanaisuus taasen kuulostaa usein jännittävämmältä. Mutta tulkinnanvara venyy ja paukkuu sitä mukaa, mitä lyhyemmin ja ytimekkäämmin käy puhumaan.
Jos virhetulkinnan todennäköisyys on suuri, niin silloin mielestäni puhujan vastuu sanojensa virhetulkinnasta kasvaa samaa mittaa.
Kukaan ei kaiketi voi kuitenkaan väittää, etteikö tasavallan presidentin puhe anna kohtuuttoman paljon tilaa virheellisille tulkinnoille. Vaikka jotkut selvästi käyttivät presidentin puhetta omiin tarkoituksiinsa (mm. kansanedustaja Huhtasaari), niin Niinistö siirtää nyt liiaksi vastuuta kuuntelijoille. Puheen kuin puheen voi tietenkin kuulla ties millä tavalla, jos kuulijan mielikuvistus paljastuu riittävän rikkaaksi. Eikä puhuja voi tietenkään kantaa vastuuta täysin oudoista tulkinnoista. Vaikkapa jos joku sanoisi Niinistön puhuneen itse asiassa avaruudesta tulevasta tähtikansanvaelluksesta — niin ei tasavallan presidenttiä voisi mitenkään pitää vastuullisena tähän tulkintaan.
Jos virhetulkinnan todennäköisyys on kuitenkin suuri (jonka voi mitata esimerkiksi tarkastelemalla kuinka monet päätyivät samaan virheelliseen tulkintaan), niin silloin mielestäni puhujan vastuu sanojensa virhetulkinnasta kasvaa samaa mittaa. Presidentti Niinistö siirtää vastuuta virhetulkinnasta erityisesti kriitikoilleen: ”Nämä puheeni panettelijat […] saivat paljon julkisuutta eivätkä ollenkaan ymmärtäneet, että saattoivat vääristelyllään luoda intoa ääripäähän.” (Lainaus Uusi Suomi 9.2.) Jos asiaa tarkastelee yhtään huolellisemmin, huomaa juuri nuivien (kansanedustajat Huhtasaari, Terho sekä ministeri J. Niinistö) tulkinneen välittömästi puheen olevan heidän puolellaan. — Eikä siis sen jälkeen kun ”toinen ääripää” oli käynyt ”vääristelemään” ”tolkunmukaista” sanomaa. Tämä entisestään vahvistaa näkemystäni, että presidentti ei voi siirtää vastuuta tulkinnasta kuulijoilleen.
Kuten yllä totesin, ymmärrettävyys ja yksiselitteisyys usein käy vaikeaksi, kun pitää sanoa napakasti. Keskiajalla italialaiset näyttelijät ratkaisivat ymmärrettävyysongelman (kun kaikissa Pohjois-Italian laaksoissa puhuttiin käytännössä eri kieliä) sillä, että keskeiset sanat toistettiin mahdollisimman monella eri murteella.
Ymmärrettävyyden lisääminen pelkästään puhumalla enemmän kääntyy itseään vastaan ennemmin tai myöhemmin.
Samaa ratkaisua, hassua kyllä, käytettiin myös keskiaikaisessa englantilaisessa oikeuskielessä, kun samat lait piti saada pätemään sekä anglosakseille että normanneille. Siksi sellaiset hauskat sanaparit ovat jääneet elämään kuin ”hue and cry”, ”breaking and entering” ja ”null and void”. Lakimiesten kielen yksiselitteisyys kuitenkin rupesi nopeasti ja ironisesti käymään kansalle käsittämättömäksi. Ymmärrettävyyden lisääminen pelkästään puhumalla enemmän kääntyy itseään vastaan ennemmin tai myöhemmin. Suuresti arvostamani veteraanipoliitikko Erkki Tuomioja käynee tässä hyvänä esimerkkinä. Hänen puheensa loistavat pyrkimyksestä sanoa asiat juuri sellaisina kuin miltä ne näyttää. Kuitenkin puheen aikana ajatus lähtee kuulijalla harhailemaan ja tämä huomaa jossakin vaiheessa lakanneensa ymmärtämästä.
Moniselitteisyys on taidetta. Monet maailman historian merkittävimmät puhujat, esimerkiksi mainittakoon Jeesus Nasaretilainen sekä Gautama Buddha, käyttivät hyvin tulkinnanvaraisia vertauksia, maalailevia sanontoja, tarinoita ja metaforia. Tulkinnanvaraisuus saa aikaan sen, että puhe puhuttelee laajempaa yleisöä. Sanat koskettavat vuosisatojen ja tuhansien jälkeen — koska kuulija tai lukija pystyy liittämään niihin omia kokemuksiaan ja tulkitsemaan niitä omaan elämään sopivalla tavalla.
Sanat koskettavat vuosisatojen ja tuhansien jälkeen — koska kuulija tai lukija pystyy liittämään niihin omia kokemuksiaan ja tulkitsemaan niitä omaan elämään sopivalla tavalla.
Kielen miekassa terät leikkaavat molempiin suuntiin. Puhumalla epäselvemmin puhuja saavuttaa suuremman yleisön ja koskettaa laajemmin. Samalla kaikenlaiset oudot ja jopa vaaralliset väärintulkinnat uhkaavat. Sekä Buddhan että Jeesuksen sanoja on käytetty oikeuttamaan väkivaltaa sekä jopa kansanmurhia.
Lopuksi Tasavallan presidentti piti puheen, joka närkästytti ja ihastutti tavalla johon presidentti ei selvästi ollut varautunut. Väärintulkinta oli yleinen vaikkakin lähemmin tekstiä lukeneelle selviää, että presidentti ei sitä tarkoittanut.
Minä tarkastelin edellä kenen vastuulle tämä närkästykseen johtanut tulkinta mätkähtää. Jäljet johtavat presidentin kansliaan ja viimeiseksi itse tasavallan presidentin kirjoituspöydälle. Virhetulkinnan yleisyys paljastaa, että puhe jäi liian epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi. Ja selkeys, tyylin hyveenä, on puhujan vastuulla. Toivottavasti otetaan opiksi. Kuitenkin huolen aiheeksi jää paluu insinööripuheiden aikaan, jossa harmaat hahmot puhuvat harmaantuvalle yleisölle kaikkien peittyessä pölyyn ja yksiselitteisyyden seitteihin. Molempia nimittäin tarvitaan: selkeyttä, eli tässä tulkinnan kapeutta, että elävyyttä, eli tulkinnan laveutta. Sopivaa sen olla pitää, sanoi kissa puurosta.
Haluatko oppia puhetaitoa? Viimeiset hetket ovat käsillä:
Pöydän toisella puolella istuu sappi. Tämän vieressä niskajäykkyys sekä tykyttävä päänsärky silmän takana. Naama hapanlukemilla juodaan kitkerää sumppia ja syödään viime yönä vanhentunutta alennusnisua. Tässäkö tämä on? Ei, sillä nyt diskopallo laskeutuu katosta, liskot kapuavat pöydälle ja Etelä-Afrikkalainen räpduo Die Antwoord aloittaa laulamisen. Miten tähän on päädytty? Ja ennen kaikkea, voisiko tämän välttää? Lähdetään purkamaan jumia hermo kerrallaan. Tämä kirjoitus käsittelee sitä, mitä neuvotteleminen on retoriikan näkökulmasta. Aloitan kertomalla omista kokemuksistani kokousääliönä. Siitä siirryn paljastamaan yleisiä psykologisia periaatteita päätöksenteosta ja sen ongelmista. Tämän jälkeen 7 asiaa muistettavaksi palaverin ajaksi, jälkeen ja sitä ennen. Mainitsen myös japanilaisen miekkamestarin, Martti Ahtisaaren, Studio Julmahuvin sekä sen parempimaineisen Clintonin matkan varrella.
Tämä artikkeli perustuu puheeseen, jonka pidin 28.1. 2016 Aktiivi-instituutin kutsuttuna puhujana Tammikuun tapaamisessa, eli työmarkkina- ja työsuojelukonsulttien vuosiseminaarissa ja uusien konsulttien valmistujaisissa.
Neuvottelupöytä kummitustalossa
Omakohtaisia kokemuksia minulla on hyvistä neuvotteluista ja palavereista, joissa aidosti hauskan rupattelun ohessa ollaan saatu tiukkoja päätöksiä aikaiseksi. Mutta on kokemuksia myös pahoista kokouksista, joihin on tultu murjottamaan minä edellä. Sekä saman neuvonpidon toistamisesta viikosta toiseen kuukausien ajan — kunnes toinen osapuoli antoi periksi, ja lopullinen päätös ei tyydyttänyt ketään. Sekä keskinäisestä kyräilystä — noin yleisellä tasolla. Näissä huonoissa palavereissa paistattelivat päivää mm. harhakuvitelmat toisesta osapuolesta; välinpitämättömyys käytetystä kielestä; keskinäinen syyttely; tietämättömyys siitä, mitä ollaan hakemassa; kuvitelmat vaihtoehdottomuudesta; epäreiluuden ja epävarmuuden hyytävä kaksoispeli syömässä itseluottamusta ja hallinnantunnetta; sekä täysi molemminpuolinen epäluottamus siihen, että mistään päätöksistä pidetään kiinni. Kokemuksen mukaan nämä kummituslinnaan jumittuneet neuvottelut ovat päättyneet hyvin vain, jos toinen osapuoli on kyennyt nousemaan itsensä yläpuolelle. Kuuntelemaan empaattisesti toisen huolia ja kysymään rohkeasti, että onko näissä neuvotteluissa mitään järkeä. Vain hakemalla ymmärrystä tilanteeseen se on parantunut. Muutoin lopputuloksena saapui perille elinikäinen välttely sekä kyttäily. Hävettää. Monen vanhan ystävän kanssa en enää uskalla puhua — kiitos typerien neuvotteluiden.
Kaikki selkärankaiset, liskoista ihmiseen, vaikuttavat taipuvan kahteen hermostolliseen tilaan: toisessa syödään ja lisäännytään — toisessa paetaan tai hyökätään. On sanomattakin selvää, että kummassa perus asetuksessa kannattaa hoitaa palaverit.
Päättömänä neuvotteluun
Psykologien Amos Tverskyn ja Daniel Kahnemanin mukaan ihmisen päätöksentekoelimet ovat kovin vinoutuneet. Ne toimivat tehokkaasti käyttäen yksinkertaistavaa peukalosääntöjen eli heuristiikkojen kokoelmaa. Tämä tehokkuus vie vaihtokaupassa osumatarkkuutta. Toisinaan jopa varsin noloissa paikoissa. (Kaikkien retoriikasta ja päätöksenteosta kiinnostuneiden kannattaa perehtyä Kahnemanin teokseen Ajattelu nopeasti ja hitaasti, joka on aikamme suuria klassikoita. Sieltä voit lukea kattavasti sekä ajattelun tehokkaista heuristiikoista että niistä seuraavista ajattelun virheistä.)
Ihmiset eivät ole kykeneviä näkemään asioita sellaisena kuin ne ovat, vaan takertuvat kuvitelmiin voitoista ja tappioista. (Tversky ja Kahneman osoittivat samalla yhden retoriikan perustotuuden tieteellisesti paikkansapitäväksi: se, miten jokin ongelma kuvaillaa eli kehystetään, vaikuttaa siitä tehtyyn päätökseen.) Varsinkin tappion tunne kirveltää katkerasti. Juuri ajatus tappiosta ajaa monet neuvottelut ennenaikaiseen hautaan. Ihmislajin kehittymisen ja selviämisen kannalta varmasti on ollut tärkeää pysyä useammin voitolla kuin tappiolta. Happamat marjat opettavat sen ketulle paremmin kuin mikään muu. Tversky, Kahneman ja kumppanit onnistuivat selvittämään, että lähes kaikki ihmiset ovat valmiita ottamaan mieluummin riskin kuin vastaavan varman tappion — ja vastavuoroisesti mieluummin varman voiton kuin vastaavan riskin. Tämän seurauksesta henkilö, jolle tarjottu sopimus näyttää häviöltä, on valmis jatkamaan epätoivoista neuvottelua sen toivossa, että saisi paremman venyttämällä pidemmälle yöhön. Taas toisaalta, jos sopimus näyttää voitolta toiselle osapuolelle, tämä yrittää epätoivon vimmalla runnoa neuvottelua loppumaan välittömästi ja nimiä sopimuksen alle. Tämä epäsuhta neuvottelun osapuolien välillä johtaa usein katkeraan vääntöön. Toinen puoli ei halua edes jatkaa ja toinen ei suostu sopimaan. Monia muitakin vinoumia ajattelussa tulee vastaan, jotka tuottavat neuvotteluihin solmuja. (Kaikkia en tässä pysty edes luettelemaan.) Ennen kaikkea yli-itsevarmuus puolin jos toisin on syytä muistaa. Olemme taipuvaisia uskomaan omiin tarinoihimme ja arvioihimme voimakkaammin kuin meidän pitäisi. Siksi usein yliarvioimme mahdollisuuksiamme voittaa neuvottelutilanteet ja aliarvioimme niiden keston. Kannattaakin usein pyytää ulkopuolisen asiantuntijan arvio neuvottelujen sekä tarjottujen ehdotusten järkevyydestä, jos ei ole kokenut neuvottelija. Vanha ameriikanviisaus sanookin: vain typerys edustaa itseään. Vaikka näemme okaan kanssaneuvottelijamme musculus gluteus maximuksessa, emme kykene näkemään kurkihirttä omassamme. Siksi varmista, että et ole idiootti kun istut pöytään.
Kenen peliä pelaat? Lyö lukkoon oma peli — ja kiinni pidä hampain ja puukoin — jos haluat tuhota mahdollisuutesi. Tuliko ajateltua toisen puolen peliä? Olet nyt sitonut omat käsityksesi voitoista ja tappioista sekä strategiasta ilman, että olet miettinyt, mitä toinen osapuoli haluaa. Neuvottelu muistuttaakin itse asiassa monin tavoin kaksintaistelua, ainakin metaforan tasolla. Historian ehkä suurimman miekkasankarin, Miyamoto Musashin (1584-1645) kerrotaan sanoneen, että todellinen taistelu tapahtuu ennen varsinaista ottelua. Kaikki taito on valmistautumisessa, ympäristön havainnoinnissa ja itsekontrollissa. (Hyviä, käytännönläheisiä keinoja hallinnantunteen ylläpitoon voi lukea Markus Neuvosen kirjasta Päätä viisaasti) Aloita neuvottelujen suunnittelu miettimällä toisen osapuolen tavoitteita: Mitä nämä neuvottelut merkitsevät hänelle? Mikä olisi hänelle voitto, mikä tappio? Mitä hän odottaa sinun haluavan? Onko hänellä oma arvontunto pelissä? Saattaisiko hän menettää kasvonsa omiensa edessä, jos hän näyttäisi antavan periksi? Entä onko teillä yhteisiä tavoitteita? Voitaisiinko joistain näistä lähteä liikkeelle?
Miyamoto Musashi (1584-1645): Omakuva. Musashin mukaan maalaaminen kuuluu taistelijan välttämättömiin taitoihin — sillä se opettaa näkemään sekä kokonaisuuden että yksityiskohdat ja samalla keskittymään olennaiseen.
Orientoidu tilanteeseen perehtymällä kokonaiskuvaan ja sen yksityiskohtiin. Roger Fischer ja Daniel Shapiro kirjoittavat mainiossa kirjassaan Beyond Reason — Using emotions as you negotiate seitsemän kohdan muistilistan, joka kiteyttää kirjan opetuksen. Nämä ovat: neuvottelijoiden välinen suhde, kommunikaatio, intressit, vaihtoehdot, reiluus, paras-vaihtoehto-neuvotellulle-sopimukselle ja molemminpuolinen sitoumus. Käyn läpi seuraavaksi nämä ennen loppuhuipennusta.
Suhde Mikä kuva neuvottelijoilla on toisistaan: minkälainen suhde heillä on? Yksi maailmanhistorian surkeimpia neuvotteluita oli Versailles:n rauha 1919. USA:n presidentin avustajana toiminut Walter Lippmann kauhistui siitä, miten kaikki muut osapuolet suhtautui sodan hävinneen osapuolen neuvottelijoihin. Sen sijaan, että nämä olisi nähty itsenään, heidät nähtiin stereotyyppisuotimen läpi. (Anu Kantola kirjoitti muutama päivä sitten erittäin hyvän kolumnin tästä aiheesta Helsingin Sanomiin: Mitä yhteistä on mamuilla, marsuilla ja persuilla?)
Verselles:n rauhan allekirjoitus peilisalissa, William Orpen, 1919.
Väärinkäsitykset ja kummalliset odotukset toisen neuvottelijan käytöksestä ovat omiaan tuhoamaan sarastavan toivon. Eli on turha kuvitella, että vastapuolella on joku käsinukke, jonka käytös on ennakoitavissa. Tai jos kuvittelet niin, olet itse kuin hahmo Studio Julmahuvin parodiasta.
Suhdetta voi kuitenkin työstää. Kissa nostaa pöydälle ja keskustella siitä, miltä se näyttää. Usein myös kannattaa myöntää itselleen, että se miltä jokin näyttää ei aina ole se, miten se on. Mieti siis, mitä toinen osapuoli ajattelee sinusta. Onko hänellä jotain luuloja, joita olisi korjattava? Entä mitä tiedät ja luulet toisesta osapuolesta? Kuinka varma käsityksesi toisesta osapuolesta on? Jos olet satavarma, niin kannattaa antaa hälytyskellojen soida. Tiedätkö oikeasti vai oletko kehittänyt oivallisen tarinan, jonka olet antanut ottaa vallan?
Kommunikaatio Millä tavoin puhutte toisillenne? Onko jompikumpi ottanut ns. ylästatuksen ja alkanut komentelemaan? Tällöin puhalla peli jäähylle. Komenteleva ja syyttävä, syyllistävä äänensävy nostaa pintaan merrallisen piruja. Joskus täytyy vain sanoa, että käytetty puhetapa ei toimi, ja sopia uudelleen säännöistä. Voi kommunikaatio olla huonoa muutoinkin: jos vaikka vain toinen osapuoli puhuu ja toinen vain ilmaisee tyhjänpäiväisyyksiä. Tai jos puhe on harhaanjohtavaa, lupaukset epämääräisiä ja monimielisiä. Kommunikaation korjaaminen lähtee kustakin puhujasta itsestään. Ole kohtelias ja rauhallinen. Käännä huomio tulevaan ja siihen, mitä neuvotteluilla tavoitellaan (”Nyt on turha etsiä syyllisiä, tärkeämpää on se, että löydämme ratkaisun…”). Mikäli puheen sävy ei muutu näillä eväin rakentavaksi, yhteisymmärrykseen pyrkiväksi sekä luottamusta ilmaisevaksi, katkaise keskustelu. Sano, että palataan asiaan toisella kerralla (sovi saman tien uusi aika muutaman tunnin tai parin päivän päähän), kun tunteet ovat molemmin puolin hieman rauhoittuneet. (Markus Neuvonen on muuten kirjoittanut kommunikaatiotavasta kaksi artikkelia Mestaripuhuja-blogiin: Voittaminen: luuserin hommaa? ja Haluatko neuvoa jotakuta?)
Intressit Neuvottelut kuolee kun jakun tai pikkutakin hihasta pilkottava ketunhäntä paljastuu. Tällöin menee luottamus, sillä ketunhäntäheikki tai -irma ei ole alunpitäen luottanut riittävästi kertoakseen omista tavoitteistaan. Hän on ollut tahallaan epäselvä ja kieroillut.
Avain reiluun neuvotteluun on avoimet intressit ja niiden kunnioittaminen. Tämä edellyttää myös omien tavoitteiden kunnioittamista: ole tietoinen ja ymmärrä mitä asioita olet ajamassa. Usein — voisin väittää — juuri oman intressin epäselvyys saa ihmisen epätoivon vimmalla yrittämään sumutusta (jopa itsensä selän takana). Kaikkea ei kuitenkaan intresseistä tarvitse paljastaa. Jos jokin tavoite on tärkeämpi kuin toinen, sen kertomatta jättäminen on usein aivan sallittua. Kunhan säännöt ovat kaikille selvillä ja neuvottelun agenda yhteisesti sovittu. Mustat hevoset, jotka saapuvat sammutetuin lyhdyin kuolaimet vaahdon peitossa, kuuluvat historiaan.
Vaihtoehdot Kokeile aloittaa yrityksellä löytää yhteinen maaperä. Minkä käsityksen tilanteesta ja sen ongelmista osapuolet jakavat? Entä minkälaisen käsityksen vaihtoehdoista? Mitä näistä seuraa? Miten nämä seuraukset muodostuvat hyödyiksi ja haitoiksi — eli voitoksi tai tappioksi — kullekin osapuolelle? Toisin sanoen, mitä päätöksenteko-ongelmaa ollaan ratkaisemassa kunkin osapuolen mielestä.
Kuten edellä sanoin puhuessani Kahnemanin ja Tverskyn tutkimuksista, se, miten ongelma kehystyy, eli miten se käsitetään ja kuvaillaan, vaikuttaa ratkaisevasti ihmisten tapaan ratkaista se. Siksi pitää tietää, minkälaisesta ongelmasta on kunkin mielestä kyse. Jos tästä ei päästä edes alustavaan yhteisymmärrykseen, molemmat osapuolet puhuvat auttamatta toistensa ohi. Vain ymmärtämällä miten toinen osapuoli näkee tilanteen voi tälle puhua siitä, miten jokin ratkaisu on tämän kannalta hyödyllinen tai haitallinen. Erityisen paha tilanne tulee, jos osapuolet näkevät vaihtoehdot ns. nollasummapelinä — eli jokainen voitto toiselle on tappio toiselle. Näin käy erityisesti silloin kun tunteet ovat kurkussa, ja kaikki myönnytykset tuntuvat suoraan oman naamataulun rapistumisena. Parhaimmillaan molemmille osapuolille muodostuu yhteinen, jaettu tavoite — ja erimielisyys koskee vain sitä, miten se pitäisi saavuttaa. Tällöin voidaan yhdessä ratkoa jaettua ongelmaa. Hämmentävän usein tämä on saavutettavissa ihan vain laittamalla molempien osapuolien tavoitteet rinnakkain ja keskustelemalla siitä, minkälainen ratkaisu olisi mahdollisimman hyvä molempien kannalta.
Reiluus Epäreiluuden tunne on yksi ihmisen perustunteista. Hyvin pieni lapsi oppii huutamaan: ei oo reiluu. Ja se vasta resonoi vanhemmissa. Hyytävän pistävä tunne. Silti emme tahdo sitä näyttää emmekä nähdä, kun istumme neuvottelupöytään. Miksi ihmeessä? Puute varmuudesta sekä tulevaisuuden ennustamattomuus saa ihmiset erinäisten tutkimusten mukaan ripustautumaan reiluuden ehtoihin. Mielestäni tämä näkyy viimeisen vuoden poliittisessa keskustelussa, jossa vähän se sun tämä nostaa suuhunsa perustuslain sekä perusoikeudet. Toisaalta, kääntäen reiluuden ehdoista sopiminen näyttää helpottavan epävarmuuden aiheuttamaa psyykkistä taakkaa. Onko siis käsitys reilusta neuvottelutavasta jaettu? Entä minkälainen olisi reilu lopputulos?
BATNA Paras vaihtoehto neuvotellulle sopimukselle, eli BATNA (sanoista Best Alternative To Negotiated Agreement), on kuin suoraan miekkamestari Musashilta — joka sanoi: ”Älä tee mitään turhaa”. Entä jos taisteluun ei käytäisi? Mitä siitä seuraisi? Onko se ainoa vaihtoehto, vai onko toinen vaihtoehto siedettävä? Jos taisteluun ei tarvitse ryhtyä, älä siihen ryhdy. Tämä pätee myös neuvotteluihin. Siitä huolimatta harva miettii, mitä jos neuvotteluihin ei käytäisi. Mitä sitten kävisi, jos sopimukseen ei päästä? Kuinka vaarallista se on? Jatka neuvotteluja vain, jos niiden jatkaminen ei ole aikasi hukkaamista — ja varsinkaan vastapuolen ajan hukkaamista.
BATNA:n miettimisellä on myös myönteinen vaikutus varmuuden- ja hallinnantunteisiin: On aina yksi vaihtoehto, joka on hallinnassasi. Se ei välttämättä ole parempi kuin paras mahdollinen neuvottelutulos, mutta se usein parempi kuin huono ja epätoivoinen neuvottelutilanne. Neuvotteluissa omaa BATNA:a ei tarvitse paljastaa, sillä se ei varsinaisesti ole osa neuvottelujen agendaa.
Sitoumus Neuvotellessaan aselepoa lintujen ja possujen välille, Martti Ahtisaari kysyi (kuten hän on kysynyt varmasti myös puhuessaan ihan todellisten konfliktien osapuolille): ”Otatteko te tämän tosissanne? Jos ette ole tosissanne, voitte jatkaa riitelyä maailmanloppuun asti, ja minä aion jatkaa työtäni ihmisten kanssa, jotka oikeasti haluavat löytää ratkaisuja ongelmiinsa.”
Ahtisaaren pointti on tärkeä: jos neuvottelun osapuolet eivät aio sitoutua sopimukseen, neuvottelut ovat turhat. Onko selvää, että sopimus sitoo kaikkia osapuolia? Entä siinä tapauksessa, että sopimus ei ole kaikin puolin jonkin osapuolen mieleen? Toisaalta, ovatko sitoumukset realistisia? Ketään ei voi nimittäin velvoittaa tekemään asioita, joita he eivät pysty tekemään. Tämä oli esimerkiksi Versailles:n rauhansopimuksen outous — se vaati niin järjettömiä Saksalta, että kun Saksa rikkoi rauhan ehtoja 30-luvulla, kukaan ei tajunnut edes murista: eihän niitä voinut odottaa minkään itsenäisen valtion noudattavan.
Junaonnettomuus, joka tunnetaan Versailles:n rauhana, saavutti ironisen huipennuksen Compiègnen aselevon sopimisessa 1940. Natsit olivat vielä tuolloinkin niin ylikierroksilla kaikesta saksalaisten kokemasta vääryydestä, mitä 1918-1919 neuvotteluissa oli tapahtunut, että kaivoivat 1918 Compiègnen aselevon sopimiseen käytetyn vaunun naftaliinista ihan vain nöyryyttääkseen ranskalaisia diplomaatteja, poliitikkoja ja kenraaleita.
Näistä syistä on erityisen tärkeää ilmaista mahdollisimman selkeästi, mihin kukin osapuoli sitoutuu. Vain silloin voidaan arvioida sopimuksen ja sen seurausten järkevyyttä.
Yhteenveto Aloitin tämän kirjoituksen kuvailemalla omia kauhukokemuksia. Jos jotain niistä olen oppinut, toivottavasti se on olemaan riitelemättä turhaan. Avioliitoista sanotaan, että sekä kariutuvissa että lopun elämää yhdessä pysyvissä liitoissa riidellään yhtä tiuhaan. Ero on riitelyn tavassa: jälkimmäiset pyrkivät useammin löytämään yhteisen ratkaisun riitaan kun taas edelliset useammin vain sättivät toisiaan. Tämän jälkeen kerroin jotain päätöksenteon vinoumista ja ajattelun outoudesta, jota 1900-luvun loppupuolen psykologian Batman ja Robin, eli Tversky ja Kahneman ovat selvittäneet. Näitä vinoumia emme pääse karkuun. Ja ne tekevät meistä usein yli-itsevarmoja neuvottelijoita. Toisinaan ne selittävät miksi jotkut neuvottelut vain jatkuvat ilman mitään järjen häivää: toinen puoli ei tohdi hävitä ja toinen ei tahdo voiton innolta ajatella asiaa kunnolla ja huolella. Kerroin myös neuvottelutaidon tutkijoiden Fischerin ja Shapiron muistilistasta: Sitoumus, BATNA, reiluus, vaihtoehdot, tavoitteet, kommunikaatio ja suhde. Näissä on jo tuntuvasti sulateltavaa itse kullekin. Neuvotteluissa muista vähintään kaksi asiaa: omat ja toisen tunteet. Koeta säilyttää hallinnan tunne. Keskity niihin asioihin, joihin voit vaikuttaa ja mihin toinen osapuoli pystyy vaikuttamaan. Pyri pitämään hyvä keskusteluyhteys koko ajan. Ja muista Musashin opetus: vastustajan miekkaa, silmiä, käsiä älä tuijota. Katso kokonaisuutta.
Lopuksi: Empatia ja oikeinymmärtäjät Vihollisista vaarallisin on se myötätuntoisin, sillä tämä tietää mitä nappeja painaa. Ymmärrys toisen näkökulmasta ja sen taustoista usein on ainoa tie viedä neuvotteluja eteenpäin. Ja usein vain kunnioitus avaa mahdollisuuden vastavuoroiseen keskusteluun. Hillary Clinton summaa tämän erinomaisesti pitämässään puheessa Georgetownin yliopistolla: ”On tärkeää osoittaa kunnioitusta jopa vihollisille. Yrittää ymmärtää ja — niin pitkälle kuin se psykologisesti on vain mahdollista — tuntea myötätuntoa heidän näkökulmaansa kohtaan.”
Myötätunto on taito, jota ihminen voi harjoittaa: miettiä, miltä tilanne näyttää toisen näkökulmasta ja toivoa, että hän — ei välttämättä saa mitä haluaa — mutta saa sen minkä tarvitsee ollakseen tyytyväinen, terve ja jopa onnellinen.
Muistaakseni televisiossa joskus joku sanoi kuinka elämän ensimmäiset viisi minuuttia ovat kaikkein vaarallisimmat. Tähän (saa kertoa, jos muistat tarkemmin) konstaapeli Reinikainen vastasi: ”Kyllä ne taitaa ne elämän viisi viimeistä olla kaikkein vaarallisimmat.” Tämä kirjoitus käsittelee ensi- ja jälkivaikutelman suhdetta ja sitä, miten taitava puhuja ottaa nämä huomioon.
Verkossa kiertää seitsemän asian lista, jolla on väitettyä vaikutusta siihen minkälaisen ennakkovaikutelman annat. Tuomioon johtaviksi luetellaan käsiala, vaatteiden väri, kengät, kynsien pureskelu, täsmällisyys, katsekontakti ja kädenpuristus (lista löytyy esim. MTV:n verkkosivuilta). Itse olen usein huolissani myös oikeinkirjoituksesta, sillä luki-häiriöisenä blogistina olen useamman kerran tullut kuulleeksi käyttämistäni yhdyssanavirheistä, sun muista.
Lista on tietyssä määrin psykologisesti perusteltu, sillä ihmiset todellakin muodostavat ylitsevuotavia johtopäätöksiä hyvinkin pienistä johtolangoista. Erityisesti psykologian tuntema halo- eli sädekehäilmiö vaikuttaisi olevan tässä olennainen: olemme taipuvaisia yleistämään yhdestä hyvästä ominaisuudesta, että toinen henkilö on kaikessa muussakin hyvä. Ja toisaalta, yhdestä huonosta, että kaikessa muussakin huono. Toisin sanoen, kehitämme aika huomaamattamme toisista ihmisistä yksinkertaisia ja hallittavia tarinoita, joissa he täyttävät tiettyjä arkkityyppisiä rooleja. Tavallaan kuvittelen olevani Sherlock Holmes, joka muutamasta naarmusta kellossa tunnistaa Watsonin veljen juopoksi…
Mutta vielä suurempi virhe on luulla, että asia olisi näin yksinkertainen. Pohdin seuraavaksi ensivaikutelman tarkoitusta, siitä syntyvän stressin syitä ja lopuksi näytän oman listani, millä valmistautua tärkeään tapaamiseen.
Mitä retoorikko tästä listasta ajattelee?
Ensivaikutelma on yliarvostettu ja -stressattu ilmiö. Mikä merkitsee, tulee jälkeen. Minä, Reinikaisen tavoin, ajattelen ensisijaisesti jälkivaikutelmaa.
Ensivaikutelma kannattaa ottaa huomioon. Mutta pitää muistaa, mitä ensivaikutelmalla haet. Retoriikan näkökulmasta kyse on hetkestä, jolloin vakuutat että juuri sinua kannattaa kuunnella. Kyse on tällöin eetoksen sanallisesta ja sanattomasta argumentoinnista (lue lisää eetoksesta Mestaripuhujassa).
Ensivaikutelma palvelee siis tarkoitusta: saada toinen kuulemaan ja näkemään vaivaa ymmärtääkseen puhujan näkökulman — ja joskus jopa uskovan ja toimivan sen mukaan. Useammin kuin kerran olen nähnyt ensivaikutelmasta stressaamisen toimivan juuri tätä jälkimmäistä vastaan. Toiminta nimittäin syntyy ennen kaikkea jälkeen jääneestä muistikuvasta. Tapaamiseen liittyvän muistikuvan kannalta sen alku on huomattavasti merkityksettömämpi loppuun verrattuna. Silti harva, jännitykseltään ja huoliltaan, miettii minkälaisella tavalla tapaamisen päättää.
Usein ensivaikutelmaan jumittaminen näyttää siltä kuin en pyjama päällä elefantin nähdessäni muuta ajattelisi kuin, että mitäköhän se tuumaa minusta. (Mieleen ei ehdi juolahtaa, miten se on tullut pukeutuneeksi pyjamaan.)
Jörö-Jukka ei pahemmin välitä siitä, minkälaisen ensivaikutelman antaa. Heinrich Hoffmannin klassisessa moraalitarinassa häntä tästä rangaistaan oikein olan takaa.
Miksi ensivaikutelmasta stressataan niin paljon?
Valistunut veikkaukseni ensivaikutelmastressin syistä: katsekontaktiin, kädenpuristukseen tai vaikka kynsien pureskeluun on helppo luulla vaikuttavansa. Lisäksi on erityisen helppo kuvitella, miten jokin tällainen pikku juttu saattaa käydä jonkun muun hermoille — kun käyväthän ne omillekin.
Niistä on vain helppo kehittää pakkomielle. Paljon helpompi kuin vaikka argumentin loogisuudesta tai tunteikkuuden luomisesta äänen värillä. Jälkimmäisistä huolestuminen vaatii paljon enemmän mielikuvitusta.
Samaa juurta on mielestäni myös monien esiintyjien huoli käsien heilunnasta puhuessa tai miten he seisovat. (Tätä ylikorostaa entisestään ehkä se, että niin monet esiintymistaidon oppaat tuntuvat olevat myös vastaavan obsession vallassa.)
Fakta kuitenkin on, että keskustelukumppanimme harvoin jaksaa (omaan ulkoasuun liittyvistä pakkomielteistä johtuen, kenties) kovin kauan olla kiinnostunut siitä, miten olemme pukeutuneet tai mitä käsillämme teemme. Häntä kiinnostaa paljon enemmän, miten voimme tehdä hänen elämästään helpomman, mielenkiintoisemman, turvallisemman, vauraamman, hauskemman tai muun sellaisen. Ja häntä huolestuttaa se, että saako meidän kanssa juttelu hänet vaikuttamaan paremmalta vai huonommalta ihmiseltä omissa tai hänelle merkittävien ihmisten silmissä.
Keskity siksi enemmän keskustelukumppaniisi, niin myös hän kaikella todennäköisyydellä tekee: keskittyy itseensä. Jos saat hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi ja huomioiduksi — ja ennen kaikkea et vaikuta tuomitsevan häntä ensivaikutelman perusteella — olet tilanteessa paljon vahvemmilla kuin se itsekeskeinen henkilö parhaassa puvussa, kengissä, hiukset sliipattuna, kello näkyvillä ja pedikyyrissä käyneenä päivittäin (joka niin helposti voisit olla…).
Mitkä olisivat 7 asiaa, joihin todella kannattaa kiinnittää huomiota?
Aristoteleen mukaan hyvä eetos — eli vahva henkilökohtainen vakuuttavuus — muodostuu siitä, että vaikuttaa kunnialliselta ja käytännön järkevältä sekä siitä, että ei vaikuta ajavan omaa asiaansa toisten kustannuksella.
Ajatellaan, että olet menossa erittäin tärkeään ensitapaamiseen. Toki saat kantaa pakkomielteisesti huolta käsialasta, kättelytaidoista, katsekontaktista tai vaikka taipumuksesta hermostuksissa pureskella vieraiden ihmisten varpaankynsiä (jonka luulen olevan sosiaalinen tabu ja siksi suosittelisin välttämään). Seuraavassa seitsemän asian lista, jota suosittelen miettimään ennen kuin annat obsessioiden ottaa vallan. Lista voisi olla hyvinkin erilainen sillä jokainen tapaaminen on myös. Hyviä vinkkejä löytyy monista kirjoista (esimerkiksi Juhana Torkin teoksista). Erityisesti suosittelen Jay Heinrichsin teosta Thank you for Arguing (joka on julkaistu myös nimellä Winning Arguments).
Neljä ensimmäistä kartoittavat omia asenteita ennen tapaamista ja mahdollistavat niiden tarkistuksen. Kaksi seuraavaa tarkistavat odotuksiasi. Vaikka varaudut mielessäsi huonoimpaan ja toivot parasta niin vain tähtäämällä näiden väliin voit onnistua. Vasta seitsemäs koskee ulkoasua ja ensivaikutelmaa.
Mieti hyvissä ajoin, ketä olet menossa tapaamaan. Mitä tiedät hänestä? Entä mitä hän tietää sinusta? Onko mahdollisesti joitain virheellisiä odotuksia tai käsityksiä puolin jos toisin, joita käydä selventämään? (Jos tarvetta on, käytä internettiä…)
Mieti, mitä haluat saada tapaamisella aikaiseksi. Aseta sille yksi tai kaksi selkeää tavoitetta. Mitä haluat tapaamasi ihmisen ajattelevan jälkikäteen? Mitä haluat hänen tekevän? Minkä asioiden esille nostamista se edellyttää? Entä miten päätät tapaamisen niin, että nämä tavoitteet etenevät? Mieti myös, mitä sinun itse tarvitsee oppia tapaamisen aikana tai tietää tapaamisen jälkeen. Mieti, miten saat sen selville: mitä sinun pitää osata kysyä?
Mieti, mitä toinen osapuoli hakee tapaamisesta. Miksi hän haluaa tavata juuri sinut? Mitä hän odottaa tapaamisesta seuraavan? Onko kyseessä vaihtokauppa, jossa tekemällä jotain mitä hän haluaa hän tekee mitä sinä haluat? Mieti, mitä kysymällä saat tämän selville. Olisiko esimerkiksi parempi, että hän puhuu enemmän ja sinä vähemmän?
Mieti, mitkä ovat toisen osapuolen arvot. Mitä hän toivoo? Mitä hän pelkää? Mieti, miten nämä tunteet liittyvät tavoitteisiisi. Tunteet ja arvot ovat välttämättömiä, jotta ajatukset muuttuisivat toiminnaksi. Myös muistijälki on vahvempi, jos asia liittyy tunteisiin.
Mieti, mikä olisi pahinta mitä voisi tapaamisesta seurata, jos mokaat jotain. Entä miten todennäköisiä nämä seuraukset ovat? Voitko tehdä jotain käytännön askeleita, jotka tekevät seurauksista epätodennäköisempiä?
Mieti, oletko ylioptimistinen tapaamisen suhteen. Minkälaisia haavekuvia sinulla on? Olisivatko ne todennäköisiä, jos joku muu kertoisi sinulle haaveilevansa tällaisesta? Mieti itsellesi realistiset tavoitteet.
Vasta näitä edellisiä mietittyäsi, ajattele decorumia: onko pukeutumisesi ja käytöksesi sopivaa sen ihmisen näkökulmasta, jota olet tapaamassa. Pyri vaikuttamaan siltä, että sinua kannattaa kuulla — olematta kuitenkaan vaatteista ja käyttäytymisestä hermostunut hermoraunio. Tai, vielä pahempaa, sliipattu snobi, joka ei muovisuudeltaan tee mitään inhimillistä.
Lopuksi
Usein ensivaikutelmasta spennaaminen toimii itseään vastaan. Jättämäsi muistikuva on nimittäin tärkeämpi kuin hetkellinen mielikuva. Mielikuvakin on tärkeä, mutta ei niin tärkeä, kuin mitä luulet. Ja tapaamisen viime minuutit merkitsevät enemmän, kuin ne ensimmäiset.
Toisaalta, jos keskustelukumppanisi on vain kiinnostunut pintapuolisesta vaikutelmasta (tai niistä yhdyssanavirheistä), mieti onko hän aikasi arvoinen.
Ylen KulttuuriCocktail haastatteli Kriittinen korkeakoulun Puhujakoulun vastaavaa opettajaa Severi Hämäria ja Kotimaisten kielten tutkimuksen keskuksen erikoisasiantuntijaa Vesa Heikkistä kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen avoimen kirjeen retorisista ulottuvuuksista:
”Severi Hämärin mukaan kirje on retorisesti sekava. Siitä on vaikea saada selvää mikä on lopulta merkityksellistä. Hänen mukaansa kirjeen tarkoitus on saada asiat näyttämään joltakin, mitä ne eivät ole. Eli saada koulutukseen kohdistuvat leikkaukset näyttämään kehittämiseltä.
– Tällainen retoriikka on kyllä aikamoista kansan ja lehdistön aliarvioimista, Hämäri toteaa.
Vesa Heikkisen mukaan on kiinnostavaa, että sivistys mainitaan ikään kuin kuorrutuksena tekstin alussa ja loppupuolella, mutta keskiosassa puhutaan lähinnä tehokkuudesta ja kilpailukykyisistä aloista.”
PUHUJAKOULU 
