virhepäätelmät

Näinkö vältän väärän virheen? Manipulaatio ja virhepäätelmien tunnistaminen

— Severi Hämäri

Kuulen usein kysymyksen siitä, kuinka poliittisen manipuloinnin voisi tunnistaa helpommin, enkä oikein aina tiedä, mitä vastata. Kysymyksessä ei nimittäin ole aivan sellainen asia, minkä luulisi.

Tarkastelen tässä artikkelissa eriasteisia tapoja, joilla harhautetaan, harhaanjohdetaan ja erehdytään, niin julkisesti kuin yksityisesti. Jaan nämä tavat kolmeen perheeseen: 1. keskustelun erheet, virheet ja rikkeet; 2. argumentaatiovirheet; ja 3. päättely- ja ajatteluvirheet.



Miten spotata keskusteluerheet?

”Perusedellytys kaikkelle keskustelulle on avoimuus” on valhe. Perusedellytys keskustelulle on se, että osapuolet ylipäätään kuulevat toisiaan, ja ottavat toisensa riittävän vakavasti myös kuunnellakseen toisiaan. Ei se, että olisi avoin toisen ajatuksille. Antakaahan kun oikein avaudun aiheesta.

Useimmiten keskustelun harhautuminen tapahtuu sattumalta, osana normaalia jutustelun kulkua. Ihminen on sellainen heinäsirkka, joka hyppii assosiaatiosta toiseen vaikka freudilaisiin lipsauksiin liukastumalla.

Toisinaan vahinkolaukaus aiheuttaa harmaita hiuksia, kun esimerkiksi tärkeästä kokouksesta ei siksi tule mitään. Pukumiehet ja -naiset käyttäytyvät tällöin kuin psykoaktiivisilla aineilla lääkityt paviaanit järkevän keskustelun sijaan — puheenjohtajan takertuessa apinamaisella raivolla vaivalla luotuun, tosin joskus mielivaltaiseen asialistaansa. Joskus harvoin harhautuminen on täysin tahallista ja silloin voidaan sanoa, että pelkkä retoriikka astuu etualalle ja järkevä asia poistuu takavasemmalle. Ehkä se livahtaa näyttämön takaa kujalle polttamaan hermosauhuja, joskus ottaa hatkat lopullisesti. Taitava puhuja osaa tehdä siirtymän huomaamattomasti, taitamaton tekee siitä spektaakkelin jota ei voi olla huomaamatta.

Nyt takaisin avoimuuteen muiden ajatuksille. Avoimuuden harha näkyy esimerkiksi erilaisissa keskusteluohjelmissa, joissa tuodaan samaan pöytään astronomi ja astrologi. Tai lääkäri ja yksisarvishoitaja. Tai kansanedustaja ja raivorasisti. On siis tilanteita, joissa toisen henkilön osallistumista keskusteluun ei tarvitse ottaa vakavasti. Tietenkin jokaisella on oikeus tunteisiinsa ja mielipiteisiinsä, mutta se ei aiheuta velvollisuutta toisille ottaa niiden ilmaisua tosissaan.

Vakavasti ottamisessa on nimittäin kaksi terää. Kuulolla olijalla on kohtuullinen velvollisuus suhtautua puhujaan tosissaan vain, jos tämä kohtuudella osoittaa olevansa vakavasti otettavissa. Puhujan pitää siis kyetä (kohtuudella) – ja on suorastaan velvoitettu – osoittamaan olevansa vakavasti otettava. Tässä paino on sanalla kohtuu ja paino sanalla velvollisuus. Ketään ei velvoiteta kohtuuttomuuksiin. Mutta kumpikin osapuoli velvoitetaan pitämään huolta keskustelun laadusta riittävässä määrin.

Velvollisuus edellyttää huolenpitoa paitsi omista puheista, niin myös toisen puheista. Jos puhuu pehmeitä ja siitä huomautetaan, kohtuus vaatii ottamaan palaute vastaan. Mutta myös pitää osoittaa, kun toinen puhuu lannoitetta. Kohteliaasti toki, ja osoittaa miten tämä tapahtuu, jotta keskustelu voi palata asiaan. Mutta silti silloin tulee nostaa esiin, että keskustelu ei ole nyt sitä mitä sen pitäisi – olettaen, tietenkin, että kyseessä on vakavasti otettava keskustelu, ja se halutaan pitää sellaisena. Jutustelussa, juoruilussa ja jonninjoutavassa joskin hauskassa jölöttämisessä pätee aivan eri säännöt.

 

Miten keskustelu menee metsään?

Keskusteluerhe tarkoittaa sitä, että puhuja ei ole mukana samassa keskustelussa muiden keskustelijoiden kanssa. Esimerkiksi itsepintaisesti omasta kiinnostuksen aiheesta puhuminen, kun kaikki muut keskustelivat jostain muusta, on tällaista. Esimerkiksi kelpaa myös vaikkapa se, että käy puhumaan maahanmuutosta tai islamin uskon teologisista ulottuvuuksista, kun muut puhuvat lapsistaan. Erheen tunnistaa tyypillisesti epäuskoisesta katseesta toisten silmissä. Toistuvat, selvät huomautukset aiheesta ovat myös hyvä tunnusmerkki, esim. “Mutta kun tuosta ei nyt alkuunkaan ole kysymys!”.

Keskusteluerhe voi muuttua keskusteluvirheeksi, jos silti itsepintaisesti ja tarkoitushakuisesti käy nuijimaan keskustelua haluamaansa suuntaan. Keskustelurike tapahtuu jos käyttää kiusaamista, painostamista tai vaikka murjottamista keskustelun masinointiin.

Keskusteluerheiden, -virheiden, ja -rikkeiden tunnusmerkkinä on ennen kaikkea haluttomuus kuunnella ja siten aidosti keskustella toisten kanssa samoilla — ikään kuin yhteisesti sovituilla — säännöillä.



Eksyinkö asiasta?

Järkevä ja rakentava keskustelu nostetaan tavallisesti sisällöllisten ja perusteltavissa olevien väitteiden varaan. Muunlaistakin jutustelua, juoruamista ja porinaa toki kuuluu ihmisen repertuaariin, ja hyvä niin. Kaiken ei tarvitse olla niin järkevää ja rakentavaa.

Jos kuitenkin halutaan sopia yhteisistä asioista tai tehdä tärkeitä, vaikeita päätöksiä yhdessä, “järkevä” ja “rakentava” tahtovat olla avainsanoja. Tämä tietenkin on valitettavaa niille monille, joille “järkevyys” ja “rakentavuus” vaikuttavat olevan kirosanoja, tai joille ne ovat synonyymejä lähinnä heidän omille ajatuksilleen. Usein nämä ovat samoja ihmisiä, tietenkin.

Oletusarvoisesti puhujan pitäisi pystyä kysyttäessä perustelemaan, miksi hänestä vaikkapa “demarit ovat unohtaneet arvonsa” tai että “kokoomuksella mitään arvoja koskaan on ollutkaan”. Helppohan sitä on heittää ilmaan mitä vaan ja antaa vain tuulen liikuttaa huulia. Mutta jos joutuu perustelemaan, niin minkä tekee?

Yi-Yuanji-Fan-painting-Two-gibbons

Otetaanpa esimerkkinä savusilli, eli harhaanjohtaminen irtonaisilla väitteillä, joiden toivoo kääntävän huomion pois aiheesta. Esimerkiksi usein populismista itse arvosteltu Eero Lehti (kok) kutsui vasemmistoliiton pj. Li Anderssonia Suomen Donald Trumpiksi. Toimittajat tarttuivat silliin innolla. 

Kaikkia argumentaatiovirheitä yhdistää asiattomuus: tavalla tai toisella vastataan puhumalla aivan toisesta asiasta. Näitä voivat olla esimerkiksi tunnereaktiot (“että mua sitten pännii nämä…”) tai henkilöön meneminen (“miten hän kehtaa, kun oli itse ensin…”) tai sitten ihan vain sitä itseään (“äitis oli” ja “pakko, kun sieltä päin tuulee”).

 

Päättely- vai argumentaatiovirhe?

Suomen kieli on siitä hauska, että erottelemme järkevästi virhepäätelmät argumentaatiovirheistä. Englanniksi kun molemmat ovat vain fallacyjä.

Argumentaatiovirhe tapahtuu, kun puhujan pitäisi perustellusti puolustaa omaa näkökantaansa tai perusteellisesti vastustaa jotain toista näkökantaa, mutta ei vain onnistu siinä. Häneltä jää argumentti kesken tai se puuttuu kokonaan. Hän päätyy sen sijaan tekemään jotain muuta.

Päättelyvirheeseen syyllistyy, kun esittää johtopäätöksen, joka ei seuraa annetuista perusteista. Päättelyvirheen verbalisointi on argumentatiivista puhetta, vaikka siinä ei olisi päätä eikä häntää. Tästä syystä päättelyvirheet joskus johtavat kuulijoita harhaan. Varsinkin jos kuulijat eivät kunnolla keskity kuuntelemaan sitä, mistä puhutaan.

Virhepäätelmä on nimitys tyypilliselle päättelyvirheelle. Näistä löytyy erilaisia luokitteluja ja kukkakatalogeja mielin määrin.


Ajattelu päin persettä?

Aivan oma lajinsa on virhepäätelmät ja päättelyvirheet. Niissä on kyse siitä, että ihan aidosti yritetään perustella jotain väitettä — mutta epäonnistutaan siinä ruhtinaallisesti. Hauskaahan tässä on, että emme useinkaan jää virhepäätelmistä kiinni. Varsinkaan itsellemme. Kyseessä on laiska ajattelu.

Virhepäätelmien taustalla vaikuttaa olevan ihmisten peruspsykologiset ominaisuudet. Huolellinen ajattelu on hidasta, tylsää ja kuluttaa harmittavan paljon aivojen kaipaamaa energiaa. Sinnepäin ajattelu on nopeaa, hauskaa ja jättää enemmän aikaa ja energiaa arvokkaan nenämalmin louhimiseen.

Esimerkiksi psykologi D. Kahneman puhuu mieluusti heuristiikoista ajattelun vinoumien takana. Heuristiikka on sellainen ajattelun oikopolku, jolla on käytännön kannalta riittävän hyvä osumatarkkuus. Näitä ovat esimerkiksi, kun luotamme ystävämme sanaan tai pidämme yhdessä asiassa lahjakasta henkilöä lahjakkaana toisessakin asiassa. Ei 100%, mutta ainakin tuntuu meistä paremmalta kuin sattuma. Tulkitsemme muutamasta havainnosta yleistyksen ja sen perusteella uskomme tietävämme minkälaisia ihmisiä ovat savolaiset tai kirjastonhoitajat. Tai jos asia ilmaistaan meille yksinkertaisesti ja selkeästi, olemme taipuvaisia pitämään sitä totena. “He’s a straight shooter” sanovat monet Trumpin kannattajat.

Laiska ajattelu heuristiikkoihin nojaamisen mielessä on hyvä asia — suuren osan aikaa. Riittävän hyvä evoluution kannalta ainakin: heuristiikat ovat pitäneet meitä hengissä tähän päivään asti niin, että riittävän monet ovat aikuistuneet ja voineet hankkia samalla tavalla tehokkaasti mutta summittain ajattelevia lapsia.

Kuitenkin on selvää, että tällainen sinne-tänne-päin ajattelu ei toimi kaikissa tilanteissa. Naurattaa, kun tajuamme toimineemme kuin perse-edelläapina (Homo Retroverticoarboralis) puussa ja huomaamme huiputtaneemme itsemme uskomaan jotain älytöntä. Mutta samalla meiltä jää tärkeissä tilanteissa asioita huomaamatta. Teemme toistuvasti tavattoman typeriä päätöksiä huonojen perusteiden pohjalta.

Heuristiikat aiheuttavat siis ajatteluumme erilaisia vinoumia, joissa toimimme vastoin yksinkertaista järkevyyden ideaalia. Nämä vinoumat, sekä tietenkin ihan vain myös tahallaan huolimaton ja laiska ajattelu, altistavat meidät tekemään ja hyväksymään päättelyvirheitä.

Esimerkiksi jälkirationalisointi: valtionvarainministeri Petteri Orpo sanoi aiemmin kesällä, että hän henkilökohtaisesti aikoo estää kaikki lisäleikkaukset korkeakouluilta.  Tehdyt leikkaukset tulevat, mutta lisää ei mene. Nyt hän on ehdottanut budjettia, jossa leikataan kuitenkin lisää yliopistosektorilta. Miten hän perustelee tämän? Sanomalla, että kyseessä on vain tarkistus, joka liittyy ”yliopistoihin liittymättömään kiky-sopimukseen”. “Uusilla leikkauksilla hallitus haluaa varmistaa, että kesäkuussa sovittu kilpailukykysopimus ei tuo yksityisille toimijoille, kuten yliopistoille, suurempia taloudellisia hyötyjä kuin julkisille oppilaitoksille, joita ovat esimerkiksi peruskoulut ja osa lukioista.” kirjoittaa Taloussanomat. Tässä argumentti olettaa, että yliopistot ja peruskoulut ovat jonkin asteisessa perustelemattomassa kilpailuasetelmassa — ja että yliopistoja voidaan kohdella milloin julkisen sektorin ja milloin yksityisen sektorin osana, miten se vain hallitukselle kulloinkin sopii.

Three_gibbons_catching_egrets

Tämä on sen luokan ajatteluvirhe, että jopa EK:n Jyri Häkämies päätyi jyrähtämään

Siksi eritoten päätöksentekijöiden ajattelua on syytä tarkkailla suurennuslasilla. Ja kysyä, seuraako väite oletuksista. Ja mistä ihmeestä oletukset on revitty?

Ja ennen kaikkea kysyä niiden poliitikkojen kohdalla, joiden kanssa on samaa mieltä: Miksi ihmeessä uskon tämän henkilön väitteitä? Mikä heuristiikka ajaa minua uskomaan häntä? Onko hän oikeasti luottamukseni arvoinen?


 

Vastaako tämä kysymykseesi?

Takaisin alkuperäiseen kysymykseen: miten tunnistaa poliitikkojen manipulaatioyritykset.

En vieläkään oikein tiedä, miten vastaisin. Kaksi asiaa tulee kuitenkin mieleen. Ensinnäkin: paranoia. Useimmat poliitikot kun ihan oikeasti ovat hyviä ihmisiä — joskin, no, nyt ihmisiä kaikkine vajavaisuuksineen.

Toiseksi, useimmat järkevät ihmiset tunnistavat, ihan ilman minunkaan neuvoja, kun heitä lähdetään suoranaisesti ja tarkoituksella manipuloimaan. Loput, järkeviä hekin tavallaan, vaikuttavat uskovan jo valmiiksi pehmeitä puhuvan poliitikon johtopäätöksen — eivätkä pahemmin välitä, miten siihen on päästy.

Käy siis ehkä hieman turhaksi loogisten hienouksien korostaminen tai vouhottaminen kriittisen ajattelun tärkeydestä politiikasta puhuttaessa.

Taito tunnistaa argumentaatiovirheet ja virhepäätelmät toki kuuluu yleissivistykseen, kuten myös ymmärrys siitä, miksi ja miten ajattelemme perä päin puun latvaa. Hyvä puhuja taitaa tarvittaessa myös virheiden käytön. Joskus mutkia täytyy oikoa. Metaforat ja vertaukset eivät onnistu ilman, että otetaan loikka tuntemattomaan.

Sen sijaan, että kannat huolta muiden puheista ja ajattelusta, tarkkaile mieluummin omaa ajatteluasi ja puheitasi. Kyse ei nimittäin ole siitä, että poliitikot yrittäisivät johtaa meitä harhaan. He ovat vain ihmisiä. Mitä he sille voivat, kun me muut haluamme seurata samoja polkuja ja tehdä samat virheet kuin suuret johtajamme meidän edellämme pää syvällä puun latvustossa.

Yhteenvetona:

  1. Huomioi tilanne. Minkälaista keskustelua käydään? Onko juuri nyt välttämätöntä argumentoida ja ajatella huolella? Jos on, kiinnitä siihen huomiota. Jos ei, nauti jutustelusta olematta tiukkapipo.
  2. Näytä esimerkkiä ja pidä huolta omista puheista ja ajattelusta.
  3. Jos keskustelukumppanisi mielestäsi eksyvät aiheesta, ota se puheeksi kuitenkaan kehittämättä aiheesta pakkomiellettä. Onko juuri nyt väliä sillä, että juttu poukkoilee ja ajattelu laukkaa? Jos itse poukkoilet ja eksyt ja sinulle siitä sanotaan tai huomaat sen itse, ota opiksi. Puhutko samoista asioista kuin muut? Jos et, niin miksi et?
  4. Jos joku päätösvaltainen ja arvovaltainen henkilö puhuu pöpejä, älä usko häntä.

 

En käynyt tässä artikkelissa luettelemaan kaikkia ajattelun ja argumentaation heuristiikkoja, erheitä, virheitä, oveluuksia tai typeryyksiä. Aiheesta löytyy nimittäin netistä ja kirjallisuudesta riittämiin. Sanoisin jopa ad nauseam.

Virhepäätelmävirhe on nimittäin aina syytä muistaa: vaikka joku sortuisi ajattelun tai argumentaation virheeseen tai virhepäätelmään, ei se vielä riitä osoittamaan että hän olisi väärässä! Näsäviisaat osaavat nämä listat ulkoa, mutta oikeasti viisaat osaavat toimia maailmassa virhepäätelmä- ja argumentaatiovirhelistojen ulkopuolella.

Opiskelun aloittaa voi vaikka Wikipediasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Argumentointivirhe, https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_cognitive_biases  tai suositusta suomennetusta Ali Almossawin nettikirjasta Kehnojen argumenttien kuvakirja. Hauska ja helposti lähestyttävä teos on Madsen Pirie: How to Win Every Argument — the use and abuse of logic  sekä Jay Heinrichsin kirjan Thank You for Arguing (julkaistu myös nimellä Winning Arguments) luku 14. “Spot Fallacies: the seven deadly sins”.  Huolellisemmassa perehtymisessa pääsee alkuun vaikkapa Katleena Kortesuon ja Olli-Pekka Vainion Diktaattorin käsikirjalla.

Aihepiirin lähempi opiskelu on mahdollista esimerkiksi Kankuri-Knuutilan (toim.) Argumentti ja kritiikki -kirjan avustuksella.  Ajattelun heuristiikoista ja vinoumista lisälukemistona suosittelen Daniel Kahnemanin kirjaa Ajattelu nopeasti ja hitaasti.  Jos haluaa syventyä filosofiseen puoleen, materiaalia löytyy vaikkapa nettisanakirjoista, esim: http://plato.stanford.edu/entries/fallacies/ ja http://www.iep.utm.edu/fallacy/  Alan vanhin klassikko tietenkin on Aristoteleen Sofistiset kumoamiset.  Netistä voi myös tulostaa itselleen erilaisia seinätauluja omaksi ilokseen vaikka täältä: https://yourlogicalfallacyis.com/

Haluatko osallistua Puhujakouluun 2016-17? Kurssille ilmoittaudutaan: info@kriittinenkorkeakoulu.fi. Lisätietoja kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/

Kuvat: mestari Yi Yuanjin (n. 1000 – 1064) gibbonimaalauksia.


Severi_lehtikuva_2016_pieni

Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.

Mainokset

Miten analysoida argumentteja?

— K. Severi Hämäri

Kuningasten kuningas 1100-luvulla elänyt Tsingis-kaani oli todella taitava sotapäällikkö. Syy hänen menestykseensä ei ollut vain siinä, että hän oli agressiivinen, häikäilemätön ja väkivaltainen psykopaatti. Ei. Selitys ei ole näin yksinkertainen. Hän toki oli agressiivinen,  häikäilemätön ja väkivaltainen psykopaatti, mutta hänen menestyksensä salaisuus oli, että hän ei hyökännyt jos ei tuntenut vihollistaan. Hän käytti joskus jopa vuosia vastapuolen analysointiin ja tulkintaan.

Sama periaate pätee hyvään argumentointiin, sillä se on aina suunnattu jotain toista vaihtoehtoa vastaan. Näin joskus vain nimellisesti ja näkymättömästi, mutta ollakseen mielekäs argumentti se ei voi puolustaa ainoaa vaihtoehtoa. Argumentti itsessään tarkoittaa, että on olemassa vaihtoehtoja, joista yhtä tässä argumentoidaan. Joten kuten Tsingis-kaani, ota selvää vasta-argumentista. Mikä parasta, jos joku on sen juuri esittänyt, hän on säästänyt sinulta sen keksimisen vaivan. Mutta seuraavaksi edessä on vaativin osuus: käy tulkitsemaan mitä vasta-argumentti pitää sisällään.

Viikko sitten kirjoitin siitä, miten päästä itsepuolustuksessa alkuun kun argumenttia ladataan niskaan televisioruudun takaa. Tällä kertaa paneudun painettuun tekstiin, mutta samat periaatteet pätevät myös puheeseen (joskin syväanalyysi usein edellyttää, että puhe on taltioitu ja mahdollisesti jopa translitteroitu). Esittelen siis kaksi argumentin kritisoinnin työkalua. Ensimmäinen on Scrivenin tulkinnan proseduuri ja toinen on Toulminin argumentaatiomalli.

Toisin sanoen, siinä missä edellinen kirjoitus keskittyi viestin ymmärtämiseen, tällä viikolla katsotaan miten viestiä voi lukea kuin kenraali joka valmistautuu hyökkäämään. ”Hyökkäys” on toisinaan tehokasta puolustusta. Mutta omalla vastuulla: mestaripuhuja osaa nimittäin ”hyökätä” niin, että siitä ei tule irtopisteiden tavoittelua ja voitosta vääntämistä vaan aidosti avaus keskusteluun. Muutoin vain puolin ja toisin syötetään trollia, ja trolli ei lisäravinteita tarvitse. (Lue aiheesta lisää myös Tiina Raevaaran kolumnista “Trollaaminen on helppoa, todellinen vaikuttaminen hankalaa” tai minun toisesta blogista “Taneli Heikan peruskouluvuodatus trolli-mittarissa”.)

Tsingis-kaani ottaa vastaan kiinalaisten lähettiläiden argumentteja. Ilmiselvä aasinsilta sekä täytekuva.

Tsingis-kaani ottaa vastaan kiinalaisten lähettiläiden argumentteja. Ilmiselvä aasinsilta sekä täytekuva.

 


 

Monilahjakkuutena tunnettu brittifilosofi Michael Scriven (1928-) kehitti seitsenaskelisen proseduurin argumentaation tulkintaan, sillä hän oli kyllästynyt opiskelijoiden ja akateemikoiden tapaan puhua toistensa ohi. Järjestelmä on selkeä, mutta sen omaksuminen vaatii hieman itsepintaisuutta ja omistautumista. Tässä tiivistettynä olennaisimpaan:

1. Selvennä lukemasi (tai kuulemasi) merkitykset. Mitä siinä todella sanotaan? Jos kyse on keskustelusta, voit kysyä jos jokin on jäänyt epäselväksi. Jos taas kirjoituksesta, katso tarkkaan ja mieti mitä kirjoittaja todella haluaa sanoa.

2. Selvitä, mikä on kirjoittajan lopullinen johtopäätös. Mitä hän väittää? Mihin hän päätyy? Miten hänen asiansa olisi kiteytettävissä yhteen tai kahteen lauseeseen?

3. Pohdi tekstin rakennetta. Mikä liittyy mihinkin? Mikä on merkityksellistä ja mikä epäolennaista? Ja erityisesti, mitkä lauseet ja huomiot liittyvät lopulliseen johtopäätökseen? Onko kirjoituksessa muita johtopäätöksiä? Muodostavatko erilaiset väitteet kokonaisuuden? Tukevatko jotkin väitteistä toisiaan? (Voit alleviivata, ympyröidä, vetää nuolia lauseiden väliin, mutta vain jos käytössäsi on tabletti tai oma kopio lehdestä tai kirjasta. Muutoin voit kirjoittaa ja piirtää muistiinpanot erilliselle paperille.)

4. Mitä oletuksia tarvitaan, jotta johtopäätökset seuraavat niistä? Ovatko nämä oletukset mainittu tekstissä? Jos ei, mieti mitkä olisivat todennäköisimmät ja parhaimmat kirjoittajan kannalta.

5. Kritisoi: Onko tekstistä löytyvissä oletuksissa jotain moitittavaa? Entä liittyvätkö oletukset ja johtopäätökset toisiinsa?

6. Argumentoi uudestaan: miten tekisit paremman argumentin itse? Keksitkö parempia oletuksia, sellaisia, jotka ovat olennaisempia johtopäätöksen kannalta? Onko johtopäätös siis pelastettavissa?

7. Arvioi omaa prosessiasi. Oletko ollut puolueeton vai puolueellinen käydessäsi läpi vaiheet 1-6? Voisiko jonkin vaiheen tehdä paremmin, niin että kirjoittajan argumentti tulee esiin parhaassa mahdollisessa valossa? Niin että hän vaikuttaa mahdollisimman järkevältä?

 


 

Toinen brittifilosofi Stephen Toulmin (1922-2009) kehitti puolestaan yksinkertaisen mallin argumentin toimivuuden arvioimiseen. Vastaavalla tavalla kuin Scrivenin proseduurissa, ensin sinun tarvitsee tulkita lukemaasi. Tulkinnan tuloksena tuotat lopullisen johtopäätöksen ja siihen johtavat askelmat eli perusteet.

Jokaisen perusteen suhdetta johtopäätökseen kutsutaan usein linkiksi. Se ei välttämättä ole julkilausuttu, vaan se pitää usein päätellä. Linkki usein selviää muodostamalla seuraavanlainen virke: Johtopäätös, koska peruste, sillä linkki. Kun virke on täydennetty, sen pitäisi olla vakuuttava. Jos se ei ole, silloin argumentissa on jotain hämärää. 

Usein argumentin hämäryys merkitsee sitä, että argumentti kaipaa lisätukia, vahvistuksia. Vahvistukset ovat perusteita sellaisille argumentteille, joiden johtopäätöksenä ovat joko pääargumentin peruste tai linkki. Ja jos kyseessä on monimutakainen oikeusjuttu tai — paratkoon — väitöskirja, voi näitä vahvistuksia ketjuuntua varsin laajasti. Lisäksi toisinaan argumentti tarvitsee reunaehtoja, eli erinäisiä seikkoja täytyy mainita joiden vallitessa johtopäätös ei seuraa. Tämä on hedgaamista (pensasaidan siistimistä), eli sen varmistamista, että argumentti ei kaadu epäolennaisuuksiin. Nämä ehdot on mainittu, jotta ne jäisivät varsinaisen keskustelun ulkopuolelle.

Eli malli menee näin: peruste —> linkki —> johtopäätös (<— reunaehto). Jos tulee lisätukia ne voi kirjata samassa muodossa: apuperuste —> apulinkki —> peruste/linkki (<— apureunaehto). (Ja jatkaa samaa rataa, ad nauseam.)

Miten käyttää Toulminin mallia sitten argumentin arviointiin? Malli tarjoaa kolme asiaa, joita voi tarkkailla: Johtopäätös, peruste ja linkki. (Jätän selkeyden vuoksi reunaehtojen analysoinnin tästä väliin, joskin niidenkin oikeutusta on toisinaan hyvä arvioida.) Katsotaan kutakin erikseen. Ny huomioidaan argumentin muodollista puolta:

1. Mikä on tekstin johtopäätös tai johtopäätökset? Ovatko ne selviä, vai joutuuko niitä kaivamaan? Puuttuuko johtopäätös kokonaan? Jos näin on, mitä ihmettä kirjoittaja ajaa takaa? Jos kirjoituksella ei ole pointtia, ja se ei ole pakina tai muutoin kaunokirjallista tekstiä, on syytä pysähtyä. Pointin puute nimittäin voi merkitä sitä, että kirjoittajalle itselleen ei ole selvää, mitä hän haluaa. Tai se voi merkitä sitä, että kirjoittaja on tahallaan hämäräperäinen eikä halua lukijan olevan selvillä tarkoitusperistään. Esimerkkinä jälkimmäisestä voi vaikka mainita ympäripyöreät poliittiset lausunnot.

2. Löytyykö tekstistä perusteita? Käytetäänkö siellä perusteluun liittyviä apusanoja (”koska”, ”siksi, että” jne.)? Vai pitääkö perustelu kaivaa esiin? Mutta onko se tulkittavissa asiayhteydestä? Jos ei, niin mitä kirjoittaja oikein ajaa takaa? Perusteen puute merkitsee yleensä jompaa kumpaa seuraavista. Joko kirjoittaja pitää johtopäätöstä niin itsestään selvänä, että hän ei sitä perustele. Tai hän toivoo lukijoiden olevan herkkäuskoisia ja harhaanjohdettavia.

3. Onko linkki näkösällä? Jos ei, niin mikä se voisi olla. Muodosta virke: johtopäätös, koska peruste, sillä linkki. Keksitkö perusteen ja johtopäätöksen yhdistävän tekijän? Onko se keksittävissä? Jos ei, niin onko peruste ja johtopäätös mitenkään tekemisissä keskenään? Se, että linkkiä ei ole löydettävissä, merkitsee nimittäin virhepäätelmää. Tällöin voi olla, että kirjoittajalle on tapahtunut ajatuskömmähdys. Hän on joutunut omien ajatustensa huijaamaksi ja päätynyt kirjoittelemaan omiaan. Tai sitten hän elää toivossa, että lukija tulee omien heurististen oikoteidensä nenästävetämäksi, eikä huomaa linkin puuttuvan tai olevan jopa virheellinen!

Nyt kun olemme katsoneet näitä elementtejä erikseen, vilkaistaan sitä kokonaisuutta, joka niistä muodostuu. Peruste —> linkki —> johtopäätös. Nuolien on tarkoitus myös tehdä jotain: tavoitteena on siirtää hyväksyntää kaikkein vahvimmin hyväksytystä osasta siihen joka on vähiten hyväksytty. Näin siis periaatteessa.

Argumentin toimivuus viimekädessä arvioidaankin sillä, oletko sinä — lukijana — sen vakuuttama. Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, onko peruste sinusta hyväksyttävä. Toiseksi se tarkoittaa sitä, liittääkö linkki perusteen johtopäätökseen mielestäsi luotettavasti. Kolmanneksi se tarkoittaa sitä, oletko argumentin myötä hyväksynyt johtopäätöksen.

 


 

Olemme nyt oppineet, miten lukea tekstejä herrojen Scrivener ja Toulmin tahdissa. Myönnän, se on kuin opettelisi uudelleen kävelemään niin, että ajattelee kunkin liikkeen erikseen — lukien samalla nivelistä, lihaksista ja jänteistä anatomian oppikirjasta. Haastavaa? Tottakai. Mutta takuulla sen arvoista. Näinköhän myös olisi Tsingis-kaani toiminut?

Koska tämä on näinkin simppeliä, niin ei kun harjoittelemaan. Valitse jokin sopivan argumentatiivinen teksti (niitä on nyt tarjolla vaikka lehmät söisivät, sattuneesta syystä) ja kokeile siihen Scrivenerin proseduuria ja Toulminin mallia. Mitä tapahtui? Muuttuiko se ymmärrettävämmäksi? Oletko nyt vakuuttuneempi vai skeptisempi?

Kun olet tämän tehnyt, kirjoita oma lukijan kirje tai blogikirjoitus, jossa käytät analysoitua argumenttia lähtökohtana oman vasta-argumentin luomiseen. Esimerkkejä argumentaatioanalyyseihin perustuvista blogiteksteistä löytyy mm. minun akateemisesta blogistani, täältä. Lue myös lisää virhepäätelmistä Mestaripuhuja -blogista.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

 

Retorinen itsepuolustus: Miten kuulla se, mitä todella sanotaan?

— Severi Hämäri

Mistä tiedät mitä puhuva pää siellä televisiossa todella porisee? Kyseessä kun selvästi on hyökkäys, jossa poliitikko yrittää ottaa tahdollaan niskalenkin kuulijoistaan. Miten tavallinen puhetaidosta kiinnostunut kansalainen voi tässä painissa pärjäta? Mitä poliitikko oikein aikoo tehdä ja ennen kaikkea, mitä hän tahtoo sinun tekevän, päättävän tai ajattelevan?

Presidentti Kyösti Kallio puhumassa radiossa. Kuva YLEn arkisto.

Presidentti Kyösti Kallio puhumassa radiossa. Kuva YLEn arkisto.

 

Puhetaitoon pohjaavan itsepuolustuksen pitäisikin olla kansalaistaito. Aimmin tässä blogissa esitellyt temput ja menetelmät tuntemalla pääsee jo pitkälle. Samoja keinoja taitavat puhujat toistavat aina vähän erilaisin yhdistelmin. Vedotaan eetokseen, paatokseen tai  käytetään uskottavaa rakennetta. Isketään tyylillä tai viileällä mutta tehokkaalla argumentilla. Puhuja voi heittäytyä kertomaan mukaansa tempaavaa tarinaa tai olla niin konkreettinen, että se vie jalat alta. Ja hän voi  hallita ajoituksen.

 


 

Juuri nyt kun kuulet pään paapattavan televisiossasi voi kaiken opitun muistaminen käydä ylivoimaiseksi. Siksi tarjoan tässä seitsemän strategista näkökulmaa retorisen itsepuolustuken tueksi. Eikä tässä vielä kaikki: samat periaatteet soveltuvat myös muiden puheiden kuunteluun.

1. Oletko sinä puheen kohderyhmää, eli puhuuko poliitikko juuri sinulle? Jos ei, niin kenelle hän oikein puhuu? Mitä hän heiltä haluaa — mitä hän haluaa heidän tekevän, päättävän tai ajattelevan?

2. Jos todella olet puheen kohde, mitä puhuja sinulta haluaa? Mitä hän haluaisi sinun tekevän, päättävän tai ajattelevan?

3. Millä tavoin puhuja ilmaisee tahtonsa? Sanooko hän sen suoraan vai epäsuorasti? Mitä sanoja hän käyttää, minkälaisia lauseita, tahtonsa ilmaisemiseksi? Onko hänen toiveensa kuulijoiden suhteen simppeli, yksinkertainen ja suoraviivainen vai tahtooko hän jotain monimutkaista? Minkälaiseen tanssiin puhuja kuulijansa on kutsumassa: onko se valssi, konga vai letkajenkka?

4. Miten puhuja perustelee tahtoaan? Millä syillä hän haluaisi sinun tai jonkun muun tekevän jotain tai ajattelevan jollain tavalla? Ovatko syyt sellaiset, että tunnistat ne omiksesi — oletko valmis hyväksymään ne?

5. Onko puhuja johdonmukainen: liittyvätkö perusteet hänen tahtomaansa asiaan vai ovatko ne siihen nähden täysin tuulesta temmattuja. Toisin sanoen, onko hän looginen väitteissään vai yrittääkö hän houkutella kuulijansa mukaan omaan virhepäätelmien ja heurististen helppoheikkiyksien pehmeään velliin?

6. Puhutteleeko puhuja sinun arvojasi? Vetoaako hän tunnetasolla vai järjen tasolla? Vai onko kyse siitä, että hän on asemansa puolesta uskottava?

7. Oletko valmis toimimaan, päättämään tai uskomaan puhujan tahdon mukaisesti vai menikö puhe kohdallasi metsään?

Näin simppeliä.

 


 

Voit myös pelata spottaa virhepäätelmä -peliä. Se on yllättävän helppoa, kun vain pääsee liikkeelle. Käteviä listauksia tunnetuista virhepäätelmistä löytyy netistä, kirjoista sekä muutamasta aiemmasta artikkelista tässä blogissa, esim. Pateettista, herra presidentti, Tarinan viemää, Sata päivää ilman virhepäätelmää ja Älä sä tästä ala. Lisäksi Riemurasia.net:iin on joku ystävällinen sielu toimittanut hyvän harjoitteluvideon hidastamalla MTVn puoluejohtajatentin lähipubitahtiseksi.

Peli menee näin: aina kun poliitikon suusta mölähtää ajatuskömmähdys — huudatte porukalla ”Fallacy!” ja otatte hörpyn valitsemaanne virvoitusnestettä. Jo kohta alkaa politiikan seuraaminen sujua kuin kisakatsomossa menisi yht’aikaa jääkiekon MM ja Euroviisut.

Sillä muista: makein nauru on usein paras ja ainoa puolustus.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

 

Viina on täällä taas… Anteeksi, tarkoitin ”Joulu” — eli minkälaista on alkoholiretoriikka

— Severi Hämäri

Minulta kysyttiin hiljan, että pitäisikö jouluna juoda vai olla kokonaan juomatta?

Vastasin olevani jyrkästi sitä mieltä, että molempia. 

Ja aloin kertoa jotakuinkin seuraavaa tarinaa: Harakka Apinakuninkaan hovissa…

Mutta ennen kuin kerron tämän faabelin teille, antakaa kun pohjustan ensin surullisella tarinalla syyllistämisestä.


Mitä niistä lapsista?
Alkoholipuhe on tunnepuhetta. Tästä viina-asiasta nimittäin ovat yhtä pihalla alkoholipolitiikasta päättävät kansanedustajat kuin tavallinen viikonloppuhörppö kuin raittiustyötä tekevä aktivistikin.

Suuresti arvostamani Anna lapsellesi raitis joulu -kamppanja ei toimi.

”Epämiellyttävä totuus kuitenkin on, että monen lapsen juhlatunnelma loppuu aikuisen alkoholin käytön vuoksi.”

Kysymys on: kumpaa arvostat enemmän — omaa humalan tajoamaa turtaa helpotusta, vai lapsen iloa? Kysymys on mahdoton vastata. Se syyllistää. Se ahdistaa.

Kampanjan toinen teesi on hieman parempi, vaikka sekin vaikea paikka: ”Joulu on hyvä mahdollisuus opetella juhlatunnelman luomista ilman päihteitä ja opettaa taito myös lapsille.” 

Eli kysytään: minkälainen esimerkki haluat olla? Lisää ahdistusta. Olet jo pilannut lapsesi juomalla jouluisin. Lapsen elämä on pilalla. Korostetaan vielä oikein, että ”Joulu on lasten juhla ja lapsuuden joulumuistot kestävät koko eliniän.” Siitä lapsesta tulee syrjäytynyt rappioalkoholisti. Ei siis auta muuta, kuin juoda suruun. Vahinko on jo tapahtunut, joten väliäkö sillä?


Vastaavaan joulusyyllistämiseen yltyy myös legendaarinen brittibändi Jethro Tull:

…Jonka kappale kuitenkin päättyy: ”Hey! Santa! Pass us that bottle, will you?” Syyllistettyään kuulijoita ensin uskonnon unohtamisesta jouluna, ja sitten kuvalla oman äidin jättämisestä nälkää näkemään, laulaja käy Joulupukin kanssa ryypiskelemään.

Pointti on: syyllistäminen ei toimi.

Syyllistäminen on huonoa retoriikkaa. Jos halutaan toisiin vaikuttaa on lähdettävä liikkeelle heistä itsestään. Heidän pitää haluta toimia. Ja siksi täytyy ymmärtää, mistä alkoholipuheessa on todella kyse.


Mistä me puhumme, kun puhumme juomisesta?

Kun puhumme juomisesta, emme puhu juomisesta — puhumme suomalaisuudesta. Kyllä vain, suomalaisuudesta. Alkoholipuhe on puhetta identiteetistä.

Sosiaalipsykologian (jonka osa-alue retoriikka on) mukaan ihmiset määrittelevät itseään ideaalien ja tarinoiden kautta. Ja viinalla on erityinen paikka näissä tarinoissa meille suomalaisille. Suomalaiset viinatarinat — kuten kaikki muukin kansanviisaus — ristiriitelevät keskenään.

Osassa tarinoita suomalaisilla on hyvä viinapää. Me osataan ottaa viinaa aivan omalla mitallamme. Myyttiset hahmot, kuten Kekkonen, Mannerheim ja Arvo Ylppö, pystyvät juomaan kenet tahansa pöydän alle. Vähän siis kuin Väinämöinen “laulamassa” porukkaa viinan höyryiseen suohon.

Turmiolan Tommi --- pelotteluvalistuksen isoisä

Turmiolan Tommi — Kaiken suomalaisen pelotteluvalistuksen tragikoominen isoisä

Mutta toisaalta sanotaan, että on tämä suomalaisten viinapää, jonka takia ei osata viinaa ottaa. Toisin kuin eteläeurooppalaiset sun muut sivistyneemmät, arkkisuomalainen Tommi Turmiola  taantuu ainakin H. habiliksen tasolle kun vain pullon suusta vähän haistaa. Vähän kuten Väinämöinen — kännissä tottakai — lyö kirveen polveensa.

Kun puhumme juomisesta, emme puhu juomisesta — puhumme suomalaisuudesta.

Näillä tarinoilla kuitenkin luomme suomalaista identiteettiä. Ja hyvä niin, sillä viina ei ole yksioikoinen juttu. Kaikkea muuta.


Mutta miksi juuri jouluna viina maistuu?

Joulu, jos jokin suomalainen vuotuisjuhla, ahdistaa. Ymmärrettävistä syistä:

Odotukset kipuavat korkealle. Pitäisi, niin pitäisi, olla hyvä mieli. Pitäisi rakastaa kaikkia. Varsinkin omaa perhettä (jolta arkena edes pääsee karkuun viitenä päivänä seitsemästä). On siivottava. Ja tapeltava siivoamisesta. Rituaaleja on noudatettava. Ruoan täytyy olla samaa kuin mummolassa lapsena.

Tulee sappi suuhun.

1200px-Woodcut_of_drinking_and_vomiting_Wellcome_L0069446

Tähän tunnetilaan ei kyllä mikään muu auta kuin pienet totit, vähän punaviiniä, muutama ryyppy ja täysimittainen humalatila läpi välipäivien. Ilo ilman viinaa, sehän oli teeskentelyä. Varsinkin jouluna.

Kyse on tunteesta.

Rituaaleja on noudatettava. Ruoan täytyy olla samaa kuin mummolassa lapsena.

Tulee sappi suuhun.


No, herra älypöksy, mitä itse sitten suosittelet?

Ennemmin kuin koko tähän alkoholihöpinään lähdetään taas jälleen kerran — ja huudetaan puolesta tai vastaan — mietitään joulu uudestaan.

Joulu ahdistaa, koska mielen pohjilla on ideaali, ihanne jota ei vain voi saavuttaa. Useimmat eivät tunne hajun pihaustakaan siitä, mistä heidän ihannejoulunsa muodostuu. Ja jos sitä ei tunne, ei myöskään ymmärrä, mikä menee jouluissa pieleen.

Vuodesta toiseen erinäisistä lehdistä löytyy seuraavan kaltainen (aivan oikean suuntainen) ohjeistus:

1) Ota selvää omista ihanteista. Kirjoita paperille, mikä olisi sellainen joulu, jonka haluaisit parhaimmillaan kokea. Minkälaisesta joulusta haaveilet? Ole erittäin tarkka, ja kirjoita kaikki yksityiskohdat ylös. 2) Mieti, mikä olisi epäonnistunut joulu. Minkälainen joulu olisi aivan katastrofi? Kirjoita tämä tarina paperille. 3) Mieti, mitä tekemällä mennään kohti ensimmäistä vaihtoehtoa, ja mitä tekemällä kohti toista. Mitä voit siis tehdä, jotta joulu olisi enemmän ihanteen kaltainen?

Jokin tässä kuitenkin mättää…

Huomasitko edellistä harjoitetta tehdessäsi, miten lapsuuden joulut — olivat ne sitten hyviä tai huonoja — ovat laittaneet sinulta pakan sekaisin?

Huomaatko nyt, miten lapsuuden joulut — olivat ne sitten hyviä tai huonoja — ovat laittaneet sinulta pakan sekaisin?

Huonot ja epämiellyttävät — vaikkapa alkoholisoituneiden vanhempien kanssa vietetyt — joulut ajavat sinua fantasiamaailmaan, joka on täysin holtiton siinä missä lapsuuden joulut olivat painajaista.

Lapsuuden hyvät joulut puolestaan ovat jääneet mieleen pieninä tuokiokuvina. Emme muista yhtä joulua — muistamme lapsuuden joulujemme suurimmat hitit. Ja yritämme toistaa niitä jokaista. Ja tunkea ne kaikki pienimmätkin onnen hetket siihen yhteen ja samaan jouluun joka vuosi.

 


Pitääkö jouluna juoda vai ei?

Nil desperandum! Hätä ei ole tämän näköinen — vaikka aika rujon kuvan edellä piirsinkin. Nyt tarvitaan iso lasillinen realismia:

4) Mieti mikä olisi realistinen joulu — sellainen joka olisi riittävän hyvä. Mistä tekijöistä se vähimmillään muodostuisi? Mikä riittäisi sinulle?

Voit tehdä viimeisen pohdinnan yhdessä perheesi kanssa. Mikä olisi teidän perheelle juuri se riittävän hyvä joulu?

Vastauksena kysymykseen, että pitääkö jouluna juoda vai olla kokonaan juomatta: Miten paljon alkoholia olisi sopiva tähän riittävän hyvään jouluun? Joillekin se on: ei yhtään. Toisille se on yksi tai kaksi lasillista. 

Miten paljon alkoholia olisi sopiva tähän riittävän hyvään jouluun? Joillekin se on: ei yhtään. Toisille se on yksi tai kaksi lasillista.

Voisiko se olla enemmän? Hyvä kysymys? Olisiko se sinulle sopiva määrä riittävän hyvään jouluun?  


Moraali?

Harakalla oli apinoiden hoville asiaa. Hän halusi heidän viettävän hauskaa juhlaa ilman, että menee taas tappeluksi, jossa kaikki metsän eläimet kärsivät.

Siispä hän lensi Apinakuninkaan eteen, ja raakkui asiansa: ”Aina kun käytte juhlimaan, syötte pilaantuneita hedelmiä ja olette kännissä kuin alhaiset ihmiset!” Ja hän jatkoi niin taitavasti väitteidensä perustelua kuin vain osasi. ”Katsokaa naakkoja, he osaavat syödä happamat pihlajanmarjansa sivistyneesti! Miksi se ei teiltä onnistu? Miksi? kysyn miksi olette tuollaisia, ihmismäisiä ääliöitä!

Vaikka kuinka hän raakkui, kuningas laittoi banaaneja syvemmälle korviinsa.

Harakka kävi valittamaan kurjaa tilannetta Satakielelle. Satakieli lohdutti: ”Eivät apinat sinua kuuntele, ellet sano sellaista, mitä he haluavat kuulla! Siksi minä laulan siirappia, ja houkuttelen heidät kuuntelemaan ja tahtomaan kuulla sen, mitä sanon.

Harakka kävi uudelleen apinoille laulamaan, nyt kehuen heidän turkkiaan ja suurta älyään. Nyt apinat ajoivat Harakan pois hovista kivin ja kepein. ”Niin, unohdin sanoa, että ei sinun äänesi sovi suloisiin sanoihin, siksi on parempi että laulat vain omillesi!”, nauroi satakieli, joka oli tunnettu itsetärkeästä ilkeydestään ja lipevyydestään.

On tässä oppimista”, totesi harakka yrittäessään Apinakunigasta vakuuttaa.


Ps. Mestaripuhuja menee joululomalle, ja palaa tammikuun toisella viikolla uuden artikkelin kera. Tänä vuonna blogia on luettu 8000 kertaa — kiitos lukijoille!

Hyvää ja hauskaa joulua sekä mitä parhainta uutta vuotta!

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.