Kuukausi: huhtikuu 2015

TULOSSA: Puhujakoulu 2015-2016

Ennakkomainos: Ilmottautuminen Kriittisen Korkeakoulun Puhujakouluun lukuvuodelle 2015-16 avautuu toukokuun 15. päivä.

Cesare Maccari: Cicero denouncing Catiline

Cesare Maccari: Cicero denouncing Catiline

Ennakkokyselyt: info@kriittinenkorkeakoulu.fi

Katso myös lukuvuoden 2014-15 ohjelma ja Puhujakoulun kuvaus.

Mestaripuhujan seuraava artikkeli julkaistaan 6.5. Sitä odotellessa voitte vaikka lukea Ylen nettiuutiseen:

Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastuuopettaja Severi Hämäri: ”Eduskuntavaaleissa puolueiden syvälliset viestit hukkuivat pintapuoliseen samankaltaisuuteen

Tai kuunnella Aristoteleen kantapään Pasi Heikuran ja Puhujakoulun Severi Hämärin mainion keskustelun, johon nettijuttu perustuu.

Retoristen vastakkainasettelujen ja konsensuksen aika?

— Severi Hämäri

Miten suhtautua vaalitulokseen? Onko tästä kaikesta puheesta ja puhkunasta tehtävissä yhteenvetoa?

Paljon puhutaan siitä, miten vaaleissa korostui vastakkainasettelut. Esimerkiksi Helsingin sanomien Nyt liitteen uutispäällikkö Jussi Pulliainen rupesi kuplanpuhkojaksi kirjoituksessaan ”Helsingin punasinivihreä kupla, tästä siinä on kyse”.

Toisaalla peruspopulisti korostaa sitä, miten ”kansa” äänesti jälleen kerran perussuomalaista. Mikä ihmeen ”kansa” — kyseessä on näissä vaaleissa PS:ää kannattaneet, jotka äänestävät PS:n ehdokasta. Ikään kuin olisi jokin ”epäkansa” joka äänestää muita puolueita! (Suosittelen myös kuuntelemaan Tiina Rosenbergin ja Oras Tynkkysen keskustelun populismista Radio Helsingin Vaalikahveilla.)

Haluaisin tässä kirjoituksessa (Tynkkysen tavoin) hieman kyseenalaistaa tarjottua näkökulmaa vastakkainasettelusta. Pulliainen, Timo Soini ja kumppanit mielestäni nimittäin puhaltavat ilmaa pienen pieneen näennäiskuplaan.

Ensinnäkin: On niitä arvoliberaaleja, jotka ovat tunteneet globalisaation tuomat haitat. On niitä, jotka ymmärtävät mistä PSn kannatus punkee. Ymmärtävät miksi maalla asuminen ja työnsaanti on haastavaa. Tietävät miltä tuntuu olla työtön ja köyhyysrajan tuntumassa. Osa heistä asuu maalla, osa kaupungissa. Ja silti ovat arvoliberaaleja.

Toiseksi: on arvokonservatiiveja, joilla on korkeakoulutus ja osaamista. Jotka ovat jos ei nyt osa, niin lähellä hipsteriskeneä. Jotkut heistä asuvat Puna- tai Munkkivuoressa. Joilla on ollut keskiluokkaiset vanhemmat ja ovat itse aina saaneet pullaa leipänsä päälle. Ja ovat silti arvokonservatiiveja. (Jos epäilyttää, suosittelen lukemaan Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajan Sebastian Tynkkysen Avoimen kirjeen Krista Kososelle.)


Voi olla, että jollakulla on pää  niin syvällä omien arvojensa syöverissä, että ei kykene ymmärtämään kanssaihmisen motiiveja äänestää sitä puoluetta, jota nyt sattui äänestämään.

Mutta suurimmalla osalla ei ole. Väitän, että Pulliainen hakee kirjoituksella  selitystä omalle pettymykselleen — omalle turhautumiselleen. Ja samalla hän venyttää kupla-metaforaa niin että se paukkuu ja ulvoo. Ei sitä oikeasti ole. On muutamia ääri-ihmisiä molemmin puolin, mutta he eivät edusta kokonaiskuvaa.

Ja on poliitikkoja — populistipoliitikkoja monesta puolueesta ja liikkeestä, jotka hyötyvät vastakkainasettelusta. He käyttävät ihmisten taipumusta kuvitella vastakkainasetteluja sinne, missä niitä ei ole.

(Esimerkkinä kyseenalaisuuden rajoilla liikkuvasta populismista mainittakoon PS:n Maahanmuuttopoliittinen ohjelma, jonka mahdollisista rasistisista piirteistä Ylen kioski haki selkoa: Rasistinen vai ei? Oikeusoppineet arvioivat perussuomalaisten maahanmuutto-ohjelman. Lisäksi kannattaa tutustua asianajaja Ville Punton kirjoitukseen Ajankohtaisia ulkomaalaisoikeudellisia asioita, jossa hän asiantuntevasti korjaa populistisia väärinkäsityksiä liittyen maahanmuuttoon ja lakiin.)

 Ja on poliitikkoja — populistipoliitikkoja monesta puolueesta ja liikkeestä, jotka hyötyvät vastakkainasettelusta. He käyttävät ihmisten taipumusta kuvitella vastakkainasetteluja sinne, missä niitä ei ole.


Mistä tässä kuplaretoriikassa on kyse? Kirjoitin tähän blogiin tammikuussa siitä, miten me ihmiset tarvitsemme yksinkertaistettuja luokitteluja maailman hahmottamiseen (Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä). Luokitteleminen tekee sosiaalisesta ajattelustamme tehokkaampaa, mutta myös summittaisempaa ja joskus erittäin harhaanjohtavaa sekä vaarallista.

Poliittisia stereotyyppejä sekä banaali nationalisismi...  Alex Federleyn pilakuva Velikulta-lehdestä, 1906.

Erinäisiä poliittisia stereotyyppejä sekä erittäin tuttu banaali nationalistinen symboli… Alex Federleyn mainio pilakuva Velikulta-lehdestä vuodelta 1906.

Vaarallisuus on monella tasolla. Luokitteleminen tekee meistä itsestämme sokeampia näkemään yksityiskohtia. Sen sijaan näemme lähinnä vain eroja eri ryhmien välillä ja samankaltaisuuksia ryhmien sisällä — vaikka itse asiassa samankaltaisuudet näennäisten ”ryhmien” välillä sekä erilaisuus ”ryhmien” sisällä ovat arvokasta informaatiota, joka herkästi ohitetaan täysin päätöksiä tehtäessä.

Vaarallista on myös leimaaminen — eli se, että jollekulle annetaan ryhmäidentiteetti. Leimaamisen voi tehdä joku toinen tai sen voi tehdä ihminen itse. Tällainen leimaaja ja määrittelijä sietäisi katsoa itseään peiliin. (Kirjoitin aiheesta aiemmin: Sähän et mua määrää).

Ryhmäidentiteetti saattaa nimittäin toimia kuin itseään toteuttava ennuste. Kun joku on leimattu huonoksi oppilaaksi, voi identiteetti muuttua opituksi avuttomuudeksi. Kun joku on leimattu ”persuksi” tai ”suvaitsevaistoon” kuuluvaksi, saattaa tämän mielipiteet kärjistyä ja pyrkiä asettumaan jonkin kuvitellun keskivertonäkökulman mukaisiksi. Tällöin katoavat jälleen yksityiskohdat ja maailma muuttuu mustavalkoiseksi.

Ryhmäidentiteetti saattaa nimittäin toimia kuin itseään toteuttava ennuste. Kun joku on leimattu huonoksi oppilaaksi, voi identiteetti muuttua opituksi avuttomuudeksi. Kun joku on leimattu ”persuksi” tai ”suvaitsevaistoon” kuuluvaksi, saattaa tämän mielipiteet kärjistyä ja pyrkiä asettumaan jonkin kuvitellun keskivertonäkökulman mukaisiksi. Tällöin katoavat jälleen yksityiskohdat ja maailma muuttuu mustavalkoiseksi. Kuvitellaan, että tällaisia identiteetteja vastaa jokin ihmistyyppi. Ja sitten sitä vastaa ihmistyyppi, koska me kuviteltiin se ihmistyyppi. (Tästä identiteettiin ja leimaamiseen liittyvästä mekaniikasta on kirjoittanut kanadalaisfilosofi Ian Hacking, jonka näkökulmasta saa hyvän katsauksen tästä HS:n tiedeartikkelista.)

Uskoakseni moni kristakosonen vain luulee elävänsä kuplassa. Hänelle on todennäköisesti kerrottu, että hän elää kuplassa. Että hän on tietynlainen vihervasemmistolainen ihminen, jonka tutuissa ei ole ketään joka äänestäisi perussuomalaista ehdokasta. Tai vaihtoehtoisesti hänen elämänpiirinsä on oikeastikin kapea, että hän on vain toisten ammattinsa edustajien kanssa tekemisissä — ja siinä tapauksessa hänen nostamisensa jonkin sortin ”kuplaihmisen” edustajaksi on enemmän kuin outoa. Sillä näitä näyttelijöitä, jotka mahdollisesti elävät samassa ”näyttelijäkuplassa” on todella vähän, eivätkä he todellakaan edusta mitään tyypillistä vasemmistolaista tai vihreää tai kokoomuslaista!

(Joka tapauksessa sanottakoon, että raju Krista Kososen kimppuun hyökkääminen hänen kommenttinsa takia on ollut kohtuutonta ja edustaa puolestaan kyvyttömyyttä ajatella asiaa hänen näkökulmastaan. Esimerkkinä kohtuuttomasta hyökkäyksestä vaikka Ilta-Sanomien Ulla Appelsin tarpeettoman tyly kirjoitus ”Tämä ei ole sinun Suomesi, Krista Kosonen”.)

Myös Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri vetosi leimaamista vastaan eilisessä facebook päivityksessään:

”Muuan asia eduskuntavaalien jälkitunnelmista. Mitä jos nyt kaikki yrittäisimme puolin ja toisin pidättäytyä toistemme asenteellisesta leimaamisesta puoluekannan perusteella, elimmepä sitten Suomen missä tahansa kolkassa, maaseudulla tai metropolissa, kylässä tai Kalliossa. Jos tämä vähän yli viiden miljoonan asukkaan kansakunta olisi kaupunki, se sijoittuisi väkiluvun perusteella hädin tuskin maailman viidenkymmenen suurimman kaupungin joukkoon. Näin pienen porukan ei kannattaisi tuhlata aikaa ja energiaa eri lailla ajattelevien ennakkoluuloiseen ilkkumiseen tai pöyristelemiseen. Puhutaan asioista asioina, lyödään ehdotuksia pöytään, väitellään niiden paremmuudesta, mutta yritetään kuunnella, mitä poliittisella vastustajalla on sanottavaa. Toisen ja toisenlaisuuden kunnioittamista peräänkuulutan. Ei mulla oikeastaan nyt muuta.”


Viime viikolla kirjoitin ironiseen sävyyn puolueista. Moitin vaalien alla käytyä keskustelua populistiseksi ja asiasisällöltään mitättömäksi. Nyt vaalien jälkeen sanon, että syypää sisällöttömyyteen oli paitsi Keskustassa, jonka poliittinen ohjelma oli epämääräinen — niin se oli myös muissa puolueissa, jotka eivät vaatineet keskustelun nostamista ylös pohjamudista.

(Myönnettäköön: paljon oli riviehdokkaita, jotka yrittivät nostaa keskustelun tasoa. Kiitos heille. Mutta kritiikissäni liikun puheenjohtajien tasolla. Heistä mielestäni todenteolla vain Arhinmäki yritti nostaa keskustelua asiakysymyksiin — tai siis tältä minusta näytti. Jos olen väärässä, laittakaa kommenttia.)

Asioita, joista olisi ollut syytä puhua, oli arvopohja. Suurin osa puolueista ajoi varsin samoilla arvoilla (esim. työ, koulutus ja säästeliäisyys). Miksi kukaan ei ottanut sitä esiin ja vaatinut arvojen uudelleen arviointia — kunnollista erottautumista puolueiden painotusten välillä? Toinen seikka olisi ollut talouspolitiikassa kaupungistuminen. Miksi pääkaupunkiseudun kehittäminen ja asumisen sekä joukkoliikenteen tomivuus ja hinta eivät nousseet avain aiheeksi? Tämähän on selkeä tulppa kansantaloudessa. Mutta ei, keskeiset sisältöasiat jäivät varjoon, kun puhuttiin siitä, että leikataanko nyt vai ensi viikolla sekä spekuloitiin venäjän uhasta sekä toiveajateltiin uusista tammikihloista, vetävästä ulkomaankaupasta ja halvasta sähköstä sekä tarttis tehrä jotain innovatiivista -asenteesta.

Mutta ei, keskeiset sisältöasiat jäivät varjoon, kun puhuttiin siitä, että leikataanko nyt vai ensi viikolla sekä spekuloitiin venäjän uhasta sekä toiveajateltiin uusista tammikihloista, vetävästä ulkomaankaupasta ja halvasta sähköstä sekä tarttis tehrä jotain innovatiivista -asenteesta.

Mistä sitten mainostetut erot puolueiden välillä syntyivät ennen vaaleja? Vaikea sanoa, mutta asiasisällön puute ja arvokeskustelun puute uhkaavasti korostaa vain jäljelle jäävää osaa, eli siltä miltä kukin näyttää: onko ne meikäläisiä vai heikäläisiä. Tämä on populistinen tapa tehdä politiikkaa ja se, mitä se merkitsee suomalaiselle demokratialle, jää nähtäväksi.

Asiasisällön puute ja arvokeskustelun puute uhkaavasti korostaa vain jäljelle jäävää osaa, eli siltä miltä kukin näyttää: onko ne meikäläisiä vai heikäläisiä. Tämä on populistinen tapa tehdä politiikkaa ja se, mitä se merkitsee suomalaiselle demokratialle, jää nähtäväksi.


Lopuksi sanottakoon, että en osaa vastata esittämiini kysymyksiin: ”Miten suhtautua vaalitulokseen? Onko tästä kaikesta puheesta ja puhkunasta tehtävissä yhteenvetoa?” Kysymys vaaleista ja vaalipuheista ja puolueista on liian moniulotteinen.

Haluan sanoa, että ymmärrän kaikkia, jotka äänestivät Perussuomalaisia. Ja ymmärrän kaikkia, jotka äänestivät Vihreitä, Keskustaa, Kokoomusta, RKP:tä, Vasemmistoa, sekä Kristillisdemokraatteja. Ymmärrän myös kaikkia, jotka äänestivät puolueita, jotka eivät päässeet eduskuntaan. Sekä ymmärrän kaikkia, jotka eivät äänestäneet. Ymmärrän heidän motiiveitaan ja tavoitteitaan sekä niiden puutteita.

Me olemme kaikki loppujen lopuksi varsin samanlaisia. Ihmisiä, joiden täytyy keksiä, miten tulevaisuuden epämääräisyys ja kaikki tämä radikaali epävarmuus on siedettävissä. Kuplista puhuessa ja niitä kuvaillessamme otamme käyttöön populistin (puoluekorttiin katsomatta) meille syöttämän ajatuksen, joka alkaa elämään kuin virus aivoissamme. Kohta olemme kaikki hänen kaltaisiaan — pikkupopulisteja.

Suomenamerikkalainen ystäväni Judy tapasi sanoa, että ero aikuisen ja lapsen välillä on siinä, että aikuiselle ei pidä mennä sanomaan mita saa tai ei saa tehdä. Sen sijaan aikuiselle — toisin kuin lapselle — saa nauraa, kun se on tehnyt mitä tuli tehneeksi.


Ps. Lisää parasta saatavilla olevaa vaalipuheiden retoriikkaanalyysiä annan  Aristoteleen Kantapään uunituoreessa jaksossa ”Vaalikampanjoiden retoriikka” (Pasi Heikura haastattelijana, Ylen 1). (Lisäksi: Eduskuntavaaleissa puolueiden syvälliset viestit hukkuivat pintapuoliseen samankaltaisuuteen.)

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

Poliittinen eetos, paatos ja ehkä vähän logoskin…

— Severi Hämäri

Vaalit ovat jo kohta käydyt ja kohta on jälkiviisastelun aika (sitäkin allekirjoittaneelta tiedossa Aristoteleen kantapään Pasi Heikuran haastattelussa 22.4.). Mietitään silti jo ennakolta tätä politiikan kenttää käyttäen Aristoteleen (vielä kohta kahden ja puolen vusituhannen jälkeenkin relevantteja) retorisen vaikuttamisen perusperiaatteita eetosta, paatosta ja logosta. Nämä ovat siis (samassa järjestyksessä) maine ja luotettavuuden vaikutelma; arvot ja tunteet; sekä asiasisältö ja perustelut.

Käytän tässä kirjoituksessa politiikkaa ja puolueita lähinnä vain värikkäinä esimerkkeinä siitä, miten soveltaa retorisia periaatteita. Tarkastelun ja karikatyrisoinnin kohteena ovat enimmäkseen gallupjohtavat puolueet, jotta puolueellisuus olisi edes jossakin määrin kurissa. Lisäksi liikun kirjoituksessa hyvin lähellä pintaa, enkä käy esimerkiksi syvällä vaaliohjelmissa. Pidetään homma keveynä, ironisena ja hauskana.

(Syvällisempänä jatkolukemisena suosittelen joko Ylioppilaslehden Oskari Onnisen erinomaista kriittistä kirjoitusta vaaleista ja politiikasta: ”Äh!” tai minun omaa vaalien jälkianalyysiä: ”Retoristen vastakkainasettelujen ja konsensuksen aika?”)

Roomalaissenaattoreita, poliittisen eetoksen, paatoksen ja ehkä logoksenkin mestareita  (A Yakovlev, 1911).

Roomalaissenaattoreita, poliittisen eetoksen, paatoksen ja ehkä logoksenkin mestareita (A Yakovlev, 1911).

Puolueiden eetokset

Näissä vaaleissa on korostunut puolueiden luotettavuus — tai siis vaikutelma siitä eli eetos.  Aristoteleen mukaan eetosta rakennetaan kolmella tekijällä: 1) luomalla kuva, että ollaan pelaamassa avoimin kortein, eli ilman omaa salaista agendaa, 2) vaikuttamalla siltä, että jaetaan samat arvot kuin kuulijat ja ollaan rehtejä ja kunniallisia, sekä 3) vaikuttamalla käytännön järkevältä, eli tiedetään miten asiat ratkaistaan kuin Ihmemies MacGyver purukumilla, sytkärillä ja kuulakärkikynällä.

Miten hyvä maine kullakin puolueella on ja miten sitä on käyty rakentamaan?

Demarit ovat ottaneet käyttöön empaattisuuskortin. Jokainen SDP:n vaalivideoista itsellään on aika kiva tunnelmapätkä. Mutta selvästi ohjeistus on ollut, että olkaa empaattisia, silleen lutuisia (jossa suhteessa Erkki Tuomioja vetää halinallemaiset hippiöverit — hyvällä tavalla). Seuraus on, että kun niitä katsoo muutaman putkeen, rupeaa vähän ällöttämään. Arvot ja kunniallisuus, niillä Demarit pelaa.

Kokoomus on puoletaan tekemässä silmänkääntötemppua. He haluavat irroittaa maineensa edellisestä hallituksesta. He tekevät korjausliikettä (valitettava mielikuva on se, että äkillinen korjausliike johtaa metsään). Käytännön järkeä pyritään myös korostamaan puheella työstä ja toiminnasta. Vaikutelma on että tietävät mitä ovat tekemässä (vaikka ehkä eivät ihan tietäisikään). Ovelaa.

Keskusta luo itselleen mainetta personal trainerina: laittavat suomea kuntoon ilmeisesti kannustamalla. Vaikutelma on, että tässä käydään käytännön järkeen ja rehtiyteen käsiksi. Siis ainakin vaikutelma. Keskustan vaalikamppanjasta en kyllä keksi mitään muuta pahaa sanottavaa, kuin että niiden vaalikappale ei sitten lakkaa soimasta päässä edes päätä takomalla pahvisauliin tunnin ajan. Eikä sekään ole paha asia, noin vaalien kannalta, että on tarttuva, suorastaan mikkoalatalomaisen ärsyttävä vaalilaulu.

Vihreät vaikuttavat siltä miltä lupaavat, vihreiltä. Ovat ympäristön asialla. Eli avoimet kortit.

Perussuomalaiset suomalaisten puolella. Se on tietenkin tuota arvojen jakamispuolta. Populistisesti. Ainakin jonkun arvoja jaetaan.

Vasemmistolla on aina ollut eetosongelma. Ongelma muodostuu siitä, että he eivät ole valmiita kompromissiin sisällön suhteen. Asioita ei yksinkertaisteta riittävästi. Ja sitten kun yksinkertaistetaan, se kuulostaa oudolta. Johtuisikohan tämä uskottavuusongelma siitä, että ovat vähän liian fiksuja politiikkaan? Mene ja tiedä.

Paatos ja baatos

Politiikka on pateettisen virhepäätelmän juhlaa — eli erilaiset ei-inhimilliset asiat (kuten vaikka talous) näyttävät saaneen inhimillisiä tunteita käyttöönsä. Lisäksi muutoinkin asiasisältö korvataan usein pelkillä arvoilla ja tunteilla. (Aiheesta lisää: Pateettista, herra presidentti.)

Hassua näissä vaaleissa on, miten samoihin arvoihin eri puolueet vetoavat. Kaikilla yllä mainituilla on arvoina mukana työ, koulutus, osaaminen, oppiminen, talous, turvallisuus ja hyvinvointi. (Työ ja koulutusretoriikan tyhjyyteen perehdyn henk. koht. blogini kirjoituksesa ”Onko työstä ja koulutuksesta jauhaminen vain tyhjää puhetta?”)

Pientä eroa syntyy kun katsotaan ketkä korostavat reilua peliä (kokoomus, PS) ja ketkä tasa-arvoa (Vihreät, Vasemmisto, SDP) — nämähän ovat saman kaltaiset arvot, mutta eivät samat arvot. Yrittäjyys arvona on oikeistolla korostuneempi, mutta kyllä siitä vasemmallakin tykätään.

Kiehtovin alue on ns. banal flagging, eli Suomen lipun heilutteleminen poliittisen pelin vuoksi. Se on vähän hassua, sillä meillä ei ole yhtään esim. venäjä- tai ruotsimielistä puoluetta, joka tähtäisi Suomen valtion lakkauttamiseen. Kaikki puolueet ajavat Suomen asiaa — ero on siinä, miten ”asia” käsitetään. Perussuomalaisille se merkitsee selvästi sulkeutumispolitiikkaa, muille jotain muuta. Banal flaggingin  vastaparina on tietenkin kaikki kansainvälisyys, monikulttuurisuus ja maahanmuuttopuheet. Kyse on pitkälti arvopelistä, sillä tässä on hyvin vähän perusteluja käytössä.

Loogista?

Kun puhutaan perusteista, on jotenkin vaalit kaukana mielestä. Usein vaaleissa asioita ei perustella ollenkaan. On mm. toiveajattelua (talous lähtee kasvuun, 200 000 työpaikkaa jne.) jolle ei ole perustaa muussa kuin arvauksissa. Sitten on leikatakko vai elvyttääkkö keskustelu. Siinä logiikka on leikataan niin talous lähtee kasvuun ja vajeet korjaantuu. Ja siinä on logiikkana elvytetään niin talous lähtee kasvuun ja vajeet korjaantuu. Parhaassa tapauksessa otetaan molemmat logiikat, kuten demarit tekevät. (Joskin oikeisto vaikuttaa käyttäneen aivan omia lukujaan perusteissaan paikoin, kuten Panu Raatikainen kirjoittaa täällä.)

Toinen päättelyketju on se, että nyt on jotenkin Suomi rikki ja siksi tarttis tehdä jotain. Tämä kuulostaa ihan hyvältä, mutta kun millä tavoin se on rikki, ja mitä sen korjaaminen merkitsee? Mitä tarkoittaisi valtio, joka ei ole rikki? Täystyöllisyys? Täysyrittelijäisyys? Täysmikä? Entä missä suhteessa se on ehjä? Mitkä asiat ovat hyvin, ja miten näille hyvin oleville asiolle tapahtuu, kun korjaukseen käydään? If it ain’t broke, don’t fix it…

Näitä riittää. Ja jos niitä haluaa kaivella, terve menoa uimaan vaalimateriaalien syövereihin. Sieltä löytyy kaikenlaista. Perussuomalaisilta jopa 60 sivun edestä ihan vain vaaliohjelmaa. Mikä on ehkä paikallaan. Muut puolueet kun näyttävät reagoineen Perussuomen nousuun ottamalla askeleen kohti populismia, niin Perussuomen kansankaarti on päättänyt näyttää osaavansa kirjoittaa.

Tässä  vinkkinä vielä Helsinkiläisvaalikonttien vaalimateriaalikatsauksen helmet:

Piraattinuorten ”Politiikka voi olla erilaista” — jotain aidosti erilaista. Näitä ehdotuksia ei ihan kaikilla puolueilla ole. Ehkä hyvä niin. Mutta Piraatit piristivät kovasti.

Vihreiden ”Viitenumero — Tieteen ja teknologian vihreiden vaalilehti” — Ainoa tiedepainotteinen vaalimateriaali. Hauska, terävä. Vaikka vähän tulee S. A. Kivisen tokaisu mieleen: ”tiedeuskoisia koko sakki”.

Keskustanaisten ”avain, erilainen naistenlehti” -vaalinumero — Todella kauniisti taitettu ja kohtuudella toimitettu. Mutta ennen kaikkea keskustan vaaliohjelma kerrottu lyhyesti ja ytimekkäästi – huomattavasti paremmin kuin puolueen varsinaisessa julkaisussa.

Vasemmiston vaalilehti — heti sivulla 2 tulee selväksi, miksi vasemmistoliitto on aivan erilainen puolue kuin kaikki muut. Puolue kiistää ”talouden myytit” joihin muut uskovat.

Demarinaisten ”dooris” -lehden vaalinumero — Parhaiten taitettu vaalilehti, joka tuli vastaan.

Summa summarum, eli mitä jäi käteen

Täytyy myöntää, uni on tullut hyvin monena iltana, kun olen vaalimateriaaleja lukenut. Ja lienee turha sanoa, että käykää äänestämässä — sillä tämän tekstin tänne asti lukeneet ovat kaikki kovin kovin kiinnostuneita politiikasta.

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

Miten analysoida argumentteja?

— K. Severi Hämäri

Kuningasten kuningas 1100-luvulla elänyt Tsingis-kaani oli todella taitava sotapäällikkö. Syy hänen menestykseensä ei ollut vain siinä, että hän oli agressiivinen, häikäilemätön ja väkivaltainen psykopaatti. Ei. Selitys ei ole näin yksinkertainen. Hän toki oli agressiivinen,  häikäilemätön ja väkivaltainen psykopaatti, mutta hänen menestyksensä salaisuus oli, että hän ei hyökännyt jos ei tuntenut vihollistaan. Hän käytti joskus jopa vuosia vastapuolen analysointiin ja tulkintaan.

Sama periaate pätee hyvään argumentointiin, sillä se on aina suunnattu jotain toista vaihtoehtoa vastaan. Näin joskus vain nimellisesti ja näkymättömästi, mutta ollakseen mielekäs argumentti se ei voi puolustaa ainoaa vaihtoehtoa. Argumentti itsessään tarkoittaa, että on olemassa vaihtoehtoja, joista yhtä tässä argumentoidaan. Joten kuten Tsingis-kaani, ota selvää vasta-argumentista. Mikä parasta, jos joku on sen juuri esittänyt, hän on säästänyt sinulta sen keksimisen vaivan. Mutta seuraavaksi edessä on vaativin osuus: käy tulkitsemaan mitä vasta-argumentti pitää sisällään.

Viikko sitten kirjoitin siitä, miten päästä itsepuolustuksessa alkuun kun argumenttia ladataan niskaan televisioruudun takaa. Tällä kertaa paneudun painettuun tekstiin, mutta samat periaatteet pätevät myös puheeseen (joskin syväanalyysi usein edellyttää, että puhe on taltioitu ja mahdollisesti jopa translitteroitu). Esittelen siis kaksi argumentin kritisoinnin työkalua. Ensimmäinen on Scrivenin tulkinnan proseduuri ja toinen on Toulminin argumentaatiomalli.

Toisin sanoen, siinä missä edellinen kirjoitus keskittyi viestin ymmärtämiseen, tällä viikolla katsotaan miten viestiä voi lukea kuin kenraali joka valmistautuu hyökkäämään. ”Hyökkäys” on toisinaan tehokasta puolustusta. Mutta omalla vastuulla: mestaripuhuja osaa nimittäin ”hyökätä” niin, että siitä ei tule irtopisteiden tavoittelua ja voitosta vääntämistä vaan aidosti avaus keskusteluun. Muutoin vain puolin ja toisin syötetään trollia, ja trolli ei lisäravinteita tarvitse. (Lue aiheesta lisää myös Tiina Raevaaran kolumnista “Trollaaminen on helppoa, todellinen vaikuttaminen hankalaa” tai minun toisesta blogista “Taneli Heikan peruskouluvuodatus trolli-mittarissa”.)

Tsingis-kaani ottaa vastaan kiinalaisten lähettiläiden argumentteja. Ilmiselvä aasinsilta sekä täytekuva.

Tsingis-kaani ottaa vastaan kiinalaisten lähettiläiden argumentteja. Ilmiselvä aasinsilta sekä täytekuva.

 


 

Monilahjakkuutena tunnettu brittifilosofi Michael Scriven (1928-) kehitti seitsenaskelisen proseduurin argumentaation tulkintaan, sillä hän oli kyllästynyt opiskelijoiden ja akateemikoiden tapaan puhua toistensa ohi. Järjestelmä on selkeä, mutta sen omaksuminen vaatii hieman itsepintaisuutta ja omistautumista. Tässä tiivistettynä olennaisimpaan:

1. Selvennä lukemasi (tai kuulemasi) merkitykset. Mitä siinä todella sanotaan? Jos kyse on keskustelusta, voit kysyä jos jokin on jäänyt epäselväksi. Jos taas kirjoituksesta, katso tarkkaan ja mieti mitä kirjoittaja todella haluaa sanoa.

2. Selvitä, mikä on kirjoittajan lopullinen johtopäätös. Mitä hän väittää? Mihin hän päätyy? Miten hänen asiansa olisi kiteytettävissä yhteen tai kahteen lauseeseen?

3. Pohdi tekstin rakennetta. Mikä liittyy mihinkin? Mikä on merkityksellistä ja mikä epäolennaista? Ja erityisesti, mitkä lauseet ja huomiot liittyvät lopulliseen johtopäätökseen? Onko kirjoituksessa muita johtopäätöksiä? Muodostavatko erilaiset väitteet kokonaisuuden? Tukevatko jotkin väitteistä toisiaan? (Voit alleviivata, ympyröidä, vetää nuolia lauseiden väliin, mutta vain jos käytössäsi on tabletti tai oma kopio lehdestä tai kirjasta. Muutoin voit kirjoittaa ja piirtää muistiinpanot erilliselle paperille.)

4. Mitä oletuksia tarvitaan, jotta johtopäätökset seuraavat niistä? Ovatko nämä oletukset mainittu tekstissä? Jos ei, mieti mitkä olisivat todennäköisimmät ja parhaimmat kirjoittajan kannalta.

5. Kritisoi: Onko tekstistä löytyvissä oletuksissa jotain moitittavaa? Entä liittyvätkö oletukset ja johtopäätökset toisiinsa?

6. Argumentoi uudestaan: miten tekisit paremman argumentin itse? Keksitkö parempia oletuksia, sellaisia, jotka ovat olennaisempia johtopäätöksen kannalta? Onko johtopäätös siis pelastettavissa?

7. Arvioi omaa prosessiasi. Oletko ollut puolueeton vai puolueellinen käydessäsi läpi vaiheet 1-6? Voisiko jonkin vaiheen tehdä paremmin, niin että kirjoittajan argumentti tulee esiin parhaassa mahdollisessa valossa? Niin että hän vaikuttaa mahdollisimman järkevältä?

 


 

Toinen brittifilosofi Stephen Toulmin (1922-2009) kehitti puolestaan yksinkertaisen mallin argumentin toimivuuden arvioimiseen. Vastaavalla tavalla kuin Scrivenin proseduurissa, ensin sinun tarvitsee tulkita lukemaasi. Tulkinnan tuloksena tuotat lopullisen johtopäätöksen ja siihen johtavat askelmat eli perusteet.

Jokaisen perusteen suhdetta johtopäätökseen kutsutaan usein linkiksi. Se ei välttämättä ole julkilausuttu, vaan se pitää usein päätellä. Linkki usein selviää muodostamalla seuraavanlainen virke: Johtopäätös, koska peruste, sillä linkki. Kun virke on täydennetty, sen pitäisi olla vakuuttava. Jos se ei ole, silloin argumentissa on jotain hämärää. 

Usein argumentin hämäryys merkitsee sitä, että argumentti kaipaa lisätukia, vahvistuksia. Vahvistukset ovat perusteita sellaisille argumentteille, joiden johtopäätöksenä ovat joko pääargumentin peruste tai linkki. Ja jos kyseessä on monimutakainen oikeusjuttu tai — paratkoon — väitöskirja, voi näitä vahvistuksia ketjuuntua varsin laajasti. Lisäksi toisinaan argumentti tarvitsee reunaehtoja, eli erinäisiä seikkoja täytyy mainita joiden vallitessa johtopäätös ei seuraa. Tämä on hedgaamista (pensasaidan siistimistä), eli sen varmistamista, että argumentti ei kaadu epäolennaisuuksiin. Nämä ehdot on mainittu, jotta ne jäisivät varsinaisen keskustelun ulkopuolelle.

Eli malli menee näin: peruste —> linkki —> johtopäätös (<— reunaehto). Jos tulee lisätukia ne voi kirjata samassa muodossa: apuperuste —> apulinkki —> peruste/linkki (<— apureunaehto). (Ja jatkaa samaa rataa, ad nauseam.)

Miten käyttää Toulminin mallia sitten argumentin arviointiin? Malli tarjoaa kolme asiaa, joita voi tarkkailla: Johtopäätös, peruste ja linkki. (Jätän selkeyden vuoksi reunaehtojen analysoinnin tästä väliin, joskin niidenkin oikeutusta on toisinaan hyvä arvioida.) Katsotaan kutakin erikseen. Ny huomioidaan argumentin muodollista puolta:

1. Mikä on tekstin johtopäätös tai johtopäätökset? Ovatko ne selviä, vai joutuuko niitä kaivamaan? Puuttuuko johtopäätös kokonaan? Jos näin on, mitä ihmettä kirjoittaja ajaa takaa? Jos kirjoituksella ei ole pointtia, ja se ei ole pakina tai muutoin kaunokirjallista tekstiä, on syytä pysähtyä. Pointin puute nimittäin voi merkitä sitä, että kirjoittajalle itselleen ei ole selvää, mitä hän haluaa. Tai se voi merkitä sitä, että kirjoittaja on tahallaan hämäräperäinen eikä halua lukijan olevan selvillä tarkoitusperistään. Esimerkkinä jälkimmäisestä voi vaikka mainita ympäripyöreät poliittiset lausunnot.

2. Löytyykö tekstistä perusteita? Käytetäänkö siellä perusteluun liittyviä apusanoja (”koska”, ”siksi, että” jne.)? Vai pitääkö perustelu kaivaa esiin? Mutta onko se tulkittavissa asiayhteydestä? Jos ei, niin mitä kirjoittaja oikein ajaa takaa? Perusteen puute merkitsee yleensä jompaa kumpaa seuraavista. Joko kirjoittaja pitää johtopäätöstä niin itsestään selvänä, että hän ei sitä perustele. Tai hän toivoo lukijoiden olevan herkkäuskoisia ja harhaanjohdettavia.

3. Onko linkki näkösällä? Jos ei, niin mikä se voisi olla. Muodosta virke: johtopäätös, koska peruste, sillä linkki. Keksitkö perusteen ja johtopäätöksen yhdistävän tekijän? Onko se keksittävissä? Jos ei, niin onko peruste ja johtopäätös mitenkään tekemisissä keskenään? Se, että linkkiä ei ole löydettävissä, merkitsee nimittäin virhepäätelmää. Tällöin voi olla, että kirjoittajalle on tapahtunut ajatuskömmähdys. Hän on joutunut omien ajatustensa huijaamaksi ja päätynyt kirjoittelemaan omiaan. Tai sitten hän elää toivossa, että lukija tulee omien heurististen oikoteidensä nenästävetämäksi, eikä huomaa linkin puuttuvan tai olevan jopa virheellinen!

Nyt kun olemme katsoneet näitä elementtejä erikseen, vilkaistaan sitä kokonaisuutta, joka niistä muodostuu. Peruste —> linkki —> johtopäätös. Nuolien on tarkoitus myös tehdä jotain: tavoitteena on siirtää hyväksyntää kaikkein vahvimmin hyväksytystä osasta siihen joka on vähiten hyväksytty. Näin siis periaatteessa.

Argumentin toimivuus viimekädessä arvioidaankin sillä, oletko sinä — lukijana — sen vakuuttama. Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, onko peruste sinusta hyväksyttävä. Toiseksi se tarkoittaa sitä, liittääkö linkki perusteen johtopäätökseen mielestäsi luotettavasti. Kolmanneksi se tarkoittaa sitä, oletko argumentin myötä hyväksynyt johtopäätöksen.

 


 

Olemme nyt oppineet, miten lukea tekstejä herrojen Scrivener ja Toulmin tahdissa. Myönnän, se on kuin opettelisi uudelleen kävelemään niin, että ajattelee kunkin liikkeen erikseen — lukien samalla nivelistä, lihaksista ja jänteistä anatomian oppikirjasta. Haastavaa? Tottakai. Mutta takuulla sen arvoista. Näinköhän myös olisi Tsingis-kaani toiminut?

Koska tämä on näinkin simppeliä, niin ei kun harjoittelemaan. Valitse jokin sopivan argumentatiivinen teksti (niitä on nyt tarjolla vaikka lehmät söisivät, sattuneesta syystä) ja kokeile siihen Scrivenerin proseduuria ja Toulminin mallia. Mitä tapahtui? Muuttuiko se ymmärrettävämmäksi? Oletko nyt vakuuttuneempi vai skeptisempi?

Kun olet tämän tehnyt, kirjoita oma lukijan kirje tai blogikirjoitus, jossa käytät analysoitua argumenttia lähtökohtana oman vasta-argumentin luomiseen. Esimerkkejä argumentaatioanalyyseihin perustuvista blogiteksteistä löytyy mm. minun akateemisesta blogistani, täältä. Lue myös lisää virhepäätelmistä Mestaripuhuja -blogista.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.