Puhuminen

Kuulijan vastuulla?


— Severi Hämäri


Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti puheen, joka herätti suurta keskustelua, valtiopäivien avajaisissa. Näin vaikka presidentti varta vasten toivoi, että pilkkufetishismi saisi jäädä historiaan:

“Teemme pahan virheen, jos kuvittelemme, että [ongelmat] peittyy, kun olemme keksineet tarkkailla toistemme tekemisiä ja kunkin sanavalintoja ihan pilkkuun asti, ja tehdä sitten niistä suurta numeroa ja nimittelyä. Ongelmat eivät näin poistu, tällä suunnataan ehkä huomio muualle, mutta ongelmat tästä vain lisääntyvät.”


Puhetta ovat kalunneet nyt tiedotusvälineet, poliitikot, sosiaalinen media, blogististat ja pohjamudissa elelevät sisäjärvikalat. Siksi siihen en tartu. (Hyvä analyysi löytyy vaikkapa kollegani Antti Mustakallion blogista.)

Tässä kirjoituksessa tarkastelen vastuuta. Vastuu kun kuulostaa presidenttiimme yleisesti liitettävältä termiltä. (Google haku ”Sauli Niinistö vastuu” tuottaa 246 000 tulosta.) Missä siis kulkee puhujan vastuu, kun hän närkästyy puheensa virhetulkinnoista



Kallio_uudenvuodenpuhe
Puhetaidon opettajana usein kehotan jättämään julkiseen puheeseen tulkinnanvaraa — varsinkin silloin kun kyseisen varan sisään ei mahdu täysin sopimattomia tulkintoja. Tällöin täytyy etsiä tasapainopiste ymmärrettävyyden ja riittävän lyhytsanaisuuden välillä. Ymmärrettävyyden lisääminen johtaa helposti siihen, että rupeaa kuulostamaan puisevalta ja tylsältä. Lyhytsanaisuus taasen kuulostaa usein jännittävämmältä. Mutta tulkinnanvara venyy ja paukkuu sitä mukaa, mitä lyhyemmin ja ytimekkäämmin käy puhumaan.

 

Jos virhetulkinnan todennäköisyys on suuri, niin silloin mielestäni puhujan vastuu sanojensa virhetulkinnasta kasvaa samaa mittaa.


Kukaan ei kaiketi voi kuitenkaan väittää, etteikö tasavallan presidentin puhe anna kohtuuttoman paljon tilaa virheellisille tulkinnoille. Vaikka jotkut selvästi käyttivät presidentin puhetta omiin tarkoituksiinsa (mm. kansanedustaja Huhtasaari), niin Niinistö siirtää nyt liiaksi vastuuta kuuntelijoille.

Puheen kuin puheen voi tietenkin kuulla ties millä tavalla, jos kuulijan mielikuvistus paljastuu riittävän rikkaaksi. Eikä puhuja voi tietenkään kantaa vastuuta täysin oudoista tulkinnoista. Vaikkapa jos joku sanoisi Niinistön puhuneen itse asiassa avaruudesta tulevasta tähtikansanvaelluksesta — niin ei tasavallan presidenttiä voisi mitenkään pitää vastuullisena tähän tulkintaan.

Jos virhetulkinnan todennäköisyys on kuitenkin suuri (jonka voi mitata esimerkiksi tarkastelemalla kuinka monet päätyivät samaan virheelliseen tulkintaan), niin silloin mielestäni puhujan vastuu sanojensa virhetulkinnasta kasvaa samaa mittaa.

Presidentti Niinistö siirtää vastuuta virhetulkinnasta erityisesti kriitikoilleen: ”Nämä puheeni panettelijat […] saivat paljon julkisuutta eivätkä ollenkaan ymmärtäneet, että saattoivat vääristelyllään luoda intoa ääripäähän.” (Lainaus Uusi Suomi 9.2.) Jos asiaa tarkastelee yhtään huolellisemmin, huomaa juuri nuivien (kansanedustajat Huhtasaari, Terho sekä ministeri J. Niinistö) tulkinneen välittömästi puheen olevan heidän puolellaan. — Eikä siis sen jälkeen kun ”toinen ääripää” oli käynyt ”vääristelemään” ”tolkunmukaista” sanomaa. Tämä entisestään vahvistaa näkemystäni, että presidentti ei voi siirtää vastuuta tulkinnasta kuulijoilleen.




Kuten yllä totesin, ymmärrettävyys ja yksiselitteisyys usein käy vaikeaksi, kun pitää sanoa napakasti. Keskiajalla italialaiset näyttelijät ratkaisivat ymmärrettävyysongelman (kun kaikissa Pohjois-Italian laaksoissa puhuttiin käytännössä eri kieliä) sillä, että keskeiset sanat toistettiin mahdollisimman monella eri murteella.

Ymmärrettävyyden lisääminen pelkästään puhumalla enemmän kääntyy itseään vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Samaa ratkaisua, hassua kyllä, käytettiin myös keskiaikaisessa englantilaisessa oikeuskielessä, kun samat lait piti saada pätemään sekä anglosakseille että normanneille. Siksi sellaiset hauskat sanaparit ovat jääneet elämään kuin ”hue and cry”, ”breaking and entering” ja ”null and void”. Lakimiesten kielen yksiselitteisyys kuitenkin rupesi nopeasti ja ironisesti käymään kansalle käsittämättömäksi.
Svinhufvud-1-
Ymmärrettävyyden lisääminen pelkästään puhumalla enemmän kääntyy itseään vastaan ennemmin tai myöhemmin. Suuresti arvostamani veteraanipoliitikko Erkki Tuomioja käynee tässä hyvänä esimerkkinä. Hänen puheensa loistavat pyrkimyksestä sanoa asiat juuri sellaisina kuin miltä ne näyttää. Kuitenkin puheen aikana ajatus lähtee kuulijalla harhailemaan ja tämä huomaa jossakin vaiheessa lakanneensa ymmärtämästä.




Moniselitteisyys on taidetta. Monet maailman historian merkittävimmät puhujat, esimerkiksi mainittakoon Jeesus Nasaretilainen sekä Gautama Buddha, käyttivät hyvin tulkinnanvaraisia vertauksia, maalailevia sanontoja, tarinoita ja metaforia. Tulkinnanvaraisuus saa aikaan sen, että puhe puhuttelee laajempaa yleisöä. Sanat koskettavat vuosisatojen ja tuhansien jälkeen — koska kuulija tai lukija pystyy liittämään niihin omia kokemuksiaan ja tulkitsemaan niitä omaan elämään sopivalla tavalla.

Sanat koskettavat vuosisatojen ja tuhansien jälkeen — koska kuulija tai lukija pystyy liittämään niihin omia kokemuksiaan ja tulkitsemaan niitä omaan elämään sopivalla tavalla.


Kielen miekassa terät leikkaavat molempiin suuntiin. Puhumalla epäselvemmin puhuja saavuttaa suuremman yleisön ja koskettaa laajemmin. Samalla kaikenlaiset oudot ja jopa vaaralliset väärintulkinnat uhkaavat. Sekä Buddhan että Jeesuksen sanoja on käytetty oikeuttamaan väkivaltaa sekä jopa kansanmurhia.




Lopuksi

Tasavallan presidentti piti puheen, joka närkästytti ja ihastutti tavalla johon presidentti ei selvästi ollut varautunut. Väärintulkinta oli yleinen vaikkakin lähemmin tekstiä lukeneelle selviää, että presidentti ei sitä tarkoittanut.

Minä tarkastelin edellä kenen vastuulle tämä närkästykseen johtanut tulkinta mätkähtää. Jäljet johtavat presidentin kansliaan ja viimeiseksi itse tasavallan presidentin kirjoituspöydälle. Virhetulkinnan yleisyys paljastaa, että puhe jäi liian epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi. Ja selkeys, tyylin hyveenä, on puhujan vastuulla.

Toivottavasti otetaan opiksi. Kuitenkin huolen aiheeksi jää paluu insinööripuheiden aikaan, jossa harmaat hahmot puhuvat harmaantuvalle yleisölle kaikkien peittyessä pölyyn ja yksiselitteisyyden seitteihin. Molempia nimittäin tarvitaan: selkeyttä, eli tässä tulkinnan kapeutta, että elävyyttä, eli tulkinnan laveutta. Sopivaa sen olla pitää, sanoi kissa puurosta.


 

Haluatko oppia puhetaitoa?  Viimeiset hetket ovat käsillä:

Ilmoittaudu nimittäin seuraavalle Puhetaidon Intensiivikurssille viimeistään 11.2.

Ilmoittautumiset: info@kriittinenkorkeakoulu.fi

Juoma(puhe)peli syksyn juhliin

Unohda juomalaulut. Venäläistenkin nimittäin kerrotaan sanovan, että juuri puheet tekevät ryyppäämisestä kulttuuria—  Mutta voiko juomapuheista tehdä pelin?

Erilaiset pelit ja leikit ovat  elo-syyskuun illanviettojen olennainen osa rapujen ja elonkorjuumallasjuomien lisäksi. Tässä kirjoituksessa esittelemme Mestaripuhuja -pelin, joka tuo aivan uutta ulottuvuutta ja ennen näkemätöntä hupia pimeneviin iltoihin.

Onko, Erkka, pokan pitämisessä vaikeuksia? Erasmus Rotterdamilainen lievästi huvittuneena, Hans Holbeinin (toisen Henri VIII hovin hupiveikon) maalaamana.

Onko, Erkka, pokan pitämisessä vaikeuksia? Erasmus Rotterdamilainen lievästi huvittuneena, Hans Holbeinin (toisen Henri VIII hovin hupiveikon) maalaamana.

Leikkiminen nimittäin tunnettiin myös antiikin puhujakouluissa. Erityisesti progymnasmata harjoitteet (lue lisää täältä) ovat leikkisiä: tunnettuja satuja ja tarinoita ja legendoja muokattiin uuteen uskoon ja puheita pidettiin erilaisten satuhahmojen ja legendojen sankareiden puolustukseksi tai moitteeksi.

Puhujakoulujen traditio jatkui aina myöhäisestä antiikista uudelle ajalle osana ajan oppineiden sivistystä. 1500-luvulla armoitettu esseisti, humanisti ja huumorin ystävä, Erasmus Rotterdamilainen intoutui jopa kirjoittamaan vastaavan leikinlaskun seurauksena kokonaisen kirjan Tyhmyyden ylistyksen — enimmäkseen itseään sekä Englannin kuninkaan Henri VIII hovissa olleita ystäviään huvittaakseen. Hänen ”ylistykselleen” nostettiin hovissa varmasti monet naurunsekaiset maljat.


Mestaripuhuja -peli

Pelin idea: Laura Hämäri. Toteutus: Severi Hämäri ja Markus Neuvonen.

(Linkki tulostettavaan versioon)

Pelin tarkoituksena on, että kukin osallistuja pitää kahden minuutin juomapuheen. Voitte edetä ikä- tai pituusjärjestyksessä, tai antaa arpanopan määrätä järjestyksen. Kunkin puheen jälkeen nostetaan malja (saa siellä lasissa olla myös vaikka mehua, jos se paremmin sinne sopii). Tarkoituksena on hauskanpito, kuten vaikka pelatessa pictionaryä, rappakaljaa tai twisteriä. Itseasiassa, twisteristä saa hyvän mielikuvan mielessä pidettäväksi puheiden aikana. 

Tarvitset kyniä, paperia ja arpanopan sekä ajastimen. Sekä sopivasti voidellut mielet ja runsaasti kylkiluita pidättämään naurua. (Ennen peliä kielenkantoja voi lämmitellä näillä ohjeilla tai tekemällä kuuden sanan tiivistelmän elokuvan juonesta.)

Pelin kulku: Kukin pelaaja kirjoittaa paperilapulle aiheen. Se voi olla tapahtuma, jokin tunnettu tarina, henkilö tai julkinen taho. Esimerkiksi: euroviisuvoitto, Vaahteranmäen Eemeli, Tarja Halonen tai Lapin yliopisto. Laput laitetaan hattuun.

Arvotaan ensimmäisen puhujan puheen muoto:

  1. Moite: ykkösen heittänyt pitää moitepuheen — Kerrot mistä tai kenenstä puhut, mitä pahaa se on tehnyt ja kehotat kanssaihmisiäsi tekemään toisin
  2. Ylistys: kakkosen heittänyt pitää ylistyspuheen — Kerrot mistä tai kenestä puhut, mitä hyvää se on tehnyt ja kehotat kanssaihmisiäsi tekemään samoin
  3. Tarinointi: kolmosen heittänyt kertoo asiansa tarinana — Kerrot aiheeseen liittyvän tarinan tai juorun, jos ei muuta, niin keksit sen omasta päästä
  4. Faabeli: nelosen heittänyt kertoo aiheesta eläinsatuna — Sama kuin edellä, mutta eläimillä; olennaista ovat arkkityyppiset eläinhahmot ja jonkin sorttinen epämääräinen lausahdus lopussa — eli opetus
  5. Yllytys: vitosen heittänyt puhuja lähtee yllyttämään kuulijoitaan aiheen pohjalta
  6. Palopuhe: kutosen heittänyt puhuu tulen katkuisen innokkaasti ja intohimoa tuntien puheensa aiheesta

(Lisätietoja löytyy esim: ”Antiikin mestarien opissa:Progymnasmata”)

Seuraavaksi arvotaan tyyli:

1. tai 2. Alatyyli: puhu kuin raavas kansan mies tai nainen (puhu vaikka muuten asiallisesti mutta lipsuen soinismeihin)
3. tai 4. Keskityyli: puhu kuin virkamies tai kollega
5. tai 6. Ylätyyli: puhu koukeroisesti ja mahdollisimman kuvailevasti (Myös vaihtoehtona tommytabermanstylee: Heittäydy niin runolliseksi kuin vain runolliseksi pystyt)

(Lisää täältä: ”Tyylistä” ja eritoten alatyylistä täältä: ”Alatyyli ja tabukieli.”)

Kolmanneksi arvotaan teema:

  1. Elämä (ja kuolema)
  2. Rakkaus
  3. Eläimet elämässämme
  4. Ystävyys (ja hyvä juomaseura)
  5. Ennakoimattomuus (tai vääjäämättömyys)
  6. Onni (ja sen etsintä)

Nyt kun noppa on heitetty, nostetaan hatusta aihe. Puheen pitäjälle annetaan hetki aikaa koota itsensä (usein tässä vaiheessa se on tarpeen). Sen jälkeen kahden minuutin puhe — ajastin päälle — ja ääntä kohti. Pidä mielessä — kaksi minuuttia puhetta (ja naurua), kello soi, ja sitten juodaan malja. Tässä ei voi epäonnistua tai onnistua. Olet sen tuolla puolen!

Maljan jälkeen onkin seuraavan vuoro: arpoen muoto, tyyli, teema ja nostaen aihe — hetki naurua ja kikatusta — puhe, lisää naurua, malja ja seuraavan vuoro.

Kun puheet on pidetty, äänestetään pelin voittaja: huutoäänestyksellä.


Haluatko Puhujakouluun? Ilmottautuminen 21.8. mennessä

Onko sinulla kehitysideoita Mestaripuhuja -peliin? Laita meille viestiä kommenttina. Voit myös ehdottaa artikkeleiden aiheita syksyksyksi.

Näin menee hirret Quintilianuksen talossa: Vakuuttavan puheen tappovarma rakenne

— Severi Hämäri

Aloitus, kerronta, erittely, todistaminen, kumoaminen, lopetus.

Tarvitaanko mitään muuta?

Ei.

Roomalainen talo Herculeneumista, jossa hirret näkyvät. Kuva Y. Kuznetsova, Wikimedia Commons.

Roomalainen talo Herculeneumista, jossa hirret näkyvät. Kuva Y. Kuznetsova, Wikimedia Commons.

 

Marcus Fabius Quintilianuksen kaksituhatta vuotta sitten esittämä rakenne on yhä pohjana monissa puheissa ja artikkeleissa.

Eikä se edes ollut hänen rakenteensa. Se oli elänyt elämäänsä hieman eri muodoissa, ja eri tavoin jaoteltuna jo sitten Isokrateen  ja Aristoteleen. Siis melkein viisisataa vuotta ennen Quintillianusta. Cicerokin sen mainitsee, joskin hieman ylimalkaisesti.

Rakenteen voima tulee siitä, että se houkuttelee kuulijan mukaansa. Se vie mieltä kohti todistusta. Houkuttelee sen mahdollisimman avoimena ottamaan puhujan tahdon vastaan, sekä arvioimaan sitä myötämielisesti. Mielen vastareaktioon varaudutaan kumoamalla mahdollinen näkemys, jota se saattaa lähteä kurottelemaan. Ja lopulta olennainen moukaroidaan terävällä ja tunteikkaalla lopetuksella kuulijan muistiin.

 


 

Miten tämä tarkalleen ottaen tehdään?

Aristoteles näki puheessa ennen kaikkea kaksi sisältöä: kerronnan ja todistuksen. Näistä ensimmäinen esittää asian ja jälkimmäinen esittää argumentin jonkin puolesta ja/tai jotakin vastaan. Kaikki muu puheessa on erilaisia tapoja tukea näitä kahta seikkaa: kerrontaa ja todistusta. Kaikki muu on yleisön palvelemista. Autat heitä ymmärtämään, miksi olet puhumassa ja mitä oikein tahdot sanoa.

Aloitus avaa kanavat. Joukon ihmisiä pitää muodostua yleisöksi. Toisin sanoen, heidän täytyy kuunnella ja olla kiinnostuneita siitä mitä sanot. Aloita miten aloitatkin — tee se selvästi. Ole kiitollinen ja ole yleisöä varten, heidän palveluksessaan.

Kerronta on yleisöä varten. Yleisö joutuisi muuten pinnistelemään ja arvailemaan, mistä ihmeestä olet puhumassa. Kerro se siis heille. Mistä tässä on kyse. Ja sano se selvästi ja puolueettomasti. Kutsut heidät yhdessä miettimään kanssasi ongelmaa, jolle nyt luot yhteistä maaperää. Asiantuntevaa ihmistä kuunnellaan, joten nyt on oikea hetki näyttää, että tunnet asian.

Erottelu tuo esiin sen, mikä asiassa on ongelma. Jatkat esittelyä, mutta tarina muuttuu haastavaksi ja kiinostavaksi pähkinäksi, johon on ainakin kaksi tapaa vastata. Tarina muuttuu joksikin, mitä on syytä ratkoa. Tämä houkuttelee kuulijoita mukaan, sillä mieli kaipaa sulkeumaa aina avoimeen ongelmaan. Puolueetonta (tai ainakin pyyteettömyyteen pyrkivää) kuunnellaan avoimemmin mielin. Siksi on hyvä tuoda näkyviin haasteen kaikki puolet.

Todistus tarjoaa logiikkaa. Sinä kannatat jotain ratkaisua. Mutta miksi? Millä perusteella? Tässä asiallinen argumentaatio pääsee kunniaan.

Kumoaminen on psykologinen kikka. Ihmismieli pyrkii reagoimaan toisten vahvoihin väitteisiin etsimällä niistä heikkouksia. Emme halua lähteä kelkkaan noin vain. Meistä tulee jääriä. Ja syystä. Usein muiden ehdotukset ovat aivan kökköjä. Ja silloin ne on tietenkin hyvä jättää omaan arvoonsa. Kumoamisella puhuja varautuu jäärien nousuun pohjanmaan kautta. Kumoaja ottaa toiset näkökulmat arvioitaviksi ja kertoo, miksi ne ovat heikompia kuin se mitä kannattaa.

Lopetus sisältää usein kaksi elementtiä. Yhteenvedon, eli mitä tuli sanottua. Ihmisen muisti on lyhyt, ja ilman toistoa asia unohtuu.

Ja nostatuksen: tunteet tulevat peliin. Vedotaan. Kehotetaan. Ihminen — tuo järjestään ylpeä ja tunnostaan herkkä eläin — ei nimittäin ole valmis toimeen ilman, että tunteet ovat pelissä. Mitä yleisö pelkää ja mitä se himoaa puheenaiheen suhteen. Mitä se arvostaa ja ihannoi. Kaikki tämä muuttuu runoudeksi taitavan puhujan suussa, jonka tulessa yleisön tunnot sulavat.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

Oivaltajan tie asian ytimeen

— Severi Hämäri

Tyhjä paperi.

Kylmä hiki.

Mitä tehdä?

 

Olet kohdannut jotain sellaista, joka on vaivannut puhujia siitä lähtien, kun ensimmäinen matelija nousi kuivalle maalle puhumaan tyttärensä häissä.

Marcus Tullius Ciceron makuun puhujan työ jakautuu luonnostaan viiteen vaiheeseen: oivallukseen (inventio), järjestyksen suunnitteluun (dispositio), tyylin valintaan (elocutio), muistiin painamiseen (memoria), ja esittämiseen (pronuntiatio).

Nämä vaiheet läpäisemällä puhe melkein puhuu itse itsensä.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa eräitä välineitä oivallukseen, muihin vaiheisiin palaan myöhemmin.

 

Oivaltajien kuningas Nikola Tesla ihan vain antamassa innoiketta. Ei hän muuten koko juttuun varsinaisesti edes liity...

Oivaltajien kuningas Nikola Tesla ihan vain antamassa innoiketta. Ei hän muuten koko juttuun varsinaisesti edes liity…

 


Oivaltaessa keksitään: tavoite muuttuu aiheeksi, ja se puolestaan muuttuu vakuuttavaksi kipinäksi itsetuntemuksen ja ihmistuntemuksen kautta.

Kyseessä on sukellus omaan mieleen ja sitä kautta — toivon mukaan — myös toisten mieliin.

Oivallus on olennaista. Oli kyseessä ajatus, idea, tuote, lehtinen, kirja, blogi-kirjoitus, mainos, tai puhe, jotain joka leviää yhden tai muutaman ihmisen käsistä ja suista monelle influenssan ottein, on silloin varmasti joku oivaltanut jotakin.

 


 

Seuraavassa neljä helpohkoa askelta oivallukseen. Nämä on kirjoitettu puhujalle, mutta samoilla periaatteilla voi käydä oivaltamaan novellia, blogia, radiohaastattelua, sarjakuvaa, oppituntia, näytelmää tai vaikka historiallista saagaa varten.

 

1. Mitä tavoittelet?

Kuin harjoittelisit nyrkkeilysäkillä: ei riitä, että tähtäät iskeväsi pintaan, vaan aina säkin läpi.

Tavoitteet ovat ne seuraukset, joita puheellasi on.

Mitä haluat kuulijoiden ajattelevan puheen jälkeen? Mitä haluat heidän tuntevan puheen jälkeen? Mitä haluat heidän tekevän puheen jälkeen? Mistä haluat heidän keskustelevan puheen jälkeen?

Mitä haluat heidän muistavat viikon, kuukauden, viiden vuoden päästä?

Entä mitä itse haluat tuntea puheen pitämisen jälkeen? Kuka olet puheen jälkeen?

 

Tavoitteiden miettimiseen kannattaa varata aikaa. Miksi?

Ajattele šakin pelaajaa, huippupelaajaa. Hän ei voi ajatella, mitä kaikkia seurauksia jollakin siirrolla voisi olla. Niitä on liian monta. Sen sijaan hän valitsee tavoitteen, esimerkiksi “vastustajan kuningattaren syöminen vie minut lähemmäs voittoa.” Tämän jälkeen hän miettii, mitä täytyy tehdä, ja mitä vastustaja saattaa tehdä, joka voisi johtaa tavoitteeseen.

On vain yksinkertaisesti helpompaa, hedelmällisempää ja hauskempaa miettiä tapahtumia tietystä toivotusta lopputuloksesta taaksepäin.

 

2. Kenelle olet puhumassa?

Yleisö on puheen keskeisin tekijä. Heidän reaktionsa, tunteensa, mielipiteensä ja toimintansa puheen aikana ja sen jälkeen mittaavat puhujan onnistumista.

Ja ainoastaan ne mittaavat puhujan onnistumista.

Kysy: Pystytkö sovittamaan tavoitteesi juuri tälle yleisölle?

 

Ketä siis yleisössä on? Mitkä ovat heidän mielipiteensä? Mitkä heidän arvonsa ja tuntemuksensa?

Vielä tarkemmin: ajattele keskivertokuulijaa tästä yleisöstä. Mieti häntä kolmesta näkökulmasta.

(I) Mikä tekee sinusta luotettavan tämän keskivertokuulijan silmissä? Mitä hän tietää sinusta? Mitä ennakkokäsityksiä hänellä on sinuun liittyen (tai firmaasi liittyen)? (Tästä kirjoitin aiemminkin.)

(II) Mitä keskivertokuulija tietää aihepiiristä? Mitä hän luulee tietävänsä? Mitä hän olisi valmis hyväksymään totena? Mitä hän ei suostuisi uskomaan? Minkälainen argumentti, esimerkki tai todistus, vakuuttaisi hänet?

(III) Mitä keskivertokuulija pelkää? Mitä hän toivoo? Mitä hän haluaa, himoitsee? Mitä hän kammoaa, inhoaa?

 

3. Mistä aiheesta olet puhumassa?

Puheen aihe on se tukiranka, jonka varaan esitys rakennetaan. On aika keksiä, mistä olet puhumassa.

Aihe usein ponnahtaa mieleen, kun tavoitteet ja yleisö ovat hahmottuneet.

Jos ei, niin mieti tavoitteitasi ja yleisöä lisää. Mistä aiheesta puhumalla saat yleisösi tekemään jotain, uskomaan jotain, tai tuntemaan jotain?

 

4. Mitkä ovat avainsanat?

Avainsanat ovat ne ilmaisut, jotka ovat olennaisia puheen aiheesta.

Hyvin valitut avainsanat johtavat hyviin, selkeisiin ja iskeviin lauseisiin. Sellaisiin, jotka vievät viestisi kuulijoiden mieliin ja muistiin.

Kirjoita paperille, mitä sanoja tulee aiheesta mieleen. Täysin vapaasti.

Mieti sanoja, jotka tulevat toisista sanoista mieleen — sana-assosiaatiota. Mieti sanojen merkityksiä ja samaa tarkoittavia sanoja, synonyymejä.

Kun sanoja on parisenkymmentä, muodosta niitä käyttäen lauseita (lisäten tietenkin muutaman apusanan, tarpeen mukaan). Pyri lyhyisiin, napakoihin lauseisiin (kuten täällä neuvotaan).

 


 

Kun sinulla on pari hyvää, tiukkaa lausetta, voit ruveta miettimään puhetta niiden ympärille.

Mietit miten aloitat, miten lopetat — ja mitä laitat väliin. Tästä siirryt miettimään tyyliseikkoja, ja parin sopivan sanankäänteen sorvaamista, puheen muistiin (tai muistilapuille) tallentamista. Kohta puhe on puhuttu, ja niität tavoitteiden satoa.

Joten nyt voit vapain mielin istua pohtimaan sitä suurta oivallusta, joka johti laulaja-lauluntekijä Sarah Donnerin ja viraalisarjakuvistaan tunnetun The Oatmealin tekemään tämän musiikkivideon Nikola Teslan kunniaksi (ja Tesla-museon mainokseksi):

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

 

Kalaksi kalan paikalle eli miten yleisö hurmataan

— Severi Hämäri

Yleisön hurmaaminen on puhujan vaativin tehtävä. Miten taitavat puhujat herättävät meidän luottamuksen ja saavat meidät uskomaan heidän sanaansa? Onko siis olemassa retorista taikatemppua, joka vetoaa yleisöön kuin yleisöön?

Oletko nähnyt puhujan, joka on kuin hauki joka on unohtanut olevansa kala. Oletko silloin tuntenut myötähäpeää puhujan puolesta?

Entä oletko huomannut puhujan yhtäkkiä olevankin omissa nahoissaan? Tehneen tilan omakseen?

Vaikutelma voi olla häkellyttävä, ikään kuin puhuja olisi vienyt yleisönsä mukanaan rantakaislikkoon vaanimaan saalista.

Haukia ja ahvenia akvaariossa, Gerrit Willem Dijsselhof

Haukia ja ahvenia akvaariossa, Gerrit Willem Dijsselhof

Kyse on luonteesta, eli eetoksesta. Eetos, laajemmin puhuen, tarkoittaa niitä mielikuvia ja tuntemuksia, joita yleisö tuntee suhteessa puhujaan.

Onko puhuja heistä luotettava ja luonteva, luontonsa mukainen? Kysymys on tärkeä.  Miten muuten yleisö voisi luottaa siihen, mitä puhuja sanoo? Onko esimerkiksi hänen sanojensa merkitykset välittömästi nähtävissä tai edes arvattavissa? Vai onko hänellä mielessään hämäriä piilotarkoituksia? Kenties hänen puheensa on merkityksetöntä hölinää, itsetarkoituksellista oman navan korotusta? Tai niin kieroa, että hänen olisi ollut parempi esiintyä Lasipalatsin kierreportailla.

Miten voimme tietää, voimmeko luottaa puhujaan, tai edes siihen, että hän kiermurtelee johdonmukaisesti?

Ongelma on kaksin verroin matoja kuhiseva itse puhujalle, sillä hän haluaa yleisönsä paitsi kuuntelevan, niin myös uskovan mitä hän sanoo. Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?

Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?


 

Aristoteles totesi, että “luonne on lähes tärkein vaikuttamisen syy.” Kuitenkaan hän ei anna meille paljon työkaluja luonteen esittämiseen. Ymmärrettävistä syistä. Tämä on nimittäin kinkkistäkin kinkkisempi ongelma. Yleisön hurmaamisen salaisuutta retoorikot ovat etsineet kuin se olisi kullankiiltoa hehkuva viisasten kivi.

Useimpiin yleisön tuntemuksista en pysty nimittäin vaikuttamaan. En voi vaikuttaa siihen, minkälaiset kasvot minulla on, tai minkälaisia ennakkoluuloja yleisö omaa juuri tällaisiin kasvoihin liittyen. Enkä voi vaikuttaa siihen (ainakaan juuri puhuessasi), mitä yleisö on kuullut minusta ennalta.

Kolmeen asiaan voin kuitenkin vaikuttaa: maineeseeni, pukeutumiseeni ja puheeni sisältöön. Näistä tulevat imagokauppiaiden suosimat tekniikat. (1) Käyttäytymällä tietyllä tavalla luon itselleni tietynlaisen imagon. Imagon luominen käy hitaasti. Tästä syystä maineen muokkaus harvoin auttaa minua juuri puhuessani, vaan minun on täytynyt ennakoida tilanne ajoissa.

(2) Pienemmällä valmistelulla voin valita miten pukeudun, miten kampaan hiukseni, miten seison, ja minkalaisella äänellä puhun. Nämä ovat välittömiä, hetkellisesti tehokkaita keinoja. Niihin voin vaikuttaa erittäin paljonkin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta valitettavasti näiden välineiden teho hälvenee nopeasti: kaikki me tiedämme, miten vakuuttavalta taitava myyntitykki tuntuu, kunnes olemme kuunnelleet tarpeeksi kauan ja taika on haihtunut.

Entä mitä sanon? (3) Voin valita sen, miten otan luotettavuuteni huomioon puheessani. Voin argumentoida omaa eetostani paremmaksi esittelemällä aiempia tekojani tai antamalla muiden antamien todisteiden puhua puolestaan. Tämä voi tosin käydä noloksi, sillä itsekehun ominaistuoksu voi viedä yleisön huomion toisaalle.

Nämä kolme voivat olla tehokkaita, mutta riskialttiita keinoja. Onko olemassa jotain parempaa? Kyllä vain.

Jos olen oikein taitava, voin osoittaa, että olen juuri se henkilö, jota yleisön pitäisi nyt kuunnella.

 

 


 

Aristoteleen mukaan hyvään eetokseen kuuluvat hyveellisyys, oman edun tavoittelemattomuus (eli “hyvä tahto”) ja käytännön järki. Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.

Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.

Mutta valittettavasti näitä ei noin vain tyhjästä tuoteta. (1) Hyveellisyys on katsojan silmissä. He luottavat henkilöihin, jotka edustavat sellaista hyvää ihmistä kuin he haluaisivat itse olla. Rosmojen hyve muodostuu eri sorteista kuin poliisien tai koirankasvattajien. Tässä kohtaa hyveellisyys edellyttää, että tunnet paitsi itsesi, niin myös yleisösi.

(2) Oman edun tavoittelija vaikuttaa kaikista epäilyttävältä. Siksi tämä hyveellisyyden erityistapaus vaatiikin erityistä huomiota. Jäävätäänhän ihmisiä vähemmästäkin. Eli siksi on hyvä vaikuttaa puolueettomalta, hyväntahtoiselta, vaikkakaan kukaan ei oikeasti ole koskaan täysin puolueeton.

(3) Kolmas tekijä olisikin helppo osoittaa, jos sen on tullut hankkineeksi. Eli käytännön järkevien ratkaisujen esittäminen kulloinkin kyseiseen ongelmaan antaa paljon painoarvoa puhujalle tai kirjoittajalle. Mutta mistä on kyse?

Käytännön järki ratkaisussa on sitä, että ratkaisu vaikuttaa kuin  kuka tahansa olisi sen voinut keksiä, jos vain olisi ollut vähän itseään fiksumpi ja pysähtynyt miettimään. Näin silloinkin, kun ratkaisu on mahdollisesti vaatinut huomattavia ponnistuksia. Sen on vaikutettava helpolta, selvältä ja silti hieman yllättävältä. Pelkkien kielenkärjeltä pyöräytettyjen neuvojen lateleminen ei tässä auta.

Eli ei tämäkään ihan simppeliä ole.

Käytännön järki vaatii treenaamista, suunnittelua, ja valmistelua. Ongelma on esitettävä ensin ymmärrettävässä muodossa — yleensä edellyttäen huomattavien pohjatietojen haalimista ja huolellista pohtimista ennalta. Seuraavaksi ongelmaan on tarjottava hyvä ja oivaltava ratkaisua, joka kuulostaa siltä, että se olisi kaikkein luentevin tapa käydä asian kimppuun. Tämäkin vaatii paitsi oivallusta, niin myös huolellista suunnittelua ja esittämistä.

Kyseessä onkin tavallaan taikatemppu. Taikurin tavoin puhujan on valmisteltava huomattavasti vaikuttaakseen välittömältä oivalluksineen — tehdäkseen niistä helppoja omaksua.

 


 

 

Vaativaa? Kyllä, mutta takuulla sen arvoista. Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.

Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.

Paitsi, jos olet se moraaliton manipuloija, joka on oppinut vaikuttamaan puolueettomalta, hyvältä tyypiltä, jolla on peukkuratkaisu pulmaan kuin pulmaan. Siis ratkaisu, joka ei leviä käsiin vasta kun olet kaukana verottajan, virkavallan ja voudin ulottumattomissa.

Tietenkään en kehoita käyttämään näitä taitoja manipulointeihin ja mainoskikkoihin.

Mutta en voi sitä estääkkään. Voin vain todeta Kom-teatterin teatteriteknikon sanoin (kun hänen avustajanaan kiinnitin vaatetangon pukuhuoneeseen): ”Samalla vaivalla olisit saanut sen myös suoraan!”

 


 

Katso vaikka ostoskanavaa. Useimpien infomainosten rakenne on (1) ”Univaikeudet / kasvisten pilkkominen  / pohjelihasten muoto on ongelma, joka sinullakin varmasti on!”, (2) ”Hei, olen se ja se, tunnettu siita ja siitä…” ja viimeiseksi (3) ”Nyt olemme kehittäneet ongelmaan helpon, selkeän ratkaisun! Vain 99€…”

Infomainosten retoriikka on räikeää, mutta oikeilla jäljillä. Samat periaatteet jylläävät, mutta hienovaraisuutta ja sopivuutta, eli decorumia tarvitaan yleensä enemmän, kun puhut yleisön edessä.

Tämä on se rantavesi, johon sukelsimme puhujan matkassa. Decorum muodostaa monella tavalla retorisen eetoksen ytimen. Se että on kuin omassa elementissään on decorumia.

Se on sitä, että puhuu juuri sopivasti, näyttää juuri oikealta — sopivalta. On sopivan ironinen hipsterien parissa, lipevänluotettava poliitikkona, jörö suomalaisena. Sitä, että on sitä jotain jotakin — määrittelemättömän sopivaa. Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.

Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.

Kyseessä on, kuten arvata saattaa, kuulijoiden, katsojien tai lukijoiden tuntema tunne. Heidän tunnearvostelmansa tekstistä, sen esityksestä ja minusta puhujana tai kirjoittajana: olenko sopiva vai en?

 


 

 

Richard A. Lanham jopa toteaa decorumin olevan lähellä sellaisia keskeisiä ja lähes kaikkea määrittelemistä uhmaavia antropologisia käsitteitä kuin akkulturaatio  ja “kulttuuri”. Vaikka viime kädessä kuulijat ja lukijat määrittävät oman decorumin tunteensa, ei se tapahdu tyhjiössä. Kyse on vuorovaikutuksesta ihmisten välillä, heidän “kulttuuristaan”.

Kyse on myös vuorovaikutuksesta esityksen ja yleisön välillä. Puhuja vaikuttaa yleisön valmiuteen hyväksyä asioita luontevina omilla valinnoillaan, omalla esiintymisellään, ja, no, olemalla hyveellinen, hyväntahtoinen ja käytännön järkevä. 

Lanham sanoo, että yleisö yleensä tajuaa ja tunnistaa heihin kohdistetut retoriset keinot. Siksi luottamus yleisön ja puhujan välillä antaa mahdollisuuden ikään kuin ”unohtaa” tai jättää huomiotta esityksen tehosteet. Yleisö hyväksyy tällöin puhujan eetoksen ja esityksen heille sopivana.

Näin puhujat aktiivisesti muokkaavat sitä, mikä on sopivan kuuloista. Tästä muodostuu puhujan vastuu: toiminnallaan hän muokkaa myös tulevien puhujien sopivuuden mittaa.

Oletko siis eettinen puhuja vai vain vedessä kiiltelevä syötti?

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

 

 

Seuraava artikkeli ”Kiitos sinulle, joka tämänkin artikkelin kirjoitit…” julkaistaan 3.9.

Lue myös:  TWIIVISTÄKIN TWIIVIIMPÄÄ — NÄIN KITEYTÄT OLENNAISEN KUUTEEN SANAANPATEETTISTA, HERRA PRESIDENTTI — ELI MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME TUNTEELLA? VAIN MUUTAMAN NAURUN TÄHDEN: MITÄ ASIANTUNTIJAN KANNATTAISI OPPIA STAND-UP -KOOMIKOILTA ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Twiivistäkin twiiviimpää — Näin kiteytät olennaisen kuuteen sanaan

— Severi Hämäri

Matsuo Basho Chusonji --- Kuva Fg2

Matsuo Basho Chusonji — Kuva Fg2

Tiivis on tärkeää. Tärkeämpää kuin koskaan aiemmin. Esimerkiksi Twitter rajoittaa käytettäviä merkkejä. — Ja ihmisten huomiontikyky rajoittaa usein vielä enemmän.

Kun haluat viestin perille, vilkaisumuodosta se!


Vanha lampi  

sammakko sukeltaa:

veden ääni.

Matsuo Bashōn (1644-1694, käännös Wikipedia) haiku supistaa olennaisen kuuteen sanaan. Siinä on kaikki mitä meidän tarvitsee kuulla ymmärtääksemme, mistä on kyse. Ja se tapahtuu välittömästi.

Kuitenkin usein ajatukset ovat aaltoilevia, kelluen paikasta toiseen kuin auringonlaskua kohti etenevä kookospähkinälautta täynnä Tom Hanksejä ja koripalloja.

Ja se on aivan oikein. Niin ajatukset menevät kun mieli käy keksimään uutta: yhteyksiä muodostuu, oivalluksia syntyy ja ihminen kohta käy kuin höyrymoottori. Aivot ovat silloin täysin käytössämme.

Pääsemme parhaimmillaan flow-tilaan.

Näin yleensä ei kuitenkaan tapahdu, kun kuulemme tai luemme vaativaa asiatekstiä.

Näin yleensä ei kuitenkaan tapahdu, kun kuulemme tai luemme vaativaa asiatekstiä. Tällöin aivoihin pitäisi muodostua putki, joka ottaa lineaarista viestiä vastaan.

Samaan aikaan ja pahimmassa tapauksessa muut osat mieltä kuitenkin tekevät kaikkea muuta: työ, perhe, laskut, lomat, televisio, some, jne. Ohut nauha, joka yrittää löytää tiensä aivoissamme aiempien yhteyksien ja oivallusten pariin, on vaarassa katketa.


Tästä syystä oivaltaminen, eli inventio on retoriikassa aivan eri asia kuin järjestäminen, eli dispositio. Ensimmäinen on sitä, että mietitään mistä ollaan puhumassa. Jälkimmäinen vastaa kysymykseen: miten sanoma menee parhaiten perille?

Inventio on villiä, mutta dispositio on hillityn hallittua. Ja hallinta usein edellyttää kiteytyksiä, joihin puheen tai viestin osat tarttuvat kuin liha koukkuun. Ne toimivat lukijan ja kuulijan mielelle suuntaviittoina asian ytimeen.

Kuten japanilainen haiku — sano olennainen lyhyesti.


Usein kuvitellaan, että taipumus tiiviiseen ja iskevään ilmaisuun olisi synnynnäistä. Tämä ei pidä paikkaansa. Kyky tehokkaaseen ilmaisuun on taito, jota voi ja ennen kaikkea pitää harjaannuttaa.

Kyky tehokkaaseen ilmaisuun on taito, jota voi ja ennen kaikkea pitää harjaannuttaa.  

Shakespeare kirjoitti yli kymmenen näytelmää, ennen kuin alkoi tahkoamaan todellisia klassikoita. Runoilijat hiovat ilmaisuaan vuosia päästäkseen täydelliseen lauseeseen.

Me emme tarvitse täydellistä lausetta, iskevä riittää. Käy siis treenaamaan, vaikka heti.


Kirjassa Word Hero Jay Heinrich tarjoaa tähän oivan harjoituksen:

Valitse elokuva ja tiivistä sen juoni kuuteen sanaan, kuten:

Hobitti, Smaugin autioittama maa: Tynnyrillä ratsastaen kohti tuhoisaa lohikäärmeen kohtaamista.

Tai:

Pahatar: Jolie pelastaa pahiksen maineen, “yllätyskäänne” lopussa.

Kirjoita oma kuuden sanan tiivistelmä jostain elokuvasta. Twiittaa tai facebookkaa se — niin näet kuinka iskevä siitä tuli.


Basho_Yamabuki_ya

Miten soveltaa tätä käytännössä?

Vaikka näin.

Mieti avainsanat. Mikä on se olennainen mitä haluat sanoa?

Avainsanat löydät ihan vain miettimällä listan sanoja siitä, mistä olet puhumassa tai kirjoittamassa. Kun sanoja on runsaasti, valitse niistä kaikkein parhaimmat avainsanoiksi.

Käytä niitä tiiviin lauseen muodostamiseen.

Esimerkiksi haluan nyt puhua tiivistämisestä. Avainsanoja: Twitter,  aivot, oivaltaminen, tiivistäminen, kommunikointi. Joten vaikka:

Vaikka aivot oivaltavat villisti, niin kun kommunikoit: twitter-tiivistä.

Aika hyvä, mutta voisi olla parempi ja tiiviimpi.

Tiivis viesti — kuulijan aivoille mannaa.

Parempi.


Lopultakin: oivalla, tiivistä, tarkenna ja esitä.

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

 

HALUATKO PUHUJAKOULUUN LUKUVUODEKSI 2014-15?

Lue myös: PATEETTISTA, HERRA PRESIDENTTI — ELI MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME TUNTEELLA? VAIN MUUTAMAN NAURUN TÄHDEN: MITÄ ASIANTUNTIJAN KANNATTAISI OPPIA STAND-UP -KOOMIKOILTA ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Pateettista, herra Presidentti — Eli mistä puhumme kun puhumme tunteella?

— Severi Hämäri

Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi.  Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi?  Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?

Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?

Vaikka ihmisen paras ystävä on suloinen löytökoira (tai vaikka kilpikonna) nimeltään Kyösti — puhujan paras ystävä on tunteellisuus:

Huumorilla  saat yleisön mukaan. Korostamalla aiheen (ja myös yleisön) tärkeyden tuntua kuulijat pysyvät hereillä. Ja lopettaen sopivalla tunteellisella pauheella kuulijat nousevat valmiina toimintaan raikuvien aplodien lyödessä tahtia.

 

Crop_His_Master's_Voice

His Master’s Voice, Francis Barraud (1856-1924). Tämä erittäin tunneherkkä kuva on löytänyt tiensä myös mainokseksi.

Tämä on kaikkien puhujien unelma. Puhua niin, että yleisö ottaa jokaisen sanan vastaan kuin koiranpentu, joka kuulee omistajansa äänen. Tai kuin suklaakuorrutetun palan kultaa — sanojen sytyttäminä käyden spontaanisti tanssimaan kuin John Belushi Blues Brothersin kirkkokohtauksessa. Tunteellisuus vaikuttaisi olevan avain tähän. Taitavaa tunteen nostatusta kutsuttiinkin antiikissa nimellä pathopoeia, sanan mukaisesti, tunnerunoutta.

Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi.  Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi?  Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?

Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?

 


 

Puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan.

Kaikki on sallittua rakkaudessa ja retoriikassa — paitsi kuluneimmat kliseet. Aristoteles sanoi, että retoriikka on pohjimmiltaan taito, joka sinällään ei ole hyvä tai paha, vaan sitä voi käyttää molempiin. Mihin muuhun enemmistö mainoksista perustuu, kuin emotionaaliseen sumutukseen?

Aristoteles olisi varmasti seurannut mainoksia, vaalimainonnasta viilipyttyyn, kauhun ja inhon sekaisella mielenkiinnolla. Hän kehotti oppilaitaan pidättäytymään hyvässä kaiken tämän epärehellisen tunne-sun-muun-kieroilun sijaan. Kieroilu on tosin tunnettava, raa’an Arskan mielestä, sillä kierot puheet ja puhujat on fakta — ja todellinen totuuden ystävä tuntee kaikki tunnetut faktat. Sitä paitsi totuuden ystävä tietää myös, mitkä asiat ovat ”totuuden vihollisia.” Totuuden ystävä käyttää tunnesooloja niin sopivasti ja hillitysti kuin vain viileä jazz-kissa osaa — oikeissa kohdissa, oikeaan aikaan — totuuden tukena.

Oli miten oli, puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan. Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.

Käykäämme tunnevirheiden pariin ennen kuin perehdymme siihen, mikä tekee niistä “virheitä” ja pohdimme miten tunteilla tyylikkäämmin. Seuraava lista tunnevirhepäätelmistä toimii myös ostajan oppaana niille, jotka haluavat olla nautiskelijoita sen suhteen, minkälaista näädänmakuista viiniä heille kulloinkin tarjoillaan. Varoitus: teksti sisältää latinan ja kreikan kielisiä lainasanoja. Ei siis heikkohermoisille!

Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.

 

“Pelko” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

“Pelko” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

Erityiset tunteisiin vetoamiset lienevät tuttuja, turvallisia. Ennemmin kuin perusteltaisiin jotain päätöstä, nostetaankin pöydälle jokin vallitseva tunnetila. Ja jos sitä ei ole, se nostatetaan. Muutamia klassikoita: argumentum ad odium on vetoamista vihaan, ad metum on vetomista pelkoon, ad superbiam ylpeyteen, ad invidiam kateuteen. Jokaisen perustrollin työkaluja, siis.

Ad modum puolestaan vetoaa kohtuullisuuden tunteeseen — ruotsalaiset tuntevat tämän topoksen, eli puheenaiheen ja -tavan, nimellä lagom . Ad modum on läheistä sukua virhepäätelmälle ad temperamentiam, eli uskomukseen siitä, että keskitie on ainoa oikea valinta, koska se on äärimmäisyyksien välissä (syödään vanhaa pullaa, koska se ei ole niin kylmää tahi kuumaa).

Asiaan liittymätön joviaalisuus (kreikaksi Charientismus), välihuutelu eli heklaus (netissä: trollit) ja tyhjän nauraminen ovat puolestaan tunteisiin vetoamista, jotta itse asia unohtuisi ja keskityttäisiin nauramaan sujuvalle sutjautukselle. Politiikassa se on tehokas näädän työkalu, sillä usein poliitikot vetoavat omaan maineeseensa, ja röhönauru on omiaan pudottamaan pönöttäjää pari askelmaa alas vallan tikkailla… Paitsi jos kyseessä on joku Stalin, joka passittaa naurattajan, koko matkan nauraen, Siperiaan.

Läheinen kaveri edelliselle on osuvat mutta kierot sanavalinnat ja niihin liittyvät tunnelataukset —  doublespeak eli kaksoispuhe. “Työelämän joustot”, “sopeuttaminen”, “verosuunnittelu” ja “ennakoiva hyökkäys” ovat tällaisia, joissa positiivisen kuuloinen sana pyrkii hämäämään — no, ei varmaan juuri ketään viime kädessä.

Joskus paatoksesta nimittäin tulee bateettinen—tahattoman koominen. Toisinaan taitava puhuja toki tarttuu tilanteen koomisuuteen tarkoituksella ja antaa tulla täysilaidallisen näennäisen tahatontan naurattavuutta (“onko tämä mikki päällä” lienee se kaikkein kulunein…), jonka jälkeen siirtyy itse asiaan. Ja onhan itsetietoinen “tahaton” koomisuus osa hipsteriyttä, meidän ironian aikakauden “nuorisomuotia.”

Mutta usein bathoksen kohtaa kun sen isoveli pathos on eksynyt teille tiettymättömille ja puhujaa ei enää sfääreistä saa kiskomallakaan alas. Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen.

Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen

“Surumielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

“Surumielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

Muita erityisiä virheen muotoja ovat esim. argumentum ad misericordiam eli vetoaminen sääliin ja argumentum ad baculum, vetoaminen nuijaan eli uhkailu väkivallalla tai muilla epämiellyttävyyksillä. Tämä jälkimmäinen on kansainvälisen politiikan kielenkäytössä melkein arkipäivää: esimerkiksi Venäjä-pakotteet, uhkavaatimukset ja kauppasaarrot. Baculumin erityistapaus on argumentum ad nauseam, eli jankkaaminen kyllästymiseen saakka… se jos jokin on tuskainen tunne. (Elokuvakäsikirjoituksissa tyypillinen känniriita yleensä muodostuu toistamalla vuorotellen baculumia ja nauseamia.)

Ad misericordiam on perheen sisäisen politiikan perustyökalu, josta esimerkkiä ei varmasti tarvitsisi edes antaa: ajatellaan vain kolmetoistavuotiasta itkukohtauksen partaalla, kun pitäisi tehdä kotitöitä eikä chatata kavereiden kanssa: “Me ei olla nähty koko kesänä…”. Tai sitä 35-vuotiasta pelaamassa WOWia tai Candy Crushia: “Mä en ole koko päivään pelannut!”

Tommi Paalanen puolestaan (tuoreessa blogi-kirjoituksessa Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen) kuvailee erinomaisen hyvin ad misericordiamin käyttämistä trollaukseen ja keskustelukumppanien nujertamiseen feminismi-, miesasia-, ja sukupuoliblogeissa sekä -keskustelupalstoilla:

”Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu ”etuoikeutettujen” ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.”

Toisaalta koomikko Groucho Marxin ad misericordiam Chicolinin oikeudenkäynnissä elokuvassa Duck Soup on legendaarinen (Chico-veljen heittäessä väliin aivan parasta asiaankuulumatonta jovialiteettia):

 

 

Kolme tunnevirhettä on ylitse muiden — vaarallisuudessaan:

Toiveajattelu, joka hieman yllättäen on myös virhepäätelmien aatelia (“I have a dream…” on loistava puheen avaus, ei perusteltu argumentti), on myös vetoamista tunteisiin, niihin tulevaisuuteen liittyviin haaveisiin ja pelkokuviin. On yleistä ja harmitonta toiveajatella vaikka: Kun voitan lotossa… Kun saan ylennyksen… Kun saan apurahan…

Sen sijaan toiveajattelu yltiöpopulistisessa politiikassa, likaisessa bisneksessä sekä kaikenmaailman helppoheikkien suissa käy toisinaan vaaralliseksi: “äänestätte meitä / ostatte meidän osakkeita / otatte pillerin ja kaikki ongelmasi häviävät kuin Kaizer Soze. Puufh… ja ne ovat menneet.” Ja kaikki ilman perusteita sille, että ensimmäinen liittyisi jälkimmäiseen, tai olisi edes unelmantäyteisen puheen seasta uutettavissa. Vain hypeä hypen perään, jota seuraa ihmettely, kun asunto on mennyt, vatsavaivat eivät parantuneet ja olet matkalla vankilaan aivan uuden ja ennenkuulumattomaan rikokseen syyllistyneenä.

Pateettinen virhepäätelmä ei ole rikos, mutta sen ehkä toisinaan pitäisi olla. Kun liitämme inhimillisiä tunteita esimerkiksi satuolentoihin, tietokoneisiin, lemmikkeihin, kansakuntiin tai yrityksiin, ”syyllistymme” pateettiseen virhepäätelmään. Sinällään inhimillistä inhimillistää, mutta metsässä ollaan kun johdamme näistä kuvitelluista tuntemuksista lopputulemia.

Ajatellaan vaikkapa niin outoa ajatusta, että meidän yrityksellä on uskonnollis-moraalinen vakaumus eli siis tuntemus liittyen uskonnollisiin ja moraalisiin asioihin. Siksi yrityksemme ei vaikka voi hyväksyä raskauden ehkäisyä. Kyse on firman uskonnollisten tuntemusten loukkaamisesta! (Tätä on vaikea kuvitella todeksi, mutta niin juuri on yhdysvalloissa käynyt: http://nyti.ms/1z2wsTK).

Pateettinen virhepäätelmä ei siis ole vaaraton, vaikka se kuinka siltä kuulostaakin. Kyseessä erityistapaus antropomorfismista, eli ihmisen erityispiirteiden liittämisestä muihin kuin ihmisiin. Hiljattain Sir Anthony Kenny puhui antropomorfismien vaaroistoa Georg Henrik von Wrightin kunnialuennolla.

Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa.

Virhepäätelmien kuningatar on argumentum ad sentimens superior vedotaan siihen, että tunteet (ja varsinkin ne loukkaantuneet tunteet) ovat tärkeämmät kuin mikään muu, kuten järki, kohtuus, turvallisuus, oikeudenmukaisuus jne, jne, jne. Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa. Jotenkin nämä tietynlaiset tuntemukset maagisesti ratkaisevat kaikki ihmiselämään ja yhteiskuntaan liittyvät murheet.

Viehättävä ajatus, eikä mikään ihme, että se on niin vetoava. Kuka haluaa olla kylmän kiskoinen välittämisen, rakkauden ja positiivisuuden vastustaja? Juuri välittämisen puutteesta syytetään (asiattomasti) usein niitä poliitikkoja, jotka kyseenalaistavat ajatuksen ns. Suuresta yhteiskunnasta

“Ylimielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

“Ylimielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

Ellei jollakulla ole tiukkaa tutkimusta tarjota siitä, että todellakin positiivinen ajattelu ratkaisee nämä ja nämä ongelmat, kyseessä on vain toiveajattelu. Kylmäkiskoisia ihmisiä tarvitaan osoittamaan, että tutkimusta sekä sosiaalityötä tarvitaan näiden ongelmien ratkomiseksi. Eli myös vihreää, riihikuivaa, kevyesti paahdettua rahaa pelkän positiivisuus-välittämislätinän lisäksi.

Jos on niin, että haluatte laittaa klassisen nimen käydylle keskustelulle (jonka sisältöön en käy tässä tarttumaan), niin juuri tästä sentimens superior virhepäätelmästä, presidentti Niinistö, teitä on syytetty kun aloititte kampanjan Ihan tavallisia asioita.

 


 

Mutta jos kerran tunteilu on sopimatonta, niin miksi sitten sanoin alussa sen olevan välttämätöntä? Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä. Käykäämme siis pienelle kiertokäynnille retoriikan teoriaan ennen kuin katsomme miten käyttää tunteita puheessa tyylikkäämmällä tavalla.

Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä.

Aristoteles tunnisti logoksen rinnalle ethoksen ja pathoksen vaikuttamisen keskeisinä välineinä. Logos tarkoittaa tässä yhteydessä argumenttia, eli sitä asia ydintä mistä puhutaan: perusteita ja väitteitä. Ethos ja pathos ovat puolestaan puheen psykologisia vaikuttimia ja ne juuri liittyvät tunteisiin. Ethos tarkoittaa luontevuutta, sitä onko puhuja kuin kotona omassa ympäristössään. Se koskee niitä tunteita, jotka puhujan olemus ja maine nostattavat hänen kuulijoissaan.

Pathos on puolestaan ne tunnetilat, jotka liittyvät itse esitykseen ja ennen kaikkea sen yleisöön. Ne tunteen, joita puhuja tuntee ja pyrkii nostatattamaan yleisössään puheensa avulla, ovat osa pathosta. Pathos on puheen hymiö: ohje sille, miten puheen sisältö tulisi ottaa vastaan.

Cicero painottaa kirjassaan Puhujasta, että puhuja näyttää oman tunnetilansa ja tämä on se mitä hän välittää kuulijoilleen. On suuttunut ja yrittää suututtaa; on rauhallinen ja yrittää rauhoittaa; on iloinen ja yrittää ilahduttaa. Tunnetilan voi toki esittää, mutta se on paljon vaativampaa kuin sen aidosti tunteminen. Hyvät näyttelijätkin hakevat omasta kokemusmaailmastaan aidon tunteen esityksensä tueksi.

Ilman näitä psykologisia vaikuttimia (ethosta ja pathosta) itse argumentin sisältö ei välity kuulijoille. Aristoteles ja Cicero eivät ole tässä yksin, vaan nykypsykologian ja neurotieteen mukaan tunteet liittyvät läheisesti asioiden omaksumiseen ja uuden oppimiseen. Jos asia esitetään niin, että se ei heräytä viisaria, ei sitä yksinkertaisesti tahdo ihmismieli seurata (tästä oli aiemmin puhetta).

Toisaalta ilman argumenttia niin ethos kuin pathoskin voivat vain pullistella vaikka kuinka vailla mitään sisältöä ja tarkoitusta, useimmiten herättäen yleisön komiikan tajun. (Tästä tosin on poikkeuksiakin, kuten bushismit. Niissä ei ole päätä eikä häntää, jos ei niin loogisesti kuin kieliopillisestikaan. Mutta silti ne jollain tasolla vetosivat valtavaan osaan amerikkalaista yhteiskuntaa, sillä bushismit tuntuvat tunnetasolla järkeviltä.)

Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen

Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen. Ihminen ei opi ilman motivoivia tunteita. Ihminen ei tee mitään ilman motivoivia tunteita. Pelkkä asiasisältö ei muuta mitään. Vasta kun ihminen tuntee olonsa joko uhatuksi, halutuksi, toivotuksi, loukatuksi, tärkeäksi tai vaikka ymmärretyksi  alkaa hän tekemään jotain asian hyväksi.

Kuten Aristoteles sanoi, pohjimmiltaan tunteet liittyvät mielikuviin ja vaikutelmiin, jotka puolestaan nojaavat siihen, mitä uskomme ja tiedämme. Tunteet liittyvät siihen, miten kuvittelemme asioiden olevan: miten toivomme niiden kääntyvän, ja mitä pelkäämme tulevan. Ne liittyvät vaikutelmiin todellisista ja oletetuista loukkauksista. Toisaalta ne liittyvät mielikuviin todellisesta ja oletetusta yhteenkuuluvuudesta — siitä tuesta mitä olemme saaneet tai luulleet saaneemme. Tai josta luulemme jääneemme paitsi.

Taitava puhuja muokkaa tunteita tarttumalla mielikuviin ja vaikutelmiin, luoden uusia sekä muunnellen vanhoja. Toisaalta, näiden puhujan luomien ja muokkaamien vaikutelmien lisäksi yleisön mielessä olevat valmiit vaikutelmat osin määräävät sen, miten puhujan tunnelataus tulkitaan. Nämä uudet ja vanhat mielikuvat, herra presidentti, lopulta määrittävät onko puhuja tai kirjoittaja yleisöstään tunteellisen koskettava vai bateettisen naurettava.

 


 

Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian… Annan tässä silti pari karkeaa, mutta hyödyllistä vinkkiä, unohtamatta niihin liittyviä riskejä.

Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian…

1. Muista asiasisältö. Tunteet tulevat sen tueksi. Ilman kunnolla perusteltua argumenttia yleensä puhuja jättää kuulijoille vain kuumaa ilmaa ja puhkumista vailla palloa johon sen laittaisi. Ilman argumenttia tunteellisuus on vain virhepäätelmää virhepäätelmän perään. Mutta pelkkä logos ilman tunnetta ei anna tarttumapintaa kuulijoille.

2. Tunteet, jotka ovat varmoja tehokeinoja, ovat suuttuneisuus ja huvittuneisuus. Suuttunut yleisö on valmis välittömiin toimiin. Parhaiten tähän pääsee, kun antaa yleisön ymmärtää, että heitä on halveksittu ja vähätelty. Tai heille tärkeitä asioita on halveksittu ja vähätelty. Dissaus herättää mehukkaan vihaisuuden ja kostonhimon. Ongelmallista suuttumuksessa on, että  se tuppaa laantumaan pidemmän päälle. Lisäksi sitä on hankala hallita, ja se voi muuttua silkaksi vihan lietsonnaksi. Joten varaudu siihen, että vastapuoli saattaa syyttää sinua ad odium -virheestä: vihapuheista.

Huvittuneisuus herättää vähemmän närää, mutta jos homma menee pelkäksi hauskuutteluksi, asia unohtuu — vähintään yleisön mielessä seuraavana päivänä, kun he yrittävät vain toistaa näppärää sutjautusta työkavereilleen. He keskittyvät nauttimaan ja nauramaan. Tästä syystä parodia ja ironia eivät ole tehokkaimpia välineitä massojen hallinnassa. Tosin massojen miellyttämiseen niistä on.

Toimi siis vaikka näin: Kokoa yleisösi yhteen aloittamalla hauskasti, mutta siirry asiaan pian sen jälkeen, viljellen muutamia tarkkaan valittuja nokkeluuksia matkan varrella vakavoituen loppua kohden.

3. Patriotismi, isänmaallisuus on toinen tehokas tapa saada kiinni tunteista. Tosin perinteinen isänmaallisuus on hieman huonossa huudossa ja siksi jossakin määrin saattaa mätkähtää puhujan omille kasvoille. Mutta usein tehokkaampi locus communis, eli meikäläisyys ja heimolaisuus on samaa juurta. Meidän firma. Me hevosharrastajat. Me autokauppiaat. Me telakan steppaavat levyhitsarit.

Vetoamalla yhteenkuuluvuuteen saadaan usein toivottu tunnetehostus. Tähän meikäläisyyteen perustuu myös ethokseen liittyvä sympaattisuus puhujaa kohtaan, ja siksi puhuja usein yrittää tavalla tai toisella olla edes vähän samanlainen kuin kuulijansa. Varaudu syytöksiin populismista.

4. Voit vedota esimerkillisiin ihmiseen, johonkuhun jonka kaltaisia yleisö haluaa olla. Tavallaan edellinen meikäläisyyden tuntemus tiivistetään oman heimon johtajaan tai symboliin. Timo Soini teki hiljattain näin, verratessaan itseään Muumipeikkoon. Vertaus on tehokas tapa nostaa esille (tässä tapauksessa kuvitteellinen) henkilö johon yleisöllä on vahva tunneside. Soinin vertaus on herättänyt, ymmärrettävistä syistä, närää.

On olemassa myös sopiva klassinen retorinen kuvio esimerkillisen ihmisen nostamiseen esiin: sivuhuomautus eli apostroofi. Puhutellaan jotakuta kesken puheen ja käytetään tätä henkilöä tunteen kanavoimiseen. Kyseessä voi olla yleisön jäsen (Rouva ministeri, näytä meille esimerkkiä…) tai joku joka ei ole paikalla (Mannerheim, meidän on oltava kuten sinä…), tai jopa jonkin elottoman personifikaatio (Yliopiston seinät, olette nähneet paljon, mutta annammeko teidän myös nähdä tämän tapahtuvan…). (Apostroofia voi toki käyttää muuhunkin, kuten jonkun halveksutun puhutteluun: tätäkö sinä halusit, Adolf!). Varaudu kuitenkin myös syytökseen valheelliseen auktoriteettiin vetoamisesta.

5. Apostroofin lisäksi tunteita voi tuoda esiin kertomalla tarinoita: nappaamalla vaikka yleisö mukaan mielenkiintoiseen tarinaan löytökoirasta, jolta puuttui toinen takajalka ja pala korvaa. Mutta tämä serapi oli aina niin iloinen kuullessaan tutun äänen. Luottamus, se näkyi sen ruskeista silmistä harmaalaikukkaan pitkän turkin alta. Enempää ei varmaan tarvitse sanoa, kuin että Hollywoodissa lähes kaikki sarjat saavat jatkoa, joiden pilottijaksossa on koira… Mutta jos tarinasi karkaa lapasista, varaudu syytökseen asian vierestä puhumisesta.

6. Kun kyseessä on vakavat, voimalliset tunteet, tunnepitoisuutta lisätään tyypillisesti vähän kerrallaan. Puhutaan jopa tunteiden tukahduttamisen tärkeydestä — siinä mielessä, että puhujan on hyvä näyttää pyrkivänsä ennemmin pitämään tunteitaan kurissa kuin päästävänsä ne valloilleen. Näin yleisö ottaa sympaattisemmin tunteet vastaan. Voit tosin saada syytöksen muiden tunteiden manipuloinnista, jos jäät kiinni epäaitojen tunteiden tukahduttamisesta

7. Tunteet halutaan jakaa yleisön kanssa, ja puhujan on näytettävä esimerkkiä tunteen tuntemisessa. Sitä ei voi vain sanoa, vaan se pitää näyttää. Siksi puhujan ei yleensä kannata piiloutua pöntön, papereiden tai powerpoint-esityksen taakse: yleisö lukee tunteesi asennostasi, äänestäsi ja kasvoiltasi — anna heille siihen mahdollisuus.

Mutta rajansa kaikella. Muistetaan bathos, joka tulee kylään, kun krokotiilin kyyneleet valuvat, miehusta revitään ja tuhkaa ripotellaan hiuksiin. Usein suositellaankin aloittamaan mahdollisimman neutraalisti ja rauhallisesti, puhuen suoraan ja yksinkertaisesti. Selkeästi. Lyhyin lausein.

Kuunnelkaa vaikka Timo Soinia, joka on tunnepitoisten puheiden sulkahatuton suomenmestari. Soinin yksinkertainen, kansanmakuinen, ja siis itse asiassa erittäin sofistikoitunut, tarkkaan harkittu ja koulittu retoriikka ei jätä ketään kylmäksi — oli sitten hänen puolellaan tai ei. Sama pätee presidentti Niinistöön, joka myös hallitsee tunnepitoisen puheen. Oli se mieleesi sitten bateettista tai pateettista — Niinistöltä ei yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat selkeät lauseet ja ilmaisut hetkessä lopu.

Tai jos Soini ja Niinistö eivät ole makuun, niin kuunnelkaa Pharrell Williamsia tässä kappaleessa:

 

 

Yksinkertaista mutta vakuuttavaa.

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

 

 

 

 

Lue myös: VAIN MUUTAMAN NAURUN TÄHDEN: MITÄ ASIANTUNTIJAN KANNATTAISI OPPIA STAND-UP -KOOMIKOILTA,   MESTARILLISEN MUISTIN SALAISUUS SEKÄ ANTIIKIN RIVOT JA MIELTÄ HÄIRITSEVÄT MIELIKUVAT, ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

 

 

Vain muutaman naurun tähden: mitä asiantuntijan kannattaisi oppia stand-up -koomikoilta

— Markus Neuvonen

 

En hirveästi pysty isottelemaan tieteellisillä saavutuksillani. Riittävän kauan olen kuitenkin pyörinyt kuvioissa voidakseni väittää: asiantuntijoiden ja huippututkijoiden olisi hyvä ottaa oppia stand-up -koomikoilta.

Eikä tämä ole vitsi, olen erittäin vakavissani. Stand-up -koomikoilta voi oppia juuri sen, mitä tieteellisessä työssä kaivataan. Ylipäänsä esitelmien pitämisessä, myös tieteen ulkopuolella. Varmasti ihan työskenkentelytavoissakin olisi puolin tai toisin vaihtokauppojen aineksiksi, ja työmotivaation ylläpitämisessä myös. Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.

Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.

Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.

Ne, jotka tieteen tekemiseen ovat käytännössä tai teoriassa perehtyneet, tietävät että tutkimukseen kuuluu keskeisesti omien tulosten esittely eri esiintymisareenoilla: niin tieteellisten julkaisujen sivuilla, esiintymällä päivystävänä asiantuntijana suurelle yleisölle, sekä tieteellisissä konferensseissa, symposiumeissa ja työpajoissa.

Harvemmin riittää kyhjöttäminen omassa kammiossaan huopatossuja hangaten laitosten marmorilattioita vasten staattisen sähkön toivossa. Tarvitsee esiintyä tarkkailevan yleisön kiikareissa useammin kuin esimerkiksi hanhikorppikotka, jotta olisi toivoa tulevaisuudesta rahoitus- ja virka-arpajaisissa. Tulee näkyä, kuulua, ja jäädä mieleen. Vaikka tiedettä voi toki tehdä sen itsensä takia ja omaksi ilokseen huopatossujen iskiessä kipinää, tuloksia kuitenkin esitellään ennen kaikkea yhteisen hyvän eteen. Inhimillisen tiedon edistäminen on koko tiedeyhteisön ja ihmiskunnan yhteinen hanke.

Jälkimmäinen voi olla joskus hankala muistaa. Olin muutama vuosi sitten kollegani kanssa empatiaa käsittelevässä monitieteellisessä konferenssissa, jossa filosofit, psykologit, psykiatrit, sosiologit, antropologit ja näiden lukuisat eri risteytymät ympäri maailmaa esittelivät käsityksiään aiheesta. Kaiken kaikkiaan oiva läpileikkaus erilaisista tieteellisistä heimoista ja näiden erilaisista tavoista, joita olisi voinut tarkkailla hiljaisella kommenttiraidalla kuin sir David Attenborough ikään. Mutta surukseni on sanottava, että mieleeni jäi vain kahdenlaiset esitykset.

Yhdet jäivät kerrassaan kiehtovien sisältöjensä takia. Toiset vain jäivät mieleen. Minulla ei ole aavistustakaan, olisivatko esitysten sisällöt olleet mielenkiintoisia. En voi sanoa, että esitykset olisivat olleet pitkästyttäviä, sillä en seurannut niitä riittävän tarkkaavaisesti aidosti pitkästyäkseni. Mikä tahansa muu oli sillä hetkellä mielenkiintoisempaa. Jos ne olisivat olleet sisällöllisesti huonoja, mutta mielenkiintoisesti esitettyjä, minulla olisi ollut niistä jotain sanottavaa esittäjälle – kriittiset kommentit auttavat tutkijaa korjaamaan työtään. Jos ne olisivat olleet päivänselvällä tavalla sisällöllisesti kiinnostavia, mutta pelkästään huonosti esitettyjä, silloinkin olisin kuunnellut tarkkaavaisesti, vaikka koko luontoni huutaisi Angry Birdsiä. Mutta jos en kykene arvioimaan aiheen merkitystä vaivautuakseni pinnistelemään, tai jos esitys ei tarjoa edes viihdearvoa, en yksinkertaisesti pysty seuraamaan. Näin kävi monien esitysten kohdalla: ne jäivät mieleen lähinnä aikana, jota en ikinä saa, tai edes toivoisi saavani, takaisin.

Yhteinen nimittäjä kaikille näille valitettavuudessa mieleen jääneille esityksille oli se, ettei niissä ollut yleisöä. Enkä tarkoita, etteikö paikalla olisi ollut ihmisiä kuulemassa, oli toki salin täydeltä. Esityksiä vain ei yksinkertaisesti oltu suunnattu kuulijoille.

Niinpä niin, ei yleisöä...  Kuva: Benson Kua, Toronto, Canada

Niinpä niin, ei yleisöä…
Kuva: Benson Kua, Toronto, Canada

Tai korkeintaan vain harvoille kyseisiin salaisuuksiin vihkiytyneille. Meille muille olisi ollut sama, kuin tilaisuutta spiikannut järjestäjä olisi sanonut ”…Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta. Esitysten aikana ei saa poistua, ja yleisö saa sähköiskun varmuuden vuoksi jokaisesta silmänräpäytyksestä.” Onneksi oli luettavaa, pelattavaa ja kollega, jonka kanssa pystyi hihittelemään milloin millekin infantiilille. Monien näiden esitelmien keskeinen rivien välistä kuulunut viesti tuntui olevan, että ”Olen hirmu fiksu, ja osaan käyttää oikein, oikein vaikeita ilmaisuja, kuten ‘postmodernin metadiskurssin dekonstruktiivinen metaluenta’.”

”…Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta. Esitysten aikana ei saa poistua, ja yleisö saa sähköiskun varmuuden vuoksi jokaisesta silmänräpäytyksestä.”


 

Tällaista mokaa ei stand-up -koomikko ikinä tekisi, ainakaan kahdesti. Miksi? Voisin vastata retoriseen kysymykseeni ikivanhalla zen-arvoituksella: jos metsässä kuuluu vitsi, jota kukaan ei kuule, onko se hauska?

Stand-up -koomikko tietää nimittäin olevansa lavalla yleisöään varten, vaikka heittäisikin keikkaa ihan puhtaasti omasta ilostaan. Lavalle astuessaan hänellä on tavoite, viihdyttää yleisöä, ja hän on suunnitellut oman esiintymisensä juuri sitä varten. Hän saa kiksit siitä, että yleisö lähtee mukaan hassutuksiin ja palkitsee koomikon naurunremakalla, kun juttu on tarpeeksi hyvä.

Katsotaanpa oikein tarkkaan, mihin kaikkeen mm. itse olen syyllistynyt: olkoon tämä tunnustus katumusharjoitukseni.

Itseni pitämistä alle riman osuneista esitelmistäni sekä kollegoideni ja tutkimusta tekevien ystävieni kokemuksista olen oppinut, kuinka tyypillinen konferenssiesitelmä tehdään. Ja missä se menee pieleen. Katsotaanpa oikein tarkkaan, mihin kaikkeen mm. itse olen syyllistynyt: olkoon tämä tunnustus katumusharjoitukseni.

Kun tutkija ryhtyy väsäämään esitelmäänsä, se on yleensä viime tingassa. Syy tähän on se, että tutkijaa ahdistaa omat aiemmat kokemuksensa esiintymisestä, ja pakkopullaa työntelee ja lykkää mielellään kohti sitä vihoviimeistä reunaa, jolta se on syötävä. Tutkija – riippumatta kansallisuudestaan – suhtautuu tilaisuuteen kuten suomalainen hääpuheeseen (josta on ollut puhetta ennenkin): asia kyllä puhuu puolestaan. Se riittää, että esittelee tulokset, käkkyrät ja käsitteelliset kiemurat.

Esitelmää laatiessa tutkija on hyperfokusoitunut itseensä ja asiaansa. Hän miettii: ”Mitä minä tulen sanomaan?”, ”Mitä mieltä minä oikein olenkaan tästä asiasta?”, ”Miten saan kaiken tämän mahtumaan kalvolle?”, ”Miltäköhän näytän siellä edellä?”, “Kunhan vaan en mokaa!” ja niin edelleen. Koska esiintymistilanteessa tutkija on asettanut itsensä alttiiksi julkiselle teloitukselle, hän suojautuu. Hän asettuu paperin tai pöntön taakse. Hän asettuu vaikeiden sanojen taakse. Ja hän asettuu vielä varmuuden vuoksi esitykseen ja kalvoihin lisätyistä detaljeista kasattujen patovallien taakse. Hän ei edes katso yleisöön. Katsoo paperiin, josta lukee. Hän puhuu itselleen. Ja kun kysymysten vuoro tulee, hän ristii kätensä ja ottaa kritiikin vastaan nöyrän alistuneesti: hymisten kaksitoista ”Mm, hyvä pointti. Pitää ajatella tuota.” -rukousta hän kirjoittaa ylös epäselviä koukeroita muistikirjaansa vajoten.

Koska hän puhuu itselleen, hänen ei tarvitse puhua auki tärkeää mutta arvattavan vaikeasti ymmärrettävää keskeistä sisältöä tai niistä saamiaan ajatuksia. Tai vaivautua korostamaan tärkeimpiä kohtia edes äänenpainoillaan. Tai pitää huolta yleisön viihtymisestä edes pienillä huumorin pilkahduksilla.

Lopultakin seuraa, että kaikki tieteellisesti mielenkiintoinen tapahtuu aivan muualla kuin esitelmien aikana. Tyypillisesti kiihkeän intohimoisissa keskusteluissa konferenssi-illallisella muutaman rohkaisevan jälkeen. En ihmettele, että monille tieteentekijöille konferenssiesitelmät ovat lähinnä tekosyy päästä ”verkostoitumaan”. Yhtä hyvin esitelmät kai voitaisiin jättää väliin kokonaankin, ja siirtyä suoraan sosiaalisiin aktiviteetteihin; mutta kaipa tiede tarvitsee näitä rituaaleja.


 

Miten sitten stand-up -esitys eroaa tieteestä? Itse en ole stand-up -koomikko. Mutta yleisenä puhetyöläisenä ainakin minusta tuntuu että näin se voisi mennä (korjatkaa toki, jos olen väärässä).

Koomikko miettii esitystään etukäteen, koska nauttii siitä.

Koomikko miettii esitystään etukäteen, koska nauttii siitä. Esityksessä hänen taitonsa punnitaan, ja hän pääsee tekemään vaikutuksen yleisöön. Esitystä varten niitä kaskuja hiotaan. Kaiken esiintymisen taika on siinä, että kun jokin on tarpeeksi valmisteltu ja hiottu, se näyttääkin yhtäkkiä spontaanilta. Jopa etevämmät stand-up koomikot, kuten irlantilainen Dara O Briain, kertovat harjoittelevansa uutta showtaan pienillä klubeilla ennen niiden viemistä tien päälle. He hankkivat kokemusta esiintymisestä, ja kokemusten kautta he kasvavat hyviksi esiintyjiksi.

Koomikko tietää tekevänsä työtään koko persoonallaan: sillä, mitä hänestä ennalta tiedetään, miltä hän näyttää, kuinka hän elehtii. Hän myös pelaa omilla tunnetiloillaan, joita hän ei kuitenkaan voi peittää, ja joihin hän tietää yleisön reagoivan. Ja toki vitseillä, mutta ne eivät ole ainoa osa esitystä.

Koomikko on jo valmistautuessaan fokusoitunut yleisöön ja tilanteeseen. Hän miettii rakennetta, dramaturgiaa, jännitteiden rakentamista. Kuinka hän saa yleisön mukaan, kuinka reagoi yleisön ailahteluihin. Hän pitää ennalta huolen siitä, että yleisö käyttäytyy juuri hänen haluamallaan tavalla. Koomikko ei suojaudu, sillä hän tietää, että siihen yleisö reagoi kaikista huonoiten. Hän tuo itsensä esiin kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja käyttää niitä edukseen. Esim. kuulemani mukaan eräs ylipainoinen koomikko seisoo mikrofonitelineen takana ja kysyy ”Näettekö minut, vai onko tää mikkiständi edessä?” Hän on avoin. Yleisöstä huudeltuun kommentointiin hän ei suhtaudu nöyrästi, vaan osana esitystä.

Koomikko puhuu yleisölle, ei itselleen. Hän muodostaa tunnekontaktin heti kättelyssä, puhuu kieltä jonka yleisö ymmärtää. Koomikko käyttää rytmejä, äänenpainoja ja äänensävyjä saamaan aikaiseksi juuri sen, mitä hän haluaakin. Yleisön saamat reaktiot ovat koomikon työmaa.

crop_Bouffes_parisiens

Yleisön saamat reaktiot ovat koomikon työmaa.

Tieteellistä uraa voi ja kuuluukin tehdä sen itsensä vuoksi, mutta tuloksia esitellään yleisölle. Kun tuloksia esitellään – tai sen puoleen mitä tahansa esitelmää pidetään missä tahansa yhteydessä, tieteen nimissä tai ilman – työmaana on silloin yleisön reaktiot, aivan kuten stand-up -komiikassa. Jos esiintymislavalla on tutkija, silloin tavoitellut reaktiot ovat uteliaisuus, mielenkiinto, ajattelu, kysymykset, kommentit ja niin edelleen. Ilman näitä reaktioita, tiede ei jää mieleen, eikä huonot tulokset saa ansaitsemaansa korjaavaa palautetta.


 

Tässä siis ehdotelmani oikeastaan kenelle tahansa esitelmiä pitäville, ei vain tutkijoille:

1. Arvosta esiintymistilannetta, ja jos mahdollista, nauti siitä. Pidä sitä itsellesi merkityksellisenä ja tyydyttävänä. Harjoittele, esiinny, lämmittele ja kokeile esitelmää yleisön edessä, vaikka vain jonkin perheen jäsenen. Järjestä itsellesi mahdollisuuksia saada erilaisia kokemuksia esiintymisestä ja puhumisesta. Juuri kokemuksen kautta opit hyväksi esiintyjäksi.

2. Tiedä, että koko olemuksesi on työkalusi esityksessä, ei vain paperille tai kalvolle kirjoitetut sanat. Ne eivät jää mieleen, ellei kaikki sen takana ole kunnossa: tapa jolla kehystyt tilanteeseen, se miltä näytät ja kuulostat, ja mitä tunteita itse koet ja siten saat yleisösi kokemaan. Asia ei mene perille itsestään, paitsi poikkeustilanteissa.

3. Älä valmistautuessasi keskity itseesi ja asiaasi, vaan siihen, miten saat yleisön ymmärtämään sen ja kokemaan haluamasi reaktiot. Aseta itsellesi tavoitteita yleisön suhteen. Mieti kuinka aloitat, kuinka lopetat, ja kuinka näiden välissä korostat oikeita juttuja mieleenpainuvasti. Kuinka teet ymmärryksestä helppoa, ja välillä kevennät tunnelmaa.

4. Et voi peitellä etkä suojata itseäsi, joten voit yhtä hyvin olla rennosti oma itsesi. Riittävän rennosti siis, älä liian kuitenkaan. Esiintyessäsi olet joka tapauksessa se, joka hallitsee huonetta ja huomiota, joten käyttäydy sen mukaisesti. Kaikki kritiikki ei ole ansaittua vaan toisinaan nokkavan omahyväistä itsekorostusta, joten voit ihan hyvin keksiä sarkastisia kommentteja asiattomuuksiin. Hyvä tieteellinen esiintyjä osaa näpäyttää nokittelijoita yleisön suureksi riemuksi.

5. Puhu yleisölle, älä itsellesi: muodosta myönteinen tunnekontakti yleisöösi, ja säilytä se läpi esityksen. Ennakoi, mikä on vaikeasti ymmärrettävää, ja pysähdy niiden asioiden selkokielistämiseen. Puhuessa voi saman asian sanoa uudelleen toisin sanoin, jos tarvetta on. Keskity tärkeimpään ja korosta sitä (ajattele esim. scifi-sarjoja, niissä on aina jokin keskeinen tekninen juttu, jonka joku tiukan linjan tiede-spock sanoo, ja jonka sitten joku kadunmieskapteeni-kirk tiivistää yhteen selkokieliseen metaforaan). Varmista, että yleisö pysyy kärryillä ja hereillä, eli pidä pieniä taukoja siirtymissä, kysy ohjaavia kysymyksiä ja käytä ääntäsi vaihtelevasti. Älä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.

lä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.

Älä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.

Kyse ei siis ole sirkuksesta tai pelleksi tekeytymisestä. Puhumasi asian rooli on pitää huoli siitä: se erottaa sinut sirkuspellestä. Mikäli olet huolissasi, ettei sinua oteta vakavasti, kannattaa tietenkin satsata tämän eron tekemiseen. Mutta mikäli luotat asiaasi ja pidät sitä esittämisen arvoisena, pidä huoli siitä, että muut ymmärtävät ja jaksavat myös kuunnella sen. Se ei ole tutkimustulostesi vastuulla, vaan sinun. Ja olet velkaa tieteelle ja tekemällesi tutkimukselle, että kunnioitat sitä esittämällä sen tulokset arvonsa mukaisella tavalla.

 

— Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: HALUAT SIIS NEUVOA JOTAKUTA? TÄSSÄ MUUTAMA RAUDANLUJA VINKKI,  MESTARILLISEN MUISTIN SALAISUUS SEKÄ ANTIIKIN RIVOT JA MIELTÄ HÄIRITSEVÄT MIELIKUVAT,  MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA,  ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Mestarillisen muistin salaisuus sekä antiikin rivot ja mieltä häiritsevät mielikuvat

—Severi Hämäri

 

Mitä sitä juhannuksena muistamaan kun on vihdoin työn tomut rapisseet harteilta?

Ehdottaisin, että Sherlock Holmesia, hattuineen ja piippuineen ja muine välineineen. Eritoten muistele Sherlockia muistipalatsissaan, muistellen bussiaikatauluja ja pikkurikollisten oikeudenkäyntejä ja tupakan tuhkien luokitteluja. Sherlockia siksi, että muistipalatsi, eli paikkojen (loci) tekniikka on aivan jotain muuta kuin televisiosarjakirjoittajien kuumeisten mielten luomus. Se on jotain hiljaiseksi vetävää. Muistihirmut ovat käyttäneet jo kolmatta tuhatta vuotta mielen huoneita sekä niihin kätkettyjä mielikuvia muistin tehokäyttöön. Ja tämä kaikki liittyy roomalaiseen rivoon, eroottiseen runouteen. Mutta miten?

Öljylamppu, jota on vaikea unohtaa... Kuva: Altes Museum, Berliini

Öljylamppu, jota on vaikea unohtaa…
Kuva: Altes Museum, Berliini

Minä päädyin hiljan muistelemaan tätä yhteyttä. Nimittäin Matti Heino (http://blogs.helsinki.fi/hema/) esitti minulle, lomailevalle retoorikolle ja vapaalle sofistille, oivan kysymyksen:

“Ongelman ydin on tässä: muistipalatsi- tai loci-tekniikkaa käyttäessäni luon mahdollisimman mieleenpainuvia ja outoja kuvia tuttuun reittiin, jota kulkiessani sitten voin palauttaa mieleen kuvat, jotka muistuttavat esim. puheen käsiteltävistä kohdista. Mutta entä jos haluan käyttää samaa palatsia tai reittiä toiseen puheeseen? Mitä parempia mielikuvia olen keksinyt, sitä pidempään niiltä kestää haihtua reitiltä, ja sitä enemmän ne häiritsevät uuden puheen pointteja. Kuinkahan antiikin oraattorit mahtoivat ratkaista kilpailevien mielikuvien ongelman?”

Hyvä kysymys: Kuten alempana selviää, taitava muistipeto keksii räväköitä mielikuvia, jotka eivät noin vain unohdu. Mutta miten ihmeessä lutvia itsensä niistä eroon, kun tarvitsee painaa muistiin uusia asioita? Mikäli itse asian ymmärrän, klassisessa muistin palatsissa vanhoja mielikuvia ei pudistella pois, vaan ne kaikki ovat osa laajempaa kudelmaa. Mutta tämäkö tekee tekniikasta yksinkertaista ja helppoa?

Ei, vaan luo haasteen, joka on todellisen muistimestarin veroinen.

Itse olen tutkijana ja opettajana sekä puhujana kaikkea muuta kuin muistitaituri. Käytän kahmalokaupalla muistilappuja, muistiinpanoja ja sähköisiä kalentereita. Puhelin piipittää vähän väliä muistutuksia; kone on täynnä diaesityksia ja valokuvia kellarin ja ullakon sisällöistä remontin ajalta. Oman muistini olen ulkoistanut minkä olen vain kerennyt: käyttäisin taivaskirjoitusta myöten kaikkea, jos minulla olisi varaa tai olisin sarjakuva-ankka.

 Oman muistini olen ulkoistanut minkä olen vain kerennyt: käyttäisin taivaskirjoitusta myöten kaikkea, jos minulla olisi varaa tai olisin sarjakuva-ankka.

Mutta toisin oli ennen. Luottaa piti siihen, minkä luonto soi. Antiikin aikana kirjakääröt ja muistiinpanovälineet olivat harvinaisia, kalliita, epäluotettavia ja hankalia käyttää. Jos jokin juttu tulee roomalaisen prefektin mieleen, ja kirjuri on juuri tankkaamassa (täytyyhän heidänkin joskus syödä ja nukkua), vahataulun mehiläisvaha on kuivunut ja kovettunut, ja itse vielä onnistuu kaatamaan musteen papyrukselle. Vähemmästäkin tulee sellainen olo, että tekisi mieli vain seivästää barbaareja ja kaivertaa rivoja graffiteja heidän muistomerkkeihinsä; vaikkapa nämä Martialiksen sopimattomat sanat:

Quaris cur nolim te ducerre, Galla? diserta es.

saepe soloecimus mentula nostra facit

(Jos haluat tietää kuinka rivo tämä runo on, erinomainen suomennos löytyy sivulta 207 Martialiksen epigrammien kokoelmasta, Venus, viini ja vapaus, Marja-Liisa Polkunen (suom., toim. ja selittänyt), Otava, Helsinki, 2000.)

Vähemmästäkin tulee sellainen olo, että tekisi mieli vain seivästää barbaareja ja kaivertaa rivoja graffiteja heidän muistomerkkeihinsä.

Koska muistiinpanovälineitä ei ollut, kreikkalaiset ja roomalaiset opettajat ja puhujat joutuivat keksimään tapoja muistaa pitkiä puheita ja laajoja asiakokonaisuuksia ilman muistiinpanoja. Yleisimpänä tekniikkana he käyttivät muistin huoneita eli loci-tekniikkaa retoristen lokaatioiden (puheen aiheiden, keskeisten sanojen ja lauseiden, tekniikoiden, argumentaatiorakenteiden, sanaleikkien, strategioiden yms.) säilyttämiseen ja muistiin palauttamiseen milloin vain tarvetta oli. Siis muistin kattohuoneistoa käytettiin kaiken mahdollisen tarpeellisen muistamiseen, mikä nyt vain saattaisi ylistäessä kuollutta ystävää, ajaessa puheilla pettureita maanpakoon, ja kiihottaessa kansankokousta mellakkaan. Kuten Marcus Antonius teki Ceasarin hautajaisissa. Roomalaiset ja kreikkalaiset näet tiesivät intuitiivisesti sen, minkä tiede on myöhemmin varmistanut: että ihmisen näköaivokuori ja näkömuistiin liittyvät alueet ovat aivojen tehokkaimpia ja monipuolisimpia osia. Näin he loivat erittäin toimivan käytännön.

Roomalaiset ja kreikkalaiset näet tiesivät intuitiivisesti sen, minkä tiede on myöhemmin varmistanut: että ihmisen näköaivokuori ja näkömuistiin liittyvät alueet ovat aivojen tehokkaimpia ja monipuolisimpia osia. Näin he loivat erittäin toimivan käytännön.

Klassisen puhetaidon oppikirja Rhetorica  ad herennium (Olennainen katkelma löytyy esim. täältä) kertoo, että muistitaiturilla on erilaisia taustoja, eli huoneita tai näkymiä, joihin liitetään muistettavia asioita vastaavat kuvat. Tämä muistuttaa hyvin paljon taustakuvan laittamista tietokoneen tai kännykän näyttöön, ja ikonien sijoittamista eri kohtiin kuvan päälle. Ikoni löytyy sen jälkeen aina tutusta paikasta. Mutta kuten uusissa kännyköissäkin, näitä taustakuvia ja erilaisia ikonien asetelmia on muistitaiturilla monia.

Rhetorica ad herenniumista opimme, että taustakuvien on syytä olla hyvin muistettavissa, joten ne kannattaa valita tutuista ympäristöistä. Itse kuvat (kuten puhelimen näytön ikonit) on syytä olla sellaisia, että ne ovat paitsi mieleenpainuvia, niin myös muistuttavat muistettavaa asiaa. Kun vain päästään liikkeelle, kaikki asiat ovat helppoja muistaa, kuten vaikka Riki Sorsan euroviisuränkytysklassikko nousee korvaan kuin mato kun vain kuulet “Reggae OK”. Siksi kuva riittää palauttamaan kokonaisen järkäleen tietoisuuteen: saat ikäänkuin hännästä kiinni ja kerittyä koko asiakokonaisuuksien hirmuliskon jopa sieltä muistikerrostumien liitukauden hämäristä.

Yllättäviä, järkyttäviä ja jopa mieltä häiritseviä mielikuvia suositellaan käyttämään.

Mutta kuvat itse täytyy pitää muistissa ja käsillä. Tästä syystä tavallisuudesta poikkeavat kuvat ovat hyviä, sillä ne painuvat mieleen kuin Alexander Stubb pelaamassa räsypokkaa intialaisen alastoman mystikon kanssa. Yllättäviä, järkyttäviä ja jopa mieltä häiritseviä mielikuvia suositellaan käyttämään. Eritoten nuoria miehiä kehotettiin, syystä tai toisesta, suosimaan eroottisluontoista kuvastoa. Mahdollisesti vaikkapa tämä Eroksen ja Venuksenkin kasvoille punan nostattava mielikuva Martialikselta:

Spectas nos, Philomuse, cum lavamur,

et quare mihi tam mutuniati

sint leves pueri subinde quaeris.

dicam simpliciter tibi roganti:

pedicant, Philomuse, curiosos.

(Kts. s. 123 ed. main. kokoelmasta.) Joskaan en tiedä, mihin nuoret miehet tämän kylpemisaiheisen kuvaston palatsissaan liittäisivät?

Warrenin malja on yksi kontroversaaleimpia muinaismuistoja. Kun sen on kerran nähnyt, ei sitä tosiaan heti unohda.

Warrenin malja on yksi kontroversaaleimpia muinaismuistoja. Kun sen on kerran nähnyt, ei sitä todellakaan hetkessä unohda. Kuva British Museum, Lontoo

Kuvat tietenkin laitetaan (kuten kännykässäkin) käyttötarkoituksen mukaan ryhmiteltyinä kuhunkin taustaan. Puhujan nyt tarvitsee suunnitella puheensa reittinä eri taustojen editse, poimien kustakin taustasta ne kuvat, joita silloin sattuu tarvitsemaan. Polku kulkee edestakaisin ja mutkitellen aina tarpeen mukaan. Roomalaisten ja kreikkalaiste puhujien muistin palatsit laajenivat siksi usein valtaviksi. Ammattipuhujille suositeltiin koko palatsin läpikäymistä päivittäin, jotta kaikki osat ja mielikuvat pysyvät siellä tuoreeltaan muistissa.

Ammattipuhujille suositeltiin koko palatsin läpikäymistä päivittäin, jotta kaikki osat ja mielikuvat pysyvät siellä tuoreeltaan muistissa.

Matille siis vastauksena: Eri puheita muistetaan, ei suinkaan korvaamalla vanhoja mielikuvia uusilla asioilla, vaan tekemällä uusia reittejä taustojen editse, ja tarvittaessa lisäämällä esineistöä taustoille. Näin ollen vanhat mielikuvat jäävät syrjään reittien varrelle eivätkä niin paljon kummittele uutta puhetta pidettäessä. Ne vain ovat siellä taustalla, mutta tukemassa sitä laajempaa kokonaisuutta, joka on kerättynä.

Eli ratkaisu Matin ongelmaan (joskin hieman työläs sellainen) on palatsin laajentaminen. Toisaalta, mitä muutakaan kesälomilla on tekemistä kuin remontoida lisähuoneita omaan muistipalatsiinsa ja kutoa sinne kudelmaa muistin muistamiseksi… Vaikkapa voit painaa mieleen Lauri Viidan pienen runon:

 

“On minulla muistamista:

puuttuu metsä, puuttuu pelto,

puuttuu pirtti, puuttuu piika,

puuttuu parka puolisoksi;

kieli on, sopii sanoa.”

— Lauri Viita

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

 

 

PS. Kokeile loci-tekniikkaa esimerkiksi Viidan runoon. Ajattele polkua, jolla seisoo mies ajatuksiin vaipuneena, muistelemassa. Katsot vasemmalle: puita, metsää. Katsot oikealle: peltoa. Kuljet polkua kohti pientä pirttiä (jos ei ole tuttu tämä näky, käy tutustumassa Seurasaaressa). Pirtin oviaukossa seisoo jonkin sortin Elovena-tyttö, surkean näköisenä, kun hän huomaa sinut hän näyttää kieltä. Käy tämä mielikuva uudelleen ja uudelleen läpi yhden päivän ajan, ja paina se uudestaan mieleen myös seuraavana päivänä—samalla lausuen runoa. Nyt runo on painunut mieleesi niin, että aina kun käyt tälle pirtille vievälle polulle, muistat runon.

Seuraavaksi voit käyttää tätä samaa reittiä uusien asioiden, vaikkapa Martialiksen mehukkaampien epigrammien muistamiseen. Luo uusia selkeitä taustoja ja mieti mieltä järkyttävämpiä sekä jopa ristiriitaisia mielikuvia. Kohta muistinpalatsi rupeaa rakentumaan kuin itsestään.

Lue myös: HÄÄPUHEIDEMME RUUMIINAVAUSRAPORTIT, TAI MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTAMITEN TURMELLA PIINAAVIN HÄÄPERINTEEMME ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?
Seuraava julkaisu 25.6. Markus Neuvonen: Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama vinkki!”

Miten turmella piinaavin hääperinteemme

P.S. Tässä on yksi mahdollinen esimerkki, miten voit turmella onnistuneesti piinaavimman hääperinteemme

 

1. Aloita jollain, millä saat yleisön nauramaan. Käytä esim. klassikkoa: ole vaikka aloittavinasi väärää puhetta, ikään kuin olisit vahingossa laittanut väärän puheen takkisi taskuun. Mitä tahansa, mikä saa yleisön nauramaan. Itse aloitan ehkä liiankin usein sanoilla (lausutaan liioitellun virallisesti): “Hyvät lajitoverit! Ihmettelette varmaan, miksi olen kutsunut teidät tänne.” Pääasia on ilo puheesi alussa.

Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg hautajaisten sijaan tällä kertaa menossa naimisiin!

Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg, hääkuvassaan

2. Mieti ennalta kolme hyvettä tai luonnehdintaa, joiden varaan ripustat puheesi: kuvaile, minkälaisia ihmisiä morsiuspari on, ja kuinka he ovat jotain enemmän yhdessä. Näihin luonteenpiirteisiin voit liittää humoristisia anekdootteja. Leikittele, mutta älä nolaa! Ja tavalla, että voit tuoda luonnehdintasi lopussa kauniin esiin. Puhu tunteista, ja siitä kuinka ylpeältä ja onnelliselta sinusta tuntuu, ja kuinka sydämesi on vähällä pakahtua kun katselet kaunista paria edessäsi. Voit myös antaa joko viisaita tai humoristisia vinkkejä onnelliseen avioliittoon, jos ne eivät sinusta tunnu kamalan korneilta.

3. Mieti loppu, jossa osoitat, kuinka nämä ihmisyyden kauneimmat piirteet kohtaavat morsiusparissa, ja kuinka valoisalta ja kauniilta heidän tulevaisuutensa näyttää. Toivota hääparille sydämesi pohjasta onnea, ja päätä puheesi johonkin rakkausaiheiseen, kylmiä väreitä herättävään sitaattiin. Hyvä hetki nostaa malja.

4. Äläkä hitto soikoon jaarittele tuntikaupalla menneestä! Lyhyestä virsi kaunis, hyvä laulu loppuvasta. Viisi minuuttia on ihan riittävästi kuljettamaan ihmiset naurusta liikutuksen kautta onnenitkuun. Ja jos vain mahdollista, harjoittele puhetta etukäteen. Siitä on oikeasti apua.

 

 

— Markus Neuvonen

P.P.S. Tästä Puhujakoulun blogikirjoitusta  kirjoitettiin 16.6. Etelä-Suomen Sanomissa:  Joudutko pitämään puheen häissä – näin se onnistuu. Ja jos kaipaat lisää tietoa hääpuheen suhteen, niin Antti Mustakallion blogissa Sana haltuun löytyy myös erinomaisia vinkkejä hääpuheen pitäjälle: http://sanahaltuun.fi/blogi/93/Naein-pidaet-vaikuttavan-haeaepuheen/

Lue myös: HÄÄPUHEIDEMME RUUMIINAVAUSRAPORTIT, TAI MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?