Trigger-varoitus, osa 2
— Markus Neuvonen
Alatyylissä puhuminen ei retoriikassa suinkaan siis tarkoita, että kiroilisin kuin olisin klingon-kielinen merirosvo synnyttämässä ilman epiduraalia.
Kirjoitussarjan aiemmassa osassa käsittelimme loukkaantumista ja siihen liittyviä leimahduksia eli ”loukkaantumisgateja” – kuinka ne syntyvät ja mitä niissä oikein tapahtuu. (Seuraava verbaalista väkivaltaa käsittelevä osa julkaistaan näillä näkymin 19.8.)
Loukkaantumisgateissa toistuvasti nousee esiin käytetyn kielen ”alatyylisyys” ja sen loukkaavuus. Kyseessä on kielenkäyttötapa, jota ei selvästikään saisi harrastaa. Eihän siitä muuten jaettaisi sapiskaa: äidinkielenopettaja ei komentaisi siitä käytävään häpeämään, eikä päivystävänä dosenttina keikkaa heittävä korkeakirjallisuuden rakastaja pyörittelisi sille niin dramaattisesti silmiään. Vaan mitä tämä halveksittu ”alatyylisyys” ylipäätään on?
Käsittääkseni se on termi, joka on lähtenyt elämään omaa elämäänsä alkuperäisen käyttötarkoituksen ulkopuolella. Kenties selkein luonnehdinta nykymerkitykselle olisi jotain tähän suuntaan: ”Keppihevonen, jolla voidaan mukiloida jotakuta tilanteeseen sopimattomasta puheesta.”
Mies tekee rivon eleen, Godfried Schalcken.
Aina ei ollut näin. Alkuperäinen käyttötapa termille ”alatyyli” oli huomattavasti mielekkäämpi. Alatyyli oli yksi, täysin hyväksyttävä tyylilaji muiden joukossa. (Lue tyylistä lisää Mestaripuhujasta.) Klassisessa retoriikassa eroteltiin usein tyylin kolme tasoa: ornamentaalinen ja juhlava ylätyyli, kollegiaalinen ja puolivirallinen keskityyli, ja arkinen ja suora alatyyli. Ylätyyli soveltui hautajaisiin, virkaanastujaisiin ja muihin seremoniallisiin tilanteisiin, joissa puheet olivat suunniteltuja ja niiden tarkoitus oli herättää yleviä tunteita. Keskityyli oli ammatillisiin ja opetustilanteisiin sopiva tyyli – voit ajatella esimerkiksi vahatauluversioita PowerPoint-presentaatiosta, kun roomalaiset ’stormasivat aikansa innoveissöneitä. Alatyyli oli normaalia, arkista ja pelkistettyä puhetta.
Alatyylissä puhuminen ei retoriikassa suinkaan siis tarkoita, että kiroilisin kuin olisin klingon-kielinen merirosvo synnyttämässä ilman epiduraalia. Puhun ainoastaan suoraan ja pelkistetysti, pehmentämättä ja koristelematta. Tällä tyylillä on itsestään selvä paikkansa, ja retorikolle se on taitolaji aivan kuin kaikki muutkin retoriikan tasot. Alatyyli on suoraa puhetta ihmiseltä ihmiselle.
Tyyli koskee myös aihevalintoja. Ylätyylin aiheet liikkuvat abstraktien ajatusten ja ylevien, hienostuneiden tunteiden ja ihanteiden maaperällä. Keskityylin aiheet ovat tyypillisesti työn, kaupankäynnin tai muista syistä kohteliaan etäisyyden säilyttävien asioiden piirissä. Alatyylin aiheet sen sijaan koskevat elämän välttämättömyyksiä: kaikkea arkista, yksityistä, teeskentelemätöntä ja ruumiillista.
ALATYYLI JA TABUKIELI
Toki kiroilu on alatyylistä. Mutta silti eri asia. ”Alatyylisyydestä” moitittaessa nimittäin kiinnitetään usein huomiota ns. ”tabukieleen”. Nämä usein sekoitetaankin keskenään. Tabukielellä tarkoitetaan mm. kulttuurille ominaisia kiro- ja voimasanoja, jotka tyypillisesti opitaan lapsuudessa toistuvien kieltojen ja vanhempien saamien tunnereaktioiden avulla.
Ajatuskokeena voimme esimerkiksi leikkiä ajatuksella, että sana ”möhkö” kiellettäisiin jostain syystä kokonaiselta sukupolvelta. Sitä ei saisi sanoa, ja lipsauttaminen olisi aikuisille useimmiten noloa. Ja jos lapset päästäisivät sen suustaan, niin järkyttyneet aikuiset komentaisivat saman tien saippuaa suuhun ja jäähypenkille. Sanalle kehittyisi ennen pitkää kiertoilmaisuja ja naamiointeja, ja pahan paikan tullen ihmiset sen kajauttaisivat ilmoille. Ulkopuoliset tietenkin pyörittelisivät silmiään, kun eivät tajuaisi, mitä pahaa sanassa muka on. Mutta juuri sillä tavalla mielivaltaista tabukieli on.
Etymologisesti esimerkiksi sana ”paska” ei ole ollut ns. ruma sana vaan ainoastaan vanhakantainen ilmaus ulosteelle. Tabusanaksi se on päätynyt rahvaanomaisuutensa takia, ja yläluokka on mahdollisesti 1800-luvulla ryhtynyt keksimään sille tästä syystä salonkikelpoisia kiertoilmauksia. Toisilla sanoilla on aiemmin ajateltu olleen taikavoimia, kuten ”vitulla”, minkä takia sen sanomista on varottu – hieman samaan tapaan kuin sanoja ”jumala” tai ”saatana”. Alkuperäiset syyt ovat hämärtyneet, mutta sanoihin liittyvät tunnereaktiot ovat pysyneet.
Uusia tabuilmaisuja syntyy kaiken aikaa, reaktiona aikamme arvoille. Esimerkiksi monet nykyään rasistiset ja seksistiset ilmaukset ovat muuttuneet sinänsä viattomista ilmauksista tabusanoiksi, koska niihin on joko liitetty halveksuntaa tai ne on tulkittu sellaisina. Ironisesti niiden tunnelataus on käyttökiellon takia muuttunut ainoastaan jyrkemmäksi ja entistä loukkaavammaksi.
Tabukielellä on oma paikkansa ajattelumme ekosysteemissä. Tabusana esimerkiksi helpottaa kipua, ja antaa voimakkaille, vaikeasti hallittaville tunteille tavan purkautua muuten kuin esimerkiksi väkivaltana. Viestinnällisesti ne nostavat puheen tunnelatausta tuntuvasti: esim. ”tosi hyvä” ei ole ihan yhtä hyvä kuin ”helvetin hyvä”.
Voimakkaat tunteet ovat kuitenkin varattu yleensä intiimeihin tilanteisiin, minkä takia tyylin kanssa täytyy olla tarkkana. Kun joku ojentaa minua ”alatyylisestä ilmauksesta” (ei ojenna, kiroilen niin harvakseltaan), kyseessä on ennen kaikkea syytös tyylirikoksesta: noin voimakas ilmaus ei sovi tähän tilanteeseen tai tähän suhteeseen.
Mutta ellemme kuulu viktoriaaniseen yläluokkaan tai koe olevamme henkilöhahmoja Jane Austenin kirjoissa, alatyyli ei ole ”kiellettyä” puhetta. Se vain kuuluu yksityisiin tilanteisiin ja läheisiin suhteisiin. Toisin sanoen suhteisiin, joissa voi luottaa, ettei kuulija loukkaannu suorasta puheesta. Ellei tarkoitus ole vartavasten loukata tai järkyttää.
Järkyttäminen alatyylisellä tabukielellä voi olla jopa mainio tehokeino, kuten esimerkiksi U. Kekkosen tokaisu ”Saatanan tunarit!”, A. Stubbin ”Vittu mitä paskaa!”, tai P. Väyrysen retorinen kysymys ”Voiko vitutukseen kuolla?” osoittavat. Ne eivät jätä mitään arvailujen varaan, vaan ovat vilpitöntä puhetta. Tai esimerkkinä alatyylisistä aihepiireistä: jos kesken ylevän, abstraktin kasvatusfilosofisen esitelmän sukeltaa hetkellisesti univelan, vaipanvaihtovuoroista käytyjen perheriitojen ja korvatulehdusten maailmaan, tulee luoneeksi tehokkaan kontrastin. Hiiteen alatyylin paheksunta.
TÖRKYPUHEEN JA SOLVAAMISEN JALO TAITO
Alatyyli nostetaan usein esiin solvaamisen yhteydessä. Mutta solvata voi monella muullakin tavalla. Alatyylissä tapahtuva solvaaminen nojaa suoraan puheeseen metaforien, ironian tai sanaleikkien sijaan, ja solvauksissa käytettyjen teemojen suhteen niin sanotusti ”sukeltaa etelään”. Mutta on eroja, tehdäänkö tämä hyvin vai huonosti.
Eräs retoriikkaan liittyvä huolenaiheeni kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa käsitellyn loukkaantumisgaten tiimoilta nimittäin oli puhtaan älyttömyyden lisäksi käytetyn alatyylin täydellinen luokattomuus, mielikuvituksettomuus ja tyylittömyys. Esimerkiksi blogaajaa solvattiin kuluneilla ja mauttomilla ”väärän seksuaalisuuden” teemoilla: huorittelua, spekulaatioita sukupuolisuuntauksesta ja niin edelleen. Sen lisäksi, että kommentointi oli kaikista muistakin syistä tuomittavaa, se oli myös väsyttävän tylsää.
Blogaajaa solvattiin kuluneilla ja mauttomilla ”väärän seksuaalisuuden” teemoilla: huorittelua, spekulaatioita sukupuolisuuntauksesta ja niin edelleen. Sen lisäksi, että kommentointi oli kaikista muistakin syistä tuomittavaa, se oli myös väsyttävän tylsää.
Aikuiset ihmiset, ettekö te tämän parempaan solvaamiseen pysty? Jos olisin äidinkielenopettajanne, olisin syvästi pettynyt. Ette ehkä pääsisi luokaltani. Ja olkoon tämä nyt myös kriittisenä huomautuksena äidinkielenopettajille: lopettakaa leikkimästä hienoa lyyliä, opettakaa lapsille alatyyliä. Kaikki voittaa.
Solvaaminen nimittäin vaatii tyyliä ja retorista ketteryyttä. Kunnon solvaus ei esimerkiksi kohdistu mielikuvitusolentoon, toisin kuin usein nettikommenteissa. Kunnon solvaus loukkaa siksi, että se on totta. Jos haluaa solvata jotakuta, pitää nähdä vaivaa sen eteen, että ymmärtää ketä solvaa ja mistä. Aito solvaus ei jätä pakopaikkaa eikä anna armoa. Se ei loukkaa kunniaa valheella, vaan totuudella.
Solvauksen keksimisessä on myös oma taiteellinen tai runollinen ulottuvuutensa, ja tämän laiminlyönti on lähes rikollista. Hyvä solvaus vaatii solvaajalta kärsivällisyyttä maistella erilaisia tapoja ilmaista haluamansa asia, leikkiä vaihtoehdoilla, etsiä sopivia vertaus- ja mielikuvia ja löytää juuri oikeat sanat naulaamaan nuo saastaiset ja myrkylliset teesit oveen – kuin alatyylisen solvauksen suurmestari Martti Luther ikään.
Viestintäammattilaisena kyseinen bloggari ei näin tehnyt ja hyvä niin, mutta ajatellaan, että itse olisin tuon loukatun feministiblogistin asemessa. Vaikken itsekään näin tekisi ja aivan samasta syystä kuin hänkin, jostain mieleni oikusta haluaisin kuitenkin solvata takaisin näitä nimimerkkinsä suojista vikiseviä koprolalistikkoja. Alleviivattakoon, etten itse tekisi näin, se olisi aivan liian armeliasta niin huonosta käytöksestä. Enkä suosittele ketään muutakaan lähtemään tähän leikkiin, koska siinä polttaa nopeasti poloiset sormensa. Parempi on olla reagoimatta ollenkaan. (Katso vaikka kirjoitukseni ”Voittaminen: Luusereiden hommaa?”)
Mutta ajatuskokeena: jos niin tekisin, mitä vaihtoehtoja minulla esimerkiksi olisi? Vaikka näin:
Ensin minun pitäisi ymmärtää, ketä solvaan. Kommenteista voi nimittäin päätellä paljon, esimerkiksi sen, että kyseessä ei ole hirvittävän oppinut sakki. Kirjoitusvirheitä ja vähäjärkisiä kommentteja, ja kuvitelmia, että lukija ei huomaa yhden kommentoijan kirjoittavan usean eri nimimerkin takaa tai esittävän eri sukupuolta. Nämä voisi nähdä IP-osoitteistakin, mutta voi päätellä kielenkäyttötavoistakin. Tämä olisi täydellisen pilkattava ominaisuus, mikäli he osoittaisivat sen takia pienintäkään huonoudentunteeksi tunnistettavaa. Mikä on liikaa toki oletettu.
Myös voi havaita, että seksuaalisuus on heille tärkeä teema, ja ennen kaikkea oma maskuliininen identiteetti, joka pitää jollain tapaa tuoda esiin. Se kertoo epävarmuudesta, johon voi iskeä julmastikin. Samoin se, että he julkisesti esittelevät omia kuvitelmiaan antaa paljon mainioita aihioita. Uhkailut ja pelottelu? Täydellistä ainesta solvaamiselle.
Tarvitsisin myös tavoitteen solvaukselle: mitä haluan saada aikaan? Samoin on tarpeen miettiä, kuka solvauksen yleisö on, ja mikä sitä mahdollisesti liikuttaa. Tahdonko esimerkiksi tehdä kommentoijan naurunalaiseksi muiden silmissä? Vai tahdonko ”antaa opetuksen” aidosti loukkaamalla, tai kenties kasvatuksellisesti muuttaa kommentoijan toimintaa ja asenteita? Kun minulla on jokin käsitys näistä, olen aseistettu.
Esimerkiksi kolumnisti Virpi Salmen popularisoima ”hiekkaa esinahan alla” -vastapallo on oikeansuuntainen, muttei kovin näppärä tapa palauttaa ei-toivottu kohteliaisuus. Se ymmärtää kohteensa ja pelin luonteen väärin. Kuittauksen lukee ”ite oot ku sanot”-tyyppisenä puolustuspuheenvuorona, ja sellainen ei pelaa hommaa maaliin. Puolustautuminen ei nimittäin kuulu tähän peliin alkuunkaan. Solvauksen palauttaminen on puhdasta hyökkäystä.
Ajatellaan nyt, että tavoitteenani olisi ainoastaan palauttaa kyseinen solvaus. Kiukuttaisi, ja haluaisin vain näpäyttää takaisin. Salmen kuittaus on siinä hyvä, että se säilyttää pelikentän: sukuelimiin liittyvän tuskan, joka jostain syystä motivoi vääriin (”huumorintajuttomiin”) mielipiteisiin. Mutta pelkkä käännös ”itelläs on” ei riitä. Solvausten vaihtamiseen kuuluu, että on nostettava panoksia joka kierroksella, tai muuten joutuu puolustamaan – eli häviää.
Koska kyse kommenteissa on ns. sukupuolisen dominanssin osoittamisesta (viesti on tavallaan ”älä tyttö käy isottelemaan”), sopivin kohde tähdätä rangaistuslaukaus on maskuliininen itsetunto. On lukuisia tapoja tehdä tämä. Voi joko itse keksiä oman viritelmän, tai jos laiskottaa, voi ammentaa lukuisista kulttuurimme tarjoamista topoksista eli bulkkiteemoista, joita ns. kuohitsemiseen eli emaskulointiin käytetään.
Pois pelistä on kuitenkin yleisimmät, kuten mm. homottelu tai tytöttely: feministinä bloggari ei voi tarttua näihin, ellei keksi jotain ironista tapaa käyttää niitä. Seksuaalinen kyvyttömyys sen sijaan on melko turvallinen valinta, tai jollain tapaa ryönäkommentaattoreita motivoivat naurunalaiset kiihottumisen aiheet. Tällöin on tarkoitus katsoa, kuinka hyvin he pystyvät pelaamaan loppuun itse aloittamansa leikin.
Vastasolvausta laadittaessa kyse on mielikuvan maalaamisesta, eli samasta, mitä kommentin esittäjät itse tekevät. Mielikuvan ei tarvitse olla välttämättä hauska, mutta jos se tekee kohteensa naurunalaiseksi, sen parempi. Mielikuvan pitää kuitenkin olla vivahteikkaampi, yksityiskohtaisempi, järkyttävämpi ja solvaavampi kuin häirikön itsensä esittämä.
Nopeasti kyhättynä esimerkkinä, voisin esimerkiksi jatkaa vielä kohtuullisen kiltisti hiekkateemasta: ”Noin sydämestä voi puhua vain mies, joka on mennyt oikeasti nussimaan hiekkalaatikkoa. Sairasta. Iso mies karvainen, finninen takapuoli pystyssä nylkyttämässä. Ja vielä lasten muumi-ämpäreiden ja keltaisten lelukaivinkoneiden keskellä. Oliko peräti omien ipanoiden hiekkis? Vai oletko enemmän kissanhiekan perään? Tekisi mieli soittaa poliisit.”
Kysymys on vain siitä, kuinka syvälle saastaan haluaa sukeltaa, koska pohjaa ei ole. Ja myös, kuinka hyvin lopulta itse haluaa opetella ymmärtämään solvauksen kohteen motiiveja – tässä tapauksessa misogyniaa ja sen pohjalla olevaa psykologiaa.
Säälimätön verbaalikko tekisi tällaisessa tilanteessa pahaa jälkeä juuri siksi, että on valmis ymmärtämään solvaajaa – ei auttaakseen, vaan satuttaakseen tätä. Esimerkiksi vastaamalla huoritteluun luomalla elävän, yksityiskohtaisen ja jopa riipivää myötätuntoa herättävän kuvan, jossa huorittelijat ovat yksinäisiä, säälittäviä miehiä, jotka eivät onnistu saamaan läheisyyttä edes maksamalla. Että huorittelu kumpuaa juuri tästä katkeruudesta: edes raha ei auta, jopa prostituoidut torjuvat tämän säälittävän, yksinäisen miehen. Pyrkimys on tällöin osoittaa, että huorittelu ei sinänsä loukkaa, vaan saa ainoastaan syvästi surulliseksi huorittelijan puolesta, ja kutsua kaikki muutkin ”ymmärtämään” huorittelijaa tämän päivänselvässä ahdingossa. Jos sen onnistuu tekemään vielä tavalla, joka pakottaa huorittelijan jotenkin kiistämään asian tai puolustelemaan, aina parempi. Silloin peli on totisesti menetetty.
Raivoisa haistattelu ei ikinä saisi samaa tuhoa aikaiseksi. Haistattelu on tällaisissa tilanteissa vallan luovuttamista juuri niille, jotka sitä yrittävät saadakin. Empatia on retorikon tärkein väline, ja se vaatii kykyä olla provosoitumatta ja joskus tuijottaa inhimillisen saostuskaivon koko syvyyteen. Kenties juuri alatyylisten loukkausten vaihto osoittaa, miten vaarallinen asia empatia on: se kertoo meille, mihin muita sattuu – sekä hyvässä että pahassa.
ALATYYLISEN HUUMORIN SIETÄMÄTÖN KEVEYS
Vaikka tähän saakka olenkin puhunut enimmäkseen solvaamisesta, loukkaantumisesta ja törkykielisyydestä, itse loukkaantumisen aihe on jäänyt käsittelemättä: sopimaton huumori. Loukkaantumisgaten keskiössä on kerta toisensa jälkeen leikki tabuaiheilla, sopimattomilla teemoilla, rumilla sanoilla ynnä muilla tulitikuilla, joka lähti käsistä ja poltti talon.
Useimmat meistä havahtuvat jossain elämänsä pisteessä siihen, että ylä- ja keskityylin huumori ei naurata yhtä paljon. Jos ollenkaan. Syy on se, että nauru on (ainakin Daniel Dennettin ja kumppaneiden mukaan) pitkälti varomekanismi aiheettomalle uhkareaktiolle. Kutiamme sellaisista paikoista pahiten, joissa on eniten kipuhermoja, ja nauru on tapa pysäyttää meitä reagoimasta väkivaltaisesti herkkiin osiimme kohdistuvaan häirintään. Aivomme kaappaavat hätäsignaalin ja viestivät naurulla autonomiselle hermostollemme: älä lyö, tämä on vaaratonta.
Sama tapahtuu verbaalisenkin huumorin kohdalla. Nauramme makeimmin yllätyksille, solvauksille ja uhkaavina koetuille tabuaiheille – mutta vain, jos koemme tilanteen turvallisena. Esimerkiksi stand-up -koomikot usein solvaavat yleisöään mitä hirveimmillä tavoilla, ja yleisö nauraa: he osaavat odottaa solvauksia ja päälleen syydettyjä törkeyksiä. Samat törkeydet siirrettynä kahta tuntia myöhemmin nakkikioskijonoon, ja äsken makeasti nauranut sikaniska hautookin jo murhaa.
Alatyylin huumorille nyrpistely on toki yleistä. Mutta onko se myös tekopyhää hienostelua ja pikkuporvarillista pyrkyröintiä tai jopa suoranainen osoitus todellisen sivistyksen puutteesta? Alatyylin huumoria on nimittäin vaikea arvostaa, jos ei ole lukenut maailmanhistorian suuria klassikoita tarpeeksi, kuten Aristofaneen näytelmiä, Rabelais’n tai Boccaccion iloitteluita, tai Erasmus Rotterdamilaisen syvän filosofista Tyhmyyden Ylistystä. Erasmuksen ajatuksia mukaillen voisi todeta, että ihminen, joka ei millään kykene nauramaan pieruhuumorille, on lopullisesti menettänyt hilpeytensä.
Jotta osaisi arvostaa oikein alatyyliä erityisesti tyylinä eli omana taiteenlajinaan, pieni poikkeama mainittuihin klassikkoihin on mitä suositeltavinta ajanvietettä. Alatyylin retoriikka kukoistaa myös suomalaisessa opiskelijakulttuurissa, joskin hieman paradoksaalisesti. Mielestäni on ironista, että humanistit, jotka muutoin paistattelevat kielellis-kulttuurisessa omanarvontunnossa, eivät jostain syystä ilkene samaan verbaaliseen ilotulitukseen kuin teekkarit, joiden vappulehdet ovat yhtä alatyylisen retoriikan riemujuhlaa.
Alatyylin kieltäminen ja sensurointi on monella tapaa julkea ajatus- ja kasvatusrikos. Se jättää meidät oman onnemme nojaan suoraan puhumisen ja suoraan ajattelemisen suhteen. Siksi äidinkielenopetukseen kuuluisikin sisällyttää terve arvostus alatyyliä ja sen verbaalista rikkautta ja vivahteikkuutta kohtaan.
Kasvatusrikoksen vakavuutta pahentaa se, että alatyyliä käytetään juuri usein verbaaliseen dominointiin, kuten loukkaantumisgatejen yhteydessä nähdään. Ihminen, jolla ei ole riittävää kompetenssia alatyylissä, on avuton haistattelun edessä. Siteeraanko Leinoa vai Dostojevskiä panettelijoille?
Eräs kätevä alatyylin harjoite löytyy muun muassa afroamerikkalaisten lasten parista, ja sitä kutsutaan ns. ’yo momma’-leikiksi. Äiti on tärkeä hahmo afroamerikkalaisille lapsille, ja pelissä kumpikin vuorotellen solvaa toisen äitiä: ”Yo momma so ugly, when she goes out she needs to wear a paper bag over her head fo’ not giving normal folks a heart attack!”, johon toinen vastaa ”Oh yea? Well yo momma so ugly she’d pass as a natural disaster, and when she goes out they have to call in the National Guard to save everyone.” Ja niin edelleen. Harjoitus opettaa lapsia sekä verbaalisessa ketteryydessä ja sanailun iloissa että siedättää törkeyksiin. Tuiki tarpeellisia taitoja kumpikin.
Tällaista harjoitusta voi muokata monella tapaa. Äidit voidaan jättää kokonaan rauhaan, ja valita mitä tahansa muita teemoja. Eikä tarvitse edes solvata. Satakaksikymmentä erilaista ilmausta ruuansulatuskanavan liikehdinnälle? Turha on murehtia suomen kielen tulevaisuudesta enää sen jälkeen.
ITSESENSUURIN VAARAT
Julkinen loukkaantuminen alatyylisyyksistä esimerkiksi korrektiuden nimissä ei siivoa pois väärinajattelua, ainoastaan maton alle. Esimerkiksi Neuvostoliitossa poliittisesti epäkorrekti ajattelu muutti nopeasti yksityisiin tiloihin sekä kiertoilmausten ja ironisten käyttötapojen pariin, joista on vain vaikeampaa narauttaa.
Samanlaisia ilmiöitä on havaittavissa meilläkin sitä mukaa, kun poliittisesti korrektia kielenkäyttöä on ryhdytty valvomaan ja jakamaan siitä häpeärangaistuksia. Puhutaan ns. ”koirapillikielestä”, eli rasistisista, seksistisistä ja muutenkin halventavista alatyylin merkityksistä, jotka sanoina kuulostavat salonkikelpoiselta puheelta, mutta kielipeliin vihkiytyneiden korviin ovat juuri niin rasvaista ryönää kuin kuvitella saattaa. Esimerkiksi sana ”moniosaaja” sai jo kauan sitten rasistisen merkityksen ns. ”maahanmuuttokriittisessä” kielessä.
Eivätkä nämä unelmiensa 1950-lukua puolustavat viiksimiehet ole missään nimessä ainoita koirapillikielen käyttäjiä. Loukkaantumisgaten yhteydessä havainnoin, miten ”tytöttelyskandaalia” käsitelleen televisioesiintymisen jälkipyykkiä puidessa eturivin feministit käyttivät sanaa ”ukko” tavalla, joka edustaa hienosti koirapillikieltä: ”ukot” sitä, ”ukot” tätä, miksi pelkkiä ”ukkoja” kaikkialla sössimässä, ”ukoista” ei ole mihinkään. Sana itse on melko neutraali, mutta sen konnotaatiot kantavat halveksuntaa, väheksyntää ja mitätöintiä sukupuolistereotypian perusteella. Jos asiasta olisi huomauttanut (joskus olenkin), olisi ehkä saanut vastaukseksi ”No se nyt vain on sellaista vitsailua!”, tai kenties perustelut, miksi nämä kyseiset ihmiset ansaitsevatkin tulla halveksutuiksi. Oudolla tavalla tuttuja reagointitapoja kummatkin.
Tutkimusten mukaan halu sievistellä ja kierrellä, ja pelko sanoa asioita suoraan ja kaunistelematta vääristää helposti kommunikaatiota, ja on usein syynä vakavissa päätöstilanteissa tapahtuviin virheisiin. Mitä vakavammista asioista on kyse ja mitä suuremmiksi riskit kasvavat, sitä tarpeellisempaa taitava alatyylin ilmaisu on.
Ja vaikka olenkin yllä käsitellyt tabukieltä, solvaamista ja infantiilia huumoria, jotka kaikki ovat alatyylissä vapaata riistaa, olen tehnyt sen vain tehdäkseni eron niiden ja itse alatyylin välillä. Koska alatyyli ei tarkoita mitään muuta kuin pelkistettyä puhetta. Klassisessa retoriikassa alatyyliä määritti nämä kolme yksinkertaista hyvettä: selkeys, lyhyys ja vilpittömyys. Siksi kehotankin vastaamaan seuraavaan syytökseen ”alatyylin” käytöstä esimerkiksi näin: ”Anteeksi, puhuin siis ilmeisesti liian ymmärrettävästi, selvästi ja teeskentelemättä. Yritän korjata asian pikimmiten ja muuttaa puhetyylini pitkäveteisemmäksi, sekavammaksi ja teennäisemmäksi.”
Me yksinkertaisesti ymmärrämme alatyyliä – eli selkokieltä – kaikista parhaiten. Voisi sanoa, että se on todellinen äidinkielemme. Älkäämme väheksykö sitä.
— Markus Neuvonen on konsultti, valmentaja, filosofian ja retoriikan opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hänen esikoisteoksensa Päätä viisaasti ilmestyi syksyllä 2014 Talentumin kustantamana. Neuvonen valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.
Oletko kiinnostunut osallistumaan Puhujakouluun? Lue täältä lisää.
PUHUJAKOULU 
