— Severi Hämäri
Kuulen usein kysymyksen siitä, kuinka poliittisen manipuloinnin voisi tunnistaa helpommin, enkä oikein aina tiedä, mitä vastata. Kysymyksessä ei nimittäin ole aivan sellainen asia, minkä luulisi.
Tarkastelen tässä artikkelissa eriasteisia tapoja, joilla harhautetaan, harhaanjohdetaan ja erehdytään, niin julkisesti kuin yksityisesti. Jaan nämä tavat kolmeen perheeseen: 1. keskustelun erheet, virheet ja rikkeet; 2. argumentaatiovirheet; ja 3. päättely- ja ajatteluvirheet.
Miten spotata keskusteluerheet?
”Perusedellytys kaikkelle keskustelulle on avoimuus” on valhe. Perusedellytys keskustelulle on se, että osapuolet ylipäätään kuulevat toisiaan, ja ottavat toisensa riittävän vakavasti myös kuunnellakseen toisiaan. Ei se, että olisi avoin toisen ajatuksille. Antakaahan kun oikein avaudun aiheesta.
Useimmiten keskustelun harhautuminen tapahtuu sattumalta, osana normaalia jutustelun kulkua. Ihminen on sellainen heinäsirkka, joka hyppii assosiaatiosta toiseen vaikka freudilaisiin lipsauksiin liukastumalla.
Toisinaan vahinkolaukaus aiheuttaa harmaita hiuksia, kun esimerkiksi tärkeästä kokouksesta ei siksi tule mitään. Pukumiehet ja -naiset käyttäytyvät tällöin kuin psykoaktiivisilla aineilla lääkityt paviaanit järkevän keskustelun sijaan — puheenjohtajan takertuessa apinamaisella raivolla vaivalla luotuun, tosin joskus mielivaltaiseen asialistaansa. Joskus harvoin harhautuminen on täysin tahallista ja silloin voidaan sanoa, että pelkkä retoriikka astuu etualalle ja järkevä asia poistuu takavasemmalle. Ehkä se livahtaa näyttämön takaa kujalle polttamaan hermosauhuja, joskus ottaa hatkat lopullisesti. Taitava puhuja osaa tehdä siirtymän huomaamattomasti, taitamaton tekee siitä spektaakkelin jota ei voi olla huomaamatta.
Nyt takaisin avoimuuteen muiden ajatuksille. Avoimuuden harha näkyy esimerkiksi erilaisissa keskusteluohjelmissa, joissa tuodaan samaan pöytään astronomi ja astrologi. Tai lääkäri ja yksisarvishoitaja. Tai kansanedustaja ja raivorasisti. On siis tilanteita, joissa toisen henkilön osallistumista keskusteluun ei tarvitse ottaa vakavasti. Tietenkin jokaisella on oikeus tunteisiinsa ja mielipiteisiinsä, mutta se ei aiheuta velvollisuutta toisille ottaa niiden ilmaisua tosissaan.
Vakavasti ottamisessa on nimittäin kaksi terää. Kuulolla olijalla on kohtuullinen velvollisuus suhtautua puhujaan tosissaan vain, jos tämä kohtuudella osoittaa olevansa vakavasti otettavissa. Puhujan pitää siis kyetä (kohtuudella) – ja on suorastaan velvoitettu – osoittamaan olevansa vakavasti otettava. Tässä paino on sanalla kohtuu ja paino sanalla velvollisuus. Ketään ei velvoiteta kohtuuttomuuksiin. Mutta kumpikin osapuoli velvoitetaan pitämään huolta keskustelun laadusta riittävässä määrin.
Velvollisuus edellyttää huolenpitoa paitsi omista puheista, niin myös toisen puheista. Jos puhuu pehmeitä ja siitä huomautetaan, kohtuus vaatii ottamaan palaute vastaan. Mutta myös pitää osoittaa, kun toinen puhuu lannoitetta. Kohteliaasti toki, ja osoittaa miten tämä tapahtuu, jotta keskustelu voi palata asiaan. Mutta silti silloin tulee nostaa esiin, että keskustelu ei ole nyt sitä mitä sen pitäisi – olettaen, tietenkin, että kyseessä on vakavasti otettava keskustelu, ja se halutaan pitää sellaisena. Jutustelussa, juoruilussa ja jonninjoutavassa joskin hauskassa jölöttämisessä pätee aivan eri säännöt.
Miten keskustelu menee metsään?
Keskusteluerhe tarkoittaa sitä, että puhuja ei ole mukana samassa keskustelussa muiden keskustelijoiden kanssa. Esimerkiksi itsepintaisesti omasta kiinnostuksen aiheesta puhuminen, kun kaikki muut keskustelivat jostain muusta, on tällaista. Esimerkiksi kelpaa myös vaikkapa se, että käy puhumaan maahanmuutosta tai islamin uskon teologisista ulottuvuuksista, kun muut puhuvat lapsistaan. Erheen tunnistaa tyypillisesti epäuskoisesta katseesta toisten silmissä. Toistuvat, selvät huomautukset aiheesta ovat myös hyvä tunnusmerkki, esim. “Mutta kun tuosta ei nyt alkuunkaan ole kysymys!”.
Keskusteluerhe voi muuttua keskusteluvirheeksi, jos silti itsepintaisesti ja tarkoitushakuisesti käy nuijimaan keskustelua haluamaansa suuntaan. Keskustelurike tapahtuu jos käyttää kiusaamista, painostamista tai vaikka murjottamista keskustelun masinointiin.
Keskusteluerheiden, -virheiden, ja -rikkeiden tunnusmerkkinä on ennen kaikkea haluttomuus kuunnella ja siten aidosti keskustella toisten kanssa samoilla — ikään kuin yhteisesti sovituilla — säännöillä.
Eksyinkö asiasta?
Järkevä ja rakentava keskustelu nostetaan tavallisesti sisällöllisten ja perusteltavissa olevien väitteiden varaan. Muunlaistakin jutustelua, juoruamista ja porinaa toki kuuluu ihmisen repertuaariin, ja hyvä niin. Kaiken ei tarvitse olla niin järkevää ja rakentavaa.
Jos kuitenkin halutaan sopia yhteisistä asioista tai tehdä tärkeitä, vaikeita päätöksiä yhdessä, “järkevä” ja “rakentava” tahtovat olla avainsanoja. Tämä tietenkin on valitettavaa niille monille, joille “järkevyys” ja “rakentavuus” vaikuttavat olevan kirosanoja, tai joille ne ovat synonyymejä lähinnä heidän omille ajatuksilleen. Usein nämä ovat samoja ihmisiä, tietenkin.
Oletusarvoisesti puhujan pitäisi pystyä kysyttäessä perustelemaan, miksi hänestä vaikkapa “demarit ovat unohtaneet arvonsa” tai että “kokoomuksella mitään arvoja koskaan on ollutkaan”. Helppohan sitä on heittää ilmaan mitä vaan ja antaa vain tuulen liikuttaa huulia. Mutta jos joutuu perustelemaan, niin minkä tekee?
Otetaanpa esimerkkinä savusilli, eli harhaanjohtaminen irtonaisilla väitteillä, joiden toivoo kääntävän huomion pois aiheesta. Esimerkiksi usein populismista itse arvosteltu Eero Lehti (kok) kutsui vasemmistoliiton pj. Li Anderssonia Suomen Donald Trumpiksi. Toimittajat tarttuivat silliin innolla.
Kaikkia argumentaatiovirheitä yhdistää asiattomuus: tavalla tai toisella vastataan puhumalla aivan toisesta asiasta. Näitä voivat olla esimerkiksi tunnereaktiot (“että mua sitten pännii nämä…”) tai henkilöön meneminen (“miten hän kehtaa, kun oli itse ensin…”) tai sitten ihan vain sitä itseään (“äitis oli” ja “pakko, kun sieltä päin tuulee”).
Päättely- vai argumentaatiovirhe?
Suomen kieli on siitä hauska, että erottelemme järkevästi virhepäätelmät argumentaatiovirheistä. Englanniksi kun molemmat ovat vain fallacyjä.Argumentaatiovirhe tapahtuu, kun puhujan pitäisi perustellusti puolustaa omaa näkökantaansa tai perusteellisesti vastustaa jotain toista näkökantaa, mutta ei vain onnistu siinä. Häneltä jää argumentti kesken tai se puuttuu kokonaan. Hän päätyy sen sijaan tekemään jotain muuta.
Päättelyvirheeseen syyllistyy, kun esittää johtopäätöksen, joka ei seuraa annetuista perusteista. Päättelyvirheen verbalisointi on argumentatiivista puhetta, vaikka siinä ei olisi päätä eikä häntää. Tästä syystä päättelyvirheet joskus johtavat kuulijoita harhaan. Varsinkin jos kuulijat eivät kunnolla keskity kuuntelemaan sitä, mistä puhutaan.
Virhepäätelmä on nimitys tyypilliselle päättelyvirheelle. Näistä löytyy erilaisia luokitteluja ja kukkakatalogeja mielin määrin.
Ajattelu päin persettä?
Aivan oma lajinsa on virhepäätelmät ja päättelyvirheet. Niissä on kyse siitä, että ihan aidosti yritetään perustella jotain väitettä — mutta epäonnistutaan siinä ruhtinaallisesti. Hauskaahan tässä on, että emme useinkaan jää virhepäätelmistä kiinni. Varsinkaan itsellemme. Kyseessä on laiska ajattelu.
Virhepäätelmien taustalla vaikuttaa olevan ihmisten peruspsykologiset ominaisuudet. Huolellinen ajattelu on hidasta, tylsää ja kuluttaa harmittavan paljon aivojen kaipaamaa energiaa. Sinnepäin ajattelu on nopeaa, hauskaa ja jättää enemmän aikaa ja energiaa arvokkaan nenämalmin louhimiseen.
Esimerkiksi psykologi D. Kahneman puhuu mieluusti heuristiikoista ajattelun vinoumien takana. Heuristiikka on sellainen ajattelun oikopolku, jolla on käytännön kannalta riittävän hyvä osumatarkkuus. Näitä ovat esimerkiksi, kun luotamme ystävämme sanaan tai pidämme yhdessä asiassa lahjakasta henkilöä lahjakkaana toisessakin asiassa. Ei 100%, mutta ainakin tuntuu meistä paremmalta kuin sattuma. Tulkitsemme muutamasta havainnosta yleistyksen ja sen perusteella uskomme tietävämme minkälaisia ihmisiä ovat savolaiset tai kirjastonhoitajat. Tai jos asia ilmaistaan meille yksinkertaisesti ja selkeästi, olemme taipuvaisia pitämään sitä totena. “He’s a straight shooter” sanovat monet Trumpin kannattajat.
Laiska ajattelu heuristiikkoihin nojaamisen mielessä on hyvä asia — suuren osan aikaa. Riittävän hyvä evoluution kannalta ainakin: heuristiikat ovat pitäneet meitä hengissä tähän päivään asti niin, että riittävän monet ovat aikuistuneet ja voineet hankkia samalla tavalla tehokkaasti mutta summittain ajattelevia lapsia.
Kuitenkin on selvää, että tällainen sinne-tänne-päin ajattelu ei toimi kaikissa tilanteissa. Naurattaa, kun tajuamme toimineemme kuin perse-edelläapina (Homo Retroverticoarboralis) puussa ja huomaamme huiputtaneemme itsemme uskomaan jotain älytöntä. Mutta samalla meiltä jää tärkeissä tilanteissa asioita huomaamatta. Teemme toistuvasti tavattoman typeriä päätöksiä huonojen perusteiden pohjalta.
Heuristiikat aiheuttavat siis ajatteluumme erilaisia vinoumia, joissa toimimme vastoin yksinkertaista järkevyyden ideaalia. Nämä vinoumat, sekä tietenkin ihan vain myös tahallaan huolimaton ja laiska ajattelu, altistavat meidät tekemään ja hyväksymään päättelyvirheitä.
Esimerkiksi jälkirationalisointi: valtionvarainministeri Petteri Orpo sanoi aiemmin kesällä, että hän henkilökohtaisesti aikoo estää kaikki lisäleikkaukset korkeakouluilta. Tehdyt leikkaukset tulevat, mutta lisää ei mene. Nyt hän on ehdottanut budjettia, jossa leikataan kuitenkin lisää yliopistosektorilta. Miten hän perustelee tämän? Sanomalla, että kyseessä on vain tarkistus, joka liittyy ”yliopistoihin liittymättömään kiky-sopimukseen”. “Uusilla leikkauksilla hallitus haluaa varmistaa, että kesäkuussa sovittu kilpailukykysopimus ei tuo yksityisille toimijoille, kuten yliopistoille, suurempia taloudellisia hyötyjä kuin julkisille oppilaitoksille, joita ovat esimerkiksi peruskoulut ja osa lukioista.” kirjoittaa Taloussanomat. Tässä argumentti olettaa, että yliopistot ja peruskoulut ovat jonkin asteisessa perustelemattomassa kilpailuasetelmassa — ja että yliopistoja voidaan kohdella milloin julkisen sektorin ja milloin yksityisen sektorin osana, miten se vain hallitukselle kulloinkin sopii.
Tämä on sen luokan ajatteluvirhe, että jopa EK:n Jyri Häkämies päätyi jyrähtämään.
Siksi eritoten päätöksentekijöiden ajattelua on syytä tarkkailla suurennuslasilla. Ja kysyä, seuraako väite oletuksista. Ja mistä ihmeestä oletukset on revitty?
Ja ennen kaikkea kysyä niiden poliitikkojen kohdalla, joiden kanssa on samaa mieltä: Miksi ihmeessä uskon tämän henkilön väitteitä? Mikä heuristiikka ajaa minua uskomaan häntä? Onko hän oikeasti luottamukseni arvoinen?
Vastaako tämä kysymykseesi?
Takaisin alkuperäiseen kysymykseen: miten tunnistaa poliitikkojen manipulaatioyritykset.
En vieläkään oikein tiedä, miten vastaisin. Kaksi asiaa tulee kuitenkin mieleen. Ensinnäkin: paranoia. Useimmat poliitikot kun ihan oikeasti ovat hyviä ihmisiä — joskin, no, nyt ihmisiä kaikkine vajavaisuuksineen.
Toiseksi, useimmat järkevät ihmiset tunnistavat, ihan ilman minunkaan neuvoja, kun heitä lähdetään suoranaisesti ja tarkoituksella manipuloimaan. Loput, järkeviä hekin tavallaan, vaikuttavat uskovan jo valmiiksi pehmeitä puhuvan poliitikon johtopäätöksen — eivätkä pahemmin välitä, miten siihen on päästy.
Käy siis ehkä hieman turhaksi loogisten hienouksien korostaminen tai vouhottaminen kriittisen ajattelun tärkeydestä politiikasta puhuttaessa.
Taito tunnistaa argumentaatiovirheet ja virhepäätelmät toki kuuluu yleissivistykseen, kuten myös ymmärrys siitä, miksi ja miten ajattelemme perä päin puun latvaa. Hyvä puhuja taitaa tarvittaessa myös virheiden käytön. Joskus mutkia täytyy oikoa. Metaforat ja vertaukset eivät onnistu ilman, että otetaan loikka tuntemattomaan.
Sen sijaan, että kannat huolta muiden puheista ja ajattelusta, tarkkaile mieluummin omaa ajatteluasi ja puheitasi. Kyse ei nimittäin ole siitä, että poliitikot yrittäisivät johtaa meitä harhaan. He ovat vain ihmisiä. Mitä he sille voivat, kun me muut haluamme seurata samoja polkuja ja tehdä samat virheet kuin suuret johtajamme meidän edellämme pää syvällä puun latvustossa.
Yhteenvetona:
- Huomioi tilanne. Minkälaista keskustelua käydään? Onko juuri nyt välttämätöntä argumentoida ja ajatella huolella? Jos on, kiinnitä siihen huomiota. Jos ei, nauti jutustelusta olematta tiukkapipo.
- Näytä esimerkkiä ja pidä huolta omista puheista ja ajattelusta.
- Jos keskustelukumppanisi mielestäsi eksyvät aiheesta, ota se puheeksi kuitenkaan kehittämättä aiheesta pakkomiellettä. Onko juuri nyt väliä sillä, että juttu poukkoilee ja ajattelu laukkaa? Jos itse poukkoilet ja eksyt ja sinulle siitä sanotaan tai huomaat sen itse, ota opiksi. Puhutko samoista asioista kuin muut? Jos et, niin miksi et?
- Jos joku päätösvaltainen ja arvovaltainen henkilö puhuu pöpejä, älä usko häntä.
En käynyt tässä artikkelissa luettelemaan kaikkia ajattelun ja argumentaation heuristiikkoja, erheitä, virheitä, oveluuksia tai typeryyksiä. Aiheesta löytyy nimittäin netistä ja kirjallisuudesta riittämiin. Sanoisin jopa ad nauseam.
Virhepäätelmävirhe on nimittäin aina syytä muistaa: vaikka joku sortuisi ajattelun tai argumentaation virheeseen tai virhepäätelmään, ei se vielä riitä osoittamaan että hän olisi väärässä! Näsäviisaat osaavat nämä listat ulkoa, mutta oikeasti viisaat osaavat toimia maailmassa virhepäätelmä- ja argumentaatiovirhelistojen ulkopuolella.
Opiskelun aloittaa voi vaikka Wikipediasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Argumentointivirhe, https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_cognitive_biases tai suositusta suomennetusta Ali Almossawin nettikirjasta Kehnojen argumenttien kuvakirja. Hauska ja helposti lähestyttävä teos on Madsen Pirie: How to Win Every Argument — the use and abuse of logic sekä Jay Heinrichsin kirjan Thank You for Arguing (julkaistu myös nimellä Winning Arguments) luku 14. “Spot Fallacies: the seven deadly sins”. Huolellisemmassa perehtymisessa pääsee alkuun vaikkapa Katleena Kortesuon ja Olli-Pekka Vainion Diktaattorin käsikirjalla.
Aihepiirin lähempi opiskelu on mahdollista esimerkiksi Kankuri-Knuutilan (toim.) Argumentti ja kritiikki -kirjan avustuksella. Ajattelun heuristiikoista ja vinoumista lisälukemistona suosittelen Daniel Kahnemanin kirjaa Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Jos haluaa syventyä filosofiseen puoleen, materiaalia löytyy vaikkapa nettisanakirjoista, esim: http://plato.stanford.edu/entries/fallacies/ ja http://www.iep.utm.edu/fallacy/ Alan vanhin klassikko tietenkin on Aristoteleen Sofistiset kumoamiset. Netistä voi myös tulostaa itselleen erilaisia seinätauluja omaksi ilokseen vaikka täältä: https://yourlogicalfallacyis.com/
Haluatko osallistua Puhujakouluun 2016-17? Kurssille ilmoittaudutaan: info@kriittinenkorkeakoulu.fi. Lisätietoja kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/
Kuvat: mestari Yi Yuanjin (n. 1000 – 1064) gibbonimaalauksia.
Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.
PUHUJAKOULU 