Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti puheen, joka herätti suurta keskustelua, valtiopäivien avajaisissa. Näin vaikka presidentti varta vasten toivoi, että pilkkufetishismi saisi jäädä historiaan:
“Teemme pahan virheen, jos kuvittelemme, että [ongelmat] peittyy, kun olemme keksineet tarkkailla toistemme tekemisiä ja kunkin sanavalintoja ihan pilkkuun asti, ja tehdä sitten niistä suurta numeroa ja nimittelyä. Ongelmat eivät näin poistu, tällä suunnataan ehkä huomio muualle, mutta ongelmat tästä vain lisääntyvät.”
Puhetta ovat kalunneet nyt tiedotusvälineet, poliitikot, sosiaalinen media, blogististat ja pohjamudissa elelevät sisäjärvikalat. Siksi siihen en tartu. (Hyvä analyysi löytyy vaikkapa kollegani Antti Mustakallion blogista.) Tässä kirjoituksessa tarkastelen vastuuta. Vastuu kun kuulostaa presidenttiimme yleisesti liitettävältä termiltä. (Google haku ”Sauli Niinistö vastuu” tuottaa 246 000 tulosta.) Missä siis kulkee puhujan vastuu, kun hän närkästyy puheensa virhetulkinnoista?
Puhetaidon opettajana usein kehotan jättämään julkiseen puheeseen tulkinnanvaraa — varsinkin silloin kun kyseisen varan sisään ei mahdu täysin sopimattomia tulkintoja. Tällöin täytyy etsiä tasapainopiste ymmärrettävyyden ja riittävän lyhytsanaisuuden välillä. Ymmärrettävyyden lisääminen johtaa helposti siihen, että rupeaa kuulostamaan puisevalta ja tylsältä. Lyhytsanaisuus taasen kuulostaa usein jännittävämmältä. Mutta tulkinnanvara venyy ja paukkuu sitä mukaa, mitä lyhyemmin ja ytimekkäämmin käy puhumaan.
Jos virhetulkinnan todennäköisyys on suuri, niin silloin mielestäni puhujan vastuu sanojensa virhetulkinnasta kasvaa samaa mittaa.
Kukaan ei kaiketi voi kuitenkaan väittää, etteikö tasavallan presidentin puhe anna kohtuuttoman paljon tilaa virheellisille tulkinnoille. Vaikka jotkut selvästi käyttivät presidentin puhetta omiin tarkoituksiinsa (mm. kansanedustaja Huhtasaari), niin Niinistö siirtää nyt liiaksi vastuuta kuuntelijoille. Puheen kuin puheen voi tietenkin kuulla ties millä tavalla, jos kuulijan mielikuvistus paljastuu riittävän rikkaaksi. Eikä puhuja voi tietenkään kantaa vastuuta täysin oudoista tulkinnoista. Vaikkapa jos joku sanoisi Niinistön puhuneen itse asiassa avaruudesta tulevasta tähtikansanvaelluksesta — niin ei tasavallan presidenttiä voisi mitenkään pitää vastuullisena tähän tulkintaan.
Jos virhetulkinnan todennäköisyys on kuitenkin suuri (jonka voi mitata esimerkiksi tarkastelemalla kuinka monet päätyivät samaan virheelliseen tulkintaan), niin silloin mielestäni puhujan vastuu sanojensa virhetulkinnasta kasvaa samaa mittaa. Presidentti Niinistö siirtää vastuuta virhetulkinnasta erityisesti kriitikoilleen: ”Nämä puheeni panettelijat […] saivat paljon julkisuutta eivätkä ollenkaan ymmärtäneet, että saattoivat vääristelyllään luoda intoa ääripäähän.” (Lainaus Uusi Suomi 9.2.) Jos asiaa tarkastelee yhtään huolellisemmin, huomaa juuri nuivien (kansanedustajat Huhtasaari, Terho sekä ministeri J. Niinistö) tulkinneen välittömästi puheen olevan heidän puolellaan. — Eikä siis sen jälkeen kun ”toinen ääripää” oli käynyt ”vääristelemään” ”tolkunmukaista” sanomaa. Tämä entisestään vahvistaa näkemystäni, että presidentti ei voi siirtää vastuuta tulkinnasta kuulijoilleen.
Kuten yllä totesin, ymmärrettävyys ja yksiselitteisyys usein käy vaikeaksi, kun pitää sanoa napakasti. Keskiajalla italialaiset näyttelijät ratkaisivat ymmärrettävyysongelman (kun kaikissa Pohjois-Italian laaksoissa puhuttiin käytännössä eri kieliä) sillä, että keskeiset sanat toistettiin mahdollisimman monella eri murteella.
Ymmärrettävyyden lisääminen pelkästään puhumalla enemmän kääntyy itseään vastaan ennemmin tai myöhemmin.
Samaa ratkaisua, hassua kyllä, käytettiin myös keskiaikaisessa englantilaisessa oikeuskielessä, kun samat lait piti saada pätemään sekä anglosakseille että normanneille. Siksi sellaiset hauskat sanaparit ovat jääneet elämään kuin ”hue and cry”, ”breaking and entering” ja ”null and void”. Lakimiesten kielen yksiselitteisyys kuitenkin rupesi nopeasti ja ironisesti käymään kansalle käsittämättömäksi. Ymmärrettävyyden lisääminen pelkästään puhumalla enemmän kääntyy itseään vastaan ennemmin tai myöhemmin. Suuresti arvostamani veteraanipoliitikko Erkki Tuomioja käynee tässä hyvänä esimerkkinä. Hänen puheensa loistavat pyrkimyksestä sanoa asiat juuri sellaisina kuin miltä ne näyttää. Kuitenkin puheen aikana ajatus lähtee kuulijalla harhailemaan ja tämä huomaa jossakin vaiheessa lakanneensa ymmärtämästä.
Moniselitteisyys on taidetta. Monet maailman historian merkittävimmät puhujat, esimerkiksi mainittakoon Jeesus Nasaretilainen sekä Gautama Buddha, käyttivät hyvin tulkinnanvaraisia vertauksia, maalailevia sanontoja, tarinoita ja metaforia. Tulkinnanvaraisuus saa aikaan sen, että puhe puhuttelee laajempaa yleisöä. Sanat koskettavat vuosisatojen ja tuhansien jälkeen — koska kuulija tai lukija pystyy liittämään niihin omia kokemuksiaan ja tulkitsemaan niitä omaan elämään sopivalla tavalla.
Sanat koskettavat vuosisatojen ja tuhansien jälkeen — koska kuulija tai lukija pystyy liittämään niihin omia kokemuksiaan ja tulkitsemaan niitä omaan elämään sopivalla tavalla.
Kielen miekassa terät leikkaavat molempiin suuntiin. Puhumalla epäselvemmin puhuja saavuttaa suuremman yleisön ja koskettaa laajemmin. Samalla kaikenlaiset oudot ja jopa vaaralliset väärintulkinnat uhkaavat. Sekä Buddhan että Jeesuksen sanoja on käytetty oikeuttamaan väkivaltaa sekä jopa kansanmurhia.
Lopuksi Tasavallan presidentti piti puheen, joka närkästytti ja ihastutti tavalla johon presidentti ei selvästi ollut varautunut. Väärintulkinta oli yleinen vaikkakin lähemmin tekstiä lukeneelle selviää, että presidentti ei sitä tarkoittanut.
Minä tarkastelin edellä kenen vastuulle tämä närkästykseen johtanut tulkinta mätkähtää. Jäljet johtavat presidentin kansliaan ja viimeiseksi itse tasavallan presidentin kirjoituspöydälle. Virhetulkinnan yleisyys paljastaa, että puhe jäi liian epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi. Ja selkeys, tyylin hyveenä, on puhujan vastuulla. Toivottavasti otetaan opiksi. Kuitenkin huolen aiheeksi jää paluu insinööripuheiden aikaan, jossa harmaat hahmot puhuvat harmaantuvalle yleisölle kaikkien peittyessä pölyyn ja yksiselitteisyyden seitteihin. Molempia nimittäin tarvitaan: selkeyttä, eli tässä tulkinnan kapeutta, että elävyyttä, eli tulkinnan laveutta. Sopivaa sen olla pitää, sanoi kissa puurosta.
Haluatko oppia puhetaitoa? Viimeiset hetket ovat käsillä:
Roomalainen talo Herculeneumista, jossa hirret näkyvät. Kuva Y. Kuznetsova, Wikimedia Commons.
Marcus Fabius Quintilianuksen kaksituhatta vuotta sitten esittämä rakenne on yhä pohjana monissa puheissa ja artikkeleissa.
Eikä se edes ollut hänen rakenteensa. Se oli elänyt elämäänsä hieman eri muodoissa, ja eri tavoin jaoteltuna jo sitten Isokrateen ja Aristoteleen. Siis melkein viisisataa vuotta ennen Quintillianusta. Cicerokin sen mainitsee, joskin hieman ylimalkaisesti.
Rakenteen voima tulee siitä, että se houkuttelee kuulijan mukaansa. Se vie mieltä kohti todistusta. Houkuttelee sen mahdollisimman avoimena ottamaan puhujan tahdon vastaan, sekä arvioimaan sitä myötämielisesti. Mielen vastareaktioon varaudutaan kumoamalla mahdollinen näkemys, jota se saattaa lähteä kurottelemaan. Ja lopulta olennainen moukaroidaan terävällä ja tunteikkaalla lopetuksella kuulijan muistiin.
Miten tämä tarkalleen ottaen tehdään?
Aristoteles näki puheessa ennen kaikkea kaksi sisältöä: kerronnan ja todistuksen. Näistä ensimmäinen esittää asian ja jälkimmäinen esittää argumentin jonkin puolesta ja/tai jotakin vastaan. Kaikki muu puheessa on erilaisia tapoja tukea näitä kahta seikkaa: kerrontaa ja todistusta. Kaikki muu on yleisön palvelemista. Autat heitä ymmärtämään, miksi olet puhumassa ja mitä oikein tahdot sanoa.
Aloitus avaa kanavat. Joukon ihmisiä pitää muodostua yleisöksi. Toisin sanoen, heidän täytyy kuunnella ja olla kiinnostuneita siitä mitä sanot. Aloita miten aloitatkin — tee se selvästi. Ole kiitollinen ja ole yleisöä varten, heidän palveluksessaan.
Kerronta on yleisöä varten. Yleisö joutuisi muuten pinnistelemään ja arvailemaan, mistä ihmeestä olet puhumassa. Kerro se siis heille. Mistä tässä on kyse. Ja sano se selvästi ja puolueettomasti. Kutsut heidät yhdessä miettimään kanssasi ongelmaa, jolle nyt luot yhteistä maaperää. Asiantuntevaa ihmistä kuunnellaan, joten nyt on oikea hetki näyttää, että tunnet asian.
Erottelu tuo esiin sen, mikä asiassa on ongelma. Jatkat esittelyä, mutta tarina muuttuu haastavaksi ja kiinostavaksi pähkinäksi, johon on ainakin kaksi tapaa vastata. Tarina muuttuu joksikin, mitä on syytä ratkoa. Tämä houkuttelee kuulijoita mukaan, sillä mieli kaipaa sulkeumaa aina avoimeen ongelmaan. Puolueetonta (tai ainakin pyyteettömyyteen pyrkivää) kuunnellaan avoimemmin mielin. Siksi on hyvä tuoda näkyviin haasteen kaikki puolet.
Todistus tarjoaa logiikkaa. Sinä kannatat jotain ratkaisua. Mutta miksi? Millä perusteella? Tässä asiallinen argumentaatio pääsee kunniaan.
Kumoaminen on psykologinen kikka. Ihmismieli pyrkii reagoimaan toisten vahvoihin väitteisiin etsimällä niistä heikkouksia. Emme halua lähteä kelkkaan noin vain. Meistä tulee jääriä. Ja syystä. Usein muiden ehdotukset ovat aivan kökköjä. Ja silloin ne on tietenkin hyvä jättää omaan arvoonsa. Kumoamisella puhuja varautuu jäärien nousuun pohjanmaan kautta. Kumoaja ottaa toiset näkökulmat arvioitaviksi ja kertoo, miksi ne ovat heikompia kuin se mitä kannattaa.
Lopetus sisältää usein kaksi elementtiä.Yhteenvedon, eli mitä tuli sanottua. Ihmisen muisti on lyhyt, ja ilman toistoa asia unohtuu.
Ja nostatuksen: tunteet tulevat peliin. Vedotaan. Kehotetaan. Ihminen — tuo järjestään ylpeä ja tunnostaan herkkä eläin — ei nimittäin ole valmis toimeen ilman, että tunteet ovat pelissä. Mitä yleisö pelkää ja mitä se himoaa puheenaiheen suhteen. Mitä se arvostaa ja ihannoi. Kaikki tämä muuttuu runoudeksi taitavan puhujan suussa, jonka tulessa yleisön tunnot sulavat.
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Aristoteles ei kirjoittanut kirjaa nimeltään “Inttämisen taito”.
Hän kirjoitti kyllä asiaa hipoen kaksi kirjaa logiikasta (Ensimmäinen ja Toinen analytiikka), yhden virhepäätelmistä (Sofistiset kumoamiset), yhden puhetaidosta (Retoriikka) sekä yhden Topiikasta — väittelemisen jalosta taidosta. Mutta ei yhtään inttämisestä.
Verbaalinen riiteleminen ei nimittäin ole taito. Se on taidon puutetta.
“The Argument” Austin Wrightin pronssipatsas. (Kuva Wikipedia.)
Silti olet varmasti ollut tilanteessa, jossa vaikka kuinka tunkisi logiikkaa peliin, et saa toista ihmistä hievahtamaan asemistaan.
Väännät rautalangasta. Ei auta. “Mikä mättää?” Tekisi melkein mieli kaivaa vasara esiin ja käydä takomalla laittamaan toisen järkeä ojennukseen…
Tuttua, eikö vain? Niin perin tuttua.
Argumentaatiota on mietitty sitten Aristoteleen päivien — kohta kaksi ja puoli tuhatta vuotta. Miksi siis jotkut argumentit toimivat ja jotkut eivät?
Usein, kun rupeat selittämään toiselle ihmiselle miten asiat ovat ja mitä tämän pitäisi tehdä, suututat tämän. Hän käy puolustusasemiin ja tilanteesta tulee mittelö. Kohta molemmat osapuolet yrittävät toistaan nujertaa älyn ja pissaamisen lahjoillaan. Ja kaikki tietävät, miten näissä käy.
Tämä on johtanut osan retoriikan opettajista kavahtamaan väittelyä ja argumentaatiota. Se nähdään liian riskialttiina. On niin helppoa astua toisen varpaille ja suututtaa tämä. Varsinkin jos toisella on ISOT varpaat.
Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.
Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.
Ajatus puhetaidosta ilman argumenttia on harhaa. Tosin argumentilla tässä tarkoitan laveammin eräänlaista perusteltua tavoitetta — tahtoa, joka puhujalla on, ja jonka hän haluaa toisten hyväksyvän ja toimivan sen mukaisesti.
Meillä on aina tavoitteita ja syitä niiden taustalla. Jos nämä ovat puhujalla näkymättömiä, kyseessä on manipulointiyritys. Jos ne ovat näkyvillä, kyseessä on retorinen argumentti — eli näkyvä syy puhumiseen toisten kanssa. Siis jotain sellaista, josta voidaan keskustella.
Retorinen argumentti ilmenee yleensä vähintään väitteenä tai kehotuksena. “Meillä on rahaa vielä hattaraan,” on tällainen väite ja “Meidän pitäisi ostaa hattarat,” on tällainen kehotus. Sille saattaa olla kaikkien tuntema peruste (10 eurosta riittää hyvin sekä hattaroihin että lippuihin kotiin). Jos ei, niin peruste pitää lausua: “Meillä on 10 euroa ja liput kotiin maksaa vaan 1,50 euroa nuppi ja hattara maksaa 3 euroa.”
Teemme näin aivan automaattisesti. Argumentoimme. Ja se on usein kaikista ihan hyvää ja mainiota kanssakäymistä. Väitämme, kehotamme ja perustelemme. Miksi tämä menee sitten toisinaan metsään?
Ongelma syntyy, kun yritämme pakottaa ja vääntää toisia omaan tahtoomme oman näkökulmamme sokaisemina.
Mietitään, milloin argumentti toimii.
Se toimii esimerkiksi silloin, kun ilmaistu tahto ja tavoite ovat lähellä kuulijan omaa tahtoa. Jos ne ovat samoilla linjoilla, kuulijan on helppo hyväksyä mitä ikinä ehdotatkaan. Tapauksia liittyen vaikka hattaroiden ostamiseen lasten kesken tai oluelle menoon työporukan kanssa emme tahdo edes huomata argumentatiivisiksi.
Toisaalta, jos tahdot eivät ole valmiiksi samassa linjassa, voi argumentti silti onnistua. Tällöin se tyypillisesti onnistuu perusteiden avulla. Mutta tämä vaatii puhujalta taitoa: on ajateltava asia toisen ihmisen näkökulmasta.
Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.
Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.
Perusteen on yleensä hyvä olla relevantti, eli merkityksellinen paitsi kuulijalle, niin myös tavoitteen kannalta. Silloin kun se ei ole, puhutaan ns. virhepäätelmästä. Virhepäätelmät eivät ole virheitä, puhetaidon näkökulmasta. Koska vakuuttuminen perustuu hyväksyntään, joka on tunne, logiikka on tässä toissijaista.
Mutta ei ne virhepäätelmät aina siltikään vakuuta kuulijaa. Osuvatkin usein puhujan omaan nilkkaan, jos niistä jää kiinni. Tietynlaista älyn laiskuutta ja mielikuvituksen puutetta saattaa tällöin myös olla ilmassa.
Todellinen mestaripuhuja nimittäin onnistuu sekä tunnetasolla että järjellä liittämään perusteen ja tavoitteen yhteen.
Onko siis mikään ihme, että argumentti “Mun pitää saada uusi urheiluauto, koska Jussillakin on uusi moottoripyörä” ei vakuuta kuin Jussia ja puhujaa?
Toisin sanoen: asiallinen argumentti lähtee aina kuulijansa näkökulmasta liikkeelle. Ja etenee siitä kuulijan tarpeita ymmärtäen — maaliinsa.
Mestariargumentoija tosin tietää, että toisinaan tämä merkitsee maalitolppien siirtämistä. Ja omista tavotteista tinkimistä. Vastaantulemista.
Varsinkin, jos kyseessä on parempi vaihtoehto kuin se täysin hedelmätön riita.
Jos olet pitämässä puheen tai alustuksen, voit siis miettiä vaikka seuraavia seikkoja:
Mitä oikeastaan tahdon?
Mitä haluaisin kuulijoideni tekevän puheeni kuultuaan?
Onko tavoite sellainen, että haluan jakaa sen muiden kanssa?
Onko nämä tavoitteet sellaisia, että kuulijani voi (edes periaatteessa) ottaa ne omikseen?
Edistävätkö tavoitteeni tällöin meidän yhteistä hyvää?
Mitä perusteita kuulijani voisi periaatteessa hyväksyä?
Onko meillä jotain yhteistä näkökulmaa asiaan?
Miten hän muodostaisi tämän argumentin?
Millä perusteella voisi tavoite muuttua hänen tavoitteekseen?
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Olet kohdannut jotain sellaista, joka on vaivannut puhujia siitä lähtien, kun ensimmäinen matelija nousi kuivalle maalle puhumaan tyttärensä häissä.
Marcus Tullius Ciceron makuun puhujan työ jakautuu luonnostaan viiteen vaiheeseen: oivallukseen (inventio), järjestyksen suunnitteluun (dispositio), tyylin valintaan (elocutio), muistiin painamiseen (memoria), ja esittämiseen (pronuntiatio).
Nämä vaiheet läpäisemällä puhe melkein puhuu itse itsensä.
Tarkastelen tässä kirjoituksessa eräitä välineitä oivallukseen, muihin vaiheisiin palaan myöhemmin.
Oivaltajien kuningas Nikola Tesla ihan vain antamassa innoiketta. Ei hän muuten koko juttuun varsinaisesti edes liity…
Oivaltaessa keksitään: tavoite muuttuu aiheeksi, ja se puolestaan muuttuu vakuuttavaksi kipinäksi itsetuntemuksen ja ihmistuntemuksen kautta.
Kyseessä on sukellus omaan mieleen ja sitä kautta — toivon mukaan — myös toisten mieliin.
Oivallus on olennaista. Oli kyseessä ajatus, idea, tuote, lehtinen, kirja, blogi-kirjoitus, mainos, tai puhe, jotain joka leviää yhden tai muutaman ihmisen käsistä ja suista monelle influenssan ottein, on silloin varmasti joku oivaltanut jotakin.
Seuraavassa neljä helpohkoa askelta oivallukseen. Nämä on kirjoitettu puhujalle, mutta samoilla periaatteilla voi käydä oivaltamaan novellia, blogia, radiohaastattelua, sarjakuvaa, oppituntia, näytelmää tai vaikka historiallista saagaa varten.
1. Mitä tavoittelet?
Kuin harjoittelisit nyrkkeilysäkillä: ei riitä, että tähtäät iskeväsi pintaan, vaan aina säkin läpi.
Tavoitteet ovat ne seuraukset, joita puheellasi on.
Mitä haluat kuulijoiden ajattelevan puheen jälkeen? Mitä haluat heidän tuntevan puheen jälkeen? Mitä haluat heidän tekevän puheen jälkeen? Mistä haluat heidän keskustelevan puheen jälkeen?
Mitä haluat heidän muistavat viikon, kuukauden, viiden vuoden päästä?
Entä mitä itse haluat tuntea puheen pitämisen jälkeen? Kuka olet puheen jälkeen?
Tavoitteiden miettimiseen kannattaa varata aikaa. Miksi?
Ajattele šakin pelaajaa, huippupelaajaa. Hän ei voi ajatella, mitä kaikkia seurauksia jollakin siirrolla voisi olla. Niitä on liian monta. Sen sijaan hän valitsee tavoitteen, esimerkiksi “vastustajan kuningattaren syöminen vie minut lähemmäs voittoa.” Tämän jälkeen hän miettii, mitä täytyy tehdä, ja mitä vastustaja saattaa tehdä, joka voisi johtaa tavoitteeseen.
On vain yksinkertaisesti helpompaa, hedelmällisempää ja hauskempaa miettiä tapahtumia tietystä toivotusta lopputuloksesta taaksepäin.
2. Kenelle olet puhumassa?
Yleisö on puheen keskeisin tekijä. Heidän reaktionsa, tunteensa, mielipiteensä ja toimintansa puheen aikana ja sen jälkeen mittaavat puhujan onnistumista.
Ja ainoastaan ne mittaavat puhujan onnistumista.
Kysy: Pystytkö sovittamaan tavoitteesi juuri tälle yleisölle?
Ketä siis yleisössä on? Mitkä ovat heidän mielipiteensä? Mitkä heidän arvonsa ja tuntemuksensa?
Vielä tarkemmin: ajattele keskivertokuulijaa tästä yleisöstä. Mieti häntä kolmesta näkökulmasta.
(I) Mikä tekee sinusta luotettavan tämän keskivertokuulijan silmissä? Mitä hän tietää sinusta? Mitä ennakkokäsityksiä hänellä on sinuun liittyen (tai firmaasi liittyen)? (Tästä kirjoitin aiemminkin.)
(II) Mitä keskivertokuulija tietää aihepiiristä? Mitä hän luulee tietävänsä? Mitä hän olisi valmis hyväksymään totena? Mitä hän ei suostuisi uskomaan? Minkälainen argumentti, esimerkki tai todistus, vakuuttaisi hänet?
(III) Mitä keskivertokuulija pelkää? Mitä hän toivoo? Mitä hän haluaa, himoitsee? Mitä hän kammoaa, inhoaa?
3. Mistä aiheesta olet puhumassa?
Puheen aihe on se tukiranka, jonka varaan esitys rakennetaan. On aika keksiä, mistä olet puhumassa.
Aihe usein ponnahtaa mieleen, kun tavoitteet ja yleisö ovat hahmottuneet.
Jos ei, niin mieti tavoitteitasi ja yleisöä lisää. Mistä aiheesta puhumalla saat yleisösi tekemään jotain, uskomaan jotain, tai tuntemaan jotain?
4. Mitkä ovat avainsanat?
Avainsanat ovat ne ilmaisut, jotka ovat olennaisia puheen aiheesta.
Hyvin valitut avainsanat johtavat hyviin, selkeisiin ja iskeviin lauseisiin. Sellaisiin, jotka vievät viestisi kuulijoiden mieliin ja muistiin.
Kirjoita paperille, mitä sanoja tulee aiheesta mieleen. Täysin vapaasti.
Mieti sanoja, jotka tulevat toisista sanoista mieleen — sana-assosiaatiota. Mieti sanojen merkityksiä ja samaa tarkoittavia sanoja, synonyymejä.
Kun sanoja on parisenkymmentä, muodosta niitä käyttäen lauseita (lisäten tietenkin muutaman apusanan, tarpeen mukaan). Pyri lyhyisiin, napakoihin lauseisiin (kuten täällä neuvotaan).
Kun sinulla on pari hyvää, tiukkaa lausetta, voit ruveta miettimään puhetta niiden ympärille.
Mietit miten aloitat, miten lopetat — ja mitä laitat väliin. Tästä siirryt miettimään tyyliseikkoja, ja parin sopivan sanankäänteen sorvaamista, puheen muistiin (tai muistilapuille) tallentamista. Kohta puhe on puhuttu, ja niität tavoitteiden satoa.
Joten nyt voit vapain mielin istua pohtimaan sitä suurta oivallusta, joka johti laulaja-lauluntekijä Sarah Donnerin ja viraalisarjakuvistaan tunnetun The Oatmealin tekemään tämän musiikkivideon Nikola Teslan kunniaksi (ja Tesla-museon mainokseksi):
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Missä hyvää puhetaitoa tarvitaan? Esittelyissä, kokouksissa, tiimityössä, neuvotteluissa, opetus- ja kasvatustyössä, luennoissa, konfliktitilanteissa, parisuhteissa, työpaikkahaastatteluissa, politiikassa, diplomatiassa, väittelyissä, myyntityössä, johtamisessa, nettiviestinnässä, puhelimessa… Niinpä niin, ihan kaikessa.
Intensiivikurssilla perehdytään retoriikan alkeisiin ja erityisesti hyvän puhetaidon ytimeen: argumentaatioon sekä vakuuttamisen ja vaikuttamisen psykologiaan.
Intensiivikurssin vetää Severi Hämäri, FM, filosofian opettaja ja Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastuuopettaja.
Kurssi järjestetään Kriittisen Korkeakoulun tiloissa, Helsingissä.
Aika: la – su 15. – 16.11. klo 9 – 15.30
Hinta: 90,-
Ilmoittautumiset 7.11. mennessä Otavan Opiston ilmoittautumislomakkeella, lomake löytyy täältä!
Peruutukset maksutta 7.11. asti, ilmoittautumisajan jälkeen perimme 50 % osallistumismaksusta.
Osallistavan luonteen tähden kurssille mahtuu vain 12 ensimmäisenä ilmoittautunutta.
Yleisön hurmaaminen on puhujan vaativin tehtävä. Miten taitavat puhujat herättävät meidän luottamuksen ja saavat meidät uskomaan heidän sanaansa? Onko siis olemassa retorista taikatemppua, joka vetoaa yleisöön kuin yleisöön?
Oletko nähnyt puhujan, joka on kuin hauki joka on unohtanut olevansa kala. Oletko silloin tuntenut myötähäpeää puhujan puolesta?
Entä oletko huomannut puhujan yhtäkkiä olevankin omissa nahoissaan? Tehneen tilan omakseen?
Vaikutelma voi olla häkellyttävä, ikään kuin puhuja olisi vienyt yleisönsä mukanaan rantakaislikkoon vaanimaan saalista.
Haukia ja ahvenia akvaariossa, Gerrit Willem Dijsselhof
Kyse on luonteesta, eli eetoksesta. Eetos, laajemmin puhuen, tarkoittaa niitä mielikuvia ja tuntemuksia, joita yleisö tuntee suhteessa puhujaan.
Onko puhuja heistä luotettava ja luonteva, luontonsa mukainen? Kysymys on tärkeä. Miten muuten yleisö voisi luottaa siihen, mitä puhuja sanoo? Onko esimerkiksi hänen sanojensa merkitykset välittömästi nähtävissä tai edes arvattavissa? Vai onko hänellä mielessään hämäriä piilotarkoituksia? Kenties hänen puheensa on merkityksetöntä hölinää, itsetarkoituksellista oman navan korotusta? Tai niin kieroa, että hänen olisi ollut parempi esiintyä Lasipalatsin kierreportailla.
Miten voimme tietää, voimmeko luottaa puhujaan, tai edes siihen, että hän kiermurtelee johdonmukaisesti?
Ongelma on kaksin verroin matoja kuhiseva itse puhujalle, sillä hän haluaa yleisönsä paitsi kuuntelevan, niin myös uskovan mitä hän sanoo. Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?
Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?
Aristoteles totesi, että “luonne on lähes tärkein vaikuttamisen syy.” Kuitenkaan hän ei anna meille paljon työkaluja luonteen esittämiseen. Ymmärrettävistä syistä. Tämä on nimittäin kinkkistäkin kinkkisempi ongelma. Yleisön hurmaamisen salaisuutta retoorikot ovat etsineet kuin se olisi kullankiiltoa hehkuva viisasten kivi.
Useimpiin yleisön tuntemuksista en pysty nimittäin vaikuttamaan. En voi vaikuttaa siihen, minkälaiset kasvot minulla on, tai minkälaisia ennakkoluuloja yleisö omaa juuri tällaisiin kasvoihin liittyen. Enkä voi vaikuttaa siihen (ainakaan juuri puhuessasi), mitä yleisö on kuullut minusta ennalta.
Kolmeen asiaan voin kuitenkin vaikuttaa: maineeseeni, pukeutumiseeni ja puheeni sisältöön. Näistä tulevat imagokauppiaiden suosimat tekniikat. (1) Käyttäytymällä tietyllä tavalla luon itselleni tietynlaisen imagon. Imagon luominen käy hitaasti. Tästä syystä maineen muokkaus harvoin auttaa minua juuri puhuessani, vaan minun on täytynyt ennakoida tilanne ajoissa.
(2) Pienemmällä valmistelulla voin valita miten pukeudun, miten kampaan hiukseni, miten seison, ja minkalaisella äänellä puhun. Nämä ovat välittömiä, hetkellisesti tehokkaita keinoja. Niihin voin vaikuttaa erittäin paljonkin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta valitettavasti näiden välineiden teho hälvenee nopeasti: kaikki me tiedämme, miten vakuuttavalta taitava myyntitykki tuntuu, kunnes olemme kuunnelleet tarpeeksi kauan ja taika on haihtunut.
Entä mitä sanon? (3) Voin valita sen, miten otan luotettavuuteni huomioon puheessani. Voin argumentoida omaa eetostani paremmaksi esittelemällä aiempia tekojani tai antamalla muiden antamien todisteiden puhua puolestaan. Tämä voi tosin käydä noloksi, sillä itsekehun ominaistuoksu voi viedä yleisön huomion toisaalle.
Nämä kolme voivat olla tehokkaita, mutta riskialttiita keinoja. Onko olemassa jotain parempaa? Kyllä vain.
Jos olen oikein taitava, voin osoittaa, että olen juuri se henkilö, jota yleisön pitäisi nyt kuunnella.
Aristoteleen mukaan hyvään eetokseen kuuluvat hyveellisyys, oman edun tavoittelemattomuus (eli “hyvä tahto”) ja käytännön järki. Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.
Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.
Mutta valittettavasti näitä ei noin vain tyhjästä tuoteta. (1) Hyveellisyys on katsojan silmissä. He luottavat henkilöihin, jotka edustavat sellaista hyvää ihmistä kuin he haluaisivat itse olla. Rosmojen hyve muodostuu eri sorteista kuin poliisien tai koirankasvattajien. Tässä kohtaa hyveellisyys edellyttää, että tunnet paitsi itsesi, niin myös yleisösi.
(2) Oman edun tavoittelija vaikuttaa kaikista epäilyttävältä. Siksi tämä hyveellisyyden erityistapaus vaatiikin erityistä huomiota. Jäävätäänhän ihmisiä vähemmästäkin. Eli siksi on hyvä vaikuttaa puolueettomalta, hyväntahtoiselta, vaikkakaan kukaan ei oikeasti ole koskaan täysin puolueeton.
(3) Kolmas tekijä olisikin helppo osoittaa, jos sen on tullut hankkineeksi. Eli käytännön järkevien ratkaisujen esittäminen kulloinkin kyseiseen ongelmaan antaa paljon painoarvoa puhujalle tai kirjoittajalle. Mutta mistä on kyse?
Käytännön järki ratkaisussa on sitä, että ratkaisu vaikuttaa kuin kuka tahansa olisi sen voinut keksiä, jos vain olisi ollut vähän itseään fiksumpi ja pysähtynyt miettimään. Näin silloinkin, kun ratkaisu on mahdollisesti vaatinut huomattavia ponnistuksia. Sen on vaikutettava helpolta, selvältä ja silti hieman yllättävältä. Pelkkien kielenkärjeltä pyöräytettyjen neuvojen lateleminen ei tässä auta.
Eli ei tämäkään ihan simppeliä ole.
Käytännön järki vaatii treenaamista, suunnittelua, ja valmistelua. Ongelma on esitettävä ensin ymmärrettävässä muodossa — yleensä edellyttäen huomattavien pohjatietojen haalimista ja huolellista pohtimista ennalta. Seuraavaksi ongelmaan on tarjottava hyvä ja oivaltava ratkaisua, joka kuulostaa siltä, että se olisi kaikkein luentevin tapa käydä asian kimppuun. Tämäkin vaatii paitsi oivallusta, niin myös huolellista suunnittelua ja esittämistä.
Kyseessä onkin tavallaan taikatemppu. Taikurin tavoin puhujan on valmisteltava huomattavasti vaikuttaakseen välittömältä oivalluksineen — tehdäkseen niistä helppoja omaksua.
Vaativaa? Kyllä, mutta takuulla sen arvoista. Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.
Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.
Paitsi, jos olet se moraaliton manipuloija, joka on oppinut vaikuttamaan puolueettomalta, hyvältä tyypiltä, jolla on peukkuratkaisu pulmaan kuin pulmaan. Siis ratkaisu, joka ei leviä käsiin vasta kun olet kaukana verottajan, virkavallan ja voudin ulottumattomissa.
Tietenkään en kehoita käyttämään näitä taitoja manipulointeihin ja mainoskikkoihin.
Mutta en voi sitä estääkkään. Voin vain todeta Kom-teatterin teatteriteknikon sanoin (kun hänen avustajanaan kiinnitin vaatetangon pukuhuoneeseen): ”Samalla vaivalla olisit saanut sen myös suoraan!”
Katso vaikka ostoskanavaa. Useimpien infomainosten rakenne on (1) ”Univaikeudet / kasvisten pilkkominen / pohjelihasten muoto on ongelma, joka sinullakin varmasti on!”, (2) ”Hei, olen se ja se, tunnettu siita ja siitä…” ja viimeiseksi (3) ”Nyt olemme kehittäneet ongelmaan helpon, selkeän ratkaisun! Vain 99€…”
Infomainosten retoriikka on räikeää, mutta oikeilla jäljillä. Samat periaatteet jylläävät, mutta hienovaraisuutta ja sopivuutta, eli decorumia tarvitaan yleensä enemmän, kun puhut yleisön edessä.
Tämä on se rantavesi, johon sukelsimme puhujan matkassa. Decorum muodostaa monella tavalla retorisen eetoksen ytimen. Se että on kuin omassa elementissään on decorumia.
Se on sitä, että puhuu juuri sopivasti, näyttää juuri oikealta — sopivalta. On sopivan ironinen hipsterien parissa, lipevänluotettava poliitikkona, jörö suomalaisena. Sitä, että on sitä jotain jotakin — määrittelemättömän sopivaa. Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.
Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.
Kyseessä on, kuten arvata saattaa, kuulijoiden, katsojien tai lukijoiden tuntema tunne. Heidän tunnearvostelmansa tekstistä, sen esityksestä ja minusta puhujana tai kirjoittajana: olenko sopiva vai en?
Richard A. Lanham jopa toteaa decorumin olevan lähellä sellaisia keskeisiä ja lähes kaikkea määrittelemistä uhmaavia antropologisia käsitteitä kuin “akkulturaatio” ja “kulttuuri”. Vaikka viime kädessä kuulijat ja lukijat määrittävät oman decorumin tunteensa, ei se tapahdu tyhjiössä. Kyse on vuorovaikutuksesta ihmisten välillä, heidän “kulttuuristaan”.
Kyse on myös vuorovaikutuksesta esityksen ja yleisön välillä. Puhuja vaikuttaa yleisön valmiuteen hyväksyä asioita luontevina omilla valinnoillaan, omalla esiintymisellään, ja, no, olemalla hyveellinen, hyväntahtoinen ja käytännön järkevä.
Lanham sanoo, että yleisö yleensä tajuaa ja tunnistaa heihin kohdistetut retoriset keinot. Siksi luottamus yleisön ja puhujan välillä antaa mahdollisuuden ikään kuin ”unohtaa” tai jättää huomiotta esityksen tehosteet. Yleisö hyväksyy tällöin puhujan eetoksen ja esityksen heille sopivana.
Näin puhujat aktiivisesti muokkaavat sitä, mikä on sopivan kuuloista. Tästä muodostuu puhujan vastuu: toiminnallaan hän muokkaa myös tulevien puhujien sopivuuden mittaa.
Oletko siis eettinen puhuja vai vain vedessä kiiltelevä syötti?
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Seuraava artikkeli ”Kiitos sinulle, joka tämänkin artikkelin kirjoitit…” julkaistaan 3.9.
Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi. Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi? Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?
Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?
Vaikka ihmisen paras ystävä on suloinen löytökoira (tai vaikka kilpikonna) nimeltään Kyösti — puhujan paras ystävä on tunteellisuus:
Huumorilla saat yleisön mukaan. Korostamalla aiheen (ja myös yleisön) tärkeyden tuntua kuulijat pysyvät hereillä. Ja lopettaen sopivalla tunteellisella pauheella kuulijat nousevat valmiina toimintaan raikuvien aplodien lyödessä tahtia.
His Master’s Voice, Francis Barraud (1856-1924). Tämä erittäin tunneherkkä kuva on löytänyt tiensä myös mainokseksi.
Tämä on kaikkien puhujien unelma. Puhua niin, että yleisö ottaa jokaisen sanan vastaan kuin koiranpentu, joka kuulee omistajansa äänen. Tai kuin suklaakuorrutetun palan kultaa — sanojen sytyttäminä käyden spontaanisti tanssimaan kuin John Belushi Blues Brothersin kirkkokohtauksessa. Tunteellisuus vaikuttaisi olevan avain tähän. Taitavaa tunteen nostatusta kutsuttiinkin antiikissa nimellä pathopoeia, sanan mukaisesti, tunnerunoutta.
Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi. Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi? Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?
Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?
Puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan.
Kaikki on sallittua rakkaudessa ja retoriikassa — paitsi kuluneimmat kliseet. Aristoteles sanoi, että retoriikka on pohjimmiltaan taito, joka sinällään ei ole hyvä tai paha, vaan sitä voi käyttää molempiin. Mihin muuhun enemmistö mainoksista perustuu, kuin emotionaaliseen sumutukseen?
Aristoteles olisi varmasti seurannut mainoksia, vaalimainonnasta viilipyttyyn, kauhun ja inhon sekaisella mielenkiinnolla. Hän kehotti oppilaitaan pidättäytymään hyvässä kaiken tämän epärehellisen tunne-sun-muun-kieroilun sijaan. Kieroilu on tosin tunnettava, raa’an Arskan mielestä, sillä kierot puheet ja puhujat on fakta — ja todellinen totuuden ystävä tuntee kaikki tunnetut faktat. Sitä paitsi totuuden ystävä tietää myös, mitkä asiat ovat ”totuuden vihollisia.” Totuuden ystävä käyttää tunnesooloja niin sopivasti ja hillitysti kuin vain viileä jazz-kissa osaa — oikeissa kohdissa, oikeaan aikaan — totuuden tukena.
Oli miten oli, puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan. Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.
Käykäämme tunnevirheiden pariin ennen kuin perehdymme siihen, mikä tekee niistä “virheitä” ja pohdimme miten tunteilla tyylikkäämmin. Seuraava lista tunnevirhepäätelmistä toimii myös ostajan oppaana niille, jotka haluavat olla nautiskelijoita sen suhteen, minkälaista näädänmakuista viiniä heille kulloinkin tarjoillaan. Varoitus: teksti sisältää latinan ja kreikan kielisiä lainasanoja. Ei siis heikkohermoisille!
Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.
“Pelko” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals
Erityiset tunteisiin vetoamiset lienevät tuttuja, turvallisia. Ennemmin kuin perusteltaisiin jotain päätöstä, nostetaankin pöydälle jokin vallitseva tunnetila. Ja jos sitä ei ole, se nostatetaan. Muutamia klassikoita: argumentum ad odium on vetoamista vihaan, ad metum on vetomista pelkoon, ad superbiamylpeyteen, ad invidiamkateuteen. Jokaisen perustrollin työkaluja, siis.
Ad modum puolestaan vetoaa kohtuullisuuden tunteeseen — ruotsalaiset tuntevat tämän topoksen, eli puheenaiheen ja -tavan, nimellä ”lagom” . Ad modum on läheistä sukua virhepäätelmälle ad temperamentiam, eli uskomukseen siitä, että keskitie on ainoa oikea valinta, koska se on äärimmäisyyksien välissä (syödään vanhaa pullaa, koska se ei ole niin kylmää tahi kuumaa).
Asiaan liittymätön joviaalisuus (kreikaksi Charientismus), välihuutelu eli heklaus (netissä: trollit) ja tyhjän nauraminen ovat puolestaan tunteisiin vetoamista, jotta itse asia unohtuisi ja keskityttäisiin nauramaan sujuvalle sutjautukselle. Politiikassa se on tehokas näädän työkalu, sillä usein poliitikot vetoavat omaan maineeseensa, ja röhönauru on omiaan pudottamaan pönöttäjää pari askelmaa alas vallan tikkailla… Paitsi jos kyseessä on joku Stalin, joka passittaa naurattajan, koko matkan nauraen, Siperiaan.
Läheinen kaveri edelliselle on osuvat mutta kierot sanavalinnat ja niihin liittyvät tunnelataukset — doublespeak eli kaksoispuhe. “Työelämän joustot”, “sopeuttaminen”, “verosuunnittelu” ja “ennakoiva hyökkäys” ovat tällaisia, joissa positiivisen kuuloinen sana pyrkii hämäämään — no, ei varmaan juuri ketään viime kädessä.
Joskus paatoksesta nimittäin tulee bateettinen—tahattoman koominen. Toisinaan taitava puhuja toki tarttuu tilanteen koomisuuteen tarkoituksella ja antaa tulla täysilaidallisen näennäisen tahatontan naurattavuutta (“onko tämä mikki päällä” lienee se kaikkein kulunein…), jonka jälkeen siirtyy itse asiaan. Ja onhan itsetietoinen “tahaton” koomisuus osa hipsteriyttä, meidän ironian aikakauden “nuorisomuotia.”
Mutta usein bathoksen kohtaa kun sen isoveli pathos on eksynyt teille tiettymättömille ja puhujaa ei enää sfääreistä saa kiskomallakaan alas. Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen.
Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen
“Surumielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals
Muita erityisiä virheen muotoja ovat esim. argumentum ad misericordiam eli vetoaminen sääliin ja argumentum ad baculum, vetoaminen nuijaan eli uhkailu väkivallalla tai muilla epämiellyttävyyksillä. Tämä jälkimmäinen on kansainvälisen politiikan kielenkäytössä melkein arkipäivää: esimerkiksi Venäjä-pakotteet, uhkavaatimukset ja kauppasaarrot. Baculumin erityistapaus on argumentum ad nauseam, eli jankkaaminen kyllästymiseen saakka… se jos jokin on tuskainen tunne. (Elokuvakäsikirjoituksissa tyypillinen känniriita yleensä muodostuu toistamalla vuorotellen baculumia ja nauseamia.)
Ad misericordiam on perheen sisäisen politiikan perustyökalu, josta esimerkkiä ei varmasti tarvitsisi edes antaa: ajatellaan vain kolmetoistavuotiasta itkukohtauksen partaalla, kun pitäisi tehdä kotitöitä eikä chatata kavereiden kanssa: “Me ei olla nähty koko kesänä…”. Tai sitä 35-vuotiasta pelaamassa WOWia tai Candy Crushia: “Mä en ole koko päivään pelannut!”
Tommi Paalanen puolestaan (tuoreessa blogi-kirjoituksessa Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen) kuvailee erinomaisen hyvin ad misericordiamin käyttämistä trollaukseen ja keskustelukumppanien nujertamiseen feminismi-, miesasia-, ja sukupuoliblogeissa sekä -keskustelupalstoilla:
”Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu ”etuoikeutettujen” ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.”
Toisaalta koomikko Groucho Marxin ad misericordiam Chicolinin oikeudenkäynnissä elokuvassa Duck Soup on legendaarinen (Chico-veljen heittäessä väliin aivan parasta asiaankuulumatonta jovialiteettia):
Kolme tunnevirhettä on ylitse muiden — vaarallisuudessaan:
Toiveajattelu, joka hieman yllättäen on myös virhepäätelmien aatelia (“I have a dream…” on loistava puheen avaus, ei perusteltu argumentti), on myös vetoamista tunteisiin, niihin tulevaisuuteen liittyviin haaveisiin ja pelkokuviin. On yleistä ja harmitonta toiveajatella vaikka: Kun voitan lotossa… Kun saan ylennyksen… Kun saan apurahan…
Sen sijaan toiveajattelu yltiöpopulistisessa politiikassa, likaisessa bisneksessä sekä kaikenmaailman helppoheikkien suissa käy toisinaan vaaralliseksi: “äänestätte meitä / ostatte meidän osakkeita / otatte pillerin ja kaikki ongelmasi häviävät kuin Kaizer Soze. Puufh… ja ne ovat menneet.” Ja kaikki ilman perusteita sille, että ensimmäinen liittyisi jälkimmäiseen, tai olisi edes unelmantäyteisen puheen seasta uutettavissa. Vain hypeä hypen perään, jota seuraa ihmettely, kun asunto on mennyt, vatsavaivat eivät parantuneet ja olet matkalla vankilaan aivan uuden ja ennenkuulumattomaan rikokseen syyllistyneenä.
Pateettinen virhepäätelmä ei ole rikos, mutta sen ehkä toisinaan pitäisi olla. Kun liitämme inhimillisiä tunteita esimerkiksi satuolentoihin, tietokoneisiin, lemmikkeihin, kansakuntiin tai yrityksiin, ”syyllistymme” pateettiseen virhepäätelmään. Sinällään inhimillistä inhimillistää, mutta metsässä ollaan kun johdamme näistä kuvitelluista tuntemuksista lopputulemia.
Ajatellaan vaikkapa niin outoa ajatusta, että meidän yrityksellä on uskonnollis-moraalinen vakaumus eli siis tuntemus liittyen uskonnollisiin ja moraalisiin asioihin. Siksi yrityksemme ei vaikka voi hyväksyä raskauden ehkäisyä. Kyse on firman uskonnollisten tuntemusten loukkaamisesta! (Tätä on vaikea kuvitella todeksi, mutta niin juuri on yhdysvalloissa käynyt: http://nyti.ms/1z2wsTK).
Pateettinen virhepäätelmä ei siis ole vaaraton, vaikka se kuinka siltä kuulostaakin. Kyseessä erityistapaus antropomorfismista, eli ihmisen erityispiirteiden liittämisestä muihin kuin ihmisiin. Hiljattain Sir Anthony Kenny puhui antropomorfismien vaaroistoa Georg Henrik von Wrightin kunnialuennolla.
Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa.
Virhepäätelmien kuningatar onargumentum ad sentimens superior — vedotaan siihen, että tunteet (ja varsinkin ne loukkaantuneet tunteet) ovat tärkeämmät kuin mikään muu, kuten järki, kohtuus, turvallisuus, oikeudenmukaisuus jne, jne, jne. Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa. Jotenkin nämä tietynlaiset tuntemukset maagisesti ratkaisevat kaikki ihmiselämään ja yhteiskuntaan liittyvät murheet.
Viehättävä ajatus, eikä mikään ihme, että se on niin vetoava. Kuka haluaa olla kylmän kiskoinen välittämisen, rakkauden ja positiivisuuden vastustaja? Juuri välittämisen puutteesta syytetään (asiattomasti) usein niitä poliitikkoja, jotka kyseenalaistavat ajatuksen ns. Suuresta yhteiskunnasta…
“Ylimielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals
Ellei jollakulla ole tiukkaa tutkimusta tarjota siitä, että todellakin positiivinen ajattelu ratkaisee nämä ja nämä ongelmat, kyseessä on vain toiveajattelu. Kylmäkiskoisia ihmisiä tarvitaan osoittamaan, että tutkimusta sekä sosiaalityötä tarvitaan näiden ongelmien ratkomiseksi. Eli myös vihreää, riihikuivaa, kevyesti paahdettua rahaa pelkän positiivisuus-välittämislätinän lisäksi.
Jos on niin, että haluatte laittaa klassisen nimen käydylle keskustelulle (jonka sisältöön en käy tässä tarttumaan), niin juuri tästä sentimens superior virhepäätelmästä, presidentti Niinistö, teitä on syytetty kun aloititte kampanjan Ihan tavallisia asioita.
Mutta jos kerran tunteilu on sopimatonta, niin miksi sitten sanoin alussa sen olevan välttämätöntä? Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä. Käykäämme siis pienelle kiertokäynnille retoriikan teoriaan ennen kuin katsomme miten käyttää tunteita puheessa tyylikkäämmällä tavalla.
Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä.
Aristoteles tunnisti logoksen rinnalle ethoksen ja pathoksen vaikuttamisen keskeisinä välineinä. Logos tarkoittaa tässä yhteydessä argumenttia, eli sitä asia ydintä mistä puhutaan: perusteita ja väitteitä. Ethos ja pathos ovat puolestaan puheen psykologisia vaikuttimia ja ne juuri liittyvät tunteisiin. Ethos tarkoittaa luontevuutta, sitä onko puhuja kuin kotona omassa ympäristössään. Se koskee niitä tunteita, jotka puhujan olemus ja maine nostattavat hänen kuulijoissaan.
Pathos on puolestaan ne tunnetilat, jotka liittyvät itse esitykseen ja ennen kaikkea sen yleisöön. Ne tunteen, joita puhuja tuntee ja pyrkii nostatattamaan yleisössään puheensa avulla, ovat osa pathosta. Pathos on puheen hymiö: ohje sille, miten puheen sisältö tulisi ottaa vastaan.
Cicero painottaa kirjassaan Puhujasta, että puhuja näyttää oman tunnetilansa ja tämä on se mitä hän välittää kuulijoilleen. On suuttunut ja yrittää suututtaa; on rauhallinen ja yrittää rauhoittaa; on iloinen ja yrittää ilahduttaa. Tunnetilan voi toki esittää, mutta se on paljon vaativampaa kuin sen aidosti tunteminen. Hyvät näyttelijätkin hakevat omasta kokemusmaailmastaan aidon tunteen esityksensä tueksi.
Ilman näitä psykologisia vaikuttimia (ethosta ja pathosta) itse argumentin sisältö ei välity kuulijoille. Aristoteles ja Cicero eivät ole tässä yksin, vaan nykypsykologian ja neurotieteen mukaan tunteet liittyvät läheisesti asioiden omaksumiseen ja uuden oppimiseen. Jos asia esitetään niin, että se ei heräytä viisaria, ei sitä yksinkertaisesti tahdo ihmismieli seurata (tästä oli aiemmin puhetta).
Toisaalta ilman argumenttia niin ethos kuin pathoskin voivat vain pullistella vaikka kuinka vailla mitään sisältöä ja tarkoitusta, useimmiten herättäen yleisön komiikan tajun. (Tästä tosin on poikkeuksiakin, kuten bushismit. Niissä ei ole päätä eikä häntää, jos ei niin loogisesti kuin kieliopillisestikaan. Mutta silti ne jollain tasolla vetosivat valtavaan osaan amerikkalaista yhteiskuntaa, sillä bushismit tuntuvat tunnetasolla järkeviltä.)
Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen
Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen. Ihminen ei opi ilman motivoivia tunteita. Ihminen ei tee mitään ilman motivoivia tunteita. Pelkkä asiasisältö ei muuta mitään. Vasta kun ihminen tuntee olonsa joko uhatuksi, halutuksi, toivotuksi, loukatuksi, tärkeäksi tai vaikka ymmärretyksi alkaa hän tekemään jotain asian hyväksi.
Kuten Aristoteles sanoi, pohjimmiltaan tunteet liittyvät mielikuviin ja vaikutelmiin, jotka puolestaan nojaavat siihen, mitä uskomme ja tiedämme. Tunteet liittyvät siihen, miten kuvittelemme asioiden olevan: miten toivomme niiden kääntyvän, ja mitä pelkäämme tulevan. Ne liittyvät vaikutelmiin todellisista ja oletetuista loukkauksista. Toisaalta ne liittyvät mielikuviin todellisesta ja oletetusta yhteenkuuluvuudesta — siitä tuesta mitä olemme saaneet tai luulleet saaneemme. Tai josta luulemme jääneemme paitsi.
Taitava puhuja muokkaa tunteita tarttumalla mielikuviin ja vaikutelmiin, luoden uusia sekä muunnellen vanhoja. Toisaalta, näiden puhujan luomien ja muokkaamien vaikutelmien lisäksi yleisön mielessä olevat valmiit vaikutelmat osin määräävät sen, miten puhujan tunnelataus tulkitaan. Nämä uudet ja vanhat mielikuvat, herra presidentti, lopulta määrittävät onko puhuja tai kirjoittaja yleisöstään tunteellisen koskettava vai bateettisen naurettava.
Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian… Annan tässä silti pari karkeaa, mutta hyödyllistä vinkkiä, unohtamatta niihin liittyviä riskejä.
Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian…
1. Muista asiasisältö. Tunteet tulevat sen tueksi. Ilman kunnolla perusteltua argumenttia yleensä puhuja jättää kuulijoille vain kuumaa ilmaa ja puhkumista vailla palloa johon sen laittaisi. Ilman argumenttia tunteellisuus on vain virhepäätelmää virhepäätelmän perään. Mutta pelkkä logos ilman tunnetta ei anna tarttumapintaa kuulijoille.
2. Tunteet, jotka ovat varmoja tehokeinoja, ovat suuttuneisuus ja huvittuneisuus. Suuttunut yleisö on valmis välittömiin toimiin. Parhaiten tähän pääsee, kun antaa yleisön ymmärtää, että heitä on halveksittu ja vähätelty. Tai heille tärkeitä asioita on halveksittu ja vähätelty. Dissaus herättää mehukkaan vihaisuuden ja kostonhimon. Ongelmallista suuttumuksessa on, että se tuppaa laantumaan pidemmän päälle. Lisäksi sitä on hankala hallita, ja se voi muuttua silkaksi vihan lietsonnaksi. Joten varaudu siihen, että vastapuoli saattaa syyttää sinua ad odium -virheestä: vihapuheista.
Huvittuneisuus herättää vähemmän närää, mutta jos homma menee pelkäksi hauskuutteluksi, asia unohtuu — vähintään yleisön mielessä seuraavana päivänä, kun he yrittävät vain toistaa näppärää sutjautusta työkavereilleen. He keskittyvät nauttimaan ja nauramaan. Tästä syystä parodia ja ironia eivät ole tehokkaimpia välineitä massojen hallinnassa. Tosin massojen miellyttämiseen niistä on.
Toimi siis vaikka näin: Kokoa yleisösi yhteen aloittamalla hauskasti, mutta siirry asiaan pian sen jälkeen, viljellen muutamia tarkkaan valittuja nokkeluuksia matkan varrella vakavoituen loppua kohden.
3. Patriotismi, isänmaallisuus on toinen tehokas tapa saada kiinni tunteista. Tosin perinteinen isänmaallisuus on hieman huonossa huudossa ja siksi jossakin määrin saattaa mätkähtää puhujan omille kasvoille. Mutta usein tehokkaampi locus communis, elimeikäläisyys ja heimolaisuus on samaa juurta. Meidän firma. Me hevosharrastajat. Me autokauppiaat. Me telakan steppaavat levyhitsarit.
Vetoamalla yhteenkuuluvuuteen saadaan usein toivottu tunnetehostus. Tähän meikäläisyyteen perustuu myös ethokseen liittyvä sympaattisuus puhujaa kohtaan, ja siksi puhuja usein yrittää tavalla tai toisella olla edes vähän samanlainen kuin kuulijansa. Varaudu syytöksiin populismista.
4. Voit vedota esimerkillisiin ihmiseen, johonkuhun jonka kaltaisia yleisö haluaa olla. Tavallaan edellinen meikäläisyyden tuntemus tiivistetään oman heimon johtajaan tai symboliin. Timo Soini teki hiljattain näin, verratessaan itseään Muumipeikkoon. Vertaus on tehokas tapa nostaa esille (tässä tapauksessa kuvitteellinen) henkilö johon yleisöllä on vahva tunneside. Soinin vertaus on herättänyt, ymmärrettävistä syistä, närää.
On olemassa myös sopiva klassinen retorinen kuvio esimerkillisen ihmisen nostamiseen esiin: sivuhuomautus eli apostroofi. Puhutellaan jotakuta kesken puheen ja käytetään tätä henkilöä tunteen kanavoimiseen. Kyseessä voi olla yleisön jäsen (Rouva ministeri, näytä meille esimerkkiä…) tai joku joka ei ole paikalla (Mannerheim, meidän on oltava kuten sinä…), tai jopa jonkin elottoman personifikaatio (Yliopiston seinät, olette nähneet paljon, mutta annammeko teidän myös nähdä tämän tapahtuvan…). (Apostroofia voi toki käyttää muuhunkin, kuten jonkun halveksutun puhutteluun: tätäkö sinä halusit, Adolf!). Varaudu kuitenkin myös syytökseen valheelliseen auktoriteettiin vetoamisesta.
5. Apostroofin lisäksi tunteita voi tuoda esiin kertomalla tarinoita: nappaamalla vaikka yleisö mukaan mielenkiintoiseen tarinaan löytökoirasta, jolta puuttui toinen takajalka ja pala korvaa. Mutta tämä serapi oli aina niin iloinen kuullessaan tutun äänen. Luottamus, se näkyi sen ruskeista silmistä harmaalaikukkaan pitkän turkin alta. Enempää ei varmaan tarvitse sanoa, kuin että Hollywoodissa lähes kaikki sarjat saavat jatkoa, joiden pilottijaksossa on koira… Mutta jos tarinasi karkaa lapasista, varaudu syytökseen asian vierestä puhumisesta.
6. Kun kyseessä on vakavat, voimalliset tunteet, tunnepitoisuutta lisätään tyypillisesti vähän kerrallaan. Puhutaan jopa tunteiden tukahduttamisen tärkeydestä — siinä mielessä, että puhujan on hyvä näyttää pyrkivänsä ennemmin pitämään tunteitaan kurissa kuin päästävänsä ne valloilleen. Näin yleisö ottaa sympaattisemmin tunteet vastaan. Voit tosin saada syytöksen muiden tunteiden manipuloinnista, jos jäät kiinni epäaitojen tunteiden tukahduttamisesta
7. Tunteet halutaan jakaa yleisön kanssa, ja puhujan on näytettävä esimerkkiä tunteen tuntemisessa. Sitä ei voi vain sanoa, vaan se pitää näyttää. Siksi puhujan ei yleensä kannata piiloutua pöntön, papereiden tai powerpoint-esityksen taakse: yleisö lukee tunteesi asennostasi, äänestäsi ja kasvoiltasi — anna heille siihen mahdollisuus.
Mutta rajansa kaikella. Muistetaan bathos, joka tulee kylään, kun krokotiilin kyyneleet valuvat, miehusta revitään ja tuhkaa ripotellaan hiuksiin. Usein suositellaankin aloittamaan mahdollisimman neutraalisti ja rauhallisesti, puhuen suoraan ja yksinkertaisesti. Selkeästi. Lyhyin lausein.
Kuunnelkaa vaikka Timo Soinia, joka on tunnepitoisten puheiden sulkahatuton suomenmestari. Soinin yksinkertainen, kansanmakuinen, ja siis itse asiassa erittäin sofistikoitunut, tarkkaan harkittu ja koulittu retoriikka ei jätä ketään kylmäksi — oli sitten hänen puolellaan tai ei. Sama pätee presidentti Niinistöön, joka myös hallitsee tunnepitoisen puheen. Oli se mieleesi sitten bateettista tai pateettista — Niinistöltä ei yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat selkeät lauseet ja ilmaisut hetkessä lopu.
Tai jos Soini ja Niinistö eivät ole makuun, niin kuunnelkaa Pharrell Williamsia tässä kappaleessa:
Yksinkertaista mutta vakuuttavaa.
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
En hirveästi pysty isottelemaan tieteellisillä saavutuksillani. Riittävän kauan olen kuitenkin pyörinyt kuvioissa voidakseni väittää: asiantuntijoiden ja huippututkijoiden olisi hyvä ottaa oppia stand-up -koomikoilta.
Eikä tämä ole vitsi, olen erittäin vakavissani. Stand-up -koomikoilta voi oppia juuri sen, mitä tieteellisessä työssä kaivataan. Ylipäänsä esitelmien pitämisessä, myös tieteen ulkopuolella. Varmasti ihan työskenkentelytavoissakin olisi puolin tai toisin vaihtokauppojen aineksiksi, ja työmotivaation ylläpitämisessä myös. Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.
Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.
Ne, jotka tieteen tekemiseen ovat käytännössä tai teoriassa perehtyneet, tietävät että tutkimukseen kuuluu keskeisesti omien tulosten esittely eri esiintymisareenoilla: niin tieteellisten julkaisujen sivuilla, esiintymällä päivystävänä asiantuntijana suurelle yleisölle, sekä tieteellisissä konferensseissa, symposiumeissa ja työpajoissa.
Harvemmin riittää kyhjöttäminen omassa kammiossaan huopatossuja hangaten laitosten marmorilattioita vasten staattisen sähkön toivossa. Tarvitsee esiintyä tarkkailevan yleisön kiikareissa useammin kuin esimerkiksi hanhikorppikotka, jotta olisi toivoa tulevaisuudesta rahoitus- ja virka-arpajaisissa. Tulee näkyä, kuulua, ja jäädä mieleen. Vaikka tiedettä voi toki tehdä sen itsensä takia ja omaksi ilokseen huopatossujen iskiessä kipinää, tuloksia kuitenkin esitellään ennen kaikkea yhteisen hyvän eteen. Inhimillisen tiedon edistäminen on koko tiedeyhteisön ja ihmiskunnan yhteinen hanke.
Jälkimmäinen voi olla joskus hankala muistaa. Olin muutama vuosi sitten kollegani kanssa empatiaa käsittelevässä monitieteellisessä konferenssissa, jossa filosofit, psykologit, psykiatrit, sosiologit, antropologit ja näiden lukuisat eri risteytymät ympäri maailmaa esittelivät käsityksiään aiheesta. Kaiken kaikkiaan oiva läpileikkaus erilaisista tieteellisistä heimoista ja näiden erilaisista tavoista, joita olisi voinut tarkkailla hiljaisella kommenttiraidalla kuin sir David Attenborough ikään. Mutta surukseni on sanottava, että mieleeni jäi vain kahdenlaiset esitykset.
Yhdet jäivät kerrassaan kiehtovien sisältöjensä takia. Toiset vain jäivät mieleen. Minulla ei ole aavistustakaan, olisivatko esitysten sisällöt olleet mielenkiintoisia. En voi sanoa, että esitykset olisivat olleet pitkästyttäviä, sillä en seurannut niitä riittävän tarkkaavaisesti aidosti pitkästyäkseni. Mikä tahansa muu oli sillä hetkellä mielenkiintoisempaa. Jos ne olisivat olleet sisällöllisesti huonoja, mutta mielenkiintoisesti esitettyjä, minulla olisi ollut niistä jotain sanottavaa esittäjälle – kriittiset kommentit auttavat tutkijaa korjaamaan työtään. Jos ne olisivat olleet päivänselvällä tavalla sisällöllisesti kiinnostavia, mutta pelkästään huonosti esitettyjä, silloinkin olisin kuunnellut tarkkaavaisesti, vaikka koko luontoni huutaisi Angry Birdsiä. Mutta jos en kykene arvioimaan aiheen merkitystä vaivautuakseni pinnistelemään, tai jos esitys ei tarjoa edes viihdearvoa, en yksinkertaisesti pysty seuraamaan. Näin kävi monien esitysten kohdalla: ne jäivät mieleen lähinnä aikana, jota en ikinä saa, tai edes toivoisi saavani, takaisin.
Yhteinen nimittäjä kaikille näille valitettavuudessa mieleen jääneille esityksille oli se, ettei niissä ollut yleisöä. Enkä tarkoita, etteikö paikalla olisi ollut ihmisiä kuulemassa, oli toki salin täydeltä. Esityksiä vain ei yksinkertaisesti oltu suunnattu kuulijoille.
Niinpä niin, ei yleisöä… Kuva: Benson Kua, Toronto, Canada
Tai korkeintaan vain harvoille kyseisiin salaisuuksiin vihkiytyneille. Meille muille olisi ollut sama, kuin tilaisuutta spiikannut järjestäjä olisi sanonut ”…Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta. Esitysten aikana ei saa poistua, ja yleisö saa sähköiskun varmuuden vuoksi jokaisesta silmänräpäytyksestä.” Onneksi oli luettavaa, pelattavaa ja kollega, jonka kanssa pystyi hihittelemään milloin millekin infantiilille. Monien näiden esitelmien keskeinen rivien välistä kuulunut viesti tuntui olevan, että ”Olen hirmu fiksu, ja osaan käyttää oikein, oikein vaikeita ilmaisuja, kuten ‘postmodernin metadiskurssin dekonstruktiivinen metaluenta’.”
”…Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta. Esitysten aikana ei saa poistua, ja yleisö saa sähköiskun varmuuden vuoksi jokaisesta silmänräpäytyksestä.”
Tällaista mokaa ei stand-up -koomikko ikinä tekisi, ainakaan kahdesti. Miksi? Voisin vastata retoriseen kysymykseeni ikivanhalla zen-arvoituksella: jos metsässä kuuluu vitsi, jota kukaan ei kuule, onko se hauska?
Stand-up -koomikko tietää nimittäin olevansa lavalla yleisöään varten, vaikka heittäisikin keikkaa ihan puhtaasti omasta ilostaan. Lavalle astuessaan hänellä on tavoite, viihdyttää yleisöä, ja hän on suunnitellut oman esiintymisensä juuri sitä varten. Hän saa kiksit siitä, että yleisö lähtee mukaan hassutuksiin ja palkitsee koomikon naurunremakalla, kun juttu on tarpeeksi hyvä.
Katsotaanpa oikein tarkkaan, mihin kaikkeen mm. itse olen syyllistynyt: olkoon tämä tunnustus katumusharjoitukseni.
Itseni pitämistä alle riman osuneista esitelmistäni sekä kollegoideni ja tutkimusta tekevien ystävieni kokemuksista olen oppinut, kuinka tyypillinen konferenssiesitelmä tehdään. Ja missä se menee pieleen. Katsotaanpa oikein tarkkaan, mihin kaikkeen mm. itse olen syyllistynyt: olkoon tämä tunnustus katumusharjoitukseni.
Kun tutkija ryhtyy väsäämään esitelmäänsä, se on yleensä viime tingassa. Syy tähän on se, että tutkijaa ahdistaa omat aiemmat kokemuksensa esiintymisestä, ja pakkopullaa työntelee ja lykkää mielellään kohti sitä vihoviimeistä reunaa, jolta se on syötävä. Tutkija – riippumatta kansallisuudestaan – suhtautuu tilaisuuteen kuten suomalainen hääpuheeseen (josta on ollut puhetta ennenkin): asia kyllä puhuu puolestaan. Se riittää, että esittelee tulokset, käkkyrät ja käsitteelliset kiemurat.
Esitelmää laatiessa tutkija on hyperfokusoitunut itseensä ja asiaansa. Hän miettii: ”Mitä minä tulen sanomaan?”, ”Mitä mieltä minä oikein olenkaan tästä asiasta?”, ”Miten saan kaiken tämän mahtumaan kalvolle?”, ”Miltäköhän näytän siellä edellä?”, “Kunhan vaan en mokaa!” ja niin edelleen. Koska esiintymistilanteessa tutkija on asettanut itsensä alttiiksi julkiselle teloitukselle, hän suojautuu. Hän asettuu paperin tai pöntön taakse. Hän asettuu vaikeiden sanojen taakse. Ja hän asettuu vielä varmuuden vuoksi esitykseen ja kalvoihin lisätyistä detaljeista kasattujen patovallien taakse. Hän ei edes katso yleisöön. Katsoo paperiin, josta lukee. Hän puhuu itselleen. Ja kun kysymysten vuoro tulee, hän ristii kätensä ja ottaa kritiikin vastaan nöyrän alistuneesti: hymisten kaksitoista ”Mm, hyvä pointti. Pitää ajatella tuota.” -rukousta hän kirjoittaa ylös epäselviä koukeroita muistikirjaansa vajoten.
Koska hän puhuu itselleen, hänen ei tarvitse puhua auki tärkeää mutta arvattavan vaikeasti ymmärrettävää keskeistä sisältöä tai niistä saamiaan ajatuksia. Tai vaivautua korostamaan tärkeimpiä kohtia edes äänenpainoillaan. Tai pitää huolta yleisön viihtymisestä edes pienillä huumorin pilkahduksilla.
Lopultakin seuraa, että kaikki tieteellisesti mielenkiintoinen tapahtuu aivan muualla kuin esitelmien aikana. Tyypillisesti kiihkeän intohimoisissa keskusteluissa konferenssi-illallisella muutaman rohkaisevan jälkeen. En ihmettele, että monille tieteentekijöille konferenssiesitelmät ovat lähinnä tekosyy päästä ”verkostoitumaan”. Yhtä hyvin esitelmät kai voitaisiin jättää väliin kokonaankin, ja siirtyä suoraan sosiaalisiin aktiviteetteihin; mutta kaipa tiede tarvitsee näitä rituaaleja.
Miten sitten stand-up -esitys eroaa tieteestä? Itse en ole stand-up -koomikko. Mutta yleisenä puhetyöläisenä ainakin minusta tuntuu että näin se voisi mennä (korjatkaa toki, jos olen väärässä).
Koomikko miettii esitystään etukäteen, koska nauttii siitä.
Koomikko miettii esitystään etukäteen, koska nauttii siitä. Esityksessä hänen taitonsa punnitaan, ja hän pääsee tekemään vaikutuksen yleisöön. Esitystä varten niitä kaskuja hiotaan. Kaiken esiintymisen taika on siinä, että kun jokin on tarpeeksi valmisteltu ja hiottu, se näyttääkin yhtäkkiä spontaanilta. Jopa etevämmät stand-up koomikot, kuten irlantilainen Dara O Briain, kertovat harjoittelevansa uutta showtaan pienillä klubeilla ennen niiden viemistä tien päälle. He hankkivat kokemusta esiintymisestä, ja kokemusten kautta he kasvavat hyviksi esiintyjiksi.
Koomikko tietää tekevänsä työtään koko persoonallaan: sillä, mitä hänestä ennalta tiedetään, miltä hän näyttää, kuinka hän elehtii. Hän myös pelaa omilla tunnetiloillaan, joita hän ei kuitenkaan voi peittää, ja joihin hän tietää yleisön reagoivan. Ja toki vitseillä, mutta ne eivät ole ainoa osa esitystä.
Koomikko on jo valmistautuessaan fokusoitunut yleisöön ja tilanteeseen. Hän miettii rakennetta, dramaturgiaa, jännitteiden rakentamista. Kuinka hän saa yleisön mukaan, kuinka reagoi yleisön ailahteluihin. Hän pitää ennalta huolen siitä, että yleisö käyttäytyy juuri hänen haluamallaan tavalla. Koomikko ei suojaudu, sillä hän tietää, että siihen yleisö reagoi kaikista huonoiten. Hän tuo itsensä esiin kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja käyttää niitä edukseen. Esim. kuulemani mukaan eräs ylipainoinen koomikko seisoo mikrofonitelineen takana ja kysyy ”Näettekö minut, vai onko tää mikkiständi edessä?” Hän on avoin. Yleisöstä huudeltuun kommentointiin hän ei suhtaudu nöyrästi, vaan osana esitystä.
Koomikko puhuu yleisölle, ei itselleen. Hän muodostaa tunnekontaktin heti kättelyssä, puhuu kieltä jonka yleisö ymmärtää. Koomikko käyttää rytmejä, äänenpainoja ja äänensävyjä saamaan aikaiseksi juuri sen, mitä hän haluaakin. Yleisön saamat reaktiot ovat koomikon työmaa.
Yleisön saamat reaktiot ovat koomikon työmaa.
Tieteellistä uraa voi ja kuuluukin tehdä sen itsensä vuoksi, mutta tuloksia esitellään yleisölle. Kun tuloksia esitellään – tai sen puoleen mitä tahansa esitelmää pidetään missä tahansa yhteydessä, tieteen nimissä tai ilman – työmaana on silloin yleisön reaktiot, aivan kuten stand-up -komiikassa. Jos esiintymislavalla on tutkija, silloin tavoitellut reaktiot ovat uteliaisuus, mielenkiinto, ajattelu, kysymykset, kommentit ja niin edelleen. Ilman näitä reaktioita, tiede ei jää mieleen, eikä huonot tulokset saa ansaitsemaansa korjaavaa palautetta.
Tässä siis ehdotelmani oikeastaan kenelle tahansa esitelmiä pitäville, ei vain tutkijoille:
1. Arvosta esiintymistilannetta, ja jos mahdollista, nauti siitä. Pidä sitä itsellesi merkityksellisenä ja tyydyttävänä. Harjoittele, esiinny, lämmittele ja kokeile esitelmää yleisön edessä, vaikka vain jonkin perheen jäsenen. Järjestä itsellesi mahdollisuuksia saada erilaisia kokemuksia esiintymisestä ja puhumisesta. Juuri kokemuksen kautta opit hyväksi esiintyjäksi.
2. Tiedä, että koko olemuksesi on työkalusi esityksessä, ei vain paperille tai kalvolle kirjoitetut sanat. Ne eivät jää mieleen, ellei kaikki sen takana ole kunnossa: tapa jolla kehystyt tilanteeseen, se miltä näytät ja kuulostat, ja mitä tunteita itse koet ja siten saat yleisösi kokemaan. Asia ei mene perille itsestään, paitsi poikkeustilanteissa.
3. Älä valmistautuessasi keskity itseesi ja asiaasi, vaan siihen, miten saat yleisön ymmärtämään sen ja kokemaan haluamasi reaktiot. Aseta itsellesi tavoitteita yleisön suhteen. Mieti kuinka aloitat, kuinka lopetat, ja kuinka näiden välissä korostat oikeita juttuja mieleenpainuvasti. Kuinka teet ymmärryksestä helppoa, ja välillä kevennät tunnelmaa.
4. Et voi peitellä etkä suojata itseäsi, joten voit yhtä hyvin olla rennosti oma itsesi. Riittävän rennosti siis, älä liian kuitenkaan. Esiintyessäsi olet joka tapauksessa se, joka hallitsee huonetta ja huomiota, joten käyttäydy sen mukaisesti. Kaikki kritiikki ei ole ansaittua vaan toisinaan nokkavan omahyväistä itsekorostusta, joten voit ihan hyvin keksiä sarkastisia kommentteja asiattomuuksiin. Hyvä tieteellinen esiintyjä osaa näpäyttää nokittelijoita yleisön suureksi riemuksi.
5. Puhu yleisölle, älä itsellesi: muodosta myönteinen tunnekontakti yleisöösi, ja säilytä se läpi esityksen. Ennakoi, mikä on vaikeasti ymmärrettävää, ja pysähdy niiden asioiden selkokielistämiseen. Puhuessa voi saman asian sanoa uudelleen toisin sanoin, jos tarvetta on. Keskity tärkeimpään ja korosta sitä (ajattele esim. scifi-sarjoja, niissä on aina jokin keskeinen tekninen juttu, jonka joku tiukan linjan tiede-spock sanoo, ja jonka sitten joku kadunmieskapteeni-kirk tiivistää yhteen selkokieliseen metaforaan). Varmista, että yleisö pysyy kärryillä ja hereillä, eli pidä pieniä taukoja siirtymissä, kysy ohjaavia kysymyksiä ja käytä ääntäsi vaihtelevasti. Älä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.
Älä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.
Kyse ei siis ole sirkuksesta tai pelleksi tekeytymisestä. Puhumasi asian rooli on pitää huoli siitä: se erottaa sinut sirkuspellestä. Mikäli olet huolissasi, ettei sinua oteta vakavasti, kannattaa tietenkin satsata tämän eron tekemiseen. Mutta mikäli luotat asiaasi ja pidät sitä esittämisen arvoisena, pidä huoli siitä, että muut ymmärtävät ja jaksavat myös kuunnella sen. Se ei ole tutkimustulostesi vastuulla, vaan sinun. Ja olet velkaa tieteelle ja tekemällesi tutkimukselle, että kunnioitat sitä esittämällä sen tulokset arvonsa mukaisella tavalla.
— Markus Neuvonen on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.
Mitä tekemistä on lipevällä kiipijällä, hääpuheella, onnistuneella innovaation markkinoinnilla ja rahoitushaulla, Marcus Tullius Cicerolla sekä radio-ohjattavalla kumioravalla? Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.
Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.
Kansallisen itsetuntomme rakkaimpia riippakiviä on markkinointi. Mantramainen ratkaisu kansantaloudellisiin ongelmiin on yleensä ”lisää innovaatioita ja parempaa markkinointiosaamista”, hieman samaan tapaan kuin sosiaaliset ongelmat ratkeavat sillä, että ”ihmiset ottavat vain vastuun itsestään”. (Melko helppoa, eikö?) Suomalaiset eivät kuulemma osaa markkinoida, eivät osaamistaan eivätkä osaamisensa tuottamia hienoja vipstaakkeleita tahi härpättimiä.
Tämä on varmasti aivan totta. Se johtuu siitä, että puhetavoiltamme olemme insinöörimäiseen ajatteluun taipuvainen hautajaiskulttuuri. Ja tämä kaikella rakkaudella insinöörejä kohtaan, joita ilman tätäkään tekstiä ei syntyisi! Puhun nyt nimittäin vertauskuvin..
Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta.
Selitän tämän. Tahtoisin yllyttää lukijaa tilaisuuden tullen pieneen antropologiseen kenttäkokeeseen, osallistuvaan havainnointiin pienen fennougriheimomme hääseremonioissa. Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta. Seuraa nimittäin yksityiskohtainen tekninen selostus siitä, mitä tapahtui syntymästä tähän päivään. Häissämme puheet ovat välttämätön paha, jota inhoavat ennakkoon sekä puhujat että yleisö, ikään kuin pakollinen kujanjuoksu joka täytyy ennakkorangaistuksena vain kestää ennen odotetumpia ohjelmanumeroita, kuten booliastiaan hukuttautumista ja puukkotappelua.
Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg hautajaisten sijaan tällä kertaa menossa naimisiin!
Useimmissa muissa puhekulttuureissa tällaisia ruumiinavausraportteja luetaan nimittäin hautajaisissa. Mahdollisimman objektiivisen kuvauksen tapahtuneesta saa, jos edesmennyt ja tämän omaiset ovat insinöörejä, ja tämä on täysin hyväksyttävää. Mutta häissä, joissa tarkoitus on juhlia nuorenparin onnea? (Käy lukemassa täältä, miten turmella tuskainen hääpuheperinne rautaisella otteella — koskettavasti.) Eikä sellaisilla innovaatioita myydä. Tämä tiedettiin jo antiikissa! Roomalaisilla oli oma sanansa tunnetilalle, joita tällaiset puheet herättivät: taedium, pitkästyneisyyden aiheuttama turtuminen.
Meillä on sillä tavalla vinoutunut ja syvään juurtunut käsitys, että kaikki muu kuin yksityiskohtainen tosiasioiden ja tapahtumien kuvaus on “sitä itseään” – paskan puhumista – sillä kovat asiat puhuvat kyllä puolestaan. Eivät puhu. Me puhumme asioidemme puolesta. Ja jos puheistamme puuttuu nykyhetki ja ennen kaikkea tulevaisuus, onko ihme, etteivät insinööritieteemme suurenmoiset ihmeet mene kaupaksi?
Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa
Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa paljon. Tähän ei tarvitse sijoittaa miljoonia veronmaksajien rahaa, se on ihan ilmainen: nimittäin silloin kun ostamme, ostamme tulevaisuutta.
Tämän tiesi jo Cicero. Kun puhumme menneestä, siitä mitä tapahtui ja miten asiat olivat, ihmisen mieli juoksentelee enimmäkseen kysymyksissä ansioista ja syyllisyydestä. Kun puhumme nykyhetkestä, siitä miten asiat ovat juuri nyt, kiinnitämme huomiota tunteisiimme. Siihen, mikä on hyvin, ja mikä huonosti. Asioiden luonteeseen. Mutta kun meidän pitäisi motivoida toimintaa ja saada päätöksiä, on parasta siirtää huomio tulevaisuuteen.
Esimerkkinä toimii hyvin perheriita. Riidat käydään enimmäkseen menneisyydestä puhuen. Niin kauan, kuin keskustelu pyörii ”whodunnit”-akselilla, se ei tule ratkeamaan, vaan on syyllistämällä lyömistä. ”Sinä et ikinä vie roskia! En muista koska viimeksi!” ”Silloinkin vein!” ”Yksi kerta! Aina muuten minä olen vienyt!” Ja niin edelleen.
Ainoa tapa rikkoa tämä alati syvemmälle sukeltava syöksykierre on tuoda keskustelu nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. ”Ei sillä väliä, kuka teki ja mitä. Nyt minusta tuntuu pahalta ja epäoikeudenmukaiselta.” – paljon parempi. Tai ”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?” – samoin. Katsokaa, miten keskustelun painopiste siirtyy ja tulehdus helpottaa, kun menneisyys jätetään rauhaan.
”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?”
Toisin sanoen, haudatkaa kuolleenne älkääkä manatko niitä paikalle. Kalmojen paikka on maan uumenissa. Älkääkä missään nimessä esitelkö niitä vaikkapa potentiaalisille sijoittajille tai asiakkaille, ellei se uskottavuuden nimissä ole tarpeen.
Ulkomaista pääomasijoittajaa kiinnostaa, mitä tapahtuu jos hän työntää kolikkonsa tarjolla olevaan pajatsoon. Pajatso pitää saada näyttämään houkuttelevalta, hullunvarmalta ja uskottavalta tulevaisuudelta sen valossa, mitä hän tietää. Empivä asiakas pitää kävelyttää mielessään tulevaisuuteen, jossa tuotteen omistaminen on parempi kuin nykyhetki ilman sitä. Kun kirjoitat CV:tä ja työhakemusta, tai vaikkapa apurahahakemusta, yrität auttaa potentiaalista työnantajaa tai apurahan myöntäjää arvioimaan, onko näissä papereissa maalailtu tulevaisuus hyvä ja uskottava.
Jopa Aikakoneen mainos lupaa ”fantastisen tulevaisuuden” kokemuksen.
Mutta jos tulevaisuudesta puhuminen on niin hyvä juttu, miksi sitä kutsutaan “paskan puhumiseksi”? Koska sitä ei ole vielä tapahtunut. Ja koska te hyvät ja suoraselkäiset ihmiset olette totuuden rakkaudessanne jättäneet tulevaisuudesta puhumisen petollisten roistojen käsiin. Meidän pitää erotella hyvä retoriikka pahasta retoriikasta, myös tulevasta puhuttaessa.
Hyvää verbaalista lannoitetta on nimittäin sellaisen tulevaisuuden maalaaminen, johon itsekin uskot ja hyvin perustein. Et lupaa valheita, vaikkei kristallipalloa olekaan.
Paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa.
Sen sijaan paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa. Se on syy, miksi roska myy, ja miksi pahimmillaan organisaatioille vahingolliset ihmiset usein etenevät niin helposti yrityksissä ja virastoissa. Lipevä paskanpuhuja pursuaa ideoita, ehdotuksia ja suunnitelmia. Hän saa puheillaan muut elämään ruusuisessa mielikuvitusmaassa – juuri riittävän kauan, että saa seuraavan ylennyksen. Varsinaiset työnsä hän saattaa hyvinkin sössiä, tunaroida tai laiminlyödä täysin.
Tai sitten sinulle myydään mielikuvaa itsestäsi timmin fittinä sporttihirmuna, jonka perään kaikki kuolaavat. Kunhan ostat tällaisen kuntoilulaitteen kotiin. Helppoa kuin synnytys, vain senttiä vaille tonni! Vain kallis laite, jonka laadusta ei ole takeita, ja jonka päivittäinen käyttö tulee edellyttämään sinulta poikkeuksellista tahdonvoimaa. Aivan kuin sängynalus ei olisi jo muutenkin tukossa roinaa, samoin kuin tulevaisuutesi hyviä, mutta epärealistisia aikeita.
Katsokaapa miten tämä toimii politiikassa. Tulevaisuus myy sielläkin, joko pelottelun tai toivekuvien muodossa. Menneestä poraaminen ei vain tuo ääniä, uskokaa nyt jo. Se on tulevaisuus, jonka ihmiset haluavat ostaa.
Puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka.
Jos olet pelastamassa Suomen tulevaisuutta hienoilla innovaatioillasi, tee siis näin: puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka. Anna meille syy kulkea sinne, ja osoita meille tie. Ketään ei kiinnosta tekniset yksityiskohdat siitä, mitä olet tehnyt tähän mennessä – ei, paitsi silloin, kun puhe haiskahtaa liikaa, ja uskottavuutta pitää puntaroida ansioita vasten. Mutta ensin tarvitsemme tulevaisuuden, johon uskoa ja haluta.
Ai niin, ne radio-ohjattavat kumioravat. Eivät varsinaisesti liittyneet aiheeseen mitenkään, mutta voisin kuvitella, että niistä saa ainakin hemmetin paljon kiinnostavamman hääpuheen aikaiseksi kuin nekrologia ennakoimalla.
— Markus Neuvonen on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.
P.S. Tässä on yksi mahdollinen esimerkki, miten voit turmella onnistuneesti piinaavimman hääperinteemme
1. Aloita jollain, millä saat yleisön nauramaan. Käytä esim. klassikkoa: ole vaikka aloittavinasi väärää puhetta, ikään kuin olisit vahingossa laittanut väärän puheen takkisi taskuun. Mitä tahansa, mikä saa yleisön nauramaan. Itse aloitan ehkä liiankin usein sanoilla (lausutaan liioitellun virallisesti): “Hyvät lajitoverit! Ihmettelette varmaan, miksi olen kutsunut teidät tänne.” Pääasia on ilo puheesi alussa.
Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg, hääkuvassaan
2. Mieti ennalta kolme hyvettä tai luonnehdintaa, joiden varaan ripustat puheesi: kuvaile, minkälaisia ihmisiä morsiuspari on, ja kuinka he ovat jotain enemmän yhdessä. Näihin luonteenpiirteisiin voit liittää humoristisia anekdootteja. Leikittele, mutta älä nolaa! Ja tavalla, että voit tuoda luonnehdintasi lopussa kauniin esiin. Puhu tunteista, ja siitä kuinka ylpeältä ja onnelliselta sinusta tuntuu, ja kuinka sydämesi on vähällä pakahtua kun katselet kaunista paria edessäsi. Voit myös antaa joko viisaita tai humoristisia vinkkejä onnelliseen avioliittoon, jos ne eivät sinusta tunnu kamalan korneilta.
3. Mieti loppu, jossa osoitat, kuinka nämä ihmisyyden kauneimmat piirteet kohtaavat morsiusparissa, ja kuinka valoisalta ja kauniilta heidän tulevaisuutensa näyttää. Toivota hääparille sydämesi pohjasta onnea, ja päätä puheesi johonkin rakkausaiheiseen, kylmiä väreitä herättävään sitaattiin. Hyvä hetki nostaa malja.
4. Äläkä hitto soikoon jaarittele tuntikaupalla menneestä! Lyhyestä virsi kaunis, hyvä laulu loppuvasta. Viisi minuuttia on ihan riittävästi kuljettamaan ihmiset naurusta liikutuksen kautta onnenitkuun. Ja jos vain mahdollista, harjoittele puhetta etukäteen. Siitä on oikeasti apua.
.jpg?uselang=en-gb)
PUHUJAKOULU 