Keskustelutaidot

Näinkö vältän väärän virheen? Manipulaatio ja virhepäätelmien tunnistaminen

— Severi Hämäri

Kuulen usein kysymyksen siitä, kuinka poliittisen manipuloinnin voisi tunnistaa helpommin, enkä oikein aina tiedä, mitä vastata. Kysymyksessä ei nimittäin ole aivan sellainen asia, minkä luulisi.

Tarkastelen tässä artikkelissa eriasteisia tapoja, joilla harhautetaan, harhaanjohdetaan ja erehdytään, niin julkisesti kuin yksityisesti. Jaan nämä tavat kolmeen perheeseen: 1. keskustelun erheet, virheet ja rikkeet; 2. argumentaatiovirheet; ja 3. päättely- ja ajatteluvirheet.



Miten spotata keskusteluerheet?

”Perusedellytys kaikkelle keskustelulle on avoimuus” on valhe. Perusedellytys keskustelulle on se, että osapuolet ylipäätään kuulevat toisiaan, ja ottavat toisensa riittävän vakavasti myös kuunnellakseen toisiaan. Ei se, että olisi avoin toisen ajatuksille. Antakaahan kun oikein avaudun aiheesta.

Useimmiten keskustelun harhautuminen tapahtuu sattumalta, osana normaalia jutustelun kulkua. Ihminen on sellainen heinäsirkka, joka hyppii assosiaatiosta toiseen vaikka freudilaisiin lipsauksiin liukastumalla.

Toisinaan vahinkolaukaus aiheuttaa harmaita hiuksia, kun esimerkiksi tärkeästä kokouksesta ei siksi tule mitään. Pukumiehet ja -naiset käyttäytyvät tällöin kuin psykoaktiivisilla aineilla lääkityt paviaanit järkevän keskustelun sijaan — puheenjohtajan takertuessa apinamaisella raivolla vaivalla luotuun, tosin joskus mielivaltaiseen asialistaansa. Joskus harvoin harhautuminen on täysin tahallista ja silloin voidaan sanoa, että pelkkä retoriikka astuu etualalle ja järkevä asia poistuu takavasemmalle. Ehkä se livahtaa näyttämön takaa kujalle polttamaan hermosauhuja, joskus ottaa hatkat lopullisesti. Taitava puhuja osaa tehdä siirtymän huomaamattomasti, taitamaton tekee siitä spektaakkelin jota ei voi olla huomaamatta.

Nyt takaisin avoimuuteen muiden ajatuksille. Avoimuuden harha näkyy esimerkiksi erilaisissa keskusteluohjelmissa, joissa tuodaan samaan pöytään astronomi ja astrologi. Tai lääkäri ja yksisarvishoitaja. Tai kansanedustaja ja raivorasisti. On siis tilanteita, joissa toisen henkilön osallistumista keskusteluun ei tarvitse ottaa vakavasti. Tietenkin jokaisella on oikeus tunteisiinsa ja mielipiteisiinsä, mutta se ei aiheuta velvollisuutta toisille ottaa niiden ilmaisua tosissaan.

Vakavasti ottamisessa on nimittäin kaksi terää. Kuulolla olijalla on kohtuullinen velvollisuus suhtautua puhujaan tosissaan vain, jos tämä kohtuudella osoittaa olevansa vakavasti otettavissa. Puhujan pitää siis kyetä (kohtuudella) – ja on suorastaan velvoitettu – osoittamaan olevansa vakavasti otettava. Tässä paino on sanalla kohtuu ja paino sanalla velvollisuus. Ketään ei velvoiteta kohtuuttomuuksiin. Mutta kumpikin osapuoli velvoitetaan pitämään huolta keskustelun laadusta riittävässä määrin.

Velvollisuus edellyttää huolenpitoa paitsi omista puheista, niin myös toisen puheista. Jos puhuu pehmeitä ja siitä huomautetaan, kohtuus vaatii ottamaan palaute vastaan. Mutta myös pitää osoittaa, kun toinen puhuu lannoitetta. Kohteliaasti toki, ja osoittaa miten tämä tapahtuu, jotta keskustelu voi palata asiaan. Mutta silti silloin tulee nostaa esiin, että keskustelu ei ole nyt sitä mitä sen pitäisi – olettaen, tietenkin, että kyseessä on vakavasti otettava keskustelu, ja se halutaan pitää sellaisena. Jutustelussa, juoruilussa ja jonninjoutavassa joskin hauskassa jölöttämisessä pätee aivan eri säännöt.

 

Miten keskustelu menee metsään?

Keskusteluerhe tarkoittaa sitä, että puhuja ei ole mukana samassa keskustelussa muiden keskustelijoiden kanssa. Esimerkiksi itsepintaisesti omasta kiinnostuksen aiheesta puhuminen, kun kaikki muut keskustelivat jostain muusta, on tällaista. Esimerkiksi kelpaa myös vaikkapa se, että käy puhumaan maahanmuutosta tai islamin uskon teologisista ulottuvuuksista, kun muut puhuvat lapsistaan. Erheen tunnistaa tyypillisesti epäuskoisesta katseesta toisten silmissä. Toistuvat, selvät huomautukset aiheesta ovat myös hyvä tunnusmerkki, esim. “Mutta kun tuosta ei nyt alkuunkaan ole kysymys!”.

Keskusteluerhe voi muuttua keskusteluvirheeksi, jos silti itsepintaisesti ja tarkoitushakuisesti käy nuijimaan keskustelua haluamaansa suuntaan. Keskustelurike tapahtuu jos käyttää kiusaamista, painostamista tai vaikka murjottamista keskustelun masinointiin.

Keskusteluerheiden, -virheiden, ja -rikkeiden tunnusmerkkinä on ennen kaikkea haluttomuus kuunnella ja siten aidosti keskustella toisten kanssa samoilla — ikään kuin yhteisesti sovituilla — säännöillä.



Eksyinkö asiasta?

Järkevä ja rakentava keskustelu nostetaan tavallisesti sisällöllisten ja perusteltavissa olevien väitteiden varaan. Muunlaistakin jutustelua, juoruamista ja porinaa toki kuuluu ihmisen repertuaariin, ja hyvä niin. Kaiken ei tarvitse olla niin järkevää ja rakentavaa.

Jos kuitenkin halutaan sopia yhteisistä asioista tai tehdä tärkeitä, vaikeita päätöksiä yhdessä, “järkevä” ja “rakentava” tahtovat olla avainsanoja. Tämä tietenkin on valitettavaa niille monille, joille “järkevyys” ja “rakentavuus” vaikuttavat olevan kirosanoja, tai joille ne ovat synonyymejä lähinnä heidän omille ajatuksilleen. Usein nämä ovat samoja ihmisiä, tietenkin.

Oletusarvoisesti puhujan pitäisi pystyä kysyttäessä perustelemaan, miksi hänestä vaikkapa “demarit ovat unohtaneet arvonsa” tai että “kokoomuksella mitään arvoja koskaan on ollutkaan”. Helppohan sitä on heittää ilmaan mitä vaan ja antaa vain tuulen liikuttaa huulia. Mutta jos joutuu perustelemaan, niin minkä tekee?

Yi-Yuanji-Fan-painting-Two-gibbons

Otetaanpa esimerkkinä savusilli, eli harhaanjohtaminen irtonaisilla väitteillä, joiden toivoo kääntävän huomion pois aiheesta. Esimerkiksi usein populismista itse arvosteltu Eero Lehti (kok) kutsui vasemmistoliiton pj. Li Anderssonia Suomen Donald Trumpiksi. Toimittajat tarttuivat silliin innolla. 

Kaikkia argumentaatiovirheitä yhdistää asiattomuus: tavalla tai toisella vastataan puhumalla aivan toisesta asiasta. Näitä voivat olla esimerkiksi tunnereaktiot (“että mua sitten pännii nämä…”) tai henkilöön meneminen (“miten hän kehtaa, kun oli itse ensin…”) tai sitten ihan vain sitä itseään (“äitis oli” ja “pakko, kun sieltä päin tuulee”).

 

Päättely- vai argumentaatiovirhe?

Suomen kieli on siitä hauska, että erottelemme järkevästi virhepäätelmät argumentaatiovirheistä. Englanniksi kun molemmat ovat vain fallacyjä.

Argumentaatiovirhe tapahtuu, kun puhujan pitäisi perustellusti puolustaa omaa näkökantaansa tai perusteellisesti vastustaa jotain toista näkökantaa, mutta ei vain onnistu siinä. Häneltä jää argumentti kesken tai se puuttuu kokonaan. Hän päätyy sen sijaan tekemään jotain muuta.

Päättelyvirheeseen syyllistyy, kun esittää johtopäätöksen, joka ei seuraa annetuista perusteista. Päättelyvirheen verbalisointi on argumentatiivista puhetta, vaikka siinä ei olisi päätä eikä häntää. Tästä syystä päättelyvirheet joskus johtavat kuulijoita harhaan. Varsinkin jos kuulijat eivät kunnolla keskity kuuntelemaan sitä, mistä puhutaan.

Virhepäätelmä on nimitys tyypilliselle päättelyvirheelle. Näistä löytyy erilaisia luokitteluja ja kukkakatalogeja mielin määrin.


Ajattelu päin persettä?

Aivan oma lajinsa on virhepäätelmät ja päättelyvirheet. Niissä on kyse siitä, että ihan aidosti yritetään perustella jotain väitettä — mutta epäonnistutaan siinä ruhtinaallisesti. Hauskaahan tässä on, että emme useinkaan jää virhepäätelmistä kiinni. Varsinkaan itsellemme. Kyseessä on laiska ajattelu.

Virhepäätelmien taustalla vaikuttaa olevan ihmisten peruspsykologiset ominaisuudet. Huolellinen ajattelu on hidasta, tylsää ja kuluttaa harmittavan paljon aivojen kaipaamaa energiaa. Sinnepäin ajattelu on nopeaa, hauskaa ja jättää enemmän aikaa ja energiaa arvokkaan nenämalmin louhimiseen.

Esimerkiksi psykologi D. Kahneman puhuu mieluusti heuristiikoista ajattelun vinoumien takana. Heuristiikka on sellainen ajattelun oikopolku, jolla on käytännön kannalta riittävän hyvä osumatarkkuus. Näitä ovat esimerkiksi, kun luotamme ystävämme sanaan tai pidämme yhdessä asiassa lahjakasta henkilöä lahjakkaana toisessakin asiassa. Ei 100%, mutta ainakin tuntuu meistä paremmalta kuin sattuma. Tulkitsemme muutamasta havainnosta yleistyksen ja sen perusteella uskomme tietävämme minkälaisia ihmisiä ovat savolaiset tai kirjastonhoitajat. Tai jos asia ilmaistaan meille yksinkertaisesti ja selkeästi, olemme taipuvaisia pitämään sitä totena. “He’s a straight shooter” sanovat monet Trumpin kannattajat.

Laiska ajattelu heuristiikkoihin nojaamisen mielessä on hyvä asia — suuren osan aikaa. Riittävän hyvä evoluution kannalta ainakin: heuristiikat ovat pitäneet meitä hengissä tähän päivään asti niin, että riittävän monet ovat aikuistuneet ja voineet hankkia samalla tavalla tehokkaasti mutta summittain ajattelevia lapsia.

Kuitenkin on selvää, että tällainen sinne-tänne-päin ajattelu ei toimi kaikissa tilanteissa. Naurattaa, kun tajuamme toimineemme kuin perse-edelläapina (Homo Retroverticoarboralis) puussa ja huomaamme huiputtaneemme itsemme uskomaan jotain älytöntä. Mutta samalla meiltä jää tärkeissä tilanteissa asioita huomaamatta. Teemme toistuvasti tavattoman typeriä päätöksiä huonojen perusteiden pohjalta.

Heuristiikat aiheuttavat siis ajatteluumme erilaisia vinoumia, joissa toimimme vastoin yksinkertaista järkevyyden ideaalia. Nämä vinoumat, sekä tietenkin ihan vain myös tahallaan huolimaton ja laiska ajattelu, altistavat meidät tekemään ja hyväksymään päättelyvirheitä.

Esimerkiksi jälkirationalisointi: valtionvarainministeri Petteri Orpo sanoi aiemmin kesällä, että hän henkilökohtaisesti aikoo estää kaikki lisäleikkaukset korkeakouluilta.  Tehdyt leikkaukset tulevat, mutta lisää ei mene. Nyt hän on ehdottanut budjettia, jossa leikataan kuitenkin lisää yliopistosektorilta. Miten hän perustelee tämän? Sanomalla, että kyseessä on vain tarkistus, joka liittyy ”yliopistoihin liittymättömään kiky-sopimukseen”. “Uusilla leikkauksilla hallitus haluaa varmistaa, että kesäkuussa sovittu kilpailukykysopimus ei tuo yksityisille toimijoille, kuten yliopistoille, suurempia taloudellisia hyötyjä kuin julkisille oppilaitoksille, joita ovat esimerkiksi peruskoulut ja osa lukioista.” kirjoittaa Taloussanomat. Tässä argumentti olettaa, että yliopistot ja peruskoulut ovat jonkin asteisessa perustelemattomassa kilpailuasetelmassa — ja että yliopistoja voidaan kohdella milloin julkisen sektorin ja milloin yksityisen sektorin osana, miten se vain hallitukselle kulloinkin sopii.

Three_gibbons_catching_egrets

Tämä on sen luokan ajatteluvirhe, että jopa EK:n Jyri Häkämies päätyi jyrähtämään

Siksi eritoten päätöksentekijöiden ajattelua on syytä tarkkailla suurennuslasilla. Ja kysyä, seuraako väite oletuksista. Ja mistä ihmeestä oletukset on revitty?

Ja ennen kaikkea kysyä niiden poliitikkojen kohdalla, joiden kanssa on samaa mieltä: Miksi ihmeessä uskon tämän henkilön väitteitä? Mikä heuristiikka ajaa minua uskomaan häntä? Onko hän oikeasti luottamukseni arvoinen?


 

Vastaako tämä kysymykseesi?

Takaisin alkuperäiseen kysymykseen: miten tunnistaa poliitikkojen manipulaatioyritykset.

En vieläkään oikein tiedä, miten vastaisin. Kaksi asiaa tulee kuitenkin mieleen. Ensinnäkin: paranoia. Useimmat poliitikot kun ihan oikeasti ovat hyviä ihmisiä — joskin, no, nyt ihmisiä kaikkine vajavaisuuksineen.

Toiseksi, useimmat järkevät ihmiset tunnistavat, ihan ilman minunkaan neuvoja, kun heitä lähdetään suoranaisesti ja tarkoituksella manipuloimaan. Loput, järkeviä hekin tavallaan, vaikuttavat uskovan jo valmiiksi pehmeitä puhuvan poliitikon johtopäätöksen — eivätkä pahemmin välitä, miten siihen on päästy.

Käy siis ehkä hieman turhaksi loogisten hienouksien korostaminen tai vouhottaminen kriittisen ajattelun tärkeydestä politiikasta puhuttaessa.

Taito tunnistaa argumentaatiovirheet ja virhepäätelmät toki kuuluu yleissivistykseen, kuten myös ymmärrys siitä, miksi ja miten ajattelemme perä päin puun latvaa. Hyvä puhuja taitaa tarvittaessa myös virheiden käytön. Joskus mutkia täytyy oikoa. Metaforat ja vertaukset eivät onnistu ilman, että otetaan loikka tuntemattomaan.

Sen sijaan, että kannat huolta muiden puheista ja ajattelusta, tarkkaile mieluummin omaa ajatteluasi ja puheitasi. Kyse ei nimittäin ole siitä, että poliitikot yrittäisivät johtaa meitä harhaan. He ovat vain ihmisiä. Mitä he sille voivat, kun me muut haluamme seurata samoja polkuja ja tehdä samat virheet kuin suuret johtajamme meidän edellämme pää syvällä puun latvustossa.

Yhteenvetona:

  1. Huomioi tilanne. Minkälaista keskustelua käydään? Onko juuri nyt välttämätöntä argumentoida ja ajatella huolella? Jos on, kiinnitä siihen huomiota. Jos ei, nauti jutustelusta olematta tiukkapipo.
  2. Näytä esimerkkiä ja pidä huolta omista puheista ja ajattelusta.
  3. Jos keskustelukumppanisi mielestäsi eksyvät aiheesta, ota se puheeksi kuitenkaan kehittämättä aiheesta pakkomiellettä. Onko juuri nyt väliä sillä, että juttu poukkoilee ja ajattelu laukkaa? Jos itse poukkoilet ja eksyt ja sinulle siitä sanotaan tai huomaat sen itse, ota opiksi. Puhutko samoista asioista kuin muut? Jos et, niin miksi et?
  4. Jos joku päätösvaltainen ja arvovaltainen henkilö puhuu pöpejä, älä usko häntä.

 

En käynyt tässä artikkelissa luettelemaan kaikkia ajattelun ja argumentaation heuristiikkoja, erheitä, virheitä, oveluuksia tai typeryyksiä. Aiheesta löytyy nimittäin netistä ja kirjallisuudesta riittämiin. Sanoisin jopa ad nauseam.

Virhepäätelmävirhe on nimittäin aina syytä muistaa: vaikka joku sortuisi ajattelun tai argumentaation virheeseen tai virhepäätelmään, ei se vielä riitä osoittamaan että hän olisi väärässä! Näsäviisaat osaavat nämä listat ulkoa, mutta oikeasti viisaat osaavat toimia maailmassa virhepäätelmä- ja argumentaatiovirhelistojen ulkopuolella.

Opiskelun aloittaa voi vaikka Wikipediasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Argumentointivirhe, https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_cognitive_biases  tai suositusta suomennetusta Ali Almossawin nettikirjasta Kehnojen argumenttien kuvakirja. Hauska ja helposti lähestyttävä teos on Madsen Pirie: How to Win Every Argument — the use and abuse of logic  sekä Jay Heinrichsin kirjan Thank You for Arguing (julkaistu myös nimellä Winning Arguments) luku 14. “Spot Fallacies: the seven deadly sins”.  Huolellisemmassa perehtymisessa pääsee alkuun vaikkapa Katleena Kortesuon ja Olli-Pekka Vainion Diktaattorin käsikirjalla.

Aihepiirin lähempi opiskelu on mahdollista esimerkiksi Kankuri-Knuutilan (toim.) Argumentti ja kritiikki -kirjan avustuksella.  Ajattelun heuristiikoista ja vinoumista lisälukemistona suosittelen Daniel Kahnemanin kirjaa Ajattelu nopeasti ja hitaasti.  Jos haluaa syventyä filosofiseen puoleen, materiaalia löytyy vaikkapa nettisanakirjoista, esim: http://plato.stanford.edu/entries/fallacies/ ja http://www.iep.utm.edu/fallacy/  Alan vanhin klassikko tietenkin on Aristoteleen Sofistiset kumoamiset.  Netistä voi myös tulostaa itselleen erilaisia seinätauluja omaksi ilokseen vaikka täältä: https://yourlogicalfallacyis.com/

Haluatko osallistua Puhujakouluun 2016-17? Kurssille ilmoittaudutaan: info@kriittinenkorkeakoulu.fi. Lisätietoja kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/

Kuvat: mestari Yi Yuanjin (n. 1000 – 1064) gibbonimaalauksia.


Severi_lehtikuva_2016_pieni

Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.

Mainokset

Kun matelijat tanssivat neukkarin pöydällä — apua alkavaan palaveriahdistukseen

— Severi Hämäri

Pöydän toisella puolella istuu sappi. Tämän vieressä niskajäykkyys sekä tykyttävä päänsärky silmän takana. Naama hapanlukemilla juodaan kitkerää sumppia ja syödään viime yönä vanhentunutta alennusnisua. Tässäkö tämä on? Ei, sillä nyt diskopallo laskeutuu katosta, liskot kapuavat pöydälle ja Etelä-Afrikkalainen räpduo Die Antwoord aloittaa laulamisen.

Miten tähän on päädytty? Ja ennen kaikkea, voisiko tämän välttää? Lähdetään purkamaan jumia hermo kerrallaan. Tämä kirjoitus käsittelee sitä, mitä neuvotteleminen on retoriikan näkökulmasta. Aloitan kertomalla omista kokemuksistani kokousääliönä. Siitä siirryn paljastamaan yleisiä psykologisia periaatteita päätöksenteosta ja sen ongelmista. Tämän jälkeen 7 asiaa muistettavaksi palaverin ajaksi, jälkeen ja sitä ennen. Mainitsen myös japanilaisen miekkamestarin, Martti Ahtisaaren, Studio Julmahuvin sekä sen parempimaineisen Clintonin matkan varrella.

Tämä artikkeli perustuu puheeseen, jonka pidin 28.1. 2016 Aktiivi-instituutin kutsuttuna puhujana Tammikuun tapaamisessa, eli työmarkkina- ja työsuojelukonsulttien vuosiseminaarissa ja uusien konsulttien valmistujaisissa.


 

Neuvottelupöytä kummitustalossa


Omakohtaisia kokemuksia minulla on hyvistä neuvotteluista ja palavereista, joissa aidosti hauskan rupattelun ohessa ollaan saatu tiukkoja päätöksiä aikaiseksi. Mutta on kokemuksia myös pahoista kokouksista, joihin on tultu murjottamaan minä edellä. Sekä saman neuvonpidon toistamisesta viikosta toiseen kuukausien ajan — kunnes toinen osapuoli antoi periksi, ja lopullinen päätös ei tyydyttänyt ketään. Sekä keskinäisestä kyräilystä — noin yleisellä tasolla.

Näissä huonoissa palavereissa paistattelivat päivää mm. harhakuvitelmat toisesta osapuolesta; välinpitämättömyys käytetystä kielestä; keskinäinen syyttely; tietämättömyys siitä, mitä ollaan hakemassa; kuvitelmat vaihtoehdottomuudesta; epäreiluuden ja epävarmuuden hyytävä kaksoispeli syömässä itseluottamusta ja hallinnantunnetta; sekä täysi molemminpuolinen epäluottamus siihen, että mistään päätöksistä pidetään kiinni.

Kokemuksen mukaan nämä kummituslinnaan jumittuneet neuvottelut ovat päättyneet hyvin vain, jos toinen osapuoli on kyennyt nousemaan itsensä yläpuolelle. Kuuntelemaan empaattisesti toisen huolia ja kysymään rohkeasti, että onko näissä neuvotteluissa mitään järkeä. Vain hakemalla ymmärrystä tilanteeseen se on parantunut. Muutoin lopputuloksena saapui perille elinikäinen välttely sekä kyttäily. Hävettää. Monen vanhan ystävän kanssa en enää uskalla puhua — kiitos typerien neuvotteluiden.

Severi_puhujana_1_modattu

Severi Hämäri Aktiivi-instituutin seminaarissa 28.1. 2016. Kuva: Miikka Kettunen.


Kaikki selkärankaiset, liskoista ihmiseen, vaikuttavat taipuvan kahteen hermostolliseen tilaan: toisessa syödään ja lisäännytään — toisessa paetaan tai hyökätään. On sanomattakin selvää, että kummassa perus asetuksessa kannattaa hoitaa palaverit.



Päättömänä neuvotteluun


Psykologien Amos Tverskyn ja Daniel Kahnemanin mukaan ihmisen päätöksentekoelimet ovat kovin vinoutuneet. Ne toimivat tehokkaasti käyttäen yksinkertaistavaa peukalosääntöjen eli heuristiikkojen kokoelmaa. Tämä tehokkuus vie vaihtokaupassa osumatarkkuutta. Toisinaan jopa varsin noloissa paikoissa. (Kaikkien retoriikasta ja päätöksenteosta kiinnostuneiden kannattaa perehtyä Kahnemanin teokseen Ajattelu nopeasti ja hitaasti,  joka on aikamme suuria klassikoita. Sieltä voit lukea kattavasti sekä ajattelun tehokkaista heuristiikoista että niistä seuraavista ajattelun virheistä.)


Ihmiset eivät ole kykeneviä näkemään asioita sellaisena kuin ne ovat, vaan takertuvat kuvitelmiin voitoista ja tappioista. (Tversky ja Kahneman osoittivat samalla yhden retoriikan perustotuuden tieteellisesti paikkansapitäväksi: se, miten jokin ongelma kuvaillaa eli kehystetään, vaikuttaa siitä tehtyyn päätökseen.) Varsinkin tappion tunne kirveltää katkerasti. Juuri ajatus tappiosta ajaa monet neuvottelut ennenaikaiseen hautaan. Ihmislajin kehittymisen ja selviämisen kannalta varmasti on ollut tärkeää pysyä useammin voitolla kuin tappiolta. Happamat marjat opettavat sen ketulle paremmin kuin mikään muu.

Tversky, Kahneman ja kumppanit onnistuivat selvittämään, että lähes kaikki ihmiset ovat valmiita ottamaan mieluummin riskin kuin vastaavan varman tappion — ja vastavuoroisesti mieluummin varman voiton kuin vastaavan riskin. Tämän seurauksesta henkilö, jolle tarjottu sopimus näyttää häviöltä, on valmis jatkamaan epätoivoista neuvottelua sen toivossa, että saisi paremman venyttämällä pidemmälle yöhön. Taas toisaalta, jos sopimus näyttää voitolta toiselle osapuolelle, tämä yrittää epätoivon vimmalla runnoa neuvottelua loppumaan välittömästi ja nimiä sopimuksen alle. Tämä epäsuhta neuvottelun osapuolien välillä johtaa usein katkeraan vääntöön. Toinen puoli ei halua edes jatkaa ja toinen ei suostu sopimaan.

Monia muitakin vinoumia ajattelussa tulee vastaan, jotka tuottavat neuvotteluihin solmuja. (Kaikkia en tässä pysty edes luettelemaan.) Ennen kaikkea yli-itsevarmuus puolin jos toisin on syytä muistaa. Olemme taipuvaisia uskomaan omiin tarinoihimme ja arvioihimme voimakkaammin kuin meidän pitäisi. Siksi usein yliarvioimme mahdollisuuksiamme voittaa neuvottelutilanteet ja aliarvioimme niiden keston. Kannattaakin usein pyytää ulkopuolisen asiantuntijan arvio neuvottelujen sekä tarjottujen ehdotusten järkevyydestä, jos ei ole kokenut neuvottelija. Vanha ameriikanviisaus sanookin: vain typerys edustaa itseään.

Vaikka näemme okaan kanssaneuvottelijamme musculus gluteus maximuksessa, emme kykene näkemään kurkihirttä omassamme. Siksi varmista, että et ole idiootti kun istut pöytään.



Kenen peliä pelaat?

Lyö lukkoon oma peli — ja kiinni pidä hampain ja puukoin — jos haluat tuhota mahdollisuutesi. Tuliko ajateltua toisen puolen peliä? Olet nyt sitonut omat käsityksesi voitoista ja tappioista sekä strategiasta ilman, että olet miettinyt, mitä toinen osapuoli haluaa.

Neuvottelu muistuttaakin itse asiassa monin tavoin kaksintaistelua, ainakin metaforan tasolla. Historian ehkä suurimman miekkasankarin, Miyamoto Musashin  (1584-1645) kerrotaan sanoneen, että todellinen taistelu tapahtuu ennen varsinaista ottelua. Kaikki taito on valmistautumisessa, ympäristön havainnoinnissa ja itsekontrollissa. (Hyviä, käytännönläheisiä keinoja hallinnantunteen ylläpitoon voi lukea Markus Neuvosen kirjasta Päätä viisaasti)

Aloita neuvottelujen suunnittelu miettimällä toisen osapuolen tavoitteita: Mitä nämä neuvottelut merkitsevät hänelle? Mikä olisi hänelle voitto, mikä tappio? Mitä hän odottaa sinun haluavan? Onko hänellä oma arvontunto pelissä? Saattaisiko hän menettää kasvonsa omiensa edessä, jos hän näyttäisi antavan periksi? Entä onko teillä yhteisiä tavoitteita? Voitaisiinko joistain näistä lähteä liikkeelle?

Miyamoto_Musashi_Self-Portrait

Miyamoto Musashi (1584-1645): Omakuva. Musashin mukaan maalaaminen  kuuluu taistelijan välttämättömiin taitoihin — sillä se opettaa näkemään sekä kokonaisuuden että yksityiskohdat ja samalla keskittymään olennaiseen.

Orientoidu tilanteeseen perehtymällä kokonaiskuvaan ja sen yksityiskohtiin. Roger Fischer ja Daniel Shapiro kirjoittavat mainiossa kirjassaan Beyond Reason — Using emotions as you negotiate seitsemän kohdan muistilistan, joka kiteyttää kirjan opetuksen. Nämä ovat: neuvottelijoiden välinen suhde, kommunikaatio, intressit, vaihtoehdot, reiluus, paras-vaihtoehto-neuvotellulle-sopimukselle ja molemminpuolinen sitoumus. Käyn läpi seuraavaksi nämä ennen loppuhuipennusta.




Suhde

Mikä kuva neuvottelijoilla on toisistaan: minkälainen suhde heillä on? Yksi maailmanhistorian surkeimpia neuvotteluita oli Versailles:n rauha 1919. USA:n presidentin avustajana toiminut Walter Lippmann kauhistui siitä, miten kaikki muut osapuolet suhtautui sodan hävinneen osapuolen neuvottelijoihin. Sen sijaan, että nämä olisi nähty itsenään, heidät nähtiin stereotyyppisuotimen läpi. (Anu Kantola kirjoitti muutama päivä sitten erittäin hyvän kolumnin tästä aiheesta Helsingin Sanomiin: Mitä yhteistä on mamuilla, marsuilla ja persuilla?)

William_Orpen_-_The_Signing_of_Peace_in_the_Hall_of_Mirrors,_Versailles

Verselles:n rauhan allekirjoitus peilisalissa, William Orpen, 1919.

 

Väärinkäsitykset ja kummalliset odotukset toisen neuvottelijan käytöksestä ovat omiaan tuhoamaan sarastavan toivon. Eli on turha kuvitella, että vastapuolella on joku käsinukke, jonka käytös on ennakoitavissa. Tai jos kuvittelet niin, olet itse kuin hahmo Studio Julmahuvin parodiasta.

Suhdetta voi kuitenkin työstää. Kissa nostaa pöydälle ja keskustella siitä, miltä se näyttää. Usein myös kannattaa myöntää itselleen, että se miltä jokin näyttää ei aina ole se, miten se on.

Mieti siis, mitä toinen osapuoli ajattelee sinusta. Onko hänellä jotain luuloja, joita olisi korjattava? Entä mitä tiedät ja luulet toisesta osapuolesta? Kuinka varma käsityksesi toisesta osapuolesta on? Jos olet satavarma, niin kannattaa antaa hälytyskellojen soida. Tiedätkö oikeasti vai oletko kehittänyt oivallisen tarinan, jonka olet antanut ottaa vallan?




Kommunikaatio

Millä tavoin puhutte toisillenne? Onko jompikumpi ottanut ns. ylästatuksen ja alkanut komentelemaan? Tällöin puhalla peli jäähylle. Komenteleva ja syyttävä, syyllistävä äänensävy nostaa pintaan merrallisen piruja. Joskus täytyy vain sanoa, että käytetty puhetapa ei toimi, ja sopia uudelleen säännöistä.

Voi kommunikaatio olla huonoa muutoinkin: jos vaikka vain toinen osapuoli puhuu ja toinen vain ilmaisee tyhjänpäiväisyyksiä. Tai jos puhe on harhaanjohtavaa, lupaukset epämääräisiä ja monimielisiä.

Kommunikaation korjaaminen lähtee kustakin puhujasta itsestään. Ole kohtelias ja rauhallinen. Käännä huomio tulevaan ja siihen, mitä neuvotteluilla tavoitellaan (”Nyt on turha etsiä syyllisiä, tärkeämpää on se, että löydämme ratkaisun…”).

Mikäli puheen sävy ei muutu näillä eväin rakentavaksi, yhteisymmärrykseen pyrkiväksi sekä luottamusta ilmaisevaksi, katkaise keskustelu. Sano, että palataan asiaan toisella kerralla (sovi saman tien uusi aika muutaman tunnin tai parin päivän päähän), kun tunteet ovat molemmin puolin hieman rauhoittuneet. (Markus Neuvonen on muuten kirjoittanut kommunikaatiotavasta kaksi artikkelia Mestaripuhuja-blogiin: Voittaminen: luuserin hommaa? ja Haluatko neuvoa jotakuta?)




Intressit

Neuvottelut kuolee kun jakun tai pikkutakin hihasta pilkottava ketunhäntä paljastuu. Tällöin menee luottamus, sillä ketunhäntäheikki tai -irma ei ole alunpitäen luottanut riittävästi kertoakseen omista tavoitteistaan. Hän on ollut tahallaan epäselvä ja kieroillut.

Avain reiluun neuvotteluun on avoimet intressit ja niiden kunnioittaminen. Tämä edellyttää myös omien tavoitteiden kunnioittamista: ole tietoinen ja ymmärrä mitä asioita olet ajamassa. Usein — voisin väittää — juuri oman intressin epäselvyys saa ihmisen epätoivon vimmalla yrittämään sumutusta (jopa itsensä selän takana).

Kaikkea ei kuitenkaan intresseistä tarvitse paljastaa. Jos jokin tavoite on tärkeämpi kuin toinen, sen kertomatta jättäminen on usein aivan sallittua. Kunhan säännöt ovat kaikille selvillä ja neuvottelun agenda yhteisesti sovittu. Mustat hevoset, jotka saapuvat sammutetuin lyhdyin kuolaimet vaahdon peitossa, kuuluvat historiaan.




Vaihtoehdot

Kokeile aloittaa yrityksellä löytää yhteinen maaperä. Minkä käsityksen tilanteesta ja sen ongelmista osapuolet jakavat? Entä minkälaisen käsityksen vaihtoehdoista? Mitä näistä seuraa? Miten nämä seuraukset muodostuvat hyödyiksi ja haitoiksi — eli voitoksi tai tappioksi — kullekin osapuolelle? Toisin sanoen, mitä päätöksenteko-ongelmaa ollaan ratkaisemassa kunkin osapuolen mielestä.

Kuten edellä sanoin puhuessani Kahnemanin ja Tverskyn tutkimuksista, se, miten ongelma kehystyy, eli miten se käsitetään ja kuvaillaan, vaikuttaa ratkaisevasti ihmisten tapaan ratkaista se.  Siksi pitää tietää, minkälaisesta ongelmasta on kunkin mielestä kyse.

Jos tästä ei päästä edes alustavaan yhteisymmärrykseen, molemmat osapuolet puhuvat auttamatta toistensa ohi. Vain ymmärtämällä miten toinen osapuoli näkee tilanteen voi tälle puhua siitä, miten jokin ratkaisu on tämän kannalta hyödyllinen tai haitallinen. Erityisen paha tilanne tulee, jos osapuolet näkevät vaihtoehdot ns. nollasummapelinä — eli jokainen voitto toiselle on tappio toiselle. Näin käy erityisesti silloin kun tunteet ovat kurkussa, ja kaikki myönnytykset tuntuvat suoraan oman naamataulun rapistumisena.

Parhaimmillaan molemmille osapuolille muodostuu yhteinen, jaettu tavoite — ja erimielisyys koskee vain sitä, miten se pitäisi saavuttaa. Tällöin voidaan yhdessä ratkoa jaettua ongelmaa. Hämmentävän usein tämä on saavutettavissa ihan vain laittamalla molempien osapuolien tavoitteet rinnakkain ja keskustelemalla siitä, minkälainen ratkaisu olisi mahdollisimman hyvä molempien kannalta.




Reiluus

Epäreiluuden tunne on yksi ihmisen perustunteista. Hyvin pieni lapsi oppii huutamaan: ei oo reiluu. Ja se vasta resonoi vanhemmissa. Hyytävän pistävä tunne. Silti emme tahdo sitä näyttää emmekä nähdä, kun istumme neuvottelupöytään. Miksi ihmeessä?

Puute varmuudesta sekä tulevaisuuden ennustamattomuus saa ihmiset erinäisten tutkimusten mukaan ripustautumaan reiluuden ehtoihin. Mielestäni tämä näkyy viimeisen vuoden poliittisessa keskustelussa, jossa vähän se sun tämä nostaa suuhunsa perustuslain sekä perusoikeudet. Toisaalta, kääntäen reiluuden ehdoista sopiminen näyttää helpottavan epävarmuuden aiheuttamaa psyykkistä taakkaa.

Onko siis käsitys reilusta neuvottelutavasta jaettu? Entä minkälainen olisi reilu lopputulos?




BATNA

Paras vaihtoehto neuvotellulle sopimukselle, eli BATNA (sanoista Best Alternative To Negotiated Agreement), on kuin suoraan miekkamestari Musashilta — joka sanoi: ”Älä tee mitään turhaa”. Entä jos taisteluun ei käytäisi? Mitä siitä seuraisi? Onko se ainoa vaihtoehto, vai onko toinen vaihtoehto siedettävä? Jos taisteluun ei tarvitse ryhtyä, älä siihen ryhdy.

Tämä pätee myös neuvotteluihin. Siitä huolimatta harva miettii, mitä jos neuvotteluihin ei käytäisi. Mitä sitten kävisi, jos sopimukseen ei päästä? Kuinka vaarallista se on? Jatka neuvotteluja vain, jos niiden jatkaminen ei ole aikasi hukkaamista — ja varsinkaan vastapuolen ajan hukkaamista.

BATNA:n miettimisellä on myös myönteinen vaikutus varmuuden- ja hallinnantunteisiin: On aina yksi vaihtoehto, joka on hallinnassasi. Se ei välttämättä ole parempi kuin paras mahdollinen neuvottelutulos, mutta se usein parempi kuin huono ja epätoivoinen neuvottelutilanne. Neuvotteluissa omaa BATNA:a ei tarvitse paljastaa, sillä se ei varsinaisesti ole osa neuvottelujen agendaa.




Sitoumus

Neuvotellessaan aselepoa lintujen ja possujen välille, Martti Ahtisaari kysyi (kuten hän on kysynyt varmasti myös puhuessaan ihan todellisten konfliktien osapuolille): ”Otatteko te tämän tosissanne? Jos ette ole tosissanne, voitte jatkaa riitelyä maailmanloppuun asti, ja minä aion jatkaa työtäni ihmisten kanssa, jotka oikeasti haluavat löytää ratkaisuja ongelmiinsa.”

Ahtisaaren pointti on tärkeä: jos neuvottelun osapuolet eivät aio sitoutua sopimukseen, neuvottelut ovat turhat. Onko selvää, että sopimus sitoo kaikkia osapuolia? Entä siinä tapauksessa, että sopimus ei ole kaikin puolin jonkin osapuolen mieleen?

Toisaalta, ovatko sitoumukset realistisia? Ketään ei voi nimittäin velvoittaa tekemään asioita, joita he eivät pysty tekemään. Tämä oli esimerkiksi Versailles:n rauhansopimuksen outous — se vaati niin järjettömiä Saksalta, että kun Saksa rikkoi rauhan ehtoja 30-luvulla, kukaan ei tajunnut edes murista: eihän niitä voinut odottaa minkään itsenäisen valtion noudattavan.

Rethondes_Wagon_21

Junaonnettomuus, joka tunnetaan Versailles:n rauhana, saavutti ironisen huipennuksen Compiègnen aselevon sopimisessa 1940. Natsit olivat vielä tuolloinkin niin ylikierroksilla kaikesta saksalaisten kokemasta vääryydestä, mitä 1918-1919 neuvotteluissa oli tapahtunut, että kaivoivat 1918 Compiègnen aselevon sopimiseen käytetyn vaunun naftaliinista ihan vain nöyryyttääkseen ranskalaisia diplomaatteja, poliitikkoja ja kenraaleita. 

 

Näistä syistä on erityisen tärkeää ilmaista mahdollisimman selkeästi, mihin kukin osapuoli sitoutuu. Vain silloin voidaan arvioida sopimuksen ja sen seurausten järkevyyttä.




Yhteenveto

Aloitin tämän kirjoituksen kuvailemalla omia kauhukokemuksia. Jos jotain niistä olen oppinut, toivottavasti se on olemaan riitelemättä turhaan. Avioliitoista sanotaan, että sekä kariutuvissa että lopun elämää yhdessä pysyvissä liitoissa riidellään yhtä tiuhaan. Ero on riitelyn tavassa: jälkimmäiset pyrkivät useammin löytämään yhteisen ratkaisun riitaan kun taas edelliset useammin vain sättivät toisiaan.

Tämän jälkeen kerroin jotain päätöksenteon vinoumista ja ajattelun outoudesta, jota 1900-luvun loppupuolen psykologian Batman ja Robin, eli Tversky ja Kahneman ovat selvittäneet. Näitä vinoumia emme pääse karkuun. Ja ne tekevät meistä usein yli-itsevarmoja neuvottelijoita. Toisinaan ne selittävät miksi jotkut neuvottelut vain jatkuvat ilman mitään järjen häivää: toinen puoli ei tohdi hävitä ja toinen ei tahdo voiton innolta ajatella asiaa kunnolla ja huolella.

Kerroin myös neuvottelutaidon tutkijoiden Fischerin ja Shapiron muistilistasta: Sitoumus, BATNA, reiluus, vaihtoehdot, tavoitteet, kommunikaatio ja suhde. Näissä on jo tuntuvasti sulateltavaa itse kullekin. Neuvotteluissa muista vähintään kaksi asiaa: omat ja toisen tunteet. Koeta säilyttää hallinnan tunne. Keskity niihin asioihin, joihin voit vaikuttaa ja mihin toinen osapuoli pystyy vaikuttamaan. Pyri pitämään hyvä keskusteluyhteys koko ajan.

Ja muista Musashin opetus: vastustajan miekkaa, silmiä, käsiä älä tuijota. Katso kokonaisuutta.




Lopuksi: Empatia ja oikeinymmärtäjät

Vihollisista vaarallisin on se myötätuntoisin, sillä tämä tietää mitä nappeja painaa. Ymmärrys toisen näkökulmasta ja sen taustoista usein on ainoa tie viedä neuvotteluja eteenpäin. Ja usein vain kunnioitus avaa mahdollisuuden vastavuoroiseen keskusteluun. Hillary Clinton summaa tämän erinomaisesti pitämässään puheessa Georgetownin yliopistolla: ”On tärkeää osoittaa kunnioitusta jopa vihollisille. Yrittää ymmärtää ja — niin pitkälle kuin se psykologisesti on vain mahdollista — tuntea myötätuntoa heidän näkökulmaansa kohtaan.”

Myötätunto on taito, jota ihminen voi harjoittaa: miettiä, miltä tilanne näyttää toisen näkökulmasta ja toivoa, että hän — ei välttämättä saa mitä haluaa — mutta saa sen minkä tarvitsee ollakseen tyytyväinen, terve ja jopa onnellinen.

 


 

Oletko kiinnostunut puhetaidosta? Kriittinen Korkeakoulu järjestää keväällä kaksi Puhetaidon intensiivikurssia, joissa opettajana toimii Puhujakoulun vastaava opettaja Severi Hämäri. Lue lisää.

7 asiaa joilla jätät paremman jälkivaikutelman

— Severi Hämäri

Muistaakseni televisiossa joskus joku sanoi kuinka elämän ensimmäiset viisi minuuttia ovat kaikkein vaarallisimmat. Tähän (saa kertoa, jos muistat  tarkemmin) konstaapeli Reinikainen vastasi: ”Kyllä ne taitaa ne elämän viisi viimeistä olla kaikkein vaarallisimmat.” Tämä kirjoitus käsittelee ensi- ja jälkivaikutelman suhdetta ja sitä, miten taitava puhuja ottaa nämä huomioon.

Verkossa kiertää seitsemän asian lista, jolla on väitettyä vaikutusta siihen minkälaisen ennakkovaikutelman annat. Tuomioon johtaviksi luetellaan käsiala, vaatteiden väri, kengät, kynsien pureskelu, täsmällisyys, katsekontakti ja kädenpuristus (lista löytyy esim. MTV:n verkkosivuilta). Itse olen usein huolissani myös oikeinkirjoituksesta, sillä luki-häiriöisenä blogistina olen useamman kerran tullut kuulleeksi käyttämistäni yhdyssanavirheistä, sun muista.

Lista on tietyssä määrin psykologisesti perusteltu, sillä ihmiset todellakin muodostavat ylitsevuotavia johtopäätöksiä hyvinkin pienistä johtolangoista. Erityisesti psykologian tuntema halo- eli sädekehäilmiö vaikuttaisi olevan tässä olennainen: olemme taipuvaisia yleistämään yhdestä hyvästä ominaisuudesta, että toinen henkilö on kaikessa muussakin hyvä. Ja toisaalta, yhdestä huonosta, että kaikessa muussakin huono. Toisin sanoen, kehitämme aika huomaamattamme toisista ihmisistä yksinkertaisia ja hallittavia tarinoita, joissa he täyttävät tiettyjä arkkityyppisiä rooleja. Tavallaan kuvittelen olevani Sherlock Holmes, joka muutamasta naarmusta kellossa tunnistaa Watsonin veljen juopoksi…

Mutta vielä suurempi virhe on luulla, että asia olisi näin yksinkertainen. Pohdin seuraavaksi ensivaikutelman tarkoitusta, siitä syntyvän stressin syitä ja lopuksi näytän oman listani, millä valmistautua tärkeään tapaamiseen.


 

Mitä retoorikko tästä listasta ajattelee?

Ensivaikutelma on yliarvostettu ja -stressattu ilmiö. Mikä merkitsee, tulee jälkeen. Minä, Reinikaisen tavoin, ajattelen ensisijaisesti jälkivaikutelmaa.

Ensivaikutelma kannattaa ottaa huomioon. Mutta pitää muistaa, mitä ensivaikutelmalla haet. Retoriikan näkökulmasta kyse on hetkestä, jolloin vakuutat että juuri sinua kannattaa kuunnella. Kyse on tällöin eetoksen sanallisesta ja sanattomasta argumentoinnista (lue lisää eetoksesta Mestaripuhujassa).

Ensivaikutelma palvelee siis tarkoitusta: saada toinen kuulemaan ja näkemään vaivaa ymmärtääkseen puhujan näkökulman — ja joskus jopa uskovan ja toimivan sen mukaan. Useammin kuin kerran olen nähnyt ensivaikutelmasta stressaamisen toimivan juuri tätä jälkimmäistä vastaan. Toiminta nimittäin syntyy ennen kaikkea jälkeen jääneestä muistikuvasta. Tapaamiseen liittyvän muistikuvan kannalta sen alku on huomattavasti merkityksettömämpi loppuun verrattuna. Silti harva, jännitykseltään ja huoliltaan, miettii minkälaisella tavalla tapaamisen päättää.

Usein ensivaikutelmaan jumittaminen näyttää siltä kuin en pyjama päällä elefantin nähdessäni  muuta ajattelisi kuin, että mitäköhän se tuumaa minusta. (Mieleen ei ehdi juolahtaa, miten se on tullut pukeutuneeksi pyjamaan.)


 

Jörö-Jukka ei pahemmin välitä siitä, minkälaisen vaikutelman antaa. Heinrich Hoffmannin klassisessa moraalitarinassa häntä tästä rangaistaan oikein olan takaa.

Jörö-Jukka ei pahemmin välitä siitä, minkälaisen ensivaikutelman antaa. Heinrich Hoffmannin klassisessa moraalitarinassa häntä tästä rangaistaan oikein olan takaa.

Miksi ensivaikutelmasta stressataan niin paljon?

Valistunut veikkaukseni ensivaikutelmastressin syistä: katsekontaktiin, kädenpuristukseen tai vaikka kynsien pureskeluun on helppo luulla vaikuttavansa. Lisäksi on erityisen helppo kuvitella, miten jokin tällainen pikku juttu saattaa käydä jonkun muun hermoille — kun käyväthän ne omillekin.

Niistä on vain helppo kehittää pakkomielle. Paljon helpompi kuin vaikka argumentin loogisuudesta tai tunteikkuuden luomisesta äänen värillä. Jälkimmäisistä huolestuminen vaatii paljon enemmän mielikuvitusta.

Samaa juurta on mielestäni myös monien esiintyjien huoli  käsien heilunnasta puhuessa tai miten he seisovat. (Tätä ylikorostaa entisestään ehkä se, että niin monet esiintymistaidon oppaat tuntuvat olevat myös vastaavan obsession vallassa.)

Fakta kuitenkin on, että keskustelukumppanimme harvoin jaksaa (omaan ulkoasuun liittyvistä pakkomielteistä johtuen, kenties) kovin kauan olla kiinnostunut siitä, miten olemme pukeutuneet tai mitä käsillämme teemme. Häntä kiinnostaa paljon enemmän, miten voimme tehdä hänen elämästään helpomman, mielenkiintoisemman, turvallisemman, vauraamman, hauskemman tai muun sellaisen. Ja häntä huolestuttaa se, että saako meidän kanssa juttelu hänet vaikuttamaan paremmalta vai huonommalta ihmiseltä omissa tai hänelle merkittävien ihmisten silmissä.

Keskity siksi enemmän keskustelukumppaniisi, niin myös hän kaikella todennäköisyydellä tekee: keskittyy itseensä. Jos saat hänet tuntemaan itsensä tärkeäksi ja huomioiduksi — ja ennen kaikkea et vaikuta tuomitsevan häntä ensivaikutelman perusteella — olet tilanteessa paljon vahvemmilla kuin se itsekeskeinen henkilö parhaassa puvussa, kengissä, hiukset sliipattuna, kello näkyvillä ja pedikyyrissä käyneenä päivittäin (joka niin helposti voisit olla…).


 

Mitkä olisivat 7 asiaa, joihin todella kannattaa kiinnittää huomiota?

Aristoteleen mukaan hyvä eetos — eli vahva henkilökohtainen vakuuttavuus — muodostuu siitä, että vaikuttaa kunnialliselta ja käytännön järkevältä sekä siitä, että ei vaikuta ajavan omaa asiaansa toisten kustannuksella.

Ajatellaan, että olet menossa erittäin tärkeään ensitapaamiseen. Toki saat kantaa pakkomielteisesti huolta käsialasta, kättelytaidoista, katsekontaktista tai vaikka taipumuksesta hermostuksissa pureskella vieraiden ihmisten varpaankynsiä (jonka luulen olevan sosiaalinen tabu ja siksi suosittelisin välttämään). Seuraavassa seitsemän asian lista, jota suosittelen miettimään ennen kuin annat obsessioiden ottaa vallan. Lista voisi olla hyvinkin erilainen sillä jokainen tapaaminen on myös. Hyviä vinkkejä löytyy monista kirjoista (esimerkiksi Juhana Torkin teoksista). Erityisesti suosittelen Jay Heinrichsin teosta Thank you for Arguing (joka on julkaistu myös nimellä Winning Arguments).

Neljä ensimmäistä kartoittavat omia asenteita ennen tapaamista ja mahdollistavat niiden tarkistuksen. Kaksi seuraavaa tarkistavat odotuksiasi. Vaikka varaudut mielessäsi huonoimpaan ja toivot parasta niin vain tähtäämällä näiden väliin voit onnistua. Vasta seitsemäs koskee ulkoasua ja ensivaikutelmaa.

  1. Mieti hyvissä ajoin, ketä olet menossa tapaamaan. Mitä tiedät hänestä? Entä mitä hän tietää sinusta? Onko mahdollisesti joitain virheellisiä odotuksia tai käsityksiä puolin jos toisin, joita käydä selventämään? (Jos tarvetta on, käytä internettiä…)
  2. Mieti, mitä haluat saada tapaamisella aikaiseksi. Aseta sille yksi tai kaksi selkeää tavoitetta. Mitä haluat tapaamasi ihmisen ajattelevan jälkikäteen? Mitä haluat hänen tekevän? Minkä asioiden esille nostamista se edellyttää? Entä miten päätät tapaamisen niin, että nämä tavoitteet etenevät? Mieti myös, mitä sinun itse tarvitsee oppia tapaamisen aikana tai tietää tapaamisen jälkeen. Mieti, miten saat sen selville: mitä sinun pitää osata kysyä?
  3. Mieti, mitä toinen osapuoli hakee tapaamisesta. Miksi hän haluaa tavata juuri sinut? Mitä hän odottaa tapaamisesta seuraavan? Onko kyseessä vaihtokauppa, jossa tekemällä jotain mitä hän haluaa hän tekee mitä sinä haluat? Mieti, mitä kysymällä saat tämän selville. Olisiko esimerkiksi parempi, että hän puhuu enemmän ja sinä vähemmän?
  4. Mieti, mitkä ovat toisen osapuolen arvot. Mitä hän toivoo? Mitä hän pelkää? Mieti, miten nämä tunteet liittyvät tavoitteisiisi. Tunteet ja arvot ovat välttämättömiä, jotta ajatukset muuttuisivat toiminnaksi. Myös muistijälki on vahvempi, jos asia liittyy tunteisiin.
  5. Mieti, mikä olisi pahinta mitä voisi tapaamisesta seurata, jos mokaat jotain. Entä miten todennäköisiä nämä seuraukset ovat? Voitko tehdä jotain käytännön askeleita, jotka tekevät seurauksista epätodennäköisempiä?
  6. Mieti, oletko ylioptimistinen tapaamisen suhteen. Minkälaisia haavekuvia sinulla on? Olisivatko ne todennäköisiä, jos joku muu kertoisi sinulle haaveilevansa tällaisesta? Mieti itsellesi realistiset tavoitteet.
  7. Vasta näitä edellisiä mietittyäsi, ajattele decorumiaonko pukeutumisesi ja käytöksesi sopivaa sen ihmisen näkökulmasta, jota olet tapaamassa. Pyri vaikuttamaan siltä, että sinua kannattaa kuulla — olematta kuitenkaan vaatteista ja käyttäytymisestä hermostunut hermoraunio. Tai, vielä pahempaa, sliipattu snobi, joka ei muovisuudeltaan tee mitään inhimillistä.

 


Lopuksi

Usein ensivaikutelmasta spennaaminen toimii itseään vastaan. Jättämäsi muistikuva on nimittäin tärkeämpi kuin hetkellinen mielikuva. Mielikuvakin on tärkeä, mutta ei niin tärkeä, kuin mitä luulet. Ja tapaamisen viime minuutit merkitsevät enemmän, kuin ne ensimmäiset.

Toisaalta, jos keskustelukumppanisi on vain kiinnostunut pintapuolisesta vaikutelmasta (tai niistä yhdyssanavirheistä), mieti onko hän aikasi arvoinen.

 


 

 

Oletko kiinnostunut puhetaidosta? Kriittinen Korkeakoulu järjestää keväällä kaksi Puhetaidon intensiivikurssia, joissa opettajana toimii Puhujakoulun vastaava opettaja Severi Hämäri. Lue lisää.

Vain idiootti yrittää voittaa — Mutta miten tehdä se tyylikkäästi?

— Severi Hämäri

Kun tunteet käy kuumina somessa, tekeekin niin maan perusteellisesti mieli näyttää kanssakeskustelioille näiden paikka. Down Fido, you bad dog! Mutta onko siinä silti mitään järkeä? On ja ei. Pitää vain muistaa, että kun härän kanssa tanssii, sitä kutsutaan rodeoksi. Selkään kiivetään omalla vastuulla.

Tiedän että kuka vain, minä mukaan lukien, osaa olla tarpeen vaatiessa idiootti netissä.

Avaan tässä kirjoituksessa tunnereaktioita netissä sekä nettikeskustelun erityispiirteitä kuten trollausta, fleimausta ja örkkiytymistä sekä eritoten trollivelhoja örkkiytymisen takana. Lisäksi kerron muutaman vinkin siihen miten lähestyä tilannetta, kun tunnetuuletin on löytänyt sanonnanmukaisen lantakasan.

Koko jutun voikin kiteyttää sanoihin: Sinulla on vapaus sanoa mitä haluat sanoa. Mutta jos törttöilet netissä, olet idiootti. Jos siis haluat olla idiootti, olisit edes tyylikäs idiootti.


Taustasta hieman: Kirjoitan yli neljännesvuosisadan mittaisella nettikirjoittelukokemuksella, joka alkaa varhaisista bbs-bokseista ja sähköpostilistoista, chattien ja irccien kautta blogosfääriin, Facebookiin ja twiitteihin. Kaikki on tullut nähtyä ja kuultua: mustia listoja ja uhkauksia, fleimisotia ja täydellisiä välirikkoja.

Monasti ihan omaa typeryyttäni tai tyhmänrohkeuttani olen some-suohon uponnut. Toisinaan jopa jalojen tarkoitusperien vuoksi. Onko se ollut kaiken tämän arvoista? Ehkä ei. Mutta monesti häränselästä pudottuani tiedän miltä avomurtumat tuntuvat. Tiedän että kuka vain, minä mukaan lukien, osaa olla tarpeen vaatiessa idiootti netissä.

Kun kirjoittelu käy tulehtuneeksi, netistä harvoin löytyy voittajaa. Reilu vuosi sitten Markus Neuvonen kysyikin Mestaripuhujassa, että onko  ”Voittaminen: luusereiden hommaa.” Hän totesi, että väittelytilanteista selviää parhaiten, jos ne välttää. Sama pätee somessa.

Sanastoa:

  • Fleimaus on kirjoitus, joka pyrkii tarkoituksella herättämään voimakkaan tunnereaktion lukijassa
  • Trollaus on fleimaus, joka on kirjoitettu vain ja ainoastaan aiheuttamaan hämmennystä ja reaktioita
  • Trolli on henkilö, joka hakee itselleen parempaa oloa riehumalla netissä aiheuttaen riitoja ja tarkoituksellista närää ja suuttumusta
  • Vitsivitsi-keskustelu: Huomaa, että vaikka kaikki trollit trollaa, kaikki trollaukset eivät ole trollien tekemiä — osa trollauksista on nimittäin vain taiten tehtyjä fleimauksia huvin vuoksi; kuitenkin useinmiten on hyvin epäselvää, että oliko kyse vitsistä vai aidosti oman pahanmielen purkamisesta trolliutumalla; kun käydään vääntämään siitä, että kummasta on kyse — käydään ns. vitsivitsi-keskustelua
  • Ammattiloukkaantuja on trolli, joka ottaa asiakseen loukkaantua kirjoitetusta ja käy uhkaamaan ylimitoitetuilla toimilla — kuten poliisilla tai asianajajilla
  • ”Älä ruoki trollia” on periaate, että jos tunnistat jonkin kirjoituksen trollaukseksi, et reagoi siihen
  • Örkki on trolli, joka on saanut virikkeensä käydä fleimaamaan ja trollaamaan jonkun toisen kehottamana tai innoittamana
  • Örkkihyökkäys on tilanne, jossa useampi örkki yhtä aikaa trollaa samaa hastagia, seinää tai sivustoa enemmän tai vähemmän koordinoituneesti — ja usein kiihottaen toisiaan aina vaan agressiivisempiin reaktioihin
  • Velho, eli mestari on örkkejä värväävä trolli, joka kirjoittaa jonnekin (usein internetin syövereihin) trollauksen, joka toimii kiihokkeena örkeille käydä hyökkäykseensä

Nyt asiaan: Kuulostaako seuraava tutulta tunteelta: ”nyt juma… kyllä mä näytän tälle mistä kana munii!” tai ”kuka se uskoo olevansa?” tai ”muahan/mun kavereita/mulle tärkeää asiaa ei tälleen loukata!”?

Tämä tunne on merkki siitä, että jokin netissä käydyssä keskustelussa on laukaissut tunnereaktion. Tunnereaktio on aivan oikeutettu — sinulla on oikeus omiin tunteisiisi. Esimerkiksi kasvokkain käydyssä keskustelussa loukkaavasti sanonut toisinaan näkee sinun kasvoista tunnetilasi tai viimeistään kuulee sen äänensävystä tai siitä että ilmaiset sen suoraan sanomalla. Tällöin tilanne purkaantuu usein luonnollisesti. Joko loukannut perääntyy ja ilmaisee anteeksipyyntöä tai sitten tilanne kärjistyy. Ei sitä keskustelua kasvokkainkaan kannata väittelyksi tai tappeluksi päästää. Silti välineet tilanteen laukaisemiseksi ovat paljon laajemmat kuin mitä ne netissä ovat.

Nettikeskustelussa kun tunteet ovat triggeröityneet, ja huomaat himon näyttää kanssakeskustelijalle hänen paikkansa. Pysähdy.

Tällöin tärkeintä on, että et luota ensimmäiseen reaktioosi. Älä luota siihen, mitä haluat tehdä. Se. Nimittäin. Saattaa. Vain. Pahentaa. Tilannetta.

Tällöin tärkeintä on, että et luota ensimmäiseen reaktioosi. Älä luota siihen, mitä haluat tehdä. Se. Nimittäin. Saattaa. Vain. Pahentaa. Tilannetta.

Älä reagoi. Omat impulssisi ovat täysin oikeutettuja, mutta ne eivät ole sinun parhaat neuvonantajasi juuri nyt. Pidä siis tovi taukoa puhelimesi tai näppäimistösi äärestä. — Varsinkin, jos olet kännissä. — Tee voileipä, juo lasi hapanta piimää tai kuppi teetä. Hengitä. Ihan mitä tahansa joka estää sinua toimimasta ensimmäisen impulssin mukaisesti.

Keskustelu on netissä tallessa, se kyllä jaksaa odottaa. (Jos tarvitset enemmän aikaa, voit vaikka kirjoittaa lyhyen kommentin, että palaat asiaan paremmalla ajalla myöhemmin.)


Mikä tässä mättää? Usein tässä vaiheessa keskustelusta on muodostunut iso avoin ongelma mielellesi. Mieli yrittää ratkoa egoosi osunutta iskua simuloimalla erilaisia sanallisia läimäisyjä, joilla saat asemasi takaisin latistamalla kanssakeskustelijaa. Toisin sanoen mieli käy käsikirjoittamaan tarinaa. Nämä käsikirjoitetut ”ratkaisut” ovat usein jopa neljästä syystä erinomaisen huonoja:

1) Henkilöön menevä, hyökkäävään sävyyn kirjoitettu kommentti on uusi tunnetriggeri. Se saattaa käynnistää voimakkaan ja agressiivisen tunnereaktion paitsi siinä henkilössä, jolle vastaat, niin myös monessa muussa keskustelua seuraavassa. Yht’äkkiä et enää väännä kättä vain yhden ”ääliön” kanssa vaan niitä onkin kokonainen kouluretkellinen korkeasaareen. Eli älä vastatriggeröi — ellei siihen ole hyvää syytä.

Tietenkin äkäinen kirjoitus voi olla tarkoituksellinen, jos se on paras keino ilmaista jokin terävä pointti tai tärkeä tunne. Mutta pahimmillaan, jos oikeastaan et välitä keskustelusta vaan haluat vain kylvää pahaa mieltä ja haastaa riitaa, kyseessä on trollaus. Tällöin heität bensaa liekkeihin, fleimaat — tahallasi. Trolli pyrkii vain saamaan huomiota itselleen ja omalle pahalle mielelleen loukkaamalla ja suututtamalla toisia riehumalla keskustelulistoilla, kommenttipalstoilla ja somessa.

2) Reaktiosi voidaan kääntää sinua vastaan. Huomaa, että keskustelun siirtäminen asiasta tunteisiin on virhepäätelmä (lue lisää ”Pateettista, herra presidentti, eli mistä puhumme kun puhumme tunteella”), sillä se vie keskustelua pois itse asiasta aivan toiseen kysymykseen, nimittäin: Miltä musta tuntuu? Tunteista keskustelu saattaa olla juuri tässä kohtaa se oikea ratkaisu. Tai sitten se ei ole.

Varsinkin jos reaktiosi menee henkilöön ja on agressiivinen  — sinä oletkin hetkessä toisten silmissään keskustelun öykkäri — ja sinua syytetään trolliksi. Jäät altavastaajan asemaan, varsinkin jos edellä mainittu kouluretki ilkkuu apinatalon takaa.

Erityisesti huomaa tämä seikka, jos joudut ns. örkkilauman jyräämäksi — eli jos porukkaa masinoituu trollaamaan seinääsi tai blogiasi jonkun toisen toisaalle laittaman nettikirjoittelun siihen innoittamina. Tällöin ei turhaan kannata antaa lisää ammuksia apinoille. Heiltä löytyy sitä itseään omasta takaa ja eritoten korvien välistä.

Trollit, varsinkin örkkihyökkäyksen aikana, yrittävät usein saada ”keskustelukumppaninsa” ylireagoimaan niin, että reaktioon voi tarttua ammattiloukkaantujan ottein. (Lue lisää loukkaantumisesta ja loukkaamisesta.) Sinä olet loukaunnut ammattiloukkaantujaa itseään, hänen ystäväänsä, äitiään, koiraansa, sukupuoltaan tms. Seuraavaksi hän alkaa uhkaamaan raastuvalla, lakimiehillä, kunnianloukkaussyytteillä ja julkisen sanan neuvostolla. (Mahdollisesti vihjaillen hieman henkilökohtaisemman kohtaamisen suuntaan luuvitosten ja karttujen merkeissä jonkin nimeltämainitsemattoman niemen nokassa sijaitsevan saunan takana.)

Kuulostaako tutulta. Örkit ovat idiootteja, mutta he ovat fiksuja idiootteja. Näin käyttäytymällä he saavat säikäytettyä valtaosan hiljaisiksi. — Ei ehkä sinua, mutta monia heistä jotka ovat sinun kanssasi samaa mieltä.

Mitä enemmän örkit riehuu, sitä rauhallisemmaksi usein kannattaa käydä. On nimittäin toisinaan parempi väistää putoava kivenmurikka, kuin yrittää ottaa sitä suullaan kiinni.

On toisinaan parempi väistää putoava kivenmurikka, kuin yrittää ottaa sitä suullaan kiinni.

3) Entä reagoitko nyt jonkun kirjoittajan juttuun — vai johonkin mitä joku muu sanoi siitä? Jos joku kaverisi kirjoitti seinälleen tai twitteriin tai blogiinsa minusta ja minun blogistani, ja sinä reagoit tähän ja käyt rustaamaan minun blogiini vihaisia kommentteja lukematta, mitä olen sinne kirjoittanut — niin onneksi olkoon, olet örkki.

Pahimmassa tapauksessa joudut kantamaan vastuun jonkun muun aiheuttamasta sotkusta. Tämä örkkejä masinoiva trolli (eli mestari tai velho) voi vetäytyä tietämättömyyden verhon taakse: sanoa että ei tiennyt mitään siitä, mitä sinä olit tehnyt. Että ei tunne koko tyyppiä. Eihän kukaan tarkista kaikkien facebook-kavereittensa taustoja. Ja kuka tahansa voi lukea julkista blogia. (Joissakin tapauksissa tämä tyyppi saattaa vielä käyttää toisten örkkiytymistä ansaitsemisen välineenä — keräten rahakkaita klikkauksia mainosrahoitteiselle blogilleen tai nettilehdelleen.) Sen sijaan sinulta on saattanut menna maine. Ja hyvällä tuurilla myös saat vieraita syyttäjän toimistosta kunnianloukkauksen tms. merkeissä.

Älä siis ole idiootti ja rupea örkiksi. Vaivautuisit edes tutustumaan siihen tekstiin, mitä olet kommentoimassa — antamatta toisten kertoa sinulle, miten juuri sinun pitäisi siitä ajatella.

4) Mitä jos olet tulkinnut tilannetta väärin? Esimerkiksi näkörajoitteiset käyttävät usein käpsejä nähdäkseen, mitä ovat kirjoittamassa. Tämä näyttää sarkasmilta useimpien silmiin. Mutta ei siis välttämättä ole sitä. Lisäksi on syytä muistaa, että osa ihmiskuntaa ei omaa juurikaan ironian tajua. Toisaalta kanssakeskustelija saattaa olla vaan hämmentynyt tai kirjoittaa sekavasti.

Jos olet tulkinnut väärin, ja reagoit siihen agressiivisesti — miten suurelta hygieniatuotepussilta mahdatkaan vaikuttaa?


Mitä siis tehdä kun huomaat joutuneesi tunnelatauksen valtaan ja liipasinsormi nykii entterin päällä? Mitään yksioikoisesti oikeaa tapaa toimia ei ole. (Jotkut vetoavat näissä tapauksissa ns. netikettiin eli ”hyvän” nettikeskustelun sääntöihin. Mutta kuten vaikka pöytätavat — ne olivat vanhentuneet jo silloin kun netiketti kirjoitettiin muistiin.) Joskus on siis paikallaan antaa palaa, joskus taas jättää asia sikseen. Joskus on hyvä vetää siltä väliltä.

Niin kuin kaikessa retoriikassa, somekirjoitteluun voidaan antaa vain yleisiä periaatteita. Soveltaminen on joka kerta erilaista. Pitää omata vähän kielipelisilmää ja ymmärrystä tilanteista ja ihmisistä. Paremmaksi kehittyy vain kokeilemalla ja katsomalla, mikä toimii juuri sinulle.

Älä mene mukaan henkilökohtaisuuksiin, jos ei ole pakko.

Perusperiaate on: älä mene mukaan henkilökohtaisuuksiin, jos ei ole pakko. Miten paljon vain suututtaa, jyrppii ja kyrsiikään, yleensä on parempi pyrkiä olemaan kärsivällinen, kohtelias ja vältämään agressiivista kielenkäyttöä. Tarpeen vaatiessa voi käydä tuulettamassa pahaa mieltäsi jossain muualla. Konsultoida vaikka lääkäriä tai hyvää terapeuttia.


Tässä neljän kohdan muistilista, jota miettiä, kun kupera kypärä rupeaa kasvamaan otsalohkon ja kallon väliseen koloon.

Jos kirjoitus on kokonaan vain tyhjää ilmaa ja riidan haastamista tai silkkaa fleimaamista, silloin kyseessä on trollaus. On jopa netiketin mukaista olla reagoimatta trollaukseen.

1) Mieti, oletko ymmärtänyt tekstin tai kommentin oikein. Reagoitko alkuperäiseen tekstiin vai jonkun kommenttiin siitä?  Onko mahdollista, että olet erehtynyt ja koko reaktio on vain omaa tai jonkun muun kuvitelmaa? Jos näin on, naura itsellesi päin naamaa. Apina saa olla, jos ymmärtää itse sen olevansa.

2) Mieti, onko reaktion kohteena oleva teksti asiallinen. Onko siinä käytetty sopimatonta kieltä, onko se rasisitinen, sekstistinen, solvaava?

Jos se on todella törkeä, pyydä ylläpitoa poistamaan viesti tai poista se itse. Sopimattomaan kommenttiin voit vastata, että viesti on sopimaton, ja keskustelua ei jatketa jos kommentit ovat sopimattomia.

Uhkailun ja rikollisen toiminnan tapauksessa (yllytys kansanryhmää vastaan tms.) älä jää keskustelemaan, vaan ota kuvankaappaus ja yhteyttä poliisiin. Ja poista tällaiset kommentit omilta seiniltäsi ja blogeistasi tai huomauta moderaattorille muualla. Jos rikollista viestiä ei poisteta, voi vastuuseen päätyä myös se, jonka seinille kuseskellaan.

3) Mieti, onko tekstissä, kommentissa tai viestissä mitään hyvää, paikkansapitävää tai arvokasta. Sanooko kommentoija jotain sellaista, josta voisit ottaa opiksi — jos siis unohtaa hyökkäävän sävyn tai oman loukkaantumisen.

Jos löydät tekstistä jotain joka on hyvää tai hyödyllistä, voit keskittyä vastauksessasi tähän. Kiitä kommentoijaa huomioista ja nosta esiin se hyödyllinen pointti, jonka viestistä löysit. Jos kommentti on muilta osin vain kuumaa ilmaa ja pahaa mieltä, voit jättää sen osan hyvillä mielin huomioimatta kokonaan.

Jos kirjoitus on kokonaan vain tyhjää ilmaa ja riidan haastamista tai silkkaa fleimaamista, silloin kyseessä on trollaus. On jopa netiketin mukaista olla reagoimatta trollaukseen.

4) Mieti, onko tekstin, viestin tai kommentin kirjoittaja ymmärtänyt jotain (tahallaan tai tahattomasti) väärin. Jos näin on, voit korjata väärinkäsityksen kohteliaasti. Kiitä vaikka kommentista, kirjoita että tässä on selvästi tapahtunut väärinkäsitys, ja oikaiset se mahdollisimman selkein sanoin.

Voit myös todeta vastauksessa kirjoittaneesi kohdan hieman epäselvästi ja kiittää kommentoijaa asian esiin nostamisesta. Väärinkäsityksien oikominen on hyödyllistä toisia lukijoita ja kommentoijia varten. Keskustelu pysyy mieluummin asiassa eikä päädy sen viereen.


John_Bauer_1915

John Bauer, 1915.

Lopuksi: Ainakaan liian halvalla ei kannata antaa ammuksia trolleille tai örkejä troolaaville velhoille. Jos huonosti käy, hetki huulilla on lopun ikää netin syövereissä.

Kaikkea ei silti todellakaan tarvitse sietää. Jos joku on ääliö, joskus hänen on se lopulta kuultava. Mutta idiootiksi voi toista kutsua ollen itsekin idiootti — tai sen voi tehdä tyylillä (lue ”Tyylistä” ja ”Alatyyli ja tabukieli”).

Pyydän, tehkää se edes tyylillä.

Pyydän, tehkää se edes tyylillä.



Haluatko puhujakouluun täksi lukuvuodeksi? Ilmottaudu kiireen vilkkaan varasijalle. Jos saamme muutaman nimen lisää listalle, voimme harkita toisen ryhmän perustamista. Yhteydentotot: info@kriittinenkorkeakoulu.fi.

(Ennakkotiedoista poiketen Markus Neuvosen Trigger-varoitus sarjan viimeinen kirjoitus verbaaliväkivallasta julkaistaan viikon kuluttua keskiviikkona 26.8.)

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja ja konsultti (Neuvonen/Hämäri Research & Consulting). Hän kirjoittaa filosofian alalta väitöskirjaa kestävästä päätöksenteosta radikaalin epävarmuuden vallitessa. Hän on peruskoulutukseltaan filosofi, matemaatikko ja aineenopettaja.

Hämäri kirjoittaa kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

Sähän et mua määrää — Määritelmistä, leimaamisesta ja kiusaamisesta?

— Severi Hämäri

Viime viikolla satuin kuulemaan lauseen: ”Severi, mä luulin, että sä olet nöyrä.” Ironinen lausahdus sai minut paitsi huvittumaan niin myös pohtimaan, millä tavoin oikeastaan toisiamme määrittelemme.

Monet puhujat käyvät määrittelemään, kun haluavat viedä keskustelun suuntaa kuin härkää nenäkorusta. Ja joskus jopa, jotta vältettäisiin itse asiasta keskusteleminen: aiheen sijaan puhutaan siitä, mitä sanoja käytetään — tai miten niitä käytetään.

Toisinaan taas määritellään niin maan perusteellisesti, että määritelmä hoitaa leimakirveen virkaa. Määritelmillä kiusataan.

Määritteleminen retoriikassa on totisesti eri juttu kuin sanakirjoissa. Tässä kirjoituksessa tartun lyhyesti, ja hieman satunnaisesti valikoiden, kolmeen retorisen määrittelemisen puolista: määrittelijän likaiseen strategiaan, keskustelun kehystämiseen sekä määritelmällä leimaamiseen ja kiusaamiseen.

 


Neljän kohdan retorinen death punch

Esimerkkinä on tarina, jossa henkilöiden nimet on vaihdettu viattomien suojelemiseksi. Tarina alkaa syyttäjän sanoin: ”No niin Herra Karhu, te varastitte hunajan. Jäitte kiinni sormet tahmeina!”

Määrittelijän likaiseksi strategiaksi eli four point rhetorical death punchiksi voidaan kutsua seuraavaa neljän kohdan muistilistaa:

1. Tukevatko jotkin tosiseikat näkökantaasi? Jos niistä on hyötyä ja ne vaikuttavat vakuuttavilta — käytä niitä. Jos ei, siirry seuraavaan kohtaan.

”Herra tuomari, asiakkaani oli ollut askartelemassa teille tätä kaunista pöytäkoristepöllöä ja hänen kätensä olivat tahmeat liimasta…”

2. Mitä sanoja vastapuolen argumentissa oli? Voitko ottaa jostain niistä kiinni ja antaa sille vaihtoehtoisen määritelmän? Veisikö tämä määritelmä keskustelun sellaisille urille, joista on sinulle hyötyä? Jos näin on, anna määritelmä. Jos ei, siirry seuraavaan kohtaan.

”Varastamisella voidaan tarkoittaa montaa asiaa. Herra Karhu ei varastanut hunajaa, jos varastamisella tarkoitetaan pahantekoa. Hän vain halusi varmistaa, että hunaja ei ole vaaraksi muille.”

3. Voitko kyseenalaistaa vastapuolen argumentin merkityksellisyyden? Näyttääkö se vakuuttavalta, mutta itse asiassa se ei ole? Tai voitko saada sen näyttämään merkityksettömältä? Usein pelkkä kyseenalaistaminen pelaa sinulle aikaa. Jos tämä ei kuitenkaan onnistu, siirry seuraavaan kohtaan.

”Onko varastaminen nyt niin vakavaa. Kaikkihan me varastetaan kaiken aikaa… jotain pientä nyt ainakin. Syyttäjäkin varastaa koko ajan minun ja tuomarin sekä syytetyn arvokasta hunajansyöntiaikaa. Herra Karhulla sattumoisin on purkillinen hunajaa mukanaan…”

4. Kiellä koko keskustelun merkityksellisyys. Väitä vaikka, että koko juttu on asian sivusta. Tai että keskustelijoilta puuttuu tarvittava päätäntävalta tai asiantuntemus. Mitä vain, jotta voit pakata tavarasi ja juosta karkuun.

”Herra tuomari, te olette pöllö, teillä ei ole mitään oikeutta tuomita karhuja! Mistä me muut eläimet mitään karhujen elämästä tiedämme?”

Tämä strategia, kuten edellä näkyy, on epätoivoisia tilanteita varten. Esimerkiksi Paavo Väyrysen kerrotaan soveltaneen taktiikkaa menestyksekkäästi ns. Vladimirov-kirjejupakassa. Väyrynenhän välttyi syytteiltä maanpetoksesta.

Strategia on myös erittäin tehokas tiukkojen tilanteiden ulkopuolella. Lisäksi usein ei tarvitse mennä kuin toiseen askeleeseen asti. Kun keskusteluun tuo kysymyksen siitä, mistä itse asiassa puhutaan — lähtevät muutkin määrittelemiseen riemulla mukaan. Tästä alkaa väittely siitä, mitä termejä käytetään ja mitä kukin niillä tarkoittaa.

Pian alkuperäinen kysymys on täysin unohtunut ja kaikki loppu on semantiikkaa.

Epäillyt 2 --- Kuka varasti hunajan?

Epäillyt 2 — Kuka varasti hunajan?

 


Isot kehykset

Määrittelijä lähtee metsästämään isoa kalaa, kun hän freimaa, eli kehystää uudelleen. Kehystämisessä määritellään koko asetelmaa. Eli ei lähdetä väittelemään asiasta ennen kuin se on asetettu niin, että siitä on mielekästä keskustella (ainakin toisen osapuolen näkökulmasta). Kehystys on siis vastaus kysymykseen: mistä me oikeasti — siis ihan aikuisten oikeasti — puhumme?

Mutta kuinka? Pohdi, mistä asioista ollaan kiistelemässä. Mitkä niistä ovat tärkeimmät sinulle? Voisiko keskustelun keskittää näihin (sinulle) tärkeisiin kysymyksiin?

Seuraavaksi mieti, miten yleisö (se taho, joka asiasta päättää — eli esimerkiksi äänestäjät, tiimi, asiakas) esittäisi saman kysymyksenasettelun. Minkälaisia ilmaisuja he käyttäisivät? Mitkä olisivat ne tavat, joilla he asettaisivat asioita vastakkain? Esitä asia niin, että mahdollisimman monet näkevät sen itselleen merkityksellisenä.

Ja vielä, esitä asiasi tulevaan liittyvänä kysymyksenä. Miten me ratkaisemme tämän jatkossa? Siirryt tällöin syyttelystä paljon mielenkiintoisempaan keskusteluun kaikkien kannalta. (Markus Neuvonen tulevaan suuntautumisesta Mestaripuhujassa.)

”Mistä olemme keskustelemassa? Olemme keskustelemassa siitä, miten hunajaa olisi syytä säilyttää. Emme tarvitse tässä syyllisiä, vaan meidän on mietittävä, kuinka ratkaista tämä isompi ongelma. Se on meidän kaikkien vastuu.”

 


 

Mitä kaikkea voidaankaan siis määritellä?

Tyypillisimmin uskomme määritelmien koskevan lähinnä sanoja ja käsitteitä. Kysymme, mitä tarkoitat kun sanot noin? Ja odotamme määritelmää. ”Kun sanoit, että tassut olivat tahmeat, mitä tarkoitit ’tahmealla?’ Minusta jokin on tahmea, jos siihen tarttuu paperi kiinni…”

Määritelmän ei tarvitse pysähtyä sanoihin.

Mutta määritelmän ei tarvitse pysähtyä sanoihin. Määrittelijä voi esimerkiksi tarjota määritelmää antaakseen jonkinlaisen uuden nimen puheenaiheelle: sanan, joka sitten ikään kuin ottaa alleen koko keskustelun: ”Mistä me oikein puhumme? Tämä ei ole oikeudenkäynti. Täällä näyttömöllä sanaillaan, ja yleisö ei osaa käyttäytyä. Tämä on farssi.”

Näin määritelmä siis on käännetty päälaelleen. Siitä tulee leimaamista.

 


 

Määritelmät, leimaaminen ja kiusaaminen

Vastaavasta on kyse, kun henkilöä määritellään. Ja tämä on — toisin kuin likainen strategia sekä freimaaminen edellä — vakava asia.

”Sä olet aina tollainen!” ”Sä olet sellainen myöhästelijä!” ”Sä et ole vastuunkantaja!” ”Sinähän olet runoilija.” ”Sä olet herkkä.” ”Sinä et olekaan nöyrä…” Nämä ovat määritelmän soveltamista: sanotaan, että olet sellainen ja sellainen — nämä ehdot kuvaavat sinua.

Henkilön määritteleminen voi olla psykologisesti tehokas strategia.

Henkilön määritteleminen voi olla psykologisesti tehokas strategia. Se on salakavalan usein huomaamaton ja huomiota vailla käytetty. Määrittelijä antaa itsestään kaverista huolestuneen ihmisen kuvan ja usein uskoo siihen itsekin. Tämä strategia onkin eettisesti epäilyttävä juuri sen salakavaluuden ja tehokkuuden vuoksi. Mutta mistä tämä juontuu?

Venäläinen kasvatuspsykologian edelläkävijä, legendaarinen Lev Vygotski (1896-1934) ja häntä ennen Sveitsiläinen kehityspsykologi Jean Piaget (1896-1980) kehittivät teorioita siitä, miten lapsi sisäistää ulkoiset suhteet, varsinkin häntä hoivaavan vanhemman taholta. Nämä suhteet muuttuvat, teorioiden mukaan, hänen henkilöpsykologiakseen.

Vygotski kiinnitti erityisesti huomiota kieleen, siihen miten lapsen kanssa käydyt keskustelut muuttuvat tämän ajatteluprosesseiksi. Näin vanhemmat määrittelevät lastaan, ja tämä puolestaan sisäistää määritelmät osaksi itseään. Tämä on teorian mukaan luonnollinen ja välttämätön osa ihmisen kehitystä. Ja se luo vanhemman sekä muiden aikuisten vastuun lapsen kanssa käydystä kommunikaatiosta.

Tästä syystä opettajia koulutetaan olemaan herkkiä oppilaille annetun palautteen suhteen. Arvioinnin tulee koskea tehtyä työtä, ei oppilaan persoonaa ja persoonallisuutta — sillä tämä on taipuvainen sisäistämään saamansa määritelmät. Lapsi tai nuori voi omaksua käsityksen kykenämättömyydestä oppia jotain ainetta, koska sisäistämisen myötä hänen minäkuvaansa sisältyy perätön luulo kyvyttömyydestä tähän oppiaineeseen. Vastaava pätee lasten väliseen kiusaamiseen, jossa lapset määrittävät toisiaan käyttäen leimaavia sanoja.

Kun aikuinen rupeaa toista määrittelemään, tapahtuu useita asioita, jotka ovat mielestäni sopimattomia.

Myös silloin, kun aikuinen rupeaa toista määrittelemään, tapahtuu useita asioita, jotka ovat mielestäni sopimattomia. Ensinnäkin määrittelijä ottaa vanhemman roolin ja pyrkii näin osoittamaan valta-asemaansa. Toiseksi, mitä oikeutta hänellä on määrittää toista ihmistä, eli kertoa hänelle, mitä hänen tulisi itsestään ajatella. Tällainen on oikeutettua vain kyseisen harkintavaltaisen aikuisen omalla luvalla. Näin esimerkiksi psykoterapioissa tehdäänkin — ja huomattavasti herkemmin ja eettisemmin kuin kapakkakeskusteluissa tai työtiimin kokouksissa.

Kolmanneksi, mistä tämä määrittelijä edes tietää, mistä puhuu? Tunteeko hän sinut tarpeeksi hyvin, että voi tarjota sinulle kyseistä leimaa? Neljänneksi, mitkä ovat hänen tavoitteensa määrittelylle? Onko määrittelyn tarkoitus nostaa esiin jotain sellaista, jota et tiennyt itsestäsi ennemmin? Vai onko sen tarkoitus hämmentää ja kaapata tilanne haltuun? Olla hiljentämisen ja jopa kiusaamisen väline? Näinhän lapset käyttäytyvät leikkikentillä (jos heitä ei ole paremmin opetettu): lyövät leimaa otsaan.

Siksi sanon, että kenelläkään aikuisella ei ole velvollisuutta kuunnella hänen persoonaansa sörkkivää määrittelijää.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta. 

Mun tuuria — eli miksi jotkut aina saa huonoa palvelua?

— Severi Hämäri

Huomasinpa huvikseni, että joulukatu on auki ja kauppojen ikkunoissa joulukoristeet. Siitä tuli mieleen kiire, kireys ja asiakaspalvelu. Monen ihmisen pelon aihe. Pitäisi olla jouluisan hyvällä tuulella. Mutta sitten ihminen löytää itsensä huutamassa Stockan myyjälle, vartijalle ja pahimmassa tapauksessa vielä kavereille somessa.

Kiire, kireys ja asiakaspalvelu. Monen ihmisen pelon aihe. Pitäisi olla jouluisan hyvällä tuulella. Mutta sitten ihminen löytää itsensä huutamassa Stockan myyjälle…

Minä, jos hieman saan kehua, kohtaan yleensä kaupoissa, ravintoloissa, kahviloissa, parturissa, vuokraamoissa ja hotelleissa erinomaisen hyvää palvelua. Mutta tunnen kaverin jolla on ”huono tuuri.” Aina hänen kohdalleen osuvat ne osaamattomat, huonotuuliset, pahantahtoiset tyypit, joilta saa vain sitä itseään palvelun sijaan. Ja hän on aika kateellinen kaikelle sille hyvälle, mitä asiakaspalvelutyössä toimivat asiantuntijat ja parhaat myyjät vain minulle tarjoavat.

Tunnen kaverin jolla on ”huono tuuri.”

Mistäköhän tässä olisi todella kysymys?

Olisi syytä miettiä, mikä on molemmissa kuvioissa niiden yhdistävä tekijä. Kaverini tapauksessa kaikilla kauppareissuilla ja lomamatkoilla on mukana vain yksi ja sama henkilö: hän itse.

 


 

Kaverini rakentaa tilanteen itselleen surkeaksi. Hän nimittäin odottaa huonoa palvelua. Usein hän valittaa sen surkeutta jo ennen kuin tarjoilija tai myyjä on edes ehtinyt suupieliään nostaa hymyilläkseen.

Hän lisäksi uskoo tietävänsä kaiken paremmin kuin hotellin vastaanottovirkailija tai stuertti tai autokorjaaja. Auta armias asiakastyytyväisyyskysely, jos 20 vuotta ammatissaan pätevöitynyt huippuosaaja ei heittäydy hurmiosta lattialle kuuntelemaan tämän jumalaisen asiakkaan turhantärkeitä ja paikkansapitämättömiä jorinoita.

Ja kaverini katsoo tarpeelliseksi huomauttaa kaikesta. Aivan kaikesta. Kovaan ääneen ja niin että muutkin huomaavat — miten taas täällä yritetään asiakasta vetää kuin vierasta sikaa — ja vielä säkissä. Sillä ei ole väliä miten pienestä virheestä tai erheestä on kyse, se on oikaistava. Välittömästi.

Ja sitten kavereiden kesken hän taas rätöstelee sillä, miten huonoa palvelu oli siellä, ja miten surkeaa se oli täällä, ja miten uskomattoman ala-arvoista se oli eritoten siinä tietyssä tietokoneliikkeessä.

Varsin ymmärrettävästi vain joku, joka odottaa kuolemanjälkeistä julistusta pyhimykseksi, tai paatunut masokisti, jaksaa palvella häntä viittä minuuttia kauemmin hymyissä suin ja kohteliaasti.

 


 

Antiikin stoalaiset filosofit olivat vakuuttuneita siitä, että ihmisen sielunrauha löytyy ihmisestä itsestään. Jos ripustamme hyvän mielemme yksistään toisiin ihmisiin ja heidän tekemisiinsä, kaivamme kuoppaa kaikille. Kaverini nimittäin yrittää maksimoida hyödyn, jota hän asiakaspalvelijoilta voisi saada — mutta näin toimimalla hän saa paljon vähemmän, kuin mitä voisi.

Hän ensinnäkin liittää mielessään oman tyytyväisyytensä täysin siihen, miten häntä kohdellaan. Se on ainoa asia, joka näyttää hänelle merkitsevän. Hän on tehnyt asiakaspalvelusta mielessään niukan resurssin, jota on vaikea saada — ja niin ollen se on jotain kohtuuttoman arvokasta. Vähän kuin kulta tai jalokivet. Ja jos jotain arvokasta jaellaan toisille halvalla ja toisille ei ollenkaan — se pistää kertakaikkiaan vihaksi.

Hän on tehnyt asiakaspalvelusta mielessään niukan resurssin, jota on vaikea saada — ja niin ollen se on jotain kohtuuttoman arvokasta. Vähän kuin kulta tai jalokivet. Ja jos jotain arvokasta jaellaan toisille halvalla ja toisille ei ollenkaan — se pistää kertakaikkiaan vihaksi.

Toiseksi hänen keinonsa maksimointiin osoittautuvat toistuvasti tehottomiksi. Hän ei ajattele strategisesti. Hän hyökkää tilanteeseen ja vaatii palvelua. Hän ei ajattele, milloin vaikka tarjoilija haluaa palvella. Kukaan ei halua olla kiva pakosta tai jos uhkaillaan esimiehille puhumisella.

Eli hän ei hahmota miten asiakas voi palvella asiakaspalvelijaa. Tätä on vastavuoroisuuden laki. Olemme ystävällisille ihmisille ystävällisempiä kuin muille.

Eli hän ei hahmota miten asiakas voi palvella asiakaspalvelijaa. Tätä on vastavuoroisuuden laki. Olemme ystävällisille ihmisille ystävällisempiä kuin muille.

En tietenkään väitä, että minulla olisi poikkeuksellinen onni kaupoissa käydessäni. Kyllä minä tapaan toisinaan väsyneen parturin, nälkäisen stuertin — ja rautakauppiaan, jolla nyt on vaan housut huonosti. Mutta minä en ota sitä itseeni. Mietin, miksiköhän tuolla on housut jotenkin väärin jalassa, ja keskityn omaan käytökseeni.

Minulle asiakaspalvelija on asiantuntija. Hän tietää jotain paljon paremmin kuin minä. Ja hän auttaa minua. Hän on myös kiireinen — monasti silloin kun asiakaspalvelijan apua tarvitsen, hän on kiireisempi kuin minä. Ottamalla nämä kaksi huomioon, selviän paremmin. Kysyn, pyydän apua, ja pyydän anteeksi, jos joudun keskeyttämään kauppiaan tai kassavirkailijan muut tehtävät. Kiitän ja olen aidosti kiitollinen saamastani avusta.

Jos jokin on pielessä tai palvelusta löytyy vikaa, oletan ensimmäiseksi sen olevan vahinko. Huomautan asiasta mahdollisimman kahdenkeskisesti asiakaspalvelijalle. Usein aloitan lauseeni jopa: ”Et varmaan ole huomannut, mutta…”

Olemme kaikki vain ihmisiä. Mietin usein, millä tavalla minä haluaisin tulla kohdatuksi, jos olisin kaupan kassalla tai hotellin tiskillä.

Olemme kaikki vain ihmisiä. Mietin usein, millä tavalla minä haluaisin tulla kohdatuksi, jos olisin kaupan kassalla tai hotellin tiskillä. En millään tekohymyllä ja päälleliimatuilla kohtilaisuuksilla. Enkä millään ”et sä mua kuitenkaan osaa auttaa” -asenteella. Haluaisin tulla kohdatuksi ihmisenä, jota kunnioitetaan.

 

Marcus Aurelianus, Roomalainen keisari --- sekä mies, joka sai hyvää palvelua.

Marcus Aurelius, Roomalainen keisari — sekä mies, joka sai hyvää palvelua.

Marcus Aurelius (121-180 jaa.), Rooman yksi rakastetuimmista keisareista ja stoalainen ajattelija, kirjoitti:

”Minun on oltava hyväntahtoinen ja ystävällinen kaikille ja erikoisesti oltava valmis osoittamaan ihmiselle hänen rikkomuksensa, kuitenkin häpäisemättä häntä ja ikäänkuin huomaamatta ja ystävällisesti ja teeskentelemättä.”

Jos aikansa mahtavin ihminen kykeni ajattelemaan näin — luulisi myös meidän kaikkien muiden pystyvän.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

Asiallinen argumentti ja miten se tehtiin — Miten vakuuttaa toiset ilman riitaa?

— Severi Hämäri

 Aristoteles ei kirjoittanut kirjaa nimeltään “Inttämisen taito”.

Hän kirjoitti kyllä asiaa hipoen kaksi kirjaa logiikasta (Ensimmäinen ja Toinen analytiikka), yhden virhepäätelmistä (Sofistiset kumoamiset), yhden puhetaidosta (Retoriikka) sekä yhden Topiikasta — väittelemisen jalosta taidosta. Mutta ei yhtään inttämisestä.

Verbaalinen riiteleminen ei nimittäin ole taito. Se on taidon puutetta.

“The Argument” Austin Wrightin pronssipatsas. (Kuva Wikipedia.)

“The Argument” Austin Wrightin pronssipatsas. (Kuva Wikipedia.)

 

Silti olet varmasti ollut tilanteessa, jossa vaikka kuinka tunkisi logiikkaa peliin, et saa toista ihmistä hievahtamaan asemistaan.

Väännät rautalangasta. Ei auta. “Mikä mättää?” Tekisi melkein mieli kaivaa vasara esiin ja käydä takomalla laittamaan toisen järkeä ojennukseen…

Tuttua, eikö vain? Niin perin tuttua.

 


 

 

Argumentaatiota on mietitty sitten Aristoteleen päivien — kohta kaksi ja puoli tuhatta vuotta. Miksi siis jotkut argumentit toimivat ja jotkut eivät?

Usein, kun rupeat selittämään toiselle ihmiselle miten asiat ovat ja mitä tämän pitäisi tehdä, suututat tämän. Hän käy puolustusasemiin ja tilanteesta tulee mittelö. Kohta molemmat osapuolet yrittävät toistaan nujertaa älyn ja pissaamisen lahjoillaan. Ja kaikki tietävät, miten näissä käy.

Tämä on johtanut osan retoriikan opettajista kavahtamaan väittelyä ja argumentaatiota. Se nähdään liian riskialttiina. On niin helppoa astua toisen varpaille ja suututtaa tämä. Varsinkin jos toisella on ISOT varpaat.

Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.

Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.

 


 

 

Ajatus puhetaidosta ilman argumenttia on harhaa. Tosin argumentilla tässä tarkoitan laveammin eräänlaista perusteltua tavoitetta — tahtoa, joka puhujalla on, ja jonka hän haluaa toisten hyväksyvän ja toimivan sen mukaisesti.

Meillä on aina tavoitteita ja syitä niiden taustalla. Jos nämä ovat puhujalla näkymättömiä, kyseessä on manipulointiyritys. Jos ne ovat näkyvillä, kyseessä on retorinen argumentti — eli näkyvä syy puhumiseen toisten kanssa. Siis jotain sellaista, josta voidaan keskustella.

Retorinen argumentti ilmenee yleensä vähintään väitteenä tai kehotuksena. “Meillä on rahaa vielä hattaraan,” on tällainen väite ja  “Meidän pitäisi ostaa hattarat,” on tällainen kehotus. Sille saattaa olla kaikkien tuntema peruste (10 eurosta riittää hyvin sekä hattaroihin että lippuihin kotiin). Jos ei, niin peruste pitää lausua: “Meillä on 10 euroa ja liput kotiin maksaa vaan 1,50 euroa nuppi ja hattara maksaa 3 euroa.”

Teemme näin aivan automaattisesti. Argumentoimme. Ja se on usein kaikista ihan hyvää ja mainiota kanssakäymistä. Väitämme, kehotamme ja perustelemme. Miksi tämä menee sitten toisinaan metsään?

 


 

 

Ongelma syntyy, kun yritämme pakottaa ja vääntää toisia omaan tahtoomme oman näkökulmamme sokaisemina.

Mietitään, milloin argumentti toimii.

Se toimii esimerkiksi silloin, kun ilmaistu tahto ja tavoite ovat lähellä kuulijan omaa tahtoa. Jos ne ovat samoilla linjoilla, kuulijan on helppo hyväksyä mitä ikinä ehdotatkaan. Tapauksia liittyen vaikka hattaroiden ostamiseen lasten kesken tai oluelle menoon työporukan kanssa emme tahdo edes huomata argumentatiivisiksi.

Toisaalta, jos tahdot eivät ole valmiiksi samassa linjassa, voi argumentti silti onnistua. Tällöin se tyypillisesti onnistuu perusteiden avulla. Mutta tämä vaatii puhujalta taitoa: on ajateltava asia toisen ihmisen näkökulmasta.

Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.

Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.

Perusteen on yleensä hyvä olla relevantti, eli merkityksellinen paitsi kuulijalle, niin myös  tavoitteen kannalta. Silloin kun se ei ole, puhutaan ns. virhepäätelmästä. Virhepäätelmät eivät ole virheitä, puhetaidon näkökulmasta. Koska vakuuttuminen perustuu hyväksyntään, joka on tunne, logiikka on tässä toissijaista.

Mutta ei ne virhepäätelmät aina siltikään vakuuta kuulijaa. Osuvatkin usein puhujan omaan nilkkaan, jos niistä jää kiinni. Tietynlaista älyn laiskuutta ja mielikuvituksen puutetta saattaa tällöin myös olla ilmassa.

Todellinen mestaripuhuja nimittäin onnistuu sekä tunnetasolla että järjellä liittämään perusteen ja tavoitteen yhteen.

 


 

 

Onko siis mikään ihme, että argumentti “Mun pitää saada uusi urheiluauto, koska Jussillakin on uusi moottoripyörä” ei vakuuta kuin Jussia ja puhujaa?

Toisin sanoen: asiallinen argumentti lähtee aina kuulijansa näkökulmasta liikkeelle. Ja etenee siitä kuulijan tarpeita ymmärtäen — maaliinsa.

Mestariargumentoija tosin tietää, että toisinaan tämä merkitsee maalitolppien siirtämistä. Ja omista tavotteista tinkimistä. Vastaantulemista.

Varsinkin, jos kyseessä on parempi vaihtoehto kuin se täysin hedelmätön riita.

 


 

Jos olet pitämässä puheen tai alustuksen, voit siis miettiä vaikka seuraavia seikkoja:

 

  1. Mitä oikeastaan tahdon?
  2. Mitä haluaisin kuulijoideni tekevän puheeni kuultuaan?
  3. Onko tavoite sellainen, että haluan jakaa sen muiden kanssa?
  4. Onko nämä tavoitteet sellaisia, että kuulijani voi (edes periaatteessa) ottaa ne omikseen?
  5. Pystyvätkö kuulijani toimillaan edistämään tavoitteitani?
  6. Edistävätkö tavoitteeni tällöin meidän yhteistä hyvää?
  7. Mitä perusteita kuulijani voisi periaatteessa hyväksyä?
  8. Onko meillä jotain yhteistä näkökulmaa asiaan?
  9. Miten hän muodostaisi tämän argumentin?
  10. Millä perusteella voisi tavoite muuttua hänen tavoitteekseen?

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.