Virhepäätelmät

Näinkö vältän väärän virheen? Manipulaatio ja virhepäätelmien tunnistaminen

— Severi Hämäri

Kuulen usein kysymyksen siitä, kuinka poliittisen manipuloinnin voisi tunnistaa helpommin, enkä oikein aina tiedä, mitä vastata. Kysymyksessä ei nimittäin ole aivan sellainen asia, minkä luulisi.

Tarkastelen tässä artikkelissa eriasteisia tapoja, joilla harhautetaan, harhaanjohdetaan ja erehdytään, niin julkisesti kuin yksityisesti. Jaan nämä tavat kolmeen perheeseen: 1. keskustelun erheet, virheet ja rikkeet; 2. argumentaatiovirheet; ja 3. päättely- ja ajatteluvirheet.

Miten spotata keskusteluerheet?

”Perusedellytys kaikkelle keskustelulle on avoimuus” on valhe. Perusedellytys keskustelulle on se, että osapuolet ylipäätään kuulevat toisiaan, ja ottavat toisensa riittävän vakavasti myös kuunnellakseen toisiaan. Ei se, että olisi avoin toisen ajatuksille. Antakaahan kun oikein avaudun aiheesta.

Useimmiten keskustelun harhautuminen tapahtuu sattumalta, osana normaalia jutustelun kulkua. Ihminen on sellainen heinäsirkka, joka hyppii assosiaatiosta toiseen vaikka freudilaisiin lipsauksiin liukastumalla.

Toisinaan vahinkolaukaus aiheuttaa harmaita hiuksia, kun esimerkiksi tärkeästä kokouksesta ei siksi tule mitään. Pukumiehet ja -naiset käyttäytyvät tällöin kuin psykoaktiivisilla aineilla lääkityt paviaanit järkevän keskustelun sijaan — puheenjohtajan takertuessa apinamaisella raivolla vaivalla luotuun, tosin joskus mielivaltaiseen asialistaansa. Joskus harvoin harhautuminen on täysin tahallista ja silloin voidaan sanoa, että pelkkä retoriikka astuu etualalle ja järkevä asia poistuu takavasemmalle. Ehkä se livahtaa näyttämön takaa kujalle polttamaan hermosauhuja, joskus ottaa hatkat lopullisesti. Taitava puhuja osaa tehdä siirtymän huomaamattomasti, taitamaton tekee siitä spektaakkelin jota ei voi olla huomaamatta.

Nyt takaisin avoimuuteen muiden ajatuksille. Avoimuuden harha näkyy esimerkiksi erilaisissa keskusteluohjelmissa, joissa tuodaan samaan pöytään astronomi ja astrologi. Tai lääkäri ja yksisarvishoitaja. Tai kansanedustaja ja raivorasisti. On siis tilanteita, joissa toisen henkilön osallistumista keskusteluun ei tarvitse ottaa vakavasti. Tietenkin jokaisella on oikeus tunteisiinsa ja mielipiteisiinsä, mutta se ei aiheuta velvollisuutta toisille ottaa niiden ilmaisua tosissaan.

Vakavasti ottamisessa on nimittäin kaksi terää. Kuulolla olijalla on kohtuullinen velvollisuus suhtautua puhujaan tosissaan vain, jos tämä kohtuudella osoittaa olevansa vakavasti otettavissa. Puhujan pitää siis kyetä (kohtuudella) – ja on suorastaan velvoitettu – osoittamaan olevansa vakavasti otettava. Tässä paino on sanalla kohtuu ja paino sanalla velvollisuus. Ketään ei velvoiteta kohtuuttomuuksiin. Mutta kumpikin osapuoli velvoitetaan pitämään huolta keskustelun laadusta riittävässä määrin.

Velvollisuus edellyttää huolenpitoa paitsi omista puheista, niin myös toisen puheista. Jos puhuu pehmeitä ja siitä huomautetaan, kohtuus vaatii ottamaan palaute vastaan. Mutta myös pitää osoittaa, kun toinen puhuu lannoitetta. Kohteliaasti toki, ja osoittaa miten tämä tapahtuu, jotta keskustelu voi palata asiaan. Mutta silti silloin tulee nostaa esiin, että keskustelu ei ole nyt sitä mitä sen pitäisi – olettaen, tietenkin, että kyseessä on vakavasti otettava keskustelu, ja se halutaan pitää sellaisena. Jutustelussa, juoruilussa ja jonninjoutavassa joskin hauskassa jölöttämisessä pätee aivan eri säännöt.

Miten keskustelu menee metsään?

Keskusteluerhe tarkoittaa sitä, että puhuja ei ole mukana samassa keskustelussa muiden keskustelijoiden kanssa. Esimerkiksi itsepintaisesti omasta kiinnostuksen aiheesta puhuminen, kun kaikki muut keskustelivat jostain muusta, on tällaista. Esimerkiksi kelpaa myös vaikkapa se, että käy puhumaan maahanmuutosta tai islamin uskon teologisista ulottuvuuksista, kun muut puhuvat lapsistaan. Erheen tunnistaa tyypillisesti epäuskoisesta katseesta toisten silmissä. Toistuvat, selvät huomautukset aiheesta ovat myös hyvä tunnusmerkki, esim. “Mutta kun tuosta ei nyt alkuunkaan ole kysymys!”.

Keskusteluerhe voi muuttua keskusteluvirheeksi, jos silti itsepintaisesti ja tarkoitushakuisesti käy nuijimaan keskustelua haluamaansa suuntaan. Keskustelurike tapahtuu jos käyttää kiusaamista, painostamista tai vaikka murjottamista keskustelun masinointiin.

Keskusteluerheiden, -virheiden, ja -rikkeiden tunnusmerkkinä on ennen kaikkea haluttomuus kuunnella ja siten aidosti keskustella toisten kanssa samoilla — ikään kuin yhteisesti sovituilla — säännöillä.

Eksyinkö asiasta?

Järkevä ja rakentava keskustelu nostetaan tavallisesti sisällöllisten ja perusteltavissa olevien väitteiden varaan. Muunlaistakin jutustelua, juoruamista ja porinaa toki kuuluu ihmisen repertuaariin, ja hyvä niin. Kaiken ei tarvitse olla niin järkevää ja rakentavaa.

Jos kuitenkin halutaan sopia yhteisistä asioista tai tehdä tärkeitä, vaikeita päätöksiä yhdessä, “järkevä” ja “rakentava” tahtovat olla avainsanoja. Tämä tietenkin on valitettavaa niille monille, joille “järkevyys” ja “rakentavuus” vaikuttavat olevan kirosanoja, tai joille ne ovat synonyymejä lähinnä heidän omille ajatuksilleen. Usein nämä ovat samoja ihmisiä, tietenkin.

Oletusarvoisesti puhujan pitäisi pystyä kysyttäessä perustelemaan, miksi hänestä vaikkapa “demarit ovat unohtaneet arvonsa” tai että “kokoomuksella mitään arvoja koskaan on ollutkaan”. Helppohan sitä on heittää ilmaan mitä vaan ja antaa vain tuulen liikuttaa huulia. Mutta jos joutuu perustelemaan, niin minkä tekee?

Otetaanpa esimerkkinä savusilli, eli harhaanjohtaminen irtonaisilla väitteillä, joiden toivoo kääntävän huomion pois aiheesta. Esimerkiksi usein populismista itse arvosteltu Eero Lehti (kok) kutsui vasemmistoliiton pj. Li Anderssonia Suomen Donald Trumpiksi. Toimittajat tarttuivat silliin innolla.

Kaikkia argumentaatiovirheitä yhdistää asiattomuus: tavalla tai toisella vastataan puhumalla aivan toisesta asiasta. Näitä voivat olla esimerkiksi tunnereaktiot (“että mua sitten pännii nämä…”) tai henkilöön meneminen (“miten hän kehtaa, kun oli itse ensin…”) tai sitten ihan vain sitä itseään (“äitis oli” ja “pakko, kun sieltä päin tuulee”).

Päättely- vai argumentaatiovirhe?

Suomen kieli on siitä hauska, että erottelemme järkevästi virhepäätelmät argumentaatiovirheistä. Englanniksi kun molemmat ovat vain fallacyjä.

Argumentaatiovirhe tapahtuu, kun puhujan pitäisi perustellusti puolustaa omaa näkökantaansa tai perusteellisesti vastustaa jotain toista näkökantaa, mutta ei vain onnistu siinä. Häneltä jää argumentti kesken tai se puuttuu kokonaan. Hän päätyy sen sijaan tekemään jotain muuta.

Päättelyvirheeseen syyllistyy, kun esittää johtopäätöksen, joka ei seuraa annetuista perusteista. Päättelyvirheen verbalisointi on argumentatiivista puhetta, vaikka siinä ei olisi päätä eikä häntää. Tästä syystä päättelyvirheet joskus johtavat kuulijoita harhaan. Varsinkin jos kuulijat eivät kunnolla keskity kuuntelemaan sitä, mistä puhutaan.

Virhepäätelmä on nimitys tyypilliselle päättelyvirheelle. Näistä löytyy erilaisia luokitteluja ja kukkakatalogeja mielin määrin.

Ajattelu päin persettä?

Aivan oma lajinsa on virhepäätelmät ja päättelyvirheet. Niissä on kyse siitä, että ihan aidosti yritetään perustella jotain väitettä — mutta epäonnistutaan siinä ruhtinaallisesti. Hauskaahan tässä on, että emme useinkaan jää virhepäätelmistä kiinni. Varsinkaan itsellemme. Kyseessä on laiska ajattelu.

Virhepäätelmien taustalla vaikuttaa olevan ihmisten peruspsykologiset ominaisuudet. Huolellinen ajattelu on hidasta, tylsää ja kuluttaa harmittavan paljon aivojen kaipaamaa energiaa. Sinnepäin ajattelu on nopeaa, hauskaa ja jättää enemmän aikaa ja energiaa arvokkaan nenämalmin louhimiseen.

Esimerkiksi psykologi D. Kahneman puhuu mieluusti heuristiikoista ajattelun vinoumien takana. Heuristiikka on sellainen ajattelun oikopolku, jolla on käytännön kannalta riittävän hyvä osumatarkkuus. Näitä ovat esimerkiksi, kun luotamme ystävämme sanaan tai pidämme yhdessä asiassa lahjakasta henkilöä lahjakkaana toisessakin asiassa. Ei 100%, mutta ainakin tuntuu meistä paremmalta kuin sattuma. Tulkitsemme muutamasta havainnosta yleistyksen ja sen perusteella uskomme tietävämme minkälaisia ihmisiä ovat savolaiset tai kirjastonhoitajat. Tai jos asia ilmaistaan meille yksinkertaisesti ja selkeästi, olemme taipuvaisia pitämään sitä totena. “He’s a straight shooter” sanovat monet Trumpin kannattajat.

Laiska ajattelu heuristiikkoihin nojaamisen mielessä on hyvä asia — suuren osan aikaa. Riittävän hyvä evoluution kannalta ainakin: heuristiikat ovat pitäneet meitä hengissä tähän päivään asti niin, että riittävän monet ovat aikuistuneet ja voineet hankkia samalla tavalla tehokkaasti mutta summittain ajattelevia lapsia.

Kuitenkin on selvää, että tällainen sinne-tänne-päin ajattelu ei toimi kaikissa tilanteissa. Naurattaa, kun tajuamme toimineemme kuin perse-edelläapina (Homo Retroverticoarboralis) puussa ja huomaamme huiputtaneemme itsemme uskomaan jotain älytöntä. Mutta samalla meiltä jää tärkeissä tilanteissa asioita huomaamatta. Teemme toistuvasti tavattoman typeriä päätöksiä huonojen perusteiden pohjalta.

Heuristiikat aiheuttavat siis ajatteluumme erilaisia vinoumia, joissa toimimme vastoin yksinkertaista järkevyyden ideaalia. Nämä vinoumat, sekä tietenkin ihan vain myös tahallaan huolimaton ja laiska ajattelu, altistavat meidät tekemään ja hyväksymään päättelyvirheitä.

Esimerkiksi jälkirationalisointi: valtionvarainministeri Petteri Orpo sanoi aiemmin kesällä, että hän henkilökohtaisesti aikoo estää kaikki lisäleikkaukset korkeakouluilta. Tehdyt leikkaukset tulevat, mutta lisää ei mene. Nyt hän on ehdottanut budjettia, jossa leikataan kuitenkin lisää yliopistosektorilta. Miten hän perustelee tämän? Sanomalla, että kyseessä on vain tarkistus, joka liittyy ”yliopistoihin liittymättömään kiky-sopimukseen”. “Uusilla leikkauksilla hallitus haluaa varmistaa, että kesäkuussa sovittu kilpailukykysopimus ei tuo yksityisille toimijoille, kuten yliopistoille, suurempia taloudellisia hyötyjä kuin julkisille oppilaitoksille, joita ovat esimerkiksi peruskoulut ja osa lukioista.” kirjoittaa Taloussanomat. Tässä argumentti olettaa, että yliopistot ja peruskoulut ovat jonkin asteisessa perustelemattomassa kilpailuasetelmassa — ja että yliopistoja voidaan kohdella milloin julkisen sektorin ja milloin yksityisen sektorin osana, miten se vain hallitukselle kulloinkin sopii.

Tämä on sen luokan ajatteluvirhe, että jopa EK:n Jyri Häkämies päätyi jyrähtämään.

Siksi eritoten päätöksentekijöiden ajattelua on syytä tarkkailla suurennuslasilla. Ja kysyä, seuraako väite oletuksista. Ja mistä ihmeestä oletukset on revitty?

Ja ennen kaikkea kysyä niiden poliitikkojen kohdalla, joiden kanssa on samaa mieltä: Miksi ihmeessä uskon tämän henkilön väitteitä? Mikä heuristiikka ajaa minua uskomaan häntä? Onko hän oikeasti luottamukseni arvoinen?

Vastaako tämä kysymykseesi?

Takaisin alkuperäiseen kysymykseen: miten tunnistaa poliitikkojen manipulaatioyritykset.

En vieläkään oikein tiedä, miten vastaisin. Kaksi asiaa tulee kuitenkin mieleen. Ensinnäkin: paranoia. Useimmat poliitikot kun ihan oikeasti ovat hyviä ihmisiä — joskin, no, nyt ihmisiä kaikkine vajavaisuuksineen.

Toiseksi, useimmat järkevät ihmiset tunnistavat, ihan ilman minunkaan neuvoja, kun heitä lähdetään suoranaisesti ja tarkoituksella manipuloimaan. Loput, järkeviä hekin tavallaan, vaikuttavat uskovan jo valmiiksi pehmeitä puhuvan poliitikon johtopäätöksen — eivätkä pahemmin välitä, miten siihen on päästy.

Käy siis ehkä hieman turhaksi loogisten hienouksien korostaminen tai vouhottaminen kriittisen ajattelun tärkeydestä politiikasta puhuttaessa.

Taito tunnistaa argumentaatiovirheet ja virhepäätelmät toki kuuluu yleissivistykseen, kuten myös ymmärrys siitä, miksi ja miten ajattelemme perä päin puun latvaa. Hyvä puhuja taitaa tarvittaessa myös virheiden käytön. Joskus mutkia täytyy oikoa. Metaforat ja vertaukset eivät onnistu ilman, että otetaan loikka tuntemattomaan.

Sen sijaan, että kannat huolta muiden puheista ja ajattelusta, tarkkaile mieluummin omaa ajatteluasi ja puheitasi. Kyse ei nimittäin ole siitä, että poliitikot yrittäisivät johtaa meitä harhaan. He ovat vain ihmisiä. Mitä he sille voivat, kun me muut haluamme seurata samoja polkuja ja tehdä samat virheet kuin suuret johtajamme meidän edellämme pää syvällä puun latvustossa.

Yhteenvetona:

Huomioi tilanne. Minkälaista keskustelua käydään? Onko juuri nyt välttämätöntä argumentoida ja ajatella huolella? Jos on, kiinnitä siihen huomiota. Jos ei, nauti jutustelusta olematta tiukkapipo.
Näytä esimerkkiä ja pidä huolta omista puheista ja ajattelusta.
Jos keskustelukumppanisi mielestäsi eksyvät aiheesta, ota se puheeksi kuitenkaan kehittämättä aiheesta pakkomiellettä. Onko juuri nyt väliä sillä, että juttu poukkoilee ja ajattelu laukkaa? Jos itse poukkoilet ja eksyt ja sinulle siitä sanotaan tai huomaat sen itse, ota opiksi. Puhutko samoista asioista kuin muut? Jos et, niin miksi et?
Jos joku päätösvaltainen ja arvovaltainen henkilö puhuu pöpejä, älä usko häntä.

En käynyt tässä artikkelissa luettelemaan kaikkia ajattelun ja argumentaation heuristiikkoja, erheitä, virheitä, oveluuksia tai typeryyksiä. Aiheesta löytyy nimittäin netistä ja kirjallisuudesta riittämiin. Sanoisin jopa ad nauseam.

Virhepäätelmävirhe on nimittäin aina syytä muistaa: vaikka joku sortuisi ajattelun tai argumentaation virheeseen tai virhepäätelmään, ei se vielä riitä osoittamaan että hän olisi väärässä! Näsäviisaat osaavat nämä listat ulkoa, mutta oikeasti viisaat osaavat toimia maailmassa virhepäätelmä- ja argumentaatiovirhelistojen ulkopuolella.

Opiskelun aloittaa voi vaikka Wikipediasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Argumentointivirhe, https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_cognitive_biases tai suositusta suomennetusta Ali Almossawin nettikirjasta Kehnojen argumenttien kuvakirja. Hauska ja helposti lähestyttävä teos on Madsen Pirie: How to Win Every Argument — the use and abuse of logic sekä Jay Heinrichsin kirjan Thank You for Arguing (julkaistu myös nimellä Winning Arguments) luku 14. “Spot Fallacies: the seven deadly sins”. Huolellisemmassa perehtymisessa pääsee alkuun vaikkapa Katleena Kortesuon ja Olli-Pekka Vainion Diktaattorin käsikirjalla.

Aihepiirin lähempi opiskelu on mahdollista esimerkiksi Kankuri-Knuutilan (toim.) Argumentti ja kritiikki -kirjan avustuksella. Ajattelun heuristiikoista ja vinoumista lisälukemistona suosittelen Daniel Kahnemanin kirjaa Ajattelu nopeasti ja hitaasti. Jos haluaa syventyä filosofiseen puoleen, materiaalia löytyy vaikkapa nettisanakirjoista, esim: http://plato.stanford.edu/entries/fallacies/ ja http://www.iep.utm.edu/fallacy/ Alan vanhin klassikko tietenkin on Aristoteleen Sofistiset kumoamiset. Netistä voi myös tulostaa itselleen erilaisia seinätauluja omaksi ilokseen vaikka täältä: https://yourlogicalfallacyis.com/

Haluatko osallistua Puhujakouluun 2016-17? Kurssille ilmoittaudutaan: info@kriittinenkorkeakoulu.fi. Lisätietoja kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/

Kuvat: mestari Yi Yuanjin (n. 1000 – 1064) gibbonimaalauksia.

Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.

Moralistinen öyhötys: eli kuinka te kehtaatta ja kyllähän te kehtaatte

— Severi Hämäri

Miksi joskus vaan niin suututtaa poliitikon naama, että tekee mieli mennä nettiin ja kirjoittaa siitä, että sekin on taas yksi kommari tai kokkari tai persu tai hihhuli?

Esimerkiksi Laura Rädyn (kok) siirtyminen Helsingin kaupungin johdosta Suomen Terveystalo oy:n — siis terveysalalla toimivan pörssiyhtiön — palveluiden myynnistä vastaamaan herätti todellisen paskamyrskyn. Jotkut jopa kaivoivat Lasse Männistön ja tämän isän samaan syssyyn esiin, ja aloittivat moralistisen saarnan kokoomuspoliitikkojen selkärangan puutteesta. (Näin teki myös usein niin vallan mainio lakimies ja vasemmistopopulisti Saku Timonen Uuninpankopoika-blogissaan).

”Öyhötys” (niin kuin minä sen määritän) on perusteettoman moralisoivan (tai jopa moralistisen) närkästyksen ilmaus. Sen löytää yleensä netistä, blogeista ja fabookeista sekä twittereistä, mutta myös yleisönosastoilta sekä lehtien kolumneista ja pääkirjoituksista. Artikkelini on sekä öyhötyksen moite että ylistys. Yritän päästä ilmiön sisään.

Aloitan kertomalla, miksi öyhötys voi olla vaarallista — jopa moraalitonta. Sen jälkeen, miten osaava öyhötys on retorinen taiteenlaji, joka kaipaa hellää suojelua kuin harvinainen orkidea. Kolmanneksi otan tietoisen riskin, ja pohdin pitkällisesti ja huolellisesti öyhötyksen roolia populismissa ja vasemmistopopulismissa. Päätän kirjoitukseni toteamalla, että älä öyhötä jos otat, jos otat älä öyhötä. Öyhöttäminen vaatii harkintaa, taitoa ja selkeää mieltä. Se on taidetta, ei julkista itsetyydytystä.

Kansa tuhlaa kuin viimeistä päivää ja poliitikot ovat menettäneet moraalinsa?

Poliitikkojen sanomisia ja tekemisiä seurataan lehdistössä, kahvipöydissä ja ennen kaikkea netissä. Kukapa ei muista kauhistelua Sampsa Katajan (kok) ns. hiprakkapuheesta. Tai Mikael Jugnerin (sd) avoautosta. Tai Matti Vanhasen (kesk) naisseikkailuista. Tai Paavo Arhinmäen (vas) kulttuurivihamielisyydestä. Tai kauhistelua Teuvo Hakkaraisen (ps) tai Olli Immosen (ps) edesottamuksista. Väittäisin että nämä aiheet ja otsikot muistetaan paremmin kuin poliitikkojen teot poliitikkoina. Aivan viimesimpiä pahennuksen aiheita on ollut Rädyn (kok) siirtyminen julkiselta puolelta yksityiselle sekä Elina Lepomäen (kok) (yleensä asiayhteydestä irroitettu) toteamus verosuunnittelusta, että ”jos on lain pykälien mukaan toimittu, totta kai se on moraalisesti oikein.”

Punch-lehden kuvassa vuodelta 1866 mies solvaa Britanniaa (ts. maan hallintoa) — joka puolestaan vastaa tuohtumuksella tuohtumukseen.

Tietenkin valtakunnan poliitikkojen tekemisiä pitää seurata. Mutta keltaisen lehdistön, varsinaisen lehdistön, blogistien sekä ihan oman elämänsä some-tietotoimistojen moraalinärkästys ja klikki-jako-klikki-mainosmyynti-epätoivo- journalismi ajaa moralisoimaan nopeammin ja aina vain heikommin perustein. Tällä on kaksi huonoa seurausta: ensinnäkin öyhötys vie tilaa oikealta, perustellulta kritiikiltä. Tärkeät päätökset menevät pinnan alla huomaamatta, kun itse pintaa tarkastellaan kuin sittisontianen hevonpaskaa.

Toiseksi: öyhötyksen pelossa politiikkaan ei lähde sukupolvensa älykkäimmät ja lahjakkaimmat. Ville Blåfieldin ja Reetta Rädyn kirjassa Kuka hullu haluaa poliitikoksi? (Teos, 2015) mm. erinäiset puoluesihteerit sekä monet poliitikot Osmo Soininvaarasta Matti Vanhaseen sanovat valtakunnan poliitikkojen olevan typerämpiä kuin koskaan ennen. Miksi? Syy on siinä, että älykkäämmät ihmiset tajuavat minkälainen julkinen sontahurrikaani odottaa ketään mielenkiintoista ja elämäänsä kokenutta yksilöä. Jos on mitään mitä voi kaivella — tai jos vaikka kävelee vain punaisia päin vahingossa — niin saattaa päätyä valtakunnanlaajuisen öyhötyksen uhriksi.

Toisaalta myös poliitikot öyhöttävät toisilleen. Eräs tyypillinen muoto tälle on ns. ”entä sitten tämä” eli whattabautismi. Kun toinen poliitikko on esittänyt jotain, niin vastapuoli kysyy, että miksi hän ei sitten ole tajunnut myös vastustaa kaikkia näitä toisia pahennusta herättäviä seikkoja. Entinen kansanedustaja ja ministeri Kimmo Sasi (kok) kunnostautui heittämällä whattabautismin verosuunnittelukeskusteluun HS:n yleisönosasatolle. Hän kirjoitti siitä, miten Suomi on ”verokeidas” alkoholiverotuksensa suhteen norjalaisille. Ja tämän tuhmat verokeidaspaheksujat ovat nyt sitten ihan tyystin sivuttaneet, soo soo… (HS 28.4.2016).

Esimerkiksi 90-luvun lamaa leimasi öyhötys elämisestä varojen yli. Yksilöitä syytettiin taloudellisesta taantumasta, jonka todellinen syy oli ilmeinen: idän viennin romahdus yhdessä korvaavan viennin puuttumisen kanssa — kiitos maailmanlaajuisen laman. Tämä moralisointi kuuluu äänenpainoissa jälleen. Miksi? Tilanne on täsmälleen sama: idän vienti on romahtanut ja korvaava vienti muuanne puuttuu (koska Nokian kännykät, paperiteollisuus ja se iso kuoppa siellä jossain pohjoisessa — tiedättehän).

Tällainen öyhötys voi olla vaarallista, sillä ihmisten pitäisi juuri nyt kuluttaa — ja ennen kaikkea kuluttaa kotimaisiin palveluihin — jotta talous ei sakkaisi enempää. (Kirjoitin muuten viime kerralla aihetta liipaten: Pelon ajamat, eli miksi on vaarallista pelätä kriisiä.)

Kirjailija ja talousajattelija N.N. Talebin mukaan jokaisella ihmisellä on velvollisuus paljastaa näkemänsä ”tyhjät takit” eli löysä uhoava tietämättömyys, joka on onnistunut syystä tai toisesta varastamaan itselleen aseman yleisen ihailun kohteena. Hänen uhrinsa kuplanpuhkaisuun löytyvät enimmäkseen talousnobelistien parista. Mutta tämä ei tarkoita öyhötystä: pitää itse tietää paremmin ja vaatia itseltään enemmän, jotta voisi paljastaa ylpeät paskanpuhujat.

Urbaanisanakirja määrittää ”öyhöttää” verbin: ”metelöidä kännissä, kiroilla, tapella, häiriköidä, käyttäytyä uhkaavalla ja häiritsevällä tavalla julkisella paikalla, äännellä uhkaavasti, epäselvästi tai epäartikuloidusti.” Käytän tätä ”öyhötys” -termiä, koska se kuvaa hyvin sitä ääntä, joka esimerkiksi lähtee närkästynyttä väkijoukkoa esittävistä näyttelijöistä. (Näyttelijät toistavat kuulema sanaa ”raparperi” saadakseen tämän vaikutelman aikaan.) Se kuvastaa myös sitä tekstin tyhjyyttä, joka ilmenee kun moralisoiva närkästys on alkanut polttaa reikää blogisistin vatsakalvoihin.

Johtuen Donald Trumpin ja populismin noususta, amerikkalaiset ovat käyneet viimeaikoina kovastikin keskustelua ns. moraaliraivarista (eng. moral outrage, esim. New York Times, 28.2.2016). Kyse on sukulaiskäsitteestä öyhötykselle, mutta tarkoituksella haluan käyttää jälkimmäistä laajempana ja ennen kaikkea huonosti perusteltavissa olevan närkästyksen käsitteenä. Öyhötys pitää näin sisällään mm. kaikenlaista perusteetonta ja moralisoivan oloista paheksuntaa sekä vähäisempää mutta ajattelematonta pilkkaavaa naljailua ja todellisuudesta irronnutta ironiaa. Öyhötystä ei tietenkään sovi sekoittaa perusteltuun moraalikeskusteluun (jonka yleensä erottaa siitä, että osapuolet sanovat miksi ovat jotain mieltä).

Teknisesti ottaen, jos joku sanoo tai tekee jotain, ja toinen loukkaantuu siitä — kehittää vaikka moralistisesti ärtyneen halvauksen paksusuoleensa — ja sen pohjalta tekee johtopäätöksen, että ensimmäinen tyyppi on väärässä tai tekee väärin, syyllistyy toinen tässä lähinnä virhepäätelmään. Hän päättelee omasta tunteestaan faktoihin.

Tämä ei tietenkään (kuten tässä blogissa toistuvasti hoen) tarkoita, että virhepäättelijä olisi sitten auttamatta väärässä. Hän voi olla väärässä tai hän voi olla oikeassa. Mihin hän on syyllistynyt, on heikko ja heiveröinen ajattelu. Mutta heikosta ajatuksesta syntyy joskus todellista taidetta.

Öyhötys taiteenlajina

Toisinaan kunnollinen moralistinen öyhötys puhdistaa ilmaa.

Toisen julkinen moittiminen on usein uskottavuuden kyseenalaistamista. Retoriikan näkökulmasta hänen eetostaan arviodaan uudelleen. Aristoteles totesi eetoksen, eli yleisön mielikuvan henkilön luonteenlaadusta ja sitä kautta uskottavuudesta, olevan kaikkein suurin vaikuttumisen syy.

Nykyään käsitys on toki hieman muuttunut. Silti perusperiaate pätee: ihmiset seuraavat mieluusti karismaattista, esimerkillistä ja näyttävän näköistä johtajaa. He uskovat helpommin luotettavan oloista kaveria, joka vaikuttaa sopivan fiksulta ja ajavan yhteisiä asioita. Lisäksi sellainen, joka näyttää jakavan samat arvot kuin kuulijansa tai lukijansa, herättää usein luottamusta. (Lue lisää eetoksesta Mestaripuhujassa: ”Kalaksi kalan paikalle, eli miten yleisö hurmataan”.)

Nykypsykologia tuntee ns. sädekehä- eli haloilmiön: on nimittäin hyvin tyypillistä, että jos koemme jonkun jossakin yksittäisessä asiassa hyväksi, arvioimme häntä kaikessa muussakin suopeammin — ja jos koemme jonkun toisen puolestaan jossakin yksittäisessä asiassa huonoksi, arvioimme häntä muutoinkin ankarammin. Ihmisten ajattelu on yksinkertaisesti vain vinoutunut tällä tavoin.

Kun johtopäätökseen tullaan, koska joku arvovaltaisen tai muuten mukavan oloinen henkilö sitä kannattaa, kyse on ns. positiivisesta ad hominem -virhepäätelmästä. Tavalla tai toisella perusteet korvataan halulla seurata karismaattisen henkilön jalanjälkiä. Kun puolestaan johtopäätökseen tullaan, koska joku vastenmieliseksi tai vastustajaksi koettu henkilö on siitä eri mieltä, kyse on ns. negatiivisesta ad hominem –virhepäätelmästä. Perusteet korvataan henkilökohtaisella vastustuksella. Sekä positiivinen että negatiivinen muoto tästä henkilöön menevästä päättelystä on laiskaa ajattelua. Se ei siis tarkoita, että automaattisesti olisi väärässä, jos seuraa hurmaavaa hemmoa tai jos kammoaa vierasta viekottajaa. Mutta toki on mahdollista, että on väärässä. (Lisää: ”Mikä ihmeen ad hominem säkin luulet olevasi?”)

Juuri tämän taipumuksen unohtaa ajattelu (ja seurata sitä kuka vaan vaikuttaa parhaalta tyypiltä nyt ja tässä) puhkaisemiseen moralistinen öyhötys saattaa olla erinomainen ase. Se paljastaa kuninkaan paljaan pyllyn. Poliittinen sulopuhuja on vain ihminen ja meidän on syytä suhtautua hänen puheisiinsa samalla kriittisyydellä kuin kehen tahansa muunkin.

Öyhötys onkin parhaimmillaan tapa vastata positiiviseen ad hominemiin heittämällä siihen tasapainottava negatiivinen virhepäätelmä päälle. Sanomattakin selvää, että öyhötystä retorisena keinona käyttävä puhuja ottaa riskin. Öyhötyksellä, kuten yllä todettiin, voi olla monia ikäviä seurauksia.

Tyypillinen vastareaktio moralisointiin onkin ns. tu quoque — eli sinä myös — retorinen kuvio. Se on sillä tavoin hauska, että perustellun vastauksen sijaan käydään osoittamaan toisen osapuolen itse syyllistyneen juuri niihin rikkeisiin, joista hän syyttää toisia. Parhaimmillaan tämä vastaöyhötys saa vastapuolen hävennettyä hiljaiseksi.

Pahimmillaan tu quoque kuitenkin aiheuttaa ulkopuolisten mielissä ajatuksen: pata kattilaa soimaa, musta kylki molemmilla! Eli tu quoquen käyttäjä riskeeraa oman vetensä likaamisen samalla kun hän syyttää toisia takaisin. Tarkalleen ottean tu quoque on myös virhepäätelmä, sillä kaksi väärää ei ole yksi oikea.

Tästä syystä useimmiten viisain (joskaan ei välttämättä se hauskin ja ikimuistoisin) ratkaisu on, kuten englantilainen sanoo, ”don’t raise to the bait” eli älä tartu koukkuun. Varsinkin, jos reagoi ajattelemattomasti ja kyse ei olekaan moralisoivasta vieheestä vaan aidosta perustellusta moraalikommentista, voi vastaöyhöttäjälle jäädä itselleen vain likainen, liukas moraaliankerias kouraan. (Lisää tavoista vastata öyhötykseen: ”Voittaminen: luusereiden hommaa?” ja ”Vain idiootti yrittää voittaa, mutta miten tehdä se tyylikkäästi?”)

Moraalinen närkästys retorisena välineenä vaatiikin näin ollen käyttäjältään huomattavaa taitoa. Käykäämme seuraavaksi katsomaan ja kuulemaan tämän taidon todellisia vanhoja mestareita: populisteja.

Esimerkiksi Sampo Terho (ps) kunnostautui 18.5.2016 pitämällä klassisen ”miten te kehtaatte arvostella, kun te itsekin teitte samoin” eli tu quoque -puheen. Tämä puhe olisi voitu esittää jo antiikin Rooman senaatissa. Ja niin se myös on esitetty. Ihastuttavaa kuulla näin klassista retoriikkaa 21. vuosisadalla:

Öyhötys ja populismi — oikealta ja vasemmalta

”Populistinen puhe on usein suoraan sydämestä pulppuavaa, lauseiden muotoilu ei oikein ota onnistuakseen, mutta puhujan vilpittömyys on silmiinpistävää.

Miten nämä populistiliikkeiden keulakuvat ja kyläpuhujat pitäisi nähdä? Heidän kansansuosiostaan ei voi olla epäilystä, he ovat kansanomaisia ja he ovat antaneet kannattajilleen todellisia etuja. Toisaalta he ovat kyynisiä manipulaattoreita, jotka muistavat täyttää omatkin taskunsa.”

— Ote ulkoasianministeri Timo Soinin (ps) pro gradu -tutkielmasta ”Populismi — politiikkaa ja polttomerkki: SMP:n roolinmuutos” (Helsingin yliopisto, huhtikuu 1988).

Timo Soini (kuva cca3.0u: Strassengalerie.at)

Moralistinen närkästys usein liitetään populismiin. Mutta miksi? Vaikka populismi on ilmiönä tunnettu yhtä kauan kuin demokratia, ”populismi” tarkoittaa kuitenkin montaa asiaa. Tarkastelen seuraavaksi kolmea tulkintaa ja sitä, miten öyhötys liittyy kuhunkin.

Ensinnäkin populismi merkitsee kansaan vetoamista vallan keräämiseksi demokratiassa. Tällöin tarkoituksena ei ole sanoa sitä, mikä on oikein tai hyödyllistä, vaan sitä, mikä saa kansan liikkeelle. Toisinaan tietenkin kansan saa liikkeelle se, mikä on oikein ja hyödyllistä. Mutta usein pikemminkin tunteet (erityisesti ylpeys, ihailu, pelko, suuttumus, ärtymys, loukkaantuminen, närkästys ja joskus jopa viha) ovat ne, jotka kansan liikkeelle pistää. Öyhötys on näin eräs tyypillinen populistinen retorinen kuvio.

Antiikin Ateenassa, maailman ensimmäisessä demokraattisessa valtiossa, tämän tyyppistä populismia käyttävää poliitikkoa kutsuttiin demagogiksi. Vanhimpana tunnettuna demagogina pidetään yleisesti 400 luvulla eaa elänyttä Kleonia, joka on myös ensimmäisiä poliitikkoja, josta on säilynyt häneen kohdistettua julkista arvostelua ja satiiria. Esimerkiksi Aristofaneen näytelmissä Kleonia pilkattiin lähes täysin avoimesti.

”Kuinka te kehtaatte? Ja kyllähän te kehtaatte!” sanoi Soini taannoin niin moralisoivan kauniisti (puhuessaan eduskunnassa 11.12. 2013 Jyrki Kataisen hallituksen rakennepaketista sekä erityisesti kokoomuksen yrittäjäpolitiikasta), että tuli retoriikan opettajalle melkein tippa linssiin.

Populismia (tässä ensimmäisessä mielessä) ei pidä suoraan sotkea ad populum -virhepäätelmään. Ad populum -virhe tapahtuu silloin, kun pätevän perusteen sijaan puhutaan kansan tahdosta tai enemmistön mielipiteestä. Joka vaikka sanoo, että rangaistuksia on kiristettävä, koska kansa (tai enemmistö) on sitä mieltä, ei ole loogisesti osoittanut kovempien rangaistusten tarvetta. Voi hän olla oikeassa, mutta hänen perusteensa eivät ole riittävät argumentin muodostukseen. Argumentissa pitäisi vielä osoittaa, että kansan kova moralistinen tarve rangaista on riittävä syy koventaa vankilatuomioita.

Toisaalta se, joka sanoo, että jokin ei voi pitää paikkaansa, koska tavallinen rahvas sitä kannattaa, sortuu elitistiseen virhepäätelmään. Kyllä kansa tietää, noh, ainakin silloin tällöin.

Tässä valittuja paloja ulkoasiainministeri Soinin loisteliaan häikälemättömän ylitseampuvasta moralisoinnin taidosta hänen Ploki -blogista:

”Kotiäidit ja perheiden valinnanvapaus ovat joutuneet käsittämättömän vihanpidon kohteeksi. Suvaitsevaisto on kaikista suvaitsemattomin.” (Ällöttävää naisvihaa, 21.5.2016).

”Anarkorasistit veivät Perussuomalaisten puoluetoimistolle lakanan. Hengenheimolaisensa ovat turmelleet useaan otteeseen Perussuomalaisten piiritoimistoa. Anarkorasistiset vihateot ovat vastenmielisiä.

Ku klux klan vihaa sekä katolilaisia että juutalaisia. Olen katolilainen Israelystävä. Siis oiva kohde ku klux klaniselle anarkorasistille. Tällaiselle toiminnalle kansan kustantama YLE antoi palstatilaa.

(…)

Tuomas Muraja, toimittaja, kirjoitti Perussuomalaisista Kanavaan ja Suomen Kuvalehteen asenteellisuudessaan ainutlaatuisen analyysin asiavirheineen.

Elitismin airueeksi Muraja oli valinnut viestintävälineet, jotka eivät kansan syvien rivien käsissä kaksisesti kulu. Minä toivoisin, että kovaa työtä tekevä Perussuomalainen duunari ja pienyrittäjä lukisi tämän Murajan mutinat, mambojambon.” (Anarkorasimia ja Murajan mambojumbo 25.10.2015).

Toiseksi populismi merkitsee tyypillisesti erinäisten oikeistolaisten liikkeiden löyhää joukkoa maailman eri kolkilta, jotka käyttävät populistisia (ensimmäisessä mielessä) menetelmiä — ja joita enimmäkseen yhdistää konservatiivisuus, poliittisen, taloudellisen että oppineen eliitin vastaisuus ja nationalismi sekä yleensä muukalaiskammo. Jotkin näistä ovat jopa rasistisia sekä äärioikeistolaisia. Oikeistopopulismin kirjo on suuri.

Varianttina edelliseen on ns. vasemmistopopulismi, joka on tavallaan antipopulistista populismia: vasemmistopopulistit vetoavat niiden ihmisten tuntemuksiin, jotka perinteisesti ovat pelänneet sotaa, rahan valtaa, globalisaatiota ja oikeistopolitiikkaa — sekä erityisesti viimeaikoina ovat heränneet pelkäämään populististista oikeistoa, nationalismia ja tähän usein liitettyä muukalaiskammoa. Lisäksi vasemmistopopulistit ovat tyypillisesti myös poliittisen, taloudellisen että joskus jopa oppineen eliitin vastaisia.

Varhaisin ”populistiseksi” kutusuttu puolue perustettiin — kuinkas muutenkaan — yhdysvaltoihin jo 1800-luvun loppupuolella. Kuvassa Populistisen- eli Kansanpuolueen presidentinvaalimainos vuodelta 1892.

Vaikutelmani on, että jotkut vasemmistopopulistit samaistavat kaiken oikeistopopulismin (ja usein myös porvarillisen oikeiston) yhteen jonkinlaiseksi melkein fasismia ajavaksi rintamaksi — ihan siinä missä erinäiset oikeistopopulistit samaistavat koko populistisen ja tavanomaisen vasemmiston, vihreän liikkeen (sekä usein myös keskustaoikeistolaisen porvariston) yhdeksi samaksi vihervasemmistolaiseksi suvaitsevaistoksi.

Molemmissa tapauksissa syyllistytään ns. olkiukkovirheeseen: rakennetaan itse itselle hyökkäyksen kohde, jota ei ole olemassa. Teknisesti ottaen oikeisto- tai vasemmistopopulistit kompastuvat tällöin virhepäätelmään ja asian ohi puhumiseen. Jos olkiukon kaatamisen esittää sankaritekona argumentaation kentällä, niin sopii hävetä, ainakin luokkahuoneessa. Nimittäin, vaikka olkiukko usein edustaakin laiskaa ajattelua, se on sitäkin tiuhemmin erinomaista retoriikkaa. Kuuntelijat harvoin pysähtyvät ajattelemaan sen paremmin tajutakseen vedätyksen. Ja parhaassa tapauksessa puhuja itsekin saa itsensä siihen uskomaan (hokemalla samaa kerrasta toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen, argumentoiden ad nauseaum).

Tätähän populismi parhaimmillaan on: taitavaa retoriikkaa. Sekä oikeisto- että vasemmistopopulismia yhdistääkin yksinkertainen, tunteikas — suorastaan rehvakas kielenkäyttö, joka tähtää usein juuri närkästyksen ja ärtymyksen nostatukseen. Toisin sanoen: öyhötys. Silti kaiken populismin ei tarvitse olla tyhjää retoriikkaa, vaikka enimmäkseen se retoriikkaa onkin.

Esimerkillisen taitavasti ja vasemmistopopulistisesti SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne on ottanut tavaksi muistuttaa kansaa ”perussuomalaisten rivistöissä piilottelevista rasisteista.” Taktiikka toimii, sillä oikeistopopulisti Soini joutuu kiistämään väitteen. Näin alkuperäinen väite — oli siinä perää tai ei (jätän arvioinnin lukijalle) — tulee toistettua monta kertaa: ensin media toitottaa Rinteen sanoja ja sitten Soinin kiistämistä. Tämä on ns. possunnussija -taktiikka, joka on peräisin Yhdysvaltain politiikasta puolen vuosisadan takaa — siellä toistuvalla syytöksellä vastapuolen sortumisesta sosialismiin sekä sitä seuranneesta ankarasta kiistämisestä kasvaa äänestäjien mielessä vain vahvemmaksi mielikuva hämäristä tarkoitusperistä. The lady doth protest too much, methinks, sanotaan kuolemattoman Shakespearen Hamletissa.

Kolmanneksi populismi merkitsee poliittista haukkumanimeä, jolla pyritään ampumaan kilpaileva näkökanta alas silkkana kansan kosiskeluna. Tämä on usein, kuten arvata saattaa, moralisoivaa närkästystä, jopa öyhöttävää sellaista.

Antti Rinne, kovin mietteliäänä (Kuva cca4.0i: Teemu Rajala)

Varomaton populismi kuin populisimi voi tietenkin olla ensiaskel kohti yleistä typertymistä ja heikkolahjaisuuden ylistystä. Mainitsemassani Blåfieldin ja Rädyn kirjassa Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Osmo Soininvaara (vihr) toteaa perussuomalaisten nousun käynnistäneen vastareaktiona SDP:n kansanedustajien parissa niin uskomattoman älyn jättämisen eduskunnan kahvion narikkaan, että hän kertakaikkiaan ei enää jaksanut jatkaa kansanedustajana. Soininvaara väitti julkisen keskustelun tason laskeneen alemmaksi kuin koskaan aiemmin hänen uransa aikana.

Onko kuitenkaan oikein syyttää demareita liiallisesta populismista ja politiikan typertämisestä? SDP ja varsinkin sen puheenjohtaja Antti Rinne ovat olleet nyrkkeilypussina niin Soininvaaralle, Soinille kuin Juhana Vartiaiselle (kok). Vastavuoroisesti voisi kuitenkin väittää demarien vastanneen populismin haasteeseen ja avanneen korvansa kansan hädälle (esim. puoluejohtajista juuri Rinteen kerrotaan olevan henkilökohtaisesti kiinnostuneen leipäjonojen nälkää näkevien asiasta) — tarjoten näin vaihtoehdon oikeistopopulismin nousulle, joka on saanut puhtia kasvavasta eriarvoistumisesta ja kansan köyhtymisestä laman kurimuksessa. Mene ja tiedä. Tällaisia arvioita on helppo heittää, mutta vasta historia pystyy katsomaan nykyhetken poliittisia ratkaisuja ja puheita riittävän hyvin, jos sekään, vailla öyhötystä.

Populismi ja populistiset puheet itsessään eivät ole pahasta tai hyvästä — mutta kuten kaikkea retoriikkaa, niitä voi käyttää molempiin. Parhaimmillaan ripaus populismia tekee poliittisesta keskustelusta maukasta matusteltavaa — pahimmillaan se tyhmentää ja etsii alinta yhteistä nimittäjää navan alisesta maailmasta. Sanottakoon siis vielä kerran, painokkaasti ja kursiivilla, että silkka oikeistopopulismi ei tee kenestäkään fasistia eikä silkka vasemmistopopulismi tee kenestäkään anarkistia tai arvojen mädättäjää.

Lopuksi

Edellä olen syventynyt öyhötykseen — moralisoivaan perusteettomaan närkästykseen —- niin hyvässä kuin pahassa. Ensinnäkin poliitikkojen jokaiseen hairahdukseen tarttuminen ja heidän tekemisiensä perusteeton moralisointi on omiaan tyhmentämään valtakunnan poliitikkoja joukkona. Älykkäämmät ja elämää kokeneemmat tajuavat pysyä poissa ja moralistisen tutkan alapuolella.

Lisäksi moralisointi voi piilottaa todellisia tärkeitä syitä kritiikille. Kun kaikki keskittyvät öyhöttämään pääministerin vaatevalintoja, jää tämän päätökset vaille huomiota. Toisaalta joskus öyhötys piilottaa keskeisiä ongelmia, kuten talouden alamäen syitä, kun keskitytään moralisoimaan kansan rahankäyttöä.

Kuitenkin öyhötys, oikein käytettynä, voi toimia välineenä puhkaista kohtuuton ihailu, joka sekin piilottaa näkösältä todellisia syitä ja perusteita. Taitavasti käytettynä moralistinen närkästys myös saa ”kansan” liikkeelle. Tämä näkyy öyhötyksen käytössä populistien, sekä vasemmalla että oikealla, puheissa.

Päätän saarnani tänään moraaliin — opetukseen. Väkivallan, niin verbaalisen kuin fyysisen, edellytyksenä on toisen ihmisen esineellistäminen. Hänet pitää nähdä karikatyyrinä, tarinan pahiksena, jotta häneen voi käydä käsiksi. Öyhötys ja kaikenlainen moralisointi yleensä on keino tähän: nuo ovat moraalittomia matoja, alempia kuin me, kunnon ihmiset.

Siksi öyhöttäminen vaatii vastuuta ja vastuunkantoa. Älä käytä sitä turhaan vaan käytä harkiten. Öyhötyksen kohteet nimittäin ovat ihan tavallisia ihmisiä, pohjimmiltaan — kuinka typeriä ovat sitten menneet tekemään.

(Kansikuva: yksityiskohta Matthias Grünewaldin (n. 1475–1528) teoksesta Jeesuksen pilkkaaminen.)

Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.

Oletko kiinnostunut Puhujakoulusta? Ensi vuoden kurssille voi jo ilmoittautua: Lisätietoja info@kriittinenkorkeakoulu.fi tai kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/

Pelon ajamat — eli miksi on vaarallista pelätä kriisiä?

— Severi Hämäri

(Kansikuva: Gustave Courbet ”Mies, jonka pelko on ajanut hulluuteen”, 1843-44.)

Asiat voivat olla pielessä. Maailma haisee, ja talouden köyhänkattilassa keitellään vanhoja Holkerin Harrilta perittyjä silakoita.

Mutta synkeät ajat eivät oikeuta huonoa ajattelua.

Päätöksen perusteena kriisiin vetoaminen ei yleensä aivan riitä. Jos ministeri sanoo, että muuta vaihtoehtoa ei ole, kun ei meillä ole rahaa — eikö hänen pitäisi silloin vielä osoittaa, että toimenpiteellä on oikeasti ne seuraukset, jotka hän väittää? Ja myös, että niiden tekemättä jättämisellä on ne vaaralliset seuraukset, joita hän väittää?

Esimerkiksi säästää voi nimittäin viisaasti tai tyhmästi. Tyhmällä säästämisellä on ironisia seurauksia. Seuraa hypoteettinen lista:

Vaikkapa sote-palveluiden ulkoistaminen voi johtaa pitkiin ja kalliisiin kilpailuttamisprosesseihin, joiden seurauksena saatu työpanos pahimmassa tapauksessa on vielä laadultaan heikkoa ja kalliimpaa kuin julkinen palvelu olisi ollut.
Leikkaukset varhaiskasvatukseen ja muutokset perhepolitiikassa saattavat heikentää naisten tasa-arvoa ja pidemmän päälle lisätä myös huono-osaisuuden periytymistä — tehden meistä epäoikeudenmukaisia kansakuntana.
Yliopistoleikkaukset puolestaan voivat johtaa organisaatiouudistuksiin, joiden seurauksena sekä opetus että tutkimus laskee laadultaan vuosikymmeniksi. Johtaen lopulta huonompaan osaamiseen ja innovointiin kahden vuosikymmenen päästä, kun kömpelömmän koulun käyneet tutkijat yrittävät homo habiliksen elkein keksiä työkaluja uudelleen.

Mistä kriisitietoisuudessa on siis kyse?

Tunteita ovat ne, joiden johdosta muuttuneina ihmiset päätyvät erilaisiin ratkaisuihin ja joihin liittyy tuska ja nautinto, esimerkiksi suuttumus, sääli, pelko ja muut vastaavat sekä niiden vastakohdat. (Aristoteles, Retoriikka II : 1 ; 1378a : 20 suom. P. Hohti).

Aristoteles totesi puhetaitoa koskevassa tutkielmassaan tunteiden olevan keskeinen vaikuttumisen syy. Yksi vaikuttavimmista tunteista hänen mukaansa oli pelko. Hänellä oli poikkeuksellisen hyvä silmä psykologian suhteen, kun hän totesi:

Pelko on eräänlainen tuska tai rauhattomuus, joka johtuu uhkaavan tuhoa tai tuskaa tuottavan pahan mielikuvasta. Emmehän näet pelkää kaikkea pahaa, esimerkiksi sitä, että muuttuisimme epäoikeudenmukaisiksi tai hidasälyisiksi, vaan sellaista, joka saattaa aiheuttaa suurta tuskaa tai tuhoa, ja näitäkin vain, jos ne eivät ole kaukaisia, vaan näyttävät olevan lähellä uhkaamassa; kaukaisia asioita ei juurikaan pelätä. — op.cit. (II : 5 ; 1382a : 22).

Pelossa kyse on siis ”uhkaavan tuhoa tai tuskaa tuottavan pahan mielikuvasta”, ei itse asiasta — pelon kohteesta — vaan mielikuvasta. Mielikuva synnyttää pelon. Mutta Aristoteles tarkentaa: mikä tahansa mielikuva ei riitä. Pelon synnyttävän mielikuvan pitää tyypillisesti ilmaista lähes välitöntä uhkaa, jotta se synnyttäisi pelon: ”kaukaisia asioita ei juurikaan pelätä.” Pelkoa viljelevän retoorikon pitää siis saada kuulijansa kriisitietoisiksi. Kuulijoiden ei pidä vain huolestua, vaan heidän on pelättävä välitöntä tuhoa.

Sanomattakin on selvää, että parhaimmillaan yhteiseksi koettu, välitön täydellisen tuhon ja suuren tuskan uhka yhdistää kokonaisia kansakuntia poikkeuksellisiin ponnistuksiin. Näin ollen taitava puhuja osaa maalata uskottavasti piruja seinille sekä löytää merrastaan muutakin kuin vain karvaisia rapuja.

Taitava puhuja tietää tarvittaessa, miten viljellään pelkoa.

Taiten tällaiseen retoriikkaan onkin tarttunut erittäin lahjakas pääministerimme Juha Sipilä:

Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää – pyhää arkea.

Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat.

Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon tosiasioita.

— Pääministeri Sipilän televisiopuhe 16.9.2015.

Pääministeri hallitsee pathopoeian, tunteiden nostatuksen. En pysty lukemaan näitä lauseita ilman, että pala nousee kurkkuun ja vatsan pohjaa vääntää. Ja minä sentään olen puhumisen ammattilainen. Siksi mielestäni tämä jo poliittisen kahden kvartaalin takainen puhe on viimeaikasen suomalaisen kriisipuheen huipentuma. (Laajempi, joskin hieman kiireellä kirjoitettu, arvioni puheesta löytyy toisesta blogistani: ”Analyyttisiä huomioita pääministeri Sipilän puheesta”.)

Pelon anatomia toimii. Ensinnäkin pääministeri on konkreettinen: hän sanoo näennäisen tarkan luvun josta syntyy mielikuva tikittävästä velkakellosta. Hän sanoo vielä kuinka kauan näin on jatkunut. Seitsemän pitkää vuotta.

Lause ”rahat loppuvat” on myös konkreettinen ja vetoaa ihmisten omiin kokemuksiin. Kuka ei olisi kokenut rahojen loppumista — jos ei muulloin, niin ainakin opiskeluaikoina, kun on tullut tuhlattua paitsi kuukauden opintotuki niin myös vanhempien antamat bilerahat. Toisille rahojen loppumisen tarkkailu on päivittäistä. Se ilmaisee aitoa pelkoa.

Pääministeri muistuttaa vielä, että kyse on välittömästä uhasta sanoessaan, että ”Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon…”

Silkkaan pelkoon vetoaminen ja uhkakuvien maalailu ilman perusteita sille, miten ensinnäkin ehdotus on vastaus tuleviin uhkiin ja toiseksi miten nämä uhkat aidosti ovat ennakoitavissa sekä nähtävissä toteutuviksi, jos ehdotukseen ei tartuta, on ns. pelkoon vetoava johtopäätös eli argumentum ad metum. Tällöin uhkakuva ja ehdotettu ratkaisu eivät liity yhteen — ainakaan argumentin tasolla. Pelko ei ole silloin ”riittävä syy” hyväksyä tarjottu johtopäätös. Toisin sanoen, jotta kyseessä ei olisi virhepäätelmä, täytyy uhkakuvan ja ratkaisun väliselle yhteydellä olla tarjolla edes implisiittiset perusteet. (Lisää tunteisiin vetoamisesta virhepäätelmissä kirjoituksestani ”Pateettista, herra presidentti”.)

Sinällään virhepäätelmän käyttäminen ei ole virhe. Ensinnäkään hyvässä puheessa kaiken ei tarvitse, eikä pidäkään seurata kuin logiikan luennolla, jossa professori ja oppilaat kasvavat jäkälää, mutta jokainen päätelmä pitää kutinsa. Toiseksi muodollinen virhe ei tarkoita sitä, että johtopäätös olisi epätosi — sitä vain ei ole vielä osoitettu todeksi. Siksi vastustan argumenttinatseilua, jossa huudetaan vaikkapa pääministerin olevan väärässä, koska hän on tehnyt muutaman päättelyerheen. Ei. Toisen älyllinen mutkien oikaisu ei oikeuta huonoa ajattelua myöskään kriitikoilta.

(Mainittakoon kuriositeetin vuoksi, että jos argumentin esittäjä heittää vielä pari kyynelehtivää juttua ja toteaa, että ei kukaan tällaisia päätöksiä haluaisi tehdä — hän tulee käyttäneeksi vastentahtoisen johtopäätöksen -tehokeinoa. Kyseessä on usein vilpittömästä omasta tunteesta lähtevä parkaisu, jonka seurauksena säälin tunnossa unohdamme kyseenalaistaa esitetyn päätöksen perusteet. Siihen oikeana vastauksena, ikävä kyllä, on sanoa: jos päätöksen tekeminen tuntuu noin pahalta, tee joko toinen päätös tai luovuta päätösvalta jollekulle muulle, joka pystyy sen tekemään ilman kyynelehtimisiä.)

Jokainen voi itse lukea vaikkapa pääministeri Sipilän viime syksyisen puheen ja päätellä, missä määrin hän onnistui perustelemaan pelkoon vetoamisen a) ehdotuksensa sopivuudella vastauksena uhkaan ja b) kuinka hyvin hän perusteli uhkakuvien realistisuuden, jos hänen ehdotukseensa ei tartuta.

Muistutan kaikille puhujille, että kriisitietoisuudella on myös psykologinen hintansa. Markus Neuvonen kirjoittaa kirjassaan Päätä viisaasti (Talentum 2014), miten tutkimukset osoittavat koetun niukkuuden tunteen johtavan ihmisten typertymiseen ja heidän päätöskyvykkyytensä laadun laskuun:

Kun uhkaava rahapula iskee, meidän on vaikeaa ajatella mitään muuta kuin sitä. Tarkemmin sanoen, meidän on vaikea ajatella ylipäänsä, koska puutteen aiheuttama stressireaktio vie meiltä siihen kyvyn… Tutkimuksien mukaan niukkuus vaikuttaa meihin siten, että … uhkareaktion iskiessä ihminen menettää … älykkyysosamäärästään välittömästi keskimäärin 13 pistettä — riittävästi tekemään tavallisesta, aikuisesta keskivertoihmisestä noin kahdeksanvuotiaan lapsen veroisen ongelmanratkaisukyvyiltään. Samoin käy toiminnanohjauksellemme… Yksinkertaisista valinnoista tulee hetkessä raskaita. (s.153).

Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että aina kun joku sanoo, että ei me muuta voida, meillä on velkaa ja kestävyysvajetta, niin silloin kuuluu juoda vähän sillivettä ja kysyä: niin, mutta miten tämä päätös sitten auttaisi asiaan? Jos se ei auta, niin älä turhaan huuda kriisiä.

Argumentum ad metumilla on käyttöpaikkansa: Kriisitietoisuudella varustettuina ihmisistä tulee aikaansaavempia, päättäväisempiä sekä ehkä hieman helpommin ohjattaviakin. He eivät etsi vaihtoehtoja. Asioita ei tällöin tarvitse vatuloida — ne vain tehdään.

Mutta valitettavasti ihmisistä tulee myös epäinnovatiivisia ja tyhmiä, impulsiivisia. He tarttuvat useimmiten siihen kaikkein helpoimmin saatavilla olevaan korteen ja itsepintaisesti roikkuvat siinä, vaikka meripelastajat yrittäisivät heille tarjota kestävää hamppuköyttä ja tietä pois kurimuksen syövereistä.

Siksi jopa perusteltua kriisitietoisuutta (ja varsinkin perustelematonta argumentum ad metumia) pitää osata käytää harkiten ja vain oikeissa paikoissa.

Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.

Oletko kiinnostunut Puhujakoulusta? Ensi vuoden kurssille voi jo ilmoittautua: Lisätietoja info@kriittinenkorkeakoulu.fi tai kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/

Tarinan viemää

— Severi Hämäri

Miksi tarinoilla on voimakas vaikutus ihmisiin? Miksi varsinkin niillä, joita kerromme kanssaihmisistä, kansakunnista, poliittisista päättäjistä, julkkiksista, kuninkaallisista? Tässä artikkelissa kerron tarinan siitä, miten me ihmiset olemme tarinan viemiä monella yllättävällä tavalla.

Meidän pienellä työpaikalla eräs keskeinen työntekijä leimaantui laiskaksi. Loput tapahtumat selitettiin sen saman tarinan kautta: jos jokin tilaus jäi tulematta — laiskuutta. Asioita ei hoidettu ja muut ärsyyntyivät — tämän tyypin laiskuuden takia. Hänen laiskuutensa ajoi yrityksen tappioon. Ja lopulta tuhoon.

— Tuntematon työntekijä

Samanlaisia tarinoita kuin yllä oleva työpaikkaleimaamisesta kuulee esimerkikis myös kouluissa oppilaista — puhutaan miten se ja se on laiska ja jos se vain vähän enemmän yrittäisi ja tekisi läksyt huolella. Matematiikan opettajana toimiessani näin tätä tapahtuvan. Laiskuustarina jatkuu kunnes ja jos selviää, että kyseisellä oppilaalla on aito ja oikea oppimisvaikeus — ja että hän on tehnyt kaksin verroin läksyjen eteen täysin vailla mitään kiitosta kovasta työstä. Tosin seuraavaksi usein käy niin, että oppimisvaikeudesta tulee uusi tarina, jolla selitetään aivan kaikki tähän lapseen ja hänen elämäänsä liittyvät seikat. Kierre jatkuu, nyt vain vähän erilaisena. Tarina vie.

Tarinan vankina

Ihminen on tarinan vanki paljon suuremmassa määrin kuin vaikka Scarlett O’hara Jean Valjean tai Peppi Pitkätossu. Jotta voisit ymmärtää jonkin uuden asian, on sinun sovitettava se osaksi vanhempaa kokonaisuutta, tarinaa. Muutoin kokemuksemme todellisuudesta sisältäisi vain irrallisia huomioita, kuin humalassa kirjoitettu kauppalista: sinistä, kylmää vasten ihoa, kahva, lämmin, kova, kopisee… Huomaatko, niistä huomioista rupeaa mieleesi piirtymään tarina?

Jos kokeellisen psykologian luomaa kuvaa on uskominen, tarinan imussa on kyse heuristiikasta, eli ajattelun oikotiestä, jolla ymmärrämme ja toimimme maailmassa tehokkaammin mutta huomattavasti summittaisemmin kuin edes tajuamme. Teknisiä kun ollaan, niin kyseisten psykologien mukaan tarinoinnissa on käytössä mielen kaksoisprosessointimallin systeemi 1, joka noudattaa hieman summittaista, virheellistä mutta erittäin nopeaa sekä tehokasta prosessointia ja ottaa meidät voimakkaaseen syleilyynsä. Systeemi 2, se hidas mutta syvällinen eli looginen ja rationaalinen, vain seurailee vähän jälkijunassa. Systeemi 2 useimmiten ehtiikin paikalle vasta kun päätökset on jo tehty.

Ontuva metafora ihmismielen kahdesta puolesta.

Ihmisen pitää pitää aika huolella kirjaa ympärillään tapahtuneista asioista, jotta hän tietäisi tasan tarkkaan mistä on kyse. Itse asiassa tällainen tarkkaavaisuus ylittäisi inhimilliset kapasiteetit (ja siksi esimerkiksi filosofi Berkeley 1700-luvulla oletti, että yksityiskohtien tarkkailusta pitää huolta hyväntahtoinen kristillinen jumala). Fakta on (ja jos jokin on fakta, niin tämä se on), meidän on pakko vetää mutkia suoriksi. Tarinan kaipuu kuitenkin johtaa meidän moniin kommervenkkeihin ja jopa toisinaan vaarallisille mielemme takakujille, jossa muun muassa stereotyypit odottavat vihellellen, sormia iskien — ja kohta tanssien. (Kirjoitin aiemmin stereotypioinnista täällä.)

Tarinoinnin ammattilaiset, eli toimittajat yrittävät tietenkin parhaansa. Moni heistä tekeekin upeaa työtä. Mutta toisinaan ei osaa lehti-ihminen vastustaa oman tarinansa lumoa: häneltä lähtee lehtikärryt lapasista, sillä tarina on liian hyvä ja todellisuus liian muhkurainen. Erityisesti kun haetaan mahdollisimman suurta näkyvyyttä jutulle… Näin päädytään kaikkein miedoimmillaan kirjoittaamaan juoruja ja vihjailuja (yllättäen toisinaan jopa filosofeista kuten Senecasta New Yorkerissa tai Heideggerista Hesarissa). Pahimmillaan otetaan tietämättä osaa informaatiosotaan, jossa julkaistaan konfliktista yksipuolista ja propagandan leimaamaa kuvaa. Tai vahvistetaan vääriä ja vaarallisia stereotypioita. Klikkijournalismin pelätään pahentavan tilannetta entisestään. Tai tämä tarina vallitsee tällä hetkellä (joka kohtaa myös aivan tervetullutta kritiikkiä esim. MTV uutisten toimituspäälliköltä Jyrki Huotarilta).

Paljon isompi kysymys, kuin toimittajien ja lehtitalojen ratkaisut ja mahdollinen satunnainen tarinasokeus, syntyy some-kuplista ja tavallisten ihmisten käyttäytymisestä uutisvirran kanssa. Jaamme meitä kiinnostavia juttuja ja päivityksiä samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kanssa. Luomme samalla uudenlaista heimotodellisuutta — luomme tarinaa ja tapaa ymmärtää maailma, jonka jakaa vain pieni äänekäs sisäänpäin lämpeävä ryhmä. Entistä kiehtovammaksi tilanteen tekee algoritmit, jotka suodattavat vaikka Facebookin ja Googlen uutisvirtaa erilaisten tykkäysten ja kommentointien sekä käytettyjen sanojen perusteella. Näiden algoritmien toimiminen uuden median portinvartijoina herättää oikeutettua huolta (lue lisää Esa Väliverrosen mainiosta bloggauksesta ”Algoritmit – median uudet portinvartijat”).

Lohdutuksen sanana: eivät ne joiden kuuluisi tietää paremmin, kuten tieteilijät (sekä varsinkaan puhetaidon opettajat: kirjoittaessani itsetuntemuksesta minulla myös lähti tarina keulimaan, katso täältä), ole tarinoinnilta turvassa. Sanotaan usein, että nyt mentiin teoria edellä — ja silloin yleensä mennäänkin. Teoria saattaa olla niin hyvä, että siitä ei haluta luopua, vaikka todellisuus ei sitä vastaa millään tavoin. ”Sen huonompi todellisuudelle!” kuuluu kerrottavan vanhaa vitsiä mm. matemaatikko-filosofi Leibnizista ja monesta muusta. Oli sitten teoretisoitu taivaan kannen täydellisistä ympyröistä tai taloustieteellisistä selitysmalleista (jotka ovat jälleen kohdanneet realiteetit eurokriisissä) — kyse on hyvästä tarinasta, jonka muinoin ihmiset halusivat tai me nykyaikaiset haluamme uskoa todeksi.

Esimerkiksi kun eräälle filosofian professorille totesin, että eikö kielellä (jota tämä mallinsi matemaattisesti) pitäisi olla jotain tekemistä kommunikoinnin kanssa — hän sanoi että ei.Tarina matemaattisen logiikan ylivallasta suhteessa kaikkeen muuhun elää vahvana analyyttisten filosofien mielissä. Suuntauksen perustajaisissa mukana ollut filosofi ja matemaatikko Alfred North Whitehead kutsui tällaista harhakäsitystä konkreettiseksi virhepäätelmäksi: oletetaan abstraktin teoreettisen mallin olevan sama asia, kuin se todellisuus jota sillä mallinnetaan. Vähän siis kuin olisi huolissaan Lyonin asukkaiden turvallisuudesta kyseisen kaupungin sijaitessa euroopan kartassa olevan repeämän kohdalla.

Suuret Tarinat ja virhepäätelmät

Kaikki edellä voi vaihdella tilanteesta riippuen koomisesta maailmoita tuhoavaan. Mutta silti väitän, että todelliseen ongelmaan joudumme, kun rupeamme kertomaan tarinaa tarinasta, siitä Suuresta Tarinasta (vaikka suomalaisesta, länsimaisesta, amerikkalaisesta, venäläisestä jne). Tarinaa siitä, miten meidän tarina on ainoa oikea, ainoa mahdollinen. Miten se ratkaisee kaikki ongelmat. Miten emme voi erehtyä. Miten kaikki muut ovat väärässä. Ja ennen kuin huomaammekaan, hybriksen lehmä tanssii yli ylimielisten hautojemme.

Franz Marc: Die gelbe Kuh, 1911.

On syytä puhua tarinallisuusvirhepäätelmästä (eli argumentum ad narratio tai narrative fallacy — N.N. Taleb kirjoittaa aiheesta mainiosti kirjassaan The Black Swan). Yksinkertaisimmillaan kyse on cum hoc ja poster hoc –virheistä: eli kun jokin tapahtuu usein yhdessä toisen kanssa (cum hoc) tai tapahtuu ajallisesti tämän jälkeen (poster hoc) niin luomme siitä tarinan: sanomme, että siis tämä koska tämä toinen. Esimerkiksi korrelaatio, eli tilastollinen yhteneväisyys kahden tapahtuman välillä, ei itsellään riitä osoittamaan niiden välillä olevan yhteyttä. (Esimerkkejä koomisista korrelaatiosta löytyy netistä, vaikka täältä.) Ja kukon laulu ei aiheuta auringon nousua siinä missä nelostien ruuhka ei aja aloittamaan työpäivää Facebookilla.

Mutta kuka tällaisia virheitä tekee? Mieti kun mies ja nainen tulevat samaan aikaan myöhässä töihin lounastauolta useamman kerran. Kuinka kauan kestää, että juorut lähtevät kiertämään työpaikalla? Tai jos työntekijä satunnaisesti hänen työhuoneensa oven editse mennessä ei ole työntouhussä ja häsäämässä — kuinka pian häntä ruvetaan pitämään laiskana? Kaikki me ihmiset haluamme liittää jonkin juonen tai selityksen toisten ihmisten toimintaan. Se tapahtuu automaattisesti ja itseltämme salassa.

Molemmat, cum hoc ja poster hoc -virheet, ovat lisäksi erinomaisia luomaan salaliittoteorioita kun liitämme mielestämme järkevän selityksen outoihin mutta aitoihin sattumiin, joita todellisuus suorastaan pullottaa. On todennäköisempää, että joka päivä tapahtuu jotain outoa kuin, että päivä olisi normipäivä. Tapoja, joilla jotain outoa voi tapahtua on nimittäin räjähdysmäisesti enemmän kuin tapoja, joilla mitään erikoista yhteensattumaa ei tapahdu. Monen monet cumhocit ja posterhocit muuttuvat ajan myötä isommiksi tarinoiksi. Ja jos tarina antaa hyvän juonen, jossa monet outoudet muuttuvatkin osaksi itse tarinaa — olemme kohta hurmaantuneita ja kerronnan viemiä.

Lopuksi: tarinan taustalla

Tarinallisuusvirhepäätelmät luovat aina pieniä kömmähdyksiä ja vinoumia ajatteluun, toimintaan, puheisiin ja päätöksiin. Emme voi tälle mitään, sillä muodostamme ja kerromme tarinoita ja käytämme niitä todellisuuden kanssa elämiseen. Teemme maailmasta itsellemme yksinkertaisemman ja aivoillemme (ainakin näennäisesti) turvallisemman paikan elää.

Kuinka tuulesta temmattuja ovatkaan ne tarinat, joita kerromme itsellemme?

Pahimmillaan tarinallisuusvirheestä syntyy kuitenkin kokonaisia kieroksi kasvaneita uskomusjärjestelmiä. Näitä ovat muun muassa näennäistieteellisistä taustaolettamista, teoretisoinnista ja houkuttelevasta matemaattisesta numerologiasta muodostuvat pseudotieteet (myös siis sellaiset, jotka ovat akateemisen maailman syvästi palvomia). Sekä erinäiset epämääräiset poliittiset liikkeet (joista osa istuu aivan innoissaan päättävillä palleilla toisinaan, koska äänestäjinä olemme ostaneet heidän tarinansa). Kaikki nämä pyrkivät muokkaamaan maailmaa tarinansa mukaisiksi sen sijaan, että yrittäisivät nähdä maailmaa sellaisena kuin se on: muhkuraisena, yllättävänä, ennakoimattomana, vaarallisena, mielenkiintoisena sekä moneen keskenään ja sisäisesti ristiriitaiseen selitysmalliin mahtuvana.

Mitä siis tehdä? Emme voi välttää tarinointia, sillä se on osa meidän tapaa hahmottaa maailmaa ja toisia ihmisiä. Voimme vain yrittää tehdä tarinoista vähän vähemmän tuhoisia. Voimme esimerkiksi yrittää olla leimaamatta toisia suotta laiskoiksi tai osaamattomiksi. Lisäksi voimme ajatella, että kaikki muutkin toimivat useimmiten parhaansa mukaan tilanteissa, joissa yksinkertaisesti tiedetään ja osataan liian vähän. Maailma on mutkikas. Me mennään tarinan vieminä, joten koetetaan antaa se itsellemme ja toisille edes anteeksi.

Ja voimme miettiä, miten kerrotaan niitä parempia, vähemmän haitallisia, tarinoita.

Severi Hämäri

— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

Ps. Tuntematon työntekijä on silkkaa tarinaa — joskin en olisi yllättynyt, jos vastaava tilanne löytyisi myös oikeasta maailmasta…

Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä — tahattomat retoriset ja rasistiset kuviot

— Severi Hämäri

Mikä yhdistää seuraavia lausahduksia: Kanada voitti kultaa… Venäjä on pahoittanut mielensä… ruotsalaiset puhuvat naismaisesti… suomalaisilla on sisua… ja ne putkimiehet, ne kyllä aina…?

Niitä yhdistää arkipäiväisyys. Kaikki hokevat päivästä toiseen hyvinkin samankaltaisuuksia. Kuulemme niitä telkkarissa, radiossa, kapakassa, kahvipöydässä, lasten futistreeneissä ja oopperan lämpiössä. Lausahdukset mahtuvat niin professorin kuin kirjastonhoitajan, opettajan, kirvesmiehen, toimittajan, metsurin kuin matkaoppaan suuhun. Niitä lausuvat miehet ja naiset, teinit ja eläkeläiset, työkansa ja poliitikot.

Niitä yhdistää myös se, että ne eivät tarkalleen ottaen pidä paikkaansa. Kanada ei voita kultaa, vaan jääkiekkojoukkue sen teki. Venäjän presidentti voi mielensä pahoittaa siinä kuin Tuomas Kyrökin, mutta Venäjä ei. Ruotsalaisten ja suomalaisten kohdalla en edes viitsi selittää mikä menee pieleen (se jääköön lukijoille kotitehtäväksi). Ja sitten on ne putkimiehet…

Niitä yhdistää myös se, että ne eivät tarkalleen ottaen pidä paikkaansa.

Lausahduksia yhdistää myös se, että antiikin puhetaidon opettajat Isokrateesta Quintilianukseen olisivat osanneet ne nimetä tuosta vain — tuttuina kielen kuvioina. Kyseessä on synekdookki: käytetään yleisnimeä (tai muuta tapaa yleistää) kun puhutaan itse asiassa vain osasta porukkaa, tai käytetään muutamaa yksilöä edustamaan kaikkia. (Lisää sanastosta tämän kirjoituksen lopussa.) Tahallisesti tai tahattomasti siis skaalataan, suurennetaan tai pienennetään sitä ihmisjoukkoa, mistä itse asiassa on kyse.

Mutta miten tämä liittyy rasismiin?

Isoisäni Rolle oli stadilainen, ruotsinkielinen, duunaritaustainen, kasvanut köyhässä yksinhuoltajaperheessä, sotaveteraani, kahden lapsen isä, intohimoinen keilaaja ja kaitafilmaaja sekä kirjekurssilla itsensä insinööriksi opiskellut. Hän tapasi aina reagoida siihen, että joku rupesi puhumaan ruotsalaisista, venäläisistä, mustalaisista, naisista, miehistä tai muista sellaisista satunnaisista ihmisryhmistä. Hän sanoi näissä tilanteissa pehmeällä äänellä: ”Entäs ne putkimiehet?” Yhtä järjetöntä ja mielivaltaista siis on niputtaa putkimiehiä yhden ja saman ominaisuuden alle kuin ketään muitakaan.

Sana ”stereotyyppi” tulee painamistekniikasta, jossa valetaan kokonainen laatta painettavaa tekstisivua varten. Näin sitä ei tarvitse koskaan latoa uudelleen. Toisaalta mitään sivulla olevaa virhettä ei voi enää korjata tekemättä kokonaan uutta laattaa. Tästä syystä stereotyyppi on erinomainen metafora sille, miten ihmiset niputtavat toisiaan.

Kaikki ihmiset ovat kielellisesti taipuvaisia tahattomaan ennakkoluuloisuuteen ja jopa rasismiin — jopa he, jotka huolella muistavat aloittaa jokaisen lauseensa ”en ole rasisti, mutta…” Olemme nimittäin kykenemättömiä ajattelemaan ja puhumaan kaikista maailman ihmisistä yksilöinä (joita jokainen heistä on). Ihmisiä on liikaa. Jo muutama kymmenen tai sata ihmistä aiheuttaa ajattelun sumentumista.

Kaikki ihmiset ovat kielellisesti taipuvaisia tahattomaan ennakkoluuloisuuteen ja jopa rasismiin.

Silti meidän täytyy tavalla tai toisella tehdä selkoa maailmasta. Teemme siksi yleistyksiä. Niputamme muita ihmisiä yhteen. Yhteen joko meidän kanssa tai meitä ilman. Niputus tapahtuu usein lähes satunnaisten ominaisuuksien kautta: horoskooppimerkki, ihonväri, sukupuoli, murteet, asuinpaikka ja kansalaisuus, ikä ja vaatetus, työ ja harrastukset, seksuaalinen suuntautuminen ja niin edespäin. Puhumme siis suomalaisista, ruotsalaisista, muslimeista, kristityistä, homoista, heteroista, savolaisista, lappalaisista, ja niistä putkimiehistä.

Ongelmaksi tämä niputtaminen muodostuu, koska me ihmiset olemme usein täysin sokeita omille tavoillemme stereotypioida, samaistaa ja yksinkertaistaa näitä lähes satunnaisella tavalla muodostettuja ryhmiä. Me emme näe omia stereotyyppejämme stereotyyppeinä — vaan luulemme niiden kertovan jotain olennaista maailmasta. Näemme kyllä rasismin tai sovinismin veljen tai sisaren silmässä, mutta emme omasta silmästämme törröttävää kattoparrua.

Tästä syystä tutustu arkipäivän kielen muotoihin. Milloin kuulet toisten tai itsesi niputtavan ihmisiä yhteen? Miksi? Onko se millään tavalla perusteltua? Lisääkö se ymmärrystä, vai johtaako se turhaan vastakkainasetteluun? Onko kyse tahattomasta ennakkoluulosta? Onko stereotyyppi loukkaava vai kenties huvittava henkilöstä, jota se koskee?

Yksi tapa testata itseään on ottaa jokin niputtava nimike, vaikka putkimiehet, ja adjektiivi, vaikka hiljainen, ja yhdistää nämä: putkimiehet ovat hiljaisia. Huomaatko mitä tämä tekee ajattelullesi? Tuntuu kuin kyseessä olisi jollakin tavalla yleinen totuus, ihan vain kun sen sanoo ääneen. Mutta miksi putkimiehet olisivat jotenkin poikkeuksellisen hiljaisia?

Varoittava esimerkki: terrorismi. Ihmisten taipumus niputtaa toisiaan yksinkertaistaviin stereotypioituihin ryhmiin on yksi terroristin työkaluista. Väkivallanteot ja murhat pyrkivät muuttamaan sitä tapaa, millä ihmiset näkevät maailmaa.

Mitä voimakkaammat vastakkainasettelut, sitä paremmat markkinat ääriliikkeillä on. Ne saavat kannatusta, rahaa ja jäseniä — jotka ovat valmiita markkinoimaan yksinkertaistettua maailmankuvaa itsemurhin, tuhotöin ja joukkomurhin.

Väkivallanteot ja murhat pyrkivät muuttamaan sitä tapaa, millä ihmiset näkevät maailmaa. Mitä voimakkaammat vastakkainasettelut, sitä paremmat markkinat ääriliikkeillä on.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uskonnot, tavat, valtiot, poliittiset liikkeet sekä ihmisyksilöt olisivat arvostelun yläpuolella. Päinvastoin. Juuri pitää arvostella, arvioida ja kritisoida: kritiikki (kr. kritike tekhne) alkuperäisessä merkityksessään tarkoittaa pyrkimystä syvälliseen ymmärrykseen ja analyysiin. Sitä ei siis voi perustaa yksinkertaistuksiin. Kunnioitus ja arvostelu eivät sulje toisiaan pois.

(Näkökulmia terrorin, identiteetin ja stereotyyppien suhteesta tarjoavat tällä hetkellä monet, mm. Frank Martela: “‘Me’ ja ‘ne’ – Eli miksi Charlie Hebdon pilapiirrosten levittäminen auttaa terroristeja voittamaan” ja häntä kritisoiva Antti Kukkonen: ”’Äärimuslimit’, ’äärioikeisto’ ja nykyinen maailmanjärjestys”, sekä Tommi Paalanen: ”Charlie, raiskaus ja uhrin syyllistäminen”, joka kehottaa olemaan syyllistämättä väkivallan uhreja. Markus Leikola muistuttaa lähihistorian tosiasioista kirjoituksessaan ”Euroopan muslimit ja kristityt”. Elina Melgin ja Henrik Rydenfelt puolestaan yrittävät päästä sananvapauden ja vastakkainasetteluiden ongelmien ytimeen kirjoituksessa ”Kuka on Charlie?”

Fathima Imra Nazeer kirjoittaa muslimien arvomaailman sisäisen uudelleenarvioinnin ja kritiikin välttämättömyydestä: ”To Prevent Another Charlie Hebdo, Reconsider the Example of Muhammed”. Suosittelen tutustumaan erityisesti ranskalaisfilosofi Abdennour Bidarin ajankohtaiseen ja tärkeään kriittiseen kirjeeseen muslimimaailmalle, josta englanninkielinen lyhennelmä täällä.)

Kuten yllä totesin, niputtamiset (ja varsinkin ne niput, joissa itse olemme mukana) ovat psykologisesti tarpeellisia. Miten muuten voimme hahmottaa, kuka olemme, mistä tulemme ja mihin menemme? Luomme siksi eräänlaisen tarinan siitä, mitä on olla suomainen mies tai nainen, joka tekee tätä työtä ja jolla on tällaiset harrastukset sekä perhe.

Tämä tarina voikin olla aikalailla fiktiivinen. Sen ei tarvitse vastata tai kuvata edes tarkalleen ottaen sitä ryhmää, johon uskomme kuuluvamme. Mutta se voi olla silti hyödyllinen fiktio — yhteinen harha, joka auttaa sekä ihmisyksilöä että hänen ”kansakuntaansa” selviämään maailman merillä (kuten vaikka usko tuohon legendaariseen suomalaiseen sisuun).

Niputtamiset (ja varsinkin ne niput, joissa itse olemme mukana) ovat psykologisesti tarpeellisia.

Kuitenkin ylikonstaapeli Phil Esterhausia lainaten: Hey, let’s be careful out there. Saatat nimittäin törmätä mielesi pimeillä sivukaduilla vaarallisiin stereotyyppeihin!

Sanastoa

Metafora (lat. translatio) tarkoittaa sitä, että sanotaan jotain joksikin muuksi kuin mitä se oikeasti ja sananmukaisesti on. Työviikko saattaa olla silkkaa laskettelua ja sitten tuli ajettua vanhalla perunalla mökille. (Metaforasta olen kirjoittanut aiemmin mm. täällä.)

Metonyymi (lat. denominatio) on metafora, jossa kutsutaan asiaa sen ominaisuudeksi tai ominaisuutta siksi, jolle se kuuluu. Vanha sinisilmä laulaa luritteli omaa tietään. Toisaalta usein käydään katsomassa Picassoa tai kuunnellaan Verdiä. Kihloihin mennyt nuori nainen saattaa esitellä kiven kiiltoa. Toisinaan metonyymiksi kutsutaan myös tapausta, jossa syytä kutsutaan sen seuraukseksi tai toistepäin. Kaatumismurtumat vaivaavat vanhuksia, vaikka kyseessä onkin maahanosumismurtuma. Joskus valmentaja päättää hävitä pelin (selostajan suussa), vaikkakin hän laittaa kentälle uuden pelaajan, jonka seurauksena peli hävittiin.

Synekdookki (kr. synekhdokhe, lat. intellectio) on metafora, jossa kutsutaan osaa kokonaisuudeksi tai kokonaisuutta osaksi. Vaikkapa ajeltiin renkailla töihin, ja käytettiin työkalupakkia vian korjaamiseen. Osat ja kokonaisuudet voivat olla myös kokoelmia, ihmisjoukkoja tai eläinlajeja. Suomalaiset voittivat euroviisut muutama vuosi sitten, vaikkakin paikalla oli vain neljä kuminaamioihin sonnustautunutta muusikkoa. Toisaalta miestenkin on nykyään syytä varoa auervaaroja, jotka lurittelevat tiensä iskemiensä miesten lompakoihin.

Kuten on retoriikassa tyypillistä, näitä puheen, ajatuksen ja kirjallisen ilmaisun kuvioita vastaavat myös erityiset virhepäätelmät. Näissä tapauksissa virheet yleensä perustuvat siihen, että metaforaa luetaan kuin piru raamattua. Eli tulkitaan se joko täysin tai osittain sananmukaisesti. Enimmäkseen nämä kömmähdykset ovat koomisia, mutta joskus on syytä tarkkailla omia ajatuksiaan. Metafora voi nimittäin saada ne juoksemaan yhtä ja samaa rataa uudelleen ja uudelleen ilman, että huomaamme sitä tekevämme.

Virheet perustuvat siihen, että metaforaa luetaan kuin piru raamattua.

Eritoten on syytä huomata erilaiset ad hominem –virheet (joista kirjoitin aiemminkin), joihin varomaton synekdookki voi meidät ajaa. Niin kummallista kuin se onkin, oletamme usein, jos Venäjä on EU:lle vihainen, että kaikki venäläiset jotenkin olisivat suuttuneita. Tai että kaikki putkimiehet toimisivat samoin kuin se, joka kävi laittamassa uuden läpiviennin tiskikonetta varten.

Pahimmillaan nämä ad hominem -virheet ovat rasismia, seksismiä tai muuta suvaitsemattomuutta. Tällöin muutaman yksilön todellisista tai oletetuista ominaisuuksista ja teoista tehdään hätäisiä johtopäätöksiä ja yleistyksiä koskien ihmisiä, joilla ei ole mitään osaa eikä arpaa kyseisiin asioihin kuin että heistä käytetään samaa nimikettä. Hätäinen johtopäätös (non sequitur) ja hätäinen yleistys ovat nimittäin myös tunnettuja virhepäätelmän muotoja — kuten on myös samasta nimestä johtuva virhepäätelmä (equivocatio). (Saku Timonen kirjoittaa viimeaikasista hätäisistä yleistyksistä maahanmuuttokeskustelussa blogikirjoituksessa “Uskossa vahvat”.)

Toisaalta siihen vetoaminen, että kyseessä on yleinen käsitys mitä vaikka suomalaisilla on ruotsalaisista, johtaa ns. argumentum ad populum -virheeseen. Usein yksittäisen henkilön stereotyypin vastaista toimintaa taas luullaan poikkeukseksi, joka vahvistaa säännön (joka on myös virhepäätelmä). Ennakkoluuloisuus saattaa lopulta johtaa siihen, että argumentaatio korvataan uhkailulla ja väkivallalla (joka on puolestaan ns. väittelyä nuijilla eli argumentum ad baculum -virhe).

Severi Hämäri

— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta.

Sata päivää ilman ajatusvirheitä — Älä aloita vuottasi virhepäätelmällä

— Severi Hämäri

”Ihmisen ei kuulu syödä viljaa. Mitkään muut nisäkkäät ei syö vehnää. Koiratkin juoksevat valtoimenaan riemuissta hyppien vehnäpelloissa. Mutta ei ne siellä suut auki ole vehnää syömässä.”

— Nimeltä mainitsematon ravintoterapeutti.

Kun vuosi vaihtuu, vaihtuvat myös ihmisten elintavat. Hetkellisesti, ainakin. Luvataan ja vannotaan. Ollaan kuukausi tai 100 päivää ilman tätä tai tuota: viinaa, lihaa, viljaa, sokeria, uusia vaatteita, uusia lankoja tai päivittäistä fabergé-munaa.

Muiden joukossa minä myös olen päättänyt. Olen päättänyt säästää osan tuloistani kevään mittaan, sekä kehittäväni omaa suullista ilmaisuani (sillä en ole suinkaan täydellinen puhuja — kukaan ei ole, aina löytyy opittavaa).

Ja hyvä niin. Mikä siinä. Treenataan omaa tahdonvoimaa, annetaan maksan levätä ja säästetään lomamatkaa varten. Huomaa kuitenkin, miten joulusta hengissä selvinneet ihmispolot selittävät näitä valintoja itselleen. Kyllä vain: virhepäätelmin.

Kun on kyse siitä, mitä menee suusta sisään, lentää usein kaikki järki toisesta päästä ulos. Olemme valmiit uskomaan mitä tahansa — varsinkin jos itse sen sanomme.

Kun on kyse siitä, mitä menee suusta sisään, lentää usein kaikki järki toisesta päästä ulos.

Esimerkiksi tyypillinen virhepäätelmä syömisen suhteen on hätäinen yleistys. Hyvin pienellä otoksella päättelemme erilaisia asioita: vatsa tuli kipeäksi kun söin silliä — olen allerginen sillille. Janne, Maija ja Henkka eivät voi syödä vehnää — vehnä on siis pahaksi kaikille.

Vaaniva ja pelkoa nostattava vehnäpelto Vincent van Goghin maalaamana

Toisessa tavanomaissa ajatuskuviossa kuvitellaan, että koska jokin on luonnollista, sen täytyy olla ihmiselle hyväksi. Kyseessä on vain mielikuva luonnonmukaisuudesta, joka kuitenkin osoittautuu hyvin epämääräiseksi. Miksi jokin on luonnonmukaista? Miksi jokin muu ei ole? Ja miksi luonnonmukaisuus on sellainen ominaisuus, että se tekee asian turvalliseksi? Tältä pohjalta vastustetaan esimerkiksi E-koodeja ja geenimuuntelua. Mutta miksi?

Pelkkä luonnonvastaisuus ei ole vastaus. Monet lisäaineet vieraankuuloisista koodeista huolimatta ovat luonnosta löytyviä, ja geenimuuntelu käyttää luonnosta löytyviä geenejä täydentämään lajikkeen omia. Raja luonnollisen ja luonnottoman välillä on siis häilyvä.

Tottakai hyviäkin argumentteja voi esittää esimerkiksi E-koodeja vastaan. Vaikka, että järjestelmä on harhaanjohtava. (Lisää lisäaineista YLEn sivuilta.)

Pari vuotta sitten muodissa oli kivikausidieetti. Syö kuin kivikaudella ja olet terveempi. Sinällään näppärä ajatus: geneettisesti kivikauden ihminen oli sopeutumassa syömään ruoka-aineita, jotka olivat silloin tarjolla. Mutta mikä tässä on virhe? (Vihje: me emme ole kivikauden ihmisiä…)

Nämä tutut ajatusvirheet ovat enimmäkseen varsin harmittomia. Pahimmillaan ne kuitenkin johtavat siihen, että on vatsa viikkoja kuralla — ja saa ärsytettyä suolensa vihan partaalle.

Edellä mainitut evät kuitenkaan ole niin suuria ja surullisia mokia kuin ns. ”addiktin virhepäätelmä”. Moni alko-, työ- tai rahapeliholisti on vakuuttunut siitä, että homma on hallussa: ”pystyn lopettamaan milloin vain.” Ja niin hän pystyykin, mutta ei kuitenkaan koskaan tee sitä. Paitsi aina tammikuussa kuukaudeksi, tai — tänä vuonna — sadaksi päiväksi.

Edellä mainitut evät kuitenkaan ole niin suuria ja surullisia mokia kuin ns. ”addiktin virhepäätelmä”.

Mitä tämä tipaton, ylityötön, pajatsoton kuukausi sitten tekee? Se antaa vahvistuksen harhalle, että tilanne on addiktilla itsellään hallussa. Ja addikti voi lopun vuotta hokea itselleen ja muille: ”Olinhan ilman — ihan koko tammikuun.”

On kuitenkin myös väärin luulla, että kaikki addiktit sortuvat ”addiktin virhepäätelmään” (vaikka Anonyymien alkoholisitien perustajat uskoivatkin niin). Addiktion takaa voi myös paljastua alentunut luottamus omaan tahdonvoimaan ja kykyyn ottaa tilanne haltuun. Tällöin kieltäytyminen voi palauttaa uskon omiin kykyihin. Eli, jos luulet kaikkien addiktien olevan samanlaisia ja ajattelevan samoin addiktiostaan, syyllistyt ad hominem -virhepäätelmän ”sun tilanteessa” -muotoon.

Joten muista — olit sitten tipatta tai sen kanssa — älä aloita vuottasi virhepäätelmällä.

Mutta miten sitten? Kysymys on hyvä, sillä se vastaa itse itseensä. Kysy itseltäsi, miten haluaisit toimia ja mikä olisi hyvä ratkaisu juuri sinulle. Mieti ja ajattele.

Severi Hämäri

— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.

Puhujakoulu radiossa

Tänään puhujakoulun vastuuopettaja Severi Hämäri oli puhumassa Matti Apusesta, Riku Rantalasta sekä ad hominem virhepäätelmistä Lähiradion Kulttuuri A&T:ssä.

LINKKI OHJELMAAN

Älä sä tästä ala, eli mikä ihmeen ad hominem säkin luulet olevasi?

— Severi Hämäri

Mikä ihmeen ad hominem? Mistä siinä oikein olikaan kyse? Ja miksi kaikki sitä hokee, kuin traumatisoituneet papukaijat?

Viimeisen kuukauden ajan ad hominem on ollut kuuma sana. Se pelmahti pintaan Riku Rantalan ja Matti Apusen välisessä sanasodassa, jossa molemmat puolet — mutta eritoten Apunen — käyttivät runsaasti ”henkilöön käyviä huomautuksia” eli ad hominemeja.

Ad hominem on kyseessä kun henkilöön menevä huomautus on asiaton. Toisin sanoen, kun ei ole tarkoitus puhua jampasta, puhutaan silti jampasta: hänen maineestaan, tekemisistään, luonteestaan, ulkonäöstään, puoluekannastaan jne.

Apusesta kirjoitin tuoreeltaan omassa blogissani. Nyt-liite kirjoitti siitä verkkojutun. Jo kohta ad hominem oli päivän sana niin Aristoteleen kantapäässä kuin Yksityinen kielitoimisto -blogissa.

Ad hominem -sana on sittemmin kummitellut poliitikkojen facebook-päivityksissä. Ja muuallakin — kahvipöydistä blogosfääriin.

On tilanteita, joissa haluat tietää henkilöstä ja hänen luotettavuudestaan yhtä ja toista. Esimerkiksi jos hän oikeudessa todistaa sinua vastaan.

Ad hominem on kyseessä kun henkilöön menevä huomautus on asiaton. Toisin sanoen, kun ei ole tarkoitus puhua jampasta, puhutaan silti jampasta: hänen maineestaan, tekemisistään, luonteestaan, ulkonäöstään, puoluekannastaan jne.

Ennen vanhaan osattiin sitä heittää ad hominemit jopa kuolleista: Albert Edelfelt --- Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista

Ennenvanhaan osattiin heittää ad hominemit jopa kuolleista: Albert Edelfelt — Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista

Ad hominem on ”argumentointivirhe.” Se ei esitä todistetta näkökulman puolesta tai sitä vastaan, vaan puhuu asian vieritse — juoruilee.

Argumenttivirheet eivät ole sinällään virheitä. Retoriikka sallii kaikenlaisen kieroilun, jos yleisö sen vain hyväksyy. Mattoa saa vetää, kunhan kukaan ei siitä ota liikaa nokkiinsa.

Ja kunhan vedät omalla vastuulla.

Henkilöön meneviä huomautuksia löytyy monta sorttia.

Tyypillisin on ad hominem -loukkaus. Tämä on perätön, ilkeämielinen lausahdus, joka loukkaa vastapuolta, ja huvittaa kavereita. “Äitis oli” ja “pakko haistaa kun sieltä päin tuulee!”

Apunen teki näin kutsuessaan Rantalan ajattelua “hipsterin sumeaksi logiikaksi.” Loukkaus pyrkii nöyryyttämään. Osoittamaan keskustelukumppanin sosiaalista alemmuutta. Näyttää paikan laumassa. Ja saamaan kannatusta pois hänen edustamalta näkökulmalta.

Apunen teki näin kutsuessaan Rantalan ajattelua “hipsterin sumeaksi logiikaksi.” Loukkaus pyrkii nöyryyttämään. Osoittamaan keskustelukumppanin sosiaalista alemmuutta. Näyttää paikan laumassa.

Tästä syystä perusteeton itsekehu tulee yllättäen lähellä ad hominem -loukkausta. Siis huomatetaan (taidolla tai ei) miten hyvä tyyppi itse ollaan. Samalla annetaan ymmärtää, että ollaan niin paljon parempi kuin tuo toinen.

Esimerkiksi oman oppineisuuden korostaminen on yleensä juuri tätä. (Ja myös professorit osaavat puhua puppua. Varsinkin kirjoittaessaan asioista, jotka eivät ole heidän erityisalaansa… nimiä nyt mainitsematta.)

Sinä myös -virhe taas kiinnittää huomion puhujan aiempiin tekemisiin ja puheisiin nyt esille nousseen puheenaiheen puitteissa. “Älä sä tästä mun juomisesta ala, kun sä itse olit eilen kännissä” raikaa usein yöhön herättäen retoriikan opettajan uniltaan.

Pidemmällä aikajänteellä puhujan tai kirjoittajan epäjohdonmukaisuus epäilyttää kuulijoita ja lukijoita. Mutta se ei sinällään vielä osoita kummankaan näkökulman pätevyydestä yhtään mitään. Saattaahan olla, että henkilö on nyt hahmottanut aikaisemman näkemyksensä virheellisyyden. Ja kyky muuttaa mielipidettä on merkki luovasta ajattelusta.

Pidemmällä aikajänteellä puhujan tai kirjoittajan epäjohdonmukaisuus epäilyttää kuulijoita ja lukijoita.

Sun tilanteessa -virhe tapahtuu, kun huomio kiinnittyy toisen ihmisen asemaan tai tilanteeseen tai muuhun sellaiseen — asian sijaan. “Koska olet hipsteri, niin tottakai sä äänestät vihreitä” on tällainen virheargumentti. Rantala syyllistyi tähän versioon ad hominem -virheestä sivuuttaessaan Apusen puheet toteamalla, että tämä on Evan puheenjohtaja, jonka palkka tulee rikkailta.

Rantala syyllistyi tähän versioon ad hominem -virheestä sivuuttaessaan Apusen puheet toteamalla, että tämä on Evan puheenjohtaja, jonka palkka tulee rikkailta.

Tää tyyppi on heikäläisiä -virhe ilmestyy kuvioon, kun kaikki jonkin mielipiteen omaavat sysätään samaan nippuun. “Koska vastustat ydinvoimaa, olet vihernyyperö, ja me ei oteta vihernyyperöitä vakavasti.” “Koska haluat matalampaa verotusta, olet libertaristi, ja libertaristit ovat sekopäitä.”

(Vastakohtana on meikäläis -virhe, jossa oletat jonkun ajavan samoja asioista kuin sinä, kun hän on samaa mieltä jostain hassusta yksityiskohdasta. Tämän nojalla sitten kannatat hänen näkökulmaansa jossakin toisessa asiassa ilman, että olet yhtään miettinyt itse…)

Pääministeri ei osaa mitään -virhe on uskomus, että kaikki mitä joku tekee on väärin. Eli jälkikäteen katsotaan, mitä joku on tehnyt tai sanonut, ja oli se mitä tahansa, ollaan siitä eri mieltä.

Isäni kertoi törmänneensä Tukholmassa aikoinaan vessanseinäkirjoitukseen “Olof Palme även kissar fel!” eli silloinen (ja sittemmin traagisesti kuollut) pääministeri ei kyennyt kommentoijan mukaan edes käyttämään vessaa oikein.

“Rehellisen” Abraham Lincolnin kerrotaan aina kehuneen kiistakumppaniensa puheenlahjoja, varsinkin retoriikan taitamista ja kielikuvioiden runsautta. Tämä käänsi kuuntelijoiden huomion juuri vastustajan puheen retorisuuteen, syöden hänen sanomansa sisällön uskottavuutta tavallisen kansan korvissa.

Taitava kirjoittaja tai puhuja on pahoillaan siitä, että joutuu huomauttamaan jostain henkilöön menevästä. Ikään kuin ei haluaisi nostaa sitä esiin. Tällöin riski jäädä kiinni on pienempi, sillä yleisö on myötämielisempi.

“Kun puhuimme aiemmin, minulle jäi valitettavasti epäselväksi edustaja Takaliston käsitys aiheesta. Oli kuin hän olisi ollut silloin hieman eri linjoilla. Jos muistan oikein, minulla on myös valokuvia hänestä edustaja Hännystön kanssa… Olen pahoillani että jouduin nostamaan asian esille.”

Näppärin tapa käyttää ad hominemia on toisen kehuminen. Ilmaiset ihailevasi jotakuta jostain sellaisesta, joka ei nyt ole aivan kaikkien mielestä kuitenkaan ihan niin hyvä ominaisuus. “Rehellisen” Abraham Lincolnin kerrotaan aina kehuneen kiistakumppaniensa puheenlahjoja, varsinkin retoriikan taitamista ja kielikuvioiden runsautta. Tämä käänsi kuuntelijoiden huomion juuri vastustajan puheen retorisuuteen, syöden hänen sanomansa sisällön uskottavuutta tavallisen kansan korvissa.

“Muuten mielestäni Rehellisen Aben veroisiin retoriikkaneroihin kuuluu nykypäivänämme mm. Timo Soini.”

Erilaiset vihjailut voidaan kanssa lukea ad hominemin luokkaan. Näitä käytetään, kun annetaan ymmärtää toisen olevan jotenkin yksinkertaisempi tai osaamattomampi käyttämällä alentuvaa kieltä, puhumalla kovemmalla äänellä (kuin toinen ei kuulisi tai ei kykenisi ymmärtämämään ilman) tai esittämällä runsaasti huolestuneita kysymyksiä (“Entä mitä mieltä sä olet? Oliko tämä sulle täysin selvää?).

Nämä ovat harvemmin kovin räikeitä, mutta ihan yhtä likaisia keinoja kuin moni muukin.

Ad hominem -vihjailuihin kuuluu myös toisen argumenttien sopimaton kyseenalaistaminen. Kiinnitetään huomiota kohtuuttomassa mitassa johonkin virhepäätelmään, epäjohdonmukaisuuteen, lähteiteiden käyttöön tai yleensä kieliopin puutteisiin. Käydään ikään kuin osoittamaan toisen olevan käsityskyvyltään tai rehellisyydeltään vähintäänkin hieman alentunut.

Tällöin vaaditaan keskustelukumppanilta liiallisen tiukkoja vaatimuksia: kukaan ei ole täydellinen, ja aina jokin jää vähän puolitiehen. Jos kirjoittaja tai puhuja ei ole koko ajan hakuteillä, voi yleensä pienet kielioppilipsahdukset ja loogiset möläykset — sekä ad hominem tai pari — sivuuttaa suosiolla.

Jos kirjoittaja tai puhuja ei ole koko ajan hakuteillä, voi yleensä pienet kielioppilipsahdukset ja loogiset möläykset — sekä ad hominem tai pari — sivuuttaa suosiolla.

Välillä oikein kaipaan hyvällä huumorilla esitettyä ad hominem loukkausta, varsinkin osoitettuna itseäni vastaan. Se voi olla jopa kunnianosoitus: olet niin arvovaltainen, että täytyy vähän nykiä mattoa jalkojesi alta.

Henkilöön käyviä huomioita ei siis mielestäni pidä parjata liikaa.

Niitä tarvitaan, jotta keskustelu pysyisi terästettynä. Ja yleisö hereillä. Ne korostavat vastakkainasettelua, ja tekevät puheesta tai tekstistä henkilökohtaisempaa.

Välillä oikein kaipaan hyvällä huumorilla esitettyä ad hominem loukkausta, varsinkin osoitettuna itseäni vastaan. Se voi olla jopa kunnianosoitus: olet niin arvovaltainen, että täytyy vähän nykiä mattoa jalkojesi alta.

Usein parhaimmat ad hominemit heitetäänkin hyvänä herjana. Hauskana huomiona, jossa molemmat osapuolet ovat vitsissä mukana. “Herra puheenjohtaja, edustaja Hännystö ei tiedä mistä puhuu. Mutta toisaalta — enhän tiedä minäkään.”

Argumentaatiovirheestä, kuten ad hominemista, tulee ongelma, kun ne hukuttavat alleen asiasisällön keskustelussa.

Huomio kääntyy pois siitä, mistä ollaan oikeasti puhumassa.

Vaikka kinastelu käy jopa hauskaksi, hetken päästä kaikki ovat siihen kyllästyneitä. Varsinkin ne, joilla ei ole osaa pissaamisottelussa.

Mitä siis tehdä, jos jäät ad hominem -vyörytyksen jalkoihin?

No, voit vaikka miettiä, mikä on keskustelun tavoite. Mitä haluat saada aikaan keskustelemalla tämän öykkärin kanssa? Entä mitä hän haluaa saada aikaan?

Onko tavoitteena vain nöyryyttää toista? Voittaa väittely?

Silloin voit tietenkin antaa samalla mitalla. Silmä silmästä ja perunat pottuina — provosoitua kun provosoidaan.

Mutta tällainen voittaminen apinamaiselle rinnan takomisella ja solvaamisella, se taitaa kyllä olla luusereiden hommaa.

Mutta tällainen voittaminen apinamaiselle rinnan takomisella ja solvaamisella, se taitaa kyllä olla luusereiden hommaa. Henkilöön menevä loukkaus voi levähtää omille silmillesi kuin lehmän läjä sähköruohonleikkurin kidoista.

Sillä vaikutat todennäköisesti pikkumaiselta, jos et osaa nousta herjan yläpuolelle. Ja yleisö saattaa kyllästyä pidemmän päälle pelkkään huuteluun ja älämölöämiseen.

On tietenkin loukkauksia, jotka ovat täysin sopimattomia. Niitä kutsutaan kunnian loukkauksiksi. Ja ne ovat poliisiasia. Varmista silloin, että sinulla on todistajia. Mutta poliisin puheille meno on äärimmäinen keino. Usein kannattaa hieman vähemmän kunniaan menevän herjaajan seurasta vain poistua sanoen, että on sitä parempaakin tekemistä.

Mutta jos on tarkoitus päästä jonkinlaiseen konsensukseen tai poliittiseen päätökseen, ota herja vastaan. Eritoten osoittaen hyvää huumorintajua. Oliko loukkaus nyt niin paha?

Jos se oli asiaton, voit vain nauraa, ja esittää Gyrano de Bergeracin tavoin itsestäsi vielä parempia ja jopa todenmukaisia loukkauksia. Jos kykenet nauramaan itsellesi, saat usein yleisön (ja mahdollisesti myös kiistakumppanisi) sympatiat puolellesi.

Jos kykenet nauramaan itsellesi, saat usein yleisön (ja mahdollisesti myös kiistakumppanisi) sympatiat puolellesi.

Ja sitten: keskity asiaan. Mistä ollaan samaa mieltä, mistä eri mieltä, ja mitä varten? Etsi vastapuolen puheenvuorosta kaikki se, mikä on edes jollakin tasolla järkeenkäypää. Sano, että tämä on hyvä pointti, koska sitä tukee se ja se, mutta siinä on se heikkous että näin tai noin.

Jätä siis sinä epäasiallisuudet omaan arvoonsa, ja vie keskustelua eteenpäin.

Severi Hämäri

— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava.

Pateettista, herra Presidentti — Eli mistä puhumme kun puhumme tunteella?

— Severi Hämäri

Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi. Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi? Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?

Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?

Vaikka ihmisen paras ystävä on suloinen löytökoira (tai vaikka kilpikonna) nimeltään Kyösti — puhujan paras ystävä on tunteellisuus:

Huumorilla saat yleisön mukaan. Korostamalla aiheen (ja myös yleisön) tärkeyden tuntua kuulijat pysyvät hereillä. Ja lopettaen sopivalla tunteellisella pauheella kuulijat nousevat valmiina toimintaan raikuvien aplodien lyödessä tahtia.

His Master’s Voice, Francis Barraud (1856-1924). Tämä erittäin tunneherkkä kuva on löytänyt tiensä myös mainokseksi.

Tämä on kaikkien puhujien unelma. Puhua niin, että yleisö ottaa jokaisen sanan vastaan kuin koiranpentu, joka kuulee omistajansa äänen. Tai kuin suklaakuorrutetun palan kultaa — sanojen sytyttäminä käyden spontaanisti tanssimaan kuin John Belushi Blues Brothersin kirkkokohtauksessa. Tunteellisuus vaikuttaisi olevan avain tähän. Taitavaa tunteen nostatusta kutsuttiinkin antiikissa nimellä pathopoeia, sanan mukaisesti, tunnerunoutta.

Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi. Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi? Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?

Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?

Puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan.

Kaikki on sallittua rakkaudessa ja retoriikassa — paitsi kuluneimmat kliseet. Aristoteles sanoi, että retoriikka on pohjimmiltaan taito, joka sinällään ei ole hyvä tai paha, vaan sitä voi käyttää molempiin. Mihin muuhun enemmistö mainoksista perustuu, kuin emotionaaliseen sumutukseen?

Aristoteles olisi varmasti seurannut mainoksia, vaalimainonnasta viilipyttyyn, kauhun ja inhon sekaisella mielenkiinnolla. Hän kehotti oppilaitaan pidättäytymään hyvässä kaiken tämän epärehellisen tunne-sun-muun-kieroilun sijaan. Kieroilu on tosin tunnettava, raa’an Arskan mielestä, sillä kierot puheet ja puhujat on fakta — ja todellinen totuuden ystävä tuntee kaikki tunnetut faktat. Sitä paitsi totuuden ystävä tietää myös, mitkä asiat ovat ”totuuden vihollisia.” Totuuden ystävä käyttää tunnesooloja niin sopivasti ja hillitysti kuin vain viileä jazz-kissa osaa — oikeissa kohdissa, oikeaan aikaan — totuuden tukena.

Oli miten oli, puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan. Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.

Käykäämme tunnevirheiden pariin ennen kuin perehdymme siihen, mikä tekee niistä “virheitä” ja pohdimme miten tunteilla tyylikkäämmin. Seuraava lista tunnevirhepäätelmistä toimii myös ostajan oppaana niille, jotka haluavat olla nautiskelijoita sen suhteen, minkälaista näädänmakuista viiniä heille kulloinkin tarjoillaan. Varoitus: teksti sisältää latinan ja kreikan kielisiä lainasanoja. Ei siis heikkohermoisille!

Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.

“Pelko” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

Erityiset tunteisiin vetoamiset lienevät tuttuja, turvallisia. Ennemmin kuin perusteltaisiin jotain päätöstä, nostetaankin pöydälle jokin vallitseva tunnetila. Ja jos sitä ei ole, se nostatetaan. Muutamia klassikoita: argumentum ad odium on vetoamista vihaan, ad metum on vetomista pelkoon, ad superbiam ylpeyteen, ad invidiam kateuteen. Jokaisen perustrollin työkaluja, siis.

Ad modum puolestaan vetoaa kohtuullisuuden tunteeseen — ruotsalaiset tuntevat tämän topoksen, eli puheenaiheen ja -tavan, nimellä ”lagom” . Ad modum on läheistä sukua virhepäätelmälle ad temperamentiam, eli uskomukseen siitä, että keskitie on ainoa oikea valinta, koska se on äärimmäisyyksien välissä (syödään vanhaa pullaa, koska se ei ole niin kylmää tahi kuumaa).

Asiaan liittymätön joviaalisuus (kreikaksi Charientismus), välihuutelu eli heklaus (netissä: trollit) ja tyhjän nauraminen ovat puolestaan tunteisiin vetoamista, jotta itse asia unohtuisi ja keskityttäisiin nauramaan sujuvalle sutjautukselle. Politiikassa se on tehokas näädän työkalu, sillä usein poliitikot vetoavat omaan maineeseensa, ja röhönauru on omiaan pudottamaan pönöttäjää pari askelmaa alas vallan tikkailla… Paitsi jos kyseessä on joku Stalin, joka passittaa naurattajan, koko matkan nauraen, Siperiaan.

Läheinen kaveri edelliselle on osuvat mutta kierot sanavalinnat ja niihin liittyvät tunnelataukset — doublespeak eli kaksoispuhe. “Työelämän joustot”, “sopeuttaminen”, “verosuunnittelu” ja “ennakoiva hyökkäys” ovat tällaisia, joissa positiivisen kuuloinen sana pyrkii hämäämään — no, ei varmaan juuri ketään viime kädessä.

Joskus paatoksesta nimittäin tulee bateettinen—tahattoman koominen. Toisinaan taitava puhuja toki tarttuu tilanteen koomisuuteen tarkoituksella ja antaa tulla täysilaidallisen näennäisen tahatontan naurattavuutta (“onko tämä mikki päällä” lienee se kaikkein kulunein…), jonka jälkeen siirtyy itse asiaan. Ja onhan itsetietoinen “tahaton” koomisuus osa hipsteriyttä, meidän ironian aikakauden “nuorisomuotia.”

Mutta usein bathoksen kohtaa kun sen isoveli pathos on eksynyt teille tiettymättömille ja puhujaa ei enää sfääreistä saa kiskomallakaan alas. Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen.

Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen

“Surumielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

Muita erityisiä virheen muotoja ovat esim. argumentum ad misericordiam eli vetoaminen sääliin ja argumentum ad baculum, vetoaminen nuijaan eli uhkailu väkivallalla tai muilla epämiellyttävyyksillä. Tämä jälkimmäinen on kansainvälisen politiikan kielenkäytössä melkein arkipäivää: esimerkiksi Venäjä-pakotteet, uhkavaatimukset ja kauppasaarrot. Baculumin erityistapaus on argumentum ad nauseam, eli jankkaaminen kyllästymiseen saakka… se jos jokin on tuskainen tunne. (Elokuvakäsikirjoituksissa tyypillinen känniriita yleensä muodostuu toistamalla vuorotellen baculumia ja nauseamia.)

Ad misericordiam on perheen sisäisen politiikan perustyökalu, josta esimerkkiä ei varmasti tarvitsisi edes antaa: ajatellaan vain kolmetoistavuotiasta itkukohtauksen partaalla, kun pitäisi tehdä kotitöitä eikä chatata kavereiden kanssa: “Me ei olla nähty koko kesänä…”. Tai sitä 35-vuotiasta pelaamassa WOWia tai Candy Crushia: “Mä en ole koko päivään pelannut!”

Tommi Paalanen puolestaan (tuoreessa blogi-kirjoituksessa Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen) kuvailee erinomaisen hyvin ad misericordiamin käyttämistä trollaukseen ja keskustelukumppanien nujertamiseen feminismi-, miesasia-, ja sukupuoliblogeissa sekä -keskustelupalstoilla:

”Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu ”etuoikeutettujen” ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.”

Toisaalta koomikko Groucho Marxin ad misericordiam Chicolinin oikeudenkäynnissä elokuvassa Duck Soup on legendaarinen (Chico-veljen heittäessä väliin aivan parasta asiaankuulumatonta jovialiteettia):

Kolme tunnevirhettä on ylitse muiden — vaarallisuudessaan:

Toiveajattelu, joka hieman yllättäen on myös virhepäätelmien aatelia (“I have a dream…” on loistava puheen avaus, ei perusteltu argumentti), on myös vetoamista tunteisiin, niihin tulevaisuuteen liittyviin haaveisiin ja pelkokuviin. On yleistä ja harmitonta toiveajatella vaikka: Kun voitan lotossa… Kun saan ylennyksen… Kun saan apurahan…

Sen sijaan toiveajattelu yltiöpopulistisessa politiikassa, likaisessa bisneksessä sekä kaikenmaailman helppoheikkien suissa käy toisinaan vaaralliseksi: “äänestätte meitä / ostatte meidän osakkeita / otatte pillerin ja kaikki ongelmasi häviävät kuin Kaizer Soze. Puufh… ja ne ovat menneet.” Ja kaikki ilman perusteita sille, että ensimmäinen liittyisi jälkimmäiseen, tai olisi edes unelmantäyteisen puheen seasta uutettavissa. Vain hypeä hypen perään, jota seuraa ihmettely, kun asunto on mennyt, vatsavaivat eivät parantuneet ja olet matkalla vankilaan aivan uuden ja ennenkuulumattomaan rikokseen syyllistyneenä.

Pateettinen virhepäätelmä ei ole rikos, mutta sen ehkä toisinaan pitäisi olla. Kun liitämme inhimillisiä tunteita esimerkiksi satuolentoihin, tietokoneisiin, lemmikkeihin, kansakuntiin tai yrityksiin, ”syyllistymme” pateettiseen virhepäätelmään. Sinällään inhimillistä inhimillistää, mutta metsässä ollaan kun johdamme näistä kuvitelluista tuntemuksista lopputulemia.

Ajatellaan vaikkapa niin outoa ajatusta, että meidän yrityksellä on uskonnollis-moraalinen vakaumus eli siis tuntemus liittyen uskonnollisiin ja moraalisiin asioihin. Siksi yrityksemme ei vaikka voi hyväksyä raskauden ehkäisyä. Kyse on firman uskonnollisten tuntemusten loukkaamisesta! (Tätä on vaikea kuvitella todeksi, mutta niin juuri on yhdysvalloissa käynyt: http://nyti.ms/1z2wsTK).

Pateettinen virhepäätelmä ei siis ole vaaraton, vaikka se kuinka siltä kuulostaakin. Kyseessä erityistapaus antropomorfismista, eli ihmisen erityispiirteiden liittämisestä muihin kuin ihmisiin. Hiljattain Sir Anthony Kenny puhui antropomorfismien vaaroistoa Georg Henrik von Wrightin kunnialuennolla.

Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa.

Virhepäätelmien kuningatar on argumentum ad sentimens superior — vedotaan siihen, että tunteet (ja varsinkin ne loukkaantuneet tunteet) ovat tärkeämmät kuin mikään muu, kuten järki, kohtuus, turvallisuus, oikeudenmukaisuus jne, jne, jne. Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa. Jotenkin nämä tietynlaiset tuntemukset maagisesti ratkaisevat kaikki ihmiselämään ja yhteiskuntaan liittyvät murheet.

Viehättävä ajatus, eikä mikään ihme, että se on niin vetoava. Kuka haluaa olla kylmän kiskoinen välittämisen, rakkauden ja positiivisuuden vastustaja? Juuri välittämisen puutteesta syytetään (asiattomasti) usein niitä poliitikkoja, jotka kyseenalaistavat ajatuksen ns. Suuresta yhteiskunnasta…

“Ylimielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

Ellei jollakulla ole tiukkaa tutkimusta tarjota siitä, että todellakin positiivinen ajattelu ratkaisee nämä ja nämä ongelmat, kyseessä on vain toiveajattelu. Kylmäkiskoisia ihmisiä tarvitaan osoittamaan, että tutkimusta sekä sosiaalityötä tarvitaan näiden ongelmien ratkomiseksi. Eli myös vihreää, riihikuivaa, kevyesti paahdettua rahaa pelkän positiivisuus-välittämislätinän lisäksi.

Jos on niin, että haluatte laittaa klassisen nimen käydylle keskustelulle (jonka sisältöön en käy tässä tarttumaan), niin juuri tästä sentimens superior virhepäätelmästä, presidentti Niinistö, teitä on syytetty kun aloititte kampanjan Ihan tavallisia asioita.

Mutta jos kerran tunteilu on sopimatonta, niin miksi sitten sanoin alussa sen olevan välttämätöntä? Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä. Käykäämme siis pienelle kiertokäynnille retoriikan teoriaan ennen kuin katsomme miten käyttää tunteita puheessa tyylikkäämmällä tavalla.

Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä.

Aristoteles tunnisti logoksen rinnalle ethoksen ja pathoksen vaikuttamisen keskeisinä välineinä. Logos tarkoittaa tässä yhteydessä argumenttia, eli sitä asia ydintä mistä puhutaan: perusteita ja väitteitä. Ethos ja pathos ovat puolestaan puheen psykologisia vaikuttimia ja ne juuri liittyvät tunteisiin. Ethos tarkoittaa luontevuutta, sitä onko puhuja kuin kotona omassa ympäristössään. Se koskee niitä tunteita, jotka puhujan olemus ja maine nostattavat hänen kuulijoissaan.

Pathos on puolestaan ne tunnetilat, jotka liittyvät itse esitykseen ja ennen kaikkea sen yleisöön. Ne tunteen, joita puhuja tuntee ja pyrkii nostatattamaan yleisössään puheensa avulla, ovat osa pathosta. Pathos on puheen hymiö: ohje sille, miten puheen sisältö tulisi ottaa vastaan.

Cicero painottaa kirjassaan Puhujasta, että puhuja näyttää oman tunnetilansa ja tämä on se mitä hän välittää kuulijoilleen. On suuttunut ja yrittää suututtaa; on rauhallinen ja yrittää rauhoittaa; on iloinen ja yrittää ilahduttaa. Tunnetilan voi toki esittää, mutta se on paljon vaativampaa kuin sen aidosti tunteminen. Hyvät näyttelijätkin hakevat omasta kokemusmaailmastaan aidon tunteen esityksensä tueksi.

Ilman näitä psykologisia vaikuttimia (ethosta ja pathosta) itse argumentin sisältö ei välity kuulijoille. Aristoteles ja Cicero eivät ole tässä yksin, vaan nykypsykologian ja neurotieteen mukaan tunteet liittyvät läheisesti asioiden omaksumiseen ja uuden oppimiseen. Jos asia esitetään niin, että se ei heräytä viisaria, ei sitä yksinkertaisesti tahdo ihmismieli seurata (tästä oli aiemmin puhetta).

Toisaalta ilman argumenttia niin ethos kuin pathoskin voivat vain pullistella vaikka kuinka vailla mitään sisältöä ja tarkoitusta, useimmiten herättäen yleisön komiikan tajun. (Tästä tosin on poikkeuksiakin, kuten bushismit. Niissä ei ole päätä eikä häntää, jos ei niin loogisesti kuin kieliopillisestikaan. Mutta silti ne jollain tasolla vetosivat valtavaan osaan amerikkalaista yhteiskuntaa, sillä bushismit tuntuvat tunnetasolla järkeviltä.)

Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen

Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen. Ihminen ei opi ilman motivoivia tunteita. Ihminen ei tee mitään ilman motivoivia tunteita. Pelkkä asiasisältö ei muuta mitään. Vasta kun ihminen tuntee olonsa joko uhatuksi, halutuksi, toivotuksi, loukatuksi, tärkeäksi tai vaikka ymmärretyksi alkaa hän tekemään jotain asian hyväksi.

Kuten Aristoteles sanoi, pohjimmiltaan tunteet liittyvät mielikuviin ja vaikutelmiin, jotka puolestaan nojaavat siihen, mitä uskomme ja tiedämme. Tunteet liittyvät siihen, miten kuvittelemme asioiden olevan: miten toivomme niiden kääntyvän, ja mitä pelkäämme tulevan. Ne liittyvät vaikutelmiin todellisista ja oletetuista loukkauksista. Toisaalta ne liittyvät mielikuviin todellisesta ja oletetusta yhteenkuuluvuudesta — siitä tuesta mitä olemme saaneet tai luulleet saaneemme. Tai josta luulemme jääneemme paitsi.

Taitava puhuja muokkaa tunteita tarttumalla mielikuviin ja vaikutelmiin, luoden uusia sekä muunnellen vanhoja. Toisaalta, näiden puhujan luomien ja muokkaamien vaikutelmien lisäksi yleisön mielessä olevat valmiit vaikutelmat osin määräävät sen, miten puhujan tunnelataus tulkitaan. Nämä uudet ja vanhat mielikuvat, herra presidentti, lopulta määrittävät onko puhuja tai kirjoittaja yleisöstään tunteellisen koskettava vai bateettisen naurettava.

Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian… Annan tässä silti pari karkeaa, mutta hyödyllistä vinkkiä, unohtamatta niihin liittyviä riskejä.

Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian…

1. Muista asiasisältö. Tunteet tulevat sen tueksi. Ilman kunnolla perusteltua argumenttia yleensä puhuja jättää kuulijoille vain kuumaa ilmaa ja puhkumista vailla palloa johon sen laittaisi. Ilman argumenttia tunteellisuus on vain virhepäätelmää virhepäätelmän perään. Mutta pelkkä logos ilman tunnetta ei anna tarttumapintaa kuulijoille.

2. Tunteet, jotka ovat varmoja tehokeinoja, ovat suuttuneisuus ja huvittuneisuus. Suuttunut yleisö on valmis välittömiin toimiin. Parhaiten tähän pääsee, kun antaa yleisön ymmärtää, että heitä on halveksittu ja vähätelty. Tai heille tärkeitä asioita on halveksittu ja vähätelty. Dissaus herättää mehukkaan vihaisuuden ja kostonhimon. Ongelmallista suuttumuksessa on, että se tuppaa laantumaan pidemmän päälle. Lisäksi sitä on hankala hallita, ja se voi muuttua silkaksi vihan lietsonnaksi. Joten varaudu siihen, että vastapuoli saattaa syyttää sinua ad odium -virheestä: vihapuheista.

Huvittuneisuus herättää vähemmän närää, mutta jos homma menee pelkäksi hauskuutteluksi, asia unohtuu — vähintään yleisön mielessä seuraavana päivänä, kun he yrittävät vain toistaa näppärää sutjautusta työkavereilleen. He keskittyvät nauttimaan ja nauramaan. Tästä syystä parodia ja ironia eivät ole tehokkaimpia välineitä massojen hallinnassa. Tosin massojen miellyttämiseen niistä on.

Toimi siis vaikka näin: Kokoa yleisösi yhteen aloittamalla hauskasti, mutta siirry asiaan pian sen jälkeen, viljellen muutamia tarkkaan valittuja nokkeluuksia matkan varrella vakavoituen loppua kohden.

3. Patriotismi, isänmaallisuus on toinen tehokas tapa saada kiinni tunteista. Tosin perinteinen isänmaallisuus on hieman huonossa huudossa ja siksi jossakin määrin saattaa mätkähtää puhujan omille kasvoille. Mutta usein tehokkaampi locus communis, eli meikäläisyys ja heimolaisuus on samaa juurta. Meidän firma. Me hevosharrastajat. Me autokauppiaat. Me telakan steppaavat levyhitsarit.

Vetoamalla yhteenkuuluvuuteen saadaan usein toivottu tunnetehostus. Tähän meikäläisyyteen perustuu myös ethokseen liittyvä sympaattisuus puhujaa kohtaan, ja siksi puhuja usein yrittää tavalla tai toisella olla edes vähän samanlainen kuin kuulijansa. Varaudu syytöksiin populismista.

4. Voit vedota esimerkillisiin ihmiseen, johonkuhun jonka kaltaisia yleisö haluaa olla. Tavallaan edellinen meikäläisyyden tuntemus tiivistetään oman heimon johtajaan tai symboliin. Timo Soini teki hiljattain näin, verratessaan itseään Muumipeikkoon. Vertaus on tehokas tapa nostaa esille (tässä tapauksessa kuvitteellinen) henkilö johon yleisöllä on vahva tunneside. Soinin vertaus on herättänyt, ymmärrettävistä syistä, närää.

On olemassa myös sopiva klassinen retorinen kuvio esimerkillisen ihmisen nostamiseen esiin: sivuhuomautus eli apostroofi. Puhutellaan jotakuta kesken puheen ja käytetään tätä henkilöä tunteen kanavoimiseen. Kyseessä voi olla yleisön jäsen (Rouva ministeri, näytä meille esimerkkiä…) tai joku joka ei ole paikalla (Mannerheim, meidän on oltava kuten sinä…), tai jopa jonkin elottoman personifikaatio (Yliopiston seinät, olette nähneet paljon, mutta annammeko teidän myös nähdä tämän tapahtuvan…). (Apostroofia voi toki käyttää muuhunkin, kuten jonkun halveksutun puhutteluun: tätäkö sinä halusit, Adolf!). Varaudu kuitenkin myös syytökseen valheelliseen auktoriteettiin vetoamisesta.

5. Apostroofin lisäksi tunteita voi tuoda esiin kertomalla tarinoita: nappaamalla vaikka yleisö mukaan mielenkiintoiseen tarinaan löytökoirasta, jolta puuttui toinen takajalka ja pala korvaa. Mutta tämä serapi oli aina niin iloinen kuullessaan tutun äänen. Luottamus, se näkyi sen ruskeista silmistä harmaalaikukkaan pitkän turkin alta. Enempää ei varmaan tarvitse sanoa, kuin että Hollywoodissa lähes kaikki sarjat saavat jatkoa, joiden pilottijaksossa on koira… Mutta jos tarinasi karkaa lapasista, varaudu syytökseen asian vierestä puhumisesta.

6. Kun kyseessä on vakavat, voimalliset tunteet, tunnepitoisuutta lisätään tyypillisesti vähän kerrallaan. Puhutaan jopa tunteiden tukahduttamisen tärkeydestä — siinä mielessä, että puhujan on hyvä näyttää pyrkivänsä ennemmin pitämään tunteitaan kurissa kuin päästävänsä ne valloilleen. Näin yleisö ottaa sympaattisemmin tunteet vastaan. Voit tosin saada syytöksen muiden tunteiden manipuloinnista, jos jäät kiinni epäaitojen tunteiden tukahduttamisesta

7. Tunteet halutaan jakaa yleisön kanssa, ja puhujan on näytettävä esimerkkiä tunteen tuntemisessa. Sitä ei voi vain sanoa, vaan se pitää näyttää. Siksi puhujan ei yleensä kannata piiloutua pöntön, papereiden tai powerpoint-esityksen taakse: yleisö lukee tunteesi asennostasi, äänestäsi ja kasvoiltasi — anna heille siihen mahdollisuus.

Mutta rajansa kaikella. Muistetaan bathos, joka tulee kylään, kun krokotiilin kyyneleet valuvat, miehusta revitään ja tuhkaa ripotellaan hiuksiin. Usein suositellaankin aloittamaan mahdollisimman neutraalisti ja rauhallisesti, puhuen suoraan ja yksinkertaisesti. Selkeästi. Lyhyin lausein.

Kuunnelkaa vaikka Timo Soinia, joka on tunnepitoisten puheiden sulkahatuton suomenmestari. Soinin yksinkertainen, kansanmakuinen, ja siis itse asiassa erittäin sofistikoitunut, tarkkaan harkittu ja koulittu retoriikka ei jätä ketään kylmäksi — oli sitten hänen puolellaan tai ei. Sama pätee presidentti Niinistöön, joka myös hallitsee tunnepitoisen puheen. Oli se mieleesi sitten bateettista tai pateettista — Niinistöltä ei yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat selkeät lauseet ja ilmaisut hetkessä lopu.

Tai jos Soini ja Niinistö eivät ole makuun, niin kuunnelkaa Pharrell Williamsia tässä kappaleessa:

Yksinkertaista mutta vakuuttavaa.

Severi Hämäri

Lue myös: VAIN MUUTAMAN NAURUN TÄHDEN: MITÄ ASIANTUNTIJAN KANNATTAISI OPPIA STAND-UP -KOOMIKOILTA, MESTARILLISEN MUISTIN SALAISUUS SEKÄ ANTIIKIN RIVOT JA MIELTÄ HÄIRITSEVÄT MIELIKUVAT, ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

	Faktabaarin julkaisu…: Näinkö vältän väärän virheen?…
	Tosi tarkoituksella:…: Tyylistä
	Moralistinen öyhötys…: Vain idiootti yrittää voittaa…
	Moralistinen öyhötys…: VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMA…
	Moralistinen öyhötys…: Älä sä tästä ala, eli mikä ihm…

PUHUJAKOULU

TULE KUULLUKSI

Virhepäätelmät

Näinkö vältän väärän virheen? Manipulaatio ja virhepäätelmien tunnistaminen

Moralistinen öyhötys: eli kuinka te kehtaatta ja kyllähän te kehtaatte

Pelon ajamat — eli miksi on vaarallista pelätä kriisiä?

Tarinan viemää

Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä — tahattomat retoriset ja rasistiset kuviot

Sata päivää ilman ajatusvirheitä — Älä aloita vuottasi virhepäätelmällä

Puhujakoulu radiossa

Älä sä tästä ala, eli mikä ihmeen ad hominem säkin luulet olevasi?

Pateettista, herra Presidentti — Eli mistä puhumme kun puhumme tunteella?

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä: