Tunteet

Vain idiootti yrittää voittaa — Mutta miten tehdä se tyylikkäästi?

— Severi Hämäri

Kun tunteet käy kuumina somessa, tekeekin niin maan perusteellisesti mieli näyttää kanssakeskustelioille näiden paikka. Down Fido, you bad dog! Mutta onko siinä silti mitään järkeä? On ja ei. Pitää vain muistaa, että kun härän kanssa tanssii, sitä kutsutaan rodeoksi. Selkään kiivetään omalla vastuulla.

Tiedän että kuka vain, minä mukaan lukien, osaa olla tarpeen vaatiessa idiootti netissä.

Avaan tässä kirjoituksessa tunnereaktioita netissä sekä nettikeskustelun erityispiirteitä kuten trollausta, fleimausta ja örkkiytymistä sekä eritoten trollivelhoja örkkiytymisen takana. Lisäksi kerron muutaman vinkin siihen miten lähestyä tilannetta, kun tunnetuuletin on löytänyt sanonnanmukaisen lantakasan.

Koko jutun voikin kiteyttää sanoihin: Sinulla on vapaus sanoa mitä haluat sanoa. Mutta jos törttöilet netissä, olet idiootti. Jos siis haluat olla idiootti, olisit edes tyylikäs idiootti.

Taustasta hieman: Kirjoitan yli neljännesvuosisadan mittaisella nettikirjoittelukokemuksella, joka alkaa varhaisista bbs-bokseista ja sähköpostilistoista, chattien ja irccien kautta blogosfääriin, Facebookiin ja twiitteihin. Kaikki on tullut nähtyä ja kuultua: mustia listoja ja uhkauksia, fleimisotia ja täydellisiä välirikkoja.

Monasti ihan omaa typeryyttäni tai tyhmänrohkeuttani olen some-suohon uponnut. Toisinaan jopa jalojen tarkoitusperien vuoksi. Onko se ollut kaiken tämän arvoista? Ehkä ei. Mutta monesti häränselästä pudottuani tiedän miltä avomurtumat tuntuvat. Tiedän että kuka vain, minä mukaan lukien, osaa olla tarpeen vaatiessa idiootti netissä.

Kun kirjoittelu käy tulehtuneeksi, netistä harvoin löytyy voittajaa. Reilu vuosi sitten Markus Neuvonen kysyikin Mestaripuhujassa, että onko ”Voittaminen: luusereiden hommaa.” Hän totesi, että väittelytilanteista selviää parhaiten, jos ne välttää. Sama pätee somessa.

Sanastoa:

Fleimaus on kirjoitus, joka pyrkii tarkoituksella herättämään voimakkaan tunnereaktion lukijassa

Trollaus on fleimaus, joka on kirjoitettu vain ja ainoastaan aiheuttamaan hämmennystä ja reaktioita

Trolli on henkilö, joka hakee itselleen parempaa oloa riehumalla netissä aiheuttaen riitoja ja tarkoituksellista närää ja suuttumusta

Vitsivitsi-keskustelu: Huomaa, että vaikka kaikki trollit trollaa, kaikki trollaukset eivät ole trollien tekemiä — osa trollauksista on nimittäin vain taiten tehtyjä fleimauksia huvin vuoksi; kuitenkin useinmiten on hyvin epäselvää, että oliko kyse vitsistä vai aidosti oman pahanmielen purkamisesta trolliutumalla; kun käydään vääntämään siitä, että kummasta on kyse — käydään ns. vitsivitsi-keskustelua

Ammattiloukkaantuja on trolli, joka ottaa asiakseen loukkaantua kirjoitetusta ja käy uhkaamaan ylimitoitetuilla toimilla — kuten poliisilla tai asianajajilla

”Älä ruoki trollia” on periaate, että jos tunnistat jonkin kirjoituksen trollaukseksi, et reagoi siihen

Örkki on trolli, joka on saanut virikkeensä käydä fleimaamaan ja trollaamaan jonkun toisen kehottamana tai innoittamana

Örkkihyökkäys on tilanne, jossa useampi örkki yhtä aikaa trollaa samaa hastagia, seinää tai sivustoa enemmän tai vähemmän koordinoituneesti — ja usein kiihottaen toisiaan aina vaan agressiivisempiin reaktioihin

Velho, eli mestari on örkkejä värväävä trolli, joka kirjoittaa jonnekin (usein internetin syövereihin) trollauksen, joka toimii kiihokkeena örkeille käydä hyökkäykseensä

Nyt asiaan: Kuulostaako seuraava tutulta tunteelta: ”nyt juma… kyllä mä näytän tälle mistä kana munii!” tai ”kuka se uskoo olevansa?” tai ”muahan/mun kavereita/mulle tärkeää asiaa ei tälleen loukata!”?

Tämä tunne on merkki siitä, että jokin netissä käydyssä keskustelussa on laukaissut tunnereaktion. Tunnereaktio on aivan oikeutettu — sinulla on oikeus omiin tunteisiisi. Esimerkiksi kasvokkain käydyssä keskustelussa loukkaavasti sanonut toisinaan näkee sinun kasvoista tunnetilasi tai viimeistään kuulee sen äänensävystä tai siitä että ilmaiset sen suoraan sanomalla. Tällöin tilanne purkaantuu usein luonnollisesti. Joko loukannut perääntyy ja ilmaisee anteeksipyyntöä tai sitten tilanne kärjistyy. Ei sitä keskustelua kasvokkainkaan kannata väittelyksi tai tappeluksi päästää. Silti välineet tilanteen laukaisemiseksi ovat paljon laajemmat kuin mitä ne netissä ovat.

Nettikeskustelussa kun tunteet ovat triggeröityneet, ja huomaat himon näyttää kanssakeskustelijalle hänen paikkansa. Pysähdy.

Tällöin tärkeintä on, että et luota ensimmäiseen reaktioosi. Älä luota siihen, mitä haluat tehdä. Se. Nimittäin. Saattaa. Vain. Pahentaa. Tilannetta.

Tällöin tärkeintä on, että et luota ensimmäiseen reaktioosi. Älä luota siihen, mitä haluat tehdä. Se. Nimittäin. Saattaa. Vain. Pahentaa. Tilannetta.

Älä reagoi. Omat impulssisi ovat täysin oikeutettuja, mutta ne eivät ole sinun parhaat neuvonantajasi juuri nyt. Pidä siis tovi taukoa puhelimesi tai näppäimistösi äärestä. — Varsinkin, jos olet kännissä. — Tee voileipä, juo lasi hapanta piimää tai kuppi teetä. Hengitä. Ihan mitä tahansa joka estää sinua toimimasta ensimmäisen impulssin mukaisesti.

Keskustelu on netissä tallessa, se kyllä jaksaa odottaa. (Jos tarvitset enemmän aikaa, voit vaikka kirjoittaa lyhyen kommentin, että palaat asiaan paremmalla ajalla myöhemmin.)

Mikä tässä mättää? Usein tässä vaiheessa keskustelusta on muodostunut iso avoin ongelma mielellesi. Mieli yrittää ratkoa egoosi osunutta iskua simuloimalla erilaisia sanallisia läimäisyjä, joilla saat asemasi takaisin latistamalla kanssakeskustelijaa. Toisin sanoen mieli käy käsikirjoittamaan tarinaa. Nämä käsikirjoitetut ”ratkaisut” ovat usein jopa neljästä syystä erinomaisen huonoja:

1) Henkilöön menevä, hyökkäävään sävyyn kirjoitettu kommentti on uusi tunnetriggeri. Se saattaa käynnistää voimakkaan ja agressiivisen tunnereaktion paitsi siinä henkilössä, jolle vastaat, niin myös monessa muussa keskustelua seuraavassa. Yht’äkkiä et enää väännä kättä vain yhden ”ääliön” kanssa vaan niitä onkin kokonainen kouluretkellinen korkeasaareen. Eli älä vastatriggeröi — ellei siihen ole hyvää syytä.

Tietenkin äkäinen kirjoitus voi olla tarkoituksellinen, jos se on paras keino ilmaista jokin terävä pointti tai tärkeä tunne. Mutta pahimmillaan, jos oikeastaan et välitä keskustelusta vaan haluat vain kylvää pahaa mieltä ja haastaa riitaa, kyseessä on trollaus. Tällöin heität bensaa liekkeihin, fleimaat — tahallasi. Trolli pyrkii vain saamaan huomiota itselleen ja omalle pahalle mielelleen loukkaamalla ja suututtamalla toisia riehumalla keskustelulistoilla, kommenttipalstoilla ja somessa.

2) Reaktiosi voidaan kääntää sinua vastaan. Huomaa, että keskustelun siirtäminen asiasta tunteisiin on virhepäätelmä (lue lisää ”Pateettista, herra presidentti, eli mistä puhumme kun puhumme tunteella”), sillä se vie keskustelua pois itse asiasta aivan toiseen kysymykseen, nimittäin: Miltä musta tuntuu? Tunteista keskustelu saattaa olla juuri tässä kohtaa se oikea ratkaisu. Tai sitten se ei ole.

Varsinkin jos reaktiosi menee henkilöön ja on agressiivinen — sinä oletkin hetkessä toisten silmissään keskustelun öykkäri — ja sinua syytetään trolliksi. Jäät altavastaajan asemaan, varsinkin jos edellä mainittu kouluretki ilkkuu apinatalon takaa.

Erityisesti huomaa tämä seikka, jos joudut ns. örkkilauman jyräämäksi — eli jos porukkaa masinoituu trollaamaan seinääsi tai blogiasi jonkun toisen toisaalle laittaman nettikirjoittelun siihen innoittamina. Tällöin ei turhaan kannata antaa lisää ammuksia apinoille. Heiltä löytyy sitä itseään omasta takaa ja eritoten korvien välistä.

Trollit, varsinkin örkkihyökkäyksen aikana, yrittävät usein saada ”keskustelukumppaninsa” ylireagoimaan niin, että reaktioon voi tarttua ammattiloukkaantujan ottein. (Lue lisää loukkaantumisesta ja loukkaamisesta.) Sinä olet loukaunnut ammattiloukkaantujaa itseään, hänen ystäväänsä, äitiään, koiraansa, sukupuoltaan tms. Seuraavaksi hän alkaa uhkaamaan raastuvalla, lakimiehillä, kunnianloukkaussyytteillä ja julkisen sanan neuvostolla. (Mahdollisesti vihjaillen hieman henkilökohtaisemman kohtaamisen suuntaan luuvitosten ja karttujen merkeissä jonkin nimeltämainitsemattoman niemen nokassa sijaitsevan saunan takana.)

Kuulostaako tutulta. Örkit ovat idiootteja, mutta he ovat fiksuja idiootteja. Näin käyttäytymällä he saavat säikäytettyä valtaosan hiljaisiksi. — Ei ehkä sinua, mutta monia heistä jotka ovat sinun kanssasi samaa mieltä.

Mitä enemmän örkit riehuu, sitä rauhallisemmaksi usein kannattaa käydä. On nimittäin toisinaan parempi väistää putoava kivenmurikka, kuin yrittää ottaa sitä suullaan kiinni.

On toisinaan parempi väistää putoava kivenmurikka, kuin yrittää ottaa sitä suullaan kiinni.

3) Entä reagoitko nyt jonkun kirjoittajan juttuun — vai johonkin mitä joku muu sanoi siitä? Jos joku kaverisi kirjoitti seinälleen tai twitteriin tai blogiinsa minusta ja minun blogistani, ja sinä reagoit tähän ja käyt rustaamaan minun blogiini vihaisia kommentteja lukematta, mitä olen sinne kirjoittanut — niin onneksi olkoon, olet örkki.

Pahimmassa tapauksessa joudut kantamaan vastuun jonkun muun aiheuttamasta sotkusta. Tämä örkkejä masinoiva trolli (eli mestari tai velho) voi vetäytyä tietämättömyyden verhon taakse: sanoa että ei tiennyt mitään siitä, mitä sinä olit tehnyt. Että ei tunne koko tyyppiä. Eihän kukaan tarkista kaikkien facebook-kavereittensa taustoja. Ja kuka tahansa voi lukea julkista blogia. (Joissakin tapauksissa tämä tyyppi saattaa vielä käyttää toisten örkkiytymistä ansaitsemisen välineenä — keräten rahakkaita klikkauksia mainosrahoitteiselle blogilleen tai nettilehdelleen.) Sen sijaan sinulta on saattanut menna maine. Ja hyvällä tuurilla myös saat vieraita syyttäjän toimistosta kunnianloukkauksen tms. merkeissä.

Älä siis ole idiootti ja rupea örkiksi. Vaivautuisit edes tutustumaan siihen tekstiin, mitä olet kommentoimassa — antamatta toisten kertoa sinulle, miten juuri sinun pitäisi siitä ajatella.

4) Mitä jos olet tulkinnut tilannetta väärin? Esimerkiksi näkörajoitteiset käyttävät usein käpsejä nähdäkseen, mitä ovat kirjoittamassa. Tämä näyttää sarkasmilta useimpien silmiin. Mutta ei siis välttämättä ole sitä. Lisäksi on syytä muistaa, että osa ihmiskuntaa ei omaa juurikaan ironian tajua. Toisaalta kanssakeskustelija saattaa olla vaan hämmentynyt tai kirjoittaa sekavasti.

Jos olet tulkinnut väärin, ja reagoit siihen agressiivisesti — miten suurelta hygieniatuotepussilta mahdatkaan vaikuttaa?

Mitä siis tehdä kun huomaat joutuneesi tunnelatauksen valtaan ja liipasinsormi nykii entterin päällä? Mitään yksioikoisesti oikeaa tapaa toimia ei ole. (Jotkut vetoavat näissä tapauksissa ns. netikettiin eli ”hyvän” nettikeskustelun sääntöihin. Mutta kuten vaikka pöytätavat — ne olivat vanhentuneet jo silloin kun netiketti kirjoitettiin muistiin.) Joskus on siis paikallaan antaa palaa, joskus taas jättää asia sikseen. Joskus on hyvä vetää siltä väliltä.

Niin kuin kaikessa retoriikassa, somekirjoitteluun voidaan antaa vain yleisiä periaatteita. Soveltaminen on joka kerta erilaista. Pitää omata vähän kielipelisilmää ja ymmärrystä tilanteista ja ihmisistä. Paremmaksi kehittyy vain kokeilemalla ja katsomalla, mikä toimii juuri sinulle.

Älä mene mukaan henkilökohtaisuuksiin, jos ei ole pakko.

Perusperiaate on: älä mene mukaan henkilökohtaisuuksiin, jos ei ole pakko. Miten paljon vain suututtaa, jyrppii ja kyrsiikään, yleensä on parempi pyrkiä olemaan kärsivällinen, kohtelias ja vältämään agressiivista kielenkäyttöä. Tarpeen vaatiessa voi käydä tuulettamassa pahaa mieltäsi jossain muualla. Konsultoida vaikka lääkäriä tai hyvää terapeuttia.

Tässä neljän kohdan muistilista, jota miettiä, kun kupera kypärä rupeaa kasvamaan otsalohkon ja kallon väliseen koloon.

Jos kirjoitus on kokonaan vain tyhjää ilmaa ja riidan haastamista tai silkkaa fleimaamista, silloin kyseessä on trollaus. On jopa netiketin mukaista olla reagoimatta trollaukseen.

1) Mieti, oletko ymmärtänyt tekstin tai kommentin oikein. Reagoitko alkuperäiseen tekstiin vai jonkun kommenttiin siitä? Onko mahdollista, että olet erehtynyt ja koko reaktio on vain omaa tai jonkun muun kuvitelmaa? Jos näin on, naura itsellesi päin naamaa. Apina saa olla, jos ymmärtää itse sen olevansa.

2) Mieti, onko reaktion kohteena oleva teksti asiallinen. Onko siinä käytetty sopimatonta kieltä, onko se rasisitinen, sekstistinen, solvaava?

Jos se on todella törkeä, pyydä ylläpitoa poistamaan viesti tai poista se itse. Sopimattomaan kommenttiin voit vastata, että viesti on sopimaton, ja keskustelua ei jatketa jos kommentit ovat sopimattomia.

Uhkailun ja rikollisen toiminnan tapauksessa (yllytys kansanryhmää vastaan tms.) älä jää keskustelemaan, vaan ota kuvankaappaus ja yhteyttä poliisiin. Ja poista tällaiset kommentit omilta seiniltäsi ja blogeistasi tai huomauta moderaattorille muualla. Jos rikollista viestiä ei poisteta, voi vastuuseen päätyä myös se, jonka seinille kuseskellaan.

3) Mieti, onko tekstissä, kommentissa tai viestissä mitään hyvää, paikkansapitävää tai arvokasta. Sanooko kommentoija jotain sellaista, josta voisit ottaa opiksi — jos siis unohtaa hyökkäävän sävyn tai oman loukkaantumisen.

Jos löydät tekstistä jotain joka on hyvää tai hyödyllistä, voit keskittyä vastauksessasi tähän. Kiitä kommentoijaa huomioista ja nosta esiin se hyödyllinen pointti, jonka viestistä löysit. Jos kommentti on muilta osin vain kuumaa ilmaa ja pahaa mieltä, voit jättää sen osan hyvillä mielin huomioimatta kokonaan.

Jos kirjoitus on kokonaan vain tyhjää ilmaa ja riidan haastamista tai silkkaa fleimaamista, silloin kyseessä on trollaus. On jopa netiketin mukaista olla reagoimatta trollaukseen.

4) Mieti, onko tekstin, viestin tai kommentin kirjoittaja ymmärtänyt jotain (tahallaan tai tahattomasti) väärin. Jos näin on, voit korjata väärinkäsityksen kohteliaasti. Kiitä vaikka kommentista, kirjoita että tässä on selvästi tapahtunut väärinkäsitys, ja oikaiset se mahdollisimman selkein sanoin.

Voit myös todeta vastauksessa kirjoittaneesi kohdan hieman epäselvästi ja kiittää kommentoijaa asian esiin nostamisesta. Väärinkäsityksien oikominen on hyödyllistä toisia lukijoita ja kommentoijia varten. Keskustelu pysyy mieluummin asiassa eikä päädy sen viereen.

John Bauer, 1915.

Lopuksi: Ainakaan liian halvalla ei kannata antaa ammuksia trolleille tai örkejä troolaaville velhoille. Jos huonosti käy, hetki huulilla on lopun ikää netin syövereissä.

Kaikkea ei silti todellakaan tarvitse sietää. Jos joku on ääliö, joskus hänen on se lopulta kuultava. Mutta idiootiksi voi toista kutsua ollen itsekin idiootti — tai sen voi tehdä tyylillä (lue ”Tyylistä” ja ”Alatyyli ja tabukieli”).

Pyydän, tehkää se edes tyylillä.

Pyydän, tehkää se edes tyylillä.

Haluatko puhujakouluun täksi lukuvuodeksi? Ilmottaudu kiireen vilkkaan varasijalle. Jos saamme muutaman nimen lisää listalle, voimme harkita toisen ryhmän perustamista. Yhteydentotot: info@kriittinenkorkeakoulu.fi.

(Ennakkotiedoista poiketen Markus Neuvosen Trigger-varoitus sarjan viimeinen kirjoitus verbaaliväkivallasta julkaistaan viikon kuluttua keskiviikkona 26.8.)

Severi Hämäri

— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja ja konsultti (Neuvonen/Hämäri Research & Consulting). Hän kirjoittaa filosofian alalta väitöskirjaa kestävästä päätöksenteosta radikaalin epävarmuuden vallitessa. Hän on peruskoulutukseltaan filosofi, matemaatikko ja aineenopettaja.

Hämäri kirjoittaa kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

Sähän et mua määrää — Määritelmistä, leimaamisesta ja kiusaamisesta?

— Severi Hämäri

Viime viikolla satuin kuulemaan lauseen: ”Severi, mä luulin, että sä olet nöyrä.” Ironinen lausahdus sai minut paitsi huvittumaan niin myös pohtimaan, millä tavoin oikeastaan toisiamme määrittelemme.

Monet puhujat käyvät määrittelemään, kun haluavat viedä keskustelun suuntaa kuin härkää nenäkorusta. Ja joskus jopa, jotta vältettäisiin itse asiasta keskusteleminen: aiheen sijaan puhutaan siitä, mitä sanoja käytetään — tai miten niitä käytetään.

Toisinaan taas määritellään niin maan perusteellisesti, että määritelmä hoitaa leimakirveen virkaa. Määritelmillä kiusataan.

Määritteleminen retoriikassa on totisesti eri juttu kuin sanakirjoissa. Tässä kirjoituksessa tartun lyhyesti, ja hieman satunnaisesti valikoiden, kolmeen retorisen määrittelemisen puolista: määrittelijän likaiseen strategiaan, keskustelun kehystämiseen sekä määritelmällä leimaamiseen ja kiusaamiseen.

Neljän kohdan retorinen death punch

Esimerkkinä on tarina, jossa henkilöiden nimet on vaihdettu viattomien suojelemiseksi. Tarina alkaa syyttäjän sanoin: ”No niin Herra Karhu, te varastitte hunajan. Jäitte kiinni sormet tahmeina!”

Määrittelijän likaiseksi strategiaksi eli four point rhetorical death punchiksi voidaan kutsua seuraavaa neljän kohdan muistilistaa:

1. Tukevatko jotkin tosiseikat näkökantaasi? Jos niistä on hyötyä ja ne vaikuttavat vakuuttavilta — käytä niitä. Jos ei, siirry seuraavaan kohtaan.

”Herra tuomari, asiakkaani oli ollut askartelemassa teille tätä kaunista pöytäkoristepöllöä ja hänen kätensä olivat tahmeat liimasta…”

2. Mitä sanoja vastapuolen argumentissa oli? Voitko ottaa jostain niistä kiinni ja antaa sille vaihtoehtoisen määritelmän? Veisikö tämä määritelmä keskustelun sellaisille urille, joista on sinulle hyötyä? Jos näin on, anna määritelmä. Jos ei, siirry seuraavaan kohtaan.

”Varastamisella voidaan tarkoittaa montaa asiaa. Herra Karhu ei varastanut hunajaa, jos varastamisella tarkoitetaan pahantekoa. Hän vain halusi varmistaa, että hunaja ei ole vaaraksi muille.”

3. Voitko kyseenalaistaa vastapuolen argumentin merkityksellisyyden? Näyttääkö se vakuuttavalta, mutta itse asiassa se ei ole? Tai voitko saada sen näyttämään merkityksettömältä? Usein pelkkä kyseenalaistaminen pelaa sinulle aikaa. Jos tämä ei kuitenkaan onnistu, siirry seuraavaan kohtaan.

”Onko varastaminen nyt niin vakavaa. Kaikkihan me varastetaan kaiken aikaa… jotain pientä nyt ainakin. Syyttäjäkin varastaa koko ajan minun ja tuomarin sekä syytetyn arvokasta hunajansyöntiaikaa. Herra Karhulla sattumoisin on purkillinen hunajaa mukanaan…”

4. Kiellä koko keskustelun merkityksellisyys. Väitä vaikka, että koko juttu on asian sivusta. Tai että keskustelijoilta puuttuu tarvittava päätäntävalta tai asiantuntemus. Mitä vain, jotta voit pakata tavarasi ja juosta karkuun.

”Herra tuomari, te olette pöllö, teillä ei ole mitään oikeutta tuomita karhuja! Mistä me muut eläimet mitään karhujen elämästä tiedämme?”

Tämä strategia, kuten edellä näkyy, on epätoivoisia tilanteita varten. Esimerkiksi Paavo Väyrysen kerrotaan soveltaneen taktiikkaa menestyksekkäästi ns. Vladimirov-kirjejupakassa. Väyrynenhän välttyi syytteiltä maanpetoksesta.

Strategia on myös erittäin tehokas tiukkojen tilanteiden ulkopuolella. Lisäksi usein ei tarvitse mennä kuin toiseen askeleeseen asti. Kun keskusteluun tuo kysymyksen siitä, mistä itse asiassa puhutaan — lähtevät muutkin määrittelemiseen riemulla mukaan. Tästä alkaa väittely siitä, mitä termejä käytetään ja mitä kukin niillä tarkoittaa.

Pian alkuperäinen kysymys on täysin unohtunut ja kaikki loppu on semantiikkaa.

Epäillyt 2 — Kuka varasti hunajan?

Isot kehykset

Määrittelijä lähtee metsästämään isoa kalaa, kun hän freimaa, eli kehystää uudelleen. Kehystämisessä määritellään koko asetelmaa. Eli ei lähdetä väittelemään asiasta ennen kuin se on asetettu niin, että siitä on mielekästä keskustella (ainakin toisen osapuolen näkökulmasta). Kehystys on siis vastaus kysymykseen: mistä me oikeasti — siis ihan aikuisten oikeasti — puhumme?

Mutta kuinka? Pohdi, mistä asioista ollaan kiistelemässä. Mitkä niistä ovat tärkeimmät sinulle? Voisiko keskustelun keskittää näihin (sinulle) tärkeisiin kysymyksiin?

Seuraavaksi mieti, miten yleisö (se taho, joka asiasta päättää — eli esimerkiksi äänestäjät, tiimi, asiakas) esittäisi saman kysymyksenasettelun. Minkälaisia ilmaisuja he käyttäisivät? Mitkä olisivat ne tavat, joilla he asettaisivat asioita vastakkain? Esitä asia niin, että mahdollisimman monet näkevät sen itselleen merkityksellisenä.

Ja vielä, esitä asiasi tulevaan liittyvänä kysymyksenä. Miten me ratkaisemme tämän jatkossa? Siirryt tällöin syyttelystä paljon mielenkiintoisempaan keskusteluun kaikkien kannalta. (Markus Neuvonen tulevaan suuntautumisesta Mestaripuhujassa.)

”Mistä olemme keskustelemassa? Olemme keskustelemassa siitä, miten hunajaa olisi syytä säilyttää. Emme tarvitse tässä syyllisiä, vaan meidän on mietittävä, kuinka ratkaista tämä isompi ongelma. Se on meidän kaikkien vastuu.”

Mitä kaikkea voidaankaan siis määritellä?

Tyypillisimmin uskomme määritelmien koskevan lähinnä sanoja ja käsitteitä. Kysymme, mitä tarkoitat kun sanot noin? Ja odotamme määritelmää. ”Kun sanoit, että tassut olivat tahmeat, mitä tarkoitit ’tahmealla?’ Minusta jokin on tahmea, jos siihen tarttuu paperi kiinni…”

Määritelmän ei tarvitse pysähtyä sanoihin.

Mutta määritelmän ei tarvitse pysähtyä sanoihin. Määrittelijä voi esimerkiksi tarjota määritelmää antaakseen jonkinlaisen uuden nimen puheenaiheelle: sanan, joka sitten ikään kuin ottaa alleen koko keskustelun: ”Mistä me oikein puhumme? Tämä ei ole oikeudenkäynti. Täällä näyttömöllä sanaillaan, ja yleisö ei osaa käyttäytyä. Tämä on farssi.”

Näin määritelmä siis on käännetty päälaelleen. Siitä tulee leimaamista.

Määritelmät, leimaaminen ja kiusaaminen

Vastaavasta on kyse, kun henkilöä määritellään. Ja tämä on — toisin kuin likainen strategia sekä freimaaminen edellä — vakava asia.

”Sä olet aina tollainen!” ”Sä olet sellainen myöhästelijä!” ”Sä et ole vastuunkantaja!” ”Sinähän olet runoilija.” ”Sä olet herkkä.” ”Sinä et olekaan nöyrä…” Nämä ovat määritelmän soveltamista: sanotaan, että olet sellainen ja sellainen — nämä ehdot kuvaavat sinua.

Henkilön määritteleminen voi olla psykologisesti tehokas strategia.

Henkilön määritteleminen voi olla psykologisesti tehokas strategia. Se on salakavalan usein huomaamaton ja huomiota vailla käytetty. Määrittelijä antaa itsestään kaverista huolestuneen ihmisen kuvan ja usein uskoo siihen itsekin. Tämä strategia onkin eettisesti epäilyttävä juuri sen salakavaluuden ja tehokkuuden vuoksi. Mutta mistä tämä juontuu?

Venäläinen kasvatuspsykologian edelläkävijä, legendaarinen Lev Vygotski (1896-1934) ja häntä ennen Sveitsiläinen kehityspsykologi Jean Piaget (1896-1980) kehittivät teorioita siitä, miten lapsi sisäistää ulkoiset suhteet, varsinkin häntä hoivaavan vanhemman taholta. Nämä suhteet muuttuvat, teorioiden mukaan, hänen henkilöpsykologiakseen.

Vygotski kiinnitti erityisesti huomiota kieleen, siihen miten lapsen kanssa käydyt keskustelut muuttuvat tämän ajatteluprosesseiksi. Näin vanhemmat määrittelevät lastaan, ja tämä puolestaan sisäistää määritelmät osaksi itseään. Tämä on teorian mukaan luonnollinen ja välttämätön osa ihmisen kehitystä. Ja se luo vanhemman sekä muiden aikuisten vastuun lapsen kanssa käydystä kommunikaatiosta.

Tästä syystä opettajia koulutetaan olemaan herkkiä oppilaille annetun palautteen suhteen. Arvioinnin tulee koskea tehtyä työtä, ei oppilaan persoonaa ja persoonallisuutta — sillä tämä on taipuvainen sisäistämään saamansa määritelmät. Lapsi tai nuori voi omaksua käsityksen kykenämättömyydestä oppia jotain ainetta, koska sisäistämisen myötä hänen minäkuvaansa sisältyy perätön luulo kyvyttömyydestä tähän oppiaineeseen. Vastaava pätee lasten väliseen kiusaamiseen, jossa lapset määrittävät toisiaan käyttäen leimaavia sanoja.

Kun aikuinen rupeaa toista määrittelemään, tapahtuu useita asioita, jotka ovat mielestäni sopimattomia.

Myös silloin, kun aikuinen rupeaa toista määrittelemään, tapahtuu useita asioita, jotka ovat mielestäni sopimattomia. Ensinnäkin määrittelijä ottaa vanhemman roolin ja pyrkii näin osoittamaan valta-asemaansa. Toiseksi, mitä oikeutta hänellä on määrittää toista ihmistä, eli kertoa hänelle, mitä hänen tulisi itsestään ajatella. Tällainen on oikeutettua vain kyseisen harkintavaltaisen aikuisen omalla luvalla. Näin esimerkiksi psykoterapioissa tehdäänkin — ja huomattavasti herkemmin ja eettisemmin kuin kapakkakeskusteluissa tai työtiimin kokouksissa.

Kolmanneksi, mistä tämä määrittelijä edes tietää, mistä puhuu? Tunteeko hän sinut tarpeeksi hyvin, että voi tarjota sinulle kyseistä leimaa? Neljänneksi, mitkä ovat hänen tavoitteensa määrittelylle? Onko määrittelyn tarkoitus nostaa esiin jotain sellaista, jota et tiennyt itsestäsi ennemmin? Vai onko sen tarkoitus hämmentää ja kaapata tilanne haltuun? Olla hiljentämisen ja jopa kiusaamisen väline? Näinhän lapset käyttäytyvät leikkikentillä (jos heitä ei ole paremmin opetettu): lyövät leimaa otsaan.

Siksi sanon, että kenelläkään aikuisella ei ole velvollisuutta kuunnella hänen persoonaansa sörkkivää määrittelijää.

Severi Hämäri

— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta.

Näin menee hirret Quintilianuksen talossa: Vakuuttavan puheen tappovarma rakenne

— Severi Hämäri

Aloitus, kerronta, erittely, todistaminen, kumoaminen, lopetus.

Tarvitaanko mitään muuta?

Ei.

Roomalainen talo Herculeneumista, jossa hirret näkyvät. Kuva Y. Kuznetsova, Wikimedia Commons.

Marcus Fabius Quintilianuksen kaksituhatta vuotta sitten esittämä rakenne on yhä pohjana monissa puheissa ja artikkeleissa.

Eikä se edes ollut hänen rakenteensa. Se oli elänyt elämäänsä hieman eri muodoissa, ja eri tavoin jaoteltuna jo sitten Isokrateen ja Aristoteleen. Siis melkein viisisataa vuotta ennen Quintillianusta. Cicerokin sen mainitsee, joskin hieman ylimalkaisesti.

Rakenteen voima tulee siitä, että se houkuttelee kuulijan mukaansa. Se vie mieltä kohti todistusta. Houkuttelee sen mahdollisimman avoimena ottamaan puhujan tahdon vastaan, sekä arvioimaan sitä myötämielisesti. Mielen vastareaktioon varaudutaan kumoamalla mahdollinen näkemys, jota se saattaa lähteä kurottelemaan. Ja lopulta olennainen moukaroidaan terävällä ja tunteikkaalla lopetuksella kuulijan muistiin.

Miten tämä tarkalleen ottaen tehdään?

Aristoteles näki puheessa ennen kaikkea kaksi sisältöä: kerronnan ja todistuksen. Näistä ensimmäinen esittää asian ja jälkimmäinen esittää argumentin jonkin puolesta ja/tai jotakin vastaan. Kaikki muu puheessa on erilaisia tapoja tukea näitä kahta seikkaa: kerrontaa ja todistusta. Kaikki muu on yleisön palvelemista. Autat heitä ymmärtämään, miksi olet puhumassa ja mitä oikein tahdot sanoa.

Aloitus avaa kanavat. Joukon ihmisiä pitää muodostua yleisöksi. Toisin sanoen, heidän täytyy kuunnella ja olla kiinnostuneita siitä mitä sanot. Aloita miten aloitatkin — tee se selvästi. Ole kiitollinen ja ole yleisöä varten, heidän palveluksessaan.

Kerronta on yleisöä varten. Yleisö joutuisi muuten pinnistelemään ja arvailemaan, mistä ihmeestä olet puhumassa. Kerro se siis heille. Mistä tässä on kyse. Ja sano se selvästi ja puolueettomasti. Kutsut heidät yhdessä miettimään kanssasi ongelmaa, jolle nyt luot yhteistä maaperää. Asiantuntevaa ihmistä kuunnellaan, joten nyt on oikea hetki näyttää, että tunnet asian.

Erottelu tuo esiin sen, mikä asiassa on ongelma. Jatkat esittelyä, mutta tarina muuttuu haastavaksi ja kiinostavaksi pähkinäksi, johon on ainakin kaksi tapaa vastata. Tarina muuttuu joksikin, mitä on syytä ratkoa. Tämä houkuttelee kuulijoita mukaan, sillä mieli kaipaa sulkeumaa aina avoimeen ongelmaan. Puolueetonta (tai ainakin pyyteettömyyteen pyrkivää) kuunnellaan avoimemmin mielin. Siksi on hyvä tuoda näkyviin haasteen kaikki puolet.

Todistus tarjoaa logiikkaa. Sinä kannatat jotain ratkaisua. Mutta miksi? Millä perusteella? Tässä asiallinen argumentaatio pääsee kunniaan.

Kumoaminen on psykologinen kikka. Ihmismieli pyrkii reagoimaan toisten vahvoihin väitteisiin etsimällä niistä heikkouksia. Emme halua lähteä kelkkaan noin vain. Meistä tulee jääriä. Ja syystä. Usein muiden ehdotukset ovat aivan kökköjä. Ja silloin ne on tietenkin hyvä jättää omaan arvoonsa. Kumoamisella puhuja varautuu jäärien nousuun pohjanmaan kautta. Kumoaja ottaa toiset näkökulmat arvioitaviksi ja kertoo, miksi ne ovat heikompia kuin se mitä kannattaa.

Lopetus sisältää usein kaksi elementtiä. Yhteenvedon, eli mitä tuli sanottua. Ihmisen muisti on lyhyt, ja ilman toistoa asia unohtuu.

Ja nostatuksen: tunteet tulevat peliin. Vedotaan. Kehotetaan. Ihminen — tuo järjestään ylpeä ja tunnostaan herkkä eläin — ei nimittäin ole valmis toimeen ilman, että tunteet ovat pelissä. Mitä yleisö pelkää ja mitä se himoaa puheenaiheen suhteen. Mitä se arvostaa ja ihannoi. Kaikki tämä muuttuu runoudeksi taitavan puhujan suussa, jonka tulessa yleisön tunnot sulavat.

Severi Hämäri

— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.

Asiallinen argumentti ja miten se tehtiin — Miten vakuuttaa toiset ilman riitaa?

— Severi Hämäri

Aristoteles ei kirjoittanut kirjaa nimeltään “Inttämisen taito”.

Hän kirjoitti kyllä asiaa hipoen kaksi kirjaa logiikasta (Ensimmäinen ja Toinen analytiikka), yhden virhepäätelmistä (Sofistiset kumoamiset), yhden puhetaidosta (Retoriikka) sekä yhden Topiikasta — väittelemisen jalosta taidosta. Mutta ei yhtään inttämisestä.

Verbaalinen riiteleminen ei nimittäin ole taito. Se on taidon puutetta.

“The Argument” Austin Wrightin pronssipatsas. (Kuva Wikipedia.)

Silti olet varmasti ollut tilanteessa, jossa vaikka kuinka tunkisi logiikkaa peliin, et saa toista ihmistä hievahtamaan asemistaan.

Väännät rautalangasta. Ei auta. “Mikä mättää?” Tekisi melkein mieli kaivaa vasara esiin ja käydä takomalla laittamaan toisen järkeä ojennukseen…

Tuttua, eikö vain? Niin perin tuttua.

Argumentaatiota on mietitty sitten Aristoteleen päivien — kohta kaksi ja puoli tuhatta vuotta. Miksi siis jotkut argumentit toimivat ja jotkut eivät?

Usein, kun rupeat selittämään toiselle ihmiselle miten asiat ovat ja mitä tämän pitäisi tehdä, suututat tämän. Hän käy puolustusasemiin ja tilanteesta tulee mittelö. Kohta molemmat osapuolet yrittävät toistaan nujertaa älyn ja pissaamisen lahjoillaan. Ja kaikki tietävät, miten näissä käy.

Tämä on johtanut osan retoriikan opettajista kavahtamaan väittelyä ja argumentaatiota. Se nähdään liian riskialttiina. On niin helppoa astua toisen varpaille ja suututtaa tämä. Varsinkin jos toisella on ISOT varpaat.

Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.

Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.

Ajatus puhetaidosta ilman argumenttia on harhaa. Tosin argumentilla tässä tarkoitan laveammin eräänlaista perusteltua tavoitetta — tahtoa, joka puhujalla on, ja jonka hän haluaa toisten hyväksyvän ja toimivan sen mukaisesti.

Meillä on aina tavoitteita ja syitä niiden taustalla. Jos nämä ovat puhujalla näkymättömiä, kyseessä on manipulointiyritys. Jos ne ovat näkyvillä, kyseessä on retorinen argumentti — eli näkyvä syy puhumiseen toisten kanssa. Siis jotain sellaista, josta voidaan keskustella.

Retorinen argumentti ilmenee yleensä vähintään väitteenä tai kehotuksena. “Meillä on rahaa vielä hattaraan,” on tällainen väite ja “Meidän pitäisi ostaa hattarat,” on tällainen kehotus. Sille saattaa olla kaikkien tuntema peruste (10 eurosta riittää hyvin sekä hattaroihin että lippuihin kotiin). Jos ei, niin peruste pitää lausua: “Meillä on 10 euroa ja liput kotiin maksaa vaan 1,50 euroa nuppi ja hattara maksaa 3 euroa.”

Teemme näin aivan automaattisesti. Argumentoimme. Ja se on usein kaikista ihan hyvää ja mainiota kanssakäymistä. Väitämme, kehotamme ja perustelemme. Miksi tämä menee sitten toisinaan metsään?

Ongelma syntyy, kun yritämme pakottaa ja vääntää toisia omaan tahtoomme oman näkökulmamme sokaisemina.

Mietitään, milloin argumentti toimii.

Se toimii esimerkiksi silloin, kun ilmaistu tahto ja tavoite ovat lähellä kuulijan omaa tahtoa. Jos ne ovat samoilla linjoilla, kuulijan on helppo hyväksyä mitä ikinä ehdotatkaan. Tapauksia liittyen vaikka hattaroiden ostamiseen lasten kesken tai oluelle menoon työporukan kanssa emme tahdo edes huomata argumentatiivisiksi.

Toisaalta, jos tahdot eivät ole valmiiksi samassa linjassa, voi argumentti silti onnistua. Tällöin se tyypillisesti onnistuu perusteiden avulla. Mutta tämä vaatii puhujalta taitoa: on ajateltava asia toisen ihmisen näkökulmasta.

Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.

Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.

Perusteen on yleensä hyvä olla relevantti, eli merkityksellinen paitsi kuulijalle, niin myös tavoitteen kannalta. Silloin kun se ei ole, puhutaan ns. virhepäätelmästä. Virhepäätelmät eivät ole virheitä, puhetaidon näkökulmasta. Koska vakuuttuminen perustuu hyväksyntään, joka on tunne, logiikka on tässä toissijaista.

Mutta ei ne virhepäätelmät aina siltikään vakuuta kuulijaa. Osuvatkin usein puhujan omaan nilkkaan, jos niistä jää kiinni. Tietynlaista älyn laiskuutta ja mielikuvituksen puutetta saattaa tällöin myös olla ilmassa.

Todellinen mestaripuhuja nimittäin onnistuu sekä tunnetasolla että järjellä liittämään perusteen ja tavoitteen yhteen.

Onko siis mikään ihme, että argumentti “Mun pitää saada uusi urheiluauto, koska Jussillakin on uusi moottoripyörä” ei vakuuta kuin Jussia ja puhujaa?

Toisin sanoen: asiallinen argumentti lähtee aina kuulijansa näkökulmasta liikkeelle. Ja etenee siitä kuulijan tarpeita ymmärtäen — maaliinsa.

Mestariargumentoija tosin tietää, että toisinaan tämä merkitsee maalitolppien siirtämistä. Ja omista tavotteista tinkimistä. Vastaantulemista.

Varsinkin, jos kyseessä on parempi vaihtoehto kuin se täysin hedelmätön riita.

Jos olet pitämässä puheen tai alustuksen, voit siis miettiä vaikka seuraavia seikkoja:

Mitä oikeastaan tahdon?
Mitä haluaisin kuulijoideni tekevän puheeni kuultuaan?
Onko tavoite sellainen, että haluan jakaa sen muiden kanssa?
Onko nämä tavoitteet sellaisia, että kuulijani voi (edes periaatteessa) ottaa ne omikseen?
Pystyvätkö kuulijani toimillaan edistämään tavoitteitani?
Edistävätkö tavoitteeni tällöin meidän yhteistä hyvää?
Mitä perusteita kuulijani voisi periaatteessa hyväksyä?
Onko meillä jotain yhteistä näkökulmaa asiaan?
Miten hän muodostaisi tämän argumentin?
Millä perusteella voisi tavoite muuttua hänen tavoitteekseen?

Severi Hämäri

Älä sä tästä ala, eli mikä ihmeen ad hominem säkin luulet olevasi?

— Severi Hämäri

Mikä ihmeen ad hominem? Mistä siinä oikein olikaan kyse? Ja miksi kaikki sitä hokee, kuin traumatisoituneet papukaijat?

Viimeisen kuukauden ajan ad hominem on ollut kuuma sana. Se pelmahti pintaan Riku Rantalan ja Matti Apusen välisessä sanasodassa, jossa molemmat puolet — mutta eritoten Apunen — käyttivät runsaasti ”henkilöön käyviä huomautuksia” eli ad hominemeja.

Ad hominem on kyseessä kun henkilöön menevä huomautus on asiaton. Toisin sanoen, kun ei ole tarkoitus puhua jampasta, puhutaan silti jampasta: hänen maineestaan, tekemisistään, luonteestaan, ulkonäöstään, puoluekannastaan jne.

Apusesta kirjoitin tuoreeltaan omassa blogissani. Nyt-liite kirjoitti siitä verkkojutun. Jo kohta ad hominem oli päivän sana niin Aristoteleen kantapäässä kuin Yksityinen kielitoimisto -blogissa.

Ad hominem -sana on sittemmin kummitellut poliitikkojen facebook-päivityksissä. Ja muuallakin — kahvipöydistä blogosfääriin.

On tilanteita, joissa haluat tietää henkilöstä ja hänen luotettavuudestaan yhtä ja toista. Esimerkiksi jos hän oikeudessa todistaa sinua vastaan.

Ad hominem on kyseessä kun henkilöön menevä huomautus on asiaton. Toisin sanoen, kun ei ole tarkoitus puhua jampasta, puhutaan silti jampasta: hänen maineestaan, tekemisistään, luonteestaan, ulkonäöstään, puoluekannastaan jne.

Ennen vanhaan osattiin sitä heittää ad hominemit jopa kuolleista: Albert Edelfelt --- Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista

Ennenvanhaan osattiin heittää ad hominemit jopa kuolleista: Albert Edelfelt — Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista

Ad hominem on ”argumentointivirhe.” Se ei esitä todistetta näkökulman puolesta tai sitä vastaan, vaan puhuu asian vieritse — juoruilee.

Argumenttivirheet eivät ole sinällään virheitä. Retoriikka sallii kaikenlaisen kieroilun, jos yleisö sen vain hyväksyy. Mattoa saa vetää, kunhan kukaan ei siitä ota liikaa nokkiinsa.

Ja kunhan vedät omalla vastuulla.

Henkilöön meneviä huomautuksia löytyy monta sorttia.

Tyypillisin on ad hominem -loukkaus. Tämä on perätön, ilkeämielinen lausahdus, joka loukkaa vastapuolta, ja huvittaa kavereita. “Äitis oli” ja “pakko haistaa kun sieltä päin tuulee!”

Apunen teki näin kutsuessaan Rantalan ajattelua “hipsterin sumeaksi logiikaksi.” Loukkaus pyrkii nöyryyttämään. Osoittamaan keskustelukumppanin sosiaalista alemmuutta. Näyttää paikan laumassa. Ja saamaan kannatusta pois hänen edustamalta näkökulmalta.

Apunen teki näin kutsuessaan Rantalan ajattelua “hipsterin sumeaksi logiikaksi.” Loukkaus pyrkii nöyryyttämään. Osoittamaan keskustelukumppanin sosiaalista alemmuutta. Näyttää paikan laumassa.

Tästä syystä perusteeton itsekehu tulee yllättäen lähellä ad hominem -loukkausta. Siis huomatetaan (taidolla tai ei) miten hyvä tyyppi itse ollaan. Samalla annetaan ymmärtää, että ollaan niin paljon parempi kuin tuo toinen.

Esimerkiksi oman oppineisuuden korostaminen on yleensä juuri tätä. (Ja myös professorit osaavat puhua puppua. Varsinkin kirjoittaessaan asioista, jotka eivät ole heidän erityisalaansa… nimiä nyt mainitsematta.)

Sinä myös -virhe taas kiinnittää huomion puhujan aiempiin tekemisiin ja puheisiin nyt esille nousseen puheenaiheen puitteissa. “Älä sä tästä mun juomisesta ala, kun sä itse olit eilen kännissä” raikaa usein yöhön herättäen retoriikan opettajan uniltaan.

Pidemmällä aikajänteellä puhujan tai kirjoittajan epäjohdonmukaisuus epäilyttää kuulijoita ja lukijoita. Mutta se ei sinällään vielä osoita kummankaan näkökulman pätevyydestä yhtään mitään. Saattaahan olla, että henkilö on nyt hahmottanut aikaisemman näkemyksensä virheellisyyden. Ja kyky muuttaa mielipidettä on merkki luovasta ajattelusta.

Pidemmällä aikajänteellä puhujan tai kirjoittajan epäjohdonmukaisuus epäilyttää kuulijoita ja lukijoita.

Sun tilanteessa -virhe tapahtuu, kun huomio kiinnittyy toisen ihmisen asemaan tai tilanteeseen tai muuhun sellaiseen — asian sijaan. “Koska olet hipsteri, niin tottakai sä äänestät vihreitä” on tällainen virheargumentti. Rantala syyllistyi tähän versioon ad hominem -virheestä sivuuttaessaan Apusen puheet toteamalla, että tämä on Evan puheenjohtaja, jonka palkka tulee rikkailta.

Rantala syyllistyi tähän versioon ad hominem -virheestä sivuuttaessaan Apusen puheet toteamalla, että tämä on Evan puheenjohtaja, jonka palkka tulee rikkailta.

Tää tyyppi on heikäläisiä -virhe ilmestyy kuvioon, kun kaikki jonkin mielipiteen omaavat sysätään samaan nippuun. “Koska vastustat ydinvoimaa, olet vihernyyperö, ja me ei oteta vihernyyperöitä vakavasti.” “Koska haluat matalampaa verotusta, olet libertaristi, ja libertaristit ovat sekopäitä.”

(Vastakohtana on meikäläis -virhe, jossa oletat jonkun ajavan samoja asioista kuin sinä, kun hän on samaa mieltä jostain hassusta yksityiskohdasta. Tämän nojalla sitten kannatat hänen näkökulmaansa jossakin toisessa asiassa ilman, että olet yhtään miettinyt itse…)

Pääministeri ei osaa mitään -virhe on uskomus, että kaikki mitä joku tekee on väärin. Eli jälkikäteen katsotaan, mitä joku on tehnyt tai sanonut, ja oli se mitä tahansa, ollaan siitä eri mieltä.

Isäni kertoi törmänneensä Tukholmassa aikoinaan vessanseinäkirjoitukseen “Olof Palme även kissar fel!” eli silloinen (ja sittemmin traagisesti kuollut) pääministeri ei kyennyt kommentoijan mukaan edes käyttämään vessaa oikein.

“Rehellisen” Abraham Lincolnin kerrotaan aina kehuneen kiistakumppaniensa puheenlahjoja, varsinkin retoriikan taitamista ja kielikuvioiden runsautta. Tämä käänsi kuuntelijoiden huomion juuri vastustajan puheen retorisuuteen, syöden hänen sanomansa sisällön uskottavuutta tavallisen kansan korvissa.

Taitava kirjoittaja tai puhuja on pahoillaan siitä, että joutuu huomauttamaan jostain henkilöön menevästä. Ikään kuin ei haluaisi nostaa sitä esiin. Tällöin riski jäädä kiinni on pienempi, sillä yleisö on myötämielisempi.

“Kun puhuimme aiemmin, minulle jäi valitettavasti epäselväksi edustaja Takaliston käsitys aiheesta. Oli kuin hän olisi ollut silloin hieman eri linjoilla. Jos muistan oikein, minulla on myös valokuvia hänestä edustaja Hännystön kanssa… Olen pahoillani että jouduin nostamaan asian esille.”

Näppärin tapa käyttää ad hominemia on toisen kehuminen. Ilmaiset ihailevasi jotakuta jostain sellaisesta, joka ei nyt ole aivan kaikkien mielestä kuitenkaan ihan niin hyvä ominaisuus. “Rehellisen” Abraham Lincolnin kerrotaan aina kehuneen kiistakumppaniensa puheenlahjoja, varsinkin retoriikan taitamista ja kielikuvioiden runsautta. Tämä käänsi kuuntelijoiden huomion juuri vastustajan puheen retorisuuteen, syöden hänen sanomansa sisällön uskottavuutta tavallisen kansan korvissa.

“Muuten mielestäni Rehellisen Aben veroisiin retoriikkaneroihin kuuluu nykypäivänämme mm. Timo Soini.”

Erilaiset vihjailut voidaan kanssa lukea ad hominemin luokkaan. Näitä käytetään, kun annetaan ymmärtää toisen olevan jotenkin yksinkertaisempi tai osaamattomampi käyttämällä alentuvaa kieltä, puhumalla kovemmalla äänellä (kuin toinen ei kuulisi tai ei kykenisi ymmärtämämään ilman) tai esittämällä runsaasti huolestuneita kysymyksiä (“Entä mitä mieltä sä olet? Oliko tämä sulle täysin selvää?).

Nämä ovat harvemmin kovin räikeitä, mutta ihan yhtä likaisia keinoja kuin moni muukin.

Ad hominem -vihjailuihin kuuluu myös toisen argumenttien sopimaton kyseenalaistaminen. Kiinnitetään huomiota kohtuuttomassa mitassa johonkin virhepäätelmään, epäjohdonmukaisuuteen, lähteiteiden käyttöön tai yleensä kieliopin puutteisiin. Käydään ikään kuin osoittamaan toisen olevan käsityskyvyltään tai rehellisyydeltään vähintäänkin hieman alentunut.

Tällöin vaaditaan keskustelukumppanilta liiallisen tiukkoja vaatimuksia: kukaan ei ole täydellinen, ja aina jokin jää vähän puolitiehen. Jos kirjoittaja tai puhuja ei ole koko ajan hakuteillä, voi yleensä pienet kielioppilipsahdukset ja loogiset möläykset — sekä ad hominem tai pari — sivuuttaa suosiolla.

Jos kirjoittaja tai puhuja ei ole koko ajan hakuteillä, voi yleensä pienet kielioppilipsahdukset ja loogiset möläykset — sekä ad hominem tai pari — sivuuttaa suosiolla.

Välillä oikein kaipaan hyvällä huumorilla esitettyä ad hominem loukkausta, varsinkin osoitettuna itseäni vastaan. Se voi olla jopa kunnianosoitus: olet niin arvovaltainen, että täytyy vähän nykiä mattoa jalkojesi alta.

Henkilöön käyviä huomioita ei siis mielestäni pidä parjata liikaa.

Niitä tarvitaan, jotta keskustelu pysyisi terästettynä. Ja yleisö hereillä. Ne korostavat vastakkainasettelua, ja tekevät puheesta tai tekstistä henkilökohtaisempaa.

Välillä oikein kaipaan hyvällä huumorilla esitettyä ad hominem loukkausta, varsinkin osoitettuna itseäni vastaan. Se voi olla jopa kunnianosoitus: olet niin arvovaltainen, että täytyy vähän nykiä mattoa jalkojesi alta.

Usein parhaimmat ad hominemit heitetäänkin hyvänä herjana. Hauskana huomiona, jossa molemmat osapuolet ovat vitsissä mukana. “Herra puheenjohtaja, edustaja Hännystö ei tiedä mistä puhuu. Mutta toisaalta — enhän tiedä minäkään.”

Argumentaatiovirheestä, kuten ad hominemista, tulee ongelma, kun ne hukuttavat alleen asiasisällön keskustelussa.

Huomio kääntyy pois siitä, mistä ollaan oikeasti puhumassa.

Vaikka kinastelu käy jopa hauskaksi, hetken päästä kaikki ovat siihen kyllästyneitä. Varsinkin ne, joilla ei ole osaa pissaamisottelussa.

Mitä siis tehdä, jos jäät ad hominem -vyörytyksen jalkoihin?

No, voit vaikka miettiä, mikä on keskustelun tavoite. Mitä haluat saada aikaan keskustelemalla tämän öykkärin kanssa? Entä mitä hän haluaa saada aikaan?

Onko tavoitteena vain nöyryyttää toista? Voittaa väittely?

Silloin voit tietenkin antaa samalla mitalla. Silmä silmästä ja perunat pottuina — provosoitua kun provosoidaan.

Mutta tällainen voittaminen apinamaiselle rinnan takomisella ja solvaamisella, se taitaa kyllä olla luusereiden hommaa.

Mutta tällainen voittaminen apinamaiselle rinnan takomisella ja solvaamisella, se taitaa kyllä olla luusereiden hommaa. Henkilöön menevä loukkaus voi levähtää omille silmillesi kuin lehmän läjä sähköruohonleikkurin kidoista.

Sillä vaikutat todennäköisesti pikkumaiselta, jos et osaa nousta herjan yläpuolelle. Ja yleisö saattaa kyllästyä pidemmän päälle pelkkään huuteluun ja älämölöämiseen.

On tietenkin loukkauksia, jotka ovat täysin sopimattomia. Niitä kutsutaan kunnian loukkauksiksi. Ja ne ovat poliisiasia. Varmista silloin, että sinulla on todistajia. Mutta poliisin puheille meno on äärimmäinen keino. Usein kannattaa hieman vähemmän kunniaan menevän herjaajan seurasta vain poistua sanoen, että on sitä parempaakin tekemistä.

Mutta jos on tarkoitus päästä jonkinlaiseen konsensukseen tai poliittiseen päätökseen, ota herja vastaan. Eritoten osoittaen hyvää huumorintajua. Oliko loukkaus nyt niin paha?

Jos se oli asiaton, voit vain nauraa, ja esittää Gyrano de Bergeracin tavoin itsestäsi vielä parempia ja jopa todenmukaisia loukkauksia. Jos kykenet nauramaan itsellesi, saat usein yleisön (ja mahdollisesti myös kiistakumppanisi) sympatiat puolellesi.

Jos kykenet nauramaan itsellesi, saat usein yleisön (ja mahdollisesti myös kiistakumppanisi) sympatiat puolellesi.

Ja sitten: keskity asiaan. Mistä ollaan samaa mieltä, mistä eri mieltä, ja mitä varten? Etsi vastapuolen puheenvuorosta kaikki se, mikä on edes jollakin tasolla järkeenkäypää. Sano, että tämä on hyvä pointti, koska sitä tukee se ja se, mutta siinä on se heikkous että näin tai noin.

Jätä siis sinä epäasiallisuudet omaan arvoonsa, ja vie keskustelua eteenpäin.

Severi Hämäri

— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava.

Kalaksi kalan paikalle eli miten yleisö hurmataan

— Severi Hämäri

Yleisön hurmaaminen on puhujan vaativin tehtävä. Miten taitavat puhujat herättävät meidän luottamuksen ja saavat meidät uskomaan heidän sanaansa? Onko siis olemassa retorista taikatemppua, joka vetoaa yleisöön kuin yleisöön?

Oletko nähnyt puhujan, joka on kuin hauki joka on unohtanut olevansa kala. Oletko silloin tuntenut myötähäpeää puhujan puolesta?

Entä oletko huomannut puhujan yhtäkkiä olevankin omissa nahoissaan? Tehneen tilan omakseen?

Vaikutelma voi olla häkellyttävä, ikään kuin puhuja olisi vienyt yleisönsä mukanaan rantakaislikkoon vaanimaan saalista.

Haukia ja ahvenia akvaariossa, Gerrit Willem Dijsselhof

Kyse on luonteesta, eli eetoksesta. Eetos, laajemmin puhuen, tarkoittaa niitä mielikuvia ja tuntemuksia, joita yleisö tuntee suhteessa puhujaan.

Onko puhuja heistä luotettava ja luonteva, luontonsa mukainen? Kysymys on tärkeä. Miten muuten yleisö voisi luottaa siihen, mitä puhuja sanoo? Onko esimerkiksi hänen sanojensa merkitykset välittömästi nähtävissä tai edes arvattavissa? Vai onko hänellä mielessään hämäriä piilotarkoituksia? Kenties hänen puheensa on merkityksetöntä hölinää, itsetarkoituksellista oman navan korotusta? Tai niin kieroa, että hänen olisi ollut parempi esiintyä Lasipalatsin kierreportailla.

Miten voimme tietää, voimmeko luottaa puhujaan, tai edes siihen, että hän kiermurtelee johdonmukaisesti?

Ongelma on kaksin verroin matoja kuhiseva itse puhujalle, sillä hän haluaa yleisönsä paitsi kuuntelevan, niin myös uskovan mitä hän sanoo. Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?

Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?

Aristoteles totesi, että “luonne on lähes tärkein vaikuttamisen syy.” Kuitenkaan hän ei anna meille paljon työkaluja luonteen esittämiseen. Ymmärrettävistä syistä. Tämä on nimittäin kinkkistäkin kinkkisempi ongelma. Yleisön hurmaamisen salaisuutta retoorikot ovat etsineet kuin se olisi kullankiiltoa hehkuva viisasten kivi.

Useimpiin yleisön tuntemuksista en pysty nimittäin vaikuttamaan. En voi vaikuttaa siihen, minkälaiset kasvot minulla on, tai minkälaisia ennakkoluuloja yleisö omaa juuri tällaisiin kasvoihin liittyen. Enkä voi vaikuttaa siihen (ainakaan juuri puhuessasi), mitä yleisö on kuullut minusta ennalta.

Kolmeen asiaan voin kuitenkin vaikuttaa: maineeseeni, pukeutumiseeni ja puheeni sisältöön. Näistä tulevat imagokauppiaiden suosimat tekniikat. (1) Käyttäytymällä tietyllä tavalla luon itselleni tietynlaisen imagon. Imagon luominen käy hitaasti. Tästä syystä maineen muokkaus harvoin auttaa minua juuri puhuessani, vaan minun on täytynyt ennakoida tilanne ajoissa.

(2) Pienemmällä valmistelulla voin valita miten pukeudun, miten kampaan hiukseni, miten seison, ja minkalaisella äänellä puhun. Nämä ovat välittömiä, hetkellisesti tehokkaita keinoja. Niihin voin vaikuttaa erittäin paljonkin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta valitettavasti näiden välineiden teho hälvenee nopeasti: kaikki me tiedämme, miten vakuuttavalta taitava myyntitykki tuntuu, kunnes olemme kuunnelleet tarpeeksi kauan ja taika on haihtunut.

Entä mitä sanon? (3) Voin valita sen, miten otan luotettavuuteni huomioon puheessani. Voin argumentoida omaa eetostani paremmaksi esittelemällä aiempia tekojani tai antamalla muiden antamien todisteiden puhua puolestaan. Tämä voi tosin käydä noloksi, sillä itsekehun ominaistuoksu voi viedä yleisön huomion toisaalle.

Nämä kolme voivat olla tehokkaita, mutta riskialttiita keinoja. Onko olemassa jotain parempaa? Kyllä vain.

Jos olen oikein taitava, voin osoittaa, että olen juuri se henkilö, jota yleisön pitäisi nyt kuunnella.

Aristoteleen mukaan hyvään eetokseen kuuluvat hyveellisyys, oman edun tavoittelemattomuus (eli “hyvä tahto”) ja käytännön järki. Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.

Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.

Mutta valittettavasti näitä ei noin vain tyhjästä tuoteta. (1) Hyveellisyys on katsojan silmissä. He luottavat henkilöihin, jotka edustavat sellaista hyvää ihmistä kuin he haluaisivat itse olla. Rosmojen hyve muodostuu eri sorteista kuin poliisien tai koirankasvattajien. Tässä kohtaa hyveellisyys edellyttää, että tunnet paitsi itsesi, niin myös yleisösi.

(2) Oman edun tavoittelija vaikuttaa kaikista epäilyttävältä. Siksi tämä hyveellisyyden erityistapaus vaatiikin erityistä huomiota. Jäävätäänhän ihmisiä vähemmästäkin. Eli siksi on hyvä vaikuttaa puolueettomalta, hyväntahtoiselta, vaikkakaan kukaan ei oikeasti ole koskaan täysin puolueeton.

(3) Kolmas tekijä olisikin helppo osoittaa, jos sen on tullut hankkineeksi. Eli käytännön järkevien ratkaisujen esittäminen kulloinkin kyseiseen ongelmaan antaa paljon painoarvoa puhujalle tai kirjoittajalle. Mutta mistä on kyse?

Käytännön järki ratkaisussa on sitä, että ratkaisu vaikuttaa kuin kuka tahansa olisi sen voinut keksiä, jos vain olisi ollut vähän itseään fiksumpi ja pysähtynyt miettimään. Näin silloinkin, kun ratkaisu on mahdollisesti vaatinut huomattavia ponnistuksia. Sen on vaikutettava helpolta, selvältä ja silti hieman yllättävältä. Pelkkien kielenkärjeltä pyöräytettyjen neuvojen lateleminen ei tässä auta.

Eli ei tämäkään ihan simppeliä ole.

Käytännön järki vaatii treenaamista, suunnittelua, ja valmistelua. Ongelma on esitettävä ensin ymmärrettävässä muodossa — yleensä edellyttäen huomattavien pohjatietojen haalimista ja huolellista pohtimista ennalta. Seuraavaksi ongelmaan on tarjottava hyvä ja oivaltava ratkaisua, joka kuulostaa siltä, että se olisi kaikkein luentevin tapa käydä asian kimppuun. Tämäkin vaatii paitsi oivallusta, niin myös huolellista suunnittelua ja esittämistä.

Kyseessä onkin tavallaan taikatemppu. Taikurin tavoin puhujan on valmisteltava huomattavasti vaikuttaakseen välittömältä oivalluksineen — tehdäkseen niistä helppoja omaksua.

Vaativaa? Kyllä, mutta takuulla sen arvoista. Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.

Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.

Paitsi, jos olet se moraaliton manipuloija, joka on oppinut vaikuttamaan puolueettomalta, hyvältä tyypiltä, jolla on peukkuratkaisu pulmaan kuin pulmaan. Siis ratkaisu, joka ei leviä käsiin vasta kun olet kaukana verottajan, virkavallan ja voudin ulottumattomissa.

Tietenkään en kehoita käyttämään näitä taitoja manipulointeihin ja mainoskikkoihin.

Mutta en voi sitä estääkkään. Voin vain todeta Kom-teatterin teatteriteknikon sanoin (kun hänen avustajanaan kiinnitin vaatetangon pukuhuoneeseen): ”Samalla vaivalla olisit saanut sen myös suoraan!”

Katso vaikka ostoskanavaa. Useimpien infomainosten rakenne on (1) ”Univaikeudet / kasvisten pilkkominen / pohjelihasten muoto on ongelma, joka sinullakin varmasti on!”, (2) ”Hei, olen se ja se, tunnettu siita ja siitä…” ja viimeiseksi (3) ”Nyt olemme kehittäneet ongelmaan helpon, selkeän ratkaisun! Vain 99€…”

Infomainosten retoriikka on räikeää, mutta oikeilla jäljillä. Samat periaatteet jylläävät, mutta hienovaraisuutta ja sopivuutta, eli decorumia tarvitaan yleensä enemmän, kun puhut yleisön edessä.

Tämä on se rantavesi, johon sukelsimme puhujan matkassa. Decorum muodostaa monella tavalla retorisen eetoksen ytimen. Se että on kuin omassa elementissään on decorumia.

Se on sitä, että puhuu juuri sopivasti, näyttää juuri oikealta — sopivalta. On sopivan ironinen hipsterien parissa, lipevänluotettava poliitikkona, jörö suomalaisena. Sitä, että on sitä jotain jotakin — määrittelemättömän sopivaa. Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.

Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.

Kyseessä on, kuten arvata saattaa, kuulijoiden, katsojien tai lukijoiden tuntema tunne. Heidän tunnearvostelmansa tekstistä, sen esityksestä ja minusta puhujana tai kirjoittajana: olenko sopiva vai en?

Richard A. Lanham jopa toteaa decorumin olevan lähellä sellaisia keskeisiä ja lähes kaikkea määrittelemistä uhmaavia antropologisia käsitteitä kuin “akkulturaatio” ja “kulttuuri”. Vaikka viime kädessä kuulijat ja lukijat määrittävät oman decorumin tunteensa, ei se tapahdu tyhjiössä. Kyse on vuorovaikutuksesta ihmisten välillä, heidän “kulttuuristaan”.

Kyse on myös vuorovaikutuksesta esityksen ja yleisön välillä. Puhuja vaikuttaa yleisön valmiuteen hyväksyä asioita luontevina omilla valinnoillaan, omalla esiintymisellään, ja, no, olemalla hyveellinen, hyväntahtoinen ja käytännön järkevä.

Lanham sanoo, että yleisö yleensä tajuaa ja tunnistaa heihin kohdistetut retoriset keinot. Siksi luottamus yleisön ja puhujan välillä antaa mahdollisuuden ikään kuin ”unohtaa” tai jättää huomiotta esityksen tehosteet. Yleisö hyväksyy tällöin puhujan eetoksen ja esityksen heille sopivana.

Näin puhujat aktiivisesti muokkaavat sitä, mikä on sopivan kuuloista. Tästä muodostuu puhujan vastuu: toiminnallaan hän muokkaa myös tulevien puhujien sopivuuden mittaa.

Oletko siis eettinen puhuja vai vain vedessä kiiltelevä syötti?

Severi Hämäri

Seuraava artikkeli ”Kiitos sinulle, joka tämänkin artikkelin kirjoitit…” julkaistaan 3.9.

Lue myös: TWIIVISTÄKIN TWIIVIIMPÄÄ — NÄIN KITEYTÄT OLENNAISEN KUUTEEN SANAAN, PATEETTISTA, HERRA PRESIDENTTI — ELI MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME TUNTEELLA? VAIN MUUTAMAN NAURUN TÄHDEN: MITÄ ASIANTUNTIJAN KANNATTAISI OPPIA STAND-UP -KOOMIKOILTA ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Pateettista, herra Presidentti — Eli mistä puhumme kun puhumme tunteella?

— Severi Hämäri

Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi. Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi? Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?

Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?

Vaikka ihmisen paras ystävä on suloinen löytökoira (tai vaikka kilpikonna) nimeltään Kyösti — puhujan paras ystävä on tunteellisuus:

Huumorilla saat yleisön mukaan. Korostamalla aiheen (ja myös yleisön) tärkeyden tuntua kuulijat pysyvät hereillä. Ja lopettaen sopivalla tunteellisella pauheella kuulijat nousevat valmiina toimintaan raikuvien aplodien lyödessä tahtia.

His Master’s Voice, Francis Barraud (1856-1924). Tämä erittäin tunneherkkä kuva on löytänyt tiensä myös mainokseksi.

Tämä on kaikkien puhujien unelma. Puhua niin, että yleisö ottaa jokaisen sanan vastaan kuin koiranpentu, joka kuulee omistajansa äänen. Tai kuin suklaakuorrutetun palan kultaa — sanojen sytyttäminä käyden spontaanisti tanssimaan kuin John Belushi Blues Brothersin kirkkokohtauksessa. Tunteellisuus vaikuttaisi olevan avain tähän. Taitavaa tunteen nostatusta kutsuttiinkin antiikissa nimellä pathopoeia, sanan mukaisesti, tunnerunoutta.

Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi. Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi? Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?

Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?

Puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan.

Kaikki on sallittua rakkaudessa ja retoriikassa — paitsi kuluneimmat kliseet. Aristoteles sanoi, että retoriikka on pohjimmiltaan taito, joka sinällään ei ole hyvä tai paha, vaan sitä voi käyttää molempiin. Mihin muuhun enemmistö mainoksista perustuu, kuin emotionaaliseen sumutukseen?

Aristoteles olisi varmasti seurannut mainoksia, vaalimainonnasta viilipyttyyn, kauhun ja inhon sekaisella mielenkiinnolla. Hän kehotti oppilaitaan pidättäytymään hyvässä kaiken tämän epärehellisen tunne-sun-muun-kieroilun sijaan. Kieroilu on tosin tunnettava, raa’an Arskan mielestä, sillä kierot puheet ja puhujat on fakta — ja todellinen totuuden ystävä tuntee kaikki tunnetut faktat. Sitä paitsi totuuden ystävä tietää myös, mitkä asiat ovat ”totuuden vihollisia.” Totuuden ystävä käyttää tunnesooloja niin sopivasti ja hillitysti kuin vain viileä jazz-kissa osaa — oikeissa kohdissa, oikeaan aikaan — totuuden tukena.

Oli miten oli, puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan. Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.

Käykäämme tunnevirheiden pariin ennen kuin perehdymme siihen, mikä tekee niistä “virheitä” ja pohdimme miten tunteilla tyylikkäämmin. Seuraava lista tunnevirhepäätelmistä toimii myös ostajan oppaana niille, jotka haluavat olla nautiskelijoita sen suhteen, minkälaista näädänmakuista viiniä heille kulloinkin tarjoillaan. Varoitus: teksti sisältää latinan ja kreikan kielisiä lainasanoja. Ei siis heikkohermoisille!

Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.

“Pelko” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

Erityiset tunteisiin vetoamiset lienevät tuttuja, turvallisia. Ennemmin kuin perusteltaisiin jotain päätöstä, nostetaankin pöydälle jokin vallitseva tunnetila. Ja jos sitä ei ole, se nostatetaan. Muutamia klassikoita: argumentum ad odium on vetoamista vihaan, ad metum on vetomista pelkoon, ad superbiam ylpeyteen, ad invidiam kateuteen. Jokaisen perustrollin työkaluja, siis.

Ad modum puolestaan vetoaa kohtuullisuuden tunteeseen — ruotsalaiset tuntevat tämän topoksen, eli puheenaiheen ja -tavan, nimellä ”lagom” . Ad modum on läheistä sukua virhepäätelmälle ad temperamentiam, eli uskomukseen siitä, että keskitie on ainoa oikea valinta, koska se on äärimmäisyyksien välissä (syödään vanhaa pullaa, koska se ei ole niin kylmää tahi kuumaa).

Asiaan liittymätön joviaalisuus (kreikaksi Charientismus), välihuutelu eli heklaus (netissä: trollit) ja tyhjän nauraminen ovat puolestaan tunteisiin vetoamista, jotta itse asia unohtuisi ja keskityttäisiin nauramaan sujuvalle sutjautukselle. Politiikassa se on tehokas näädän työkalu, sillä usein poliitikot vetoavat omaan maineeseensa, ja röhönauru on omiaan pudottamaan pönöttäjää pari askelmaa alas vallan tikkailla… Paitsi jos kyseessä on joku Stalin, joka passittaa naurattajan, koko matkan nauraen, Siperiaan.

Läheinen kaveri edelliselle on osuvat mutta kierot sanavalinnat ja niihin liittyvät tunnelataukset — doublespeak eli kaksoispuhe. “Työelämän joustot”, “sopeuttaminen”, “verosuunnittelu” ja “ennakoiva hyökkäys” ovat tällaisia, joissa positiivisen kuuloinen sana pyrkii hämäämään — no, ei varmaan juuri ketään viime kädessä.

Joskus paatoksesta nimittäin tulee bateettinen—tahattoman koominen. Toisinaan taitava puhuja toki tarttuu tilanteen koomisuuteen tarkoituksella ja antaa tulla täysilaidallisen näennäisen tahatontan naurattavuutta (“onko tämä mikki päällä” lienee se kaikkein kulunein…), jonka jälkeen siirtyy itse asiaan. Ja onhan itsetietoinen “tahaton” koomisuus osa hipsteriyttä, meidän ironian aikakauden “nuorisomuotia.”

Mutta usein bathoksen kohtaa kun sen isoveli pathos on eksynyt teille tiettymättömille ja puhujaa ei enää sfääreistä saa kiskomallakaan alas. Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen.

Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen

“Surumielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

Muita erityisiä virheen muotoja ovat esim. argumentum ad misericordiam eli vetoaminen sääliin ja argumentum ad baculum, vetoaminen nuijaan eli uhkailu väkivallalla tai muilla epämiellyttävyyksillä. Tämä jälkimmäinen on kansainvälisen politiikan kielenkäytössä melkein arkipäivää: esimerkiksi Venäjä-pakotteet, uhkavaatimukset ja kauppasaarrot. Baculumin erityistapaus on argumentum ad nauseam, eli jankkaaminen kyllästymiseen saakka… se jos jokin on tuskainen tunne. (Elokuvakäsikirjoituksissa tyypillinen känniriita yleensä muodostuu toistamalla vuorotellen baculumia ja nauseamia.)

Ad misericordiam on perheen sisäisen politiikan perustyökalu, josta esimerkkiä ei varmasti tarvitsisi edes antaa: ajatellaan vain kolmetoistavuotiasta itkukohtauksen partaalla, kun pitäisi tehdä kotitöitä eikä chatata kavereiden kanssa: “Me ei olla nähty koko kesänä…”. Tai sitä 35-vuotiasta pelaamassa WOWia tai Candy Crushia: “Mä en ole koko päivään pelannut!”

Tommi Paalanen puolestaan (tuoreessa blogi-kirjoituksessa Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen) kuvailee erinomaisen hyvin ad misericordiamin käyttämistä trollaukseen ja keskustelukumppanien nujertamiseen feminismi-, miesasia-, ja sukupuoliblogeissa sekä -keskustelupalstoilla:

”Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu ”etuoikeutettujen” ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.”

Toisaalta koomikko Groucho Marxin ad misericordiam Chicolinin oikeudenkäynnissä elokuvassa Duck Soup on legendaarinen (Chico-veljen heittäessä väliin aivan parasta asiaankuulumatonta jovialiteettia):

Kolme tunnevirhettä on ylitse muiden — vaarallisuudessaan:

Toiveajattelu, joka hieman yllättäen on myös virhepäätelmien aatelia (“I have a dream…” on loistava puheen avaus, ei perusteltu argumentti), on myös vetoamista tunteisiin, niihin tulevaisuuteen liittyviin haaveisiin ja pelkokuviin. On yleistä ja harmitonta toiveajatella vaikka: Kun voitan lotossa… Kun saan ylennyksen… Kun saan apurahan…

Sen sijaan toiveajattelu yltiöpopulistisessa politiikassa, likaisessa bisneksessä sekä kaikenmaailman helppoheikkien suissa käy toisinaan vaaralliseksi: “äänestätte meitä / ostatte meidän osakkeita / otatte pillerin ja kaikki ongelmasi häviävät kuin Kaizer Soze. Puufh… ja ne ovat menneet.” Ja kaikki ilman perusteita sille, että ensimmäinen liittyisi jälkimmäiseen, tai olisi edes unelmantäyteisen puheen seasta uutettavissa. Vain hypeä hypen perään, jota seuraa ihmettely, kun asunto on mennyt, vatsavaivat eivät parantuneet ja olet matkalla vankilaan aivan uuden ja ennenkuulumattomaan rikokseen syyllistyneenä.

Pateettinen virhepäätelmä ei ole rikos, mutta sen ehkä toisinaan pitäisi olla. Kun liitämme inhimillisiä tunteita esimerkiksi satuolentoihin, tietokoneisiin, lemmikkeihin, kansakuntiin tai yrityksiin, ”syyllistymme” pateettiseen virhepäätelmään. Sinällään inhimillistä inhimillistää, mutta metsässä ollaan kun johdamme näistä kuvitelluista tuntemuksista lopputulemia.

Ajatellaan vaikkapa niin outoa ajatusta, että meidän yrityksellä on uskonnollis-moraalinen vakaumus eli siis tuntemus liittyen uskonnollisiin ja moraalisiin asioihin. Siksi yrityksemme ei vaikka voi hyväksyä raskauden ehkäisyä. Kyse on firman uskonnollisten tuntemusten loukkaamisesta! (Tätä on vaikea kuvitella todeksi, mutta niin juuri on yhdysvalloissa käynyt: http://nyti.ms/1z2wsTK).

Pateettinen virhepäätelmä ei siis ole vaaraton, vaikka se kuinka siltä kuulostaakin. Kyseessä erityistapaus antropomorfismista, eli ihmisen erityispiirteiden liittämisestä muihin kuin ihmisiin. Hiljattain Sir Anthony Kenny puhui antropomorfismien vaaroistoa Georg Henrik von Wrightin kunnialuennolla.

Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa.

Virhepäätelmien kuningatar on argumentum ad sentimens superior — vedotaan siihen, että tunteet (ja varsinkin ne loukkaantuneet tunteet) ovat tärkeämmät kuin mikään muu, kuten järki, kohtuus, turvallisuus, oikeudenmukaisuus jne, jne, jne. Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa. Jotenkin nämä tietynlaiset tuntemukset maagisesti ratkaisevat kaikki ihmiselämään ja yhteiskuntaan liittyvät murheet.

Viehättävä ajatus, eikä mikään ihme, että se on niin vetoava. Kuka haluaa olla kylmän kiskoinen välittämisen, rakkauden ja positiivisuuden vastustaja? Juuri välittämisen puutteesta syytetään (asiattomasti) usein niitä poliitikkoja, jotka kyseenalaistavat ajatuksen ns. Suuresta yhteiskunnasta…

“Ylimielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

Ellei jollakulla ole tiukkaa tutkimusta tarjota siitä, että todellakin positiivinen ajattelu ratkaisee nämä ja nämä ongelmat, kyseessä on vain toiveajattelu. Kylmäkiskoisia ihmisiä tarvitaan osoittamaan, että tutkimusta sekä sosiaalityötä tarvitaan näiden ongelmien ratkomiseksi. Eli myös vihreää, riihikuivaa, kevyesti paahdettua rahaa pelkän positiivisuus-välittämislätinän lisäksi.

Jos on niin, että haluatte laittaa klassisen nimen käydylle keskustelulle (jonka sisältöön en käy tässä tarttumaan), niin juuri tästä sentimens superior virhepäätelmästä, presidentti Niinistö, teitä on syytetty kun aloititte kampanjan Ihan tavallisia asioita.

Mutta jos kerran tunteilu on sopimatonta, niin miksi sitten sanoin alussa sen olevan välttämätöntä? Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä. Käykäämme siis pienelle kiertokäynnille retoriikan teoriaan ennen kuin katsomme miten käyttää tunteita puheessa tyylikkäämmällä tavalla.

Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä.

Aristoteles tunnisti logoksen rinnalle ethoksen ja pathoksen vaikuttamisen keskeisinä välineinä. Logos tarkoittaa tässä yhteydessä argumenttia, eli sitä asia ydintä mistä puhutaan: perusteita ja väitteitä. Ethos ja pathos ovat puolestaan puheen psykologisia vaikuttimia ja ne juuri liittyvät tunteisiin. Ethos tarkoittaa luontevuutta, sitä onko puhuja kuin kotona omassa ympäristössään. Se koskee niitä tunteita, jotka puhujan olemus ja maine nostattavat hänen kuulijoissaan.

Pathos on puolestaan ne tunnetilat, jotka liittyvät itse esitykseen ja ennen kaikkea sen yleisöön. Ne tunteen, joita puhuja tuntee ja pyrkii nostatattamaan yleisössään puheensa avulla, ovat osa pathosta. Pathos on puheen hymiö: ohje sille, miten puheen sisältö tulisi ottaa vastaan.

Cicero painottaa kirjassaan Puhujasta, että puhuja näyttää oman tunnetilansa ja tämä on se mitä hän välittää kuulijoilleen. On suuttunut ja yrittää suututtaa; on rauhallinen ja yrittää rauhoittaa; on iloinen ja yrittää ilahduttaa. Tunnetilan voi toki esittää, mutta se on paljon vaativampaa kuin sen aidosti tunteminen. Hyvät näyttelijätkin hakevat omasta kokemusmaailmastaan aidon tunteen esityksensä tueksi.

Ilman näitä psykologisia vaikuttimia (ethosta ja pathosta) itse argumentin sisältö ei välity kuulijoille. Aristoteles ja Cicero eivät ole tässä yksin, vaan nykypsykologian ja neurotieteen mukaan tunteet liittyvät läheisesti asioiden omaksumiseen ja uuden oppimiseen. Jos asia esitetään niin, että se ei heräytä viisaria, ei sitä yksinkertaisesti tahdo ihmismieli seurata (tästä oli aiemmin puhetta).

Toisaalta ilman argumenttia niin ethos kuin pathoskin voivat vain pullistella vaikka kuinka vailla mitään sisältöä ja tarkoitusta, useimmiten herättäen yleisön komiikan tajun. (Tästä tosin on poikkeuksiakin, kuten bushismit. Niissä ei ole päätä eikä häntää, jos ei niin loogisesti kuin kieliopillisestikaan. Mutta silti ne jollain tasolla vetosivat valtavaan osaan amerikkalaista yhteiskuntaa, sillä bushismit tuntuvat tunnetasolla järkeviltä.)

Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen

Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen. Ihminen ei opi ilman motivoivia tunteita. Ihminen ei tee mitään ilman motivoivia tunteita. Pelkkä asiasisältö ei muuta mitään. Vasta kun ihminen tuntee olonsa joko uhatuksi, halutuksi, toivotuksi, loukatuksi, tärkeäksi tai vaikka ymmärretyksi alkaa hän tekemään jotain asian hyväksi.

Kuten Aristoteles sanoi, pohjimmiltaan tunteet liittyvät mielikuviin ja vaikutelmiin, jotka puolestaan nojaavat siihen, mitä uskomme ja tiedämme. Tunteet liittyvät siihen, miten kuvittelemme asioiden olevan: miten toivomme niiden kääntyvän, ja mitä pelkäämme tulevan. Ne liittyvät vaikutelmiin todellisista ja oletetuista loukkauksista. Toisaalta ne liittyvät mielikuviin todellisesta ja oletetusta yhteenkuuluvuudesta — siitä tuesta mitä olemme saaneet tai luulleet saaneemme. Tai josta luulemme jääneemme paitsi.

Taitava puhuja muokkaa tunteita tarttumalla mielikuviin ja vaikutelmiin, luoden uusia sekä muunnellen vanhoja. Toisaalta, näiden puhujan luomien ja muokkaamien vaikutelmien lisäksi yleisön mielessä olevat valmiit vaikutelmat osin määräävät sen, miten puhujan tunnelataus tulkitaan. Nämä uudet ja vanhat mielikuvat, herra presidentti, lopulta määrittävät onko puhuja tai kirjoittaja yleisöstään tunteellisen koskettava vai bateettisen naurettava.

Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian… Annan tässä silti pari karkeaa, mutta hyödyllistä vinkkiä, unohtamatta niihin liittyviä riskejä.

Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian…

1. Muista asiasisältö. Tunteet tulevat sen tueksi. Ilman kunnolla perusteltua argumenttia yleensä puhuja jättää kuulijoille vain kuumaa ilmaa ja puhkumista vailla palloa johon sen laittaisi. Ilman argumenttia tunteellisuus on vain virhepäätelmää virhepäätelmän perään. Mutta pelkkä logos ilman tunnetta ei anna tarttumapintaa kuulijoille.

2. Tunteet, jotka ovat varmoja tehokeinoja, ovat suuttuneisuus ja huvittuneisuus. Suuttunut yleisö on valmis välittömiin toimiin. Parhaiten tähän pääsee, kun antaa yleisön ymmärtää, että heitä on halveksittu ja vähätelty. Tai heille tärkeitä asioita on halveksittu ja vähätelty. Dissaus herättää mehukkaan vihaisuuden ja kostonhimon. Ongelmallista suuttumuksessa on, että se tuppaa laantumaan pidemmän päälle. Lisäksi sitä on hankala hallita, ja se voi muuttua silkaksi vihan lietsonnaksi. Joten varaudu siihen, että vastapuoli saattaa syyttää sinua ad odium -virheestä: vihapuheista.

Huvittuneisuus herättää vähemmän närää, mutta jos homma menee pelkäksi hauskuutteluksi, asia unohtuu — vähintään yleisön mielessä seuraavana päivänä, kun he yrittävät vain toistaa näppärää sutjautusta työkavereilleen. He keskittyvät nauttimaan ja nauramaan. Tästä syystä parodia ja ironia eivät ole tehokkaimpia välineitä massojen hallinnassa. Tosin massojen miellyttämiseen niistä on.

Toimi siis vaikka näin: Kokoa yleisösi yhteen aloittamalla hauskasti, mutta siirry asiaan pian sen jälkeen, viljellen muutamia tarkkaan valittuja nokkeluuksia matkan varrella vakavoituen loppua kohden.

3. Patriotismi, isänmaallisuus on toinen tehokas tapa saada kiinni tunteista. Tosin perinteinen isänmaallisuus on hieman huonossa huudossa ja siksi jossakin määrin saattaa mätkähtää puhujan omille kasvoille. Mutta usein tehokkaampi locus communis, eli meikäläisyys ja heimolaisuus on samaa juurta. Meidän firma. Me hevosharrastajat. Me autokauppiaat. Me telakan steppaavat levyhitsarit.

Vetoamalla yhteenkuuluvuuteen saadaan usein toivottu tunnetehostus. Tähän meikäläisyyteen perustuu myös ethokseen liittyvä sympaattisuus puhujaa kohtaan, ja siksi puhuja usein yrittää tavalla tai toisella olla edes vähän samanlainen kuin kuulijansa. Varaudu syytöksiin populismista.

4. Voit vedota esimerkillisiin ihmiseen, johonkuhun jonka kaltaisia yleisö haluaa olla. Tavallaan edellinen meikäläisyyden tuntemus tiivistetään oman heimon johtajaan tai symboliin. Timo Soini teki hiljattain näin, verratessaan itseään Muumipeikkoon. Vertaus on tehokas tapa nostaa esille (tässä tapauksessa kuvitteellinen) henkilö johon yleisöllä on vahva tunneside. Soinin vertaus on herättänyt, ymmärrettävistä syistä, närää.

On olemassa myös sopiva klassinen retorinen kuvio esimerkillisen ihmisen nostamiseen esiin: sivuhuomautus eli apostroofi. Puhutellaan jotakuta kesken puheen ja käytetään tätä henkilöä tunteen kanavoimiseen. Kyseessä voi olla yleisön jäsen (Rouva ministeri, näytä meille esimerkkiä…) tai joku joka ei ole paikalla (Mannerheim, meidän on oltava kuten sinä…), tai jopa jonkin elottoman personifikaatio (Yliopiston seinät, olette nähneet paljon, mutta annammeko teidän myös nähdä tämän tapahtuvan…). (Apostroofia voi toki käyttää muuhunkin, kuten jonkun halveksutun puhutteluun: tätäkö sinä halusit, Adolf!). Varaudu kuitenkin myös syytökseen valheelliseen auktoriteettiin vetoamisesta.

5. Apostroofin lisäksi tunteita voi tuoda esiin kertomalla tarinoita: nappaamalla vaikka yleisö mukaan mielenkiintoiseen tarinaan löytökoirasta, jolta puuttui toinen takajalka ja pala korvaa. Mutta tämä serapi oli aina niin iloinen kuullessaan tutun äänen. Luottamus, se näkyi sen ruskeista silmistä harmaalaikukkaan pitkän turkin alta. Enempää ei varmaan tarvitse sanoa, kuin että Hollywoodissa lähes kaikki sarjat saavat jatkoa, joiden pilottijaksossa on koira… Mutta jos tarinasi karkaa lapasista, varaudu syytökseen asian vierestä puhumisesta.

6. Kun kyseessä on vakavat, voimalliset tunteet, tunnepitoisuutta lisätään tyypillisesti vähän kerrallaan. Puhutaan jopa tunteiden tukahduttamisen tärkeydestä — siinä mielessä, että puhujan on hyvä näyttää pyrkivänsä ennemmin pitämään tunteitaan kurissa kuin päästävänsä ne valloilleen. Näin yleisö ottaa sympaattisemmin tunteet vastaan. Voit tosin saada syytöksen muiden tunteiden manipuloinnista, jos jäät kiinni epäaitojen tunteiden tukahduttamisesta

7. Tunteet halutaan jakaa yleisön kanssa, ja puhujan on näytettävä esimerkkiä tunteen tuntemisessa. Sitä ei voi vain sanoa, vaan se pitää näyttää. Siksi puhujan ei yleensä kannata piiloutua pöntön, papereiden tai powerpoint-esityksen taakse: yleisö lukee tunteesi asennostasi, äänestäsi ja kasvoiltasi — anna heille siihen mahdollisuus.

Mutta rajansa kaikella. Muistetaan bathos, joka tulee kylään, kun krokotiilin kyyneleet valuvat, miehusta revitään ja tuhkaa ripotellaan hiuksiin. Usein suositellaankin aloittamaan mahdollisimman neutraalisti ja rauhallisesti, puhuen suoraan ja yksinkertaisesti. Selkeästi. Lyhyin lausein.

Kuunnelkaa vaikka Timo Soinia, joka on tunnepitoisten puheiden sulkahatuton suomenmestari. Soinin yksinkertainen, kansanmakuinen, ja siis itse asiassa erittäin sofistikoitunut, tarkkaan harkittu ja koulittu retoriikka ei jätä ketään kylmäksi — oli sitten hänen puolellaan tai ei. Sama pätee presidentti Niinistöön, joka myös hallitsee tunnepitoisen puheen. Oli se mieleesi sitten bateettista tai pateettista — Niinistöltä ei yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat selkeät lauseet ja ilmaisut hetkessä lopu.

Tai jos Soini ja Niinistö eivät ole makuun, niin kuunnelkaa Pharrell Williamsia tässä kappaleessa:

Yksinkertaista mutta vakuuttavaa.

Severi Hämäri

Lue myös: VAIN MUUTAMAN NAURUN TÄHDEN: MITÄ ASIANTUNTIJAN KANNATTAISI OPPIA STAND-UP -KOOMIKOILTA, MESTARILLISEN MUISTIN SALAISUUS SEKÄ ANTIIKIN RIVOT JA MIELTÄ HÄIRITSEVÄT MIELIKUVAT, ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

	Faktabaarin julkaisu…: Näinkö vältän väärän virheen?…
	Tosi tarkoituksella:…: Tyylistä
	Moralistinen öyhötys…: Vain idiootti yrittää voittaa…
	Moralistinen öyhötys…: VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMA…
	Moralistinen öyhötys…: Älä sä tästä ala, eli mikä ihm…

PUHUJAKOULU

TULE KUULLUKSI

Tunteet

Vain idiootti yrittää voittaa — Mutta miten tehdä se tyylikkäästi?

Sähän et mua määrää — Määritelmistä, leimaamisesta ja kiusaamisesta?

Näin menee hirret Quintilianuksen talossa: Vakuuttavan puheen tappovarma rakenne

Asiallinen argumentti ja miten se tehtiin — Miten vakuuttaa toiset ilman riitaa?

Älä sä tästä ala, eli mikä ihmeen ad hominem säkin luulet olevasi?

Kalaksi kalan paikalle eli miten yleisö hurmataan

Pateettista, herra Presidentti — Eli mistä puhumme kun puhumme tunteella?

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä: