Markus Neuvonen

ALATYYLI JA TABUKIELI

Trigger-varoitus, osa 2

— Markus Neuvonen

Alatyylissä puhuminen ei retoriikassa suinkaan siis tarkoita, että kiroilisin kuin olisin klingon-kielinen merirosvo synnyttämässä ilman epiduraalia.

Kirjoitussarjan aiemmassa osassa käsittelimme loukkaantumista ja siihen liittyviä leimahduksia eli ”loukkaantumisgateja” – kuinka ne syntyvät ja mitä niissä oikein tapahtuu. (Seuraava verbaalista väkivaltaa käsittelevä osa julkaistaan näillä näkymin 19.8.)

Loukkaantumisgateissa toistuvasti nousee esiin käytetyn kielen ”alatyylisyys” ja sen loukkaavuus. Kyseessä on kielenkäyttötapa, jota ei selvästikään saisi harrastaa. Eihän siitä muuten jaettaisi sapiskaa: äidinkielenopettaja ei komentaisi siitä käytävään häpeämään, eikä päivystävänä dosenttina keikkaa heittävä korkeakirjallisuuden rakastaja pyörittelisi sille niin dramaattisesti silmiään. Vaan mitä tämä halveksittu ”alatyylisyys” ylipäätään on?

Käsittääkseni se on termi, joka on lähtenyt elämään omaa elämäänsä alkuperäisen käyttötarkoituksen ulkopuolella. Kenties selkein luonnehdinta nykymerkitykselle olisi jotain tähän suuntaan: ”Keppihevonen, jolla voidaan mukiloida jotakuta tilanteeseen sopimattomasta puheesta.”

Mies tekee rivon eleen, Godfried Schalcken.

Aina ei ollut näin. Alkuperäinen käyttötapa termille ”alatyyli” oli huomattavasti mielekkäämpi. Alatyyli oli yksi, täysin hyväksyttävä tyylilaji muiden joukossa. (Lue tyylistä lisää Mestaripuhujasta.) Klassisessa retoriikassa eroteltiin usein tyylin kolme tasoa: ornamentaalinen ja juhlava ylätyyli, kollegiaalinen ja puolivirallinen keskityyli, ja arkinen ja suora alatyyli. Ylätyyli soveltui hautajaisiin, virkaanastujaisiin ja muihin seremoniallisiin tilanteisiin, joissa puheet olivat suunniteltuja ja niiden tarkoitus oli herättää yleviä tunteita. Keskityyli oli ammatillisiin ja opetustilanteisiin sopiva tyyli – voit ajatella esimerkiksi vahatauluversioita PowerPoint-presentaatiosta, kun roomalaiset ’stormasivat aikansa innoveissöneitä. Alatyyli oli normaalia, arkista ja pelkistettyä puhetta.

Alatyylissä puhuminen ei retoriikassa suinkaan siis tarkoita, että kiroilisin kuin olisin klingon-kielinen merirosvo synnyttämässä ilman epiduraalia. Puhun ainoastaan suoraan ja pelkistetysti, pehmentämättä ja koristelematta. Tällä tyylillä on itsestään selvä paikkansa, ja retorikolle se on taitolaji aivan kuin kaikki muutkin retoriikan tasot. Alatyyli on suoraa puhetta ihmiseltä ihmiselle.

Tyyli koskee myös aihevalintoja. Ylätyylin aiheet liikkuvat abstraktien ajatusten ja ylevien, hienostuneiden tunteiden ja ihanteiden maaperällä. Keskityylin aiheet ovat tyypillisesti työn, kaupankäynnin tai muista syistä kohteliaan etäisyyden säilyttävien asioiden piirissä. Alatyylin aiheet sen sijaan koskevat elämän välttämättömyyksiä: kaikkea arkista, yksityistä, teeskentelemätöntä ja ruumiillista.

ALATYYLI JA TABUKIELI

Toki kiroilu on alatyylistä. Mutta silti eri asia. ”Alatyylisyydestä” moitittaessa nimittäin kiinnitetään usein huomiota ns. ”tabukieleen”. Nämä usein sekoitetaankin keskenään. Tabukielellä tarkoitetaan mm. kulttuurille ominaisia kiro- ja voimasanoja, jotka tyypillisesti opitaan lapsuudessa toistuvien kieltojen ja vanhempien saamien tunnereaktioiden avulla.

Ajatuskokeena voimme esimerkiksi leikkiä ajatuksella, että sana ”möhkö” kiellettäisiin jostain syystä kokonaiselta sukupolvelta. Sitä ei saisi sanoa, ja lipsauttaminen olisi aikuisille useimmiten noloa. Ja jos lapset päästäisivät sen suustaan, niin järkyttyneet aikuiset komentaisivat saman tien saippuaa suuhun ja jäähypenkille. Sanalle kehittyisi ennen pitkää kiertoilmaisuja ja naamiointeja, ja pahan paikan tullen ihmiset sen kajauttaisivat ilmoille. Ulkopuoliset tietenkin pyörittelisivät silmiään, kun eivät tajuaisi, mitä pahaa sanassa muka on. Mutta juuri sillä tavalla mielivaltaista tabukieli on.

Etymologisesti esimerkiksi sana ”paska” ei ole ollut ns. ruma sana vaan ainoastaan vanhakantainen ilmaus ulosteelle. Tabusanaksi se on päätynyt rahvaanomaisuutensa takia, ja yläluokka on mahdollisesti 1800-luvulla ryhtynyt keksimään sille tästä syystä salonkikelpoisia kiertoilmauksia. Toisilla sanoilla on aiemmin ajateltu olleen taikavoimia, kuten ”vitulla”, minkä takia sen sanomista on varottu – hieman samaan tapaan kuin sanoja ”jumala” tai ”saatana”. Alkuperäiset syyt ovat hämärtyneet, mutta sanoihin liittyvät tunnereaktiot ovat pysyneet.

Uusia tabuilmaisuja syntyy kaiken aikaa, reaktiona aikamme arvoille. Esimerkiksi monet nykyään rasistiset ja seksistiset ilmaukset ovat muuttuneet sinänsä viattomista ilmauksista tabusanoiksi, koska niihin on joko liitetty halveksuntaa tai ne on tulkittu sellaisina. Ironisesti niiden tunnelataus on käyttökiellon takia muuttunut ainoastaan jyrkemmäksi ja entistä loukkaavammaksi.

Tabukielellä on oma paikkansa ajattelumme ekosysteemissä. Tabusana esimerkiksi helpottaa kipua, ja antaa voimakkaille, vaikeasti hallittaville tunteille tavan purkautua muuten kuin esimerkiksi väkivaltana. Viestinnällisesti ne nostavat puheen tunnelatausta tuntuvasti: esim. ”tosi hyvä” ei ole ihan yhtä hyvä kuin ”helvetin hyvä”.

Voimakkaat tunteet ovat kuitenkin varattu yleensä intiimeihin tilanteisiin, minkä takia tyylin kanssa täytyy olla tarkkana. Kun joku ojentaa minua ”alatyylisestä ilmauksesta” (ei ojenna, kiroilen niin harvakseltaan), kyseessä on ennen kaikkea syytös tyylirikoksesta: noin voimakas ilmaus ei sovi tähän tilanteeseen tai tähän suhteeseen.

Mutta ellemme kuulu viktoriaaniseen yläluokkaan tai koe olevamme henkilöhahmoja Jane Austenin kirjoissa, alatyyli ei ole ”kiellettyä” puhetta. Se vain kuuluu yksityisiin tilanteisiin ja läheisiin suhteisiin. Toisin sanoen suhteisiin, joissa voi luottaa, ettei kuulija loukkaannu suorasta puheesta. Ellei tarkoitus ole vartavasten loukata tai järkyttää.

Järkyttäminen alatyylisellä tabukielellä voi olla jopa mainio tehokeino, kuten esimerkiksi U. Kekkosen tokaisu ”Saatanan tunarit!”, A. Stubbin ”Vittu mitä paskaa!”, tai P. Väyrysen retorinen kysymys ”Voiko vitutukseen kuolla?” osoittavat. Ne eivät jätä mitään arvailujen varaan, vaan ovat vilpitöntä puhetta. Tai esimerkkinä alatyylisistä aihepiireistä: jos kesken ylevän, abstraktin kasvatusfilosofisen esitelmän sukeltaa hetkellisesti univelan, vaipanvaihtovuoroista käytyjen perheriitojen ja korvatulehdusten maailmaan, tulee luoneeksi tehokkaan kontrastin. Hiiteen alatyylin paheksunta.

TÖRKYPUHEEN JA SOLVAAMISEN JALO TAITO

Alatyyli nostetaan usein esiin solvaamisen yhteydessä. Mutta solvata voi monella muullakin tavalla. Alatyylissä tapahtuva solvaaminen nojaa suoraan puheeseen metaforien, ironian tai sanaleikkien sijaan, ja solvauksissa käytettyjen teemojen suhteen niin sanotusti ”sukeltaa etelään”. Mutta on eroja, tehdäänkö tämä hyvin vai huonosti.

Eräs retoriikkaan liittyvä huolenaiheeni kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa käsitellyn loukkaantumisgaten tiimoilta nimittäin oli puhtaan älyttömyyden lisäksi käytetyn alatyylin täydellinen luokattomuus, mielikuvituksettomuus ja tyylittömyys. Esimerkiksi blogaajaa solvattiin kuluneilla ja mauttomilla ”väärän seksuaalisuuden” teemoilla: huorittelua, spekulaatioita sukupuolisuuntauksesta ja niin edelleen. Sen lisäksi, että kommentointi oli kaikista muistakin syistä tuomittavaa, se oli myös väsyttävän tylsää.

Blogaajaa solvattiin kuluneilla ja mauttomilla ”väärän seksuaalisuuden” teemoilla: huorittelua, spekulaatioita sukupuolisuuntauksesta ja niin edelleen. Sen lisäksi, että kommentointi oli kaikista muistakin syistä tuomittavaa, se oli myös väsyttävän tylsää.

Aikuiset ihmiset, ettekö te tämän parempaan solvaamiseen pysty? Jos olisin äidinkielenopettajanne, olisin syvästi pettynyt. Ette ehkä pääsisi luokaltani. Ja olkoon tämä nyt myös kriittisenä huomautuksena äidinkielenopettajille: lopettakaa leikkimästä hienoa lyyliä, opettakaa lapsille alatyyliä. Kaikki voittaa.

Solvaaminen nimittäin vaatii tyyliä ja retorista ketteryyttä. Kunnon solvaus ei esimerkiksi kohdistu mielikuvitusolentoon, toisin kuin usein nettikommenteissa. Kunnon solvaus loukkaa siksi, että se on totta. Jos haluaa solvata jotakuta, pitää nähdä vaivaa sen eteen, että ymmärtää ketä solvaa ja mistä. Aito solvaus ei jätä pakopaikkaa eikä anna armoa. Se ei loukkaa kunniaa valheella, vaan totuudella.

Solvauksen keksimisessä on myös oma taiteellinen tai runollinen ulottuvuutensa, ja tämän laiminlyönti on lähes rikollista. Hyvä solvaus vaatii solvaajalta kärsivällisyyttä maistella erilaisia tapoja ilmaista haluamansa asia, leikkiä vaihtoehdoilla, etsiä sopivia vertaus- ja mielikuvia ja löytää juuri oikeat sanat naulaamaan nuo saastaiset ja myrkylliset teesit oveen – kuin alatyylisen solvauksen suurmestari Martti Luther ikään.

Viestintäammattilaisena kyseinen bloggari ei näin tehnyt ja hyvä niin, mutta ajatellaan, että itse olisin tuon loukatun feministiblogistin asemessa. Vaikken itsekään näin tekisi ja aivan samasta syystä kuin hänkin, jostain mieleni oikusta haluaisin kuitenkin solvata takaisin näitä nimimerkkinsä suojista vikiseviä koprolalistikkoja. Alleviivattakoon, etten itse tekisi näin, se olisi aivan liian armeliasta niin huonosta käytöksestä. Enkä suosittele ketään muutakaan lähtemään tähän leikkiin, koska siinä polttaa nopeasti poloiset sormensa. Parempi on olla reagoimatta ollenkaan. (Katso vaikka kirjoitukseni ”Voittaminen: Luusereiden hommaa?”)

Mutta ajatuskokeena: jos niin tekisin, mitä vaihtoehtoja minulla esimerkiksi olisi? Vaikka näin:

Ensin minun pitäisi ymmärtää, ketä solvaan. Kommenteista voi nimittäin päätellä paljon, esimerkiksi sen, että kyseessä ei ole hirvittävän oppinut sakki. Kirjoitusvirheitä ja vähäjärkisiä kommentteja, ja kuvitelmia, että lukija ei huomaa yhden kommentoijan kirjoittavan usean eri nimimerkin takaa tai esittävän eri sukupuolta. Nämä voisi nähdä IP-osoitteistakin, mutta voi päätellä kielenkäyttötavoistakin. Tämä olisi täydellisen pilkattava ominaisuus, mikäli he osoittaisivat sen takia pienintäkään huonoudentunteeksi tunnistettavaa. Mikä on liikaa toki oletettu.

Myös voi havaita, että seksuaalisuus on heille tärkeä teema, ja ennen kaikkea oma maskuliininen identiteetti, joka pitää jollain tapaa tuoda esiin. Se kertoo epävarmuudesta, johon voi iskeä julmastikin. Samoin se, että he julkisesti esittelevät omia kuvitelmiaan antaa paljon mainioita aihioita. Uhkailut ja pelottelu? Täydellistä ainesta solvaamiselle.

Tarvitsisin myös tavoitteen solvaukselle: mitä haluan saada aikaan? Samoin on tarpeen miettiä, kuka solvauksen yleisö on, ja mikä sitä mahdollisesti liikuttaa. Tahdonko esimerkiksi tehdä kommentoijan naurunalaiseksi muiden silmissä? Vai tahdonko ”antaa opetuksen” aidosti loukkaamalla, tai kenties kasvatuksellisesti muuttaa kommentoijan toimintaa ja asenteita? Kun minulla on jokin käsitys näistä, olen aseistettu.

Esimerkiksi kolumnisti Virpi Salmen popularisoima ”hiekkaa esinahan alla” -vastapallo on oikeansuuntainen, muttei kovin näppärä tapa palauttaa ei-toivottu kohteliaisuus. Se ymmärtää kohteensa ja pelin luonteen väärin. Kuittauksen lukee ”ite oot ku sanot”-tyyppisenä puolustuspuheenvuorona, ja sellainen ei pelaa hommaa maaliin. Puolustautuminen ei nimittäin kuulu tähän peliin alkuunkaan. Solvauksen palauttaminen on puhdasta hyökkäystä.

Ajatellaan nyt, että tavoitteenani olisi ainoastaan palauttaa kyseinen solvaus. Kiukuttaisi, ja haluaisin vain näpäyttää takaisin. Salmen kuittaus on siinä hyvä, että se säilyttää pelikentän: sukuelimiin liittyvän tuskan, joka jostain syystä motivoi vääriin (”huumorintajuttomiin”) mielipiteisiin. Mutta pelkkä käännös ”itelläs on” ei riitä. Solvausten vaihtamiseen kuuluu, että on nostettava panoksia joka kierroksella, tai muuten joutuu puolustamaan – eli häviää.

Koska kyse kommenteissa on ns. sukupuolisen dominanssin osoittamisesta (viesti on tavallaan ”älä tyttö käy isottelemaan”), sopivin kohde tähdätä rangaistuslaukaus on maskuliininen itsetunto. On lukuisia tapoja tehdä tämä. Voi joko itse keksiä oman viritelmän, tai jos laiskottaa, voi ammentaa lukuisista kulttuurimme tarjoamista topoksista eli bulkkiteemoista, joita ns. kuohitsemiseen eli emaskulointiin käytetään.

Pois pelistä on kuitenkin yleisimmät, kuten mm. homottelu tai tytöttely: feministinä bloggari ei voi tarttua näihin, ellei keksi jotain ironista tapaa käyttää niitä. Seksuaalinen kyvyttömyys sen sijaan on melko turvallinen valinta, tai jollain tapaa ryönäkommentaattoreita motivoivat naurunalaiset kiihottumisen aiheet. Tällöin on tarkoitus katsoa, kuinka hyvin he pystyvät pelaamaan loppuun itse aloittamansa leikin.

Vastasolvausta laadittaessa kyse on mielikuvan maalaamisesta, eli samasta, mitä kommentin esittäjät itse tekevät. Mielikuvan ei tarvitse olla välttämättä hauska, mutta jos se tekee kohteensa naurunalaiseksi, sen parempi. Mielikuvan pitää kuitenkin olla vivahteikkaampi, yksityiskohtaisempi, järkyttävämpi ja solvaavampi kuin häirikön itsensä esittämä.

Nopeasti kyhättynä esimerkkinä, voisin esimerkiksi jatkaa vielä kohtuullisen kiltisti hiekkateemasta: ”Noin sydämestä voi puhua vain mies, joka on mennyt oikeasti nussimaan hiekkalaatikkoa. Sairasta. Iso mies karvainen, finninen takapuoli pystyssä nylkyttämässä. Ja vielä lasten muumi-ämpäreiden ja keltaisten lelukaivinkoneiden keskellä. Oliko peräti omien ipanoiden hiekkis? Vai oletko enemmän kissanhiekan perään? Tekisi mieli soittaa poliisit.”

Kysymys on vain siitä, kuinka syvälle saastaan haluaa sukeltaa, koska pohjaa ei ole. Ja myös, kuinka hyvin lopulta itse haluaa opetella ymmärtämään solvauksen kohteen motiiveja – tässä tapauksessa misogyniaa ja sen pohjalla olevaa psykologiaa.

Säälimätön verbaalikko tekisi tällaisessa tilanteessa pahaa jälkeä juuri siksi, että on valmis ymmärtämään solvaajaa – ei auttaakseen, vaan satuttaakseen tätä. Esimerkiksi vastaamalla huoritteluun luomalla elävän, yksityiskohtaisen ja jopa riipivää myötätuntoa herättävän kuvan, jossa huorittelijat ovat yksinäisiä, säälittäviä miehiä, jotka eivät onnistu saamaan läheisyyttä edes maksamalla. Että huorittelu kumpuaa juuri tästä katkeruudesta: edes raha ei auta, jopa prostituoidut torjuvat tämän säälittävän, yksinäisen miehen. Pyrkimys on tällöin osoittaa, että huorittelu ei sinänsä loukkaa, vaan saa ainoastaan syvästi surulliseksi huorittelijan puolesta, ja kutsua kaikki muutkin ”ymmärtämään” huorittelijaa tämän päivänselvässä ahdingossa. Jos sen onnistuu tekemään vielä tavalla, joka pakottaa huorittelijan jotenkin kiistämään asian tai puolustelemaan, aina parempi. Silloin peli on totisesti menetetty.

Raivoisa haistattelu ei ikinä saisi samaa tuhoa aikaiseksi. Haistattelu on tällaisissa tilanteissa vallan luovuttamista juuri niille, jotka sitä yrittävät saadakin. Empatia on retorikon tärkein väline, ja se vaatii kykyä olla provosoitumatta ja joskus tuijottaa inhimillisen saostuskaivon koko syvyyteen. Kenties juuri alatyylisten loukkausten vaihto osoittaa, miten vaarallinen asia empatia on: se kertoo meille, mihin muita sattuu – sekä hyvässä että pahassa.

ALATYYLISEN HUUMORIN SIETÄMÄTÖN KEVEYS

Vaikka tähän saakka olenkin puhunut enimmäkseen solvaamisesta, loukkaantumisesta ja törkykielisyydestä, itse loukkaantumisen aihe on jäänyt käsittelemättä: sopimaton huumori. Loukkaantumisgaten keskiössä on kerta toisensa jälkeen leikki tabuaiheilla, sopimattomilla teemoilla, rumilla sanoilla ynnä muilla tulitikuilla, joka lähti käsistä ja poltti talon.

Useimmat meistä havahtuvat jossain elämänsä pisteessä siihen, että ylä- ja keskityylin huumori ei naurata yhtä paljon. Jos ollenkaan. Syy on se, että nauru on (ainakin Daniel Dennettin ja kumppaneiden mukaan) pitkälti varomekanismi aiheettomalle uhkareaktiolle. Kutiamme sellaisista paikoista pahiten, joissa on eniten kipuhermoja, ja nauru on tapa pysäyttää meitä reagoimasta väkivaltaisesti herkkiin osiimme kohdistuvaan häirintään. Aivomme kaappaavat hätäsignaalin ja viestivät naurulla autonomiselle hermostollemme: älä lyö, tämä on vaaratonta.

Sama tapahtuu verbaalisenkin huumorin kohdalla. Nauramme makeimmin yllätyksille, solvauksille ja uhkaavina koetuille tabuaiheille – mutta vain, jos koemme tilanteen turvallisena. Esimerkiksi stand-up -koomikot usein solvaavat yleisöään mitä hirveimmillä tavoilla, ja yleisö nauraa: he osaavat odottaa solvauksia ja päälleen syydettyjä törkeyksiä. Samat törkeydet siirrettynä kahta tuntia myöhemmin nakkikioskijonoon, ja äsken makeasti nauranut sikaniska hautookin jo murhaa.

Alatyylin huumorille nyrpistely on toki yleistä. Mutta onko se myös tekopyhää hienostelua ja pikkuporvarillista pyrkyröintiä tai jopa suoranainen osoitus todellisen sivistyksen puutteesta? Alatyylin huumoria on nimittäin vaikea arvostaa, jos ei ole lukenut maailmanhistorian suuria klassikoita tarpeeksi, kuten Aristofaneen näytelmiä, Rabelais’n tai Boccaccion iloitteluita, tai Erasmus Rotterdamilaisen syvän filosofista Tyhmyyden Ylistystä. Erasmuksen ajatuksia mukaillen voisi todeta, että ihminen, joka ei millään kykene nauramaan pieruhuumorille, on lopullisesti menettänyt hilpeytensä.

Jotta osaisi arvostaa oikein alatyyliä erityisesti tyylinä eli omana taiteenlajinaan, pieni poikkeama mainittuihin klassikkoihin on mitä suositeltavinta ajanvietettä. Alatyylin retoriikka kukoistaa myös suomalaisessa opiskelijakulttuurissa, joskin hieman paradoksaalisesti. Mielestäni on ironista, että humanistit, jotka muutoin paistattelevat kielellis-kulttuurisessa omanarvontunnossa, eivät jostain syystä ilkene samaan verbaaliseen ilotulitukseen kuin teekkarit, joiden vappulehdet ovat yhtä alatyylisen retoriikan riemujuhlaa.

Alatyylin kieltäminen ja sensurointi on monella tapaa julkea ajatus- ja kasvatusrikos. Se jättää meidät oman onnemme nojaan suoraan puhumisen ja suoraan ajattelemisen suhteen. Siksi äidinkielenopetukseen kuuluisikin sisällyttää terve arvostus alatyyliä ja sen verbaalista rikkautta ja vivahteikkuutta kohtaan.

Kasvatusrikoksen vakavuutta pahentaa se, että alatyyliä käytetään juuri usein verbaaliseen dominointiin, kuten loukkaantumisgatejen yhteydessä nähdään. Ihminen, jolla ei ole riittävää kompetenssia alatyylissä, on avuton haistattelun edessä. Siteeraanko Leinoa vai Dostojevskiä panettelijoille?

Eräs kätevä alatyylin harjoite löytyy muun muassa afroamerikkalaisten lasten parista, ja sitä kutsutaan ns. ’yo momma’-leikiksi. Äiti on tärkeä hahmo afroamerikkalaisille lapsille, ja pelissä kumpikin vuorotellen solvaa toisen äitiä: ”Yo momma so ugly, when she goes out she needs to wear a paper bag over her head fo’ not giving normal folks a heart attack!”, johon toinen vastaa ”Oh yea? Well yo momma so ugly she’d pass as a natural disaster, and when she goes out they have to call in the National Guard to save everyone.” Ja niin edelleen. Harjoitus opettaa lapsia sekä verbaalisessa ketteryydessä ja sanailun iloissa että siedättää törkeyksiin. Tuiki tarpeellisia taitoja kumpikin.

Tällaista harjoitusta voi muokata monella tapaa. Äidit voidaan jättää kokonaan rauhaan, ja valita mitä tahansa muita teemoja. Eikä tarvitse edes solvata. Satakaksikymmentä erilaista ilmausta ruuansulatuskanavan liikehdinnälle? Turha on murehtia suomen kielen tulevaisuudesta enää sen jälkeen.

ITSESENSUURIN VAARAT

Julkinen loukkaantuminen alatyylisyyksistä esimerkiksi korrektiuden nimissä ei siivoa pois väärinajattelua, ainoastaan maton alle. Esimerkiksi Neuvostoliitossa poliittisesti epäkorrekti ajattelu muutti nopeasti yksityisiin tiloihin sekä kiertoilmausten ja ironisten käyttötapojen pariin, joista on vain vaikeampaa narauttaa.

Samanlaisia ilmiöitä on havaittavissa meilläkin sitä mukaa, kun poliittisesti korrektia kielenkäyttöä on ryhdytty valvomaan ja jakamaan siitä häpeärangaistuksia. Puhutaan ns. ”koirapillikielestä”, eli rasistisista, seksistisistä ja muutenkin halventavista alatyylin merkityksistä, jotka sanoina kuulostavat salonkikelpoiselta puheelta, mutta kielipeliin vihkiytyneiden korviin ovat juuri niin rasvaista ryönää kuin kuvitella saattaa. Esimerkiksi sana ”moniosaaja” sai jo kauan sitten rasistisen merkityksen ns. ”maahanmuuttokriittisessä” kielessä.

Eivätkä nämä unelmiensa 1950-lukua puolustavat viiksimiehet ole missään nimessä ainoita koirapillikielen käyttäjiä. Loukkaantumisgaten yhteydessä havainnoin, miten ”tytöttelyskandaalia” käsitelleen televisioesiintymisen jälkipyykkiä puidessa eturivin feministit käyttivät sanaa ”ukko” tavalla, joka edustaa hienosti koirapillikieltä: ”ukot” sitä, ”ukot” tätä, miksi pelkkiä ”ukkoja” kaikkialla sössimässä, ”ukoista” ei ole mihinkään. Sana itse on melko neutraali, mutta sen konnotaatiot kantavat halveksuntaa, väheksyntää ja mitätöintiä sukupuolistereotypian perusteella. Jos asiasta olisi huomauttanut (joskus olenkin), olisi ehkä saanut vastaukseksi ”No se nyt vain on sellaista vitsailua!”, tai kenties perustelut, miksi nämä kyseiset ihmiset ansaitsevatkin tulla halveksutuiksi. Oudolla tavalla tuttuja reagointitapoja kummatkin.

Tutkimusten mukaan halu sievistellä ja kierrellä, ja pelko sanoa asioita suoraan ja kaunistelematta vääristää helposti kommunikaatiota, ja on usein syynä vakavissa päätöstilanteissa tapahtuviin virheisiin. Mitä vakavammista asioista on kyse ja mitä suuremmiksi riskit kasvavat, sitä tarpeellisempaa taitava alatyylin ilmaisu on.

Ja vaikka olenkin yllä käsitellyt tabukieltä, solvaamista ja infantiilia huumoria, jotka kaikki ovat alatyylissä vapaata riistaa, olen tehnyt sen vain tehdäkseni eron niiden ja itse alatyylin välillä. Koska alatyyli ei tarkoita mitään muuta kuin pelkistettyä puhetta. Klassisessa retoriikassa alatyyliä määritti nämä kolme yksinkertaista hyvettä: selkeys, lyhyys ja vilpittömyys. Siksi kehotankin vastaamaan seuraavaan syytökseen ”alatyylin” käytöstä esimerkiksi näin: ”Anteeksi, puhuin siis ilmeisesti liian ymmärrettävästi, selvästi ja teeskentelemättä. Yritän korjata asian pikimmiten ja muuttaa puhetyylini pitkäveteisemmäksi, sekavammaksi ja teennäisemmäksi.”

Me yksinkertaisesti ymmärrämme alatyyliä – eli selkokieltä – kaikista parhaiten. Voisi sanoa, että se on todellinen äidinkielemme. Älkäämme väheksykö sitä.

— Markus Neuvonen on konsultti, valmentaja, filosofian ja retoriikan opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hänen esikoisteoksensa Päätä viisaasti ilmestyi syksyllä 2014 Talentumin kustantamana. Neuvonen valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Oletko kiinnostunut osallistumaan Puhujakouluun? Lue täältä lisää.

Loukkaantumisesta ja loukkaamisesta

Trigger-varoitus * osa 1

— Markus Neuvonen

Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa kolmiosaista Mestaripuhuja-blogin kesäsarjaa, joka käsittelee alatyyliä, loukkaantumista sekä verbaalista väkivaltaa.

*) ”Trigger warning” on internetissä yleistynyt tapa ilmaista, että kirjoitus, kuva tai video sisältää jotain jonka voi kuvitella aiheuttavan vakavan henkisen reaktion herkälle tai trauman kokeneelle ihmiselle. Ilmaisua käytetään nykyään kuitenkin enimmäkseen kumileimasimena, jolla kirjoittaja voi luulotella siirtävänsä vastuun tekstin loukkaavuudesta lukijalleen. (toim huom).

Usein ajattelen, että meillä nykyihmisillä on aivan erityisellä tavalla vaikeaa. En tietenkään tahdo tulla väärinymmärretyksi näin sanoessani, en todellakaan haikaile korkean lapsikuolleisuuden, lukutaidottomuuden ja kulkutautien unohduksen kultaamaan menneisyyteen. En edes kaipaa villieläinten syömäksi joutumista, puhumattakaan liikenneturvallisuuden puutteesta.

Tarkoitan ainoastaan sitä, että edes aamukahveja ei saa nautittua rauhassa ilman, että joku lukuisista mattiapusista ym. intellektuelleista trollaa julkisesti kaikkea edustamaani päivälehden etusivulla. Puhumattakaan siitä, kun tuottavaa työtä vältellessäni avaan internetselaimen: eipä siinä kauaa mene, kun jotain kuraa sataa silmilleni.

Kunpa vika olisikin yksin minun. Olemme koko sivilisaatio yhdessä liemessä. Suuria lupauksia antaneen tiedon valtatien eli internetin ja sosiaalisen median varsin huomiota herättäväksi piirteeksi on vuosien saatossa muodostunut loukkaaminen ja loukkaantuminen, samoin kuin keskustelu siitä kenellä on oikeus loukkaantua ja kenellä ei; eli siitä, mikä on niin sanotusti “oikeasti” loukkaavaa. Ja tällaiset keskustelut vavisuttavat valtakuntia kuin hurrikaani.

Suuria lupauksia antaneen tiedon valtatien eli internetin ja sosiaalisen median varsin huomiota herättäväksi piirteeksi on vuosien saatossa muodostunut loukkaaminen ja loukkaantuminen, samoin kuin keskustelu siitä kenellä on oikeus loukkaantua ja kenellä ei; eli siitä, mikä on niin sanotusti “oikeasti” loukkaavaa.

Loukkaantumismyrskyjen silmästä löytyy sinänsä hyvin perinteisiä sukupäivällisillä kiellettyjä keskustelunaiheita: uskonto, politiikka, sukupuoli ja seksuaalisuus, etniset suhteet ja niin edelleen. Suomen leudossa keskusteluilmastossa tämä loukkaantuminen on toki ollut vielä melko kesyä – verrattuna esimerkiksi USA:han. Tosin täälläkin on oikeusistuimen palveluksiin myös tartuttu.

Koska sosiaalisen median aikakaudella vallitsee kireä ja ylisäädelty nimeämispolitiikka, joudun valitettavasti nimeämään ilmiön #loukkaantumisgate:ksi. Sen verran ”rikollista” minusta tietty löytyy, että jätän ns. ”hashtagin” eli #-merkin pois. Siitäs saitte, sensuuriviranomaiset.

Retoriikan kannalta ilmiö on kiinnostava siksi, että loukkaantumisgateen liittyy lähes aina niin kutsuttu ”alatyylin” retoriikka ja poliittisesti epäkorrekti kieli, sekä sydänverestä värjäytyvät taistelukentät missä ikinä ne leimahtavatkaan. Eikä kyseessä ole missään nimessä leikin asia: niihin usein sisältyy joko mahdollinen tai toteutunut väkivallan uhka. Ja onhan näitä ollutkin. Maailman mielenrauhaan ovat kajonneet ”alatyyliset” pilapiirrokset uskonnollisista hahmoista, mielipiteet siitä miten naisia tulisi esittää tai olla esittämättä videopeleissä, ja jopa tähtitieteilijän vaatevalinnat luotaimen laukaisutilanteessa.

Retoriikan kannalta ilmiö on kiinnostava siksi, että loukkaantumisgateen liittyy lähes aina niin kutsuttu ”alatyylin” retoriikka ja poliittisesti epäkorrekti kieli, sekä sydänverestä värjäytyvät taistelukentät missä ikinä ne leimahtavatkaan. Eikä kyseessä ole missään nimessä leikin asia: niihin usein sisältyy joko mahdollinen tai toteutunut väkivallan uhka.

Viimeisin loukkaantumisgate, johon itse törmäsin liittyi vaihteeksi sukupuoleen. Melko samanaikaisesti tapahtui joitain väljästi samaan aihepiiriin liittyvää tapahtumaa. Pari silmiinpistänyttä esimerkkiä:

1. Juomavalmistaja julkaisi somessa kuvan balleriinaasuun kuvakäsitellystä miesjääkiekkoilijasta ja ”tytötteli” joukkuetta. Feministiksi ilmoittautunut bloggari kommentoi, että ”tyttö” ei ole haukkumasana, ja kuva poistettiin. Seuraavana aamuna bloggarin Twitter-tili oli täynnä alatyyliseksi luokiteltavia solvauksia, jossa nimenomaan ’feminismi’ oli se tuohtumuksen aihe. Huvittavana ironiana mainittakoon, että nämä internetin anonyymit donquixotet syyttivät bloginpitäjää aiheettomasta loukkaantumisesta.

2. Kokenut, uskonnollisella moralismilla paatostellut mieskansanedustaja oli lähetellyt eroottisesti suoraviivaisia alatyylisiä viestejä itseään nuoremmille naisille vongatakseen näiltä seksiä. Viestit vuotivat julkisuuteen, ja internet-Suomi pillastui.

Kuten yleensä, tähänkin loukkaantumisgateen sisältyy lukuisia julkisia ja yksityisiä puheenvuoroja siitä, kuka saa ja kuka ei saa loukkaantua, ja mistä. “Pahiksen” roolissa olivat vuoroin milloin syrjäseutujen kaljaa kittaavat viiksimiehet, milloin herkkähipiäiset tai tahallaan loukkaantuvat feministit. Ja kuten tavallista, jokainen vuorollaan oli ottamassa kantaa mistä ns. ”oikeasti” oli kysymys: suuresta rakenteellisesta epäkohdasta, vääristä tunteista, yksittäistapauksesta ja poikkeuksesta, tai itse Äiti Luonnon luomasta suuresta asioiden järjestyksestä, josta puheenvuoron pitäjällä on jonkinlaista esoteerista ymmärrystä joka kaikilta muilta puuttuu.

LOUKKAANTUMISGATEN ANATOMIA: KUKA LOUKKAANTUU JA MISTÄ?

Loukkaantumisgatet eivät synny tyhjästä. Ne saattavat toki leimahtaa itsestään, mutta jotta ne paisuisivat täysiin mittoihinsa, ne tarvitsevat hieman työntöapua – tai ehkä tarkemmin ”sisäänheittäjiä”, kuten viktoriaanisen aikakauden lontoolaisessa kauhukabineteissa. ”Step right in, ladies and gentlemen! Shock and horror, abominations of nature and perversions of all sorts for you to see! Only shilling for a shudder!”

Giuseppe Arcimboldo: Tuli, 1566.

Tärkein osa loukkaantumisgatea on nimittäin aktiivisesti osallistuva yleisö. Sellaisen aikaansaaminen on raudanlujien ammattilaisten puuhaa. Esimerkiksi mediataloilla on taloudellisesti tiukkaa, joten ne pyrkivät raapimaan roposia mistä ikinä saavatkaan. Kytemäisillään oleva loukkaantumisgate on niille kuin mannaa taivaalta. Jokainen klikkaus tuo mainostuloja, ja yhden uuden loukkaantujan ja hämmentäjän mukaan soppaan tekemään lisäklikkauksia tuovan bloggauksen, tweetin tai Facebook-postauksen aiheesta.

Aktiivisen yleisön lisäksi tarvitaan Sääntö jota on rikottu. Säännön ei tarvitse olla oikea kuten esimerkiksi laki, vaan ainoastaan näyttää sellaiselta. Yksinkertaisimmillaan kyse on poikkeama oletetusta käsikirjoituksesta: joku ei käyttäytynyt kuten piti.

Sääntö ilman valvojaa on tietenkin absurdi. Tarvitaan siis Poliisi puhaltamaan pilliin, että jokin julma rikos on tapahtunut. Mikäli kyseessä on jonkun muun silmissä erityisen epämääräinen tai mielivaltainen sääntö, aina parempi. Silloin joku muu pääsee omasta puolestaan loukkaantumaan: ensimmäinen kun näyttää pakottavan omia sääntöjään muille (eli rikkoo sääntöä ”ei saa kertoa mulle mitä mä saan tehdä ja mitä en”).

Asiaa voisi suhteuttaa esimerkiksi tällaisella biologisvivahteisella jatkumolla: myrkytys – allergia – luulosairaus.

Myrkytysreaktio voi tapahtua kenelle tahansa; hieman samaan tapaan jotkut asiat loukkaavat melko riippumatta siitä, kuka on kohteena. Tällöin kyseessä on aidosti loukkaava asia. On käytetty väkivaltaista kieltä ja loukkaantuminen on täysin odotettava seuraus. Tietty paikallisin vivahtein: ns. vitsailusuhteet esim. miesten välillä voivat olla hyvinkin alatyylisellä tavalla loukkaavia ilman, että kukaan oikeasti loukkaantuu. Hieman samaan tapaan kuin ihminen voi vähitellen totuttaa itsensä syanidille, joissain äijäkulttuureissa äijät “vittuilevat” toisilleen. Tämä toki tapahtuu tarkasti säädeltyjen normien ja valtahierarkioiden mukaan, ja niistä poikkeaminen johtaa julmaan rangaistukseen.

Allerginen reaktio tapahtuu, jos henkilö on erityisen herkistynyt jollekin vieraalle aineelle. Esimerkiksi joutuessaan itse kohtaamaan seksismiä, rasismia, ulkonäköön kohdistuvaa arvostelua yms. kaltoinkohtelua jonkun ominaisuutensa takia, ihminen saattaa yliherkistyä sille. Tällaisissa tilanteissa vastuukysymykset alkavat jo hämärtyä: mikä on kuulijan vastuulla, mitä puhujan olisi pitänyt tietää? Onko liioittelua vai itsestäänselvää, että julkisiin puheenvuoroihin pitää laittaa lappu ”Trigger-varoitus: sisältää maapähkinää, vehnägluteenia sekä seksististä vähättelyä”?

Juuri allergiset reaktiot kommunikaatioon ovat yleensä syypäitä loukkaantumisgate-ilmiöön. Ne pääsevät riehaantumaan siksi, ettei ihmisillä ole pääsääntöisesti kykyä viedä keskustelua sille filosofiselle tasolle, jolla ongelma sijaitsee.

Luulosairaus on puolestaan oma lukunsa. Aivan, kuten ihmiset saavat kamalia oireita tietäessään, että ateria on ollut mikroaaltouunissa tai naapurin WiFi on taas päällä, jotkut ihmiset tulkitsevat kommunikaatiota vihamielisesti. He olettavat jonkin pahan tahdon sanotun takana, vaikkei sellaista olisikaan. Ongelma on siinä, että reaktio on aito ja voimakas, vaikkei sen syy olisikaan.

Tämä luulosairaus tai lähtökohtaisesti vihamielinen tulkinta on mahtava ääriesimerkki siitä, kuinka loukkaantumisessa ei lopulta ole kyse pelkästään siitä, että jokin ”haukku” olisi tehnyt ”haavan”. Omat ajatuksemme sanotusta loukkaavat tunteitamme – joskus perustellusti, joskus ei. Tiukkapipoisuudesta syyttely on siis tavallaan myrkyllinen, tilannetta pahentava puolitotuus: kyllä, zen-mestari ei välttämättä olisi loukkaantunut. Mutta montako zen-mestaria näet ympärilläsi? Se, että syyttää loukattua uhria ainoastaan lisää loukkaukseen vähättelyn, mitätöinnin ja kohtuuttomat odotukset.

Tiukkapipoisuudesta syyttely on siis tavallaan myrkyllinen, tilannetta pahentava puolitotuus: kyllä, zen-mestari ei välttämättä olisi loukkaantunut. Mutta montako zen-mestaria näet ympärilläsi? Se, että syyttää loukattua uhria ainoastaan lisää loukkaukseen vähättelyn, mitätöinnin ja kohtuuttomat odotukset.

Keskeinen, loukkaava ajatus on joka tapauksessa ajatus Säännöstä jota loukattiin ja siitä, että itse on joutunut vääryyden uhriksi.

Ottamatta sen kummemin kantaa alla olevien sääntöjen sisältöön tai perusteltavuuteen, esimerkiksi mainitsemistani kohuista voidaan löytää lista tällaisia sääntöjä:

– Ei saa käyttää sanaa ”tyttö” halventavassa merkityksessä

– Ei saa loukkaantua seksistisistä vitseistä

– Ei saa horjuttaa ”perinteistä” sukupuolijärjestelmää / arvostella äijäkulttuuria

– Ei saa suuttua siitä, että omat arvot tulevat kritisoiduksi

– Ei saa vongata seksiä pyytämättä / olla vanha elosteleva ukko

– Ei saa käyttää alatyylisiä ilmauksia

– Jne.

Kuten näemme, tätä liian kireää päähinettä ovat sovittaneet aivan kaikki osapuolet loukkaantumisgatessa. Kenelläkään ei ollut monopolia siihen, jokainen kokee itsensä uhriksi ja pitää omaa reaktiotaan oikeutettuna.

Nämä luetellut määräykset typistyvät nätisti kahteen viattoman kuuloiseen sääntöön: ei saa loukata, eikä saa loukkaantua. Alkuun loukkaantumisgaten leimahtaessa vaatimus on ehdoton, mutta sitten liennytellään, eli on tapauksia, joissa saa loukata ja joista kuuluukin loukkaantua, mutta nämä eivät päde juuri tässä. Sitten tätä vatvotaan, kunnes ehkä joskus päädytään vesittyneeseen ja älyllisesti velttoon pattitilanteeseen, eli ajatukseen siitä, ettei ainakaan kannata puhua kaikista rumimmilla tavalla.

Tietyt tavat puhua ovat aidosti sopimattomia, ja yleensä jokainen meistä tietää ne hyvin. Mutta niiden ulkopuolella selkeitä ”sääntöjä” ei oikeasti ole olemassa, ellei joku osapuoli jotenkin poikkeuksellisesti onnistu suostuttelemaan kaikki muutkin uskomaan sellaiseen. Silloin kulttuurimme muuttuu. Näin on käynyt läpi historian, ja siitä saamme kiittää sitkeitä tasa-arvo-, vapaus-, kansalaioikeus- ja ihmisoikeustaistelijoita.

Ennen kuin saamme kaikki muut mukaan hankkeeseemme, aitojen sääntöjen sijaan meillä on ainoastaan odotuksia ja toiveita siitä, että maailmassa jutut menee jonkun keksityn ihanteen mukaan. Voimme toivoa, että ihmiset jakaisivat arvomme tai ihanteemme, mutta emme vaatia. Teemme niin silti. Pettymys voi olla hyvin raskas, ja siksi monet meistä ryhtyvät Poliiseiksi. Vääryys pitää korjata, ja Sääntö pitää tehdä kaikille selväksi.

Koska kyseessä on enimmäkseen jälkikäteen rationalisoiduista tunteenpurkauksista, keskustelu typistyy hyvin nopeasti ”tuosta ei ole kysymys vaan tästä” -kommentein käydyksi laukaustenvaihdoksi, jossa keksitään milloin mitäkin kummallista omien tunteiden keppihevoseksi. Hieman kuin varjoleikissä, eri osapuolet pyrkivät heijastamaan omillä käsillään keskustelun ”oikean” aiheen jonnekin, missä se vaikuttaa edes vähän tolkulliselta.

Retoriikassa tätä voisi nimittää keskustelun jännitteen kaappaamiseksi: onnistunut jännitteen kaappaus tarkoittaa, että pääsee sanelemaan, mistä aiheesta keskustelua käydään. Peli on siis eräänlaista määrittelyvallasta käytyä rugbyä, jossa osapuolet yrittävät väkivalloin kaapata “oikean kysymyksen” itselleen ja runnoa tiensä maaliin. Valitettavana seurauksena kärpäsistä tulee väistämättä härkäsiä tämän takia: mitättömätkin pikkuseikat alkavat edustamaan kosmista epäoikeudenmukaisuutta, jonka takia vaaditaan verta alttarille.

KYLLÄ VAIN ARVON KONSTAAPELI, MUTTA SAISINKO NÄHDÄ VIRKAMERKKISI?

Loukkaantumisgaten ytimessä on yleensä käytetty kieli. Joko kyse on siitä, että on käytetty ns. poliittisesti epäkorrektia kieltä tai häiritseviä merkityksiä tavanomaisille sanoille, tai sitten puolustetaan oikeutta käyttää tällaista kieltä. Toisin sanoen, yhtä lailla ”ei saa sanoa” kuin ”ei saa estää sanomasta” on virke, jota pop-up -sensuuriviranomaisena esittäytyvä käyttää.

Stalin, tulessa.

Stalinismin ulkopuolella termi ”poliittisesti korrekti” on kulkenut pitkän matkan ironisesta pilkkanimittelystä sinänsä salonkikelpoiseksi tavaksi kurtistaa otsaa alatyylin parissa tapahtuville tyylirikoille. 1960-luvun marxilaisittain kallistuneet filosofit ja sosiologit pilkkasivat stalinisteilta anastetulla ilmauksella pikkuporvarillista hymistelyä ja tabuaiheiden sensurointia.

Kun näiden lanseeraama ajatus kielen tärkeydestä todellisuuden muovaajana ja vallankäytön välineenä yleistyi ja levisi mm. feminististen ja rotuerottelua vastustavien aktivistien pariin, se menetti hyvän osan ironisesta klangistaan. Tässä käännöksessä siitä tuli poliittinen lyömäase, joka hieman toisella tavalla ironisesti muistuttaa alkuperäistä käyttötapaansa Neuvostoliitossa. Toki sillä erotuksella, että epäkorrektista puheesta ei joutune Siperiaan; ainoastaan tulee tarjonneeksi julkisesti hyväksyttävän syyn toiselle loukkaantua.

Tässä käännöksessä ”poliittisesti korrektista” tuli poliittinen lyömäase, joka hieman toisella tavalla ironisesti muistuttaa alkuperäistä käyttötapaansa Neuvostoliitossa. Toki sillä erotuksella, että epäkorrektista puheesta ei joutune Siperiaan; ainoastaan tulee tarjonneeksi julkisesti hyväksyttävän syyn toiselle loukkaantua.

Ilmeisesti termillä alun perin iloitelleet filosofit tekivät työnsä huonosti, koska filosofinen ajatus sen takana ei mennyt oikein jakeluun. Silläkin uhalla, että ajaudun tämän sanomalla puolustamaan itse paholaista: kun esimerkiksi kiellän sinua puhumasta jollain tavalla tai käyttämästä jotain sanaa loukkaantumiseni uhalla, käytän valtaa ylitsesi. Sanalla sanoen, alistan sinua kiristämällä emotionaalisesti – tee kuten käsken, tai muuten suutun. Kuka minulle sellaisen oikeuden on myöntänyt? Käytän häväistyksen pelkoasi ja heikkouttasi hyväkseni ja satutan sinua.

Aivan samaan tapaan käytän valtaa, kun tieten tahtoen puhun tavoilla, jotka loukkaavat, häpäisevät tai alistavat. Voin mennä sananvapauden taakse piiloon höhöttelemään huutosakkini kanssa, mutta olen silti päivänselvä kusipää niin tehdessäni. Käyttämällä tällaista avanneleikkauksella laajennettua porsaanreikää sananvapauden ihanteessa, teen yhdellä kertaa maailmalle selväksi olevani idiootti ja nakerran reikiä sananvapauden oikeutukseen.

Sanotaan tämä vielä selvästi, koska ne teistä ”NIMIM. KYSYM VAAN” -kansasta jotka näin käyttäydytte ette kuitenkaan ymmärrä kovin pitkiä virkkeitä: koska te sikailette, kaikkien sananvapautta halutaan rajoittaa. Ei ole kenenkään muun syy.

VASTUUKYSYMYKSETKIN OVAT KYSYMYKSIÄ

Saan yhä odottaa ensimmäistä oikeasti loukkaavaa rasistista vitsiä omasta viiteryhmästäni (valkoihoinen heteromies). Silti voin pahoittaa mieleni, jos minua tai sitä, mitä edustan kohdellaan huonosti ja epäoikeudenmukaisesti: sukupuoltani, ikääni, ihonväriäni, seksuaalista suuntautumistani jne. Erityisesti, jos tämä kohtelu tapahtuu julkisesti, ja satun olemaan heikommassa valta-asemassa kuin solvaaja. On suorastaan odotettavaa, että vastaan kaltoinkohteluun ja alistamiseen asianmukaisesti suuttumalla.

Loukkaantunut gorilla.

Koska en ole alle 6-vuotias, minulla on myös jonkinlainen vastuu omasta tunne-elämästäni. Erityisesti raskaan tästä vastuusta tekee, että ihmisen on aina helpompi keksiä syitä loukkaantua kuin tapoja loukata, vaikka viimeksi mainitussa varsin eteviä olemmekin. Tosiasioiden lisäksi voimme loukkaantua koko oman mielikuvituksemme voimalla.

Koska en ole alle 6-vuotias, minulla on myös jonkinlainen vastuu omasta tunne-elämästäni.

Kuten yllä kirjoitin, loukkaantumisgate räjähtää käsiin hyvin suurelta osin joko yliherkkyyden tai tahallisen väärinymmärryksen takia. Mutta tahalliseen väärinymmärrykseen ei kukaan tietenkään myönnä itse syyllistyvänsä, koska ei välttämättä tiedosta ymmärtävänsä tahallaan väärin. Tahallinen väärinymmärrys ei nimittäin ole aina teko, vaan usein omissio eli tekemättä jättäminen: haluttomuutta ymmärtää.

Älyllisesti laiskoina eli tehokkaina otuksina muodostamme erilaisia ennakointia helpottavia stereotypioita – tällainen ihminen, tuollainen ihminen, riittävän samanlainen kuin joku muukin. Ne helpottavat arkista kanssakäymistämme. Mutta laiskoina emme myöskään vaivaudu tarkistamaan niitä, vaikka olisi aihetta. (Stereotypioista aiemmin Mestaripuhujassa: ”Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä — tahattomat retoriset ja rasistiset kuviot”.) Olettamalla laiskuuttamme irvikuvan pahoine aikeineen ymmärrämme tahallaan väärin. Vaikka tokihan on yleistä ymmärtää väärin ihan piruuttaan, koska irvikuvaa vastaan väitellessä on helpompi ”voittaa” (aiempi kirjoitukseni ”Voittaminen — luusereiden hommaa?” koski tällaista ajattelua).

Tällaiseen ns. olkiukon kanssa käytyyn laajennettuun monologiin on muille väsyttävää yrittää osallistua. Tällaisiahan on laidasta laitaan, mutta koska nämä tässä käsittelemäni loukkaantumisgatet koskivat sukupuoli- ja tasa-arvokysymyksiä, on ehkä syytä kaivaa esimerkkejä sieltä, ja alleviivata, miten helposti niihin joutuu.

Osallistuin itse taannoin tasa-arvosta käytyyn keskusteluun ystävien kanssa, jossa useammalla osapuolella oli vahva feministinen agenda. Yksi poikkipuolinen tekninen huomautus argumentin vedenpitävyydestä riitti tuottamaan sen, että menetin asemani täysivaltaisena keskustelijana. Sen sijaan muutuin hetkessä ns. Tyypilliseksi Etuoikeutetuksi Mieheksi, joka ei tietenkään ymmärrä mistään mitään, koska koko maailma on minulle valmiiksi katettu buffét-ateria. Liioittelen vaikeuksiani ja vähättelen onnekkuuttani, enkä tajua miten hirveää on olla nainen. Tyhmä minä, saisin hävetä. Vaikkakaan en tietääkseni antanut aihetta kuvitella mitään sen suuntaistakaan.

Onneksi tämä tapahtui minulle, jolla sentään on joku taju siitä mitä keskustelussa tapahtuu. Vaikkakin vaati huomattavia kärsivällisyyden ponnistuksia saada keskustelukumppanini ymmärtämään, että mieskin on sukupuoli. Jos sukupuolen perusteella negatiivinen, stereotypioiva lokeroiminen on keskeinen tasa-arvo-ongelma jota feminismi vastustaa, niin Tyypilliseksi Etuoikeutetuksi Mieheksi lokeroiminen ei tarkkaan ottaen edusta ainakaan minun tuntemaani feminismiä.

En voi millään tapaa kuitenkaan syyttää heitä tästä reaktiosta, koska Tyypillinen Miehiävihaava Feministi on paljon pahempi ja yleisempi lokero joutua. Kurkistus mainitun blogikirjoittajan saamiin kommentteihin oli melkoista syvyyteen tuijottamista. Oletus kommenttien takana oli, että blogaajan harmistus ei suinkaan ollut järkevään ajatteluun perustuva huomautus, vaan jotenkin sairaan mielen tuotos. Kommentaattoreiden vuodatukset eivät sisältäneet minkäänlaista yritystä ymmärtää ajattelua huomautuksen takana, vaan olivat puhtaasti hyökkäyksiä jotain vääristyneen mielikuvituksen tuotosta vastaan.

Loukkaantumisgate on surkuhupaisa ilmiö. Sellaiseen osallistuessamme älyllisesti laiskoina oletamme, että vastuu toimintamme seurauksista ja omista tunnereaktioistamme on muilla, ja pahimmillaan suorastaan metsästämme tilaisuutta suuttua ja osoittaa kaapin paikkaa meitä loukkaaville. Olisi melko latteaa todeta, että “Kaikki olisi paremmin jos jokainen vain ottaisi vastuun itsestään!” Liikaa vaadittu. Mutta voimme toki oppia selviämään tällaisessa maailmassa.

UHRI VAI HEEROS

Maailman vankilat ovat täynnä vääryydellä vangittuja, mutta vain osasta kuoriutuu Nelson Mandela. Mikä tämän eron tekee? Sama tekijä, joka erottaa loukatun, mielensä pahoittaneen ihmisen sisuuntuneesta ja verbaalisesti kompetentista sanataiturista: itsepintainen pyrkimys kieltäytyä tuntemasta itseään uhriksi.

Marcus Aurelius, roomalainen keisari ja stoalainen pohdiskelija.

Marcus Aurelius (121-180 jaa.) roomalainen keisari ja stoalainen pohdiskelija.

Stoalainen filosofi Marcus Aurelius kirjoitti Mietiskelyissään siitä, miten usein pahoitamme mielemme, koska odotamme, että meitä kohdellaan jollain arvomme mukaisella tavalla. Meillä ei ole syytä eikä oikeutta odottaa tällaista. Päin vastoin: paljon parempi on odottaa, että mitään tällaista ei tule tapahtumaan. Ihmiset tulevat käyttäytymään meitä kohtaan rumasti, epäkohteliaasti ja epäkunnioittavasti. Eivätkä he tee sitä pahuuttaan, vaan useimmiten tietämättömyyttään tai kyvyttömyyttään asettua toisten asemaan. Eikä ole mitään sellaista Sääntöä, joka estäisi heitä tekemästä näin.

Tässä asenteessa harjaantuminen voi auttaa leikkaamaan pahimman terän provosoitumisessa, ja nousemaan henkisesti solvausten yläpuolelle. Eikä tämä välttämättä tarkoita toisen posken kääntämistä, ainoastaan tilanteen tunnetason hallintaa.

Yksinkertainen, jälleen myöhäisroomalaisilta stoalaisilta anastettu harjoitus voi auttaa tämän asenteen kultivoimisessa. Ei tarvita kuin kynä ja paperia, ja riittävän hyvä tarina, että siihen alkaa vähitellen ja muutamalla kertomiskerralla uskoa:

1. Kirjoita ylös jokin tapahtuma, jossa sinua solvattiin. Loukattiin niin, että sattui. Yritä muodostaa tarkkaa muistikuvaa.

2. …Mutta selvisit kuitenkin tilanteesta, koska löysit itsestäsi sellaisia ominaisuuksia, jotka auttoivat. Jotain, jolla löysit näkökulman, jossa solvaus ei enää ollutkaan solvaava. Mitkä ne ominaisuudet olivat? Kuinka löysit ne itsestäsi? Kirjoita näistä.

3. Ne ominaisuudet ovat sinulla yhä, ja aina tulevat olemaan. Jos joskus tulevaisuudessa tulet törmäämään samanlaiseen tilanteeseen, niin kuinka löydät nämä ominaisuudet itsestäsi? Kirjoita ylös, ja pyri mahdollisimman konkreettiseen ja selkeästi kuvailtuun mielikuvaan.

Ja jos taas huolestuttaa, että tulee itse loukanneeksi varomattomuuttaan, ainahan voi myös olla varmuuden vuoksi ihan hiljaa. (Lue lisää: ”Puhujan velvollisuuksista: Hiljaisuus”.)

Oletko kiinnostunut osallistumaan Puhujakouluun? Lue täältä lisää.

Vain muutaman naurun tähden: mitä asiantuntijan kannattaisi oppia stand-up -koomikoilta

— Markus Neuvonen

En hirveästi pysty isottelemaan tieteellisillä saavutuksillani. Riittävän kauan olen kuitenkin pyörinyt kuvioissa voidakseni väittää: asiantuntijoiden ja huippututkijoiden olisi hyvä ottaa oppia stand-up -koomikoilta.

Eikä tämä ole vitsi, olen erittäin vakavissani. Stand-up -koomikoilta voi oppia juuri sen, mitä tieteellisessä työssä kaivataan. Ylipäänsä esitelmien pitämisessä, myös tieteen ulkopuolella. Varmasti ihan työskenkentelytavoissakin olisi puolin tai toisin vaihtokauppojen aineksiksi, ja työmotivaation ylläpitämisessä myös. Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.

Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.

Ne, jotka tieteen tekemiseen ovat käytännössä tai teoriassa perehtyneet, tietävät että tutkimukseen kuuluu keskeisesti omien tulosten esittely eri esiintymisareenoilla: niin tieteellisten julkaisujen sivuilla, esiintymällä päivystävänä asiantuntijana suurelle yleisölle, sekä tieteellisissä konferensseissa, symposiumeissa ja työpajoissa.

Harvemmin riittää kyhjöttäminen omassa kammiossaan huopatossuja hangaten laitosten marmorilattioita vasten staattisen sähkön toivossa. Tarvitsee esiintyä tarkkailevan yleisön kiikareissa useammin kuin esimerkiksi hanhikorppikotka, jotta olisi toivoa tulevaisuudesta rahoitus- ja virka-arpajaisissa. Tulee näkyä, kuulua, ja jäädä mieleen. Vaikka tiedettä voi toki tehdä sen itsensä takia ja omaksi ilokseen huopatossujen iskiessä kipinää, tuloksia kuitenkin esitellään ennen kaikkea yhteisen hyvän eteen. Inhimillisen tiedon edistäminen on koko tiedeyhteisön ja ihmiskunnan yhteinen hanke.

Jälkimmäinen voi olla joskus hankala muistaa. Olin muutama vuosi sitten kollegani kanssa empatiaa käsittelevässä monitieteellisessä konferenssissa, jossa filosofit, psykologit, psykiatrit, sosiologit, antropologit ja näiden lukuisat eri risteytymät ympäri maailmaa esittelivät käsityksiään aiheesta. Kaiken kaikkiaan oiva läpileikkaus erilaisista tieteellisistä heimoista ja näiden erilaisista tavoista, joita olisi voinut tarkkailla hiljaisella kommenttiraidalla kuin sir David Attenborough ikään. Mutta surukseni on sanottava, että mieleeni jäi vain kahdenlaiset esitykset.

Yhdet jäivät kerrassaan kiehtovien sisältöjensä takia. Toiset vain jäivät mieleen. Minulla ei ole aavistustakaan, olisivatko esitysten sisällöt olleet mielenkiintoisia. En voi sanoa, että esitykset olisivat olleet pitkästyttäviä, sillä en seurannut niitä riittävän tarkkaavaisesti aidosti pitkästyäkseni. Mikä tahansa muu oli sillä hetkellä mielenkiintoisempaa. Jos ne olisivat olleet sisällöllisesti huonoja, mutta mielenkiintoisesti esitettyjä, minulla olisi ollut niistä jotain sanottavaa esittäjälle – kriittiset kommentit auttavat tutkijaa korjaamaan työtään. Jos ne olisivat olleet päivänselvällä tavalla sisällöllisesti kiinnostavia, mutta pelkästään huonosti esitettyjä, silloinkin olisin kuunnellut tarkkaavaisesti, vaikka koko luontoni huutaisi Angry Birdsiä. Mutta jos en kykene arvioimaan aiheen merkitystä vaivautuakseni pinnistelemään, tai jos esitys ei tarjoa edes viihdearvoa, en yksinkertaisesti pysty seuraamaan. Näin kävi monien esitysten kohdalla: ne jäivät mieleen lähinnä aikana, jota en ikinä saa, tai edes toivoisi saavani, takaisin.

Yhteinen nimittäjä kaikille näille valitettavuudessa mieleen jääneille esityksille oli se, ettei niissä ollut yleisöä. Enkä tarkoita, etteikö paikalla olisi ollut ihmisiä kuulemassa, oli toki salin täydeltä. Esityksiä vain ei yksinkertaisesti oltu suunnattu kuulijoille.

Niinpä niin, ei yleisöä…
Kuva: Benson Kua, Toronto, Canada

Tai korkeintaan vain harvoille kyseisiin salaisuuksiin vihkiytyneille. Meille muille olisi ollut sama, kuin tilaisuutta spiikannut järjestäjä olisi sanonut ”…Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta. Esitysten aikana ei saa poistua, ja yleisö saa sähköiskun varmuuden vuoksi jokaisesta silmänräpäytyksestä.” Onneksi oli luettavaa, pelattavaa ja kollega, jonka kanssa pystyi hihittelemään milloin millekin infantiilille. Monien näiden esitelmien keskeinen rivien välistä kuulunut viesti tuntui olevan, että ”Olen hirmu fiksu, ja osaan käyttää oikein, oikein vaikeita ilmaisuja, kuten ‘postmodernin metadiskurssin dekonstruktiivinen metaluenta’.”

”…Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta. Esitysten aikana ei saa poistua, ja yleisö saa sähköiskun varmuuden vuoksi jokaisesta silmänräpäytyksestä.”

Tällaista mokaa ei stand-up -koomikko ikinä tekisi, ainakaan kahdesti. Miksi? Voisin vastata retoriseen kysymykseeni ikivanhalla zen-arvoituksella: jos metsässä kuuluu vitsi, jota kukaan ei kuule, onko se hauska?

Stand-up -koomikko tietää nimittäin olevansa lavalla yleisöään varten, vaikka heittäisikin keikkaa ihan puhtaasti omasta ilostaan. Lavalle astuessaan hänellä on tavoite, viihdyttää yleisöä, ja hän on suunnitellut oman esiintymisensä juuri sitä varten. Hän saa kiksit siitä, että yleisö lähtee mukaan hassutuksiin ja palkitsee koomikon naurunremakalla, kun juttu on tarpeeksi hyvä.

Katsotaanpa oikein tarkkaan, mihin kaikkeen mm. itse olen syyllistynyt: olkoon tämä tunnustus katumusharjoitukseni.

Itseni pitämistä alle riman osuneista esitelmistäni sekä kollegoideni ja tutkimusta tekevien ystävieni kokemuksista olen oppinut, kuinka tyypillinen konferenssiesitelmä tehdään. Ja missä se menee pieleen. Katsotaanpa oikein tarkkaan, mihin kaikkeen mm. itse olen syyllistynyt: olkoon tämä tunnustus katumusharjoitukseni.

Kun tutkija ryhtyy väsäämään esitelmäänsä, se on yleensä viime tingassa. Syy tähän on se, että tutkijaa ahdistaa omat aiemmat kokemuksensa esiintymisestä, ja pakkopullaa työntelee ja lykkää mielellään kohti sitä vihoviimeistä reunaa, jolta se on syötävä. Tutkija – riippumatta kansallisuudestaan – suhtautuu tilaisuuteen kuten suomalainen hääpuheeseen (josta on ollut puhetta ennenkin): asia kyllä puhuu puolestaan. Se riittää, että esittelee tulokset, käkkyrät ja käsitteelliset kiemurat.

Esitelmää laatiessa tutkija on hyperfokusoitunut itseensä ja asiaansa. Hän miettii: ”Mitä minä tulen sanomaan?”, ”Mitä mieltä minä oikein olenkaan tästä asiasta?”, ”Miten saan kaiken tämän mahtumaan kalvolle?”, ”Miltäköhän näytän siellä edellä?”, “Kunhan vaan en mokaa!” ja niin edelleen. Koska esiintymistilanteessa tutkija on asettanut itsensä alttiiksi julkiselle teloitukselle, hän suojautuu. Hän asettuu paperin tai pöntön taakse. Hän asettuu vaikeiden sanojen taakse. Ja hän asettuu vielä varmuuden vuoksi esitykseen ja kalvoihin lisätyistä detaljeista kasattujen patovallien taakse. Hän ei edes katso yleisöön. Katsoo paperiin, josta lukee. Hän puhuu itselleen. Ja kun kysymysten vuoro tulee, hän ristii kätensä ja ottaa kritiikin vastaan nöyrän alistuneesti: hymisten kaksitoista ”Mm, hyvä pointti. Pitää ajatella tuota.” -rukousta hän kirjoittaa ylös epäselviä koukeroita muistikirjaansa vajoten.

Koska hän puhuu itselleen, hänen ei tarvitse puhua auki tärkeää mutta arvattavan vaikeasti ymmärrettävää keskeistä sisältöä tai niistä saamiaan ajatuksia. Tai vaivautua korostamaan tärkeimpiä kohtia edes äänenpainoillaan. Tai pitää huolta yleisön viihtymisestä edes pienillä huumorin pilkahduksilla.

Lopultakin seuraa, että kaikki tieteellisesti mielenkiintoinen tapahtuu aivan muualla kuin esitelmien aikana. Tyypillisesti kiihkeän intohimoisissa keskusteluissa konferenssi-illallisella muutaman rohkaisevan jälkeen. En ihmettele, että monille tieteentekijöille konferenssiesitelmät ovat lähinnä tekosyy päästä ”verkostoitumaan”. Yhtä hyvin esitelmät kai voitaisiin jättää väliin kokonaankin, ja siirtyä suoraan sosiaalisiin aktiviteetteihin; mutta kaipa tiede tarvitsee näitä rituaaleja.

Miten sitten stand-up -esitys eroaa tieteestä? Itse en ole stand-up -koomikko. Mutta yleisenä puhetyöläisenä ainakin minusta tuntuu että näin se voisi mennä (korjatkaa toki, jos olen väärässä).

Koomikko miettii esitystään etukäteen, koska nauttii siitä.

Koomikko miettii esitystään etukäteen, koska nauttii siitä. Esityksessä hänen taitonsa punnitaan, ja hän pääsee tekemään vaikutuksen yleisöön. Esitystä varten niitä kaskuja hiotaan. Kaiken esiintymisen taika on siinä, että kun jokin on tarpeeksi valmisteltu ja hiottu, se näyttääkin yhtäkkiä spontaanilta. Jopa etevämmät stand-up koomikot, kuten irlantilainen Dara O Briain, kertovat harjoittelevansa uutta showtaan pienillä klubeilla ennen niiden viemistä tien päälle. He hankkivat kokemusta esiintymisestä, ja kokemusten kautta he kasvavat hyviksi esiintyjiksi.

Koomikko tietää tekevänsä työtään koko persoonallaan: sillä, mitä hänestä ennalta tiedetään, miltä hän näyttää, kuinka hän elehtii. Hän myös pelaa omilla tunnetiloillaan, joita hän ei kuitenkaan voi peittää, ja joihin hän tietää yleisön reagoivan. Ja toki vitseillä, mutta ne eivät ole ainoa osa esitystä.

Koomikko on jo valmistautuessaan fokusoitunut yleisöön ja tilanteeseen. Hän miettii rakennetta, dramaturgiaa, jännitteiden rakentamista. Kuinka hän saa yleisön mukaan, kuinka reagoi yleisön ailahteluihin. Hän pitää ennalta huolen siitä, että yleisö käyttäytyy juuri hänen haluamallaan tavalla. Koomikko ei suojaudu, sillä hän tietää, että siihen yleisö reagoi kaikista huonoiten. Hän tuo itsensä esiin kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja käyttää niitä edukseen. Esim. kuulemani mukaan eräs ylipainoinen koomikko seisoo mikrofonitelineen takana ja kysyy ”Näettekö minut, vai onko tää mikkiständi edessä?” Hän on avoin. Yleisöstä huudeltuun kommentointiin hän ei suhtaudu nöyrästi, vaan osana esitystä.

Koomikko puhuu yleisölle, ei itselleen. Hän muodostaa tunnekontaktin heti kättelyssä, puhuu kieltä jonka yleisö ymmärtää. Koomikko käyttää rytmejä, äänenpainoja ja äänensävyjä saamaan aikaiseksi juuri sen, mitä hän haluaakin. Yleisön saamat reaktiot ovat koomikon työmaa.

Yleisön saamat reaktiot ovat koomikon työmaa.

Tieteellistä uraa voi ja kuuluukin tehdä sen itsensä vuoksi, mutta tuloksia esitellään yleisölle. Kun tuloksia esitellään – tai sen puoleen mitä tahansa esitelmää pidetään missä tahansa yhteydessä, tieteen nimissä tai ilman – työmaana on silloin yleisön reaktiot, aivan kuten stand-up -komiikassa. Jos esiintymislavalla on tutkija, silloin tavoitellut reaktiot ovat uteliaisuus, mielenkiinto, ajattelu, kysymykset, kommentit ja niin edelleen. Ilman näitä reaktioita, tiede ei jää mieleen, eikä huonot tulokset saa ansaitsemaansa korjaavaa palautetta.

Tässä siis ehdotelmani oikeastaan kenelle tahansa esitelmiä pitäville, ei vain tutkijoille:

1. Arvosta esiintymistilannetta, ja jos mahdollista, nauti siitä. Pidä sitä itsellesi merkityksellisenä ja tyydyttävänä. Harjoittele, esiinny, lämmittele ja kokeile esitelmää yleisön edessä, vaikka vain jonkin perheen jäsenen. Järjestä itsellesi mahdollisuuksia saada erilaisia kokemuksia esiintymisestä ja puhumisesta. Juuri kokemuksen kautta opit hyväksi esiintyjäksi.

2. Tiedä, että koko olemuksesi on työkalusi esityksessä, ei vain paperille tai kalvolle kirjoitetut sanat. Ne eivät jää mieleen, ellei kaikki sen takana ole kunnossa: tapa jolla kehystyt tilanteeseen, se miltä näytät ja kuulostat, ja mitä tunteita itse koet ja siten saat yleisösi kokemaan. Asia ei mene perille itsestään, paitsi poikkeustilanteissa.

3. Älä valmistautuessasi keskity itseesi ja asiaasi, vaan siihen, miten saat yleisön ymmärtämään sen ja kokemaan haluamasi reaktiot. Aseta itsellesi tavoitteita yleisön suhteen. Mieti kuinka aloitat, kuinka lopetat, ja kuinka näiden välissä korostat oikeita juttuja mieleenpainuvasti. Kuinka teet ymmärryksestä helppoa, ja välillä kevennät tunnelmaa.

4. Et voi peitellä etkä suojata itseäsi, joten voit yhtä hyvin olla rennosti oma itsesi. Riittävän rennosti siis, älä liian kuitenkaan. Esiintyessäsi olet joka tapauksessa se, joka hallitsee huonetta ja huomiota, joten käyttäydy sen mukaisesti. Kaikki kritiikki ei ole ansaittua vaan toisinaan nokkavan omahyväistä itsekorostusta, joten voit ihan hyvin keksiä sarkastisia kommentteja asiattomuuksiin. Hyvä tieteellinen esiintyjä osaa näpäyttää nokittelijoita yleisön suureksi riemuksi.

5. Puhu yleisölle, älä itsellesi: muodosta myönteinen tunnekontakti yleisöösi, ja säilytä se läpi esityksen. Ennakoi, mikä on vaikeasti ymmärrettävää, ja pysähdy niiden asioiden selkokielistämiseen. Puhuessa voi saman asian sanoa uudelleen toisin sanoin, jos tarvetta on. Keskity tärkeimpään ja korosta sitä (ajattele esim. scifi-sarjoja, niissä on aina jokin keskeinen tekninen juttu, jonka joku tiukan linjan tiede-spock sanoo, ja jonka sitten joku kadunmieskapteeni-kirk tiivistää yhteen selkokieliseen metaforaan). Varmista, että yleisö pysyy kärryillä ja hereillä, eli pidä pieniä taukoja siirtymissä, kysy ohjaavia kysymyksiä ja käytä ääntäsi vaihtelevasti. Älä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.

Älä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.

Kyse ei siis ole sirkuksesta tai pelleksi tekeytymisestä. Puhumasi asian rooli on pitää huoli siitä: se erottaa sinut sirkuspellestä. Mikäli olet huolissasi, ettei sinua oteta vakavasti, kannattaa tietenkin satsata tämän eron tekemiseen. Mutta mikäli luotat asiaasi ja pidät sitä esittämisen arvoisena, pidä huoli siitä, että muut ymmärtävät ja jaksavat myös kuunnella sen. Se ei ole tutkimustulostesi vastuulla, vaan sinun. Ja olet velkaa tieteelle ja tekemällesi tutkimukselle, että kunnioitat sitä esittämällä sen tulokset arvonsa mukaisella tavalla.

— Markus Neuvonen on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

Lue myös: HALUAT SIIS NEUVOA JOTAKUTA? TÄSSÄ MUUTAMA RAUDANLUJA VINKKI, MESTARILLISEN MUISTIN SALAISUUS SEKÄ ANTIIKIN RIVOT JA MIELTÄ HÄIRITSEVÄT MIELIKUVAT, MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA, ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama raudanluja vinkki

— Markus Neuvonen

Rakastan neuvojen antamista. En suorastaan pysty estelemään itseäni – oli pulma mikä tahansa, mieleeni juolahtaa varmasti vastaus. Toki riippumatta siitä, ymmärränkö edes ongelmaa. Tai siitä, että onko kyseessä edes ongelma. Se on sivuseikka. Neuvoja piisaa, ja intoa jakaa niitä!

Tähän voi vaikuttaa nimeni, Neuvonen, joka on noin kuusivuotiaasta saakka antanut minulle harhaisessa mielikuvituksessani oikeutuksen besserwisseröidä aivan kaikessa. Voitte kuvitella, kuinka raivostuttavan näsäviisas pikku räkänokka olen ollut! Nimittäin melko.

Neuvoja toisinaan tarvitaan, toisinaan niitä vain annetaan…

Tai siihen voi vaikuttaa koulutustaustani filosofiassa. Filosofi on se tyyppi, joka vähintään (ja usein enintään) omasta mielestään on niin kamalan viisas, että tulee kertomaan kaikille muille miten näiden jutut menevät. Asiaa ei taatusti auta se, että teen tutkimusta, sehän tekee minusta automaattisesti asiantuntijan kaikessa muussakin kuin neulankärjen kokoisesssa erikoistumisalassani. Eikä etenkään se, että työkseni koulutan, valmennan ja opetan, eli kaikenkarvainen viisastelu on oikein herkällä ja rutinoituneella liipasimella koko valveillaoloaikani. Jos viisasteluun ryhtymisestä järjestettäisiin ”high noon” -tyyppisiä Lännen nopein -kisoja, olisin kenties Wild Bill Hickok.

Jos viisasteluun ryhtymisestä järjestettäisiin ”high noon” -tyyppisiä Lännen nopein -kisoja, olisin kenties Wild Bill Hickok.

Voi toki olla kyse persoonallisuudestakin. Tai sitten ei, koska ilmeisesti joskus joku muukin on ollut hieman tällainen. Ei ehkä niin paha, mutta kuitenkin. Kuinka moni meistä antaakaan pyytämättömiä neuvoja neuvojen perään, ihan huomaamattaan? Älä vastaa, kysymys on retorinen. Ja jo vain, en puhu pelkästään niistä lähimmäisistäsi, jotka ensimmäisenä tulee mieleen. Tämä voi koskea myös sinua.

Tarkkaan ottaen neuvominen nimittäin raivostuttaa.

Tarkkaan ottaen neuvominen nimittäin raivostuttaa. Pyytämätöntä neuvoa ei yksinkertaisesti oteta vastaan, paitsi poikkeustapauksissa. Usko pois, olen kokeillut, ja niin varmaan sinäkin. Itse olen kokeillut yhtäjaksoisesti aika lailla 28 vuotta, eli juuri kuusivuotiaasta tähän päivään saakka. Joku saattaisi pitää minua paksukalloisena, kun selvä viesti ei mene perille. Mutta toisaalta en sanoisi niinkään. Aina sitä jotain oppii. Ennen kaikkea ihminen oppii juuri sitä, mitä hän harjoittaa, ja tässä ajassa itse olen oppinut epäonnistumaan melko täydellisesti (vaikka itse sanonkin). Jos kyseessä olisi vähemmän nolo juttu, saattaisin jopa olla ylpeä tästä saavutuksesta.

Ottakaamme kokemukseni neuvonannossa möhlinnässä siis lähempään tarkasteluun. Tehkäämme päin vapaavalintaista voimasanaa neuvomisesta tiedettä ja taidetta. Luvassa on varma resepti epäonnistumiselle.

Ensimmäinen syy on se, että todennäköisesti ihminen, jota neuvomme tuntee meitä paremmin sekä ongelmansa että ratkaisut siihen. Jos meille ylipäänsä puhutaan pulmista, todennäköisesti ihminen haluaa ainoastaan ajatella kanssamme ääneen. Ehkä kaipaa empaattista kuuntelua, ehkä vain on kyllästynyt puhumaan seinälle, kuka tietää. Mutta ongelmasta puhuminen on vain ongelmasta puhumista. Se ei ole avoin valtakirja kuulijalle avata suutaan ja paljastaa olevansa tomppeli.

Useiden henkilöiden Mark Twainista Abraham Lincolniin tiedetään sanoneen: ”On parempi pitää suunsa kiinni ja antaa muiden luulla idiootiksi, kuin avata suunsa, ja poistaa kaikki epäilykset.” Totta se onkin. Tosin tätä neuvoa ei kannata antaa kenellekään, ellei halua oikein alleviivata, ettei itse tajua sitä alkuunkaan.

Tosin tätä neuvoa ei kannata antaa kenellekään, ellei halua oikein alleviivata, ettei itse tajua sitä alkuunkaan.

Psykologiassa tunnetaan hyvin ns. Dunning-Kruger -efekti, jolla tarkoitetaan ihmisen kyvyttömyyttä ymmärtää omaa kyvyttömyyttään. Jos olemme kyvyttömiä tai tietämättömiä, luulemme, että emme ole. Jos taas olemme täydellisen kyvykkäittä, luulemme, että emme ole. Neuvoessa olemme usein ensiksi mainittuja, eli todennäköisesti solvaamme toisen älykkyyttä latteuksilla. Kirsikkana tämän kasvoille lyödyn solvauskakun päällä on: olemme paitsi päivänselvästi itse kyvyttömiä tismalleen saman ongelman parissa – emmekä edes sitä tiedosta.

Tarjoamme tällaisen drive-by neuvonnan uhrille tasan kolme vaihtoehtoa

Tai sitten tarjoamme toiselle ihan uutta ongelmaa, ikään kuin aiemmissa ei olisi jo tarpeeksi murhetta. ”Tiesitkö, että sinulla on tällainen ongelma. Ajattelin vain kertoa.” Kiitti vaan ihan hitsisti. Tarjoamme tällaisen drive-by neuvonnan uhrille tasan kolme vaihtoehtoa: a) ottaa viesti vakavasti ja todella pitää itseään idioottina tai muuten hölmistyä, b) sivuuttaa viestimme ystävällisellä naurahduksella tai puheenaiheen vaihtamisella, tai c) suuttua meille, koska me kolhimme hänen itsetuntoa ja luulimme tietävänsä hänestä jotain. Vaihtoehto a) on näistä harvinaisin, ja vaihtoehto b) toteutuu vain erittäin läheisissä suhteissa. Onneksi olkoon, olette voittaneet pääpalkinnon, loukkaantuneen ystävän.

Tätä ilmiötä kutsutaan mielen tieteissä kognitiiviseksi dissonanssiksi. Ystävällinen neuvonantomme ongelmoi uhrimme maailmankuvan täyteen reikiä, ja aiheuttaa siinä sisäisen ristiriidan. Se voi purkautua aika tarkkaan noilla kolmella linjalla. Ja yleensä olemme itse siinä se, johon sattuu eniten.

Hetken päästä puhelimeni pirisee, ja ystäväni antaa minulle fiksun neuvon.

Otetaan esimerkki. Olin kollegoideni kanssa tapaamisessa. Tapaaminen meni hyvin, ja tiemme erkanivat. Hetken päästä puhelimeni pirisee, ja ystäväni antaa minulle fiksun neuvon (ja kollegani on tässä toisten neuvomisessa sentään ihka oikea ja koulutettu ammattilainen): ”Kannattaisi varmaan luennoida noissa tapaamisissa vähän vähemmän, se on vähän tylsää.”

Ensimmäinen reaktioni: defensiivinen nauru. Ei nauru sinänsä järkevää neuvoa kohtaan, vaan itseeni kohdistuvaa arvostelua ja holhoamista – kun en tahdo turhaan suivaantua, varsinkaan järkevistä neuvoista. Yllättynyt, suivaantunut vastareaktio ystävältäni oli: ”Miksi olet defensiivinen?” Ja niin, kun neuvoja ei pysähdy puolustautuvaan nauruun vihjeenä neuvotun korvien välissä lauenneesta ansalangasta, vaan jatkaa jankkaamista, vaihtoehtona on ainoastaan hermostua. Ja niin hermostuinkin.

Tarkkaan ottaen, oikeastaan kiukustuin. Nolo juttu, harvemmin edes hermostun. Neuvoa antanut ystäväni ei nimittäin siinä hetkessä tajunnut, että kuultuja viestejä oli kaksi: 1) tee asia x toisin, ja 2) olet muuten vähän tollo. Täysin riippumatta siitä, mitä hän itse tarkoitti. Kyse ei koskaan ole siitä, mitä sanotaan, vaan siitä, mitä kuullaan. Neuvot kuullaan yleensä aivan väärin. (Eikä siinä mitään, että tolloksi sanotaan, siihen olen jo tähän ikään mennessä tottunut ja asiantilankin joten kuten sisäistänyt – mutta ei siitä nyt jankkaamaan kannata ryhtyä.)

Aivan oman tapauksensa muodostaa, kun neuvonannon kohde kamppailee ihan oikeasti ongelmansa kanssa, ja häntä tosissaan ahdistaa.

Aivan oman tapauksensa muodostaa, kun neuvonannon kohde kamppailee ihan oikeasti ongelmansa kanssa, ja häntä tosissaan ahdistaa. Ahdistus tunteena johtuu usein yleisen hallinnan kokemuksen, tuon psykologisen perustarpeemme, puutteesta. Ihminen on pingottanut itsehillintänsä viimeisetkin rippeet yritykseen kokea edes jonkinlaista hallintaa, autonomiaa ja toimijuutta vaikeassa tilanteessaan. Syy, miksi meille ylipäänsä puhutaan ongelmasta ei tällöin ole se, että voisimme auttaa, vaan ystävämme ei yksinkertaisesti pysty pitämään ongelmaa sisällään. Hän ei kykene estämään itseään puhumasta siitä. Se täyttää hänen mielensä. Sitten siihen tulee joku holhoavasti sössimään ja sönköttämään, eli repii nämä viimeisetkin rippeet autonomian tunteesta pois meiltä. Haistakaa jo! Saakin suuttua sellaisesta.

Uskoisin, että kyse on halustamme ratkaista ylipäänsä pulmia – tai tarkemmin kyvyttömyydestämme sietää omaa koettua epävarmuuttamme.

Kiinnitetäänpä hetkeksi aikaa huomio itseemme, ja siihen, miksi meitä niin kovasti neuvotuttaa. Uskoisin, että kyse on halustamme ratkaista ylipäänsä pulmia – tai tarkemmin kyvyttömyydestämme sietää omaa koettua epävarmuuttamme.

Kun törmäämme ongelmaan, joka vaikuttaa tutulta, mielemme alkaa hyrräämään. Olemme kai sillä tavalla viritettyjä, että jo ongelma itsessään saa meidät yrittämään ratkaisemaan sen, riippumatta siitä miksi. Rikkinäinen kopiokone kerää ympärilleen lauman ihmisiä ihmettelemään ja viisastelemaan, mistä vivusta pitääkään vääntää. Se on vain sietämätöntä jäädä epävarmoiksi ratkaisusta – emme koe sulkeumaa muuten. Keskeneräisyys on sietämätöntä.

Ja vaikka tietäisimme, että neuvojamme ei kaivata, vaatii se meiltä tietoista, raskasta ponnistusta olla sönköttämättä. Poltamme rajallista tahdonvoimamme pitääksemme omat impulssimme hallinnassa, kun yritämme estää itseämme avaamasta suutamme ja lässyttämästä dunningkrugerismejamme. Tahdonvoimaa meillä on lähtökohtaisesti liian vähän jo muutenkin, ja sen polttaminen tällaiseen on varsinainen urheilusuoritus. Suosittelisin kokeilemaan maratonjuoksua tämän lajin sijasta, on kuulemma kevyempi.

Eikä edes auta, että tietäisimme tämän kaiken: että on vain parempi yleensä pitää päänsä visusti kiinni. Tämänhän tietää jokainen. Mutta emme osaa, emmekä taatusti osaa jos luulemme osaavamme. Vaatii vuosien määrätietoista harjoittelua opetella pyydystämään ja pysäyttämään näitä neuvomissammakoita kielemme päältä. Niin uskomatonta kuin se onkin, vaikeinta on olla sanomatta yhtään mitään. Hiljaisuus on kullan arvoista, muttei läheskään yhtä yleistä saati ylellistä.

Liisa saa ”syvällisiä” neuvoja perhosentoukalta…

Pahoitteluni siis huonoista uutisista: siitä huolimatta, että tiedämme, ettei viisastelu kannata, teemme sitä silti. Ja se tulee epäonnistumaan. Parempi siis epäonnistua tyylillä, ja tehdä siitä sanallinen vastine olympiatason mäkihypylle – kohti ihmislihan makuun päässeiden näätien täyttämää syvännettä! Onneksi olkoon jos selviydyt.

Ottakaamme tähtäimeen suorastaan katastrofaalinen onnistuminen päin nuorisovernakulaarista neuvomisessa.

Ottakaamme tähtäimeen suorastaan katastrofaalinen onnistuminen päin nuorisovernakulaarista neuvomisessa. Kokeile vaikka näitä niksejä:

1. Anna ymmärtää, että olet aiheen asiantuntija, vaikkei sinulla ole hevon käsitystä aiheesta ja toinen tietää tämän. Viesti kaikin tavoin, että pidät itseäsi älykkäämpänä kuin toista, ja että yrität holhota häntä. Puhu ikäänkuin yläviistosta, viisaampana tyhmemmälle. Neuvomisessa kyse on ennen kaikkea siitä, että osoitat olevasi ylempiarvoinen kuin toinen.

2. Älä puhu suoraan, vaan vihjaile epäsuorasti, että toisella on joku ongelma, erityisesti persoonallisuuteensa liittyen. Ota ikäänkuin muina miehinä tai naisina puheeksi, ikäänkuin muka yleisellä tasolla: ”Mitä mieltä olet siitä, että ihmiset toimivat tällä tavalla?” Luota siihen, että toinen on niin tyhmä, ettei tajua salakavalaa manipulointiyritystäsi tehdä hänestä parempaa ihmistä. Vihjaile siis ”salaa”, että toisella on ongelma – tai vielä parempaa, että toisen persoonallisuus ON ongelma. Sitten ikään kuin vaivihkaa eri yhteydessä tarjoa neuvojasi tämän ongelman ratkaisemiseksi.

3. Silloin keskity antamaan latteita, itsestäänselviä ja yleisluontoisia neuvoja, joista puuttuu kaikki konkretia. ”Sun pitää vaan ottaa vastuuta itsestäsi.” ”Sun pitää olla vain kärsivällisempi.” ”Sun pitää vain ajatella positiivisesti.” Esitä, että nämä ovat suuria oivalluksia ja viisauden jalokiviä. On suorastaan rikos, ettei toinen itse tajua näitä.

4. Muotoile vinkkisi niin, että rivien välistä lukien toiselle ei jää epäselväksi, miten huono ja rikkinäinen otus hän onkaan. Voit pehmentää viestiä vähättelevän holhoavaan sävyyn, että ”Mutta kyllä sinäkin jonain päivänä vielä.”

5. Pidä huoli siitä, että kerrot joka välissä, kuinka sinä itse olet onnistuneesti ratkaissut nämä ongelmat! Toista varmasti kiinnostaa. Erityisesti, jos vinkkisi noudattavat kohdan 3. kaavaa.

6. Keskeytä, keskeytä ja keskeytä. Kysy toisen mielipidettä, mutta älä missään nimessä kuuntele sitä loppuun. Se ei vetele. Ennen kaikkea vaihda aihetta ja neuvo aivan väärässä asiassa. Osoita, ettet ole kuunnellut tai ainakaan ymmärtänyt pätkääkään.

Toki varmaan parempi olisi vain olla ihan hiljaa ja kuunnella, ja korkeintaan puhua omia mielipiteitä niitä suoraan kysyttäessä. Se on vain aika vaikeaa, kuten yllä olevasta varmaan huomasit. Ei minulta näitäkään neuvoja kukaan kysynyt.

Lue myös: MESTARILLISEN MUISTIN SALAISUUS SEKÄ ANTIIKIN RIVOT JA MIELTÄ HÄIRITSEVÄT MIELIKUVAT, MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA, MITEN TURMELLA PIINAAVIN HÄÄPERINTEEMME ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Miksi Suomen talouden tulevaisuus riippuu rehellisestä paskapuheesta

— Markus Neuvonen

Mitä tekemistä on lipevällä kiipijällä, hääpuheella, onnistuneella innovaation markkinoinnilla ja rahoitushaulla, Marcus Tullius Cicerolla sekä radio-ohjattavalla kumioravalla? Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.

Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.

Kansallisen itsetuntomme rakkaimpia riippakiviä on markkinointi. Mantramainen ratkaisu kansantaloudellisiin ongelmiin on yleensä ”lisää innovaatioita ja parempaa markkinointiosaamista”, hieman samaan tapaan kuin sosiaaliset ongelmat ratkeavat sillä, että ”ihmiset ottavat vain vastuun itsestään”. (Melko helppoa, eikö?) Suomalaiset eivät kuulemma osaa markkinoida, eivät osaamistaan eivätkä osaamisensa tuottamia hienoja vipstaakkeleita tahi härpättimiä.

Tämä on varmasti aivan totta. Se johtuu siitä, että puhetavoiltamme olemme insinöörimäiseen ajatteluun taipuvainen hautajaiskulttuuri. Ja tämä kaikella rakkaudella insinöörejä kohtaan, joita ilman tätäkään tekstiä ei syntyisi! Puhun nyt nimittäin vertauskuvin..

Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta.

Selitän tämän. Tahtoisin yllyttää lukijaa tilaisuuden tullen pieneen antropologiseen kenttäkokeeseen, osallistuvaan havainnointiin pienen fennougriheimomme hääseremonioissa. Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta. Seuraa nimittäin yksityiskohtainen tekninen selostus siitä, mitä tapahtui syntymästä tähän päivään. Häissämme puheet ovat välttämätön paha, jota inhoavat ennakkoon sekä puhujat että yleisö, ikään kuin pakollinen kujanjuoksu joka täytyy ennakkorangaistuksena vain kestää ennen odotetumpia ohjelmanumeroita, kuten booliastiaan hukuttautumista ja puukkotappelua.

Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg hautajaisten sijaan tällä kertaa menossa naimisiin!

Useimmissa muissa puhekulttuureissa tällaisia ruumiinavausraportteja luetaan nimittäin hautajaisissa. Mahdollisimman objektiivisen kuvauksen tapahtuneesta saa, jos edesmennyt ja tämän omaiset ovat insinöörejä, ja tämä on täysin hyväksyttävää. Mutta häissä, joissa tarkoitus on juhlia nuorenparin onnea? (Käy lukemassa täältä, miten turmella tuskainen hääpuheperinne rautaisella otteella — koskettavasti.) Eikä sellaisilla innovaatioita myydä. Tämä tiedettiin jo antiikissa! Roomalaisilla oli oma sanansa tunnetilalle, joita tällaiset puheet herättivät: taedium, pitkästyneisyyden aiheuttama turtuminen.

Meillä on sillä tavalla vinoutunut ja syvään juurtunut käsitys, että kaikki muu kuin yksityiskohtainen tosiasioiden ja tapahtumien kuvaus on “sitä itseään” – paskan puhumista – sillä kovat asiat puhuvat kyllä puolestaan. Eivät puhu. Me puhumme asioidemme puolesta. Ja jos puheistamme puuttuu nykyhetki ja ennen kaikkea tulevaisuus, onko ihme, etteivät insinööritieteemme suurenmoiset ihmeet mene kaupaksi?

Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa

Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa paljon. Tähän ei tarvitse sijoittaa miljoonia veronmaksajien rahaa, se on ihan ilmainen: nimittäin silloin kun ostamme, ostamme tulevaisuutta.

Tämän tiesi jo Cicero. Kun puhumme menneestä, siitä mitä tapahtui ja miten asiat olivat, ihmisen mieli juoksentelee enimmäkseen kysymyksissä ansioista ja syyllisyydestä. Kun puhumme nykyhetkestä, siitä miten asiat ovat juuri nyt, kiinnitämme huomiota tunteisiimme. Siihen, mikä on hyvin, ja mikä huonosti. Asioiden luonteeseen. Mutta kun meidän pitäisi motivoida toimintaa ja saada päätöksiä, on parasta siirtää huomio tulevaisuuteen.

Esimerkkinä toimii hyvin perheriita. Riidat käydään enimmäkseen menneisyydestä puhuen. Niin kauan, kuin keskustelu pyörii ”whodunnit”-akselilla, se ei tule ratkeamaan, vaan on syyllistämällä lyömistä. ”Sinä et ikinä vie roskia! En muista koska viimeksi!” ”Silloinkin vein!” ”Yksi kerta! Aina muuten minä olen vienyt!” Ja niin edelleen.

Ainoa tapa rikkoa tämä alati syvemmälle sukeltava syöksykierre on tuoda keskustelu nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. ”Ei sillä väliä, kuka teki ja mitä. Nyt minusta tuntuu pahalta ja epäoikeudenmukaiselta.” – paljon parempi. Tai ”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?” – samoin. Katsokaa, miten keskustelun painopiste siirtyy ja tulehdus helpottaa, kun menneisyys jätetään rauhaan.

”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?”

Toisin sanoen, haudatkaa kuolleenne älkääkä manatko niitä paikalle. Kalmojen paikka on maan uumenissa. Älkääkä missään nimessä esitelkö niitä vaikkapa potentiaalisille sijoittajille tai asiakkaille, ellei se uskottavuuden nimissä ole tarpeen.

Ulkomaista pääomasijoittajaa kiinnostaa, mitä tapahtuu jos hän työntää kolikkonsa tarjolla olevaan pajatsoon. Pajatso pitää saada näyttämään houkuttelevalta, hullunvarmalta ja uskottavalta tulevaisuudelta sen valossa, mitä hän tietää. Empivä asiakas pitää kävelyttää mielessään tulevaisuuteen, jossa tuotteen omistaminen on parempi kuin nykyhetki ilman sitä. Kun kirjoitat CV:tä ja työhakemusta, tai vaikkapa apurahahakemusta, yrität auttaa potentiaalista työnantajaa tai apurahan myöntäjää arvioimaan, onko näissä papereissa maalailtu tulevaisuus hyvä ja uskottava.

Jopa Aikakoneen mainos lupaa ”fantastisen tulevaisuuden” kokemuksen.

Mutta jos tulevaisuudesta puhuminen on niin hyvä juttu, miksi sitä kutsutaan “paskan puhumiseksi”? Koska sitä ei ole vielä tapahtunut. Ja koska te hyvät ja suoraselkäiset ihmiset olette totuuden rakkaudessanne jättäneet tulevaisuudesta puhumisen petollisten roistojen käsiin. Meidän pitää erotella hyvä retoriikka pahasta retoriikasta, myös tulevasta puhuttaessa.

Hyvää verbaalista lannoitetta on nimittäin sellaisen tulevaisuuden maalaaminen, johon itsekin uskot ja hyvin perustein. Et lupaa valheita, vaikkei kristallipalloa olekaan.

Paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa.

Sen sijaan paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa. Se on syy, miksi roska myy, ja miksi pahimmillaan organisaatioille vahingolliset ihmiset usein etenevät niin helposti yrityksissä ja virastoissa. Lipevä paskanpuhuja pursuaa ideoita, ehdotuksia ja suunnitelmia. Hän saa puheillaan muut elämään ruusuisessa mielikuvitusmaassa – juuri riittävän kauan, että saa seuraavan ylennyksen. Varsinaiset työnsä hän saattaa hyvinkin sössiä, tunaroida tai laiminlyödä täysin.

Tai sitten sinulle myydään mielikuvaa itsestäsi timmin fittinä sporttihirmuna, jonka perään kaikki kuolaavat. Kunhan ostat tällaisen kuntoilulaitteen kotiin. Helppoa kuin synnytys, vain senttiä vaille tonni! Vain kallis laite, jonka laadusta ei ole takeita, ja jonka päivittäinen käyttö tulee edellyttämään sinulta poikkeuksellista tahdonvoimaa. Aivan kuin sängynalus ei olisi jo muutenkin tukossa roinaa, samoin kuin tulevaisuutesi hyviä, mutta epärealistisia aikeita.

Katsokaapa miten tämä toimii politiikassa. Tulevaisuus myy sielläkin, joko pelottelun tai toivekuvien muodossa. Menneestä poraaminen ei vain tuo ääniä, uskokaa nyt jo. Se on tulevaisuus, jonka ihmiset haluavat ostaa.

Puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka.

Jos olet pelastamassa Suomen tulevaisuutta hienoilla innovaatioillasi, tee siis näin: puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka. Anna meille syy kulkea sinne, ja osoita meille tie. Ketään ei kiinnosta tekniset yksityiskohdat siitä, mitä olet tehnyt tähän mennessä – ei, paitsi silloin, kun puhe haiskahtaa liikaa, ja uskottavuutta pitää puntaroida ansioita vasten. Mutta ensin tarvitsemme tulevaisuuden, johon uskoa ja haluta.

Ai niin, ne radio-ohjattavat kumioravat. Eivät varsinaisesti liittyneet aiheeseen mitenkään, mutta voisin kuvitella, että niistä saa ainakin hemmetin paljon kiinnostavamman hääpuheen aikaiseksi kuin nekrologia ennakoimalla.

Lue myös: P.S., TÄSSÄ ON YKSI MAHDOLLINEN ESIMERKKI, MITEN VOIT TURMELLA ONNISTUNEESTI PIINAAVIMMAN HÄÄPERINTEEMME ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Seuraavat julkaisut 18.6:. Severi Hämäri, ”Roomalaisten rivot ja mieltä häiritsevät mielikuvat sekä mestarillisen muistin salaisuus” ja 25.6.: Markus Neuvonen, ”Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama vinkki!”

Miten turmella piinaavin hääperinteemme

P.S. Tässä on yksi mahdollinen esimerkki, miten voit turmella onnistuneesti piinaavimman hääperinteemme

1. Aloita jollain, millä saat yleisön nauramaan. Käytä esim. klassikkoa: ole vaikka aloittavinasi väärää puhetta, ikään kuin olisit vahingossa laittanut väärän puheen takkisi taskuun. Mitä tahansa, mikä saa yleisön nauramaan. Itse aloitan ehkä liiankin usein sanoilla (lausutaan liioitellun virallisesti): “Hyvät lajitoverit! Ihmettelette varmaan, miksi olen kutsunut teidät tänne.” Pääasia on ilo puheesi alussa.

Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg, hääkuvassaan

2. Mieti ennalta kolme hyvettä tai luonnehdintaa, joiden varaan ripustat puheesi: kuvaile, minkälaisia ihmisiä morsiuspari on, ja kuinka he ovat jotain enemmän yhdessä. Näihin luonteenpiirteisiin voit liittää humoristisia anekdootteja. Leikittele, mutta älä nolaa! Ja tavalla, että voit tuoda luonnehdintasi lopussa kauniin esiin. Puhu tunteista, ja siitä kuinka ylpeältä ja onnelliselta sinusta tuntuu, ja kuinka sydämesi on vähällä pakahtua kun katselet kaunista paria edessäsi. Voit myös antaa joko viisaita tai humoristisia vinkkejä onnelliseen avioliittoon, jos ne eivät sinusta tunnu kamalan korneilta.

3. Mieti loppu, jossa osoitat, kuinka nämä ihmisyyden kauneimmat piirteet kohtaavat morsiusparissa, ja kuinka valoisalta ja kauniilta heidän tulevaisuutensa näyttää. Toivota hääparille sydämesi pohjasta onnea, ja päätä puheesi johonkin rakkausaiheiseen, kylmiä väreitä herättävään sitaattiin. Hyvä hetki nostaa malja.

4. Äläkä hitto soikoon jaarittele tuntikaupalla menneestä! Lyhyestä virsi kaunis, hyvä laulu loppuvasta. Viisi minuuttia on ihan riittävästi kuljettamaan ihmiset naurusta liikutuksen kautta onnenitkuun. Ja jos vain mahdollista, harjoittele puhetta etukäteen. Siitä on oikeasti apua.

— Markus Neuvonen

P.P.S. Tästä Puhujakoulun blogikirjoitusta kirjoitettiin 16.6. Etelä-Suomen Sanomissa: Joudutko pitämään puheen häissä – näin se onnistuu. Ja jos kaipaat lisää tietoa hääpuheen suhteen, niin Antti Mustakallion blogissa Sana haltuun löytyy myös erinomaisia vinkkejä hääpuheen pitäjälle: http://sanahaltuun.fi/blogi/93/Naein-pidaet-vaikuttavan-haeaepuheen/

Lue myös: HÄÄPUHEIDEMME RUUMIINAVAUSRAPORTIT, TAI MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

— Markus Neuvonen

Törmään kohtuullisen useiin tilanteisiin, joissa joku haluaa voittaa väittelyn. Joskus minut, joskus jonkun toisen. Itsekin syyllistyn siihen, parempaa ymmärrystäni vastaan. Toisinaan minua pyydetään opettamaan, kuinka tämä voittaminen tapahtuu – opetanhan argumentaatiotaitoa ja retoriikkaa. Monesti ei suoraan pyydetä keinoja voittamiseen, vaan vaivihkaan penätään erilaisia niksejä, jotka kummasti vain liittyvät manipulointiin ja kiistattomaan alistamiseen keskustelutilanteissa. Mutta ihmiset ovat yllättävän huonoja peittämään tällaisia piiloagendoja. Sen näkee silmistä, katse terävöityy mikrosekuntien ajaksi, ja sellainen tietty ahneus pilkahtaa hetkeksi silmäkulmassa.

Isaac Cruikshank: Debating Society (1795)

Yleensä en voi sanoa heille tätä kovin suoraan tai pehmentelemättä: nämä ihmiset ovat väärässä. Väärässä sen suhteen, mitä väittely on. Ja väärässä sen suhteen, mitä he tosiasiassa haluavat.

Väittelyssä ei nimittäin ole voittoa, ainoastaan häviämisen eri asteita. Paras ja patenttivarmin tapa hävitä väittelyssä on: yritä oikein vimmatusti voittaa. Tämä vaatinee hieman selittämistä.

Paras ja patenttivarmin tapa hävitä väittelyssä on: yritä oikein vimmatusti voittaa.

Väittelytilanteella ei useimmiten ole mitään tekemistä totuuden tai edes parhaan argumentaation kanssa. 2,3 miljoonaa vuotta evoluutiota sosiaalisena kädellisenä on pitänyt siitä hyvin huolta. Väittelytilanteen puhjetessa aivoillemme on tärkeämpää sosiaalisesta nokkimisjärjestyksestä huolehtiminen kuin asioiden totinen tola. Tästä syystä poliitikot pitävät kovasti väittelemisestä ja “voittamisesta”, varsinkin juuri ennen vaaleja. Väittely on (ainakin aluksi) väkivallaton tapa yrittää piestä toisemme ruotuun. ”Get down, Fido.”

Kun heittäydymme väittelijöiksi, kysymys on yleensä lopulta ärsyyntymisestä. Ärsyynnymme, kun joku dominoi ja haastaa statuksemme. Viestii rinta rottingilla olevansa El Grande Jefe. Ja muiden pitäisi alistua. Se, mitä asia koskee tai mitä sanoja käytetään, on lopulta sivuseikka. Argumentit ja faktat ovat keppihevosia joilla yritämme ratsastaa herruuteen, käsinukkeja mukilointiin ryhtyvien nyrkkien päällä. Väittely puhkeaa. Meitä ärsyttää mimosanherkille sosiaalisille varpaillemme astuminen.

Jos jäämme toistuvasti alakynteen, ärsytys jää päälle ja allergisoituu. Jotkut kehittävät kroonisen väittelyahdistuksen, ja välttelevät väittelytilanteita viimeiseen saakka. Toiset kääntyvät sisäänpäin ja patoavat kiukkunsa. He käyvät väittelyitä mielessään jopa vuosikausia nöyryyttävän tilanteen jälkeen, uudestaan ja uudestaan, hautoen kostoa. Jälkiviisastelun suurten connoisseurien eli ranskalaisten l’esprit d’escalier, porraskäytävän henki, ei ota haihtuakseen. Kolmansista tulee liipasinherkkiä tappelukukkoja. Mikä tahansa on yllyke raivoisalle retaliaatiolle. Neljännet vain alistuvat ja masentuvat. Pahimmillaan kaikkia näitä.

Entä ne sitten, jotka pärjäävät väittelyssä liian hyvin? Me ihmiset humallumme harhaisesta vallan tunteesta helposti. Meistä tulee tahdittomia rechtshaber-änkyröitä, jotka rakastavat vääntää kaikista asioista pöhöttynein käsityksin oman mielipiteemme arvoista. Muuraamme argumentaatiotaidoillamme seinän, jonka läpi järkipuhe ei enää kuulu, koska olemmehan jo oikeassa. Jätämme ärtymystä jalanjälkinämme, missä vain kuljemmekin. Kylvämme ja kastelemme siemeniä, jotka kypsyvät vihaksi. Voitamme ehkä väittelyssä, mutta häviämme elämässä. Laiha voitto, sanoisin.

Ja tämä on pahin pelkoni argumentaation ja retoriikan opettajana.

Rakastan itämaiselta kuulostavia latteuksia. Siksi sanonkin, että: ”Jotta voittaisit toisen, on sinun voitettava ensin itsesi.” Tämä pätee kumpaankin tilanteeseen.

”Opeta minut olemaan ärsyyntymättä”.

Siksi ”Opeta minut voittamaan väittelyssä” kääntyy nykyään korvissani muotoon ”Opeta minut olemaan ärsyyntymättä”. Tai voittajakompleksin tapauksessa, ”Opeta minulle omanarvontuntoa, joka ei ärsytä muita.”

Kas niin. Väittelyssä ”voittamisen” ensiaskeleet eivät tarkoitakaan oppitunteja sivalluksissa hurmehisena kiiltelevän sanan säilän parissa, vaan itsetutkiskelun.

”Voittaminen” nimittäin on tunne. Joko tunne siitä, että säilytän asemeni muiden silmissä, tai tunne siitä, että kohotan omaa statustani osoittamalla toisille paikkansa. Näistä ensimmäinen on tärkeämpi, eli omanarvontunnon säilyttäminen riippumatta väittelyn “tuloksesta”. Sen voi oppia suoraan kulkematta verbaalisen väkivallan tietä. Ikään kuin siirtämään sosiaaliset varpaansa elegantisti pois tieltä silloin, kun toisilla on aikeet niille tallata. Ennen kuin tätä viileän pään ja lämpimän sydämen taitoa osaa, on turha haaveillakaan pokaalisijoista väittelytaidossa.

Vertaan tilannetta itsepuolustuslajeihin. Monet hakeutuvat kamppailu-urheilun pariin oppiakseen puolustamaan itseään. Tosiasia on, että sellaisessa pisteessä, jossa kamppailutaitoja ylipäänsä tarvitaan, todellinen itsepuolustus on jo epäonnistunut. On päädytty tappeluun, jossa kumpikin osapuoli ottaa osumaa. Tappelussa ei ole todellisia voittajia. Jos satutat itsesi, olet hävinnyt. Jos satutat toista, olet hävinnyt. Ainoa todellinen voitto on hengissä säilyminen. Säilynyt kunniantunto on huono palkkio mustasta silmästä ja irronneesta hampaasta.

Aivan kuten tappelussa, väittelyssä tällaisen kunniantunnon saa suhteellisen helposti, kunhan vain hyökkää mahdollisimman nopeasti ja kovaa jostain sokeasta pisteestä. Kaikki tämä onnistuu ilman pitkälle hioutunutta argumentaatiotaitoa tai retoriikan osaamista, keskittyy vain nöyryyttämään toista. Melko yksinkertainen juttu. Tekee kaikkensa saadakseen toisen näyttämään pelleltä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, eikä haaskaa sekuntiakaan puolustukseen. Ei kaikki, mutta suurin osa tavallisessa väittelyssä esitetystä argumentaatiosta tähtää juuri tähän tarkoitukseen, eikä suinkaan totuuteen.

Valitettavasti “voittajalle” ei ole luvassa laakeriseppelettä ja kunniakierrosta niin tappelussa kuin väittelyssäkään, vaan palkintona ovat loukatut tunteet ja ehkä uusi vihollinen. On saavutettu piste, jossa argumentaatio ja retoriikka – se, mitä varten nämä oppiaineet on ylipäätään kehitetty – ovat jo epäonnistuneet. Aivan kuten tappelun alkaessa itsepuolustus on epäonnistunut.

Aivan kuten tappelun alkaessa itsepuolustus on epäonnistunut.

Nämä puhetaidon opit nimittäin käsittelevät vakuuttamista. Historian merkittävimpiin kuuluvan puhujan Marcus Tullius Ciceron retorinen ihanne oli hyvä ihminen, joka puhuu kauniisti tosia asioita. Ei kuulosta lain siltä henkisen väkivallan työkalupakilta, millä väittelyitä ”voitetaan”. Kun väittely alkaa, vakuuttaminen loppuu. Aniharvoin järki kajastaa väittelyn tiimellyksessä – vain pitkälle harjaantuneet keskustelijat kykenevät väittelemään tavalla, jossa paras argumentti voittaa, ja verbaalis-emotionaalinen läpsimiskilpailu päättyy toisen tai molempien osapuolien vakuuttumiseen tai viisastumiseen. He ovat ammattiurheilijoita, jotka vapaaottelun päätteeksi paiskaavat kättä ja halaavat kiitoksena hyvästä ja reilusta kisasta. Eri peli, eri säännöt: iskut ovat kovia, mutta niihin on totuttu. Ei puremista, ei silmien kaivelua. Ja nakkikioskin röyhistelyihin ei ryhdytä, koska vastuu omien voimien käytöstä tiedetään.

Tästä syystä en varsinaisesti opeta ”voittamaan” väittelyä, vaikka siinä harjoituksia teetänkin. Sillä hyvä argumentoija ja retorikko ei tosiasiassa väittele. Ei, vaikka toinen osapuoli sitä kovasti yrittäisi. Ei, paitsi urheilun ja leikin hengessä, ja tasavertaista vastustajaa kohtaan selkeitä, yhteisiä sääntöjä noudattaen. Taitava retorikko on voittanut statuskamppailun jo ennen kuin se alkaakaan, eli paaluttanut salakavalasti oman asemansa (”ethoksensa”) kyseenalaistamattomalla tavalla. Hän tuntee tanssiaskeleet niin hyvin, että varpaat säilyvät ehjinä kömpelöimmänkin kumppanin kanssa. Näin säilyy järki ja totuus keskustelussa, ja rationaalisella argumentaatiolla on rooli kommunikaatiossa ja erimielisyyksien selvittelyssä. Väittelyn todellinen voittaminen ei tarkoita toisen väittelijän voittamista, vaan koko väittelytilanteen (oma väittelyhalu mukaan lukien) voittamista. Palava halu voittaa on varma tie häviämiseen.

Mitä siis tehdä? Antiikissa elänyt stoalainen filosofi Kryshippos totesi, että “Ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu, jotta hän kuuntelisi enemmän kuin puhuisi.” Sanoista on hyvä ottaa vaarin.

Kun sinut kutsutaan verbaaliseen apinatanssiin, sen sijaan että poimit kasvoille heitetyn hansikkaan tee mielummin näin. Tiedosta, ettei kumpikaan tosiasiassa voi voittaa väittelyä, ja ettei sinun omanarvontuntosi ole tästä tilanteesta kiinni. Et ole, etkä mene rikki, vaikka et pärjäisikään mittelyssä. Ymmärrä, että tilanteessa on lopulta kyse tunteista enemmän kuin asioista. Älä ota toisen tunteita itsellesi, vaan säilytä mielenrauhasi. Keskity kuuntelemaan. Siis todella keskity – mikä on todellinen kysymys? Kysy siis, mielummin kuin vastaa. Ja jos oikein ovela olet ja tähdet sattuvat hymyilemään, voit käyttää tällaista kikkaa: “On minullakin tästä mielipiteitä, osa niistä ihan puhtaasti fiilispohjaisia ja osa tiettyyn pisteeseen perusteltavissa olevia niin kuin sinullakin. Ehkä vähän eri näkökulmasta vain. Mutta mitenköhän tämä juttu oikeasti menee?” Hyvällä tuurilla apinatanssi lakkaa siihen, ja alkaa keskustelu.

Tai kuten japanilainen sananlasku asian niin kauniisti muotoilee: ”On parempi väistää putoava kivi, kuin yrittää ottaa se kiinni.”

Lue myös: PATEETTISTA, HERRA PRESIDENTTI — ELI MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME TUNTEELLA?, HALUAT SIIS NEUVOA JOTAKUTA? TÄSSÄ MUUTAMA RAUDANLUJA VINKKI, ja MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA

	Faktabaarin julkaisu…: Näinkö vältän väärän virheen?…
	Tosi tarkoituksella:…: Tyylistä
	Moralistinen öyhötys…: Vain idiootti yrittää voittaa…
	Moralistinen öyhötys…: VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMA…
	Moralistinen öyhötys…: Älä sä tästä ala, eli mikä ihm…

PUHUJAKOULU

TULE KUULLUKSI

Markus Neuvonen

ALATYYLI JA TABUKIELI

Loukkaantumisesta ja loukkaamisesta

Vain muutaman naurun tähden: mitä asiantuntijan kannattaisi oppia stand-up -koomikoilta

Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama raudanluja vinkki

Miksi Suomen talouden tulevaisuus riippuu rehellisestä paskapuheesta

Miten turmella piinaavin hääperinteemme

VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä:

Jaa tämä:

Tykkää tästä: