Minulta kysyttiin hiljan, että pitäisikö jouluna juoda vai olla kokonaan juomatta?
Vastasin olevani jyrkästi sitä mieltä, että molempia.
Ja aloin kertoa jotakuinkin seuraavaa tarinaa: Harakka Apinakuninkaan hovissa…
Mutta ennen kuin kerron tämän faabelin teille, antakaa kun pohjustan ensin surullisella tarinalla syyllistämisestä.
Mitä niistä lapsista?
Alkoholipuhe on tunnepuhetta. Tästä viina-asiasta nimittäin ovat yhtä pihalla alkoholipolitiikasta päättävät kansanedustajat kuin tavallinen viikonloppuhörppö kuin raittiustyötä tekevä aktivistikin.
”Epämiellyttävä totuus kuitenkin on, että monen lapsen juhlatunnelma loppuu aikuisen alkoholin käytön vuoksi.”
Kysymys on: kumpaa arvostat enemmän — omaa humalan tajoamaa turtaa helpotusta, vai lapsen iloa? Kysymys on mahdoton vastata. Se syyllistää. Se ahdistaa.
Kampanjan toinen teesi on hieman parempi, vaikka sekin vaikea paikka: ”Joulu on hyvä mahdollisuus opetella juhlatunnelman luomista ilman päihteitä ja opettaa taito myös lapsille.”
Eli kysytään: minkälainen esimerkki haluat olla? Lisää ahdistusta. Olet jo pilannut lapsesi juomalla jouluisin. Lapsen elämä on pilalla. Korostetaan vielä oikein, että ”Joulu on lasten juhla ja lapsuuden joulumuistot kestävät koko eliniän.” Siitä lapsesta tulee syrjäytynyt rappioalkoholisti. Ei siis auta muuta, kuin juoda suruun. Vahinko on jo tapahtunut, joten väliäkö sillä?
Vastaavaan joulusyyllistämiseen yltyy myös legendaarinen brittibändi Jethro Tull:
…Jonka kappale kuitenkin päättyy: ”Hey! Santa! Pass us that bottle, will you?” Syyllistettyään kuulijoita ensin uskonnon unohtamisesta jouluna, ja sitten kuvalla oman äidin jättämisestä nälkää näkemään, laulaja käy Joulupukin kanssa ryypiskelemään.
Pointti on: syyllistäminen ei toimi.
Syyllistäminen on huonoa retoriikkaa. Jos halutaan toisiin vaikuttaa on lähdettävä liikkeelle heistä itsestään. Heidän pitää haluta toimia. Ja siksi täytyy ymmärtää, mistä alkoholipuheessa on todella kyse.
Mistä me puhumme, kun puhumme juomisesta?
Kun puhumme juomisesta, emme puhu juomisesta — puhumme suomalaisuudesta. Kyllä vain, suomalaisuudesta. Alkoholipuhe on puhetta identiteetistä.
Sosiaalipsykologian (jonka osa-alue retoriikka on) mukaan ihmiset määrittelevät itseään ideaalien ja tarinoiden kautta. Ja viinalla on erityinen paikka näissä tarinoissa meille suomalaisille. Suomalaiset viinatarinat — kuten kaikki muukin kansanviisaus — ristiriitelevät keskenään.
Osassa tarinoita suomalaisilla on hyvä viinapää. Me osataan ottaa viinaa aivan omalla mitallamme. Myyttiset hahmot, kuten Kekkonen, Mannerheim ja Arvo Ylppö, pystyvät juomaan kenet tahansa pöydän alle. Vähän siis kuin Väinämöinen “laulamassa” porukkaa viinan höyryiseen suohon.
Turmiolan Tommi — Kaiken suomalaisen pelotteluvalistuksen tragikoominen isoisä
Mutta toisaalta sanotaan, että on tämä suomalaisten viinapää, jonka takia ei osata viinaa ottaa. Toisin kuin eteläeurooppalaiset sun muut sivistyneemmät, arkkisuomalainen Tommi Turmiola taantuu ainakin H. habiliksen tasolle kun vain pullon suusta vähän haistaa. Vähän kuten Väinämöinen — kännissä tottakai — lyö kirveen polveensa.
Kun puhumme juomisesta, emme puhu juomisesta — puhumme suomalaisuudesta.
Näillä tarinoilla kuitenkin luomme suomalaista identiteettiä. Ja hyvä niin, sillä viina ei ole yksioikoinen juttu. Kaikkea muuta.
Mutta miksi juuri jouluna viina maistuu?
Joulu, jos jokin suomalainen vuotuisjuhla, ahdistaa. Ymmärrettävistä syistä:
Odotukset kipuavat korkealle. Pitäisi, niin pitäisi, olla hyvä mieli. Pitäisi rakastaa kaikkia. Varsinkin omaa perhettä (jolta arkena edes pääsee karkuun viitenä päivänä seitsemästä). On siivottava. Ja tapeltava siivoamisesta. Rituaaleja on noudatettava. Ruoan täytyy olla samaa kuin mummolassa lapsena.
Tulee sappi suuhun.
Tähän tunnetilaan ei kyllä mikään muu auta kuin pienet totit, vähän punaviiniä, muutama ryyppy ja täysimittainen humalatila läpi välipäivien. Ilo ilman viinaa, sehän oli teeskentelyä. Varsinkin jouluna.
Kyse on tunteesta.
Rituaaleja on noudatettava. Ruoan täytyy olla samaa kuin mummolassa lapsena.
Tulee sappi suuhun.
No, herra älypöksy, mitä itse sitten suosittelet?
Ennemmin kuin koko tähän alkoholihöpinään lähdetään taas jälleen kerran — ja huudetaan puolesta tai vastaan — mietitään joulu uudestaan.
Joulu ahdistaa, koska mielen pohjilla on ideaali, ihanne jota ei vain voi saavuttaa. Useimmat eivät tunne hajun pihaustakaan siitä, mistä heidän ihannejoulunsa muodostuu. Ja jos sitä ei tunne, ei myöskään ymmärrä, mikä menee jouluissa pieleen.
Vuodesta toiseen erinäisistä lehdistä löytyy seuraavan kaltainen (aivan oikean suuntainen) ohjeistus:
1) Ota selvää omista ihanteista. Kirjoita paperille, mikä olisi sellainen joulu, jonka haluaisit parhaimmillaan kokea. Minkälaisesta joulusta haaveilet? Ole erittäin tarkka, ja kirjoita kaikki yksityiskohdat ylös. 2) Mieti, mikä olisi epäonnistunut joulu. Minkälainen joulu olisi aivan katastrofi? Kirjoita tämä tarina paperille. 3) Mieti, mitä tekemällä mennään kohti ensimmäistä vaihtoehtoa, ja mitä tekemällä kohti toista. Mitä voit siis tehdä, jotta joulu olisi enemmän ihanteen kaltainen?
Jokin tässä kuitenkin mättää…
Huomasitko edellistä harjoitetta tehdessäsi, miten lapsuuden joulut — olivat ne sitten hyviä tai huonoja — ovat laittaneet sinulta pakan sekaisin?
Huomaatko nyt, miten lapsuuden joulut — olivat ne sitten hyviä tai huonoja — ovat laittaneet sinulta pakan sekaisin?
Huonot ja epämiellyttävät — vaikkapa alkoholisoituneiden vanhempien kanssa vietetyt — joulut ajavat sinua fantasiamaailmaan, joka on täysin holtiton siinä missä lapsuuden joulut olivat painajaista.
Lapsuuden hyvät joulut puolestaan ovat jääneet mieleen pieninä tuokiokuvina. Emme muista yhtä joulua — muistamme lapsuuden joulujemme suurimmat hitit. Ja yritämme toistaa niitä jokaista. Ja tunkea ne kaikki pienimmätkin onnen hetket siihen yhteen ja samaan jouluun joka vuosi.
Pitääkö jouluna juoda vai ei?
Nil desperandum! Hätä ei ole tämän näköinen — vaikka aika rujon kuvan edellä piirsinkin. Nyt tarvitaan iso lasillinen realismia:
4) Mieti mikä olisi realistinen joulu — sellainen joka olisi riittävän hyvä. Mistä tekijöistä se vähimmillään muodostuisi? Mikä riittäisi sinulle?
Voit tehdä viimeisen pohdinnan yhdessä perheesi kanssa. Mikä olisi teidän perheelle juuri se riittävän hyvä joulu?
Vastauksena kysymykseen, että pitääkö jouluna juoda vai olla kokonaan juomatta: Miten paljon alkoholia olisi sopiva tähän riittävän hyvään jouluun? Joillekin se on: ei yhtään. Toisille se on yksi tai kaksi lasillista.
Miten paljon alkoholia olisi sopiva tähän riittävän hyvään jouluun? Joillekin se on: ei yhtään. Toisille se on yksi tai kaksi lasillista.
Voisiko se olla enemmän? Hyvä kysymys? Olisiko se sinulle sopiva määrä riittävän hyvään jouluun?
Moraali?
Harakalla oli apinoiden hoville asiaa. Hän halusi heidän viettävän hauskaa juhlaa ilman, että menee taas tappeluksi, jossa kaikki metsän eläimet kärsivät.
Siispä hän lensi Apinakuninkaan eteen, ja raakkui asiansa: ”Aina kun käytte juhlimaan, syötte pilaantuneita hedelmiä ja olette kännissä kuin alhaiset ihmiset!” Ja hän jatkoi niin taitavasti väitteidensä perustelua kuin vain osasi. ”Katsokaa naakkoja, he osaavat syödä happamat pihlajanmarjansa sivistyneesti! Miksi se ei teiltä onnistu? Miksi? kysyn miksi olette tuollaisia, ihmismäisiä ääliöitä!”
Vaikka kuinka hän raakkui, kuningas laittoi banaaneja syvemmälle korviinsa.
Harakka kävi valittamaan kurjaa tilannetta Satakielelle. Satakieli lohdutti: ”Eivät apinat sinua kuuntele, ellet sano sellaista, mitä he haluavat kuulla! Siksi minä laulan siirappia, ja houkuttelen heidät kuuntelemaan ja tahtomaan kuulla sen, mitä sanon.”
Harakka kävi uudelleen apinoille laulamaan, nyt kehuen heidän turkkiaan ja suurta älyään. Nyt apinat ajoivat Harakan pois hovista kivin ja kepein. ”Niin, unohdin sanoa, että ei sinun äänesi sovi suloisiin sanoihin, siksi on parempi että laulat vain omillesi!”, nauroi satakieli, joka oli tunnettu itsetärkeästä ilkeydestään ja lipevyydestään.
”On tässä oppimista”, totesi harakka yrittäessään Apinakunigasta vakuuttaa.
Ps. Mestaripuhuja menee joululomalle, ja palaa tammikuun toisella viikolla uuden artikkelin kera. Tänä vuonna blogia on luettu 8000 kertaa — kiitos lukijoille!
Hyvää ja hauskaa joulua sekä mitä parhainta uutta vuotta!
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Huomasinpa huvikseni, että joulukatu on auki ja kauppojen ikkunoissa joulukoristeet. Siitä tuli mieleen kiire, kireys ja asiakaspalvelu. Monen ihmisen pelon aihe. Pitäisi olla jouluisan hyvällä tuulella. Mutta sitten ihminen löytää itsensä huutamassa Stockan myyjälle, vartijalle ja pahimmassa tapauksessa vielä kavereille somessa.
Kiire, kireys ja asiakaspalvelu. Monen ihmisen pelon aihe. Pitäisi olla jouluisan hyvällä tuulella. Mutta sitten ihminen löytää itsensä huutamassa Stockan myyjälle…
Minä, jos hieman saan kehua, kohtaan yleensä kaupoissa, ravintoloissa, kahviloissa, parturissa, vuokraamoissa ja hotelleissa erinomaisen hyvää palvelua. Mutta tunnen kaverin jolla on ”huono tuuri.” Aina hänen kohdalleen osuvat ne osaamattomat, huonotuuliset, pahantahtoiset tyypit, joilta saa vain sitä itseään palvelun sijaan. Ja hän on aika kateellinen kaikelle sille hyvälle, mitä asiakaspalvelutyössä toimivat asiantuntijat ja parhaat myyjät vain minulle tarjoavat.
Tunnen kaverin jolla on ”huono tuuri.”
Mistäköhän tässä olisi todella kysymys?
Olisi syytä miettiä, mikä on molemmissa kuvioissa niiden yhdistävä tekijä. Kaverini tapauksessa kaikilla kauppareissuilla ja lomamatkoilla on mukana vain yksi ja sama henkilö: hän itse.
Kaverini rakentaa tilanteen itselleen surkeaksi. Hän nimittäin odottaa huonoa palvelua. Usein hän valittaa sen surkeutta jo ennen kuin tarjoilija tai myyjä on edes ehtinyt suupieliään nostaa hymyilläkseen.
Hän lisäksi uskoo tietävänsä kaiken paremmin kuin hotellin vastaanottovirkailija tai stuertti tai autokorjaaja. Auta armias asiakastyytyväisyyskysely, jos 20 vuotta ammatissaan pätevöitynyt huippuosaaja ei heittäydy hurmiosta lattialle kuuntelemaan tämän jumalaisen asiakkaan turhantärkeitä ja paikkansapitämättömiä jorinoita.
Ja kaverini katsoo tarpeelliseksi huomauttaa kaikesta. Aivan kaikesta. Kovaan ääneen ja niin että muutkin huomaavat — miten taas täällä yritetään asiakasta vetää kuin vierasta sikaa — ja vielä säkissä. Sillä ei ole väliä miten pienestä virheestä tai erheestä on kyse, se on oikaistava. Välittömästi.
Ja sitten kavereiden kesken hän taas rätöstelee sillä, miten huonoa palvelu oli siellä, ja miten surkeaa se oli täällä, ja miten uskomattoman ala-arvoista se oli eritoten siinä tietyssä tietokoneliikkeessä.
Varsin ymmärrettävästi vain joku, joka odottaa kuolemanjälkeistä julistusta pyhimykseksi, tai paatunut masokisti, jaksaa palvella häntä viittä minuuttia kauemmin hymyissä suin ja kohteliaasti.
Antiikin stoalaiset filosofit olivat vakuuttuneita siitä, että ihmisen sielunrauha löytyy ihmisestä itsestään. Jos ripustamme hyvän mielemme yksistään toisiin ihmisiin ja heidän tekemisiinsä, kaivamme kuoppaa kaikille. Kaverini nimittäin yrittää maksimoida hyödyn, jota hän asiakaspalvelijoilta voisi saada — mutta näin toimimalla hän saa paljon vähemmän, kuin mitä voisi.
Hän ensinnäkin liittää mielessään oman tyytyväisyytensä täysin siihen, miten häntä kohdellaan. Se on ainoa asia, joka näyttää hänelle merkitsevän. Hän on tehnyt asiakaspalvelusta mielessään niukan resurssin, jota on vaikea saada — ja niin ollen se on jotain kohtuuttoman arvokasta. Vähän kuin kulta tai jalokivet. Ja jos jotain arvokasta jaellaan toisille halvalla ja toisille ei ollenkaan — se pistää kertakaikkiaan vihaksi.
Hän on tehnyt asiakaspalvelusta mielessään niukan resurssin, jota on vaikea saada — ja niin ollen se on jotain kohtuuttoman arvokasta. Vähän kuin kulta tai jalokivet. Ja jos jotain arvokasta jaellaan toisille halvalla ja toisille ei ollenkaan — se pistää kertakaikkiaan vihaksi.
Toiseksi hänen keinonsa maksimointiin osoittautuvat toistuvasti tehottomiksi. Hän ei ajattele strategisesti. Hän hyökkää tilanteeseen ja vaatii palvelua. Hän ei ajattele, milloin vaikka tarjoilija haluaa palvella. Kukaan ei halua olla kiva pakosta tai jos uhkaillaan esimiehille puhumisella.
Eli hän ei hahmota miten asiakas voi palvella asiakaspalvelijaa. Tätä on vastavuoroisuuden laki. Olemme ystävällisille ihmisille ystävällisempiä kuin muille.
Eli hän ei hahmota miten asiakas voi palvella asiakaspalvelijaa. Tätä on vastavuoroisuuden laki. Olemme ystävällisille ihmisille ystävällisempiä kuin muille.
En tietenkään väitä, että minulla olisi poikkeuksellinen onni kaupoissa käydessäni. Kyllä minä tapaan toisinaan väsyneen parturin, nälkäisen stuertin — ja rautakauppiaan, jolla nyt on vaan housut huonosti. Mutta minä en ota sitä itseeni. Mietin, miksiköhän tuolla on housut jotenkin väärin jalassa, ja keskityn omaan käytökseeni.
Minulle asiakaspalvelija on asiantuntija. Hän tietää jotain paljon paremmin kuin minä. Ja hän auttaa minua. Hän on myös kiireinen — monasti silloin kun asiakaspalvelijan apua tarvitsen, hän on kiireisempi kuin minä. Ottamalla nämä kaksi huomioon, selviän paremmin. Kysyn, pyydän apua, ja pyydän anteeksi, jos joudun keskeyttämään kauppiaan tai kassavirkailijan muut tehtävät. Kiitän ja olen aidosti kiitollinen saamastani avusta.
Jos jokin on pielessä tai palvelusta löytyy vikaa, oletan ensimmäiseksi sen olevan vahinko. Huomautan asiasta mahdollisimman kahdenkeskisesti asiakaspalvelijalle. Usein aloitan lauseeni jopa: ”Et varmaan ole huomannut, mutta…”
Olemme kaikki vain ihmisiä. Mietin usein, millä tavalla minä haluaisin tulla kohdatuksi, jos olisin kaupan kassalla tai hotellin tiskillä.
Olemme kaikki vain ihmisiä. Mietin usein, millä tavalla minä haluaisin tulla kohdatuksi, jos olisin kaupan kassalla tai hotellin tiskillä. En millään tekohymyllä ja päälleliimatuilla kohtilaisuuksilla. Enkä millään ”et sä mua kuitenkaan osaa auttaa” -asenteella. Haluaisin tulla kohdatuksi ihmisenä, jota kunnioitetaan.
Marcus Aurelius, Roomalainen keisari — sekä mies, joka sai hyvää palvelua.
Marcus Aurelius (121-180 jaa.), Rooman yksi rakastetuimmista keisareista ja stoalainen ajattelija, kirjoitti:
”Minun on oltava hyväntahtoinen ja ystävällinen kaikille ja erikoisesti oltava valmis osoittamaan ihmiselle hänen rikkomuksensa, kuitenkin häpäisemättä häntä ja ikäänkuin huomaamatta ja ystävällisesti ja teeskentelemättä.”
Jos aikansa mahtavin ihminen kykeni ajattelemaan näin — luulisi myös meidän kaikkien muiden pystyvän.
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Yleisön hurmaaminen on puhujan vaativin tehtävä. Miten taitavat puhujat herättävät meidän luottamuksen ja saavat meidät uskomaan heidän sanaansa? Onko siis olemassa retorista taikatemppua, joka vetoaa yleisöön kuin yleisöön?
Oletko nähnyt puhujan, joka on kuin hauki joka on unohtanut olevansa kala. Oletko silloin tuntenut myötähäpeää puhujan puolesta?
Entä oletko huomannut puhujan yhtäkkiä olevankin omissa nahoissaan? Tehneen tilan omakseen?
Vaikutelma voi olla häkellyttävä, ikään kuin puhuja olisi vienyt yleisönsä mukanaan rantakaislikkoon vaanimaan saalista.
Haukia ja ahvenia akvaariossa, Gerrit Willem Dijsselhof
Kyse on luonteesta, eli eetoksesta. Eetos, laajemmin puhuen, tarkoittaa niitä mielikuvia ja tuntemuksia, joita yleisö tuntee suhteessa puhujaan.
Onko puhuja heistä luotettava ja luonteva, luontonsa mukainen? Kysymys on tärkeä. Miten muuten yleisö voisi luottaa siihen, mitä puhuja sanoo? Onko esimerkiksi hänen sanojensa merkitykset välittömästi nähtävissä tai edes arvattavissa? Vai onko hänellä mielessään hämäriä piilotarkoituksia? Kenties hänen puheensa on merkityksetöntä hölinää, itsetarkoituksellista oman navan korotusta? Tai niin kieroa, että hänen olisi ollut parempi esiintyä Lasipalatsin kierreportailla.
Miten voimme tietää, voimmeko luottaa puhujaan, tai edes siihen, että hän kiermurtelee johdonmukaisesti?
Ongelma on kaksin verroin matoja kuhiseva itse puhujalle, sillä hän haluaa yleisönsä paitsi kuuntelevan, niin myös uskovan mitä hän sanoo. Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?
Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?
Aristoteles totesi, että “luonne on lähes tärkein vaikuttamisen syy.” Kuitenkaan hän ei anna meille paljon työkaluja luonteen esittämiseen. Ymmärrettävistä syistä. Tämä on nimittäin kinkkistäkin kinkkisempi ongelma. Yleisön hurmaamisen salaisuutta retoorikot ovat etsineet kuin se olisi kullankiiltoa hehkuva viisasten kivi.
Useimpiin yleisön tuntemuksista en pysty nimittäin vaikuttamaan. En voi vaikuttaa siihen, minkälaiset kasvot minulla on, tai minkälaisia ennakkoluuloja yleisö omaa juuri tällaisiin kasvoihin liittyen. Enkä voi vaikuttaa siihen (ainakaan juuri puhuessasi), mitä yleisö on kuullut minusta ennalta.
Kolmeen asiaan voin kuitenkin vaikuttaa: maineeseeni, pukeutumiseeni ja puheeni sisältöön. Näistä tulevat imagokauppiaiden suosimat tekniikat. (1) Käyttäytymällä tietyllä tavalla luon itselleni tietynlaisen imagon. Imagon luominen käy hitaasti. Tästä syystä maineen muokkaus harvoin auttaa minua juuri puhuessani, vaan minun on täytynyt ennakoida tilanne ajoissa.
(2) Pienemmällä valmistelulla voin valita miten pukeudun, miten kampaan hiukseni, miten seison, ja minkalaisella äänellä puhun. Nämä ovat välittömiä, hetkellisesti tehokkaita keinoja. Niihin voin vaikuttaa erittäin paljonkin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta valitettavasti näiden välineiden teho hälvenee nopeasti: kaikki me tiedämme, miten vakuuttavalta taitava myyntitykki tuntuu, kunnes olemme kuunnelleet tarpeeksi kauan ja taika on haihtunut.
Entä mitä sanon? (3) Voin valita sen, miten otan luotettavuuteni huomioon puheessani. Voin argumentoida omaa eetostani paremmaksi esittelemällä aiempia tekojani tai antamalla muiden antamien todisteiden puhua puolestaan. Tämä voi tosin käydä noloksi, sillä itsekehun ominaistuoksu voi viedä yleisön huomion toisaalle.
Nämä kolme voivat olla tehokkaita, mutta riskialttiita keinoja. Onko olemassa jotain parempaa? Kyllä vain.
Jos olen oikein taitava, voin osoittaa, että olen juuri se henkilö, jota yleisön pitäisi nyt kuunnella.
Aristoteleen mukaan hyvään eetokseen kuuluvat hyveellisyys, oman edun tavoittelemattomuus (eli “hyvä tahto”) ja käytännön järki. Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.
Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.
Mutta valittettavasti näitä ei noin vain tyhjästä tuoteta. (1) Hyveellisyys on katsojan silmissä. He luottavat henkilöihin, jotka edustavat sellaista hyvää ihmistä kuin he haluaisivat itse olla. Rosmojen hyve muodostuu eri sorteista kuin poliisien tai koirankasvattajien. Tässä kohtaa hyveellisyys edellyttää, että tunnet paitsi itsesi, niin myös yleisösi.
(2) Oman edun tavoittelija vaikuttaa kaikista epäilyttävältä. Siksi tämä hyveellisyyden erityistapaus vaatiikin erityistä huomiota. Jäävätäänhän ihmisiä vähemmästäkin. Eli siksi on hyvä vaikuttaa puolueettomalta, hyväntahtoiselta, vaikkakaan kukaan ei oikeasti ole koskaan täysin puolueeton.
(3) Kolmas tekijä olisikin helppo osoittaa, jos sen on tullut hankkineeksi. Eli käytännön järkevien ratkaisujen esittäminen kulloinkin kyseiseen ongelmaan antaa paljon painoarvoa puhujalle tai kirjoittajalle. Mutta mistä on kyse?
Käytännön järki ratkaisussa on sitä, että ratkaisu vaikuttaa kuin kuka tahansa olisi sen voinut keksiä, jos vain olisi ollut vähän itseään fiksumpi ja pysähtynyt miettimään. Näin silloinkin, kun ratkaisu on mahdollisesti vaatinut huomattavia ponnistuksia. Sen on vaikutettava helpolta, selvältä ja silti hieman yllättävältä. Pelkkien kielenkärjeltä pyöräytettyjen neuvojen lateleminen ei tässä auta.
Eli ei tämäkään ihan simppeliä ole.
Käytännön järki vaatii treenaamista, suunnittelua, ja valmistelua. Ongelma on esitettävä ensin ymmärrettävässä muodossa — yleensä edellyttäen huomattavien pohjatietojen haalimista ja huolellista pohtimista ennalta. Seuraavaksi ongelmaan on tarjottava hyvä ja oivaltava ratkaisua, joka kuulostaa siltä, että se olisi kaikkein luentevin tapa käydä asian kimppuun. Tämäkin vaatii paitsi oivallusta, niin myös huolellista suunnittelua ja esittämistä.
Kyseessä onkin tavallaan taikatemppu. Taikurin tavoin puhujan on valmisteltava huomattavasti vaikuttaakseen välittömältä oivalluksineen — tehdäkseen niistä helppoja omaksua.
Vaativaa? Kyllä, mutta takuulla sen arvoista. Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.
Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.
Paitsi, jos olet se moraaliton manipuloija, joka on oppinut vaikuttamaan puolueettomalta, hyvältä tyypiltä, jolla on peukkuratkaisu pulmaan kuin pulmaan. Siis ratkaisu, joka ei leviä käsiin vasta kun olet kaukana verottajan, virkavallan ja voudin ulottumattomissa.
Tietenkään en kehoita käyttämään näitä taitoja manipulointeihin ja mainoskikkoihin.
Mutta en voi sitä estääkkään. Voin vain todeta Kom-teatterin teatteriteknikon sanoin (kun hänen avustajanaan kiinnitin vaatetangon pukuhuoneeseen): ”Samalla vaivalla olisit saanut sen myös suoraan!”
Katso vaikka ostoskanavaa. Useimpien infomainosten rakenne on (1) ”Univaikeudet / kasvisten pilkkominen / pohjelihasten muoto on ongelma, joka sinullakin varmasti on!”, (2) ”Hei, olen se ja se, tunnettu siita ja siitä…” ja viimeiseksi (3) ”Nyt olemme kehittäneet ongelmaan helpon, selkeän ratkaisun! Vain 99€…”
Infomainosten retoriikka on räikeää, mutta oikeilla jäljillä. Samat periaatteet jylläävät, mutta hienovaraisuutta ja sopivuutta, eli decorumia tarvitaan yleensä enemmän, kun puhut yleisön edessä.
Tämä on se rantavesi, johon sukelsimme puhujan matkassa. Decorum muodostaa monella tavalla retorisen eetoksen ytimen. Se että on kuin omassa elementissään on decorumia.
Se on sitä, että puhuu juuri sopivasti, näyttää juuri oikealta — sopivalta. On sopivan ironinen hipsterien parissa, lipevänluotettava poliitikkona, jörö suomalaisena. Sitä, että on sitä jotain jotakin — määrittelemättömän sopivaa. Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.
Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.
Kyseessä on, kuten arvata saattaa, kuulijoiden, katsojien tai lukijoiden tuntema tunne. Heidän tunnearvostelmansa tekstistä, sen esityksestä ja minusta puhujana tai kirjoittajana: olenko sopiva vai en?
Richard A. Lanham jopa toteaa decorumin olevan lähellä sellaisia keskeisiä ja lähes kaikkea määrittelemistä uhmaavia antropologisia käsitteitä kuin “akkulturaatio” ja “kulttuuri”. Vaikka viime kädessä kuulijat ja lukijat määrittävät oman decorumin tunteensa, ei se tapahdu tyhjiössä. Kyse on vuorovaikutuksesta ihmisten välillä, heidän “kulttuuristaan”.
Kyse on myös vuorovaikutuksesta esityksen ja yleisön välillä. Puhuja vaikuttaa yleisön valmiuteen hyväksyä asioita luontevina omilla valinnoillaan, omalla esiintymisellään, ja, no, olemalla hyveellinen, hyväntahtoinen ja käytännön järkevä.
Lanham sanoo, että yleisö yleensä tajuaa ja tunnistaa heihin kohdistetut retoriset keinot. Siksi luottamus yleisön ja puhujan välillä antaa mahdollisuuden ikään kuin ”unohtaa” tai jättää huomiotta esityksen tehosteet. Yleisö hyväksyy tällöin puhujan eetoksen ja esityksen heille sopivana.
Näin puhujat aktiivisesti muokkaavat sitä, mikä on sopivan kuuloista. Tästä muodostuu puhujan vastuu: toiminnallaan hän muokkaa myös tulevien puhujien sopivuuden mittaa.
Oletko siis eettinen puhuja vai vain vedessä kiiltelevä syötti?
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Seuraava artikkeli ”Kiitos sinulle, joka tämänkin artikkelin kirjoitit…” julkaistaan 3.9.
Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi. Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi? Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?
Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?
Vaikka ihmisen paras ystävä on suloinen löytökoira (tai vaikka kilpikonna) nimeltään Kyösti — puhujan paras ystävä on tunteellisuus:
Huumorilla saat yleisön mukaan. Korostamalla aiheen (ja myös yleisön) tärkeyden tuntua kuulijat pysyvät hereillä. Ja lopettaen sopivalla tunteellisella pauheella kuulijat nousevat valmiina toimintaan raikuvien aplodien lyödessä tahtia.
His Master’s Voice, Francis Barraud (1856-1924). Tämä erittäin tunneherkkä kuva on löytänyt tiensä myös mainokseksi.
Tämä on kaikkien puhujien unelma. Puhua niin, että yleisö ottaa jokaisen sanan vastaan kuin koiranpentu, joka kuulee omistajansa äänen. Tai kuin suklaakuorrutetun palan kultaa — sanojen sytyttäminä käyden spontaanisti tanssimaan kuin John Belushi Blues Brothersin kirkkokohtauksessa. Tunteellisuus vaikuttaisi olevan avain tähän. Taitavaa tunteen nostatusta kutsuttiinkin antiikissa nimellä pathopoeia, sanan mukaisesti, tunnerunoutta.
Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi. Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi? Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?
Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?
Puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan.
Kaikki on sallittua rakkaudessa ja retoriikassa — paitsi kuluneimmat kliseet. Aristoteles sanoi, että retoriikka on pohjimmiltaan taito, joka sinällään ei ole hyvä tai paha, vaan sitä voi käyttää molempiin. Mihin muuhun enemmistö mainoksista perustuu, kuin emotionaaliseen sumutukseen?
Aristoteles olisi varmasti seurannut mainoksia, vaalimainonnasta viilipyttyyn, kauhun ja inhon sekaisella mielenkiinnolla. Hän kehotti oppilaitaan pidättäytymään hyvässä kaiken tämän epärehellisen tunne-sun-muun-kieroilun sijaan. Kieroilu on tosin tunnettava, raa’an Arskan mielestä, sillä kierot puheet ja puhujat on fakta — ja todellinen totuuden ystävä tuntee kaikki tunnetut faktat. Sitä paitsi totuuden ystävä tietää myös, mitkä asiat ovat ”totuuden vihollisia.” Totuuden ystävä käyttää tunnesooloja niin sopivasti ja hillitysti kuin vain viileä jazz-kissa osaa — oikeissa kohdissa, oikeaan aikaan — totuuden tukena.
Oli miten oli, puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan. Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.
Käykäämme tunnevirheiden pariin ennen kuin perehdymme siihen, mikä tekee niistä “virheitä” ja pohdimme miten tunteilla tyylikkäämmin. Seuraava lista tunnevirhepäätelmistä toimii myös ostajan oppaana niille, jotka haluavat olla nautiskelijoita sen suhteen, minkälaista näädänmakuista viiniä heille kulloinkin tarjoillaan. Varoitus: teksti sisältää latinan ja kreikan kielisiä lainasanoja. Ei siis heikkohermoisille!
Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.
“Pelko” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals
Erityiset tunteisiin vetoamiset lienevät tuttuja, turvallisia. Ennemmin kuin perusteltaisiin jotain päätöstä, nostetaankin pöydälle jokin vallitseva tunnetila. Ja jos sitä ei ole, se nostatetaan. Muutamia klassikoita: argumentum ad odium on vetoamista vihaan, ad metum on vetomista pelkoon, ad superbiamylpeyteen, ad invidiamkateuteen. Jokaisen perustrollin työkaluja, siis.
Ad modum puolestaan vetoaa kohtuullisuuden tunteeseen — ruotsalaiset tuntevat tämän topoksen, eli puheenaiheen ja -tavan, nimellä ”lagom” . Ad modum on läheistä sukua virhepäätelmälle ad temperamentiam, eli uskomukseen siitä, että keskitie on ainoa oikea valinta, koska se on äärimmäisyyksien välissä (syödään vanhaa pullaa, koska se ei ole niin kylmää tahi kuumaa).
Asiaan liittymätön joviaalisuus (kreikaksi Charientismus), välihuutelu eli heklaus (netissä: trollit) ja tyhjän nauraminen ovat puolestaan tunteisiin vetoamista, jotta itse asia unohtuisi ja keskityttäisiin nauramaan sujuvalle sutjautukselle. Politiikassa se on tehokas näädän työkalu, sillä usein poliitikot vetoavat omaan maineeseensa, ja röhönauru on omiaan pudottamaan pönöttäjää pari askelmaa alas vallan tikkailla… Paitsi jos kyseessä on joku Stalin, joka passittaa naurattajan, koko matkan nauraen, Siperiaan.
Läheinen kaveri edelliselle on osuvat mutta kierot sanavalinnat ja niihin liittyvät tunnelataukset — doublespeak eli kaksoispuhe. “Työelämän joustot”, “sopeuttaminen”, “verosuunnittelu” ja “ennakoiva hyökkäys” ovat tällaisia, joissa positiivisen kuuloinen sana pyrkii hämäämään — no, ei varmaan juuri ketään viime kädessä.
Joskus paatoksesta nimittäin tulee bateettinen—tahattoman koominen. Toisinaan taitava puhuja toki tarttuu tilanteen koomisuuteen tarkoituksella ja antaa tulla täysilaidallisen näennäisen tahatontan naurattavuutta (“onko tämä mikki päällä” lienee se kaikkein kulunein…), jonka jälkeen siirtyy itse asiaan. Ja onhan itsetietoinen “tahaton” koomisuus osa hipsteriyttä, meidän ironian aikakauden “nuorisomuotia.”
Mutta usein bathoksen kohtaa kun sen isoveli pathos on eksynyt teille tiettymättömille ja puhujaa ei enää sfääreistä saa kiskomallakaan alas. Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen.
Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen
“Surumielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals
Muita erityisiä virheen muotoja ovat esim. argumentum ad misericordiam eli vetoaminen sääliin ja argumentum ad baculum, vetoaminen nuijaan eli uhkailu väkivallalla tai muilla epämiellyttävyyksillä. Tämä jälkimmäinen on kansainvälisen politiikan kielenkäytössä melkein arkipäivää: esimerkiksi Venäjä-pakotteet, uhkavaatimukset ja kauppasaarrot. Baculumin erityistapaus on argumentum ad nauseam, eli jankkaaminen kyllästymiseen saakka… se jos jokin on tuskainen tunne. (Elokuvakäsikirjoituksissa tyypillinen känniriita yleensä muodostuu toistamalla vuorotellen baculumia ja nauseamia.)
Ad misericordiam on perheen sisäisen politiikan perustyökalu, josta esimerkkiä ei varmasti tarvitsisi edes antaa: ajatellaan vain kolmetoistavuotiasta itkukohtauksen partaalla, kun pitäisi tehdä kotitöitä eikä chatata kavereiden kanssa: “Me ei olla nähty koko kesänä…”. Tai sitä 35-vuotiasta pelaamassa WOWia tai Candy Crushia: “Mä en ole koko päivään pelannut!”
Tommi Paalanen puolestaan (tuoreessa blogi-kirjoituksessa Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen) kuvailee erinomaisen hyvin ad misericordiamin käyttämistä trollaukseen ja keskustelukumppanien nujertamiseen feminismi-, miesasia-, ja sukupuoliblogeissa sekä -keskustelupalstoilla:
”Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu ”etuoikeutettujen” ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.”
Toisaalta koomikko Groucho Marxin ad misericordiam Chicolinin oikeudenkäynnissä elokuvassa Duck Soup on legendaarinen (Chico-veljen heittäessä väliin aivan parasta asiaankuulumatonta jovialiteettia):
Kolme tunnevirhettä on ylitse muiden — vaarallisuudessaan:
Toiveajattelu, joka hieman yllättäen on myös virhepäätelmien aatelia (“I have a dream…” on loistava puheen avaus, ei perusteltu argumentti), on myös vetoamista tunteisiin, niihin tulevaisuuteen liittyviin haaveisiin ja pelkokuviin. On yleistä ja harmitonta toiveajatella vaikka: Kun voitan lotossa… Kun saan ylennyksen… Kun saan apurahan…
Sen sijaan toiveajattelu yltiöpopulistisessa politiikassa, likaisessa bisneksessä sekä kaikenmaailman helppoheikkien suissa käy toisinaan vaaralliseksi: “äänestätte meitä / ostatte meidän osakkeita / otatte pillerin ja kaikki ongelmasi häviävät kuin Kaizer Soze. Puufh… ja ne ovat menneet.” Ja kaikki ilman perusteita sille, että ensimmäinen liittyisi jälkimmäiseen, tai olisi edes unelmantäyteisen puheen seasta uutettavissa. Vain hypeä hypen perään, jota seuraa ihmettely, kun asunto on mennyt, vatsavaivat eivät parantuneet ja olet matkalla vankilaan aivan uuden ja ennenkuulumattomaan rikokseen syyllistyneenä.
Pateettinen virhepäätelmä ei ole rikos, mutta sen ehkä toisinaan pitäisi olla. Kun liitämme inhimillisiä tunteita esimerkiksi satuolentoihin, tietokoneisiin, lemmikkeihin, kansakuntiin tai yrityksiin, ”syyllistymme” pateettiseen virhepäätelmään. Sinällään inhimillistä inhimillistää, mutta metsässä ollaan kun johdamme näistä kuvitelluista tuntemuksista lopputulemia.
Ajatellaan vaikkapa niin outoa ajatusta, että meidän yrityksellä on uskonnollis-moraalinen vakaumus eli siis tuntemus liittyen uskonnollisiin ja moraalisiin asioihin. Siksi yrityksemme ei vaikka voi hyväksyä raskauden ehkäisyä. Kyse on firman uskonnollisten tuntemusten loukkaamisesta! (Tätä on vaikea kuvitella todeksi, mutta niin juuri on yhdysvalloissa käynyt: http://nyti.ms/1z2wsTK).
Pateettinen virhepäätelmä ei siis ole vaaraton, vaikka se kuinka siltä kuulostaakin. Kyseessä erityistapaus antropomorfismista, eli ihmisen erityispiirteiden liittämisestä muihin kuin ihmisiin. Hiljattain Sir Anthony Kenny puhui antropomorfismien vaaroistoa Georg Henrik von Wrightin kunnialuennolla.
Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa.
Virhepäätelmien kuningatar onargumentum ad sentimens superior — vedotaan siihen, että tunteet (ja varsinkin ne loukkaantuneet tunteet) ovat tärkeämmät kuin mikään muu, kuten järki, kohtuus, turvallisuus, oikeudenmukaisuus jne, jne, jne. Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa. Jotenkin nämä tietynlaiset tuntemukset maagisesti ratkaisevat kaikki ihmiselämään ja yhteiskuntaan liittyvät murheet.
Viehättävä ajatus, eikä mikään ihme, että se on niin vetoava. Kuka haluaa olla kylmän kiskoinen välittämisen, rakkauden ja positiivisuuden vastustaja? Juuri välittämisen puutteesta syytetään (asiattomasti) usein niitä poliitikkoja, jotka kyseenalaistavat ajatuksen ns. Suuresta yhteiskunnasta…
“Ylimielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals
Ellei jollakulla ole tiukkaa tutkimusta tarjota siitä, että todellakin positiivinen ajattelu ratkaisee nämä ja nämä ongelmat, kyseessä on vain toiveajattelu. Kylmäkiskoisia ihmisiä tarvitaan osoittamaan, että tutkimusta sekä sosiaalityötä tarvitaan näiden ongelmien ratkomiseksi. Eli myös vihreää, riihikuivaa, kevyesti paahdettua rahaa pelkän positiivisuus-välittämislätinän lisäksi.
Jos on niin, että haluatte laittaa klassisen nimen käydylle keskustelulle (jonka sisältöön en käy tässä tarttumaan), niin juuri tästä sentimens superior virhepäätelmästä, presidentti Niinistö, teitä on syytetty kun aloititte kampanjan Ihan tavallisia asioita.
Mutta jos kerran tunteilu on sopimatonta, niin miksi sitten sanoin alussa sen olevan välttämätöntä? Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä. Käykäämme siis pienelle kiertokäynnille retoriikan teoriaan ennen kuin katsomme miten käyttää tunteita puheessa tyylikkäämmällä tavalla.
Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä.
Aristoteles tunnisti logoksen rinnalle ethoksen ja pathoksen vaikuttamisen keskeisinä välineinä. Logos tarkoittaa tässä yhteydessä argumenttia, eli sitä asia ydintä mistä puhutaan: perusteita ja väitteitä. Ethos ja pathos ovat puolestaan puheen psykologisia vaikuttimia ja ne juuri liittyvät tunteisiin. Ethos tarkoittaa luontevuutta, sitä onko puhuja kuin kotona omassa ympäristössään. Se koskee niitä tunteita, jotka puhujan olemus ja maine nostattavat hänen kuulijoissaan.
Pathos on puolestaan ne tunnetilat, jotka liittyvät itse esitykseen ja ennen kaikkea sen yleisöön. Ne tunteen, joita puhuja tuntee ja pyrkii nostatattamaan yleisössään puheensa avulla, ovat osa pathosta. Pathos on puheen hymiö: ohje sille, miten puheen sisältö tulisi ottaa vastaan.
Cicero painottaa kirjassaan Puhujasta, että puhuja näyttää oman tunnetilansa ja tämä on se mitä hän välittää kuulijoilleen. On suuttunut ja yrittää suututtaa; on rauhallinen ja yrittää rauhoittaa; on iloinen ja yrittää ilahduttaa. Tunnetilan voi toki esittää, mutta se on paljon vaativampaa kuin sen aidosti tunteminen. Hyvät näyttelijätkin hakevat omasta kokemusmaailmastaan aidon tunteen esityksensä tueksi.
Ilman näitä psykologisia vaikuttimia (ethosta ja pathosta) itse argumentin sisältö ei välity kuulijoille. Aristoteles ja Cicero eivät ole tässä yksin, vaan nykypsykologian ja neurotieteen mukaan tunteet liittyvät läheisesti asioiden omaksumiseen ja uuden oppimiseen. Jos asia esitetään niin, että se ei heräytä viisaria, ei sitä yksinkertaisesti tahdo ihmismieli seurata (tästä oli aiemmin puhetta).
Toisaalta ilman argumenttia niin ethos kuin pathoskin voivat vain pullistella vaikka kuinka vailla mitään sisältöä ja tarkoitusta, useimmiten herättäen yleisön komiikan tajun. (Tästä tosin on poikkeuksiakin, kuten bushismit. Niissä ei ole päätä eikä häntää, jos ei niin loogisesti kuin kieliopillisestikaan. Mutta silti ne jollain tasolla vetosivat valtavaan osaan amerikkalaista yhteiskuntaa, sillä bushismit tuntuvat tunnetasolla järkeviltä.)
Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen
Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen. Ihminen ei opi ilman motivoivia tunteita. Ihminen ei tee mitään ilman motivoivia tunteita. Pelkkä asiasisältö ei muuta mitään. Vasta kun ihminen tuntee olonsa joko uhatuksi, halutuksi, toivotuksi, loukatuksi, tärkeäksi tai vaikka ymmärretyksi alkaa hän tekemään jotain asian hyväksi.
Kuten Aristoteles sanoi, pohjimmiltaan tunteet liittyvät mielikuviin ja vaikutelmiin, jotka puolestaan nojaavat siihen, mitä uskomme ja tiedämme. Tunteet liittyvät siihen, miten kuvittelemme asioiden olevan: miten toivomme niiden kääntyvän, ja mitä pelkäämme tulevan. Ne liittyvät vaikutelmiin todellisista ja oletetuista loukkauksista. Toisaalta ne liittyvät mielikuviin todellisesta ja oletetusta yhteenkuuluvuudesta — siitä tuesta mitä olemme saaneet tai luulleet saaneemme. Tai josta luulemme jääneemme paitsi.
Taitava puhuja muokkaa tunteita tarttumalla mielikuviin ja vaikutelmiin, luoden uusia sekä muunnellen vanhoja. Toisaalta, näiden puhujan luomien ja muokkaamien vaikutelmien lisäksi yleisön mielessä olevat valmiit vaikutelmat osin määräävät sen, miten puhujan tunnelataus tulkitaan. Nämä uudet ja vanhat mielikuvat, herra presidentti, lopulta määrittävät onko puhuja tai kirjoittaja yleisöstään tunteellisen koskettava vai bateettisen naurettava.
Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian… Annan tässä silti pari karkeaa, mutta hyödyllistä vinkkiä, unohtamatta niihin liittyviä riskejä.
Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian…
1. Muista asiasisältö. Tunteet tulevat sen tueksi. Ilman kunnolla perusteltua argumenttia yleensä puhuja jättää kuulijoille vain kuumaa ilmaa ja puhkumista vailla palloa johon sen laittaisi. Ilman argumenttia tunteellisuus on vain virhepäätelmää virhepäätelmän perään. Mutta pelkkä logos ilman tunnetta ei anna tarttumapintaa kuulijoille.
2. Tunteet, jotka ovat varmoja tehokeinoja, ovat suuttuneisuus ja huvittuneisuus. Suuttunut yleisö on valmis välittömiin toimiin. Parhaiten tähän pääsee, kun antaa yleisön ymmärtää, että heitä on halveksittu ja vähätelty. Tai heille tärkeitä asioita on halveksittu ja vähätelty. Dissaus herättää mehukkaan vihaisuuden ja kostonhimon. Ongelmallista suuttumuksessa on, että se tuppaa laantumaan pidemmän päälle. Lisäksi sitä on hankala hallita, ja se voi muuttua silkaksi vihan lietsonnaksi. Joten varaudu siihen, että vastapuoli saattaa syyttää sinua ad odium -virheestä: vihapuheista.
Huvittuneisuus herättää vähemmän närää, mutta jos homma menee pelkäksi hauskuutteluksi, asia unohtuu — vähintään yleisön mielessä seuraavana päivänä, kun he yrittävät vain toistaa näppärää sutjautusta työkavereilleen. He keskittyvät nauttimaan ja nauramaan. Tästä syystä parodia ja ironia eivät ole tehokkaimpia välineitä massojen hallinnassa. Tosin massojen miellyttämiseen niistä on.
Toimi siis vaikka näin: Kokoa yleisösi yhteen aloittamalla hauskasti, mutta siirry asiaan pian sen jälkeen, viljellen muutamia tarkkaan valittuja nokkeluuksia matkan varrella vakavoituen loppua kohden.
3. Patriotismi, isänmaallisuus on toinen tehokas tapa saada kiinni tunteista. Tosin perinteinen isänmaallisuus on hieman huonossa huudossa ja siksi jossakin määrin saattaa mätkähtää puhujan omille kasvoille. Mutta usein tehokkaampi locus communis, elimeikäläisyys ja heimolaisuus on samaa juurta. Meidän firma. Me hevosharrastajat. Me autokauppiaat. Me telakan steppaavat levyhitsarit.
Vetoamalla yhteenkuuluvuuteen saadaan usein toivottu tunnetehostus. Tähän meikäläisyyteen perustuu myös ethokseen liittyvä sympaattisuus puhujaa kohtaan, ja siksi puhuja usein yrittää tavalla tai toisella olla edes vähän samanlainen kuin kuulijansa. Varaudu syytöksiin populismista.
4. Voit vedota esimerkillisiin ihmiseen, johonkuhun jonka kaltaisia yleisö haluaa olla. Tavallaan edellinen meikäläisyyden tuntemus tiivistetään oman heimon johtajaan tai symboliin. Timo Soini teki hiljattain näin, verratessaan itseään Muumipeikkoon. Vertaus on tehokas tapa nostaa esille (tässä tapauksessa kuvitteellinen) henkilö johon yleisöllä on vahva tunneside. Soinin vertaus on herättänyt, ymmärrettävistä syistä, närää.
On olemassa myös sopiva klassinen retorinen kuvio esimerkillisen ihmisen nostamiseen esiin: sivuhuomautus eli apostroofi. Puhutellaan jotakuta kesken puheen ja käytetään tätä henkilöä tunteen kanavoimiseen. Kyseessä voi olla yleisön jäsen (Rouva ministeri, näytä meille esimerkkiä…) tai joku joka ei ole paikalla (Mannerheim, meidän on oltava kuten sinä…), tai jopa jonkin elottoman personifikaatio (Yliopiston seinät, olette nähneet paljon, mutta annammeko teidän myös nähdä tämän tapahtuvan…). (Apostroofia voi toki käyttää muuhunkin, kuten jonkun halveksutun puhutteluun: tätäkö sinä halusit, Adolf!). Varaudu kuitenkin myös syytökseen valheelliseen auktoriteettiin vetoamisesta.
5. Apostroofin lisäksi tunteita voi tuoda esiin kertomalla tarinoita: nappaamalla vaikka yleisö mukaan mielenkiintoiseen tarinaan löytökoirasta, jolta puuttui toinen takajalka ja pala korvaa. Mutta tämä serapi oli aina niin iloinen kuullessaan tutun äänen. Luottamus, se näkyi sen ruskeista silmistä harmaalaikukkaan pitkän turkin alta. Enempää ei varmaan tarvitse sanoa, kuin että Hollywoodissa lähes kaikki sarjat saavat jatkoa, joiden pilottijaksossa on koira… Mutta jos tarinasi karkaa lapasista, varaudu syytökseen asian vierestä puhumisesta.
6. Kun kyseessä on vakavat, voimalliset tunteet, tunnepitoisuutta lisätään tyypillisesti vähän kerrallaan. Puhutaan jopa tunteiden tukahduttamisen tärkeydestä — siinä mielessä, että puhujan on hyvä näyttää pyrkivänsä ennemmin pitämään tunteitaan kurissa kuin päästävänsä ne valloilleen. Näin yleisö ottaa sympaattisemmin tunteet vastaan. Voit tosin saada syytöksen muiden tunteiden manipuloinnista, jos jäät kiinni epäaitojen tunteiden tukahduttamisesta
7. Tunteet halutaan jakaa yleisön kanssa, ja puhujan on näytettävä esimerkkiä tunteen tuntemisessa. Sitä ei voi vain sanoa, vaan se pitää näyttää. Siksi puhujan ei yleensä kannata piiloutua pöntön, papereiden tai powerpoint-esityksen taakse: yleisö lukee tunteesi asennostasi, äänestäsi ja kasvoiltasi — anna heille siihen mahdollisuus.
Mutta rajansa kaikella. Muistetaan bathos, joka tulee kylään, kun krokotiilin kyyneleet valuvat, miehusta revitään ja tuhkaa ripotellaan hiuksiin. Usein suositellaankin aloittamaan mahdollisimman neutraalisti ja rauhallisesti, puhuen suoraan ja yksinkertaisesti. Selkeästi. Lyhyin lausein.
Kuunnelkaa vaikka Timo Soinia, joka on tunnepitoisten puheiden sulkahatuton suomenmestari. Soinin yksinkertainen, kansanmakuinen, ja siis itse asiassa erittäin sofistikoitunut, tarkkaan harkittu ja koulittu retoriikka ei jätä ketään kylmäksi — oli sitten hänen puolellaan tai ei. Sama pätee presidentti Niinistöön, joka myös hallitsee tunnepitoisen puheen. Oli se mieleesi sitten bateettista tai pateettista — Niinistöltä ei yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat selkeät lauseet ja ilmaisut hetkessä lopu.
Tai jos Soini ja Niinistö eivät ole makuun, niin kuunnelkaa Pharrell Williamsia tässä kappaleessa:
Yksinkertaista mutta vakuuttavaa.
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Rakastan neuvojen antamista. En suorastaan pysty estelemään itseäni – oli pulma mikä tahansa, mieleeni juolahtaa varmasti vastaus. Toki riippumatta siitä, ymmärränkö edes ongelmaa. Tai siitä, että onko kyseessä edes ongelma. Se on sivuseikka. Neuvoja piisaa, ja intoa jakaa niitä!
Tähän voi vaikuttaa nimeni, Neuvonen, joka on noin kuusivuotiaasta saakka antanut minulle harhaisessa mielikuvituksessani oikeutuksen besserwisseröidä aivan kaikessa. Voitte kuvitella, kuinka raivostuttavan näsäviisas pikku räkänokka olen ollut! Nimittäin melko.
Neuvoja toisinaan tarvitaan, toisinaan niitä vain annetaan…
Tai siihen voi vaikuttaa koulutustaustani filosofiassa. Filosofi on se tyyppi, joka vähintään (ja usein enintään) omasta mielestään on niin kamalan viisas, että tulee kertomaan kaikille muille miten näiden jutut menevät. Asiaa ei taatusti auta se, että teen tutkimusta, sehän tekee minusta automaattisesti asiantuntijan kaikessa muussakin kuin neulankärjen kokoisesssa erikoistumisalassani. Eikä etenkään se, että työkseni koulutan, valmennan ja opetan, eli kaikenkarvainen viisastelu on oikein herkällä ja rutinoituneella liipasimella koko valveillaoloaikani. Jos viisasteluun ryhtymisestä järjestettäisiin ”high noon” -tyyppisiä Lännen nopein -kisoja, olisin kenties Wild Bill Hickok.
Jos viisasteluun ryhtymisestä järjestettäisiin ”high noon” -tyyppisiä Lännen nopein -kisoja, olisin kenties Wild Bill Hickok.
Voi toki olla kyse persoonallisuudestakin. Tai sitten ei, koska ilmeisesti joskus joku muukin on ollut hieman tällainen. Ei ehkä niin paha, mutta kuitenkin. Kuinka moni meistä antaakaan pyytämättömiä neuvoja neuvojen perään, ihan huomaamattaan? Älä vastaa, kysymys on retorinen. Ja jo vain, en puhu pelkästään niistä lähimmäisistäsi, jotka ensimmäisenä tulee mieleen. Tämä voi koskea myös sinua.
Tarkkaan ottaen neuvominen nimittäin raivostuttaa.
Tarkkaan ottaen neuvominen nimittäin raivostuttaa. Pyytämätöntä neuvoa ei yksinkertaisesti oteta vastaan, paitsi poikkeustapauksissa. Usko pois, olen kokeillut, ja niin varmaan sinäkin. Itse olen kokeillut yhtäjaksoisesti aika lailla 28 vuotta, eli juuri kuusivuotiaasta tähän päivään saakka. Joku saattaisi pitää minua paksukalloisena, kun selvä viesti ei mene perille. Mutta toisaalta en sanoisi niinkään. Aina sitä jotain oppii. Ennen kaikkea ihminen oppii juuri sitä, mitä hän harjoittaa, ja tässä ajassa itse olen oppinut epäonnistumaan melko täydellisesti (vaikka itse sanonkin). Jos kyseessä olisi vähemmän nolo juttu, saattaisin jopa olla ylpeä tästä saavutuksesta.
Ottakaamme kokemukseni neuvonannossa möhlinnässä siis lähempään tarkasteluun. Tehkäämme päin vapaavalintaista voimasanaa neuvomisesta tiedettä ja taidetta. Luvassa on varma resepti epäonnistumiselle.
Ensimmäinen syy on se, että todennäköisesti ihminen, jota neuvomme tuntee meitä paremmin sekä ongelmansa että ratkaisut siihen. Jos meille ylipäänsä puhutaan pulmista, todennäköisesti ihminen haluaa ainoastaan ajatella kanssamme ääneen. Ehkä kaipaa empaattista kuuntelua, ehkä vain on kyllästynyt puhumaan seinälle, kuka tietää. Mutta ongelmasta puhuminen on vain ongelmasta puhumista. Se ei ole avoin valtakirja kuulijalle avata suutaan ja paljastaa olevansa tomppeli.
Useiden henkilöiden Mark Twainista Abraham Lincolniin tiedetään sanoneen: ”On parempi pitää suunsa kiinni ja antaa muiden luulla idiootiksi, kuin avata suunsa, ja poistaa kaikki epäilykset.” Totta se onkin. Tosin tätä neuvoa ei kannata antaa kenellekään, ellei halua oikein alleviivata, ettei itse tajua sitä alkuunkaan.
Tosin tätä neuvoa ei kannata antaa kenellekään, ellei halua oikein alleviivata, ettei itse tajua sitä alkuunkaan.
Psykologiassa tunnetaan hyvin ns. Dunning-Kruger -efekti, jolla tarkoitetaan ihmisen kyvyttömyyttä ymmärtää omaa kyvyttömyyttään. Jos olemme kyvyttömiä tai tietämättömiä, luulemme, että emme ole. Jos taas olemme täydellisen kyvykkäittä, luulemme, että emme ole. Neuvoessa olemme usein ensiksi mainittuja, eli todennäköisesti solvaamme toisen älykkyyttä latteuksilla. Kirsikkana tämän kasvoille lyödyn solvauskakun päällä on: olemme paitsi päivänselvästi itse kyvyttömiä tismalleen saman ongelman parissa – emmekä edes sitä tiedosta.
Tarjoamme tällaisen drive-by neuvonnan uhrille tasan kolme vaihtoehtoa
Tai sitten tarjoamme toiselle ihan uutta ongelmaa, ikään kuin aiemmissa ei olisi jo tarpeeksi murhetta. ”Tiesitkö, että sinulla on tällainen ongelma. Ajattelin vain kertoa.” Kiitti vaan ihan hitsisti. Tarjoamme tällaisen drive-by neuvonnan uhrille tasan kolme vaihtoehtoa: a) ottaa viesti vakavasti ja todella pitää itseään idioottina tai muuten hölmistyä, b) sivuuttaa viestimme ystävällisellä naurahduksella tai puheenaiheen vaihtamisella, tai c) suuttua meille, koska me kolhimme hänen itsetuntoa ja luulimme tietävänsä hänestä jotain. Vaihtoehto a) on näistä harvinaisin, ja vaihtoehto b) toteutuu vain erittäin läheisissä suhteissa. Onneksi olkoon, olette voittaneet pääpalkinnon, loukkaantuneen ystävän.
Tätä ilmiötä kutsutaan mielen tieteissä kognitiiviseksi dissonanssiksi. Ystävällinen neuvonantomme ongelmoi uhrimme maailmankuvan täyteen reikiä, ja aiheuttaa siinä sisäisen ristiriidan. Se voi purkautua aika tarkkaan noilla kolmella linjalla. Ja yleensä olemme itse siinä se, johon sattuu eniten.
Hetken päästä puhelimeni pirisee, ja ystäväni antaa minulle fiksun neuvon.
Otetaan esimerkki. Olin kollegoideni kanssa tapaamisessa. Tapaaminen meni hyvin, ja tiemme erkanivat. Hetken päästä puhelimeni pirisee, ja ystäväni antaa minulle fiksun neuvon (ja kollegani on tässä toisten neuvomisessa sentään ihka oikea ja koulutettu ammattilainen): ”Kannattaisi varmaan luennoida noissa tapaamisissa vähän vähemmän, se on vähän tylsää.”
Ensimmäinen reaktioni: defensiivinen nauru. Ei nauru sinänsä järkevää neuvoa kohtaan, vaan itseeni kohdistuvaa arvostelua ja holhoamista – kun en tahdo turhaan suivaantua, varsinkaan järkevistä neuvoista. Yllättynyt, suivaantunut vastareaktio ystävältäni oli: ”Miksi olet defensiivinen?” Ja niin, kun neuvoja ei pysähdy puolustautuvaan nauruun vihjeenä neuvotun korvien välissä lauenneesta ansalangasta, vaan jatkaa jankkaamista, vaihtoehtona on ainoastaan hermostua. Ja niin hermostuinkin.
Tarkkaan ottaen, oikeastaan kiukustuin. Nolo juttu, harvemmin edes hermostun. Neuvoa antanut ystäväni ei nimittäin siinä hetkessä tajunnut, että kuultuja viestejä oli kaksi: 1) tee asia x toisin, ja 2) olet muuten vähän tollo. Täysin riippumatta siitä, mitä hän itse tarkoitti. Kyse ei koskaan ole siitä, mitä sanotaan, vaan siitä, mitä kuullaan. Neuvot kuullaan yleensä aivan väärin. (Eikä siinä mitään, että tolloksi sanotaan, siihen olen jo tähän ikään mennessä tottunut ja asiantilankin joten kuten sisäistänyt – mutta ei siitä nyt jankkaamaan kannata ryhtyä.)
Aivan oman tapauksensa muodostaa, kun neuvonannon kohde kamppailee ihan oikeasti ongelmansa kanssa, ja häntä tosissaan ahdistaa.
Aivan oman tapauksensa muodostaa, kun neuvonannon kohde kamppailee ihan oikeasti ongelmansa kanssa, ja häntä tosissaan ahdistaa. Ahdistus tunteena johtuu usein yleisen hallinnan kokemuksen, tuon psykologisen perustarpeemme, puutteesta. Ihminen on pingottanut itsehillintänsä viimeisetkin rippeet yritykseen kokea edes jonkinlaista hallintaa, autonomiaa ja toimijuutta vaikeassa tilanteessaan. Syy, miksi meille ylipäänsä puhutaan ongelmasta ei tällöin ole se, että voisimme auttaa, vaan ystävämme ei yksinkertaisesti pysty pitämään ongelmaa sisällään. Hän ei kykene estämään itseään puhumasta siitä. Se täyttää hänen mielensä. Sitten siihen tulee joku holhoavasti sössimään ja sönköttämään, eli repii nämä viimeisetkin rippeet autonomian tunteesta pois meiltä. Haistakaa jo! Saakin suuttua sellaisesta.
Uskoisin, että kyse on halustamme ratkaista ylipäänsä pulmia – tai tarkemmin kyvyttömyydestämme sietää omaa koettua epävarmuuttamme.
Kiinnitetäänpä hetkeksi aikaa huomio itseemme, ja siihen, miksi meitä niin kovasti neuvotuttaa. Uskoisin, että kyse on halustamme ratkaista ylipäänsä pulmia – tai tarkemmin kyvyttömyydestämme sietää omaa koettua epävarmuuttamme.
Kun törmäämme ongelmaan, joka vaikuttaa tutulta, mielemme alkaa hyrräämään. Olemme kai sillä tavalla viritettyjä, että jo ongelma itsessään saa meidät yrittämään ratkaisemaan sen, riippumatta siitä miksi. Rikkinäinen kopiokone kerää ympärilleen lauman ihmisiä ihmettelemään ja viisastelemaan, mistä vivusta pitääkään vääntää. Se on vain sietämätöntä jäädä epävarmoiksi ratkaisusta – emme koe sulkeumaa muuten. Keskeneräisyys on sietämätöntä.
Ja vaikka tietäisimme, että neuvojamme ei kaivata, vaatii se meiltä tietoista, raskasta ponnistusta olla sönköttämättä. Poltamme rajallista tahdonvoimamme pitääksemme omat impulssimme hallinnassa, kun yritämme estää itseämme avaamasta suutamme ja lässyttämästä dunningkrugerismejamme. Tahdonvoimaa meillä on lähtökohtaisesti liian vähän jo muutenkin, ja sen polttaminen tällaiseen on varsinainen urheilusuoritus. Suosittelisin kokeilemaan maratonjuoksua tämän lajin sijasta, on kuulemma kevyempi.
Eikä edes auta, että tietäisimme tämän kaiken: että on vain parempi yleensä pitää päänsä visusti kiinni. Tämänhän tietää jokainen. Mutta emme osaa, emmekä taatusti osaa jos luulemme osaavamme. Vaatii vuosien määrätietoista harjoittelua opetella pyydystämään ja pysäyttämään näitä neuvomissammakoita kielemme päältä. Niin uskomatonta kuin se onkin, vaikeinta on olla sanomatta yhtään mitään. Hiljaisuus on kullan arvoista, muttei läheskään yhtä yleistä saati ylellistä.
Liisa saa ”syvällisiä” neuvoja perhosentoukalta…
Pahoitteluni siis huonoista uutisista: siitä huolimatta, että tiedämme, ettei viisastelu kannata, teemme sitä silti. Ja se tulee epäonnistumaan. Parempi siis epäonnistua tyylillä, ja tehdä siitä sanallinen vastine olympiatason mäkihypylle – kohti ihmislihan makuun päässeiden näätien täyttämää syvännettä! Onneksi olkoon jos selviydyt.
Ottakaamme tähtäimeen suorastaan katastrofaalinen onnistuminen päin nuorisovernakulaarista neuvomisessa.
Ottakaamme tähtäimeen suorastaan katastrofaalinen onnistuminen päin nuorisovernakulaarista neuvomisessa. Kokeile vaikka näitä niksejä:
1. Anna ymmärtää, että olet aiheen asiantuntija, vaikkei sinulla ole hevon käsitystä aiheesta ja toinen tietää tämän. Viesti kaikin tavoin, että pidät itseäsi älykkäämpänä kuin toista, ja että yrität holhota häntä. Puhu ikäänkuin yläviistosta, viisaampana tyhmemmälle. Neuvomisessa kyse on ennen kaikkea siitä, että osoitat olevasi ylempiarvoinen kuin toinen.
2. Älä puhu suoraan, vaan vihjaile epäsuorasti, että toisella on joku ongelma, erityisesti persoonallisuuteensa liittyen. Ota ikäänkuin muina miehinä tai naisina puheeksi, ikäänkuin muka yleisellä tasolla: ”Mitä mieltä olet siitä, että ihmiset toimivat tällä tavalla?” Luota siihen, että toinen on niin tyhmä, ettei tajua salakavalaa manipulointiyritystäsi tehdä hänestä parempaa ihmistä. Vihjaile siis ”salaa”, että toisella on ongelma – tai vielä parempaa, että toisen persoonallisuus ON ongelma. Sitten ikään kuin vaivihkaa eri yhteydessä tarjoa neuvojasi tämän ongelman ratkaisemiseksi.
3. Silloin keskity antamaan latteita, itsestäänselviä ja yleisluontoisia neuvoja, joista puuttuu kaikki konkretia. ”Sun pitää vaan ottaa vastuuta itsestäsi.” ”Sun pitää olla vain kärsivällisempi.” ”Sun pitää vain ajatella positiivisesti.” Esitä, että nämä ovat suuria oivalluksia ja viisauden jalokiviä. On suorastaan rikos, ettei toinen itse tajua näitä.
4. Muotoile vinkkisi niin, että rivien välistä lukien toiselle ei jää epäselväksi, miten huono ja rikkinäinen otus hän onkaan. Voit pehmentää viestiä vähättelevän holhoavaan sävyyn, että ”Mutta kyllä sinäkin jonain päivänä vielä.”
5. Pidä huoli siitä, että kerrot joka välissä, kuinka sinä itse olet onnistuneesti ratkaissut nämä ongelmat! Toista varmasti kiinnostaa. Erityisesti, jos vinkkisi noudattavat kohdan 3. kaavaa.
6. Keskeytä, keskeytä ja keskeytä. Kysy toisen mielipidettä, mutta älä missään nimessä kuuntele sitä loppuun. Se ei vetele. Ennen kaikkea vaihda aihetta ja neuvo aivan väärässä asiassa. Osoita, ettet ole kuunnellut tai ainakaan ymmärtänyt pätkääkään.
Toki varmaan parempi olisi vain olla ihan hiljaa ja kuunnella, ja korkeintaan puhua omia mielipiteitä niitä suoraan kysyttäessä. Se on vain aika vaikeaa, kuten yllä olevasta varmaan huomasit. Ei minulta näitäkään neuvoja kukaan kysynyt.
— Markus Neuvonen on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.
PUHUJAKOULU 