heuristiikat

Näinkö vältän väärän virheen? Manipulaatio ja virhepäätelmien tunnistaminen

— Severi Hämäri

Kuulen usein kysymyksen siitä, kuinka poliittisen manipuloinnin voisi tunnistaa helpommin, enkä oikein aina tiedä, mitä vastata. Kysymyksessä ei nimittäin ole aivan sellainen asia, minkä luulisi.

Tarkastelen tässä artikkelissa eriasteisia tapoja, joilla harhautetaan, harhaanjohdetaan ja erehdytään, niin julkisesti kuin yksityisesti. Jaan nämä tavat kolmeen perheeseen: 1. keskustelun erheet, virheet ja rikkeet; 2. argumentaatiovirheet; ja 3. päättely- ja ajatteluvirheet.



Miten spotata keskusteluerheet?

”Perusedellytys kaikkelle keskustelulle on avoimuus” on valhe. Perusedellytys keskustelulle on se, että osapuolet ylipäätään kuulevat toisiaan, ja ottavat toisensa riittävän vakavasti myös kuunnellakseen toisiaan. Ei se, että olisi avoin toisen ajatuksille. Antakaahan kun oikein avaudun aiheesta.

Useimmiten keskustelun harhautuminen tapahtuu sattumalta, osana normaalia jutustelun kulkua. Ihminen on sellainen heinäsirkka, joka hyppii assosiaatiosta toiseen vaikka freudilaisiin lipsauksiin liukastumalla.

Toisinaan vahinkolaukaus aiheuttaa harmaita hiuksia, kun esimerkiksi tärkeästä kokouksesta ei siksi tule mitään. Pukumiehet ja -naiset käyttäytyvät tällöin kuin psykoaktiivisilla aineilla lääkityt paviaanit järkevän keskustelun sijaan — puheenjohtajan takertuessa apinamaisella raivolla vaivalla luotuun, tosin joskus mielivaltaiseen asialistaansa. Joskus harvoin harhautuminen on täysin tahallista ja silloin voidaan sanoa, että pelkkä retoriikka astuu etualalle ja järkevä asia poistuu takavasemmalle. Ehkä se livahtaa näyttämön takaa kujalle polttamaan hermosauhuja, joskus ottaa hatkat lopullisesti. Taitava puhuja osaa tehdä siirtymän huomaamattomasti, taitamaton tekee siitä spektaakkelin jota ei voi olla huomaamatta.

Nyt takaisin avoimuuteen muiden ajatuksille. Avoimuuden harha näkyy esimerkiksi erilaisissa keskusteluohjelmissa, joissa tuodaan samaan pöytään astronomi ja astrologi. Tai lääkäri ja yksisarvishoitaja. Tai kansanedustaja ja raivorasisti. On siis tilanteita, joissa toisen henkilön osallistumista keskusteluun ei tarvitse ottaa vakavasti. Tietenkin jokaisella on oikeus tunteisiinsa ja mielipiteisiinsä, mutta se ei aiheuta velvollisuutta toisille ottaa niiden ilmaisua tosissaan.

Vakavasti ottamisessa on nimittäin kaksi terää. Kuulolla olijalla on kohtuullinen velvollisuus suhtautua puhujaan tosissaan vain, jos tämä kohtuudella osoittaa olevansa vakavasti otettavissa. Puhujan pitää siis kyetä (kohtuudella) – ja on suorastaan velvoitettu – osoittamaan olevansa vakavasti otettava. Tässä paino on sanalla kohtuu ja paino sanalla velvollisuus. Ketään ei velvoiteta kohtuuttomuuksiin. Mutta kumpikin osapuoli velvoitetaan pitämään huolta keskustelun laadusta riittävässä määrin.

Velvollisuus edellyttää huolenpitoa paitsi omista puheista, niin myös toisen puheista. Jos puhuu pehmeitä ja siitä huomautetaan, kohtuus vaatii ottamaan palaute vastaan. Mutta myös pitää osoittaa, kun toinen puhuu lannoitetta. Kohteliaasti toki, ja osoittaa miten tämä tapahtuu, jotta keskustelu voi palata asiaan. Mutta silti silloin tulee nostaa esiin, että keskustelu ei ole nyt sitä mitä sen pitäisi – olettaen, tietenkin, että kyseessä on vakavasti otettava keskustelu, ja se halutaan pitää sellaisena. Jutustelussa, juoruilussa ja jonninjoutavassa joskin hauskassa jölöttämisessä pätee aivan eri säännöt.

 

Miten keskustelu menee metsään?

Keskusteluerhe tarkoittaa sitä, että puhuja ei ole mukana samassa keskustelussa muiden keskustelijoiden kanssa. Esimerkiksi itsepintaisesti omasta kiinnostuksen aiheesta puhuminen, kun kaikki muut keskustelivat jostain muusta, on tällaista. Esimerkiksi kelpaa myös vaikkapa se, että käy puhumaan maahanmuutosta tai islamin uskon teologisista ulottuvuuksista, kun muut puhuvat lapsistaan. Erheen tunnistaa tyypillisesti epäuskoisesta katseesta toisten silmissä. Toistuvat, selvät huomautukset aiheesta ovat myös hyvä tunnusmerkki, esim. “Mutta kun tuosta ei nyt alkuunkaan ole kysymys!”.

Keskusteluerhe voi muuttua keskusteluvirheeksi, jos silti itsepintaisesti ja tarkoitushakuisesti käy nuijimaan keskustelua haluamaansa suuntaan. Keskustelurike tapahtuu jos käyttää kiusaamista, painostamista tai vaikka murjottamista keskustelun masinointiin.

Keskusteluerheiden, -virheiden, ja -rikkeiden tunnusmerkkinä on ennen kaikkea haluttomuus kuunnella ja siten aidosti keskustella toisten kanssa samoilla — ikään kuin yhteisesti sovituilla — säännöillä.



Eksyinkö asiasta?

Järkevä ja rakentava keskustelu nostetaan tavallisesti sisällöllisten ja perusteltavissa olevien väitteiden varaan. Muunlaistakin jutustelua, juoruamista ja porinaa toki kuuluu ihmisen repertuaariin, ja hyvä niin. Kaiken ei tarvitse olla niin järkevää ja rakentavaa.

Jos kuitenkin halutaan sopia yhteisistä asioista tai tehdä tärkeitä, vaikeita päätöksiä yhdessä, “järkevä” ja “rakentava” tahtovat olla avainsanoja. Tämä tietenkin on valitettavaa niille monille, joille “järkevyys” ja “rakentavuus” vaikuttavat olevan kirosanoja, tai joille ne ovat synonyymejä lähinnä heidän omille ajatuksilleen. Usein nämä ovat samoja ihmisiä, tietenkin.

Oletusarvoisesti puhujan pitäisi pystyä kysyttäessä perustelemaan, miksi hänestä vaikkapa “demarit ovat unohtaneet arvonsa” tai että “kokoomuksella mitään arvoja koskaan on ollutkaan”. Helppohan sitä on heittää ilmaan mitä vaan ja antaa vain tuulen liikuttaa huulia. Mutta jos joutuu perustelemaan, niin minkä tekee?

Yi-Yuanji-Fan-painting-Two-gibbons

Otetaanpa esimerkkinä savusilli, eli harhaanjohtaminen irtonaisilla väitteillä, joiden toivoo kääntävän huomion pois aiheesta. Esimerkiksi usein populismista itse arvosteltu Eero Lehti (kok) kutsui vasemmistoliiton pj. Li Anderssonia Suomen Donald Trumpiksi. Toimittajat tarttuivat silliin innolla. 

Kaikkia argumentaatiovirheitä yhdistää asiattomuus: tavalla tai toisella vastataan puhumalla aivan toisesta asiasta. Näitä voivat olla esimerkiksi tunnereaktiot (“että mua sitten pännii nämä…”) tai henkilöön meneminen (“miten hän kehtaa, kun oli itse ensin…”) tai sitten ihan vain sitä itseään (“äitis oli” ja “pakko, kun sieltä päin tuulee”).

 

Päättely- vai argumentaatiovirhe?

Suomen kieli on siitä hauska, että erottelemme järkevästi virhepäätelmät argumentaatiovirheistä. Englanniksi kun molemmat ovat vain fallacyjä.

Argumentaatiovirhe tapahtuu, kun puhujan pitäisi perustellusti puolustaa omaa näkökantaansa tai perusteellisesti vastustaa jotain toista näkökantaa, mutta ei vain onnistu siinä. Häneltä jää argumentti kesken tai se puuttuu kokonaan. Hän päätyy sen sijaan tekemään jotain muuta.

Päättelyvirheeseen syyllistyy, kun esittää johtopäätöksen, joka ei seuraa annetuista perusteista. Päättelyvirheen verbalisointi on argumentatiivista puhetta, vaikka siinä ei olisi päätä eikä häntää. Tästä syystä päättelyvirheet joskus johtavat kuulijoita harhaan. Varsinkin jos kuulijat eivät kunnolla keskity kuuntelemaan sitä, mistä puhutaan.

Virhepäätelmä on nimitys tyypilliselle päättelyvirheelle. Näistä löytyy erilaisia luokitteluja ja kukkakatalogeja mielin määrin.


Ajattelu päin persettä?

Aivan oma lajinsa on virhepäätelmät ja päättelyvirheet. Niissä on kyse siitä, että ihan aidosti yritetään perustella jotain väitettä — mutta epäonnistutaan siinä ruhtinaallisesti. Hauskaahan tässä on, että emme useinkaan jää virhepäätelmistä kiinni. Varsinkaan itsellemme. Kyseessä on laiska ajattelu.

Virhepäätelmien taustalla vaikuttaa olevan ihmisten peruspsykologiset ominaisuudet. Huolellinen ajattelu on hidasta, tylsää ja kuluttaa harmittavan paljon aivojen kaipaamaa energiaa. Sinnepäin ajattelu on nopeaa, hauskaa ja jättää enemmän aikaa ja energiaa arvokkaan nenämalmin louhimiseen.

Esimerkiksi psykologi D. Kahneman puhuu mieluusti heuristiikoista ajattelun vinoumien takana. Heuristiikka on sellainen ajattelun oikopolku, jolla on käytännön kannalta riittävän hyvä osumatarkkuus. Näitä ovat esimerkiksi, kun luotamme ystävämme sanaan tai pidämme yhdessä asiassa lahjakasta henkilöä lahjakkaana toisessakin asiassa. Ei 100%, mutta ainakin tuntuu meistä paremmalta kuin sattuma. Tulkitsemme muutamasta havainnosta yleistyksen ja sen perusteella uskomme tietävämme minkälaisia ihmisiä ovat savolaiset tai kirjastonhoitajat. Tai jos asia ilmaistaan meille yksinkertaisesti ja selkeästi, olemme taipuvaisia pitämään sitä totena. “He’s a straight shooter” sanovat monet Trumpin kannattajat.

Laiska ajattelu heuristiikkoihin nojaamisen mielessä on hyvä asia — suuren osan aikaa. Riittävän hyvä evoluution kannalta ainakin: heuristiikat ovat pitäneet meitä hengissä tähän päivään asti niin, että riittävän monet ovat aikuistuneet ja voineet hankkia samalla tavalla tehokkaasti mutta summittain ajattelevia lapsia.

Kuitenkin on selvää, että tällainen sinne-tänne-päin ajattelu ei toimi kaikissa tilanteissa. Naurattaa, kun tajuamme toimineemme kuin perse-edelläapina (Homo Retroverticoarboralis) puussa ja huomaamme huiputtaneemme itsemme uskomaan jotain älytöntä. Mutta samalla meiltä jää tärkeissä tilanteissa asioita huomaamatta. Teemme toistuvasti tavattoman typeriä päätöksiä huonojen perusteiden pohjalta.

Heuristiikat aiheuttavat siis ajatteluumme erilaisia vinoumia, joissa toimimme vastoin yksinkertaista järkevyyden ideaalia. Nämä vinoumat, sekä tietenkin ihan vain myös tahallaan huolimaton ja laiska ajattelu, altistavat meidät tekemään ja hyväksymään päättelyvirheitä.

Esimerkiksi jälkirationalisointi: valtionvarainministeri Petteri Orpo sanoi aiemmin kesällä, että hän henkilökohtaisesti aikoo estää kaikki lisäleikkaukset korkeakouluilta.  Tehdyt leikkaukset tulevat, mutta lisää ei mene. Nyt hän on ehdottanut budjettia, jossa leikataan kuitenkin lisää yliopistosektorilta. Miten hän perustelee tämän? Sanomalla, että kyseessä on vain tarkistus, joka liittyy ”yliopistoihin liittymättömään kiky-sopimukseen”. “Uusilla leikkauksilla hallitus haluaa varmistaa, että kesäkuussa sovittu kilpailukykysopimus ei tuo yksityisille toimijoille, kuten yliopistoille, suurempia taloudellisia hyötyjä kuin julkisille oppilaitoksille, joita ovat esimerkiksi peruskoulut ja osa lukioista.” kirjoittaa Taloussanomat. Tässä argumentti olettaa, että yliopistot ja peruskoulut ovat jonkin asteisessa perustelemattomassa kilpailuasetelmassa — ja että yliopistoja voidaan kohdella milloin julkisen sektorin ja milloin yksityisen sektorin osana, miten se vain hallitukselle kulloinkin sopii.

Three_gibbons_catching_egrets

Tämä on sen luokan ajatteluvirhe, että jopa EK:n Jyri Häkämies päätyi jyrähtämään

Siksi eritoten päätöksentekijöiden ajattelua on syytä tarkkailla suurennuslasilla. Ja kysyä, seuraako väite oletuksista. Ja mistä ihmeestä oletukset on revitty?

Ja ennen kaikkea kysyä niiden poliitikkojen kohdalla, joiden kanssa on samaa mieltä: Miksi ihmeessä uskon tämän henkilön väitteitä? Mikä heuristiikka ajaa minua uskomaan häntä? Onko hän oikeasti luottamukseni arvoinen?


 

Vastaako tämä kysymykseesi?

Takaisin alkuperäiseen kysymykseen: miten tunnistaa poliitikkojen manipulaatioyritykset.

En vieläkään oikein tiedä, miten vastaisin. Kaksi asiaa tulee kuitenkin mieleen. Ensinnäkin: paranoia. Useimmat poliitikot kun ihan oikeasti ovat hyviä ihmisiä — joskin, no, nyt ihmisiä kaikkine vajavaisuuksineen.

Toiseksi, useimmat järkevät ihmiset tunnistavat, ihan ilman minunkaan neuvoja, kun heitä lähdetään suoranaisesti ja tarkoituksella manipuloimaan. Loput, järkeviä hekin tavallaan, vaikuttavat uskovan jo valmiiksi pehmeitä puhuvan poliitikon johtopäätöksen — eivätkä pahemmin välitä, miten siihen on päästy.

Käy siis ehkä hieman turhaksi loogisten hienouksien korostaminen tai vouhottaminen kriittisen ajattelun tärkeydestä politiikasta puhuttaessa.

Taito tunnistaa argumentaatiovirheet ja virhepäätelmät toki kuuluu yleissivistykseen, kuten myös ymmärrys siitä, miksi ja miten ajattelemme perä päin puun latvaa. Hyvä puhuja taitaa tarvittaessa myös virheiden käytön. Joskus mutkia täytyy oikoa. Metaforat ja vertaukset eivät onnistu ilman, että otetaan loikka tuntemattomaan.

Sen sijaan, että kannat huolta muiden puheista ja ajattelusta, tarkkaile mieluummin omaa ajatteluasi ja puheitasi. Kyse ei nimittäin ole siitä, että poliitikot yrittäisivät johtaa meitä harhaan. He ovat vain ihmisiä. Mitä he sille voivat, kun me muut haluamme seurata samoja polkuja ja tehdä samat virheet kuin suuret johtajamme meidän edellämme pää syvällä puun latvustossa.

Yhteenvetona:

  1. Huomioi tilanne. Minkälaista keskustelua käydään? Onko juuri nyt välttämätöntä argumentoida ja ajatella huolella? Jos on, kiinnitä siihen huomiota. Jos ei, nauti jutustelusta olematta tiukkapipo.
  2. Näytä esimerkkiä ja pidä huolta omista puheista ja ajattelusta.
  3. Jos keskustelukumppanisi mielestäsi eksyvät aiheesta, ota se puheeksi kuitenkaan kehittämättä aiheesta pakkomiellettä. Onko juuri nyt väliä sillä, että juttu poukkoilee ja ajattelu laukkaa? Jos itse poukkoilet ja eksyt ja sinulle siitä sanotaan tai huomaat sen itse, ota opiksi. Puhutko samoista asioista kuin muut? Jos et, niin miksi et?
  4. Jos joku päätösvaltainen ja arvovaltainen henkilö puhuu pöpejä, älä usko häntä.

 

En käynyt tässä artikkelissa luettelemaan kaikkia ajattelun ja argumentaation heuristiikkoja, erheitä, virheitä, oveluuksia tai typeryyksiä. Aiheesta löytyy nimittäin netistä ja kirjallisuudesta riittämiin. Sanoisin jopa ad nauseam.

Virhepäätelmävirhe on nimittäin aina syytä muistaa: vaikka joku sortuisi ajattelun tai argumentaation virheeseen tai virhepäätelmään, ei se vielä riitä osoittamaan että hän olisi väärässä! Näsäviisaat osaavat nämä listat ulkoa, mutta oikeasti viisaat osaavat toimia maailmassa virhepäätelmä- ja argumentaatiovirhelistojen ulkopuolella.

Opiskelun aloittaa voi vaikka Wikipediasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Argumentointivirhe, https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_cognitive_biases  tai suositusta suomennetusta Ali Almossawin nettikirjasta Kehnojen argumenttien kuvakirja. Hauska ja helposti lähestyttävä teos on Madsen Pirie: How to Win Every Argument — the use and abuse of logic  sekä Jay Heinrichsin kirjan Thank You for Arguing (julkaistu myös nimellä Winning Arguments) luku 14. “Spot Fallacies: the seven deadly sins”.  Huolellisemmassa perehtymisessa pääsee alkuun vaikkapa Katleena Kortesuon ja Olli-Pekka Vainion Diktaattorin käsikirjalla.

Aihepiirin lähempi opiskelu on mahdollista esimerkiksi Kankuri-Knuutilan (toim.) Argumentti ja kritiikki -kirjan avustuksella.  Ajattelun heuristiikoista ja vinoumista lisälukemistona suosittelen Daniel Kahnemanin kirjaa Ajattelu nopeasti ja hitaasti.  Jos haluaa syventyä filosofiseen puoleen, materiaalia löytyy vaikkapa nettisanakirjoista, esim: http://plato.stanford.edu/entries/fallacies/ ja http://www.iep.utm.edu/fallacy/  Alan vanhin klassikko tietenkin on Aristoteleen Sofistiset kumoamiset.  Netistä voi myös tulostaa itselleen erilaisia seinätauluja omaksi ilokseen vaikka täältä: https://yourlogicalfallacyis.com/

Haluatko osallistua Puhujakouluun 2016-17? Kurssille ilmoittaudutaan: info@kriittinenkorkeakoulu.fi. Lisätietoja kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/

Kuvat: mestari Yi Yuanjin (n. 1000 – 1064) gibbonimaalauksia.


Severi_lehtikuva_2016_pieni

Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.

Mainokset

Tarinan viemää

— Severi Hämäri

Miksi tarinoilla on voimakas vaikutus ihmisiin? Miksi varsinkin niillä, joita kerromme kanssaihmisistä, kansakunnista, poliittisista päättäjistä, julkkiksista, kuninkaallisista? Tässä artikkelissa kerron tarinan siitä, miten me ihmiset olemme tarinan viemiä monella yllättävällä tavalla.

Meidän pienellä työpaikalla eräs keskeinen työntekijä leimaantui laiskaksi. Loput tapahtumat selitettiin sen saman tarinan kautta: jos jokin tilaus jäi tulematta — laiskuutta. Asioita ei hoidettu ja muut ärsyyntyivät — tämän tyypin laiskuuden takia. Hänen laiskuutensa ajoi yrityksen tappioon. Ja lopulta tuhoon.

— Tuntematon työntekijä

Samanlaisia tarinoita kuin yllä oleva työpaikkaleimaamisesta kuulee esimerkikis myös kouluissa oppilaista — puhutaan miten se ja se on laiska ja jos se vain vähän enemmän yrittäisi ja tekisi läksyt huolella. Matematiikan opettajana toimiessani näin tätä tapahtuvan. Laiskuustarina jatkuu kunnes ja jos selviää, että kyseisellä oppilaalla on aito ja oikea oppimisvaikeus — ja että hän on tehnyt kaksin verroin läksyjen eteen täysin vailla mitään kiitosta kovasta työstä. Tosin seuraavaksi usein käy niin, että oppimisvaikeudesta tulee uusi tarina, jolla selitetään aivan kaikki tähän lapseen ja hänen elämäänsä liittyvät seikat. Kierre jatkuu, nyt vain vähän erilaisena. Tarina vie.

 

Tarinan vankina

Ihminen on tarinan vanki paljon suuremmassa määrin kuin vaikka Scarlett O’hara Jean Valjean tai Peppi Pitkätossu. Jotta voisit ymmärtää jonkin uuden asian, on sinun sovitettava se osaksi vanhempaa kokonaisuutta, tarinaa. Muutoin kokemuksemme todellisuudesta sisältäisi vain irrallisia huomioita, kuin humalassa kirjoitettu kauppalista: sinistä, kylmää vasten ihoa, kahva, lämmin, kova, kopisee… Huomaatko, niistä huomioista rupeaa mieleesi piirtymään tarina?

Jos kokeellisen psykologian luomaa kuvaa on uskominen, tarinan imussa on kyse heuristiikasta, eli ajattelun oikotiestä, jolla ymmärrämme ja toimimme maailmassa tehokkaammin mutta huomattavasti summittaisemmin kuin edes tajuamme. Teknisiä kun ollaan, niin kyseisten psykologien mukaan tarinoinnissa on käytössä mielen kaksoisprosessointimallin systeemi 1, joka noudattaa hieman summittaista, virheellistä mutta erittäin nopeaa sekä tehokasta prosessointia ja ottaa meidät voimakkaaseen syleilyynsä. Systeemi 2, se hidas mutta syvällinen eli looginen ja rationaalinen, vain seurailee vähän jälkijunassa. Systeemi 2 useimmiten ehtiikin paikalle vasta kun päätökset on jo tehty.

Ontuva metafora ihmismielen kahdesta puolesta.

Ontuva metafora ihmismielen kahdesta puolesta.

Ihmisen pitää pitää aika huolella kirjaa ympärillään tapahtuneista asioista, jotta hän tietäisi tasan tarkkaan mistä on kyse. Itse asiassa tällainen tarkkaavaisuus ylittäisi inhimilliset kapasiteetit (ja siksi esimerkiksi filosofi Berkeley 1700-luvulla oletti, että yksityiskohtien tarkkailusta pitää huolta hyväntahtoinen kristillinen jumala). Fakta on (ja jos jokin on fakta, niin tämä se on), meidän on pakko vetää mutkia suoriksi. Tarinan kaipuu kuitenkin johtaa meidän moniin kommervenkkeihin ja jopa toisinaan vaarallisille mielemme takakujille, jossa muun muassa stereotyypit odottavat vihellellen, sormia iskien — ja kohta tanssien. (Kirjoitin aiemmin stereotypioinnista täällä.)

Tarinoinnin ammattilaiset, eli toimittajat yrittävät tietenkin parhaansa. Moni heistä tekeekin upeaa työtä. Mutta toisinaan ei osaa lehti-ihminen vastustaa oman tarinansa lumoa: häneltä lähtee lehtikärryt lapasista, sillä tarina on liian hyvä ja todellisuus liian muhkurainen. Erityisesti kun haetaan mahdollisimman suurta näkyvyyttä jutulle… Näin päädytään kaikkein miedoimmillaan kirjoittaamaan juoruja ja vihjailuja (yllättäen toisinaan jopa filosofeista kuten Senecasta New Yorkerissa tai Heideggerista Hesarissa). Pahimmillaan otetaan tietämättä osaa informaatiosotaan, jossa julkaistaan konfliktista yksipuolista ja propagandan leimaamaa kuvaa. Tai vahvistetaan vääriä ja vaarallisia stereotypioita. Klikkijournalismin pelätään pahentavan tilannetta entisestään. Tai tämä tarina vallitsee tällä hetkellä (joka kohtaa myös aivan tervetullutta kritiikkiä esim. MTV uutisten toimituspäälliköltä Jyrki Huotarilta).

Paljon isompi kysymys, kuin toimittajien ja lehtitalojen ratkaisut ja mahdollinen satunnainen tarinasokeus, syntyy some-kuplista ja tavallisten ihmisten käyttäytymisestä uutisvirran kanssa. Jaamme meitä kiinnostavia juttuja ja päivityksiä samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kanssa. Luomme samalla uudenlaista heimotodellisuutta — luomme tarinaa ja tapaa ymmärtää maailma, jonka jakaa vain pieni äänekäs sisäänpäin lämpeävä ryhmä. Entistä kiehtovammaksi tilanteen tekee algoritmit, jotka suodattavat vaikka Facebookin ja Googlen uutisvirtaa erilaisten tykkäysten ja kommentointien sekä käytettyjen sanojen perusteella. Näiden algoritmien toimiminen uuden median portinvartijoina herättää oikeutettua huolta (lue lisää Esa Väliverrosen mainiosta bloggauksesta ”Algoritmit – median uudet portinvartijat”).

Lohdutuksen sanana: eivät ne joiden kuuluisi tietää paremmin, kuten tieteilijät (sekä varsinkaan puhetaidon opettajat: kirjoittaessani itsetuntemuksesta minulla myös lähti tarina keulimaan, katso täältä), ole tarinoinnilta turvassa. Sanotaan usein, että nyt mentiin teoria edellä — ja silloin yleensä mennäänkin. Teoria saattaa olla niin hyvä, että siitä ei haluta luopua, vaikka todellisuus ei sitä vastaa millään tavoin. ”Sen huonompi todellisuudelle!” kuuluu kerrottavan vanhaa vitsiä mm. matemaatikko-filosofi Leibnizista ja monesta muusta. Oli sitten teoretisoitu taivaan kannen täydellisistä ympyröistä tai taloustieteellisistä selitysmalleista (jotka ovat jälleen kohdanneet realiteetit eurokriisissä) — kyse on hyvästä tarinasta, jonka muinoin ihmiset halusivat tai me nykyaikaiset haluamme uskoa todeksi.

Esimerkiksi kun eräälle filosofian professorille totesin, että eikö kielellä (jota tämä mallinsi matemaattisesti) pitäisi olla jotain tekemistä kommunikoinnin kanssa — hän sanoi että ei.Tarina matemaattisen logiikan ylivallasta suhteessa kaikkeen muuhun elää vahvana analyyttisten filosofien mielissä. Suuntauksen perustajaisissa mukana ollut filosofi ja matemaatikko Alfred North Whitehead kutsui tällaista harhakäsitystä konkreettiseksi virhepäätelmäksi: oletetaan abstraktin teoreettisen mallin olevan sama asia, kuin se todellisuus jota sillä mallinnetaan. Vähän siis kuin olisi huolissaan Lyonin asukkaiden turvallisuudesta kyseisen kaupungin sijaitessa euroopan kartassa olevan repeämän kohdalla.

 

Suuret Tarinat ja virhepäätelmät

Kaikki edellä voi vaihdella tilanteesta riippuen koomisesta maailmoita tuhoavaan. Mutta silti väitän, että todelliseen ongelmaan joudumme, kun rupeamme kertomaan tarinaa tarinasta, siitä Suuresta Tarinasta (vaikka suomalaisesta, länsimaisesta, amerikkalaisesta, venäläisestä jne). Tarinaa siitä, miten meidän tarina on ainoa oikea, ainoa mahdollinen. Miten se ratkaisee kaikki ongelmat. Miten emme voi erehtyä. Miten kaikki muut ovat väärässä. Ja ennen kuin huomaammekaan, hybriksen lehmä tanssii yli ylimielisten hautojemme.

Franz Marc: Die gelbe Kuh, 1911.

Franz Marc: Die gelbe Kuh, 1911.

On syytä puhua tarinallisuusvirhepäätelmästä (eli argumentum ad narratio tai narrative fallacy —  N.N. Taleb kirjoittaa aiheesta mainiosti kirjassaan The Black Swan). Yksinkertaisimmillaan kyse on cum hoc ja poster hoc –virheistä: eli kun jokin tapahtuu usein yhdessä toisen kanssa (cum hoc) tai tapahtuu ajallisesti tämän jälkeen (poster hoc) niin luomme siitä tarinan: sanomme, että siis tämä koska tämä toinen. Esimerkiksi korrelaatio, eli tilastollinen yhteneväisyys kahden tapahtuman välillä, ei itsellään riitä osoittamaan niiden välillä olevan yhteyttä. (Esimerkkejä koomisista korrelaatiosta löytyy netistä, vaikka täältä.) Ja kukon laulu ei aiheuta auringon nousua siinä missä nelostien ruuhka ei aja aloittamaan työpäivää Facebookilla.

Mutta kuka tällaisia virheitä tekee? Mieti kun mies ja nainen tulevat samaan aikaan myöhässä töihin lounastauolta useamman kerran. Kuinka kauan kestää, että juorut lähtevät kiertämään työpaikalla? Tai jos työntekijä satunnaisesti hänen työhuoneensa oven editse mennessä ei ole työntouhussä ja häsäämässä — kuinka pian häntä ruvetaan pitämään laiskana? Kaikki me ihmiset haluamme liittää jonkin juonen tai selityksen toisten ihmisten toimintaan. Se tapahtuu automaattisesti ja itseltämme salassa.

Molemmat, cum hoc ja poster hoc -virheet, ovat lisäksi erinomaisia luomaan salaliittoteorioita kun liitämme mielestämme järkevän selityksen outoihin mutta aitoihin sattumiin, joita todellisuus suorastaan pullottaa. On todennäköisempää, että joka päivä tapahtuu jotain outoa kuin, että päivä olisi normipäivä. Tapoja, joilla jotain outoa voi tapahtua on nimittäin räjähdysmäisesti enemmän kuin tapoja, joilla mitään erikoista yhteensattumaa ei tapahdu. Monen monet cumhocit ja posterhocit muuttuvat ajan myötä isommiksi tarinoiksi. Ja jos tarina antaa hyvän juonen, jossa monet outoudet muuttuvatkin osaksi itse tarinaa — olemme kohta hurmaantuneita ja kerronnan viemiä.

 

Lopuksi: tarinan taustalla

Tarinallisuusvirhepäätelmät luovat aina pieniä kömmähdyksiä ja vinoumia ajatteluun, toimintaan, puheisiin ja päätöksiin. Emme voi tälle mitään, sillä muodostamme ja kerromme tarinoita ja käytämme niitä todellisuuden kanssa elämiseen. Teemme maailmasta itsellemme yksinkertaisemman ja aivoillemme (ainakin näennäisesti) turvallisemman paikan elää.

Kuinka tuulesta temmattuja ovatkaan ne tarinat, joita kerromme itsellemme?

Kuinka tuulesta temmattuja ovatkaan ne tarinat, joita kerromme itsellemme?

Pahimmillaan tarinallisuusvirheestä syntyy kuitenkin kokonaisia kieroksi kasvaneita uskomusjärjestelmiä. Näitä ovat muun muassa näennäistieteellisistä taustaolettamista, teoretisoinnista ja houkuttelevasta matemaattisesta numerologiasta muodostuvat pseudotieteet (myös siis sellaiset, jotka ovat akateemisen maailman syvästi palvomia). Sekä erinäiset epämääräiset poliittiset liikkeet (joista osa istuu aivan innoissaan päättävillä palleilla toisinaan, koska äänestäjinä olemme ostaneet heidän tarinansa). Kaikki nämä pyrkivät muokkaamaan maailmaa tarinansa mukaisiksi sen sijaan, että yrittäisivät nähdä maailmaa sellaisena kuin se on: muhkuraisena, yllättävänä, ennakoimattomana, vaarallisena, mielenkiintoisena sekä moneen keskenään ja sisäisesti ristiriitaiseen selitysmalliin mahtuvana.

Mitä siis tehdä? Emme voi välttää tarinointia, sillä se on osa meidän tapaa hahmottaa maailmaa ja toisia ihmisiä. Voimme vain yrittää tehdä tarinoista vähän vähemmän tuhoisia. Voimme esimerkiksi yrittää olla leimaamatta toisia suotta laiskoiksi tai osaamattomiksi. Lisäksi voimme ajatella, että kaikki muutkin toimivat useimmiten parhaansa mukaan tilanteissa, joissa yksinkertaisesti tiedetään ja osataan liian vähän. Maailma on mutkikas. Me mennään tarinan vieminä, joten koetetaan antaa se itsellemme ja toisille edes anteeksi.

Ja voimme miettiä, miten kerrotaan niitä parempia, vähemmän haitallisia, tarinoita.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

 

Ps. Tuntematon työntekijä on silkkaa tarinaa — joskin en olisi yllättynyt, jos vastaava tilanne löytyisi myös oikeasta maailmasta…