Komiikka

Juoma(puhe)peli syksyn juhliin

Unohda juomalaulut. Venäläistenkin nimittäin kerrotaan sanovan, että juuri puheet tekevät ryyppäämisestä kulttuuria—  Mutta voiko juomapuheista tehdä pelin?

Erilaiset pelit ja leikit ovat  elo-syyskuun illanviettojen olennainen osa rapujen ja elonkorjuumallasjuomien lisäksi. Tässä kirjoituksessa esittelemme Mestaripuhuja -pelin, joka tuo aivan uutta ulottuvuutta ja ennen näkemätöntä hupia pimeneviin iltoihin.

Onko, Erkka, pokan pitämisessä vaikeuksia? Erasmus Rotterdamilainen lievästi huvittuneena, Hans Holbeinin (toisen Henri VIII hovin hupiveikon) maalaamana.

Onko, Erkka, pokan pitämisessä vaikeuksia? Erasmus Rotterdamilainen lievästi huvittuneena, Hans Holbeinin (toisen Henri VIII hovin hupiveikon) maalaamana.

Leikkiminen nimittäin tunnettiin myös antiikin puhujakouluissa. Erityisesti progymnasmata harjoitteet (lue lisää täältä) ovat leikkisiä: tunnettuja satuja ja tarinoita ja legendoja muokattiin uuteen uskoon ja puheita pidettiin erilaisten satuhahmojen ja legendojen sankareiden puolustukseksi tai moitteeksi.

Puhujakoulujen traditio jatkui aina myöhäisestä antiikista uudelle ajalle osana ajan oppineiden sivistystä. 1500-luvulla armoitettu esseisti, humanisti ja huumorin ystävä, Erasmus Rotterdamilainen intoutui jopa kirjoittamaan vastaavan leikinlaskun seurauksena kokonaisen kirjan Tyhmyyden ylistyksen — enimmäkseen itseään sekä Englannin kuninkaan Henri VIII hovissa olleita ystäviään huvittaakseen. Hänen ”ylistykselleen” nostettiin hovissa varmasti monet naurunsekaiset maljat.


Mestaripuhuja -peli

Pelin idea: Laura Hämäri. Toteutus: Severi Hämäri ja Markus Neuvonen.

(Linkki tulostettavaan versioon)

Pelin tarkoituksena on, että kukin osallistuja pitää kahden minuutin juomapuheen. Voitte edetä ikä- tai pituusjärjestyksessä, tai antaa arpanopan määrätä järjestyksen. Kunkin puheen jälkeen nostetaan malja (saa siellä lasissa olla myös vaikka mehua, jos se paremmin sinne sopii). Tarkoituksena on hauskanpito, kuten vaikka pelatessa pictionaryä, rappakaljaa tai twisteriä. Itseasiassa, twisteristä saa hyvän mielikuvan mielessä pidettäväksi puheiden aikana. 

Tarvitset kyniä, paperia ja arpanopan sekä ajastimen. Sekä sopivasti voidellut mielet ja runsaasti kylkiluita pidättämään naurua. (Ennen peliä kielenkantoja voi lämmitellä näillä ohjeilla tai tekemällä kuuden sanan tiivistelmän elokuvan juonesta.)

Pelin kulku: Kukin pelaaja kirjoittaa paperilapulle aiheen. Se voi olla tapahtuma, jokin tunnettu tarina, henkilö tai julkinen taho. Esimerkiksi: euroviisuvoitto, Vaahteranmäen Eemeli, Tarja Halonen tai Lapin yliopisto. Laput laitetaan hattuun.

Arvotaan ensimmäisen puhujan puheen muoto:

  1. Moite: ykkösen heittänyt pitää moitepuheen — Kerrot mistä tai kenenstä puhut, mitä pahaa se on tehnyt ja kehotat kanssaihmisiäsi tekemään toisin
  2. Ylistys: kakkosen heittänyt pitää ylistyspuheen — Kerrot mistä tai kenestä puhut, mitä hyvää se on tehnyt ja kehotat kanssaihmisiäsi tekemään samoin
  3. Tarinointi: kolmosen heittänyt kertoo asiansa tarinana — Kerrot aiheeseen liittyvän tarinan tai juorun, jos ei muuta, niin keksit sen omasta päästä
  4. Faabeli: nelosen heittänyt kertoo aiheesta eläinsatuna — Sama kuin edellä, mutta eläimillä; olennaista ovat arkkityyppiset eläinhahmot ja jonkin sorttinen epämääräinen lausahdus lopussa — eli opetus
  5. Yllytys: vitosen heittänyt puhuja lähtee yllyttämään kuulijoitaan aiheen pohjalta
  6. Palopuhe: kutosen heittänyt puhuu tulen katkuisen innokkaasti ja intohimoa tuntien puheensa aiheesta

(Lisätietoja löytyy esim: ”Antiikin mestarien opissa:Progymnasmata”)

Seuraavaksi arvotaan tyyli:

1. tai 2. Alatyyli: puhu kuin raavas kansan mies tai nainen (puhu vaikka muuten asiallisesti mutta lipsuen soinismeihin)
3. tai 4. Keskityyli: puhu kuin virkamies tai kollega
5. tai 6. Ylätyyli: puhu koukeroisesti ja mahdollisimman kuvailevasti (Myös vaihtoehtona tommytabermanstylee: Heittäydy niin runolliseksi kuin vain runolliseksi pystyt)

(Lisää täältä: ”Tyylistä” ja eritoten alatyylistä täältä: ”Alatyyli ja tabukieli.”)

Kolmanneksi arvotaan teema:

  1. Elämä (ja kuolema)
  2. Rakkaus
  3. Eläimet elämässämme
  4. Ystävyys (ja hyvä juomaseura)
  5. Ennakoimattomuus (tai vääjäämättömyys)
  6. Onni (ja sen etsintä)

Nyt kun noppa on heitetty, nostetaan hatusta aihe. Puheen pitäjälle annetaan hetki aikaa koota itsensä (usein tässä vaiheessa se on tarpeen). Sen jälkeen kahden minuutin puhe — ajastin päälle — ja ääntä kohti. Pidä mielessä — kaksi minuuttia puhetta (ja naurua), kello soi, ja sitten juodaan malja. Tässä ei voi epäonnistua tai onnistua. Olet sen tuolla puolen!

Maljan jälkeen onkin seuraavan vuoro: arpoen muoto, tyyli, teema ja nostaen aihe — hetki naurua ja kikatusta — puhe, lisää naurua, malja ja seuraavan vuoro.

Kun puheet on pidetty, äänestetään pelin voittaja: huutoäänestyksellä.


Haluatko Puhujakouluun? Ilmottautuminen 21.8. mennessä

Onko sinulla kehitysideoita Mestaripuhuja -peliin? Laita meille viestiä kommenttina. Voit myös ehdottaa artikkeleiden aiheita syksyksyksi.

Mainokset

Vain muutaman naurun tähden: mitä asiantuntijan kannattaisi oppia stand-up -koomikoilta

— Markus Neuvonen

 

En hirveästi pysty isottelemaan tieteellisillä saavutuksillani. Riittävän kauan olen kuitenkin pyörinyt kuvioissa voidakseni väittää: asiantuntijoiden ja huippututkijoiden olisi hyvä ottaa oppia stand-up -koomikoilta.

Eikä tämä ole vitsi, olen erittäin vakavissani. Stand-up -koomikoilta voi oppia juuri sen, mitä tieteellisessä työssä kaivataan. Ylipäänsä esitelmien pitämisessä, myös tieteen ulkopuolella. Varmasti ihan työskenkentelytavoissakin olisi puolin tai toisin vaihtokauppojen aineksiksi, ja työmotivaation ylläpitämisessä myös. Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.

Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.

Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.

Ne, jotka tieteen tekemiseen ovat käytännössä tai teoriassa perehtyneet, tietävät että tutkimukseen kuuluu keskeisesti omien tulosten esittely eri esiintymisareenoilla: niin tieteellisten julkaisujen sivuilla, esiintymällä päivystävänä asiantuntijana suurelle yleisölle, sekä tieteellisissä konferensseissa, symposiumeissa ja työpajoissa.

Harvemmin riittää kyhjöttäminen omassa kammiossaan huopatossuja hangaten laitosten marmorilattioita vasten staattisen sähkön toivossa. Tarvitsee esiintyä tarkkailevan yleisön kiikareissa useammin kuin esimerkiksi hanhikorppikotka, jotta olisi toivoa tulevaisuudesta rahoitus- ja virka-arpajaisissa. Tulee näkyä, kuulua, ja jäädä mieleen. Vaikka tiedettä voi toki tehdä sen itsensä takia ja omaksi ilokseen huopatossujen iskiessä kipinää, tuloksia kuitenkin esitellään ennen kaikkea yhteisen hyvän eteen. Inhimillisen tiedon edistäminen on koko tiedeyhteisön ja ihmiskunnan yhteinen hanke.

Jälkimmäinen voi olla joskus hankala muistaa. Olin muutama vuosi sitten kollegani kanssa empatiaa käsittelevässä monitieteellisessä konferenssissa, jossa filosofit, psykologit, psykiatrit, sosiologit, antropologit ja näiden lukuisat eri risteytymät ympäri maailmaa esittelivät käsityksiään aiheesta. Kaiken kaikkiaan oiva läpileikkaus erilaisista tieteellisistä heimoista ja näiden erilaisista tavoista, joita olisi voinut tarkkailla hiljaisella kommenttiraidalla kuin sir David Attenborough ikään. Mutta surukseni on sanottava, että mieleeni jäi vain kahdenlaiset esitykset.

Yhdet jäivät kerrassaan kiehtovien sisältöjensä takia. Toiset vain jäivät mieleen. Minulla ei ole aavistustakaan, olisivatko esitysten sisällöt olleet mielenkiintoisia. En voi sanoa, että esitykset olisivat olleet pitkästyttäviä, sillä en seurannut niitä riittävän tarkkaavaisesti aidosti pitkästyäkseni. Mikä tahansa muu oli sillä hetkellä mielenkiintoisempaa. Jos ne olisivat olleet sisällöllisesti huonoja, mutta mielenkiintoisesti esitettyjä, minulla olisi ollut niistä jotain sanottavaa esittäjälle – kriittiset kommentit auttavat tutkijaa korjaamaan työtään. Jos ne olisivat olleet päivänselvällä tavalla sisällöllisesti kiinnostavia, mutta pelkästään huonosti esitettyjä, silloinkin olisin kuunnellut tarkkaavaisesti, vaikka koko luontoni huutaisi Angry Birdsiä. Mutta jos en kykene arvioimaan aiheen merkitystä vaivautuakseni pinnistelemään, tai jos esitys ei tarjoa edes viihdearvoa, en yksinkertaisesti pysty seuraamaan. Näin kävi monien esitysten kohdalla: ne jäivät mieleen lähinnä aikana, jota en ikinä saa, tai edes toivoisi saavani, takaisin.

Yhteinen nimittäjä kaikille näille valitettavuudessa mieleen jääneille esityksille oli se, ettei niissä ollut yleisöä. Enkä tarkoita, etteikö paikalla olisi ollut ihmisiä kuulemassa, oli toki salin täydeltä. Esityksiä vain ei yksinkertaisesti oltu suunnattu kuulijoille.

Niinpä niin, ei yleisöä...  Kuva: Benson Kua, Toronto, Canada

Niinpä niin, ei yleisöä…
Kuva: Benson Kua, Toronto, Canada

Tai korkeintaan vain harvoille kyseisiin salaisuuksiin vihkiytyneille. Meille muille olisi ollut sama, kuin tilaisuutta spiikannut järjestäjä olisi sanonut ”…Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta. Esitysten aikana ei saa poistua, ja yleisö saa sähköiskun varmuuden vuoksi jokaisesta silmänräpäytyksestä.” Onneksi oli luettavaa, pelattavaa ja kollega, jonka kanssa pystyi hihittelemään milloin millekin infantiilille. Monien näiden esitelmien keskeinen rivien välistä kuulunut viesti tuntui olevan, että ”Olen hirmu fiksu, ja osaan käyttää oikein, oikein vaikeita ilmaisuja, kuten ‘postmodernin metadiskurssin dekonstruktiivinen metaluenta’.”

”…Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta. Esitysten aikana ei saa poistua, ja yleisö saa sähköiskun varmuuden vuoksi jokaisesta silmänräpäytyksestä.”


 

Tällaista mokaa ei stand-up -koomikko ikinä tekisi, ainakaan kahdesti. Miksi? Voisin vastata retoriseen kysymykseeni ikivanhalla zen-arvoituksella: jos metsässä kuuluu vitsi, jota kukaan ei kuule, onko se hauska?

Stand-up -koomikko tietää nimittäin olevansa lavalla yleisöään varten, vaikka heittäisikin keikkaa ihan puhtaasti omasta ilostaan. Lavalle astuessaan hänellä on tavoite, viihdyttää yleisöä, ja hän on suunnitellut oman esiintymisensä juuri sitä varten. Hän saa kiksit siitä, että yleisö lähtee mukaan hassutuksiin ja palkitsee koomikon naurunremakalla, kun juttu on tarpeeksi hyvä.

Katsotaanpa oikein tarkkaan, mihin kaikkeen mm. itse olen syyllistynyt: olkoon tämä tunnustus katumusharjoitukseni.

Itseni pitämistä alle riman osuneista esitelmistäni sekä kollegoideni ja tutkimusta tekevien ystävieni kokemuksista olen oppinut, kuinka tyypillinen konferenssiesitelmä tehdään. Ja missä se menee pieleen. Katsotaanpa oikein tarkkaan, mihin kaikkeen mm. itse olen syyllistynyt: olkoon tämä tunnustus katumusharjoitukseni.

Kun tutkija ryhtyy väsäämään esitelmäänsä, se on yleensä viime tingassa. Syy tähän on se, että tutkijaa ahdistaa omat aiemmat kokemuksensa esiintymisestä, ja pakkopullaa työntelee ja lykkää mielellään kohti sitä vihoviimeistä reunaa, jolta se on syötävä. Tutkija – riippumatta kansallisuudestaan – suhtautuu tilaisuuteen kuten suomalainen hääpuheeseen (josta on ollut puhetta ennenkin): asia kyllä puhuu puolestaan. Se riittää, että esittelee tulokset, käkkyrät ja käsitteelliset kiemurat.

Esitelmää laatiessa tutkija on hyperfokusoitunut itseensä ja asiaansa. Hän miettii: ”Mitä minä tulen sanomaan?”, ”Mitä mieltä minä oikein olenkaan tästä asiasta?”, ”Miten saan kaiken tämän mahtumaan kalvolle?”, ”Miltäköhän näytän siellä edellä?”, “Kunhan vaan en mokaa!” ja niin edelleen. Koska esiintymistilanteessa tutkija on asettanut itsensä alttiiksi julkiselle teloitukselle, hän suojautuu. Hän asettuu paperin tai pöntön taakse. Hän asettuu vaikeiden sanojen taakse. Ja hän asettuu vielä varmuuden vuoksi esitykseen ja kalvoihin lisätyistä detaljeista kasattujen patovallien taakse. Hän ei edes katso yleisöön. Katsoo paperiin, josta lukee. Hän puhuu itselleen. Ja kun kysymysten vuoro tulee, hän ristii kätensä ja ottaa kritiikin vastaan nöyrän alistuneesti: hymisten kaksitoista ”Mm, hyvä pointti. Pitää ajatella tuota.” -rukousta hän kirjoittaa ylös epäselviä koukeroita muistikirjaansa vajoten.

Koska hän puhuu itselleen, hänen ei tarvitse puhua auki tärkeää mutta arvattavan vaikeasti ymmärrettävää keskeistä sisältöä tai niistä saamiaan ajatuksia. Tai vaivautua korostamaan tärkeimpiä kohtia edes äänenpainoillaan. Tai pitää huolta yleisön viihtymisestä edes pienillä huumorin pilkahduksilla.

Lopultakin seuraa, että kaikki tieteellisesti mielenkiintoinen tapahtuu aivan muualla kuin esitelmien aikana. Tyypillisesti kiihkeän intohimoisissa keskusteluissa konferenssi-illallisella muutaman rohkaisevan jälkeen. En ihmettele, että monille tieteentekijöille konferenssiesitelmät ovat lähinnä tekosyy päästä ”verkostoitumaan”. Yhtä hyvin esitelmät kai voitaisiin jättää väliin kokonaankin, ja siirtyä suoraan sosiaalisiin aktiviteetteihin; mutta kaipa tiede tarvitsee näitä rituaaleja.


 

Miten sitten stand-up -esitys eroaa tieteestä? Itse en ole stand-up -koomikko. Mutta yleisenä puhetyöläisenä ainakin minusta tuntuu että näin se voisi mennä (korjatkaa toki, jos olen väärässä).

Koomikko miettii esitystään etukäteen, koska nauttii siitä.

Koomikko miettii esitystään etukäteen, koska nauttii siitä. Esityksessä hänen taitonsa punnitaan, ja hän pääsee tekemään vaikutuksen yleisöön. Esitystä varten niitä kaskuja hiotaan. Kaiken esiintymisen taika on siinä, että kun jokin on tarpeeksi valmisteltu ja hiottu, se näyttääkin yhtäkkiä spontaanilta. Jopa etevämmät stand-up koomikot, kuten irlantilainen Dara O Briain, kertovat harjoittelevansa uutta showtaan pienillä klubeilla ennen niiden viemistä tien päälle. He hankkivat kokemusta esiintymisestä, ja kokemusten kautta he kasvavat hyviksi esiintyjiksi.

Koomikko tietää tekevänsä työtään koko persoonallaan: sillä, mitä hänestä ennalta tiedetään, miltä hän näyttää, kuinka hän elehtii. Hän myös pelaa omilla tunnetiloillaan, joita hän ei kuitenkaan voi peittää, ja joihin hän tietää yleisön reagoivan. Ja toki vitseillä, mutta ne eivät ole ainoa osa esitystä.

Koomikko on jo valmistautuessaan fokusoitunut yleisöön ja tilanteeseen. Hän miettii rakennetta, dramaturgiaa, jännitteiden rakentamista. Kuinka hän saa yleisön mukaan, kuinka reagoi yleisön ailahteluihin. Hän pitää ennalta huolen siitä, että yleisö käyttäytyy juuri hänen haluamallaan tavalla. Koomikko ei suojaudu, sillä hän tietää, että siihen yleisö reagoi kaikista huonoiten. Hän tuo itsensä esiin kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja käyttää niitä edukseen. Esim. kuulemani mukaan eräs ylipainoinen koomikko seisoo mikrofonitelineen takana ja kysyy ”Näettekö minut, vai onko tää mikkiständi edessä?” Hän on avoin. Yleisöstä huudeltuun kommentointiin hän ei suhtaudu nöyrästi, vaan osana esitystä.

Koomikko puhuu yleisölle, ei itselleen. Hän muodostaa tunnekontaktin heti kättelyssä, puhuu kieltä jonka yleisö ymmärtää. Koomikko käyttää rytmejä, äänenpainoja ja äänensävyjä saamaan aikaiseksi juuri sen, mitä hän haluaakin. Yleisön saamat reaktiot ovat koomikon työmaa.

crop_Bouffes_parisiens

Yleisön saamat reaktiot ovat koomikon työmaa.

Tieteellistä uraa voi ja kuuluukin tehdä sen itsensä vuoksi, mutta tuloksia esitellään yleisölle. Kun tuloksia esitellään – tai sen puoleen mitä tahansa esitelmää pidetään missä tahansa yhteydessä, tieteen nimissä tai ilman – työmaana on silloin yleisön reaktiot, aivan kuten stand-up -komiikassa. Jos esiintymislavalla on tutkija, silloin tavoitellut reaktiot ovat uteliaisuus, mielenkiinto, ajattelu, kysymykset, kommentit ja niin edelleen. Ilman näitä reaktioita, tiede ei jää mieleen, eikä huonot tulokset saa ansaitsemaansa korjaavaa palautetta.


 

Tässä siis ehdotelmani oikeastaan kenelle tahansa esitelmiä pitäville, ei vain tutkijoille:

1. Arvosta esiintymistilannetta, ja jos mahdollista, nauti siitä. Pidä sitä itsellesi merkityksellisenä ja tyydyttävänä. Harjoittele, esiinny, lämmittele ja kokeile esitelmää yleisön edessä, vaikka vain jonkin perheen jäsenen. Järjestä itsellesi mahdollisuuksia saada erilaisia kokemuksia esiintymisestä ja puhumisesta. Juuri kokemuksen kautta opit hyväksi esiintyjäksi.

2. Tiedä, että koko olemuksesi on työkalusi esityksessä, ei vain paperille tai kalvolle kirjoitetut sanat. Ne eivät jää mieleen, ellei kaikki sen takana ole kunnossa: tapa jolla kehystyt tilanteeseen, se miltä näytät ja kuulostat, ja mitä tunteita itse koet ja siten saat yleisösi kokemaan. Asia ei mene perille itsestään, paitsi poikkeustilanteissa.

3. Älä valmistautuessasi keskity itseesi ja asiaasi, vaan siihen, miten saat yleisön ymmärtämään sen ja kokemaan haluamasi reaktiot. Aseta itsellesi tavoitteita yleisön suhteen. Mieti kuinka aloitat, kuinka lopetat, ja kuinka näiden välissä korostat oikeita juttuja mieleenpainuvasti. Kuinka teet ymmärryksestä helppoa, ja välillä kevennät tunnelmaa.

4. Et voi peitellä etkä suojata itseäsi, joten voit yhtä hyvin olla rennosti oma itsesi. Riittävän rennosti siis, älä liian kuitenkaan. Esiintyessäsi olet joka tapauksessa se, joka hallitsee huonetta ja huomiota, joten käyttäydy sen mukaisesti. Kaikki kritiikki ei ole ansaittua vaan toisinaan nokkavan omahyväistä itsekorostusta, joten voit ihan hyvin keksiä sarkastisia kommentteja asiattomuuksiin. Hyvä tieteellinen esiintyjä osaa näpäyttää nokittelijoita yleisön suureksi riemuksi.

5. Puhu yleisölle, älä itsellesi: muodosta myönteinen tunnekontakti yleisöösi, ja säilytä se läpi esityksen. Ennakoi, mikä on vaikeasti ymmärrettävää, ja pysähdy niiden asioiden selkokielistämiseen. Puhuessa voi saman asian sanoa uudelleen toisin sanoin, jos tarvetta on. Keskity tärkeimpään ja korosta sitä (ajattele esim. scifi-sarjoja, niissä on aina jokin keskeinen tekninen juttu, jonka joku tiukan linjan tiede-spock sanoo, ja jonka sitten joku kadunmieskapteeni-kirk tiivistää yhteen selkokieliseen metaforaan). Varmista, että yleisö pysyy kärryillä ja hereillä, eli pidä pieniä taukoja siirtymissä, kysy ohjaavia kysymyksiä ja käytä ääntäsi vaihtelevasti. Älä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.

lä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.

Älä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.

Kyse ei siis ole sirkuksesta tai pelleksi tekeytymisestä. Puhumasi asian rooli on pitää huoli siitä: se erottaa sinut sirkuspellestä. Mikäli olet huolissasi, ettei sinua oteta vakavasti, kannattaa tietenkin satsata tämän eron tekemiseen. Mutta mikäli luotat asiaasi ja pidät sitä esittämisen arvoisena, pidä huoli siitä, että muut ymmärtävät ja jaksavat myös kuunnella sen. Se ei ole tutkimustulostesi vastuulla, vaan sinun. Ja olet velkaa tieteelle ja tekemällesi tutkimukselle, että kunnioitat sitä esittämällä sen tulokset arvonsa mukaisella tavalla.

 

— Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: HALUAT SIIS NEUVOA JOTAKUTA? TÄSSÄ MUUTAMA RAUDANLUJA VINKKI,  MESTARILLISEN MUISTIN SALAISUUS SEKÄ ANTIIKIN RIVOT JA MIELTÄ HÄIRITSEVÄT MIELIKUVAT,  MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA,  ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?