— Severi Hämäri
(Kansikuva: Gustave Courbet ”Mies, jonka pelko on ajanut hulluuteen”, 1843-44.)
Asiat voivat olla pielessä. Maailma haisee, ja talouden köyhänkattilassa keitellään vanhoja Holkerin Harrilta perittyjä silakoita.
Mutta synkeät ajat eivät oikeuta huonoa ajattelua.
Päätöksen perusteena kriisiin vetoaminen ei yleensä aivan riitä. Jos ministeri sanoo, että muuta vaihtoehtoa ei ole, kun ei meillä ole rahaa — eikö hänen pitäisi silloin vielä osoittaa, että toimenpiteellä on oikeasti ne seuraukset, jotka hän väittää? Ja myös, että niiden tekemättä jättämisellä on ne vaaralliset seuraukset, joita hän väittää?
Esimerkiksi säästää voi nimittäin viisaasti tai tyhmästi. Tyhmällä säästämisellä on ironisia seurauksia. Seuraa hypoteettinen lista:
- Vaikkapa sote-palveluiden ulkoistaminen voi johtaa pitkiin ja kalliisiin kilpailuttamisprosesseihin, joiden seurauksena saatu työpanos pahimmassa tapauksessa on vielä laadultaan heikkoa ja kalliimpaa kuin julkinen palvelu olisi ollut.
- Leikkaukset varhaiskasvatukseen ja muutokset perhepolitiikassa saattavat heikentää naisten tasa-arvoa ja pidemmän päälle lisätä myös huono-osaisuuden periytymistä — tehden meistä epäoikeudenmukaisia kansakuntana.
- Yliopistoleikkaukset puolestaan voivat johtaa organisaatiouudistuksiin, joiden seurauksena sekä opetus että tutkimus laskee laadultaan vuosikymmeniksi. Johtaen lopulta huonompaan osaamiseen ja innovointiin kahden vuosikymmenen päästä, kun kömpelömmän koulun käyneet tutkijat yrittävät homo habiliksen elkein keksiä työkaluja uudelleen.
Mistä kriisitietoisuudessa on siis kyse?
Tunteita ovat ne, joiden johdosta muuttuneina ihmiset päätyvät erilaisiin ratkaisuihin ja joihin liittyy tuska ja nautinto, esimerkiksi suuttumus, sääli, pelko ja muut vastaavat sekä niiden vastakohdat. (Aristoteles, Retoriikka II : 1 ; 1378a : 20 suom. P. Hohti).
Aristoteles totesi puhetaitoa koskevassa tutkielmassaan tunteiden olevan keskeinen vaikuttumisen syy. Yksi vaikuttavimmista tunteista hänen mukaansa oli pelko. Hänellä oli poikkeuksellisen hyvä silmä psykologian suhteen, kun hän totesi:
Pelko on eräänlainen tuska tai rauhattomuus, joka johtuu uhkaavan tuhoa tai tuskaa tuottavan pahan mielikuvasta. Emmehän näet pelkää kaikkea pahaa, esimerkiksi sitä, että muuttuisimme epäoikeudenmukaisiksi tai hidasälyisiksi, vaan sellaista, joka saattaa aiheuttaa suurta tuskaa tai tuhoa, ja näitäkin vain, jos ne eivät ole kaukaisia, vaan näyttävät olevan lähellä uhkaamassa; kaukaisia asioita ei juurikaan pelätä. — op.cit. (II : 5 ; 1382a : 22).
Pelossa kyse on siis ”uhkaavan tuhoa tai tuskaa tuottavan pahan mielikuvasta”, ei itse asiasta — pelon kohteesta — vaan mielikuvasta. Mielikuva synnyttää pelon. Mutta Aristoteles tarkentaa: mikä tahansa mielikuva ei riitä. Pelon synnyttävän mielikuvan pitää tyypillisesti ilmaista lähes välitöntä uhkaa, jotta se synnyttäisi pelon: ”kaukaisia asioita ei juurikaan pelätä.” Pelkoa viljelevän retoorikon pitää siis saada kuulijansa kriisitietoisiksi. Kuulijoiden ei pidä vain huolestua, vaan heidän on pelättävä välitöntä tuhoa.
Sanomattakin on selvää, että parhaimmillaan yhteiseksi koettu, välitön täydellisen tuhon ja suuren tuskan uhka yhdistää kokonaisia kansakuntia poikkeuksellisiin ponnistuksiin. Näin ollen taitava puhuja osaa maalata uskottavasti piruja seinille sekä löytää merrastaan muutakin kuin vain karvaisia rapuja.
Taitava puhuja tietää tarvittaessa, miten viljellään pelkoa.
Taiten tällaiseen retoriikkaan onkin tarttunut erittäin lahjakas pääministerimme Juha Sipilä:
Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää – pyhää arkea.
Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat.
Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon tosiasioita.
Pääministeri hallitsee pathopoeian, tunteiden nostatuksen. En pysty lukemaan näitä lauseita ilman, että pala nousee kurkkuun ja vatsan pohjaa vääntää. Ja minä sentään olen puhumisen ammattilainen. Siksi mielestäni tämä jo poliittisen kahden kvartaalin takainen puhe on viimeaikasen suomalaisen kriisipuheen huipentuma. (Laajempi, joskin hieman kiireellä kirjoitettu, arvioni puheesta löytyy toisesta blogistani: ”Analyyttisiä huomioita pääministeri Sipilän puheesta”.)
Pelon anatomia toimii. Ensinnäkin pääministeri on konkreettinen: hän sanoo näennäisen tarkan luvun josta syntyy mielikuva tikittävästä velkakellosta. Hän sanoo vielä kuinka kauan näin on jatkunut. Seitsemän pitkää vuotta.
Lause ”rahat loppuvat” on myös konkreettinen ja vetoaa ihmisten omiin kokemuksiin. Kuka ei olisi kokenut rahojen loppumista — jos ei muulloin, niin ainakin opiskeluaikoina, kun on tullut tuhlattua paitsi kuukauden opintotuki niin myös vanhempien antamat bilerahat. Toisille rahojen loppumisen tarkkailu on päivittäistä. Se ilmaisee aitoa pelkoa.
Pääministeri muistuttaa vielä, että kyse on välittömästä uhasta sanoessaan, että ”Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon…”
Silkkaan pelkoon vetoaminen ja uhkakuvien maalailu ilman perusteita sille, miten ensinnäkin ehdotus on vastaus tuleviin uhkiin ja toiseksi miten nämä uhkat aidosti ovat ennakoitavissa sekä nähtävissä toteutuviksi, jos ehdotukseen ei tartuta, on ns. pelkoon vetoava johtopäätös eli argumentum ad metum. Tällöin uhkakuva ja ehdotettu ratkaisu eivät liity yhteen — ainakaan argumentin tasolla. Pelko ei ole silloin ”riittävä syy” hyväksyä tarjottu johtopäätös. Toisin sanoen, jotta kyseessä ei olisi virhepäätelmä, täytyy uhkakuvan ja ratkaisun väliselle yhteydellä olla tarjolla edes implisiittiset perusteet. (Lisää tunteisiin vetoamisesta virhepäätelmissä kirjoituksestani ”Pateettista, herra presidentti”.)
Sinällään virhepäätelmän käyttäminen ei ole virhe. Ensinnäkään hyvässä puheessa kaiken ei tarvitse, eikä pidäkään seurata kuin logiikan luennolla, jossa professori ja oppilaat kasvavat jäkälää, mutta jokainen päätelmä pitää kutinsa. Toiseksi muodollinen virhe ei tarkoita sitä, että johtopäätös olisi epätosi — sitä vain ei ole vielä osoitettu todeksi. Siksi vastustan argumenttinatseilua, jossa huudetaan vaikkapa pääministerin olevan väärässä, koska hän on tehnyt muutaman päättelyerheen. Ei. Toisen älyllinen mutkien oikaisu ei oikeuta huonoa ajattelua myöskään kriitikoilta.
(Mainittakoon kuriositeetin vuoksi, että jos argumentin esittäjä heittää vielä pari kyynelehtivää juttua ja toteaa, että ei kukaan tällaisia päätöksiä haluaisi tehdä — hän tulee käyttäneeksi vastentahtoisen johtopäätöksen -tehokeinoa. Kyseessä on usein vilpittömästä omasta tunteesta lähtevä parkaisu, jonka seurauksena säälin tunnossa unohdamme kyseenalaistaa esitetyn päätöksen perusteet. Siihen oikeana vastauksena, ikävä kyllä, on sanoa: jos päätöksen tekeminen tuntuu noin pahalta, tee joko toinen päätös tai luovuta päätösvalta jollekulle muulle, joka pystyy sen tekemään ilman kyynelehtimisiä.)
Jokainen voi itse lukea vaikkapa pääministeri Sipilän viime syksyisen puheen ja päätellä, missä määrin hän onnistui perustelemaan pelkoon vetoamisen a) ehdotuksensa sopivuudella vastauksena uhkaan ja b) kuinka hyvin hän perusteli uhkakuvien realistisuuden, jos hänen ehdotukseensa ei tartuta.
Muistutan kaikille puhujille, että kriisitietoisuudella on myös psykologinen hintansa. Markus Neuvonen kirjoittaa kirjassaan Päätä viisaasti (Talentum 2014), miten tutkimukset osoittavat koetun niukkuuden tunteen johtavan ihmisten typertymiseen ja heidän päätöskyvykkyytensä laadun laskuun:
Kun uhkaava rahapula iskee, meidän on vaikeaa ajatella mitään muuta kuin sitä. Tarkemmin sanoen, meidän on vaikea ajatella ylipäänsä, koska puutteen aiheuttama stressireaktio vie meiltä siihen kyvyn… Tutkimuksien mukaan niukkuus vaikuttaa meihin siten, että … uhkareaktion iskiessä ihminen menettää … älykkyysosamäärästään välittömästi keskimäärin 13 pistettä — riittävästi tekemään tavallisesta, aikuisesta keskivertoihmisestä noin kahdeksanvuotiaan lapsen veroisen ongelmanratkaisukyvyiltään. Samoin käy toiminnanohjauksellemme… Yksinkertaisista valinnoista tulee hetkessä raskaita. (s.153).
Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että aina kun joku sanoo, että ei me muuta voida, meillä on velkaa ja kestävyysvajetta, niin silloin kuuluu juoda vähän sillivettä ja kysyä: niin, mutta miten tämä päätös sitten auttaisi asiaan? Jos se ei auta, niin älä turhaan huuda kriisiä.
Argumentum ad metumilla on käyttöpaikkansa: Kriisitietoisuudella varustettuina ihmisistä tulee aikaansaavempia, päättäväisempiä sekä ehkä hieman helpommin ohjattaviakin. He eivät etsi vaihtoehtoja. Asioita ei tällöin tarvitse vatuloida — ne vain tehdään.
Mutta valitettavasti ihmisistä tulee myös epäinnovatiivisia ja tyhmiä, impulsiivisia. He tarttuvat useimmiten siihen kaikkein helpoimmin saatavilla olevaan korteen ja itsepintaisesti roikkuvat siinä, vaikka meripelastajat yrittäisivät heille tarjota kestävää hamppuköyttä ja tietä pois kurimuksen syövereistä.
Siksi jopa perusteltua kriisitietoisuutta (ja varsinkin perustelematonta argumentum ad metumia) pitää osata käytää harkiten ja vain oikeissa paikoissa.
Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.
Oletko kiinnostunut Puhujakoulusta? Ensi vuoden kurssille voi jo ilmoittautua: Lisätietoja info@kriittinenkorkeakoulu.fi tai kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/
PUHUJAKOULU 
1 comments