Kuukausi: tammikuu 2015

Sähän et mua määrää — Määritelmistä, leimaamisesta ja kiusaamisesta?

— Severi Hämäri

Viime viikolla satuin kuulemaan lauseen: ”Severi, mä luulin, että sä olet nöyrä.” Ironinen lausahdus sai minut paitsi huvittumaan niin myös pohtimaan, millä tavoin oikeastaan toisiamme määrittelemme.

Monet puhujat käyvät määrittelemään, kun haluavat viedä keskustelun suuntaa kuin härkää nenäkorusta. Ja joskus jopa, jotta vältettäisiin itse asiasta keskusteleminen: aiheen sijaan puhutaan siitä, mitä sanoja käytetään — tai miten niitä käytetään.

Toisinaan taas määritellään niin maan perusteellisesti, että määritelmä hoitaa leimakirveen virkaa. Määritelmillä kiusataan.

Määritteleminen retoriikassa on totisesti eri juttu kuin sanakirjoissa. Tässä kirjoituksessa tartun lyhyesti, ja hieman satunnaisesti valikoiden, kolmeen retorisen määrittelemisen puolista: määrittelijän likaiseen strategiaan, keskustelun kehystämiseen sekä määritelmällä leimaamiseen ja kiusaamiseen.

 


Neljän kohdan retorinen death punch

Esimerkkinä on tarina, jossa henkilöiden nimet on vaihdettu viattomien suojelemiseksi. Tarina alkaa syyttäjän sanoin: ”No niin Herra Karhu, te varastitte hunajan. Jäitte kiinni sormet tahmeina!”

Määrittelijän likaiseksi strategiaksi eli four point rhetorical death punchiksi voidaan kutsua seuraavaa neljän kohdan muistilistaa:

1. Tukevatko jotkin tosiseikat näkökantaasi? Jos niistä on hyötyä ja ne vaikuttavat vakuuttavilta — käytä niitä. Jos ei, siirry seuraavaan kohtaan.

”Herra tuomari, asiakkaani oli ollut askartelemassa teille tätä kaunista pöytäkoristepöllöä ja hänen kätensä olivat tahmeat liimasta…”

2. Mitä sanoja vastapuolen argumentissa oli? Voitko ottaa jostain niistä kiinni ja antaa sille vaihtoehtoisen määritelmän? Veisikö tämä määritelmä keskustelun sellaisille urille, joista on sinulle hyötyä? Jos näin on, anna määritelmä. Jos ei, siirry seuraavaan kohtaan.

”Varastamisella voidaan tarkoittaa montaa asiaa. Herra Karhu ei varastanut hunajaa, jos varastamisella tarkoitetaan pahantekoa. Hän vain halusi varmistaa, että hunaja ei ole vaaraksi muille.”

3. Voitko kyseenalaistaa vastapuolen argumentin merkityksellisyyden? Näyttääkö se vakuuttavalta, mutta itse asiassa se ei ole? Tai voitko saada sen näyttämään merkityksettömältä? Usein pelkkä kyseenalaistaminen pelaa sinulle aikaa. Jos tämä ei kuitenkaan onnistu, siirry seuraavaan kohtaan.

”Onko varastaminen nyt niin vakavaa. Kaikkihan me varastetaan kaiken aikaa… jotain pientä nyt ainakin. Syyttäjäkin varastaa koko ajan minun ja tuomarin sekä syytetyn arvokasta hunajansyöntiaikaa. Herra Karhulla sattumoisin on purkillinen hunajaa mukanaan…”

4. Kiellä koko keskustelun merkityksellisyys. Väitä vaikka, että koko juttu on asian sivusta. Tai että keskustelijoilta puuttuu tarvittava päätäntävalta tai asiantuntemus. Mitä vain, jotta voit pakata tavarasi ja juosta karkuun.

”Herra tuomari, te olette pöllö, teillä ei ole mitään oikeutta tuomita karhuja! Mistä me muut eläimet mitään karhujen elämästä tiedämme?”

Tämä strategia, kuten edellä näkyy, on epätoivoisia tilanteita varten. Esimerkiksi Paavo Väyrysen kerrotaan soveltaneen taktiikkaa menestyksekkäästi ns. Vladimirov-kirjejupakassa. Väyrynenhän välttyi syytteiltä maanpetoksesta.

Strategia on myös erittäin tehokas tiukkojen tilanteiden ulkopuolella. Lisäksi usein ei tarvitse mennä kuin toiseen askeleeseen asti. Kun keskusteluun tuo kysymyksen siitä, mistä itse asiassa puhutaan — lähtevät muutkin määrittelemiseen riemulla mukaan. Tästä alkaa väittely siitä, mitä termejä käytetään ja mitä kukin niillä tarkoittaa.

Pian alkuperäinen kysymys on täysin unohtunut ja kaikki loppu on semantiikkaa.

Epäillyt 2 --- Kuka varasti hunajan?

Epäillyt 2 — Kuka varasti hunajan?

 


Isot kehykset

Määrittelijä lähtee metsästämään isoa kalaa, kun hän freimaa, eli kehystää uudelleen. Kehystämisessä määritellään koko asetelmaa. Eli ei lähdetä väittelemään asiasta ennen kuin se on asetettu niin, että siitä on mielekästä keskustella (ainakin toisen osapuolen näkökulmasta). Kehystys on siis vastaus kysymykseen: mistä me oikeasti — siis ihan aikuisten oikeasti — puhumme?

Mutta kuinka? Pohdi, mistä asioista ollaan kiistelemässä. Mitkä niistä ovat tärkeimmät sinulle? Voisiko keskustelun keskittää näihin (sinulle) tärkeisiin kysymyksiin?

Seuraavaksi mieti, miten yleisö (se taho, joka asiasta päättää — eli esimerkiksi äänestäjät, tiimi, asiakas) esittäisi saman kysymyksenasettelun. Minkälaisia ilmaisuja he käyttäisivät? Mitkä olisivat ne tavat, joilla he asettaisivat asioita vastakkain? Esitä asia niin, että mahdollisimman monet näkevät sen itselleen merkityksellisenä.

Ja vielä, esitä asiasi tulevaan liittyvänä kysymyksenä. Miten me ratkaisemme tämän jatkossa? Siirryt tällöin syyttelystä paljon mielenkiintoisempaan keskusteluun kaikkien kannalta. (Markus Neuvonen tulevaan suuntautumisesta Mestaripuhujassa.)

”Mistä olemme keskustelemassa? Olemme keskustelemassa siitä, miten hunajaa olisi syytä säilyttää. Emme tarvitse tässä syyllisiä, vaan meidän on mietittävä, kuinka ratkaista tämä isompi ongelma. Se on meidän kaikkien vastuu.”

 


 

Mitä kaikkea voidaankaan siis määritellä?

Tyypillisimmin uskomme määritelmien koskevan lähinnä sanoja ja käsitteitä. Kysymme, mitä tarkoitat kun sanot noin? Ja odotamme määritelmää. ”Kun sanoit, että tassut olivat tahmeat, mitä tarkoitit ’tahmealla?’ Minusta jokin on tahmea, jos siihen tarttuu paperi kiinni…”

Määritelmän ei tarvitse pysähtyä sanoihin.

Mutta määritelmän ei tarvitse pysähtyä sanoihin. Määrittelijä voi esimerkiksi tarjota määritelmää antaakseen jonkinlaisen uuden nimen puheenaiheelle: sanan, joka sitten ikään kuin ottaa alleen koko keskustelun: ”Mistä me oikein puhumme? Tämä ei ole oikeudenkäynti. Täällä näyttömöllä sanaillaan, ja yleisö ei osaa käyttäytyä. Tämä on farssi.”

Näin määritelmä siis on käännetty päälaelleen. Siitä tulee leimaamista.

 


 

Määritelmät, leimaaminen ja kiusaaminen

Vastaavasta on kyse, kun henkilöä määritellään. Ja tämä on — toisin kuin likainen strategia sekä freimaaminen edellä — vakava asia.

”Sä olet aina tollainen!” ”Sä olet sellainen myöhästelijä!” ”Sä et ole vastuunkantaja!” ”Sinähän olet runoilija.” ”Sä olet herkkä.” ”Sinä et olekaan nöyrä…” Nämä ovat määritelmän soveltamista: sanotaan, että olet sellainen ja sellainen — nämä ehdot kuvaavat sinua.

Henkilön määritteleminen voi olla psykologisesti tehokas strategia.

Henkilön määritteleminen voi olla psykologisesti tehokas strategia. Se on salakavalan usein huomaamaton ja huomiota vailla käytetty. Määrittelijä antaa itsestään kaverista huolestuneen ihmisen kuvan ja usein uskoo siihen itsekin. Tämä strategia onkin eettisesti epäilyttävä juuri sen salakavaluuden ja tehokkuuden vuoksi. Mutta mistä tämä juontuu?

Venäläinen kasvatuspsykologian edelläkävijä, legendaarinen Lev Vygotski (1896-1934) ja häntä ennen Sveitsiläinen kehityspsykologi Jean Piaget (1896-1980) kehittivät teorioita siitä, miten lapsi sisäistää ulkoiset suhteet, varsinkin häntä hoivaavan vanhemman taholta. Nämä suhteet muuttuvat, teorioiden mukaan, hänen henkilöpsykologiakseen.

Vygotski kiinnitti erityisesti huomiota kieleen, siihen miten lapsen kanssa käydyt keskustelut muuttuvat tämän ajatteluprosesseiksi. Näin vanhemmat määrittelevät lastaan, ja tämä puolestaan sisäistää määritelmät osaksi itseään. Tämä on teorian mukaan luonnollinen ja välttämätön osa ihmisen kehitystä. Ja se luo vanhemman sekä muiden aikuisten vastuun lapsen kanssa käydystä kommunikaatiosta.

Tästä syystä opettajia koulutetaan olemaan herkkiä oppilaille annetun palautteen suhteen. Arvioinnin tulee koskea tehtyä työtä, ei oppilaan persoonaa ja persoonallisuutta — sillä tämä on taipuvainen sisäistämään saamansa määritelmät. Lapsi tai nuori voi omaksua käsityksen kykenämättömyydestä oppia jotain ainetta, koska sisäistämisen myötä hänen minäkuvaansa sisältyy perätön luulo kyvyttömyydestä tähän oppiaineeseen. Vastaava pätee lasten väliseen kiusaamiseen, jossa lapset määrittävät toisiaan käyttäen leimaavia sanoja.

Kun aikuinen rupeaa toista määrittelemään, tapahtuu useita asioita, jotka ovat mielestäni sopimattomia.

Myös silloin, kun aikuinen rupeaa toista määrittelemään, tapahtuu useita asioita, jotka ovat mielestäni sopimattomia. Ensinnäkin määrittelijä ottaa vanhemman roolin ja pyrkii näin osoittamaan valta-asemaansa. Toiseksi, mitä oikeutta hänellä on määrittää toista ihmistä, eli kertoa hänelle, mitä hänen tulisi itsestään ajatella. Tällainen on oikeutettua vain kyseisen harkintavaltaisen aikuisen omalla luvalla. Näin esimerkiksi psykoterapioissa tehdäänkin — ja huomattavasti herkemmin ja eettisemmin kuin kapakkakeskusteluissa tai työtiimin kokouksissa.

Kolmanneksi, mistä tämä määrittelijä edes tietää, mistä puhuu? Tunteeko hän sinut tarpeeksi hyvin, että voi tarjota sinulle kyseistä leimaa? Neljänneksi, mitkä ovat hänen tavoitteensa määrittelylle? Onko määrittelyn tarkoitus nostaa esiin jotain sellaista, jota et tiennyt itsestäsi ennemmin? Vai onko sen tarkoitus hämmentää ja kaapata tilanne haltuun? Olla hiljentämisen ja jopa kiusaamisen väline? Näinhän lapset käyttäytyvät leikkikentillä (jos heitä ei ole paremmin opetettu): lyövät leimaa otsaan.

Siksi sanon, että kenelläkään aikuisella ei ole velvollisuutta kuunnella hänen persoonaansa sörkkivää määrittelijää.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta. 

Mainokset

PUHETAIDON INTENSIIVIKURSSI 14. – 15.3.2015

Miten opitaan hyväksi puhujaksi?
Mihin puhetaitoa tarvitaan?
Miten esiintyä rauhallisesti ja vakuuttavasti?
Crop_Plato_Aristotle_della_Robbia_OPA_Florence
Järjestämisestä vastaavat Kriittinen korkeakoulu ja Otavan Opisto.

Missä hyvää puhetaitoa tarvitaan? Esittelyissä, kokouksissa, tiimityössä, neuvotteluissa, opetus- ja kasvatustyössä, luennoissa, konfliktitilanteissa, parisuhteissa, työpaikkahaastatteluissa, politiikassa, diplomatiassa, väittelyissä, myyntityössä, johtamisessa, nettiviestinnässä, puhelimessa… Niinpä niin, ihan kaikessa.

Intensiivikurssilla perehdytään retoriikan alkeisiin ja erityisesti hyvän puhetaidon ytimeen: argumentaatioon sekä vakuuttamisen ja vaikuttamisen psykologiaan.

Intensiivikurssin vetää Severi Hämäri, FM, filosofian opettaja ja Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastuuopettaja.

Kurssi järjestetään Otavan Opiston Osuuskunnan tiloissa, Annankatu 9, Helsinki.

Aika: la – su 14. – 15.3. klo 9 – 15.30

Hinta: 100,-

Ilmoittautumiset 6.3. mennessä Otavan Opiston ilmoittautumislomakkeella, lomake löytyy täältä!

Peruutukset maksutta 6.3. asti, ilmoittautumisajan jälkeen perimme 50 % osallistumismaksusta.

Osallistavan luonteen tähden kurssille mahtuu vain 12 ensimmäisenä ilmoittautunutta.

Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä — tahattomat retoriset ja rasistiset kuviot

— Severi Hämäri

Mikä yhdistää seuraavia lausahduksia: Kanada voitti kultaa… Venäjä on pahoittanut mielensä… ruotsalaiset puhuvat naismaisesti… suomalaisilla on sisua… ja ne putkimiehet, ne kyllä aina…?

Niitä yhdistää arkipäiväisyys. Kaikki hokevat päivästä toiseen hyvinkin samankaltaisuuksia. Kuulemme niitä telkkarissa, radiossa, kapakassa, kahvipöydässä, lasten futistreeneissä ja oopperan lämpiössä. Lausahdukset mahtuvat niin professorin kuin kirjastonhoitajan, opettajan, kirvesmiehen, toimittajan, metsurin kuin matkaoppaan suuhun. Niitä lausuvat miehet ja naiset, teinit ja eläkeläiset, työkansa ja poliitikot.

Niitä yhdistää myös se, että ne eivät tarkalleen ottaen pidä paikkaansa. Kanada ei voita kultaa, vaan jääkiekkojoukkue sen teki. Venäjän presidentti voi mielensä pahoittaa siinä kuin Tuomas Kyrökin, mutta Venäjä ei. Ruotsalaisten ja suomalaisten kohdalla en edes viitsi selittää mikä menee pieleen (se jääköön lukijoille kotitehtäväksi). Ja sitten on ne putkimiehet…

Niitä yhdistää myös se, että ne eivät tarkalleen ottaen pidä paikkaansa.

Lausahduksia yhdistää myös se, että antiikin puhetaidon opettajat Isokrateesta Quintilianukseen olisivat osanneet ne nimetä tuosta vain — tuttuina kielen kuvioina. Kyseessä on synekdookki: käytetään yleisnimeä (tai muuta tapaa yleistää) kun puhutaan itse asiassa vain osasta porukkaa, tai käytetään muutamaa yksilöä edustamaan kaikkia. (Lisää sanastosta tämän kirjoituksen lopussa.) Tahallisesti tai tahattomasti siis skaalataan, suurennetaan tai pienennetään sitä ihmisjoukkoa, mistä itse asiassa on kyse.

Mutta miten tämä liittyy rasismiin?

 


 

 

Isoisäni Rolle oli stadilainen, ruotsinkielinen, duunaritaustainen, kasvanut köyhässä yksinhuoltajaperheessä, sotaveteraani, kahden lapsen isä, intohimoinen keilaaja ja kaitafilmaaja sekä kirjekurssilla itsensä insinööriksi opiskellut. Hän tapasi aina reagoida siihen, että joku rupesi puhumaan ruotsalaisista, venäläisistä, mustalaisista, naisista, miehistä tai muista sellaisista satunnaisista ihmisryhmistä. Hän sanoi näissä tilanteissa pehmeällä äänellä: ”Entäs ne putkimiehet?” Yhtä järjetöntä ja mielivaltaista siis on niputtaa putkimiehiä yhden ja saman ominaisuuden alle kuin ketään muitakaan.

 

Sana "stereotyyppi" tulee painamistekniikasta, jossa valetaan kokonainen laatta painettavaa tekstisivua varten. Näin sitä ei tarvitse koskaan latoa uudelleen. Toisaalta mitään sivulla olevaa virhettä ei voi enää korjata tekemättä kokonaan uutta laattaa. Tästä syystä stereotyyppi on erinomainen metafora sille, miten ihmiset niputtavat toisiaan.

Sana ”stereotyyppi” tulee painamistekniikasta, jossa valetaan kokonainen laatta painettavaa tekstisivua varten. Näin sitä ei tarvitse koskaan latoa uudelleen. Toisaalta mitään sivulla olevaa virhettä ei voi enää korjata tekemättä kokonaan uutta laattaa. Tästä syystä stereotyyppi on erinomainen metafora sille, miten ihmiset niputtavat toisiaan.

Kaikki ihmiset ovat kielellisesti taipuvaisia tahattomaan ennakkoluuloisuuteen ja jopa rasismiin — jopa he, jotka huolella muistavat aloittaa jokaisen lauseensa ”en ole rasisti, mutta…” Olemme nimittäin kykenemättömiä ajattelemaan ja puhumaan kaikista maailman ihmisistä yksilöinä (joita jokainen heistä on). Ihmisiä on liikaa. Jo muutama kymmenen tai sata ihmistä aiheuttaa ajattelun sumentumista.

Kaikki ihmiset ovat kielellisesti taipuvaisia tahattomaan ennakkoluuloisuuteen ja jopa rasismiin.

Silti meidän täytyy tavalla tai toisella tehdä selkoa maailmasta. Teemme siksi yleistyksiä. Niputamme muita ihmisiä yhteen. Yhteen joko meidän kanssa tai meitä ilman. Niputus tapahtuu usein lähes satunnaisten ominaisuuksien kautta: horoskooppimerkki, ihonväri, sukupuoli, murteet, asuinpaikka ja kansalaisuus, ikä ja vaatetus, työ ja harrastukset, seksuaalinen suuntautuminen ja niin edespäin. Puhumme siis suomalaisista, ruotsalaisista, muslimeista, kristityistä, homoista, heteroista, savolaisista, lappalaisista, ja niistä putkimiehistä.

Ongelmaksi tämä niputtaminen muodostuu, koska me ihmiset olemme usein täysin sokeita omille tavoillemme stereotypioida, samaistaa ja yksinkertaistaa näitä lähes satunnaisella tavalla muodostettuja ryhmiä. Me emme näe omia stereotyyppejämme stereotyyppeinä — vaan luulemme niiden kertovan jotain olennaista maailmasta. Näemme kyllä rasismin tai sovinismin veljen tai sisaren silmässä, mutta emme omasta silmästämme törröttävää kattoparrua.

Tästä syystä tutustu arkipäivän kielen muotoihin. Milloin kuulet toisten tai itsesi niputtavan ihmisiä yhteen? Miksi? Onko se millään tavalla perusteltua? Lisääkö se ymmärrystä, vai johtaako se turhaan vastakkainasetteluun? Onko kyse tahattomasta ennakkoluulosta? Onko stereotyyppi loukkaava vai kenties huvittava henkilöstä, jota se koskee?

Yksi tapa testata itseään on ottaa jokin niputtava nimike, vaikka putkimiehet, ja adjektiivi, vaikka hiljainen, ja yhdistää nämä: putkimiehet ovat hiljaisia. Huomaatko mitä tämä tekee ajattelullesi? Tuntuu kuin kyseessä olisi jollakin tavalla yleinen totuus, ihan vain kun sen sanoo ääneen. Mutta miksi putkimiehet olisivat jotenkin poikkeuksellisen hiljaisia?

 


 

Varoittava esimerkki: terrorismi. Ihmisten taipumus niputtaa toisiaan yksinkertaistaviin stereotypioituihin ryhmiin on yksi terroristin työkaluista. Väkivallanteot ja murhat pyrkivät muuttamaan sitä tapaa, millä ihmiset näkevät maailmaa.

Mitä voimakkaammat vastakkainasettelut, sitä paremmat markkinat ääriliikkeillä on. Ne saavat kannatusta, rahaa ja jäseniä — jotka ovat valmiita markkinoimaan yksinkertaistettua maailmankuvaa itsemurhin, tuhotöin ja joukkomurhin.

Väkivallanteot ja murhat pyrkivät muuttamaan sitä tapaa, millä ihmiset näkevät maailmaa. Mitä voimakkaammat vastakkainasettelut, sitä paremmat markkinat ääriliikkeillä on.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uskonnot, tavat, valtiot, poliittiset liikkeet sekä ihmisyksilöt olisivat arvostelun yläpuolella. Päinvastoin. Juuri pitää arvostella, arvioida ja kritisoida: kritiikki (kr. kritike tekhne) alkuperäisessä merkityksessään tarkoittaa pyrkimystä syvälliseen ymmärrykseen ja analyysiin. Sitä ei siis voi perustaa yksinkertaistuksiin. Kunnioitus ja arvostelu eivät sulje toisiaan pois.

(Näkökulmia terrorin, identiteetin ja stereotyyppien suhteesta tarjoavat tällä hetkellä monet, mm. Frank Martela: “‘Me’ ja ‘ne’ – Eli miksi Charlie Hebdon pilapiirrosten levittäminen auttaa terroristeja voittamaan”  ja häntä kritisoiva Antti Kukkonen: ”’Äärimuslimit’, ’äärioikeisto’ ja nykyinen maailmanjärjestys”, sekä Tommi Paalanen: ”Charlie, raiskaus ja uhrin syyllistäminen”, joka kehottaa olemaan syyllistämättä väkivallan uhreja. Markus Leikola muistuttaa lähihistorian tosiasioista kirjoituksessaan ”Euroopan muslimit ja kristityt”. Elina Melgin ja Henrik Rydenfelt puolestaan yrittävät päästä sananvapauden ja vastakkainasetteluiden ongelmien ytimeen kirjoituksessa ”Kuka on Charlie?”

Fathima Imra Nazeer kirjoittaa muslimien arvomaailman sisäisen uudelleenarvioinnin ja kritiikin välttämättömyydestä: ”To Prevent Another Charlie Hebdo, Reconsider the Example of Muhammed”.  Suosittelen tutustumaan erityisesti ranskalaisfilosofi Abdennour Bidarin ajankohtaiseen ja tärkeään kriittiseen kirjeeseen muslimimaailmalle, josta englanninkielinen lyhennelmä täällä.)

 


 

 

Kuten yllä totesin, niputtamiset (ja varsinkin ne niput, joissa itse olemme mukana) ovat psykologisesti tarpeellisia. Miten muuten voimme hahmottaa, kuka olemme, mistä tulemme ja mihin menemme? Luomme siksi eräänlaisen tarinan siitä, mitä on olla suomainen mies tai nainen, joka tekee tätä työtä ja jolla on tällaiset harrastukset sekä perhe. 

Tämä tarina voikin olla aikalailla fiktiivinen. Sen ei tarvitse vastata tai kuvata edes tarkalleen ottaen sitä ryhmää, johon uskomme kuuluvamme. Mutta se voi olla silti hyödyllinen fiktio — yhteinen harha, joka auttaa sekä ihmisyksilöä että hänen ”kansakuntaansa” selviämään maailman merillä (kuten vaikka usko tuohon legendaariseen suomalaiseen sisuun). 

Niputtamiset (ja varsinkin ne niput, joissa itse olemme mukana) ovat psykologisesti tarpeellisia.

Kuitenkin ylikonstaapeli Phil Esterhausia lainaten: Hey, let’s be careful out there. Saatat nimittäin törmätä mielesi pimeillä sivukaduilla vaarallisiin stereotyyppeihin!

 


 

Sanastoa

Metafora (lat. translatio) tarkoittaa sitä, että sanotaan jotain joksikin muuksi kuin mitä se oikeasti ja sananmukaisesti on. Työviikko saattaa olla silkkaa laskettelua ja sitten tuli ajettua vanhalla perunalla mökille. (Metaforasta olen kirjoittanut aiemmin mm. täällä.)

Metonyymi (lat. denominatio) on metafora, jossa kutsutaan asiaa sen ominaisuudeksi tai ominaisuutta siksi, jolle se kuuluu. Vanha sinisilmä laulaa luritteli omaa tietään. Toisaalta usein käydään katsomassa Picassoa tai kuunnellaan Verdiä. Kihloihin mennyt nuori nainen saattaa esitellä kiven kiiltoa. Toisinaan metonyymiksi kutsutaan myös tapausta, jossa syytä kutsutaan sen seuraukseksi tai toistepäin. Kaatumismurtumat vaivaavat vanhuksia, vaikka kyseessä onkin maahanosumismurtuma. Joskus valmentaja päättää hävitä pelin (selostajan suussa), vaikkakin hän laittaa kentälle uuden pelaajan, jonka seurauksena peli hävittiin.

Synekdookki (kr. synekhdokhe, lat. intellectio) on metafora, jossa kutsutaan osaa kokonaisuudeksi tai kokonaisuutta osaksi. Vaikkapa ajeltiin renkailla töihin, ja käytettiin työkalupakkia vian korjaamiseen. Osat ja kokonaisuudet voivat olla myös kokoelmia, ihmisjoukkoja tai eläinlajeja. Suomalaiset voittivat euroviisut muutama vuosi sitten, vaikkakin paikalla oli vain neljä kuminaamioihin sonnustautunutta muusikkoa. Toisaalta miestenkin on nykyään syytä varoa auervaaroja, jotka lurittelevat tiensä iskemiensä miesten lompakoihin.

Kuten on retoriikassa tyypillistä, näitä puheen, ajatuksen ja kirjallisen ilmaisun kuvioita vastaavat myös erityiset virhepäätelmät. Näissä tapauksissa virheet yleensä perustuvat siihen, että metaforaa luetaan kuin piru raamattua. Eli tulkitaan se joko täysin tai osittain sananmukaisesti. Enimmäkseen nämä kömmähdykset ovat koomisia, mutta joskus on syytä tarkkailla omia ajatuksiaan. Metafora voi nimittäin saada ne juoksemaan yhtä ja samaa rataa uudelleen ja uudelleen ilman, että huomaamme sitä tekevämme.

Virheet perustuvat siihen, että metaforaa luetaan kuin piru raamattua.

Eritoten on syytä huomata erilaiset ad hominem –virheet (joista kirjoitin aiemminkin), joihin varomaton synekdookki voi meidät ajaa. Niin kummallista kuin se onkin, oletamme usein, jos Venäjä on EU:lle vihainen, että kaikki venäläiset jotenkin olisivat suuttuneita. Tai että kaikki putkimiehet toimisivat samoin kuin se, joka kävi laittamassa uuden läpiviennin tiskikonetta varten.

Pahimmillaan nämä ad hominem -virheet ovat rasismia, seksismiä tai muuta suvaitsemattomuutta. Tällöin muutaman yksilön todellisista tai oletetuista ominaisuuksista ja teoista tehdään hätäisiä johtopäätöksiä ja yleistyksiä koskien ihmisiä, joilla ei ole mitään osaa eikä arpaa kyseisiin asioihin kuin että heistä käytetään samaa nimikettä. Hätäinen johtopäätös (non sequitur) ja hätäinen yleistys ovat nimittäin myös tunnettuja virhepäätelmän muotoja — kuten on myös samasta nimestä johtuva virhepäätelmä (equivocatio). (Saku Timonen kirjoittaa viimeaikasista hätäisistä yleistyksistä maahanmuuttokeskustelussa blogikirjoituksessa “Uskossa vahvat”.)

Toisaalta siihen vetoaminen, että kyseessä on yleinen käsitys mitä vaikka suomalaisilla on ruotsalaisista, johtaa ns. argumentum ad populum -virheeseen. Usein yksittäisen henkilön stereotyypin vastaista toimintaa taas luullaan poikkeukseksi, joka vahvistaa säännön (joka on myös virhepäätelmä). Ennakkoluuloisuus saattaa lopulta johtaa siihen, että argumentaatio korvataan uhkailulla ja väkivallalla (joka on puolestaan ns. väittelyä nuijilla eli argumentum ad baculum -virhe).

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta. 

Sata päivää ilman ajatusvirheitä — Älä aloita vuottasi virhepäätelmällä

— Severi Hämäri

”Ihmisen ei kuulu syödä viljaa. Mitkään muut nisäkkäät ei syö vehnää. Koiratkin juoksevat valtoimenaan riemuissta hyppien vehnäpelloissa. Mutta ei ne siellä suut auki ole vehnää syömässä.”

— Nimeltä mainitsematon ravintoterapeutti.

Kun vuosi vaihtuu, vaihtuvat myös ihmisten elintavat. Hetkellisesti, ainakin. Luvataan ja vannotaan. Ollaan kuukausi tai 100 päivää ilman tätä tai tuota: viinaa, lihaa, viljaa, sokeria, uusia vaatteita, uusia lankoja tai päivittäistä fabergé-munaa.

Muiden joukossa minä myös olen päättänyt. Olen päättänyt säästää osan tuloistani kevään mittaan, sekä kehittäväni omaa suullista ilmaisuani (sillä en ole suinkaan täydellinen puhuja — kukaan ei ole, aina löytyy opittavaa).

Ja hyvä niin. Mikä siinä. Treenataan omaa tahdonvoimaa, annetaan maksan levätä ja säästetään lomamatkaa varten. Huomaa kuitenkin, miten joulusta hengissä selvinneet ihmispolot selittävät näitä valintoja itselleen. Kyllä vain: virhepäätelmin.


 

Kun on kyse siitä, mitä menee suusta sisään, lentää usein kaikki järki toisesta päästä ulos. Olemme valmiit uskomaan mitä tahansa — varsinkin jos itse sen sanomme.

Kun on kyse siitä, mitä menee suusta sisään, lentää usein kaikki järki toisesta päästä ulos.

Esimerkiksi tyypillinen virhepäätelmä syömisen suhteen on hätäinen yleistys. Hyvin pienellä otoksella päättelemme erilaisia asioita: vatsa tuli kipeäksi kun söin silliä — olen allerginen sillille. Janne, Maija ja Henkka eivät voi syödä vehnää — vehnä on siis pahaksi kaikille.

Vaaniva ja pelkoa nostattava vehnäpelto, Vincent van Goghin maalaamana

Vaaniva ja pelkoa nostattava vehnäpelto Vincent van Goghin maalaamana

Toisessa tavanomaissa ajatuskuviossa kuvitellaan, että koska jokin on luonnollista, sen täytyy olla ihmiselle hyväksi. Kyseessä on vain mielikuva luonnonmukaisuudesta, joka kuitenkin osoittautuu hyvin epämääräiseksi. Miksi jokin on luonnonmukaista? Miksi jokin muu ei ole? Ja miksi luonnonmukaisuus on sellainen ominaisuus, että se tekee asian turvalliseksi? Tältä pohjalta vastustetaan esimerkiksi E-koodeja ja geenimuuntelua. Mutta miksi?

Pelkkä luonnonvastaisuus ei ole vastaus. Monet lisäaineet vieraankuuloisista koodeista huolimatta ovat luonnosta löytyviä, ja geenimuuntelu käyttää luonnosta löytyviä geenejä täydentämään lajikkeen omia. Raja luonnollisen ja luonnottoman välillä on siis häilyvä.

Tottakai hyviäkin argumentteja voi esittää esimerkiksi E-koodeja vastaan. Vaikka, että järjestelmä on harhaanjohtava. (Lisää lisäaineista YLEn sivuilta.)

Pari vuotta sitten muodissa oli kivikausidieetti. Syö kuin kivikaudella ja olet terveempi. Sinällään näppärä ajatus: geneettisesti kivikauden ihminen oli sopeutumassa syömään ruoka-aineita, jotka olivat silloin tarjolla. Mutta mikä tässä on virhe? (Vihje: me emme ole kivikauden ihmisiä…)

Nämä tutut ajatusvirheet ovat enimmäkseen varsin harmittomia. Pahimmillaan ne kuitenkin johtavat siihen, että on vatsa viikkoja kuralla — ja saa ärsytettyä suolensa vihan partaalle.


 

Edellä mainitut evät kuitenkaan ole niin suuria ja surullisia mokia kuin ns. ”addiktin virhepäätelmä”. Moni alko-, työ- tai rahapeliholisti on vakuuttunut siitä, että homma on hallussa: ”pystyn lopettamaan milloin vain.” Ja niin hän pystyykin, mutta ei kuitenkaan koskaan tee sitä. Paitsi aina tammikuussa kuukaudeksi, tai — tänä vuonna — sadaksi päiväksi.

Edellä mainitut evät kuitenkaan ole niin suuria ja surullisia mokia kuin ns. ”addiktin virhepäätelmä”.

Mitä tämä tipaton, ylityötön, pajatsoton kuukausi sitten tekee? Se antaa vahvistuksen harhalle, että tilanne on addiktilla itsellään hallussa. Ja addikti voi lopun vuotta hokea itselleen ja muille: ”Olinhan ilman — ihan koko tammikuun.” 

On kuitenkin myös väärin luulla, että kaikki addiktit sortuvat ”addiktin virhepäätelmään” (vaikka Anonyymien alkoholisitien perustajat uskoivatkin niin). Addiktion takaa voi myös paljastua alentunut luottamus omaan tahdonvoimaan ja kykyyn ottaa tilanne haltuun. Tällöin kieltäytyminen voi palauttaa uskon omiin kykyihin. Eli, jos luulet kaikkien addiktien olevan samanlaisia ja ajattelevan samoin addiktiostaan, syyllistyt ad hominem -virhepäätelmän ”sun tilanteessa” -muotoon.

Joten muista — olit sitten tipatta tai sen kanssa — älä aloita vuottasi virhepäätelmällä.

Mutta miten sitten? Kysymys on hyvä, sillä se vastaa itse itseensä. Kysy itseltäsi, miten haluaisit toimia ja mikä olisi hyvä ratkaisu juuri sinulle. Mieti ja ajattele.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.