— Severi Hämäri
Miksi tarinoilla on voimakas vaikutus ihmisiin? Miksi varsinkin niillä, joita kerromme kanssaihmisistä, kansakunnista, poliittisista päättäjistä, julkkiksista, kuninkaallisista? Tässä artikkelissa kerron tarinan siitä, miten me ihmiset olemme tarinan viemiä monella yllättävällä tavalla.
Meidän pienellä työpaikalla eräs keskeinen työntekijä leimaantui laiskaksi. Loput tapahtumat selitettiin sen saman tarinan kautta: jos jokin tilaus jäi tulematta — laiskuutta. Asioita ei hoidettu ja muut ärsyyntyivät — tämän tyypin laiskuuden takia. Hänen laiskuutensa ajoi yrityksen tappioon. Ja lopulta tuhoon.
— Tuntematon työntekijä
Samanlaisia tarinoita kuin yllä oleva työpaikkaleimaamisesta kuulee esimerkikis myös kouluissa oppilaista — puhutaan miten se ja se on laiska ja jos se vain vähän enemmän yrittäisi ja tekisi läksyt huolella. Matematiikan opettajana toimiessani näin tätä tapahtuvan. Laiskuustarina jatkuu kunnes ja jos selviää, että kyseisellä oppilaalla on aito ja oikea oppimisvaikeus — ja että hän on tehnyt kaksin verroin läksyjen eteen täysin vailla mitään kiitosta kovasta työstä. Tosin seuraavaksi usein käy niin, että oppimisvaikeudesta tulee uusi tarina, jolla selitetään aivan kaikki tähän lapseen ja hänen elämäänsä liittyvät seikat. Kierre jatkuu, nyt vain vähän erilaisena. Tarina vie.
Tarinan vankina
Ihminen on tarinan vanki paljon suuremmassa määrin kuin vaikka Scarlett O’hara Jean Valjean tai Peppi Pitkätossu. Jotta voisit ymmärtää jonkin uuden asian, on sinun sovitettava se osaksi vanhempaa kokonaisuutta, tarinaa. Muutoin kokemuksemme todellisuudesta sisältäisi vain irrallisia huomioita, kuin humalassa kirjoitettu kauppalista: sinistä, kylmää vasten ihoa, kahva, lämmin, kova, kopisee… Huomaatko, niistä huomioista rupeaa mieleesi piirtymään tarina?
Jos kokeellisen psykologian luomaa kuvaa on uskominen, tarinan imussa on kyse heuristiikasta, eli ajattelun oikotiestä, jolla ymmärrämme ja toimimme maailmassa tehokkaammin mutta huomattavasti summittaisemmin kuin edes tajuamme. Teknisiä kun ollaan, niin kyseisten psykologien mukaan tarinoinnissa on käytössä mielen kaksoisprosessointimallin systeemi 1, joka noudattaa hieman summittaista, virheellistä mutta erittäin nopeaa sekä tehokasta prosessointia ja ottaa meidät voimakkaaseen syleilyynsä. Systeemi 2, se hidas mutta syvällinen eli looginen ja rationaalinen, vain seurailee vähän jälkijunassa. Systeemi 2 useimmiten ehtiikin paikalle vasta kun päätökset on jo tehty.
Ontuva metafora ihmismielen kahdesta puolesta.
Ihmisen pitää pitää aika huolella kirjaa ympärillään tapahtuneista asioista, jotta hän tietäisi tasan tarkkaan mistä on kyse. Itse asiassa tällainen tarkkaavaisuus ylittäisi inhimilliset kapasiteetit (ja siksi esimerkiksi filosofi Berkeley 1700-luvulla oletti, että yksityiskohtien tarkkailusta pitää huolta hyväntahtoinen kristillinen jumala). Fakta on (ja jos jokin on fakta, niin tämä se on), meidän on pakko vetää mutkia suoriksi. Tarinan kaipuu kuitenkin johtaa meidän moniin kommervenkkeihin ja jopa toisinaan vaarallisille mielemme takakujille, jossa muun muassa stereotyypit odottavat vihellellen, sormia iskien — ja kohta tanssien. (Kirjoitin aiemmin stereotypioinnista täällä.)
Tarinoinnin ammattilaiset, eli toimittajat yrittävät tietenkin parhaansa. Moni heistä tekeekin upeaa työtä. Mutta toisinaan ei osaa lehti-ihminen vastustaa oman tarinansa lumoa: häneltä lähtee lehtikärryt lapasista, sillä tarina on liian hyvä ja todellisuus liian muhkurainen. Erityisesti kun haetaan mahdollisimman suurta näkyvyyttä jutulle… Näin päädytään kaikkein miedoimmillaan kirjoittaamaan juoruja ja vihjailuja (yllättäen toisinaan jopa filosofeista kuten Senecasta New Yorkerissa tai Heideggerista Hesarissa). Pahimmillaan otetaan tietämättä osaa informaatiosotaan, jossa julkaistaan konfliktista yksipuolista ja propagandan leimaamaa kuvaa. Tai vahvistetaan vääriä ja vaarallisia stereotypioita. Klikkijournalismin pelätään pahentavan tilannetta entisestään. Tai tämä tarina vallitsee tällä hetkellä (joka kohtaa myös aivan tervetullutta kritiikkiä esim. MTV uutisten toimituspäälliköltä Jyrki Huotarilta).
Paljon isompi kysymys, kuin toimittajien ja lehtitalojen ratkaisut ja mahdollinen satunnainen tarinasokeus, syntyy some-kuplista ja tavallisten ihmisten käyttäytymisestä uutisvirran kanssa. Jaamme meitä kiinnostavia juttuja ja päivityksiä samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kanssa. Luomme samalla uudenlaista heimotodellisuutta — luomme tarinaa ja tapaa ymmärtää maailma, jonka jakaa vain pieni äänekäs sisäänpäin lämpeävä ryhmä. Entistä kiehtovammaksi tilanteen tekee algoritmit, jotka suodattavat vaikka Facebookin ja Googlen uutisvirtaa erilaisten tykkäysten ja kommentointien sekä käytettyjen sanojen perusteella. Näiden algoritmien toimiminen uuden median portinvartijoina herättää oikeutettua huolta (lue lisää Esa Väliverrosen mainiosta bloggauksesta ”Algoritmit – median uudet portinvartijat”).
Lohdutuksen sanana: eivät ne joiden kuuluisi tietää paremmin, kuten tieteilijät (sekä varsinkaan puhetaidon opettajat: kirjoittaessani itsetuntemuksesta minulla myös lähti tarina keulimaan, katso täältä), ole tarinoinnilta turvassa. Sanotaan usein, että nyt mentiin teoria edellä — ja silloin yleensä mennäänkin. Teoria saattaa olla niin hyvä, että siitä ei haluta luopua, vaikka todellisuus ei sitä vastaa millään tavoin. ”Sen huonompi todellisuudelle!” kuuluu kerrottavan vanhaa vitsiä mm. matemaatikko-filosofi Leibnizista ja monesta muusta. Oli sitten teoretisoitu taivaan kannen täydellisistä ympyröistä tai taloustieteellisistä selitysmalleista (jotka ovat jälleen kohdanneet realiteetit eurokriisissä) — kyse on hyvästä tarinasta, jonka muinoin ihmiset halusivat tai me nykyaikaiset haluamme uskoa todeksi.
Esimerkiksi kun eräälle filosofian professorille totesin, että eikö kielellä (jota tämä mallinsi matemaattisesti) pitäisi olla jotain tekemistä kommunikoinnin kanssa — hän sanoi että ei.Tarina matemaattisen logiikan ylivallasta suhteessa kaikkeen muuhun elää vahvana analyyttisten filosofien mielissä. Suuntauksen perustajaisissa mukana ollut filosofi ja matemaatikko Alfred North Whitehead kutsui tällaista harhakäsitystä konkreettiseksi virhepäätelmäksi: oletetaan abstraktin teoreettisen mallin olevan sama asia, kuin se todellisuus jota sillä mallinnetaan. Vähän siis kuin olisi huolissaan Lyonin asukkaiden turvallisuudesta kyseisen kaupungin sijaitessa euroopan kartassa olevan repeämän kohdalla.
Suuret Tarinat ja virhepäätelmät
Kaikki edellä voi vaihdella tilanteesta riippuen koomisesta maailmoita tuhoavaan. Mutta silti väitän, että todelliseen ongelmaan joudumme, kun rupeamme kertomaan tarinaa tarinasta, siitä Suuresta Tarinasta (vaikka suomalaisesta, länsimaisesta, amerikkalaisesta, venäläisestä jne). Tarinaa siitä, miten meidän tarina on ainoa oikea, ainoa mahdollinen. Miten se ratkaisee kaikki ongelmat. Miten emme voi erehtyä. Miten kaikki muut ovat väärässä. Ja ennen kuin huomaammekaan, hybriksen lehmä tanssii yli ylimielisten hautojemme.
Franz Marc: Die gelbe Kuh, 1911.
On syytä puhua tarinallisuusvirhepäätelmästä (eli argumentum ad narratio tai narrative fallacy — N.N. Taleb kirjoittaa aiheesta mainiosti kirjassaan The Black Swan). Yksinkertaisimmillaan kyse on cum hoc ja poster hoc –virheistä: eli kun jokin tapahtuu usein yhdessä toisen kanssa (cum hoc) tai tapahtuu ajallisesti tämän jälkeen (poster hoc) niin luomme siitä tarinan: sanomme, että siis tämä koska tämä toinen. Esimerkiksi korrelaatio, eli tilastollinen yhteneväisyys kahden tapahtuman välillä, ei itsellään riitä osoittamaan niiden välillä olevan yhteyttä. (Esimerkkejä koomisista korrelaatiosta löytyy netistä, vaikka täältä.) Ja kukon laulu ei aiheuta auringon nousua siinä missä nelostien ruuhka ei aja aloittamaan työpäivää Facebookilla.
Mutta kuka tällaisia virheitä tekee? Mieti kun mies ja nainen tulevat samaan aikaan myöhässä töihin lounastauolta useamman kerran. Kuinka kauan kestää, että juorut lähtevät kiertämään työpaikalla? Tai jos työntekijä satunnaisesti hänen työhuoneensa oven editse mennessä ei ole työntouhussä ja häsäämässä — kuinka pian häntä ruvetaan pitämään laiskana? Kaikki me ihmiset haluamme liittää jonkin juonen tai selityksen toisten ihmisten toimintaan. Se tapahtuu automaattisesti ja itseltämme salassa.
Molemmat, cum hoc ja poster hoc -virheet, ovat lisäksi erinomaisia luomaan salaliittoteorioita kun liitämme mielestämme järkevän selityksen outoihin mutta aitoihin sattumiin, joita todellisuus suorastaan pullottaa. On todennäköisempää, että joka päivä tapahtuu jotain outoa kuin, että päivä olisi normipäivä. Tapoja, joilla jotain outoa voi tapahtua on nimittäin räjähdysmäisesti enemmän kuin tapoja, joilla mitään erikoista yhteensattumaa ei tapahdu. Monen monet cumhocit ja posterhocit muuttuvat ajan myötä isommiksi tarinoiksi. Ja jos tarina antaa hyvän juonen, jossa monet outoudet muuttuvatkin osaksi itse tarinaa — olemme kohta hurmaantuneita ja kerronnan viemiä.
Lopuksi: tarinan taustalla
Tarinallisuusvirhepäätelmät luovat aina pieniä kömmähdyksiä ja vinoumia ajatteluun, toimintaan, puheisiin ja päätöksiin. Emme voi tälle mitään, sillä muodostamme ja kerromme tarinoita ja käytämme niitä todellisuuden kanssa elämiseen. Teemme maailmasta itsellemme yksinkertaisemman ja aivoillemme (ainakin näennäisesti) turvallisemman paikan elää.
Kuinka tuulesta temmattuja ovatkaan ne tarinat, joita kerromme itsellemme?
Pahimmillaan tarinallisuusvirheestä syntyy kuitenkin kokonaisia kieroksi kasvaneita uskomusjärjestelmiä. Näitä ovat muun muassa näennäistieteellisistä taustaolettamista, teoretisoinnista ja houkuttelevasta matemaattisesta numerologiasta muodostuvat pseudotieteet (myös siis sellaiset, jotka ovat akateemisen maailman syvästi palvomia). Sekä erinäiset epämääräiset poliittiset liikkeet (joista osa istuu aivan innoissaan päättävillä palleilla toisinaan, koska äänestäjinä olemme ostaneet heidän tarinansa). Kaikki nämä pyrkivät muokkaamaan maailmaa tarinansa mukaisiksi sen sijaan, että yrittäisivät nähdä maailmaa sellaisena kuin se on: muhkuraisena, yllättävänä, ennakoimattomana, vaarallisena, mielenkiintoisena sekä moneen keskenään ja sisäisesti ristiriitaiseen selitysmalliin mahtuvana.
Mitä siis tehdä? Emme voi välttää tarinointia, sillä se on osa meidän tapaa hahmottaa maailmaa ja toisia ihmisiä. Voimme vain yrittää tehdä tarinoista vähän vähemmän tuhoisia. Voimme esimerkiksi yrittää olla leimaamatta toisia suotta laiskoiksi tai osaamattomiksi. Lisäksi voimme ajatella, että kaikki muutkin toimivat useimmiten parhaansa mukaan tilanteissa, joissa yksinkertaisesti tiedetään ja osataan liian vähän. Maailma on mutkikas. Me mennään tarinan vieminä, joten koetetaan antaa se itsellemme ja toisille edes anteeksi.
Ja voimme miettiä, miten kerrotaan niitä parempia, vähemmän haitallisia, tarinoita.
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta.
Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.
Ps. Tuntematon työntekijä on silkkaa tarinaa — joskin en olisi yllättynyt, jos vastaava tilanne löytyisi myös oikeasta maailmasta…
PUHUJAKOULU 