Trigger-varoitus * osa 1
Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa kolmiosaista Mestaripuhuja-blogin kesäsarjaa, joka käsittelee alatyyliä, loukkaantumista sekä verbaalista väkivaltaa.
*) ”Trigger warning” on internetissä yleistynyt tapa ilmaista, että kirjoitus, kuva tai video sisältää jotain jonka voi kuvitella aiheuttavan vakavan henkisen reaktion herkälle tai trauman kokeneelle ihmiselle. Ilmaisua käytetään nykyään kuitenkin enimmäkseen kumileimasimena, jolla kirjoittaja voi luulotella siirtävänsä vastuun tekstin loukkaavuudesta lukijalleen. (toim huom).
Usein ajattelen, että meillä nykyihmisillä on aivan erityisellä tavalla vaikeaa. En tietenkään tahdo tulla väärinymmärretyksi näin sanoessani, en todellakaan haikaile korkean lapsikuolleisuuden, lukutaidottomuuden ja kulkutautien unohduksen kultaamaan menneisyyteen. En edes kaipaa villieläinten syömäksi joutumista, puhumattakaan liikenneturvallisuuden puutteesta.
Tarkoitan ainoastaan sitä, että edes aamukahveja ei saa nautittua rauhassa ilman, että joku lukuisista mattiapusista ym. intellektuelleista trollaa julkisesti kaikkea edustamaani päivälehden etusivulla. Puhumattakaan siitä, kun tuottavaa työtä vältellessäni avaan internetselaimen: eipä siinä kauaa mene, kun jotain kuraa sataa silmilleni.
Kunpa vika olisikin yksin minun. Olemme koko sivilisaatio yhdessä liemessä. Suuria lupauksia antaneen tiedon valtatien eli internetin ja sosiaalisen median varsin huomiota herättäväksi piirteeksi on vuosien saatossa muodostunut loukkaaminen ja loukkaantuminen, samoin kuin keskustelu siitä kenellä on oikeus loukkaantua ja kenellä ei; eli siitä, mikä on niin sanotusti “oikeasti” loukkaavaa. Ja tällaiset keskustelut vavisuttavat valtakuntia kuin hurrikaani.
Suuria lupauksia antaneen tiedon valtatien eli internetin ja sosiaalisen median varsin huomiota herättäväksi piirteeksi on vuosien saatossa muodostunut loukkaaminen ja loukkaantuminen, samoin kuin keskustelu siitä kenellä on oikeus loukkaantua ja kenellä ei; eli siitä, mikä on niin sanotusti “oikeasti” loukkaavaa.
Loukkaantumismyrskyjen silmästä löytyy sinänsä hyvin perinteisiä sukupäivällisillä kiellettyjä keskustelunaiheita: uskonto, politiikka, sukupuoli ja seksuaalisuus, etniset suhteet ja niin edelleen. Suomen leudossa keskusteluilmastossa tämä loukkaantuminen on toki ollut vielä melko kesyä – verrattuna esimerkiksi USA:han. Tosin täälläkin on oikeusistuimen palveluksiin myös tartuttu.
Koska sosiaalisen median aikakaudella vallitsee kireä ja ylisäädelty nimeämispolitiikka, joudun valitettavasti nimeämään ilmiön #loukkaantumisgate:ksi. Sen verran ”rikollista” minusta tietty löytyy, että jätän ns. ”hashtagin” eli #-merkin pois. Siitäs saitte, sensuuriviranomaiset.
Retoriikan kannalta ilmiö on kiinnostava siksi, että loukkaantumisgateen liittyy lähes aina niin kutsuttu ”alatyylin” retoriikka ja poliittisesti epäkorrekti kieli, sekä sydänverestä värjäytyvät taistelukentät missä ikinä ne leimahtavatkaan. Eikä kyseessä ole missään nimessä leikin asia: niihin usein sisältyy joko mahdollinen tai toteutunut väkivallan uhka. Ja onhan näitä ollutkin. Maailman mielenrauhaan ovat kajonneet ”alatyyliset” pilapiirrokset uskonnollisista hahmoista, mielipiteet siitä miten naisia tulisi esittää tai olla esittämättä videopeleissä, ja jopa tähtitieteilijän vaatevalinnat luotaimen laukaisutilanteessa.
Retoriikan kannalta ilmiö on kiinnostava siksi, että loukkaantumisgateen liittyy lähes aina niin kutsuttu ”alatyylin” retoriikka ja poliittisesti epäkorrekti kieli, sekä sydänverestä värjäytyvät taistelukentät missä ikinä ne leimahtavatkaan. Eikä kyseessä ole missään nimessä leikin asia: niihin usein sisältyy joko mahdollinen tai toteutunut väkivallan uhka.
Viimeisin loukkaantumisgate, johon itse törmäsin liittyi vaihteeksi sukupuoleen. Melko samanaikaisesti tapahtui joitain väljästi samaan aihepiiriin liittyvää tapahtumaa. Pari silmiinpistänyttä esimerkkiä:
1. Juomavalmistaja julkaisi somessa kuvan balleriinaasuun kuvakäsitellystä miesjääkiekkoilijasta ja ”tytötteli” joukkuetta. Feministiksi ilmoittautunut bloggari kommentoi, että ”tyttö” ei ole haukkumasana, ja kuva poistettiin. Seuraavana aamuna bloggarin Twitter-tili oli täynnä alatyyliseksi luokiteltavia solvauksia, jossa nimenomaan ’feminismi’ oli se tuohtumuksen aihe. Huvittavana ironiana mainittakoon, että nämä internetin anonyymit donquixotet syyttivät bloginpitäjää aiheettomasta loukkaantumisesta.
2. Kokenut, uskonnollisella moralismilla paatostellut mieskansanedustaja oli lähetellyt eroottisesti suoraviivaisia alatyylisiä viestejä itseään nuoremmille naisille vongatakseen näiltä seksiä. Viestit vuotivat julkisuuteen, ja internet-Suomi pillastui.
Kuten yleensä, tähänkin loukkaantumisgateen sisältyy lukuisia julkisia ja yksityisiä puheenvuoroja siitä, kuka saa ja kuka ei saa loukkaantua, ja mistä. “Pahiksen” roolissa olivat vuoroin milloin syrjäseutujen kaljaa kittaavat viiksimiehet, milloin herkkähipiäiset tai tahallaan loukkaantuvat feministit. Ja kuten tavallista, jokainen vuorollaan oli ottamassa kantaa mistä ns. ”oikeasti” oli kysymys: suuresta rakenteellisesta epäkohdasta, vääristä tunteista, yksittäistapauksesta ja poikkeuksesta, tai itse Äiti Luonnon luomasta suuresta asioiden järjestyksestä, josta puheenvuoron pitäjällä on jonkinlaista esoteerista ymmärrystä joka kaikilta muilta puuttuu.
LOUKKAANTUMISGATEN ANATOMIA: KUKA LOUKKAANTUU JA MISTÄ?
Loukkaantumisgatet eivät synny tyhjästä. Ne saattavat toki leimahtaa itsestään, mutta jotta ne paisuisivat täysiin mittoihinsa, ne tarvitsevat hieman työntöapua – tai ehkä tarkemmin ”sisäänheittäjiä”, kuten viktoriaanisen aikakauden lontoolaisessa kauhukabineteissa. ”Step right in, ladies and gentlemen! Shock and horror, abominations of nature and perversions of all sorts for you to see! Only shilling for a shudder!”
Giuseppe Arcimboldo: Tuli, 1566.
Tärkein osa loukkaantumisgatea on nimittäin aktiivisesti osallistuva yleisö. Sellaisen aikaansaaminen on raudanlujien ammattilaisten puuhaa. Esimerkiksi mediataloilla on taloudellisesti tiukkaa, joten ne pyrkivät raapimaan roposia mistä ikinä saavatkaan. Kytemäisillään oleva loukkaantumisgate on niille kuin mannaa taivaalta. Jokainen klikkaus tuo mainostuloja, ja yhden uuden loukkaantujan ja hämmentäjän mukaan soppaan tekemään lisäklikkauksia tuovan bloggauksen, tweetin tai Facebook-postauksen aiheesta.
Aktiivisen yleisön lisäksi tarvitaan Sääntö jota on rikottu. Säännön ei tarvitse olla oikea kuten esimerkiksi laki, vaan ainoastaan näyttää sellaiselta. Yksinkertaisimmillaan kyse on poikkeama oletetusta käsikirjoituksesta: joku ei käyttäytynyt kuten piti.
Sääntö ilman valvojaa on tietenkin absurdi. Tarvitaan siis Poliisi puhaltamaan pilliin, että jokin julma rikos on tapahtunut. Mikäli kyseessä on jonkun muun silmissä erityisen epämääräinen tai mielivaltainen sääntö, aina parempi. Silloin joku muu pääsee omasta puolestaan loukkaantumaan: ensimmäinen kun näyttää pakottavan omia sääntöjään muille (eli rikkoo sääntöä ”ei saa kertoa mulle mitä mä saan tehdä ja mitä en”).
Asiaa voisi suhteuttaa esimerkiksi tällaisella biologisvivahteisella jatkumolla: myrkytys – allergia – luulosairaus.
Myrkytysreaktio voi tapahtua kenelle tahansa; hieman samaan tapaan jotkut asiat loukkaavat melko riippumatta siitä, kuka on kohteena. Tällöin kyseessä on aidosti loukkaava asia. On käytetty väkivaltaista kieltä ja loukkaantuminen on täysin odotettava seuraus. Tietty paikallisin vivahtein: ns. vitsailusuhteet esim. miesten välillä voivat olla hyvinkin alatyylisellä tavalla loukkaavia ilman, että kukaan oikeasti loukkaantuu. Hieman samaan tapaan kuin ihminen voi vähitellen totuttaa itsensä syanidille, joissain äijäkulttuureissa äijät “vittuilevat” toisilleen. Tämä toki tapahtuu tarkasti säädeltyjen normien ja valtahierarkioiden mukaan, ja niistä poikkeaminen johtaa julmaan rangaistukseen.
Allerginen reaktio tapahtuu, jos henkilö on erityisen herkistynyt jollekin vieraalle aineelle. Esimerkiksi joutuessaan itse kohtaamaan seksismiä, rasismia, ulkonäköön kohdistuvaa arvostelua yms. kaltoinkohtelua jonkun ominaisuutensa takia, ihminen saattaa yliherkistyä sille. Tällaisissa tilanteissa vastuukysymykset alkavat jo hämärtyä: mikä on kuulijan vastuulla, mitä puhujan olisi pitänyt tietää? Onko liioittelua vai itsestäänselvää, että julkisiin puheenvuoroihin pitää laittaa lappu ”Trigger-varoitus: sisältää maapähkinää, vehnägluteenia sekä seksististä vähättelyä”?
Juuri allergiset reaktiot kommunikaatioon ovat yleensä syypäitä loukkaantumisgate-ilmiöön. Ne pääsevät riehaantumaan siksi, ettei ihmisillä ole pääsääntöisesti kykyä viedä keskustelua sille filosofiselle tasolle, jolla ongelma sijaitsee.
Luulosairaus on puolestaan oma lukunsa. Aivan, kuten ihmiset saavat kamalia oireita tietäessään, että ateria on ollut mikroaaltouunissa tai naapurin WiFi on taas päällä, jotkut ihmiset tulkitsevat kommunikaatiota vihamielisesti. He olettavat jonkin pahan tahdon sanotun takana, vaikkei sellaista olisikaan. Ongelma on siinä, että reaktio on aito ja voimakas, vaikkei sen syy olisikaan.
Tämä luulosairaus tai lähtökohtaisesti vihamielinen tulkinta on mahtava ääriesimerkki siitä, kuinka loukkaantumisessa ei lopulta ole kyse pelkästään siitä, että jokin ”haukku” olisi tehnyt ”haavan”. Omat ajatuksemme sanotusta loukkaavat tunteitamme – joskus perustellusti, joskus ei. Tiukkapipoisuudesta syyttely on siis tavallaan myrkyllinen, tilannetta pahentava puolitotuus: kyllä, zen-mestari ei välttämättä olisi loukkaantunut. Mutta montako zen-mestaria näet ympärilläsi? Se, että syyttää loukattua uhria ainoastaan lisää loukkaukseen vähättelyn, mitätöinnin ja kohtuuttomat odotukset.
Tiukkapipoisuudesta syyttely on siis tavallaan myrkyllinen, tilannetta pahentava puolitotuus: kyllä, zen-mestari ei välttämättä olisi loukkaantunut. Mutta montako zen-mestaria näet ympärilläsi? Se, että syyttää loukattua uhria ainoastaan lisää loukkaukseen vähättelyn, mitätöinnin ja kohtuuttomat odotukset.
Keskeinen, loukkaava ajatus on joka tapauksessa ajatus Säännöstä jota loukattiin ja siitä, että itse on joutunut vääryyden uhriksi.
Ottamatta sen kummemin kantaa alla olevien sääntöjen sisältöön tai perusteltavuuteen, esimerkiksi mainitsemistani kohuista voidaan löytää lista tällaisia sääntöjä:
– Ei saa käyttää sanaa ”tyttö” halventavassa merkityksessä
– Ei saa loukkaantua seksistisistä vitseistä
– Ei saa horjuttaa ”perinteistä” sukupuolijärjestelmää / arvostella äijäkulttuuria
– Ei saa suuttua siitä, että omat arvot tulevat kritisoiduksi
– Ei saa vongata seksiä pyytämättä / olla vanha elosteleva ukko
– Ei saa käyttää alatyylisiä ilmauksia
– Jne.
Kuten näemme, tätä liian kireää päähinettä ovat sovittaneet aivan kaikki osapuolet loukkaantumisgatessa. Kenelläkään ei ollut monopolia siihen, jokainen kokee itsensä uhriksi ja pitää omaa reaktiotaan oikeutettuna.
Nämä luetellut määräykset typistyvät nätisti kahteen viattoman kuuloiseen sääntöön: ei saa loukata, eikä saa loukkaantua. Alkuun loukkaantumisgaten leimahtaessa vaatimus on ehdoton, mutta sitten liennytellään, eli on tapauksia, joissa saa loukata ja joista kuuluukin loukkaantua, mutta nämä eivät päde juuri tässä. Sitten tätä vatvotaan, kunnes ehkä joskus päädytään vesittyneeseen ja älyllisesti velttoon pattitilanteeseen, eli ajatukseen siitä, ettei ainakaan kannata puhua kaikista rumimmilla tavalla.
Tietyt tavat puhua ovat aidosti sopimattomia, ja yleensä jokainen meistä tietää ne hyvin. Mutta niiden ulkopuolella selkeitä ”sääntöjä” ei oikeasti ole olemassa, ellei joku osapuoli jotenkin poikkeuksellisesti onnistu suostuttelemaan kaikki muutkin uskomaan sellaiseen. Silloin kulttuurimme muuttuu. Näin on käynyt läpi historian, ja siitä saamme kiittää sitkeitä tasa-arvo-, vapaus-, kansalaioikeus- ja ihmisoikeustaistelijoita.
Ennen kuin saamme kaikki muut mukaan hankkeeseemme, aitojen sääntöjen sijaan meillä on ainoastaan odotuksia ja toiveita siitä, että maailmassa jutut menee jonkun keksityn ihanteen mukaan. Voimme toivoa, että ihmiset jakaisivat arvomme tai ihanteemme, mutta emme vaatia. Teemme niin silti. Pettymys voi olla hyvin raskas, ja siksi monet meistä ryhtyvät Poliiseiksi. Vääryys pitää korjata, ja Sääntö pitää tehdä kaikille selväksi.
Koska kyseessä on enimmäkseen jälkikäteen rationalisoiduista tunteenpurkauksista, keskustelu typistyy hyvin nopeasti ”tuosta ei ole kysymys vaan tästä” -kommentein käydyksi laukaustenvaihdoksi, jossa keksitään milloin mitäkin kummallista omien tunteiden keppihevoseksi. Hieman kuin varjoleikissä, eri osapuolet pyrkivät heijastamaan omillä käsillään keskustelun ”oikean” aiheen jonnekin, missä se vaikuttaa edes vähän tolkulliselta.
Retoriikassa tätä voisi nimittää keskustelun jännitteen kaappaamiseksi: onnistunut jännitteen kaappaus tarkoittaa, että pääsee sanelemaan, mistä aiheesta keskustelua käydään. Peli on siis eräänlaista määrittelyvallasta käytyä rugbyä, jossa osapuolet yrittävät väkivalloin kaapata “oikean kysymyksen” itselleen ja runnoa tiensä maaliin. Valitettavana seurauksena kärpäsistä tulee väistämättä härkäsiä tämän takia: mitättömätkin pikkuseikat alkavat edustamaan kosmista epäoikeudenmukaisuutta, jonka takia vaaditaan verta alttarille.
KYLLÄ VAIN ARVON KONSTAAPELI, MUTTA SAISINKO NÄHDÄ VIRKAMERKKISI?
Loukkaantumisgaten ytimessä on yleensä käytetty kieli. Joko kyse on siitä, että on käytetty ns. poliittisesti epäkorrektia kieltä tai häiritseviä merkityksiä tavanomaisille sanoille, tai sitten puolustetaan oikeutta käyttää tällaista kieltä. Toisin sanoen, yhtä lailla ”ei saa sanoa” kuin ”ei saa estää sanomasta” on virke, jota pop-up -sensuuriviranomaisena esittäytyvä käyttää.
Stalin, tulessa.
Stalinismin ulkopuolella termi ”poliittisesti korrekti” on kulkenut pitkän matkan ironisesta pilkkanimittelystä sinänsä salonkikelpoiseksi tavaksi kurtistaa otsaa alatyylin parissa tapahtuville tyylirikoille. 1960-luvun marxilaisittain kallistuneet filosofit ja sosiologit pilkkasivat stalinisteilta anastetulla ilmauksella pikkuporvarillista hymistelyä ja tabuaiheiden sensurointia.
Kun näiden lanseeraama ajatus kielen tärkeydestä todellisuuden muovaajana ja vallankäytön välineenä yleistyi ja levisi mm. feminististen ja rotuerottelua vastustavien aktivistien pariin, se menetti hyvän osan ironisesta klangistaan. Tässä käännöksessä siitä tuli poliittinen lyömäase, joka hieman toisella tavalla ironisesti muistuttaa alkuperäistä käyttötapaansa Neuvostoliitossa. Toki sillä erotuksella, että epäkorrektista puheesta ei joutune Siperiaan; ainoastaan tulee tarjonneeksi julkisesti hyväksyttävän syyn toiselle loukkaantua.
Tässä käännöksessä ”poliittisesti korrektista” tuli poliittinen lyömäase, joka hieman toisella tavalla ironisesti muistuttaa alkuperäistä käyttötapaansa Neuvostoliitossa. Toki sillä erotuksella, että epäkorrektista puheesta ei joutune Siperiaan; ainoastaan tulee tarjonneeksi julkisesti hyväksyttävän syyn toiselle loukkaantua.
Ilmeisesti termillä alun perin iloitelleet filosofit tekivät työnsä huonosti, koska filosofinen ajatus sen takana ei mennyt oikein jakeluun. Silläkin uhalla, että ajaudun tämän sanomalla puolustamaan itse paholaista: kun esimerkiksi kiellän sinua puhumasta jollain tavalla tai käyttämästä jotain sanaa loukkaantumiseni uhalla, käytän valtaa ylitsesi. Sanalla sanoen, alistan sinua kiristämällä emotionaalisesti – tee kuten käsken, tai muuten suutun. Kuka minulle sellaisen oikeuden on myöntänyt? Käytän häväistyksen pelkoasi ja heikkouttasi hyväkseni ja satutan sinua.
Aivan samaan tapaan käytän valtaa, kun tieten tahtoen puhun tavoilla, jotka loukkaavat, häpäisevät tai alistavat. Voin mennä sananvapauden taakse piiloon höhöttelemään huutosakkini kanssa, mutta olen silti päivänselvä kusipää niin tehdessäni. Käyttämällä tällaista avanneleikkauksella laajennettua porsaanreikää sananvapauden ihanteessa, teen yhdellä kertaa maailmalle selväksi olevani idiootti ja nakerran reikiä sananvapauden oikeutukseen.
Sanotaan tämä vielä selvästi, koska ne teistä ”NIMIM. KYSYM VAAN” -kansasta jotka näin käyttäydytte ette kuitenkaan ymmärrä kovin pitkiä virkkeitä: koska te sikailette, kaikkien sananvapautta halutaan rajoittaa. Ei ole kenenkään muun syy.
VASTUUKYSYMYKSETKIN OVAT KYSYMYKSIÄ
Saan yhä odottaa ensimmäistä oikeasti loukkaavaa rasistista vitsiä omasta viiteryhmästäni (valkoihoinen heteromies). Silti voin pahoittaa mieleni, jos minua tai sitä, mitä edustan kohdellaan huonosti ja epäoikeudenmukaisesti: sukupuoltani, ikääni, ihonväriäni, seksuaalista suuntautumistani jne. Erityisesti, jos tämä kohtelu tapahtuu julkisesti, ja satun olemaan heikommassa valta-asemassa kuin solvaaja. On suorastaan odotettavaa, että vastaan kaltoinkohteluun ja alistamiseen asianmukaisesti suuttumalla.
Loukkaantunut gorilla.
Koska en ole alle 6-vuotias, minulla on myös jonkinlainen vastuu omasta tunne-elämästäni. Erityisesti raskaan tästä vastuusta tekee, että ihmisen on aina helpompi keksiä syitä loukkaantua kuin tapoja loukata, vaikka viimeksi mainitussa varsin eteviä olemmekin. Tosiasioiden lisäksi voimme loukkaantua koko oman mielikuvituksemme voimalla.
Koska en ole alle 6-vuotias, minulla on myös jonkinlainen vastuu omasta tunne-elämästäni.
Kuten yllä kirjoitin, loukkaantumisgate räjähtää käsiin hyvin suurelta osin joko yliherkkyyden tai tahallisen väärinymmärryksen takia. Mutta tahalliseen väärinymmärrykseen ei kukaan tietenkään myönnä itse syyllistyvänsä, koska ei välttämättä tiedosta ymmärtävänsä tahallaan väärin. Tahallinen väärinymmärrys ei nimittäin ole aina teko, vaan usein omissio eli tekemättä jättäminen: haluttomuutta ymmärtää.
Älyllisesti laiskoina eli tehokkaina otuksina muodostamme erilaisia ennakointia helpottavia stereotypioita – tällainen ihminen, tuollainen ihminen, riittävän samanlainen kuin joku muukin. Ne helpottavat arkista kanssakäymistämme. Mutta laiskoina emme myöskään vaivaudu tarkistamaan niitä, vaikka olisi aihetta. (Stereotypioista aiemmin Mestaripuhujassa: ”Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä — tahattomat retoriset ja rasistiset kuviot”.) Olettamalla laiskuuttamme irvikuvan pahoine aikeineen ymmärrämme tahallaan väärin. Vaikka tokihan on yleistä ymmärtää väärin ihan piruuttaan, koska irvikuvaa vastaan väitellessä on helpompi ”voittaa” (aiempi kirjoitukseni ”Voittaminen — luusereiden hommaa?” koski tällaista ajattelua).
Tällaiseen ns. olkiukon kanssa käytyyn laajennettuun monologiin on muille väsyttävää yrittää osallistua. Tällaisiahan on laidasta laitaan, mutta koska nämä tässä käsittelemäni loukkaantumisgatet koskivat sukupuoli- ja tasa-arvokysymyksiä, on ehkä syytä kaivaa esimerkkejä sieltä, ja alleviivata, miten helposti niihin joutuu.
Osallistuin itse taannoin tasa-arvosta käytyyn keskusteluun ystävien kanssa, jossa useammalla osapuolella oli vahva feministinen agenda. Yksi poikkipuolinen tekninen huomautus argumentin vedenpitävyydestä riitti tuottamaan sen, että menetin asemani täysivaltaisena keskustelijana. Sen sijaan muutuin hetkessä ns. Tyypilliseksi Etuoikeutetuksi Mieheksi, joka ei tietenkään ymmärrä mistään mitään, koska koko maailma on minulle valmiiksi katettu buffét-ateria. Liioittelen vaikeuksiani ja vähättelen onnekkuuttani, enkä tajua miten hirveää on olla nainen. Tyhmä minä, saisin hävetä. Vaikkakaan en tietääkseni antanut aihetta kuvitella mitään sen suuntaistakaan.
Onneksi tämä tapahtui minulle, jolla sentään on joku taju siitä mitä keskustelussa tapahtuu. Vaikkakin vaati huomattavia kärsivällisyyden ponnistuksia saada keskustelukumppanini ymmärtämään, että mieskin on sukupuoli. Jos sukupuolen perusteella negatiivinen, stereotypioiva lokeroiminen on keskeinen tasa-arvo-ongelma jota feminismi vastustaa, niin Tyypilliseksi Etuoikeutetuksi Mieheksi lokeroiminen ei tarkkaan ottaen edusta ainakaan minun tuntemaani feminismiä.
En voi millään tapaa kuitenkaan syyttää heitä tästä reaktiosta, koska Tyypillinen Miehiävihaava Feministi on paljon pahempi ja yleisempi lokero joutua. Kurkistus mainitun blogikirjoittajan saamiin kommentteihin oli melkoista syvyyteen tuijottamista. Oletus kommenttien takana oli, että blogaajan harmistus ei suinkaan ollut järkevään ajatteluun perustuva huomautus, vaan jotenkin sairaan mielen tuotos. Kommentaattoreiden vuodatukset eivät sisältäneet minkäänlaista yritystä ymmärtää ajattelua huomautuksen takana, vaan olivat puhtaasti hyökkäyksiä jotain vääristyneen mielikuvituksen tuotosta vastaan.
Loukkaantumisgate on surkuhupaisa ilmiö. Sellaiseen osallistuessamme älyllisesti laiskoina oletamme, että vastuu toimintamme seurauksista ja omista tunnereaktioistamme on muilla, ja pahimmillaan suorastaan metsästämme tilaisuutta suuttua ja osoittaa kaapin paikkaa meitä loukkaaville. Olisi melko latteaa todeta, että “Kaikki olisi paremmin jos jokainen vain ottaisi vastuun itsestään!” Liikaa vaadittu. Mutta voimme toki oppia selviämään tällaisessa maailmassa.
UHRI VAI HEEROS
Maailman vankilat ovat täynnä vääryydellä vangittuja, mutta vain osasta kuoriutuu Nelson Mandela. Mikä tämän eron tekee? Sama tekijä, joka erottaa loukatun, mielensä pahoittaneen ihmisen sisuuntuneesta ja verbaalisesti kompetentista sanataiturista: itsepintainen pyrkimys kieltäytyä tuntemasta itseään uhriksi.
Marcus Aurelius (121-180 jaa.) roomalainen keisari ja stoalainen pohdiskelija.
Stoalainen filosofi Marcus Aurelius kirjoitti Mietiskelyissään siitä, miten usein pahoitamme mielemme, koska odotamme, että meitä kohdellaan jollain arvomme mukaisella tavalla. Meillä ei ole syytä eikä oikeutta odottaa tällaista. Päin vastoin: paljon parempi on odottaa, että mitään tällaista ei tule tapahtumaan. Ihmiset tulevat käyttäytymään meitä kohtaan rumasti, epäkohteliaasti ja epäkunnioittavasti. Eivätkä he tee sitä pahuuttaan, vaan useimmiten tietämättömyyttään tai kyvyttömyyttään asettua toisten asemaan. Eikä ole mitään sellaista Sääntöä, joka estäisi heitä tekemästä näin.
Tässä asenteessa harjaantuminen voi auttaa leikkaamaan pahimman terän provosoitumisessa, ja nousemaan henkisesti solvausten yläpuolelle. Eikä tämä välttämättä tarkoita toisen posken kääntämistä, ainoastaan tilanteen tunnetason hallintaa.
Yksinkertainen, jälleen myöhäisroomalaisilta stoalaisilta anastettu harjoitus voi auttaa tämän asenteen kultivoimisessa. Ei tarvita kuin kynä ja paperia, ja riittävän hyvä tarina, että siihen alkaa vähitellen ja muutamalla kertomiskerralla uskoa:
1. Kirjoita ylös jokin tapahtuma, jossa sinua solvattiin. Loukattiin niin, että sattui. Yritä muodostaa tarkkaa muistikuvaa.
2. …Mutta selvisit kuitenkin tilanteesta, koska löysit itsestäsi sellaisia ominaisuuksia, jotka auttoivat. Jotain, jolla löysit näkökulman, jossa solvaus ei enää ollutkaan solvaava. Mitkä ne ominaisuudet olivat? Kuinka löysit ne itsestäsi? Kirjoita näistä.
3. Ne ominaisuudet ovat sinulla yhä, ja aina tulevat olemaan. Jos joskus tulevaisuudessa tulet törmäämään samanlaiseen tilanteeseen, niin kuinka löydät nämä ominaisuudet itsestäsi? Kirjoita ylös, ja pyri mahdollisimman konkreettiseen ja selkeästi kuvailtuun mielikuvaan.
Ja jos taas huolestuttaa, että tulee itse loukanneeksi varomattomuuttaan, ainahan voi myös olla varmuuden vuoksi ihan hiljaa. (Lue lisää: ”Puhujan velvollisuuksista: Hiljaisuus”.)
— Markus Neuvonen on konsultti, valmentaja, filosofian ja retoriikan opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hänen esikoisteoksensa Päätä viisaasti ilmestyi syksyllä 2014 Talentumin kustantamana. Neuvonen valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.
Oletko kiinnostunut osallistumaan Puhujakouluun? Lue täältä lisää.
PUHUJAKOULU 