stereotyypit

Loukkaantumisesta ja loukkaamisesta

Trigger-varoitus * osa 1

Markus Neuvonen

Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa kolmiosaista Mestaripuhuja-blogin kesäsarjaa, joka käsittelee alatyyliä, loukkaantumista sekä verbaalista väkivaltaa. 

*) ”Trigger warning” on internetissä yleistynyt tapa ilmaista, että kirjoitus, kuva tai video sisältää jotain jonka voi kuvitella aiheuttavan vakavan henkisen reaktion herkälle tai trauman kokeneelle ihmiselle. Ilmaisua käytetään nykyään kuitenkin enimmäkseen kumileimasimena, jolla kirjoittaja voi luulotella siirtävänsä vastuun tekstin loukkaavuudesta lukijalleen. (toim huom).

Usein ajattelen, että meillä nykyihmisillä on aivan erityisellä tavalla vaikeaa. En tietenkään tahdo tulla väärinymmärretyksi näin sanoessani, en todellakaan haikaile korkean lapsikuolleisuuden, lukutaidottomuuden ja kulkutautien unohduksen kultaamaan menneisyyteen. En edes kaipaa villieläinten syömäksi joutumista, puhumattakaan liikenneturvallisuuden puutteesta.

Tarkoitan ainoastaan sitä, että edes aamukahveja ei saa nautittua rauhassa ilman, että joku lukuisista mattiapusista ym. intellektuelleista trollaa julkisesti kaikkea edustamaani päivälehden etusivulla. Puhumattakaan siitä, kun tuottavaa työtä vältellessäni avaan internetselaimen: eipä siinä kauaa mene, kun jotain kuraa sataa silmilleni.

Kunpa vika olisikin yksin minun. Olemme koko sivilisaatio yhdessä liemessä. Suuria lupauksia antaneen tiedon valtatien eli internetin ja sosiaalisen median varsin huomiota herättäväksi piirteeksi on vuosien saatossa muodostunut loukkaaminen ja loukkaantuminen, samoin kuin keskustelu siitä kenellä on oikeus loukkaantua ja kenellä ei; eli siitä, mikä on niin sanotusti “oikeasti” loukkaavaa. Ja tällaiset keskustelut vavisuttavat valtakuntia kuin hurrikaani.

Suuria lupauksia antaneen tiedon valtatien eli internetin ja sosiaalisen median varsin huomiota herättäväksi piirteeksi on vuosien saatossa muodostunut loukkaaminen ja loukkaantuminen, samoin kuin keskustelu siitä kenellä on oikeus loukkaantua ja kenellä ei; eli siitä, mikä on niin sanotusti “oikeasti” loukkaavaa.

Loukkaantumismyrskyjen silmästä löytyy sinänsä hyvin perinteisiä sukupäivällisillä kiellettyjä keskustelunaiheita: uskonto, politiikka, sukupuoli ja seksuaalisuus, etniset suhteet ja niin edelleen. Suomen leudossa keskusteluilmastossa tämä loukkaantuminen on toki ollut vielä melko kesyä – verrattuna esimerkiksi USA:han. Tosin täälläkin on oikeusistuimen palveluksiin myös tartuttu.

Koska sosiaalisen median aikakaudella vallitsee kireä ja ylisäädelty nimeämispolitiikka, joudun valitettavasti nimeämään ilmiön #loukkaantumisgate:ksi. Sen verran ”rikollista” minusta tietty löytyy, että jätän ns. ”hashtagin” eli #-merkin pois. Siitäs saitte, sensuuriviranomaiset.

Retoriikan kannalta ilmiö on kiinnostava siksi, että loukkaantumisgateen liittyy lähes aina niin kutsuttu ”alatyylin” retoriikka ja poliittisesti epäkorrekti kieli, sekä sydänverestä värjäytyvät taistelukentät missä ikinä ne leimahtavatkaan. Eikä kyseessä ole missään nimessä leikin asia: niihin usein sisältyy joko mahdollinen tai toteutunut väkivallan uhka. Ja onhan näitä ollutkin. Maailman mielenrauhaan ovat kajonneet ”alatyyliset” pilapiirrokset uskonnollisista hahmoista, mielipiteet siitä miten naisia tulisi esittää tai olla esittämättä videopeleissä, ja jopa tähtitieteilijän vaatevalinnat luotaimen laukaisutilanteessa.

Retoriikan kannalta ilmiö on kiinnostava siksi, että loukkaantumisgateen liittyy lähes aina niin kutsuttu ”alatyylin” retoriikka ja poliittisesti epäkorrekti kieli, sekä sydänverestä värjäytyvät taistelukentät missä ikinä ne leimahtavatkaan. Eikä kyseessä ole missään nimessä leikin asia: niihin usein sisältyy joko mahdollinen tai toteutunut väkivallan uhka.

Viimeisin loukkaantumisgate, johon itse törmäsin liittyi vaihteeksi sukupuoleen. Melko samanaikaisesti tapahtui joitain väljästi samaan aihepiiriin liittyvää tapahtumaa. Pari silmiinpistänyttä esimerkkiä:

1. Juomavalmistaja julkaisi somessa kuvan balleriinaasuun kuvakäsitellystä miesjääkiekkoilijasta ja ”tytötteli” joukkuetta. Feministiksi ilmoittautunut bloggari kommentoi, että ”tyttö” ei ole haukkumasana, ja kuva poistettiin. Seuraavana aamuna bloggarin Twitter-tili oli täynnä alatyyliseksi luokiteltavia solvauksia, jossa nimenomaan ’feminismi’ oli se tuohtumuksen aihe. Huvittavana ironiana mainittakoon, että nämä internetin anonyymit donquixotet syyttivät bloginpitäjää aiheettomasta loukkaantumisesta.

2. Kokenut, uskonnollisella moralismilla paatostellut mieskansanedustaja oli lähetellyt eroottisesti suoraviivaisia alatyylisiä viestejä itseään nuoremmille naisille vongatakseen näiltä seksiä. Viestit vuotivat julkisuuteen, ja internet-Suomi pillastui.

Kuten yleensä, tähänkin loukkaantumisgateen sisältyy lukuisia julkisia ja yksityisiä puheenvuoroja siitä, kuka saa ja kuka ei saa loukkaantua, ja mistä. “Pahiksen” roolissa olivat vuoroin milloin syrjäseutujen kaljaa kittaavat viiksimiehet, milloin herkkähipiäiset tai tahallaan loukkaantuvat feministit. Ja kuten tavallista, jokainen vuorollaan oli ottamassa kantaa mistä ns. ”oikeasti” oli kysymys: suuresta rakenteellisesta epäkohdasta, vääristä tunteista, yksittäistapauksesta ja poikkeuksesta, tai itse Äiti Luonnon luomasta suuresta asioiden järjestyksestä, josta puheenvuoron pitäjällä on jonkinlaista esoteerista ymmärrystä joka kaikilta muilta puuttuu.


LOUKKAANTUMISGATEN ANATOMIA: KUKA LOUKKAANTUU JA MISTÄ?

Loukkaantumisgatet eivät synny tyhjästä. Ne saattavat toki leimahtaa itsestään, mutta jotta ne paisuisivat täysiin mittoihinsa, ne tarvitsevat hieman työntöapua – tai ehkä tarkemmin ”sisäänheittäjiä”, kuten viktoriaanisen aikakauden lontoolaisessa kauhukabineteissa. ”Step right in, ladies and gentlemen! Shock and horror, abominations of nature and perversions of all sorts for you to see! Only shilling for a shudder!”

Arcimboldo_Fuego

Giuseppe Arcimboldo: Tuli, 1566.

Tärkein osa loukkaantumisgatea on nimittäin aktiivisesti osallistuva yleisö. Sellaisen aikaansaaminen on raudanlujien ammattilaisten puuhaa. Esimerkiksi mediataloilla on taloudellisesti tiukkaa, joten ne pyrkivät raapimaan roposia mistä ikinä saavatkaan. Kytemäisillään oleva loukkaantumisgate on niille kuin mannaa taivaalta. Jokainen klikkaus tuo mainostuloja, ja yhden uuden loukkaantujan ja hämmentäjän mukaan soppaan tekemään lisäklikkauksia tuovan bloggauksen, tweetin tai Facebook-postauksen aiheesta.

Aktiivisen yleisön lisäksi tarvitaan Sääntö jota on rikottu. Säännön ei tarvitse olla oikea kuten esimerkiksi laki, vaan ainoastaan näyttää sellaiselta. Yksinkertaisimmillaan kyse on poikkeama oletetusta käsikirjoituksesta: joku ei käyttäytynyt kuten piti.

Sääntö ilman valvojaa on tietenkin absurdi. Tarvitaan siis Poliisi puhaltamaan pilliin, että jokin julma rikos on tapahtunut. Mikäli kyseessä on jonkun muun silmissä erityisen epämääräinen tai mielivaltainen sääntö, aina parempi. Silloin joku muu pääsee omasta puolestaan loukkaantumaan: ensimmäinen kun näyttää pakottavan omia sääntöjään muille (eli rikkoo sääntöä ”ei saa kertoa mulle mitä mä saan tehdä ja mitä en”).

Asiaa voisi suhteuttaa esimerkiksi tällaisella biologisvivahteisella jatkumolla: myrkytys – allergia – luulosairaus.

Myrkytysreaktio voi tapahtua kenelle tahansa; hieman samaan tapaan jotkut asiat loukkaavat melko riippumatta siitä, kuka on kohteena. Tällöin kyseessä on aidosti loukkaava asia. On käytetty väkivaltaista kieltä ja loukkaantuminen on täysin odotettava seuraus. Tietty paikallisin vivahtein: ns. vitsailusuhteet esim. miesten välillä voivat olla hyvinkin alatyylisellä tavalla loukkaavia ilman, että kukaan oikeasti loukkaantuu. Hieman samaan tapaan kuin ihminen voi vähitellen totuttaa itsensä syanidille, joissain äijäkulttuureissa äijät “vittuilevat” toisilleen. Tämä toki tapahtuu tarkasti säädeltyjen normien ja valtahierarkioiden mukaan, ja niistä poikkeaminen johtaa julmaan rangaistukseen.

Allerginen reaktio tapahtuu, jos henkilö on erityisen herkistynyt jollekin vieraalle aineelle. Esimerkiksi joutuessaan itse kohtaamaan seksismiä, rasismia, ulkonäköön kohdistuvaa arvostelua yms. kaltoinkohtelua jonkun ominaisuutensa takia, ihminen saattaa yliherkistyä sille. Tällaisissa tilanteissa vastuukysymykset alkavat jo hämärtyä: mikä on kuulijan vastuulla, mitä puhujan olisi pitänyt tietää? Onko liioittelua vai itsestäänselvää, että julkisiin puheenvuoroihin pitää laittaa lappu ”Trigger-varoitus: sisältää maapähkinää, vehnägluteenia sekä seksististä vähättelyä”?

Juuri allergiset reaktiot kommunikaatioon ovat yleensä syypäitä loukkaantumisgate-ilmiöön. Ne pääsevät riehaantumaan siksi, ettei ihmisillä ole pääsääntöisesti kykyä viedä keskustelua sille filosofiselle tasolle, jolla ongelma sijaitsee.

Luulosairaus on puolestaan oma lukunsa. Aivan, kuten ihmiset saavat kamalia oireita tietäessään, että ateria on ollut mikroaaltouunissa tai naapurin WiFi on taas päällä, jotkut ihmiset tulkitsevat kommunikaatiota vihamielisesti. He olettavat jonkin pahan tahdon sanotun takana, vaikkei sellaista olisikaan. Ongelma on siinä, että reaktio on aito ja voimakas, vaikkei sen syy olisikaan.

Tämä luulosairaus tai lähtökohtaisesti vihamielinen tulkinta on mahtava ääriesimerkki siitä, kuinka loukkaantumisessa ei lopulta ole kyse pelkästään siitä, että jokin ”haukku” olisi tehnyt ”haavan”. Omat ajatuksemme sanotusta loukkaavat tunteitamme – joskus perustellusti, joskus ei. Tiukkapipoisuudesta syyttely on siis tavallaan myrkyllinen, tilannetta pahentava puolitotuus: kyllä, zen-mestari ei välttämättä olisi loukkaantunut. Mutta montako zen-mestaria näet ympärilläsi? Se, että syyttää loukattua uhria ainoastaan lisää loukkaukseen vähättelyn, mitätöinnin ja kohtuuttomat odotukset.

Tiukkapipoisuudesta syyttely on siis tavallaan myrkyllinen, tilannetta pahentava puolitotuus: kyllä, zen-mestari ei välttämättä olisi loukkaantunut. Mutta montako zen-mestaria näet ympärilläsi? Se, että syyttää loukattua uhria ainoastaan lisää loukkaukseen vähättelyn, mitätöinnin ja kohtuuttomat odotukset.

Keskeinen, loukkaava ajatus on joka tapauksessa ajatus Säännöstä jota loukattiin ja siitä, että itse on joutunut vääryyden uhriksi.

Ottamatta sen kummemin kantaa alla olevien sääntöjen sisältöön tai perusteltavuuteen, esimerkiksi mainitsemistani kohuista voidaan löytää lista tällaisia sääntöjä:

– Ei saa käyttää sanaa ”tyttö” halventavassa merkityksessä

– Ei saa loukkaantua seksistisistä vitseistä

– Ei saa horjuttaa ”perinteistä” sukupuolijärjestelmää / arvostella äijäkulttuuria

– Ei saa suuttua siitä, että omat arvot tulevat kritisoiduksi

– Ei saa vongata seksiä pyytämättä / olla vanha elosteleva ukko

– Ei saa käyttää alatyylisiä ilmauksia

–  Jne.

Kuten näemme, tätä liian kireää päähinettä ovat sovittaneet aivan kaikki osapuolet loukkaantumisgatessa. Kenelläkään ei ollut monopolia siihen, jokainen kokee itsensä uhriksi ja pitää omaa reaktiotaan oikeutettuna.

Nämä luetellut määräykset typistyvät nätisti kahteen viattoman kuuloiseen sääntöön: ei saa loukata, eikä saa loukkaantua. Alkuun loukkaantumisgaten leimahtaessa vaatimus on ehdoton, mutta sitten liennytellään, eli on tapauksia, joissa saa loukata ja joista kuuluukin loukkaantua, mutta nämä eivät päde juuri tässä. Sitten tätä vatvotaan, kunnes ehkä joskus päädytään vesittyneeseen ja älyllisesti velttoon pattitilanteeseen, eli ajatukseen siitä, ettei ainakaan kannata puhua kaikista rumimmilla tavalla.

Tietyt tavat puhua ovat aidosti sopimattomia, ja yleensä jokainen meistä tietää ne hyvin. Mutta niiden ulkopuolella selkeitä ”sääntöjä” ei oikeasti ole olemassa, ellei joku osapuoli jotenkin poikkeuksellisesti onnistu suostuttelemaan kaikki muutkin uskomaan sellaiseen. Silloin kulttuurimme muuttuu. Näin on käynyt läpi historian, ja siitä saamme kiittää sitkeitä tasa-arvo-, vapaus-, kansalaioikeus- ja ihmisoikeustaistelijoita.

Ennen kuin saamme kaikki muut mukaan hankkeeseemme, aitojen sääntöjen sijaan meillä on ainoastaan odotuksia ja toiveita siitä, että maailmassa jutut menee jonkun keksityn ihanteen mukaan. Voimme toivoa, että ihmiset jakaisivat arvomme tai ihanteemme, mutta emme vaatia. Teemme niin silti. Pettymys voi olla hyvin raskas, ja siksi monet meistä ryhtyvät Poliiseiksi. Vääryys pitää korjata, ja Sääntö pitää tehdä kaikille selväksi.

Koska kyseessä on enimmäkseen jälkikäteen rationalisoiduista tunteenpurkauksista, keskustelu typistyy hyvin nopeasti ”tuosta ei ole kysymys vaan tästä” -kommentein käydyksi laukaustenvaihdoksi, jossa keksitään milloin mitäkin kummallista omien tunteiden keppihevoseksi. Hieman kuin varjoleikissä, eri osapuolet pyrkivät heijastamaan omillä käsillään keskustelun ”oikean” aiheen jonnekin, missä se vaikuttaa edes vähän tolkulliselta.

Retoriikassa tätä voisi nimittää keskustelun jännitteen kaappaamiseksi: onnistunut jännitteen kaappaus tarkoittaa, että pääsee sanelemaan, mistä aiheesta keskustelua käydään. Peli on siis eräänlaista määrittelyvallasta käytyä rugbyä, jossa osapuolet yrittävät väkivalloin kaapata “oikean kysymyksen” itselleen ja runnoa tiensä maaliin. Valitettavana seurauksena kärpäsistä tulee väistämättä härkäsiä tämän takia: mitättömätkin pikkuseikat alkavat edustamaan kosmista epäoikeudenmukaisuutta, jonka takia vaaditaan verta alttarille.


KYLLÄ VAIN ARVON KONSTAAPELI, MUTTA SAISINKO NÄHDÄ VIRKAMERKKISI?

Loukkaantumisgaten ytimessä on yleensä käytetty kieli. Joko kyse on siitä, että on käytetty ns. poliittisesti epäkorrektia kieltä tai häiritseviä merkityksiä tavanomaisille sanoille, tai sitten puolustetaan oikeutta käyttää tällaista kieltä. Toisin sanoen, yhtä lailla ”ei saa sanoa” kuin ”ei saa estää sanomasta” on virke, jota pop-up -sensuuriviranomaisena esittäytyvä käyttää.

Stalin, tulessa.

Stalin, tulessa.

Stalinismin ulkopuolella termi ”poliittisesti korrekti” on kulkenut pitkän matkan ironisesta pilkkanimittelystä sinänsä salonkikelpoiseksi tavaksi kurtistaa otsaa alatyylin parissa tapahtuville tyylirikoille. 1960-luvun marxilaisittain kallistuneet filosofit ja sosiologit pilkkasivat stalinisteilta anastetulla ilmauksella pikkuporvarillista hymistelyä ja tabuaiheiden sensurointia.

Kun näiden lanseeraama ajatus kielen tärkeydestä todellisuuden muovaajana ja vallankäytön välineenä yleistyi ja levisi mm. feminististen ja rotuerottelua vastustavien aktivistien pariin, se menetti hyvän osan ironisesta klangistaan. Tässä käännöksessä siitä tuli poliittinen lyömäase, joka hieman toisella tavalla ironisesti muistuttaa alkuperäistä käyttötapaansa Neuvostoliitossa. Toki sillä erotuksella, että epäkorrektista puheesta ei joutune Siperiaan; ainoastaan tulee tarjonneeksi julkisesti hyväksyttävän syyn toiselle loukkaantua.

Tässä käännöksessä ”poliittisesti korrektista” tuli poliittinen lyömäase, joka hieman toisella tavalla ironisesti muistuttaa alkuperäistä käyttötapaansa Neuvostoliitossa. Toki sillä erotuksella, että epäkorrektista puheesta ei joutune Siperiaan; ainoastaan tulee tarjonneeksi julkisesti hyväksyttävän syyn toiselle loukkaantua.

Ilmeisesti termillä alun perin iloitelleet filosofit tekivät työnsä huonosti, koska filosofinen ajatus sen takana ei mennyt oikein jakeluun. Silläkin uhalla, että ajaudun tämän sanomalla puolustamaan itse paholaista: kun esimerkiksi kiellän sinua puhumasta jollain tavalla tai käyttämästä jotain sanaa loukkaantumiseni uhalla, käytän valtaa ylitsesi. Sanalla sanoen, alistan sinua kiristämällä emotionaalisesti – tee kuten käsken, tai muuten suutun. Kuka minulle sellaisen oikeuden on myöntänyt? Käytän häväistyksen pelkoasi ja heikkouttasi hyväkseni ja satutan sinua.

Aivan samaan tapaan käytän valtaa, kun tieten tahtoen puhun tavoilla, jotka loukkaavat, häpäisevät tai alistavat. Voin mennä sananvapauden taakse piiloon höhöttelemään huutosakkini kanssa, mutta olen silti päivänselvä kusipää niin tehdessäni. Käyttämällä tällaista avanneleikkauksella laajennettua porsaanreikää sananvapauden ihanteessa, teen yhdellä kertaa maailmalle selväksi olevani idiootti ja nakerran reikiä sananvapauden oikeutukseen.

Sanotaan tämä vielä selvästi, koska ne teistä ”NIMIM. KYSYM VAAN” -kansasta jotka näin käyttäydytte ette kuitenkaan ymmärrä kovin pitkiä virkkeitä: koska te sikailette, kaikkien sananvapautta halutaan rajoittaa. Ei ole kenenkään muun syy.


VASTUUKYSYMYKSETKIN OVAT KYSYMYKSIÄ

Saan yhä odottaa ensimmäistä oikeasti loukkaavaa rasistista vitsiä omasta viiteryhmästäni (valkoihoinen heteromies). Silti voin pahoittaa mieleni, jos minua tai sitä, mitä edustan kohdellaan huonosti ja epäoikeudenmukaisesti: sukupuoltani, ikääni, ihonväriäni, seksuaalista suuntautumistani jne. Erityisesti, jos tämä kohtelu tapahtuu julkisesti, ja satun olemaan heikommassa valta-asemassa kuin solvaaja. On suorastaan odotettavaa, että vastaan kaltoinkohteluun ja alistamiseen asianmukaisesti suuttumalla.

Loukkaantunut gorilla.

Loukkaantunut gorilla.

Koska en ole alle 6-vuotias, minulla on myös jonkinlainen vastuu omasta tunne-elämästäni. Erityisesti raskaan tästä vastuusta tekee, että ihmisen on aina helpompi keksiä syitä loukkaantua kuin tapoja loukata, vaikka viimeksi mainitussa varsin eteviä olemmekin. Tosiasioiden lisäksi voimme loukkaantua koko oman mielikuvituksemme voimalla.

Koska en ole alle 6-vuotias, minulla on myös jonkinlainen vastuu omasta tunne-elämästäni.

Kuten yllä kirjoitin, loukkaantumisgate räjähtää käsiin hyvin suurelta osin joko yliherkkyyden tai tahallisen väärinymmärryksen takia. Mutta tahalliseen väärinymmärrykseen ei kukaan tietenkään myönnä itse syyllistyvänsä, koska ei välttämättä tiedosta ymmärtävänsä tahallaan väärin. Tahallinen väärinymmärrys ei nimittäin ole aina teko, vaan usein omissio eli tekemättä jättäminen: haluttomuutta ymmärtää.

Älyllisesti laiskoina eli tehokkaina otuksina muodostamme erilaisia ennakointia helpottavia stereotypioita – tällainen ihminen, tuollainen ihminen, riittävän samanlainen kuin joku muukin. Ne helpottavat arkista kanssakäymistämme. Mutta laiskoina emme myöskään vaivaudu tarkistamaan niitä, vaikka olisi aihetta. (Stereotypioista aiemmin Mestaripuhujassa: ”Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä — tahattomat retoriset ja rasistiset kuviot”.) Olettamalla laiskuuttamme irvikuvan pahoine aikeineen ymmärrämme tahallaan väärin. Vaikka tokihan on yleistä ymmärtää väärin ihan piruuttaan, koska irvikuvaa vastaan väitellessä on helpompi ”voittaa” (aiempi kirjoitukseni ”Voittaminen — luusereiden hommaa?” koski tällaista ajattelua).

Tällaiseen ns. olkiukon kanssa käytyyn laajennettuun monologiin on muille väsyttävää yrittää osallistua. Tällaisiahan on laidasta laitaan, mutta koska nämä tässä käsittelemäni loukkaantumisgatet koskivat sukupuoli- ja tasa-arvokysymyksiä, on ehkä syytä kaivaa esimerkkejä sieltä, ja alleviivata, miten helposti niihin joutuu.

Osallistuin itse taannoin tasa-arvosta käytyyn keskusteluun ystävien kanssa, jossa useammalla osapuolella oli vahva feministinen agenda. Yksi poikkipuolinen tekninen huomautus argumentin vedenpitävyydestä riitti tuottamaan sen, että menetin asemani täysivaltaisena keskustelijana. Sen sijaan muutuin hetkessä ns. Tyypilliseksi Etuoikeutetuksi Mieheksi, joka ei tietenkään ymmärrä mistään mitään, koska koko maailma on minulle valmiiksi katettu buffét-ateria. Liioittelen vaikeuksiani ja vähättelen onnekkuuttani, enkä tajua miten hirveää on olla nainen. Tyhmä minä, saisin hävetä. Vaikkakaan en tietääkseni antanut aihetta kuvitella mitään sen suuntaistakaan.

Onneksi tämä tapahtui minulle, jolla sentään on joku taju siitä mitä keskustelussa tapahtuu. Vaikkakin vaati huomattavia kärsivällisyyden ponnistuksia saada keskustelukumppanini ymmärtämään, että mieskin on sukupuoli. Jos sukupuolen perusteella negatiivinen, stereotypioiva lokeroiminen on keskeinen tasa-arvo-ongelma jota feminismi vastustaa, niin Tyypilliseksi Etuoikeutetuksi Mieheksi lokeroiminen ei tarkkaan ottaen edusta ainakaan minun tuntemaani feminismiä.

En voi millään tapaa kuitenkaan syyttää heitä tästä reaktiosta, koska Tyypillinen Miehiävihaava Feministi on paljon pahempi ja yleisempi lokero joutua. Kurkistus mainitun blogikirjoittajan saamiin kommentteihin oli melkoista syvyyteen tuijottamista. Oletus kommenttien takana oli, että blogaajan harmistus ei suinkaan ollut järkevään ajatteluun perustuva huomautus, vaan jotenkin sairaan mielen tuotos. Kommentaattoreiden vuodatukset eivät sisältäneet minkäänlaista yritystä ymmärtää ajattelua huomautuksen takana, vaan olivat puhtaasti hyökkäyksiä jotain vääristyneen mielikuvituksen tuotosta vastaan.

Loukkaantumisgate on surkuhupaisa ilmiö. Sellaiseen osallistuessamme älyllisesti laiskoina oletamme, että vastuu toimintamme seurauksista ja omista tunnereaktioistamme on muilla, ja pahimmillaan suorastaan metsästämme tilaisuutta suuttua ja osoittaa kaapin paikkaa meitä loukkaaville. Olisi melko latteaa todeta, että “Kaikki olisi paremmin jos jokainen vain ottaisi vastuun itsestään!” Liikaa vaadittu. Mutta voimme toki oppia selviämään tällaisessa maailmassa.


UHRI VAI HEEROS

Maailman vankilat ovat täynnä vääryydellä vangittuja, mutta vain osasta kuoriutuu Nelson Mandela. Mikä tämän eron tekee? Sama tekijä, joka erottaa loukatun, mielensä pahoittaneen ihmisen sisuuntuneesta ja verbaalisesti kompetentista sanataiturista: itsepintainen pyrkimys kieltäytyä tuntemasta itseään uhriksi.

Marcus Aurelius, roomalainen keisari ja stoalainen pohdiskelija.

Marcus Aurelius (121-180 jaa.) roomalainen keisari ja stoalainen pohdiskelija.

Stoalainen filosofi Marcus Aurelius kirjoitti Mietiskelyissään siitä, miten usein pahoitamme mielemme, koska odotamme, että meitä kohdellaan jollain arvomme mukaisella tavalla. Meillä ei ole syytä eikä oikeutta odottaa tällaista. Päin vastoin: paljon parempi on odottaa, että mitään tällaista ei tule tapahtumaan. Ihmiset tulevat käyttäytymään meitä kohtaan rumasti, epäkohteliaasti ja epäkunnioittavasti. Eivätkä he tee sitä pahuuttaan, vaan useimmiten tietämättömyyttään tai kyvyttömyyttään asettua toisten asemaan. Eikä ole mitään sellaista Sääntöä, joka estäisi heitä tekemästä näin.

Tässä asenteessa harjaantuminen voi auttaa leikkaamaan pahimman terän provosoitumisessa, ja nousemaan henkisesti solvausten yläpuolelle. Eikä tämä välttämättä tarkoita toisen posken kääntämistä, ainoastaan tilanteen tunnetason hallintaa.

Yksinkertainen, jälleen myöhäisroomalaisilta stoalaisilta anastettu harjoitus voi auttaa tämän asenteen kultivoimisessa. Ei tarvita kuin kynä ja paperia, ja riittävän hyvä tarina, että siihen alkaa vähitellen ja muutamalla kertomiskerralla uskoa:

1. Kirjoita ylös jokin tapahtuma, jossa sinua solvattiin. Loukattiin niin, että sattui. Yritä muodostaa tarkkaa muistikuvaa.

2. …Mutta selvisit kuitenkin tilanteesta, koska löysit itsestäsi sellaisia ominaisuuksia, jotka auttoivat. Jotain, jolla löysit näkökulman, jossa solvaus ei enää ollutkaan solvaava. Mitkä ne ominaisuudet olivat? Kuinka löysit ne itsestäsi? Kirjoita näistä.

3. Ne ominaisuudet ovat sinulla yhä, ja aina tulevat olemaan. Jos joskus tulevaisuudessa tulet törmäämään samanlaiseen tilanteeseen, niin kuinka löydät nämä ominaisuudet itsestäsi? Kirjoita ylös, ja pyri mahdollisimman konkreettiseen ja selkeästi kuvailtuun mielikuvaan.

Ja jos taas huolestuttaa, että tulee itse loukanneeksi varomattomuuttaan, ainahan voi myös olla varmuuden vuoksi ihan hiljaa. (Lue lisää: ”Puhujan velvollisuuksista: Hiljaisuus”.)

Markus Neuvonen on konsultti, valmentaja, filosofian ja retoriikan opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hänen esikoisteoksensa Päätä viisaasti ilmestyi syksyllä 2014 Talentumin kustantamana. Neuvonen valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Oletko kiinnostunut osallistumaan Puhujakouluun? Lue täältä lisää.

Mainokset

Retoristen vastakkainasettelujen ja konsensuksen aika?

— Severi Hämäri

Miten suhtautua vaalitulokseen? Onko tästä kaikesta puheesta ja puhkunasta tehtävissä yhteenvetoa?

Paljon puhutaan siitä, miten vaaleissa korostui vastakkainasettelut. Esimerkiksi Helsingin sanomien Nyt liitteen uutispäällikkö Jussi Pulliainen rupesi kuplanpuhkojaksi kirjoituksessaan ”Helsingin punasinivihreä kupla, tästä siinä on kyse”.

Toisaalla peruspopulisti korostaa sitä, miten ”kansa” äänesti jälleen kerran perussuomalaista. Mikä ihmeen ”kansa” — kyseessä on näissä vaaleissa PS:ää kannattaneet, jotka äänestävät PS:n ehdokasta. Ikään kuin olisi jokin ”epäkansa” joka äänestää muita puolueita! (Suosittelen myös kuuntelemaan Tiina Rosenbergin ja Oras Tynkkysen keskustelun populismista Radio Helsingin Vaalikahveilla.)

Haluaisin tässä kirjoituksessa (Tynkkysen tavoin) hieman kyseenalaistaa tarjottua näkökulmaa vastakkainasettelusta. Pulliainen, Timo Soini ja kumppanit mielestäni nimittäin puhaltavat ilmaa pienen pieneen näennäiskuplaan.

Ensinnäkin: On niitä arvoliberaaleja, jotka ovat tunteneet globalisaation tuomat haitat. On niitä, jotka ymmärtävät mistä PSn kannatus punkee. Ymmärtävät miksi maalla asuminen ja työnsaanti on haastavaa. Tietävät miltä tuntuu olla työtön ja köyhyysrajan tuntumassa. Osa heistä asuu maalla, osa kaupungissa. Ja silti ovat arvoliberaaleja.

Toiseksi: on arvokonservatiiveja, joilla on korkeakoulutus ja osaamista. Jotka ovat jos ei nyt osa, niin lähellä hipsteriskeneä. Jotkut heistä asuvat Puna- tai Munkkivuoressa. Joilla on ollut keskiluokkaiset vanhemmat ja ovat itse aina saaneet pullaa leipänsä päälle. Ja ovat silti arvokonservatiiveja. (Jos epäilyttää, suosittelen lukemaan Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajan Sebastian Tynkkysen Avoimen kirjeen Krista Kososelle.)


Voi olla, että jollakulla on pää  niin syvällä omien arvojensa syöverissä, että ei kykene ymmärtämään kanssaihmisen motiiveja äänestää sitä puoluetta, jota nyt sattui äänestämään.

Mutta suurimmalla osalla ei ole. Väitän, että Pulliainen hakee kirjoituksella  selitystä omalle pettymykselleen — omalle turhautumiselleen. Ja samalla hän venyttää kupla-metaforaa niin että se paukkuu ja ulvoo. Ei sitä oikeasti ole. On muutamia ääri-ihmisiä molemmin puolin, mutta he eivät edusta kokonaiskuvaa.

Ja on poliitikkoja — populistipoliitikkoja monesta puolueesta ja liikkeestä, jotka hyötyvät vastakkainasettelusta. He käyttävät ihmisten taipumusta kuvitella vastakkainasetteluja sinne, missä niitä ei ole.

(Esimerkkinä kyseenalaisuuden rajoilla liikkuvasta populismista mainittakoon PS:n Maahanmuuttopoliittinen ohjelma, jonka mahdollisista rasistisista piirteistä Ylen kioski haki selkoa: Rasistinen vai ei? Oikeusoppineet arvioivat perussuomalaisten maahanmuutto-ohjelman. Lisäksi kannattaa tutustua asianajaja Ville Punton kirjoitukseen Ajankohtaisia ulkomaalaisoikeudellisia asioita, jossa hän asiantuntevasti korjaa populistisia väärinkäsityksiä liittyen maahanmuuttoon ja lakiin.)

 Ja on poliitikkoja — populistipoliitikkoja monesta puolueesta ja liikkeestä, jotka hyötyvät vastakkainasettelusta. He käyttävät ihmisten taipumusta kuvitella vastakkainasetteluja sinne, missä niitä ei ole.


Mistä tässä kuplaretoriikassa on kyse? Kirjoitin tähän blogiin tammikuussa siitä, miten me ihmiset tarvitsemme yksinkertaistettuja luokitteluja maailman hahmottamiseen (Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä). Luokitteleminen tekee sosiaalisesta ajattelustamme tehokkaampaa, mutta myös summittaisempaa ja joskus erittäin harhaanjohtavaa sekä vaarallista.

Poliittisia stereotyyppejä sekä banaali nationalisismi...  Alex Federleyn pilakuva Velikulta-lehdestä, 1906.

Erinäisiä poliittisia stereotyyppejä sekä erittäin tuttu banaali nationalistinen symboli… Alex Federleyn mainio pilakuva Velikulta-lehdestä vuodelta 1906.

Vaarallisuus on monella tasolla. Luokitteleminen tekee meistä itsestämme sokeampia näkemään yksityiskohtia. Sen sijaan näemme lähinnä vain eroja eri ryhmien välillä ja samankaltaisuuksia ryhmien sisällä — vaikka itse asiassa samankaltaisuudet näennäisten ”ryhmien” välillä sekä erilaisuus ”ryhmien” sisällä ovat arvokasta informaatiota, joka herkästi ohitetaan täysin päätöksiä tehtäessä.

Vaarallista on myös leimaaminen — eli se, että jollekulle annetaan ryhmäidentiteetti. Leimaamisen voi tehdä joku toinen tai sen voi tehdä ihminen itse. Tällainen leimaaja ja määrittelijä sietäisi katsoa itseään peiliin. (Kirjoitin aiheesta aiemmin: Sähän et mua määrää).

Ryhmäidentiteetti saattaa nimittäin toimia kuin itseään toteuttava ennuste. Kun joku on leimattu huonoksi oppilaaksi, voi identiteetti muuttua opituksi avuttomuudeksi. Kun joku on leimattu ”persuksi” tai ”suvaitsevaistoon” kuuluvaksi, saattaa tämän mielipiteet kärjistyä ja pyrkiä asettumaan jonkin kuvitellun keskivertonäkökulman mukaisiksi. Tällöin katoavat jälleen yksityiskohdat ja maailma muuttuu mustavalkoiseksi.

Ryhmäidentiteetti saattaa nimittäin toimia kuin itseään toteuttava ennuste. Kun joku on leimattu huonoksi oppilaaksi, voi identiteetti muuttua opituksi avuttomuudeksi. Kun joku on leimattu ”persuksi” tai ”suvaitsevaistoon” kuuluvaksi, saattaa tämän mielipiteet kärjistyä ja pyrkiä asettumaan jonkin kuvitellun keskivertonäkökulman mukaisiksi. Tällöin katoavat jälleen yksityiskohdat ja maailma muuttuu mustavalkoiseksi. Kuvitellaan, että tällaisia identiteetteja vastaa jokin ihmistyyppi. Ja sitten sitä vastaa ihmistyyppi, koska me kuviteltiin se ihmistyyppi. (Tästä identiteettiin ja leimaamiseen liittyvästä mekaniikasta on kirjoittanut kanadalaisfilosofi Ian Hacking, jonka näkökulmasta saa hyvän katsauksen tästä HS:n tiedeartikkelista.)

Uskoakseni moni kristakosonen vain luulee elävänsä kuplassa. Hänelle on todennäköisesti kerrottu, että hän elää kuplassa. Että hän on tietynlainen vihervasemmistolainen ihminen, jonka tutuissa ei ole ketään joka äänestäisi perussuomalaista ehdokasta. Tai vaihtoehtoisesti hänen elämänpiirinsä on oikeastikin kapea, että hän on vain toisten ammattinsa edustajien kanssa tekemisissä — ja siinä tapauksessa hänen nostamisensa jonkin sortin ”kuplaihmisen” edustajaksi on enemmän kuin outoa. Sillä näitä näyttelijöitä, jotka mahdollisesti elävät samassa ”näyttelijäkuplassa” on todella vähän, eivätkä he todellakaan edusta mitään tyypillistä vasemmistolaista tai vihreää tai kokoomuslaista!

(Joka tapauksessa sanottakoon, että raju Krista Kososen kimppuun hyökkääminen hänen kommenttinsa takia on ollut kohtuutonta ja edustaa puolestaan kyvyttömyyttä ajatella asiaa hänen näkökulmastaan. Esimerkkinä kohtuuttomasta hyökkäyksestä vaikka Ilta-Sanomien Ulla Appelsin tarpeettoman tyly kirjoitus ”Tämä ei ole sinun Suomesi, Krista Kosonen”.)

Myös Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri vetosi leimaamista vastaan eilisessä facebook päivityksessään:

”Muuan asia eduskuntavaalien jälkitunnelmista. Mitä jos nyt kaikki yrittäisimme puolin ja toisin pidättäytyä toistemme asenteellisesta leimaamisesta puoluekannan perusteella, elimmepä sitten Suomen missä tahansa kolkassa, maaseudulla tai metropolissa, kylässä tai Kalliossa. Jos tämä vähän yli viiden miljoonan asukkaan kansakunta olisi kaupunki, se sijoittuisi väkiluvun perusteella hädin tuskin maailman viidenkymmenen suurimman kaupungin joukkoon. Näin pienen porukan ei kannattaisi tuhlata aikaa ja energiaa eri lailla ajattelevien ennakkoluuloiseen ilkkumiseen tai pöyristelemiseen. Puhutaan asioista asioina, lyödään ehdotuksia pöytään, väitellään niiden paremmuudesta, mutta yritetään kuunnella, mitä poliittisella vastustajalla on sanottavaa. Toisen ja toisenlaisuuden kunnioittamista peräänkuulutan. Ei mulla oikeastaan nyt muuta.”


Viime viikolla kirjoitin ironiseen sävyyn puolueista. Moitin vaalien alla käytyä keskustelua populistiseksi ja asiasisällöltään mitättömäksi. Nyt vaalien jälkeen sanon, että syypää sisällöttömyyteen oli paitsi Keskustassa, jonka poliittinen ohjelma oli epämääräinen — niin se oli myös muissa puolueissa, jotka eivät vaatineet keskustelun nostamista ylös pohjamudista.

(Myönnettäköön: paljon oli riviehdokkaita, jotka yrittivät nostaa keskustelun tasoa. Kiitos heille. Mutta kritiikissäni liikun puheenjohtajien tasolla. Heistä mielestäni todenteolla vain Arhinmäki yritti nostaa keskustelua asiakysymyksiin — tai siis tältä minusta näytti. Jos olen väärässä, laittakaa kommenttia.)

Asioita, joista olisi ollut syytä puhua, oli arvopohja. Suurin osa puolueista ajoi varsin samoilla arvoilla (esim. työ, koulutus ja säästeliäisyys). Miksi kukaan ei ottanut sitä esiin ja vaatinut arvojen uudelleen arviointia — kunnollista erottautumista puolueiden painotusten välillä? Toinen seikka olisi ollut talouspolitiikassa kaupungistuminen. Miksi pääkaupunkiseudun kehittäminen ja asumisen sekä joukkoliikenteen tomivuus ja hinta eivät nousseet avain aiheeksi? Tämähän on selkeä tulppa kansantaloudessa. Mutta ei, keskeiset sisältöasiat jäivät varjoon, kun puhuttiin siitä, että leikataanko nyt vai ensi viikolla sekä spekuloitiin venäjän uhasta sekä toiveajateltiin uusista tammikihloista, vetävästä ulkomaankaupasta ja halvasta sähköstä sekä tarttis tehrä jotain innovatiivista -asenteesta.

Mutta ei, keskeiset sisältöasiat jäivät varjoon, kun puhuttiin siitä, että leikataanko nyt vai ensi viikolla sekä spekuloitiin venäjän uhasta sekä toiveajateltiin uusista tammikihloista, vetävästä ulkomaankaupasta ja halvasta sähköstä sekä tarttis tehrä jotain innovatiivista -asenteesta.

Mistä sitten mainostetut erot puolueiden välillä syntyivät ennen vaaleja? Vaikea sanoa, mutta asiasisällön puute ja arvokeskustelun puute uhkaavasti korostaa vain jäljelle jäävää osaa, eli siltä miltä kukin näyttää: onko ne meikäläisiä vai heikäläisiä. Tämä on populistinen tapa tehdä politiikkaa ja se, mitä se merkitsee suomalaiselle demokratialle, jää nähtäväksi.

Asiasisällön puute ja arvokeskustelun puute uhkaavasti korostaa vain jäljelle jäävää osaa, eli siltä miltä kukin näyttää: onko ne meikäläisiä vai heikäläisiä. Tämä on populistinen tapa tehdä politiikkaa ja se, mitä se merkitsee suomalaiselle demokratialle, jää nähtäväksi.


Lopuksi sanottakoon, että en osaa vastata esittämiini kysymyksiin: ”Miten suhtautua vaalitulokseen? Onko tästä kaikesta puheesta ja puhkunasta tehtävissä yhteenvetoa?” Kysymys vaaleista ja vaalipuheista ja puolueista on liian moniulotteinen.

Haluan sanoa, että ymmärrän kaikkia, jotka äänestivät Perussuomalaisia. Ja ymmärrän kaikkia, jotka äänestivät Vihreitä, Keskustaa, Kokoomusta, RKP:tä, Vasemmistoa, sekä Kristillisdemokraatteja. Ymmärrän myös kaikkia, jotka äänestivät puolueita, jotka eivät päässeet eduskuntaan. Sekä ymmärrän kaikkia, jotka eivät äänestäneet. Ymmärrän heidän motiiveitaan ja tavoitteitaan sekä niiden puutteita.

Me olemme kaikki loppujen lopuksi varsin samanlaisia. Ihmisiä, joiden täytyy keksiä, miten tulevaisuuden epämääräisyys ja kaikki tämä radikaali epävarmuus on siedettävissä. Kuplista puhuessa ja niitä kuvaillessamme otamme käyttöön populistin (puoluekorttiin katsomatta) meille syöttämän ajatuksen, joka alkaa elämään kuin virus aivoissamme. Kohta olemme kaikki hänen kaltaisiaan — pikkupopulisteja.

Suomenamerikkalainen ystäväni Judy tapasi sanoa, että ero aikuisen ja lapsen välillä on siinä, että aikuiselle ei pidä mennä sanomaan mita saa tai ei saa tehdä. Sen sijaan aikuiselle — toisin kuin lapselle — saa nauraa, kun se on tehnyt mitä tuli tehneeksi.


Ps. Lisää parasta saatavilla olevaa vaalipuheiden retoriikkaanalyysiä annan  Aristoteleen Kantapään uunituoreessa jaksossa ”Vaalikampanjoiden retoriikka” (Pasi Heikura haastattelijana, Ylen 1). (Lisäksi: Eduskuntavaaleissa puolueiden syvälliset viestit hukkuivat pintapuoliseen samankaltaisuuteen.)

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

Tarinan viemää

— Severi Hämäri

Miksi tarinoilla on voimakas vaikutus ihmisiin? Miksi varsinkin niillä, joita kerromme kanssaihmisistä, kansakunnista, poliittisista päättäjistä, julkkiksista, kuninkaallisista? Tässä artikkelissa kerron tarinan siitä, miten me ihmiset olemme tarinan viemiä monella yllättävällä tavalla.

Meidän pienellä työpaikalla eräs keskeinen työntekijä leimaantui laiskaksi. Loput tapahtumat selitettiin sen saman tarinan kautta: jos jokin tilaus jäi tulematta — laiskuutta. Asioita ei hoidettu ja muut ärsyyntyivät — tämän tyypin laiskuuden takia. Hänen laiskuutensa ajoi yrityksen tappioon. Ja lopulta tuhoon.

— Tuntematon työntekijä

Samanlaisia tarinoita kuin yllä oleva työpaikkaleimaamisesta kuulee esimerkikis myös kouluissa oppilaista — puhutaan miten se ja se on laiska ja jos se vain vähän enemmän yrittäisi ja tekisi läksyt huolella. Matematiikan opettajana toimiessani näin tätä tapahtuvan. Laiskuustarina jatkuu kunnes ja jos selviää, että kyseisellä oppilaalla on aito ja oikea oppimisvaikeus — ja että hän on tehnyt kaksin verroin läksyjen eteen täysin vailla mitään kiitosta kovasta työstä. Tosin seuraavaksi usein käy niin, että oppimisvaikeudesta tulee uusi tarina, jolla selitetään aivan kaikki tähän lapseen ja hänen elämäänsä liittyvät seikat. Kierre jatkuu, nyt vain vähän erilaisena. Tarina vie.

 

Tarinan vankina

Ihminen on tarinan vanki paljon suuremmassa määrin kuin vaikka Scarlett O’hara Jean Valjean tai Peppi Pitkätossu. Jotta voisit ymmärtää jonkin uuden asian, on sinun sovitettava se osaksi vanhempaa kokonaisuutta, tarinaa. Muutoin kokemuksemme todellisuudesta sisältäisi vain irrallisia huomioita, kuin humalassa kirjoitettu kauppalista: sinistä, kylmää vasten ihoa, kahva, lämmin, kova, kopisee… Huomaatko, niistä huomioista rupeaa mieleesi piirtymään tarina?

Jos kokeellisen psykologian luomaa kuvaa on uskominen, tarinan imussa on kyse heuristiikasta, eli ajattelun oikotiestä, jolla ymmärrämme ja toimimme maailmassa tehokkaammin mutta huomattavasti summittaisemmin kuin edes tajuamme. Teknisiä kun ollaan, niin kyseisten psykologien mukaan tarinoinnissa on käytössä mielen kaksoisprosessointimallin systeemi 1, joka noudattaa hieman summittaista, virheellistä mutta erittäin nopeaa sekä tehokasta prosessointia ja ottaa meidät voimakkaaseen syleilyynsä. Systeemi 2, se hidas mutta syvällinen eli looginen ja rationaalinen, vain seurailee vähän jälkijunassa. Systeemi 2 useimmiten ehtiikin paikalle vasta kun päätökset on jo tehty.

Ontuva metafora ihmismielen kahdesta puolesta.

Ontuva metafora ihmismielen kahdesta puolesta.

Ihmisen pitää pitää aika huolella kirjaa ympärillään tapahtuneista asioista, jotta hän tietäisi tasan tarkkaan mistä on kyse. Itse asiassa tällainen tarkkaavaisuus ylittäisi inhimilliset kapasiteetit (ja siksi esimerkiksi filosofi Berkeley 1700-luvulla oletti, että yksityiskohtien tarkkailusta pitää huolta hyväntahtoinen kristillinen jumala). Fakta on (ja jos jokin on fakta, niin tämä se on), meidän on pakko vetää mutkia suoriksi. Tarinan kaipuu kuitenkin johtaa meidän moniin kommervenkkeihin ja jopa toisinaan vaarallisille mielemme takakujille, jossa muun muassa stereotyypit odottavat vihellellen, sormia iskien — ja kohta tanssien. (Kirjoitin aiemmin stereotypioinnista täällä.)

Tarinoinnin ammattilaiset, eli toimittajat yrittävät tietenkin parhaansa. Moni heistä tekeekin upeaa työtä. Mutta toisinaan ei osaa lehti-ihminen vastustaa oman tarinansa lumoa: häneltä lähtee lehtikärryt lapasista, sillä tarina on liian hyvä ja todellisuus liian muhkurainen. Erityisesti kun haetaan mahdollisimman suurta näkyvyyttä jutulle… Näin päädytään kaikkein miedoimmillaan kirjoittaamaan juoruja ja vihjailuja (yllättäen toisinaan jopa filosofeista kuten Senecasta New Yorkerissa tai Heideggerista Hesarissa). Pahimmillaan otetaan tietämättä osaa informaatiosotaan, jossa julkaistaan konfliktista yksipuolista ja propagandan leimaamaa kuvaa. Tai vahvistetaan vääriä ja vaarallisia stereotypioita. Klikkijournalismin pelätään pahentavan tilannetta entisestään. Tai tämä tarina vallitsee tällä hetkellä (joka kohtaa myös aivan tervetullutta kritiikkiä esim. MTV uutisten toimituspäälliköltä Jyrki Huotarilta).

Paljon isompi kysymys, kuin toimittajien ja lehtitalojen ratkaisut ja mahdollinen satunnainen tarinasokeus, syntyy some-kuplista ja tavallisten ihmisten käyttäytymisestä uutisvirran kanssa. Jaamme meitä kiinnostavia juttuja ja päivityksiä samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kanssa. Luomme samalla uudenlaista heimotodellisuutta — luomme tarinaa ja tapaa ymmärtää maailma, jonka jakaa vain pieni äänekäs sisäänpäin lämpeävä ryhmä. Entistä kiehtovammaksi tilanteen tekee algoritmit, jotka suodattavat vaikka Facebookin ja Googlen uutisvirtaa erilaisten tykkäysten ja kommentointien sekä käytettyjen sanojen perusteella. Näiden algoritmien toimiminen uuden median portinvartijoina herättää oikeutettua huolta (lue lisää Esa Väliverrosen mainiosta bloggauksesta ”Algoritmit – median uudet portinvartijat”).

Lohdutuksen sanana: eivät ne joiden kuuluisi tietää paremmin, kuten tieteilijät (sekä varsinkaan puhetaidon opettajat: kirjoittaessani itsetuntemuksesta minulla myös lähti tarina keulimaan, katso täältä), ole tarinoinnilta turvassa. Sanotaan usein, että nyt mentiin teoria edellä — ja silloin yleensä mennäänkin. Teoria saattaa olla niin hyvä, että siitä ei haluta luopua, vaikka todellisuus ei sitä vastaa millään tavoin. ”Sen huonompi todellisuudelle!” kuuluu kerrottavan vanhaa vitsiä mm. matemaatikko-filosofi Leibnizista ja monesta muusta. Oli sitten teoretisoitu taivaan kannen täydellisistä ympyröistä tai taloustieteellisistä selitysmalleista (jotka ovat jälleen kohdanneet realiteetit eurokriisissä) — kyse on hyvästä tarinasta, jonka muinoin ihmiset halusivat tai me nykyaikaiset haluamme uskoa todeksi.

Esimerkiksi kun eräälle filosofian professorille totesin, että eikö kielellä (jota tämä mallinsi matemaattisesti) pitäisi olla jotain tekemistä kommunikoinnin kanssa — hän sanoi että ei.Tarina matemaattisen logiikan ylivallasta suhteessa kaikkeen muuhun elää vahvana analyyttisten filosofien mielissä. Suuntauksen perustajaisissa mukana ollut filosofi ja matemaatikko Alfred North Whitehead kutsui tällaista harhakäsitystä konkreettiseksi virhepäätelmäksi: oletetaan abstraktin teoreettisen mallin olevan sama asia, kuin se todellisuus jota sillä mallinnetaan. Vähän siis kuin olisi huolissaan Lyonin asukkaiden turvallisuudesta kyseisen kaupungin sijaitessa euroopan kartassa olevan repeämän kohdalla.

 

Suuret Tarinat ja virhepäätelmät

Kaikki edellä voi vaihdella tilanteesta riippuen koomisesta maailmoita tuhoavaan. Mutta silti väitän, että todelliseen ongelmaan joudumme, kun rupeamme kertomaan tarinaa tarinasta, siitä Suuresta Tarinasta (vaikka suomalaisesta, länsimaisesta, amerikkalaisesta, venäläisestä jne). Tarinaa siitä, miten meidän tarina on ainoa oikea, ainoa mahdollinen. Miten se ratkaisee kaikki ongelmat. Miten emme voi erehtyä. Miten kaikki muut ovat väärässä. Ja ennen kuin huomaammekaan, hybriksen lehmä tanssii yli ylimielisten hautojemme.

Franz Marc: Die gelbe Kuh, 1911.

Franz Marc: Die gelbe Kuh, 1911.

On syytä puhua tarinallisuusvirhepäätelmästä (eli argumentum ad narratio tai narrative fallacy —  N.N. Taleb kirjoittaa aiheesta mainiosti kirjassaan The Black Swan). Yksinkertaisimmillaan kyse on cum hoc ja poster hoc –virheistä: eli kun jokin tapahtuu usein yhdessä toisen kanssa (cum hoc) tai tapahtuu ajallisesti tämän jälkeen (poster hoc) niin luomme siitä tarinan: sanomme, että siis tämä koska tämä toinen. Esimerkiksi korrelaatio, eli tilastollinen yhteneväisyys kahden tapahtuman välillä, ei itsellään riitä osoittamaan niiden välillä olevan yhteyttä. (Esimerkkejä koomisista korrelaatiosta löytyy netistä, vaikka täältä.) Ja kukon laulu ei aiheuta auringon nousua siinä missä nelostien ruuhka ei aja aloittamaan työpäivää Facebookilla.

Mutta kuka tällaisia virheitä tekee? Mieti kun mies ja nainen tulevat samaan aikaan myöhässä töihin lounastauolta useamman kerran. Kuinka kauan kestää, että juorut lähtevät kiertämään työpaikalla? Tai jos työntekijä satunnaisesti hänen työhuoneensa oven editse mennessä ei ole työntouhussä ja häsäämässä — kuinka pian häntä ruvetaan pitämään laiskana? Kaikki me ihmiset haluamme liittää jonkin juonen tai selityksen toisten ihmisten toimintaan. Se tapahtuu automaattisesti ja itseltämme salassa.

Molemmat, cum hoc ja poster hoc -virheet, ovat lisäksi erinomaisia luomaan salaliittoteorioita kun liitämme mielestämme järkevän selityksen outoihin mutta aitoihin sattumiin, joita todellisuus suorastaan pullottaa. On todennäköisempää, että joka päivä tapahtuu jotain outoa kuin, että päivä olisi normipäivä. Tapoja, joilla jotain outoa voi tapahtua on nimittäin räjähdysmäisesti enemmän kuin tapoja, joilla mitään erikoista yhteensattumaa ei tapahdu. Monen monet cumhocit ja posterhocit muuttuvat ajan myötä isommiksi tarinoiksi. Ja jos tarina antaa hyvän juonen, jossa monet outoudet muuttuvatkin osaksi itse tarinaa — olemme kohta hurmaantuneita ja kerronnan viemiä.

 

Lopuksi: tarinan taustalla

Tarinallisuusvirhepäätelmät luovat aina pieniä kömmähdyksiä ja vinoumia ajatteluun, toimintaan, puheisiin ja päätöksiin. Emme voi tälle mitään, sillä muodostamme ja kerromme tarinoita ja käytämme niitä todellisuuden kanssa elämiseen. Teemme maailmasta itsellemme yksinkertaisemman ja aivoillemme (ainakin näennäisesti) turvallisemman paikan elää.

Kuinka tuulesta temmattuja ovatkaan ne tarinat, joita kerromme itsellemme?

Kuinka tuulesta temmattuja ovatkaan ne tarinat, joita kerromme itsellemme?

Pahimmillaan tarinallisuusvirheestä syntyy kuitenkin kokonaisia kieroksi kasvaneita uskomusjärjestelmiä. Näitä ovat muun muassa näennäistieteellisistä taustaolettamista, teoretisoinnista ja houkuttelevasta matemaattisesta numerologiasta muodostuvat pseudotieteet (myös siis sellaiset, jotka ovat akateemisen maailman syvästi palvomia). Sekä erinäiset epämääräiset poliittiset liikkeet (joista osa istuu aivan innoissaan päättävillä palleilla toisinaan, koska äänestäjinä olemme ostaneet heidän tarinansa). Kaikki nämä pyrkivät muokkaamaan maailmaa tarinansa mukaisiksi sen sijaan, että yrittäisivät nähdä maailmaa sellaisena kuin se on: muhkuraisena, yllättävänä, ennakoimattomana, vaarallisena, mielenkiintoisena sekä moneen keskenään ja sisäisesti ristiriitaiseen selitysmalliin mahtuvana.

Mitä siis tehdä? Emme voi välttää tarinointia, sillä se on osa meidän tapaa hahmottaa maailmaa ja toisia ihmisiä. Voimme vain yrittää tehdä tarinoista vähän vähemmän tuhoisia. Voimme esimerkiksi yrittää olla leimaamatta toisia suotta laiskoiksi tai osaamattomiksi. Lisäksi voimme ajatella, että kaikki muutkin toimivat useimmiten parhaansa mukaan tilanteissa, joissa yksinkertaisesti tiedetään ja osataan liian vähän. Maailma on mutkikas. Me mennään tarinan vieminä, joten koetetaan antaa se itsellemme ja toisille edes anteeksi.

Ja voimme miettiä, miten kerrotaan niitä parempia, vähemmän haitallisia, tarinoita.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

 

Ps. Tuntematon työntekijä on silkkaa tarinaa — joskin en olisi yllättynyt, jos vastaava tilanne löytyisi myös oikeasta maailmasta…

Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä — tahattomat retoriset ja rasistiset kuviot

— Severi Hämäri

Mikä yhdistää seuraavia lausahduksia: Kanada voitti kultaa… Venäjä on pahoittanut mielensä… ruotsalaiset puhuvat naismaisesti… suomalaisilla on sisua… ja ne putkimiehet, ne kyllä aina…?

Niitä yhdistää arkipäiväisyys. Kaikki hokevat päivästä toiseen hyvinkin samankaltaisuuksia. Kuulemme niitä telkkarissa, radiossa, kapakassa, kahvipöydässä, lasten futistreeneissä ja oopperan lämpiössä. Lausahdukset mahtuvat niin professorin kuin kirjastonhoitajan, opettajan, kirvesmiehen, toimittajan, metsurin kuin matkaoppaan suuhun. Niitä lausuvat miehet ja naiset, teinit ja eläkeläiset, työkansa ja poliitikot.

Niitä yhdistää myös se, että ne eivät tarkalleen ottaen pidä paikkaansa. Kanada ei voita kultaa, vaan jääkiekkojoukkue sen teki. Venäjän presidentti voi mielensä pahoittaa siinä kuin Tuomas Kyrökin, mutta Venäjä ei. Ruotsalaisten ja suomalaisten kohdalla en edes viitsi selittää mikä menee pieleen (se jääköön lukijoille kotitehtäväksi). Ja sitten on ne putkimiehet…

Niitä yhdistää myös se, että ne eivät tarkalleen ottaen pidä paikkaansa.

Lausahduksia yhdistää myös se, että antiikin puhetaidon opettajat Isokrateesta Quintilianukseen olisivat osanneet ne nimetä tuosta vain — tuttuina kielen kuvioina. Kyseessä on synekdookki: käytetään yleisnimeä (tai muuta tapaa yleistää) kun puhutaan itse asiassa vain osasta porukkaa, tai käytetään muutamaa yksilöä edustamaan kaikkia. (Lisää sanastosta tämän kirjoituksen lopussa.) Tahallisesti tai tahattomasti siis skaalataan, suurennetaan tai pienennetään sitä ihmisjoukkoa, mistä itse asiassa on kyse.

Mutta miten tämä liittyy rasismiin?

 


 

 

Isoisäni Rolle oli stadilainen, ruotsinkielinen, duunaritaustainen, kasvanut köyhässä yksinhuoltajaperheessä, sotaveteraani, kahden lapsen isä, intohimoinen keilaaja ja kaitafilmaaja sekä kirjekurssilla itsensä insinööriksi opiskellut. Hän tapasi aina reagoida siihen, että joku rupesi puhumaan ruotsalaisista, venäläisistä, mustalaisista, naisista, miehistä tai muista sellaisista satunnaisista ihmisryhmistä. Hän sanoi näissä tilanteissa pehmeällä äänellä: ”Entäs ne putkimiehet?” Yhtä järjetöntä ja mielivaltaista siis on niputtaa putkimiehiä yhden ja saman ominaisuuden alle kuin ketään muitakaan.

 

Sana "stereotyyppi" tulee painamistekniikasta, jossa valetaan kokonainen laatta painettavaa tekstisivua varten. Näin sitä ei tarvitse koskaan latoa uudelleen. Toisaalta mitään sivulla olevaa virhettä ei voi enää korjata tekemättä kokonaan uutta laattaa. Tästä syystä stereotyyppi on erinomainen metafora sille, miten ihmiset niputtavat toisiaan.

Sana ”stereotyyppi” tulee painamistekniikasta, jossa valetaan kokonainen laatta painettavaa tekstisivua varten. Näin sitä ei tarvitse koskaan latoa uudelleen. Toisaalta mitään sivulla olevaa virhettä ei voi enää korjata tekemättä kokonaan uutta laattaa. Tästä syystä stereotyyppi on erinomainen metafora sille, miten ihmiset niputtavat toisiaan.

Kaikki ihmiset ovat kielellisesti taipuvaisia tahattomaan ennakkoluuloisuuteen ja jopa rasismiin — jopa he, jotka huolella muistavat aloittaa jokaisen lauseensa ”en ole rasisti, mutta…” Olemme nimittäin kykenemättömiä ajattelemaan ja puhumaan kaikista maailman ihmisistä yksilöinä (joita jokainen heistä on). Ihmisiä on liikaa. Jo muutama kymmenen tai sata ihmistä aiheuttaa ajattelun sumentumista.

Kaikki ihmiset ovat kielellisesti taipuvaisia tahattomaan ennakkoluuloisuuteen ja jopa rasismiin.

Silti meidän täytyy tavalla tai toisella tehdä selkoa maailmasta. Teemme siksi yleistyksiä. Niputamme muita ihmisiä yhteen. Yhteen joko meidän kanssa tai meitä ilman. Niputus tapahtuu usein lähes satunnaisten ominaisuuksien kautta: horoskooppimerkki, ihonväri, sukupuoli, murteet, asuinpaikka ja kansalaisuus, ikä ja vaatetus, työ ja harrastukset, seksuaalinen suuntautuminen ja niin edespäin. Puhumme siis suomalaisista, ruotsalaisista, muslimeista, kristityistä, homoista, heteroista, savolaisista, lappalaisista, ja niistä putkimiehistä.

Ongelmaksi tämä niputtaminen muodostuu, koska me ihmiset olemme usein täysin sokeita omille tavoillemme stereotypioida, samaistaa ja yksinkertaistaa näitä lähes satunnaisella tavalla muodostettuja ryhmiä. Me emme näe omia stereotyyppejämme stereotyyppeinä — vaan luulemme niiden kertovan jotain olennaista maailmasta. Näemme kyllä rasismin tai sovinismin veljen tai sisaren silmässä, mutta emme omasta silmästämme törröttävää kattoparrua.

Tästä syystä tutustu arkipäivän kielen muotoihin. Milloin kuulet toisten tai itsesi niputtavan ihmisiä yhteen? Miksi? Onko se millään tavalla perusteltua? Lisääkö se ymmärrystä, vai johtaako se turhaan vastakkainasetteluun? Onko kyse tahattomasta ennakkoluulosta? Onko stereotyyppi loukkaava vai kenties huvittava henkilöstä, jota se koskee?

Yksi tapa testata itseään on ottaa jokin niputtava nimike, vaikka putkimiehet, ja adjektiivi, vaikka hiljainen, ja yhdistää nämä: putkimiehet ovat hiljaisia. Huomaatko mitä tämä tekee ajattelullesi? Tuntuu kuin kyseessä olisi jollakin tavalla yleinen totuus, ihan vain kun sen sanoo ääneen. Mutta miksi putkimiehet olisivat jotenkin poikkeuksellisen hiljaisia?

 


 

Varoittava esimerkki: terrorismi. Ihmisten taipumus niputtaa toisiaan yksinkertaistaviin stereotypioituihin ryhmiin on yksi terroristin työkaluista. Väkivallanteot ja murhat pyrkivät muuttamaan sitä tapaa, millä ihmiset näkevät maailmaa.

Mitä voimakkaammat vastakkainasettelut, sitä paremmat markkinat ääriliikkeillä on. Ne saavat kannatusta, rahaa ja jäseniä — jotka ovat valmiita markkinoimaan yksinkertaistettua maailmankuvaa itsemurhin, tuhotöin ja joukkomurhin.

Väkivallanteot ja murhat pyrkivät muuttamaan sitä tapaa, millä ihmiset näkevät maailmaa. Mitä voimakkaammat vastakkainasettelut, sitä paremmat markkinat ääriliikkeillä on.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uskonnot, tavat, valtiot, poliittiset liikkeet sekä ihmisyksilöt olisivat arvostelun yläpuolella. Päinvastoin. Juuri pitää arvostella, arvioida ja kritisoida: kritiikki (kr. kritike tekhne) alkuperäisessä merkityksessään tarkoittaa pyrkimystä syvälliseen ymmärrykseen ja analyysiin. Sitä ei siis voi perustaa yksinkertaistuksiin. Kunnioitus ja arvostelu eivät sulje toisiaan pois.

(Näkökulmia terrorin, identiteetin ja stereotyyppien suhteesta tarjoavat tällä hetkellä monet, mm. Frank Martela: “‘Me’ ja ‘ne’ – Eli miksi Charlie Hebdon pilapiirrosten levittäminen auttaa terroristeja voittamaan”  ja häntä kritisoiva Antti Kukkonen: ”’Äärimuslimit’, ’äärioikeisto’ ja nykyinen maailmanjärjestys”, sekä Tommi Paalanen: ”Charlie, raiskaus ja uhrin syyllistäminen”, joka kehottaa olemaan syyllistämättä väkivallan uhreja. Markus Leikola muistuttaa lähihistorian tosiasioista kirjoituksessaan ”Euroopan muslimit ja kristityt”. Elina Melgin ja Henrik Rydenfelt puolestaan yrittävät päästä sananvapauden ja vastakkainasetteluiden ongelmien ytimeen kirjoituksessa ”Kuka on Charlie?”

Fathima Imra Nazeer kirjoittaa muslimien arvomaailman sisäisen uudelleenarvioinnin ja kritiikin välttämättömyydestä: ”To Prevent Another Charlie Hebdo, Reconsider the Example of Muhammed”.  Suosittelen tutustumaan erityisesti ranskalaisfilosofi Abdennour Bidarin ajankohtaiseen ja tärkeään kriittiseen kirjeeseen muslimimaailmalle, josta englanninkielinen lyhennelmä täällä.)

 


 

 

Kuten yllä totesin, niputtamiset (ja varsinkin ne niput, joissa itse olemme mukana) ovat psykologisesti tarpeellisia. Miten muuten voimme hahmottaa, kuka olemme, mistä tulemme ja mihin menemme? Luomme siksi eräänlaisen tarinan siitä, mitä on olla suomainen mies tai nainen, joka tekee tätä työtä ja jolla on tällaiset harrastukset sekä perhe. 

Tämä tarina voikin olla aikalailla fiktiivinen. Sen ei tarvitse vastata tai kuvata edes tarkalleen ottaen sitä ryhmää, johon uskomme kuuluvamme. Mutta se voi olla silti hyödyllinen fiktio — yhteinen harha, joka auttaa sekä ihmisyksilöä että hänen ”kansakuntaansa” selviämään maailman merillä (kuten vaikka usko tuohon legendaariseen suomalaiseen sisuun). 

Niputtamiset (ja varsinkin ne niput, joissa itse olemme mukana) ovat psykologisesti tarpeellisia.

Kuitenkin ylikonstaapeli Phil Esterhausia lainaten: Hey, let’s be careful out there. Saatat nimittäin törmätä mielesi pimeillä sivukaduilla vaarallisiin stereotyyppeihin!

 


 

Sanastoa

Metafora (lat. translatio) tarkoittaa sitä, että sanotaan jotain joksikin muuksi kuin mitä se oikeasti ja sananmukaisesti on. Työviikko saattaa olla silkkaa laskettelua ja sitten tuli ajettua vanhalla perunalla mökille. (Metaforasta olen kirjoittanut aiemmin mm. täällä.)

Metonyymi (lat. denominatio) on metafora, jossa kutsutaan asiaa sen ominaisuudeksi tai ominaisuutta siksi, jolle se kuuluu. Vanha sinisilmä laulaa luritteli omaa tietään. Toisaalta usein käydään katsomassa Picassoa tai kuunnellaan Verdiä. Kihloihin mennyt nuori nainen saattaa esitellä kiven kiiltoa. Toisinaan metonyymiksi kutsutaan myös tapausta, jossa syytä kutsutaan sen seuraukseksi tai toistepäin. Kaatumismurtumat vaivaavat vanhuksia, vaikka kyseessä onkin maahanosumismurtuma. Joskus valmentaja päättää hävitä pelin (selostajan suussa), vaikkakin hän laittaa kentälle uuden pelaajan, jonka seurauksena peli hävittiin.

Synekdookki (kr. synekhdokhe, lat. intellectio) on metafora, jossa kutsutaan osaa kokonaisuudeksi tai kokonaisuutta osaksi. Vaikkapa ajeltiin renkailla töihin, ja käytettiin työkalupakkia vian korjaamiseen. Osat ja kokonaisuudet voivat olla myös kokoelmia, ihmisjoukkoja tai eläinlajeja. Suomalaiset voittivat euroviisut muutama vuosi sitten, vaikkakin paikalla oli vain neljä kuminaamioihin sonnustautunutta muusikkoa. Toisaalta miestenkin on nykyään syytä varoa auervaaroja, jotka lurittelevat tiensä iskemiensä miesten lompakoihin.

Kuten on retoriikassa tyypillistä, näitä puheen, ajatuksen ja kirjallisen ilmaisun kuvioita vastaavat myös erityiset virhepäätelmät. Näissä tapauksissa virheet yleensä perustuvat siihen, että metaforaa luetaan kuin piru raamattua. Eli tulkitaan se joko täysin tai osittain sananmukaisesti. Enimmäkseen nämä kömmähdykset ovat koomisia, mutta joskus on syytä tarkkailla omia ajatuksiaan. Metafora voi nimittäin saada ne juoksemaan yhtä ja samaa rataa uudelleen ja uudelleen ilman, että huomaamme sitä tekevämme.

Virheet perustuvat siihen, että metaforaa luetaan kuin piru raamattua.

Eritoten on syytä huomata erilaiset ad hominem –virheet (joista kirjoitin aiemminkin), joihin varomaton synekdookki voi meidät ajaa. Niin kummallista kuin se onkin, oletamme usein, jos Venäjä on EU:lle vihainen, että kaikki venäläiset jotenkin olisivat suuttuneita. Tai että kaikki putkimiehet toimisivat samoin kuin se, joka kävi laittamassa uuden läpiviennin tiskikonetta varten.

Pahimmillaan nämä ad hominem -virheet ovat rasismia, seksismiä tai muuta suvaitsemattomuutta. Tällöin muutaman yksilön todellisista tai oletetuista ominaisuuksista ja teoista tehdään hätäisiä johtopäätöksiä ja yleistyksiä koskien ihmisiä, joilla ei ole mitään osaa eikä arpaa kyseisiin asioihin kuin että heistä käytetään samaa nimikettä. Hätäinen johtopäätös (non sequitur) ja hätäinen yleistys ovat nimittäin myös tunnettuja virhepäätelmän muotoja — kuten on myös samasta nimestä johtuva virhepäätelmä (equivocatio). (Saku Timonen kirjoittaa viimeaikasista hätäisistä yleistyksistä maahanmuuttokeskustelussa blogikirjoituksessa “Uskossa vahvat”.)

Toisaalta siihen vetoaminen, että kyseessä on yleinen käsitys mitä vaikka suomalaisilla on ruotsalaisista, johtaa ns. argumentum ad populum -virheeseen. Usein yksittäisen henkilön stereotyypin vastaista toimintaa taas luullaan poikkeukseksi, joka vahvistaa säännön (joka on myös virhepäätelmä). Ennakkoluuloisuus saattaa lopulta johtaa siihen, että argumentaatio korvataan uhkailulla ja väkivallalla (joka on puolestaan ns. väittelyä nuijilla eli argumentum ad baculum -virhe).

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta.