Tarinan viemää

— Severi Hämäri

Miksi tarinoilla on voimakas vaikutus ihmisiin? Miksi varsinkin niillä, joita kerromme kanssaihmisistä, kansakunnista, poliittisista päättäjistä, julkkiksista, kuninkaallisista? Tässä artikkelissa kerron tarinan siitä, miten me ihmiset olemme tarinan viemiä monella yllättävällä tavalla.

Meidän pienellä työpaikalla eräs keskeinen työntekijä leimaantui laiskaksi. Loput tapahtumat selitettiin sen saman tarinan kautta: jos jokin tilaus jäi tulematta — laiskuutta. Asioita ei hoidettu ja muut ärsyyntyivät — tämän tyypin laiskuuden takia. Hänen laiskuutensa ajoi yrityksen tappioon. Ja lopulta tuhoon.

— Tuntematon työntekijä

Samanlaisia tarinoita kuin yllä oleva työpaikkaleimaamisesta kuulee esimerkikis myös kouluissa oppilaista — puhutaan miten se ja se on laiska ja jos se vain vähän enemmän yrittäisi ja tekisi läksyt huolella. Matematiikan opettajana toimiessani näin tätä tapahtuvan. Laiskuustarina jatkuu kunnes ja jos selviää, että kyseisellä oppilaalla on aito ja oikea oppimisvaikeus — ja että hän on tehnyt kaksin verroin läksyjen eteen täysin vailla mitään kiitosta kovasta työstä. Tosin seuraavaksi usein käy niin, että oppimisvaikeudesta tulee uusi tarina, jolla selitetään aivan kaikki tähän lapseen ja hänen elämäänsä liittyvät seikat. Kierre jatkuu, nyt vain vähän erilaisena. Tarina vie.

 

Tarinan vankina

Ihminen on tarinan vanki paljon suuremmassa määrin kuin vaikka Scarlett O’hara Jean Valjean tai Peppi Pitkätossu. Jotta voisit ymmärtää jonkin uuden asian, on sinun sovitettava se osaksi vanhempaa kokonaisuutta, tarinaa. Muutoin kokemuksemme todellisuudesta sisältäisi vain irrallisia huomioita, kuin humalassa kirjoitettu kauppalista: sinistä, kylmää vasten ihoa, kahva, lämmin, kova, kopisee… Huomaatko, niistä huomioista rupeaa mieleesi piirtymään tarina?

Jos kokeellisen psykologian luomaa kuvaa on uskominen, tarinan imussa on kyse heuristiikasta, eli ajattelun oikotiestä, jolla ymmärrämme ja toimimme maailmassa tehokkaammin mutta huomattavasti summittaisemmin kuin edes tajuamme. Teknisiä kun ollaan, niin kyseisten psykologien mukaan tarinoinnissa on käytössä mielen kaksoisprosessointimallin systeemi 1, joka noudattaa hieman summittaista, virheellistä mutta erittäin nopeaa sekä tehokasta prosessointia ja ottaa meidät voimakkaaseen syleilyynsä. Systeemi 2, se hidas mutta syvällinen eli looginen ja rationaalinen, vain seurailee vähän jälkijunassa. Systeemi 2 useimmiten ehtiikin paikalle vasta kun päätökset on jo tehty.

Ontuva metafora ihmismielen kahdesta puolesta.

Ihmisen pitää pitää aika huolella kirjaa ympärillään tapahtuneista asioista, jotta hän tietäisi tasan tarkkaan mistä on kyse. Itse asiassa tällainen tarkkaavaisuus ylittäisi inhimilliset kapasiteetit (ja siksi esimerkiksi filosofi Berkeley 1700-luvulla oletti, että yksityiskohtien tarkkailusta pitää huolta hyväntahtoinen kristillinen jumala). Fakta on (ja jos jokin on fakta, niin tämä se on), meidän on pakko vetää mutkia suoriksi. Tarinan kaipuu kuitenkin johtaa meidän moniin kommervenkkeihin ja jopa toisinaan vaarallisille mielemme takakujille, jossa muun muassa stereotyypit odottavat vihellellen, sormia iskien — ja kohta tanssien. (Kirjoitin aiemmin stereotypioinnista täällä.)

Tarinoinnin ammattilaiset, eli toimittajat yrittävät tietenkin parhaansa. Moni heistä tekeekin upeaa työtä. Mutta toisinaan ei osaa lehti-ihminen vastustaa oman tarinansa lumoa: häneltä lähtee lehtikärryt lapasista, sillä tarina on liian hyvä ja todellisuus liian muhkurainen. Erityisesti kun haetaan mahdollisimman suurta näkyvyyttä jutulle… Näin päädytään kaikkein miedoimmillaan kirjoittaamaan juoruja ja vihjailuja (yllättäen toisinaan jopa filosofeista kuten Senecasta New Yorkerissa tai Heideggerista Hesarissa). Pahimmillaan otetaan tietämättä osaa informaatiosotaan, jossa julkaistaan konfliktista yksipuolista ja propagandan leimaamaa kuvaa. Tai vahvistetaan vääriä ja vaarallisia stereotypioita. Klikkijournalismin pelätään pahentavan tilannetta entisestään. Tai tämä tarina vallitsee tällä hetkellä (joka kohtaa myös aivan tervetullutta kritiikkiä esim. MTV uutisten toimituspäälliköltä Jyrki Huotarilta).

Paljon isompi kysymys, kuin toimittajien ja lehtitalojen ratkaisut ja mahdollinen satunnainen tarinasokeus, syntyy some-kuplista ja tavallisten ihmisten käyttäytymisestä uutisvirran kanssa. Jaamme meitä kiinnostavia juttuja ja päivityksiä samoista asioista kiinnostuneiden ihmisten kanssa. Luomme samalla uudenlaista heimotodellisuutta — luomme tarinaa ja tapaa ymmärtää maailma, jonka jakaa vain pieni äänekäs sisäänpäin lämpeävä ryhmä. Entistä kiehtovammaksi tilanteen tekee algoritmit, jotka suodattavat vaikka Facebookin ja Googlen uutisvirtaa erilaisten tykkäysten ja kommentointien sekä käytettyjen sanojen perusteella. Näiden algoritmien toimiminen uuden median portinvartijoina herättää oikeutettua huolta (lue lisää Esa Väliverrosen mainiosta bloggauksesta ”Algoritmit – median uudet portinvartijat”).

Lohdutuksen sanana: eivät ne joiden kuuluisi tietää paremmin, kuten tieteilijät (sekä varsinkaan puhetaidon opettajat: kirjoittaessani itsetuntemuksesta minulla myös lähti tarina keulimaan, katso täältä), ole tarinoinnilta turvassa. Sanotaan usein, että nyt mentiin teoria edellä — ja silloin yleensä mennäänkin. Teoria saattaa olla niin hyvä, että siitä ei haluta luopua, vaikka todellisuus ei sitä vastaa millään tavoin. ”Sen huonompi todellisuudelle!” kuuluu kerrottavan vanhaa vitsiä mm. matemaatikko-filosofi Leibnizista ja monesta muusta. Oli sitten teoretisoitu taivaan kannen täydellisistä ympyröistä tai taloustieteellisistä selitysmalleista (jotka ovat jälleen kohdanneet realiteetit eurokriisissä) — kyse on hyvästä tarinasta, jonka muinoin ihmiset halusivat tai me nykyaikaiset haluamme uskoa todeksi.

Esimerkiksi kun eräälle filosofian professorille totesin, että eikö kielellä (jota tämä mallinsi matemaattisesti) pitäisi olla jotain tekemistä kommunikoinnin kanssa — hän sanoi että ei.Tarina matemaattisen logiikan ylivallasta suhteessa kaikkeen muuhun elää vahvana analyyttisten filosofien mielissä. Suuntauksen perustajaisissa mukana ollut filosofi ja matemaatikko Alfred North Whitehead kutsui tällaista harhakäsitystä konkreettiseksi virhepäätelmäksi: oletetaan abstraktin teoreettisen mallin olevan sama asia, kuin se todellisuus jota sillä mallinnetaan. Vähän siis kuin olisi huolissaan Lyonin asukkaiden turvallisuudesta kyseisen kaupungin sijaitessa euroopan kartassa olevan repeämän kohdalla.

 

Suuret Tarinat ja virhepäätelmät

Kaikki edellä voi vaihdella tilanteesta riippuen koomisesta maailmoita tuhoavaan. Mutta silti väitän, että todelliseen ongelmaan joudumme, kun rupeamme kertomaan tarinaa tarinasta, siitä Suuresta Tarinasta (vaikka suomalaisesta, länsimaisesta, amerikkalaisesta, venäläisestä jne). Tarinaa siitä, miten meidän tarina on ainoa oikea, ainoa mahdollinen. Miten se ratkaisee kaikki ongelmat. Miten emme voi erehtyä. Miten kaikki muut ovat väärässä. Ja ennen kuin huomaammekaan, hybriksen lehmä tanssii yli ylimielisten hautojemme.

Franz Marc: Die gelbe Kuh, 1911.

On syytä puhua tarinallisuusvirhepäätelmästä (eli argumentum ad narratio tai narrative fallacy —  N.N. Taleb kirjoittaa aiheesta mainiosti kirjassaan The Black Swan). Yksinkertaisimmillaan kyse on cum hoc ja poster hoc –virheistä: eli kun jokin tapahtuu usein yhdessä toisen kanssa (cum hoc) tai tapahtuu ajallisesti tämän jälkeen (poster hoc) niin luomme siitä tarinan: sanomme, että siis tämä koska tämä toinen. Esimerkiksi korrelaatio, eli tilastollinen yhteneväisyys kahden tapahtuman välillä, ei itsellään riitä osoittamaan niiden välillä olevan yhteyttä. (Esimerkkejä koomisista korrelaatiosta löytyy netistä, vaikka täältä.) Ja kukon laulu ei aiheuta auringon nousua siinä missä nelostien ruuhka ei aja aloittamaan työpäivää Facebookilla.

Mutta kuka tällaisia virheitä tekee? Mieti kun mies ja nainen tulevat samaan aikaan myöhässä töihin lounastauolta useamman kerran. Kuinka kauan kestää, että juorut lähtevät kiertämään työpaikalla? Tai jos työntekijä satunnaisesti hänen työhuoneensa oven editse mennessä ei ole työntouhussä ja häsäämässä — kuinka pian häntä ruvetaan pitämään laiskana? Kaikki me ihmiset haluamme liittää jonkin juonen tai selityksen toisten ihmisten toimintaan. Se tapahtuu automaattisesti ja itseltämme salassa.

Molemmat, cum hoc ja poster hoc -virheet, ovat lisäksi erinomaisia luomaan salaliittoteorioita kun liitämme mielestämme järkevän selityksen outoihin mutta aitoihin sattumiin, joita todellisuus suorastaan pullottaa. On todennäköisempää, että joka päivä tapahtuu jotain outoa kuin, että päivä olisi normipäivä. Tapoja, joilla jotain outoa voi tapahtua on nimittäin räjähdysmäisesti enemmän kuin tapoja, joilla mitään erikoista yhteensattumaa ei tapahdu. Monen monet cumhocit ja posterhocit muuttuvat ajan myötä isommiksi tarinoiksi. Ja jos tarina antaa hyvän juonen, jossa monet outoudet muuttuvatkin osaksi itse tarinaa — olemme kohta hurmaantuneita ja kerronnan viemiä.

 

Lopuksi: tarinan taustalla

Tarinallisuusvirhepäätelmät luovat aina pieniä kömmähdyksiä ja vinoumia ajatteluun, toimintaan, puheisiin ja päätöksiin. Emme voi tälle mitään, sillä muodostamme ja kerromme tarinoita ja käytämme niitä todellisuuden kanssa elämiseen. Teemme maailmasta itsellemme yksinkertaisemman ja aivoillemme (ainakin näennäisesti) turvallisemman paikan elää.

Kuinka tuulesta temmattuja ovatkaan ne tarinat, joita kerromme itsellemme?

Pahimmillaan tarinallisuusvirheestä syntyy kuitenkin kokonaisia kieroksi kasvaneita uskomusjärjestelmiä. Näitä ovat muun muassa näennäistieteellisistä taustaolettamista, teoretisoinnista ja houkuttelevasta matemaattisesta numerologiasta muodostuvat pseudotieteet (myös siis sellaiset, jotka ovat akateemisen maailman syvästi palvomia). Sekä erinäiset epämääräiset poliittiset liikkeet (joista osa istuu aivan innoissaan päättävillä palleilla toisinaan, koska äänestäjinä olemme ostaneet heidän tarinansa). Kaikki nämä pyrkivät muokkaamaan maailmaa tarinansa mukaisiksi sen sijaan, että yrittäisivät nähdä maailmaa sellaisena kuin se on: muhkuraisena, yllättävänä, ennakoimattomana, vaarallisena, mielenkiintoisena sekä moneen keskenään ja sisäisesti ristiriitaiseen selitysmalliin mahtuvana.

Mitä siis tehdä? Emme voi välttää tarinointia, sillä se on osa meidän tapaa hahmottaa maailmaa ja toisia ihmisiä. Voimme vain yrittää tehdä tarinoista vähän vähemmän tuhoisia. Voimme esimerkiksi yrittää olla leimaamatta toisia suotta laiskoiksi tai osaamattomiksi. Lisäksi voimme ajatella, että kaikki muutkin toimivat useimmiten parhaansa mukaan tilanteissa, joissa yksinkertaisesti tiedetään ja osataan liian vähän. Maailma on mutkikas. Me mennään tarinan vieminä, joten koetetaan antaa se itsellemme ja toisille edes anteeksi.

Ja voimme miettiä, miten kerrotaan niitä parempia, vähemmän haitallisia, tarinoita.

 

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

 

Ps. Tuntematon työntekijä on silkkaa tarinaa — joskin en olisi yllättynyt, jos vastaava tilanne löytyisi myös oikeasta maailmasta…

Sähän et mua määrää — Määritelmistä, leimaamisesta ja kiusaamisesta?

— Severi Hämäri

Viime viikolla satuin kuulemaan lauseen: ”Severi, mä luulin, että sä olet nöyrä.” Ironinen lausahdus sai minut paitsi huvittumaan niin myös pohtimaan, millä tavoin oikeastaan toisiamme määrittelemme.

Monet puhujat käyvät määrittelemään, kun haluavat viedä keskustelun suuntaa kuin härkää nenäkorusta. Ja joskus jopa, jotta vältettäisiin itse asiasta keskusteleminen: aiheen sijaan puhutaan siitä, mitä sanoja käytetään — tai miten niitä käytetään.

Toisinaan taas määritellään niin maan perusteellisesti, että määritelmä hoitaa leimakirveen virkaa. Määritelmillä kiusataan.

Määritteleminen retoriikassa on totisesti eri juttu kuin sanakirjoissa. Tässä kirjoituksessa tartun lyhyesti, ja hieman satunnaisesti valikoiden, kolmeen retorisen määrittelemisen puolista: määrittelijän likaiseen strategiaan, keskustelun kehystämiseen sekä määritelmällä leimaamiseen ja kiusaamiseen.

 

---

Neljän kohdan retorinen death punch

Esimerkkinä on tarina, jossa henkilöiden nimet on vaihdettu viattomien suojelemiseksi. Tarina alkaa syyttäjän sanoin: ”No niin Herra Karhu, te varastitte hunajan. Jäitte kiinni sormet tahmeina!”

Määrittelijän likaiseksi strategiaksi eli four point rhetorical death punchiksi voidaan kutsua seuraavaa neljän kohdan muistilistaa:

1. Tukevatko jotkin tosiseikat näkökantaasi? Jos niistä on hyötyä ja ne vaikuttavat vakuuttavilta — käytä niitä. Jos ei, siirry seuraavaan kohtaan.

”Herra tuomari, asiakkaani oli ollut askartelemassa teille tätä kaunista pöytäkoristepöllöä ja hänen kätensä olivat tahmeat liimasta…”

2. Mitä sanoja vastapuolen argumentissa oli? Voitko ottaa jostain niistä kiinni ja antaa sille vaihtoehtoisen määritelmän? Veisikö tämä määritelmä keskustelun sellaisille urille, joista on sinulle hyötyä? Jos näin on, anna määritelmä. Jos ei, siirry seuraavaan kohtaan.

”Varastamisella voidaan tarkoittaa montaa asiaa. Herra Karhu ei varastanut hunajaa, jos varastamisella tarkoitetaan pahantekoa. Hän vain halusi varmistaa, että hunaja ei ole vaaraksi muille.”

3. Voitko kyseenalaistaa vastapuolen argumentin merkityksellisyyden? Näyttääkö se vakuuttavalta, mutta itse asiassa se ei ole? Tai voitko saada sen näyttämään merkityksettömältä? Usein pelkkä kyseenalaistaminen pelaa sinulle aikaa. Jos tämä ei kuitenkaan onnistu, siirry seuraavaan kohtaan.

”Onko varastaminen nyt niin vakavaa. Kaikkihan me varastetaan kaiken aikaa… jotain pientä nyt ainakin. Syyttäjäkin varastaa koko ajan minun ja tuomarin sekä syytetyn arvokasta hunajansyöntiaikaa. Herra Karhulla sattumoisin on purkillinen hunajaa mukanaan…”

4. Kiellä koko keskustelun merkityksellisyys. Väitä vaikka, että koko juttu on asian sivusta. Tai että keskustelijoilta puuttuu tarvittava päätäntävalta tai asiantuntemus. Mitä vain, jotta voit pakata tavarasi ja juosta karkuun.

”Herra tuomari, te olette pöllö, teillä ei ole mitään oikeutta tuomita karhuja! Mistä me muut eläimet mitään karhujen elämästä tiedämme?”

Tämä strategia, kuten edellä näkyy, on epätoivoisia tilanteita varten. Esimerkiksi Paavo Väyrysen kerrotaan soveltaneen taktiikkaa menestyksekkäästi ns. Vladimirov-kirjejupakassa. Väyrynenhän välttyi syytteiltä maanpetoksesta.

Strategia on myös erittäin tehokas tiukkojen tilanteiden ulkopuolella. Lisäksi usein ei tarvitse mennä kuin toiseen askeleeseen asti. Kun keskusteluun tuo kysymyksen siitä, mistä itse asiassa puhutaan — lähtevät muutkin määrittelemiseen riemulla mukaan. Tästä alkaa väittely siitä, mitä termejä käytetään ja mitä kukin niillä tarkoittaa.

Pian alkuperäinen kysymys on täysin unohtunut ja kaikki loppu on semantiikkaa.

Epäillyt 2 — Kuka varasti hunajan?

 

---

Isot kehykset

Määrittelijä lähtee metsästämään isoa kalaa, kun hän freimaa, eli kehystää uudelleen. Kehystämisessä määritellään koko asetelmaa. Eli ei lähdetä väittelemään asiasta ennen kuin se on asetettu niin, että siitä on mielekästä keskustella (ainakin toisen osapuolen näkökulmasta). Kehystys on siis vastaus kysymykseen: mistä me oikeasti — siis ihan aikuisten oikeasti — puhumme?

Mutta kuinka? Pohdi, mistä asioista ollaan kiistelemässä. Mitkä niistä ovat tärkeimmät sinulle? Voisiko keskustelun keskittää näihin (sinulle) tärkeisiin kysymyksiin?

Seuraavaksi mieti, miten yleisö (se taho, joka asiasta päättää — eli esimerkiksi äänestäjät, tiimi, asiakas) esittäisi saman kysymyksenasettelun. Minkälaisia ilmaisuja he käyttäisivät? Mitkä olisivat ne tavat, joilla he asettaisivat asioita vastakkain? Esitä asia niin, että mahdollisimman monet näkevät sen itselleen merkityksellisenä.

Ja vielä, esitä asiasi tulevaan liittyvänä kysymyksenä. Miten me ratkaisemme tämän jatkossa? Siirryt tällöin syyttelystä paljon mielenkiintoisempaan keskusteluun kaikkien kannalta. (Markus Neuvonen tulevaan suuntautumisesta Mestaripuhujassa.)

”Mistä olemme keskustelemassa? Olemme keskustelemassa siitä, miten hunajaa olisi syytä säilyttää. Emme tarvitse tässä syyllisiä, vaan meidän on mietittävä, kuinka ratkaista tämä isompi ongelma. Se on meidän kaikkien vastuu.”

 

---

 

Mitä kaikkea voidaankaan siis määritellä?

Tyypillisimmin uskomme määritelmien koskevan lähinnä sanoja ja käsitteitä. Kysymme, mitä tarkoitat kun sanot noin? Ja odotamme määritelmää. ”Kun sanoit, että tassut olivat tahmeat, mitä tarkoitit ’tahmealla?’ Minusta jokin on tahmea, jos siihen tarttuu paperi kiinni…”

Määritelmän ei tarvitse pysähtyä sanoihin.

Mutta määritelmän ei tarvitse pysähtyä sanoihin. Määrittelijä voi esimerkiksi tarjota määritelmää antaakseen jonkinlaisen uuden nimen puheenaiheelle: sanan, joka sitten ikään kuin ottaa alleen koko keskustelun: ”Mistä me oikein puhumme? Tämä ei ole oikeudenkäynti. Täällä näyttömöllä sanaillaan, ja yleisö ei osaa käyttäytyä. Tämä on farssi.”

Näin määritelmä siis on käännetty päälaelleen. Siitä tulee leimaamista.

 

---

 

Määritelmät, leimaaminen ja kiusaaminen

Vastaavasta on kyse, kun henkilöä määritellään. Ja tämä on — toisin kuin likainen strategia sekä freimaaminen edellä — vakava asia.

”Sä olet aina tollainen!” ”Sä olet sellainen myöhästelijä!” ”Sä et ole vastuunkantaja!” ”Sinähän olet runoilija.” ”Sä olet herkkä.” ”Sinä et olekaan nöyrä…” Nämä ovat määritelmän soveltamista: sanotaan, että olet sellainen ja sellainen — nämä ehdot kuvaavat sinua.

Henkilön määritteleminen voi olla psykologisesti tehokas strategia.

Henkilön määritteleminen voi olla psykologisesti tehokas strategia. Se on salakavalan usein huomaamaton ja huomiota vailla käytetty. Määrittelijä antaa itsestään kaverista huolestuneen ihmisen kuvan ja usein uskoo siihen itsekin. Tämä strategia onkin eettisesti epäilyttävä juuri sen salakavaluuden ja tehokkuuden vuoksi. Mutta mistä tämä juontuu?

Venäläinen kasvatuspsykologian edelläkävijä, legendaarinen Lev Vygotski (1896-1934) ja häntä ennen Sveitsiläinen kehityspsykologi Jean Piaget (1896-1980) kehittivät teorioita siitä, miten lapsi sisäistää ulkoiset suhteet, varsinkin häntä hoivaavan vanhemman taholta. Nämä suhteet muuttuvat, teorioiden mukaan, hänen henkilöpsykologiakseen.

Vygotski kiinnitti erityisesti huomiota kieleen, siihen miten lapsen kanssa käydyt keskustelut muuttuvat tämän ajatteluprosesseiksi. Näin vanhemmat määrittelevät lastaan, ja tämä puolestaan sisäistää määritelmät osaksi itseään. Tämä on teorian mukaan luonnollinen ja välttämätön osa ihmisen kehitystä. Ja se luo vanhemman sekä muiden aikuisten vastuun lapsen kanssa käydystä kommunikaatiosta.

Tästä syystä opettajia koulutetaan olemaan herkkiä oppilaille annetun palautteen suhteen. Arvioinnin tulee koskea tehtyä työtä, ei oppilaan persoonaa ja persoonallisuutta — sillä tämä on taipuvainen sisäistämään saamansa määritelmät. Lapsi tai nuori voi omaksua käsityksen kykenämättömyydestä oppia jotain ainetta, koska sisäistämisen myötä hänen minäkuvaansa sisältyy perätön luulo kyvyttömyydestä tähän oppiaineeseen. Vastaava pätee lasten väliseen kiusaamiseen, jossa lapset määrittävät toisiaan käyttäen leimaavia sanoja.

Kun aikuinen rupeaa toista määrittelemään, tapahtuu useita asioita, jotka ovat mielestäni sopimattomia.

Myös silloin, kun aikuinen rupeaa toista määrittelemään, tapahtuu useita asioita, jotka ovat mielestäni sopimattomia. Ensinnäkin määrittelijä ottaa vanhemman roolin ja pyrkii näin osoittamaan valta-asemaansa. Toiseksi, mitä oikeutta hänellä on määrittää toista ihmistä, eli kertoa hänelle, mitä hänen tulisi itsestään ajatella. Tällainen on oikeutettua vain kyseisen harkintavaltaisen aikuisen omalla luvalla. Näin esimerkiksi psykoterapioissa tehdäänkin — ja huomattavasti herkemmin ja eettisemmin kuin kapakkakeskusteluissa tai työtiimin kokouksissa.

Kolmanneksi, mistä tämä määrittelijä edes tietää, mistä puhuu? Tunteeko hän sinut tarpeeksi hyvin, että voi tarjota sinulle kyseistä leimaa? Neljänneksi, mitkä ovat hänen tavoitteensa määrittelylle? Onko määrittelyn tarkoitus nostaa esiin jotain sellaista, jota et tiennyt itsestäsi ennemmin? Vai onko sen tarkoitus hämmentää ja kaapata tilanne haltuun? Olla hiljentämisen ja jopa kiusaamisen väline? Näinhän lapset käyttäytyvät leikkikentillä (jos heitä ei ole paremmin opetettu): lyövät leimaa otsaan.

Siksi sanon, että kenelläkään aikuisella ei ole velvollisuutta kuunnella hänen persoonaansa sörkkivää määrittelijää.

 

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta. 

Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä — tahattomat retoriset ja rasistiset kuviot

— Severi Hämäri

Mikä yhdistää seuraavia lausahduksia: Kanada voitti kultaa… Venäjä on pahoittanut mielensä… ruotsalaiset puhuvat naismaisesti… suomalaisilla on sisua… ja ne putkimiehet, ne kyllä aina…?

Niitä yhdistää arkipäiväisyys. Kaikki hokevat päivästä toiseen hyvinkin samankaltaisuuksia. Kuulemme niitä telkkarissa, radiossa, kapakassa, kahvipöydässä, lasten futistreeneissä ja oopperan lämpiössä. Lausahdukset mahtuvat niin professorin kuin kirjastonhoitajan, opettajan, kirvesmiehen, toimittajan, metsurin kuin matkaoppaan suuhun. Niitä lausuvat miehet ja naiset, teinit ja eläkeläiset, työkansa ja poliitikot.

Niitä yhdistää myös se, että ne eivät tarkalleen ottaen pidä paikkaansa. Kanada ei voita kultaa, vaan jääkiekkojoukkue sen teki. Venäjän presidentti voi mielensä pahoittaa siinä kuin Tuomas Kyrökin, mutta Venäjä ei. Ruotsalaisten ja suomalaisten kohdalla en edes viitsi selittää mikä menee pieleen (se jääköön lukijoille kotitehtäväksi). Ja sitten on ne putkimiehet…

Niitä yhdistää myös se, että ne eivät tarkalleen ottaen pidä paikkaansa.

Lausahduksia yhdistää myös se, että antiikin puhetaidon opettajat Isokrateesta Quintilianukseen olisivat osanneet ne nimetä tuosta vain — tuttuina kielen kuvioina. Kyseessä on synekdookki: käytetään yleisnimeä (tai muuta tapaa yleistää) kun puhutaan itse asiassa vain osasta porukkaa, tai käytetään muutamaa yksilöä edustamaan kaikkia. (Lisää sanastosta tämän kirjoituksen lopussa.) Tahallisesti tai tahattomasti siis skaalataan, suurennetaan tai pienennetään sitä ihmisjoukkoa, mistä itse asiassa on kyse.

Mutta miten tämä liittyy rasismiin?

 

---

 

 

Isoisäni Rolle oli stadilainen, ruotsinkielinen, duunaritaustainen, kasvanut köyhässä yksinhuoltajaperheessä, sotaveteraani, kahden lapsen isä, intohimoinen keilaaja ja kaitafilmaaja sekä kirjekurssilla itsensä insinööriksi opiskellut. Hän tapasi aina reagoida siihen, että joku rupesi puhumaan ruotsalaisista, venäläisistä, mustalaisista, naisista, miehistä tai muista sellaisista satunnaisista ihmisryhmistä. Hän sanoi näissä tilanteissa pehmeällä äänellä: ”Entäs ne putkimiehet?” Yhtä järjetöntä ja mielivaltaista siis on niputtaa putkimiehiä yhden ja saman ominaisuuden alle kuin ketään muitakaan.

 

Sana ”stereotyyppi” tulee painamistekniikasta, jossa valetaan kokonainen laatta painettavaa tekstisivua varten. Näin sitä ei tarvitse koskaan latoa uudelleen. Toisaalta mitään sivulla olevaa virhettä ei voi enää korjata tekemättä kokonaan uutta laattaa. Tästä syystä stereotyyppi on erinomainen metafora sille, miten ihmiset niputtavat toisiaan.

Kaikki ihmiset ovat kielellisesti taipuvaisia tahattomaan ennakkoluuloisuuteen ja jopa rasismiin — jopa he, jotka huolella muistavat aloittaa jokaisen lauseensa ”en ole rasisti, mutta…” Olemme nimittäin kykenemättömiä ajattelemaan ja puhumaan kaikista maailman ihmisistä yksilöinä (joita jokainen heistä on). Ihmisiä on liikaa. Jo muutama kymmenen tai sata ihmistä aiheuttaa ajattelun sumentumista.

Kaikki ihmiset ovat kielellisesti taipuvaisia tahattomaan ennakkoluuloisuuteen ja jopa rasismiin.

Silti meidän täytyy tavalla tai toisella tehdä selkoa maailmasta. Teemme siksi yleistyksiä. Niputamme muita ihmisiä yhteen. Yhteen joko meidän kanssa tai meitä ilman. Niputus tapahtuu usein lähes satunnaisten ominaisuuksien kautta: horoskooppimerkki, ihonväri, sukupuoli, murteet, asuinpaikka ja kansalaisuus, ikä ja vaatetus, työ ja harrastukset, seksuaalinen suuntautuminen ja niin edespäin. Puhumme siis suomalaisista, ruotsalaisista, muslimeista, kristityistä, homoista, heteroista, savolaisista, lappalaisista, ja niistä putkimiehistä.

Ongelmaksi tämä niputtaminen muodostuu, koska me ihmiset olemme usein täysin sokeita omille tavoillemme stereotypioida, samaistaa ja yksinkertaistaa näitä lähes satunnaisella tavalla muodostettuja ryhmiä. Me emme näe omia stereotyyppejämme stereotyyppeinä — vaan luulemme niiden kertovan jotain olennaista maailmasta. Näemme kyllä rasismin tai sovinismin veljen tai sisaren silmässä, mutta emme omasta silmästämme törröttävää kattoparrua.

Tästä syystä tutustu arkipäivän kielen muotoihin. Milloin kuulet toisten tai itsesi niputtavan ihmisiä yhteen? Miksi? Onko se millään tavalla perusteltua? Lisääkö se ymmärrystä, vai johtaako se turhaan vastakkainasetteluun? Onko kyse tahattomasta ennakkoluulosta? Onko stereotyyppi loukkaava vai kenties huvittava henkilöstä, jota se koskee?

Yksi tapa testata itseään on ottaa jokin niputtava nimike, vaikka putkimiehet, ja adjektiivi, vaikka hiljainen, ja yhdistää nämä: putkimiehet ovat hiljaisia. Huomaatko mitä tämä tekee ajattelullesi? Tuntuu kuin kyseessä olisi jollakin tavalla yleinen totuus, ihan vain kun sen sanoo ääneen. Mutta miksi putkimiehet olisivat jotenkin poikkeuksellisen hiljaisia?

 

---

 

Varoittava esimerkki: terrorismi. Ihmisten taipumus niputtaa toisiaan yksinkertaistaviin stereotypioituihin ryhmiin on yksi terroristin työkaluista. Väkivallanteot ja murhat pyrkivät muuttamaan sitä tapaa, millä ihmiset näkevät maailmaa.

Mitä voimakkaammat vastakkainasettelut, sitä paremmat markkinat ääriliikkeillä on. Ne saavat kannatusta, rahaa ja jäseniä — jotka ovat valmiita markkinoimaan yksinkertaistettua maailmankuvaa itsemurhin, tuhotöin ja joukkomurhin.

Väkivallanteot ja murhat pyrkivät muuttamaan sitä tapaa, millä ihmiset näkevät maailmaa. Mitä voimakkaammat vastakkainasettelut, sitä paremmat markkinat ääriliikkeillä on.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että uskonnot, tavat, valtiot, poliittiset liikkeet sekä ihmisyksilöt olisivat arvostelun yläpuolella. Päinvastoin. Juuri pitää arvostella, arvioida ja kritisoida: kritiikki (kr. kritike tekhne) alkuperäisessä merkityksessään tarkoittaa pyrkimystä syvälliseen ymmärrykseen ja analyysiin. Sitä ei siis voi perustaa yksinkertaistuksiin. Kunnioitus ja arvostelu eivät sulje toisiaan pois.

(Näkökulmia terrorin, identiteetin ja stereotyyppien suhteesta tarjoavat tällä hetkellä monet, mm. Frank Martela: “‘Me’ ja ‘ne’ – Eli miksi Charlie Hebdon pilapiirrosten levittäminen auttaa terroristeja voittamaan”  ja häntä kritisoiva Antti Kukkonen: ”’Äärimuslimit’, ’äärioikeisto’ ja nykyinen maailmanjärjestys”, sekä Tommi Paalanen: ”Charlie, raiskaus ja uhrin syyllistäminen”, joka kehottaa olemaan syyllistämättä väkivallan uhreja. Markus Leikola muistuttaa lähihistorian tosiasioista kirjoituksessaan ”Euroopan muslimit ja kristityt”. Elina Melgin ja Henrik Rydenfelt puolestaan yrittävät päästä sananvapauden ja vastakkainasetteluiden ongelmien ytimeen kirjoituksessa ”Kuka on Charlie?”

Fathima Imra Nazeer kirjoittaa muslimien arvomaailman sisäisen uudelleenarvioinnin ja kritiikin välttämättömyydestä: ”To Prevent Another Charlie Hebdo, Reconsider the Example of Muhammed”.  Suosittelen tutustumaan erityisesti ranskalaisfilosofi Abdennour Bidarin ajankohtaiseen ja tärkeään kriittiseen kirjeeseen muslimimaailmalle, josta englanninkielinen lyhennelmä täällä.)

 

---

 

 

Kuten yllä totesin, niputtamiset (ja varsinkin ne niput, joissa itse olemme mukana) ovat psykologisesti tarpeellisia. Miten muuten voimme hahmottaa, kuka olemme, mistä tulemme ja mihin menemme? Luomme siksi eräänlaisen tarinan siitä, mitä on olla suomainen mies tai nainen, joka tekee tätä työtä ja jolla on tällaiset harrastukset sekä perhe. 

Tämä tarina voikin olla aikalailla fiktiivinen. Sen ei tarvitse vastata tai kuvata edes tarkalleen ottaen sitä ryhmää, johon uskomme kuuluvamme. Mutta se voi olla silti hyödyllinen fiktio — yhteinen harha, joka auttaa sekä ihmisyksilöä että hänen ”kansakuntaansa” selviämään maailman merillä (kuten vaikka usko tuohon legendaariseen suomalaiseen sisuun). 

Niputtamiset (ja varsinkin ne niput, joissa itse olemme mukana) ovat psykologisesti tarpeellisia.

Kuitenkin ylikonstaapeli Phil Esterhausia lainaten: Hey, let’s be careful out there. Saatat nimittäin törmätä mielesi pimeillä sivukaduilla vaarallisiin stereotyyppeihin!

 

---

 

Sanastoa

Metafora (lat. translatio) tarkoittaa sitä, että sanotaan jotain joksikin muuksi kuin mitä se oikeasti ja sananmukaisesti on. Työviikko saattaa olla silkkaa laskettelua ja sitten tuli ajettua vanhalla perunalla mökille. (Metaforasta olen kirjoittanut aiemmin mm. täällä.)

Metonyymi (lat. denominatio) on metafora, jossa kutsutaan asiaa sen ominaisuudeksi tai ominaisuutta siksi, jolle se kuuluu. Vanha sinisilmä laulaa luritteli omaa tietään. Toisaalta usein käydään katsomassa Picassoa tai kuunnellaan Verdiä. Kihloihin mennyt nuori nainen saattaa esitellä kiven kiiltoa. Toisinaan metonyymiksi kutsutaan myös tapausta, jossa syytä kutsutaan sen seuraukseksi tai toistepäin. Kaatumismurtumat vaivaavat vanhuksia, vaikka kyseessä onkin maahanosumismurtuma. Joskus valmentaja päättää hävitä pelin (selostajan suussa), vaikkakin hän laittaa kentälle uuden pelaajan, jonka seurauksena peli hävittiin.

Synekdookki (kr. synekhdokhe, lat. intellectio) on metafora, jossa kutsutaan osaa kokonaisuudeksi tai kokonaisuutta osaksi. Vaikkapa ajeltiin renkailla töihin, ja käytettiin työkalupakkia vian korjaamiseen. Osat ja kokonaisuudet voivat olla myös kokoelmia, ihmisjoukkoja tai eläinlajeja. Suomalaiset voittivat euroviisut muutama vuosi sitten, vaikkakin paikalla oli vain neljä kuminaamioihin sonnustautunutta muusikkoa. Toisaalta miestenkin on nykyään syytä varoa auervaaroja, jotka lurittelevat tiensä iskemiensä miesten lompakoihin.

Kuten on retoriikassa tyypillistä, näitä puheen, ajatuksen ja kirjallisen ilmaisun kuvioita vastaavat myös erityiset virhepäätelmät. Näissä tapauksissa virheet yleensä perustuvat siihen, että metaforaa luetaan kuin piru raamattua. Eli tulkitaan se joko täysin tai osittain sananmukaisesti. Enimmäkseen nämä kömmähdykset ovat koomisia, mutta joskus on syytä tarkkailla omia ajatuksiaan. Metafora voi nimittäin saada ne juoksemaan yhtä ja samaa rataa uudelleen ja uudelleen ilman, että huomaamme sitä tekevämme.

Virheet perustuvat siihen, että metaforaa luetaan kuin piru raamattua.

Eritoten on syytä huomata erilaiset ad hominem –virheet (joista kirjoitin aiemminkin), joihin varomaton synekdookki voi meidät ajaa. Niin kummallista kuin se onkin, oletamme usein, jos Venäjä on EU:lle vihainen, että kaikki venäläiset jotenkin olisivat suuttuneita. Tai että kaikki putkimiehet toimisivat samoin kuin se, joka kävi laittamassa uuden läpiviennin tiskikonetta varten.

Pahimmillaan nämä ad hominem -virheet ovat rasismia, seksismiä tai muuta suvaitsemattomuutta. Tällöin muutaman yksilön todellisista tai oletetuista ominaisuuksista ja teoista tehdään hätäisiä johtopäätöksiä ja yleistyksiä koskien ihmisiä, joilla ei ole mitään osaa eikä arpaa kyseisiin asioihin kuin että heistä käytetään samaa nimikettä. Hätäinen johtopäätös (non sequitur) ja hätäinen yleistys ovat nimittäin myös tunnettuja virhepäätelmän muotoja — kuten on myös samasta nimestä johtuva virhepäätelmä (equivocatio). (Saku Timonen kirjoittaa viimeaikasista hätäisistä yleistyksistä maahanmuuttokeskustelussa blogikirjoituksessa “Uskossa vahvat”.)

Toisaalta siihen vetoaminen, että kyseessä on yleinen käsitys mitä vaikka suomalaisilla on ruotsalaisista, johtaa ns. argumentum ad populum -virheeseen. Usein yksittäisen henkilön stereotyypin vastaista toimintaa taas luullaan poikkeukseksi, joka vahvistaa säännön (joka on myös virhepäätelmä). Ennakkoluuloisuus saattaa lopulta johtaa siihen, että argumentaatio korvataan uhkailulla ja väkivallalla (joka on puolestaan ns. väittelyä nuijilla eli argumentum ad baculum -virhe).

 

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta. 

Tä? Etkö olisi kerrankin konkreettinen?

— Severi Hämäri

Maailma on täynnä teorioita ja ideoita siitä, miten vaikka koululaisten, vanhempien, työnantajien, työntekijöiden tai kansalaisten elämä voisi olla niin paljon parempaa.

Osa niistä on ainutlaatuisia. Osa nerokkaita. Muutama jopa niin itsestään selvän tosi, että sattuu:

“Suomi nousee lamasta, kun vain keksitään jokin tuote, jota kaikki tarvitsevat ja joka on edullinen valmistaa.” (Vaalimainos 90-luvulta.)

Silti teoriat eivät muutu käytännöksi ja ideat hautautuvat toistensa alle. Miksi pinteleen tiihoissa ei nämä oivallukset muuta mitään?

Kyllä, olen vastauksen kuullut: teoriat eivät tarjoa konkretiaa. Siksi ne eivät toimi käytännössä.

Mutta kuten irlantilainen koomikko Dara o Briain on todennut, me olemme kaikki muutaman kysymyksen päässä siitä, että näytämme todellisilta idiooteilta.

Sinä: ”Miten niin, mitä oikein tarkoitat konkreettisella?”

Minä: ”Jos ihan tarkkoja ollaan, niin konkreettisuushan tarkoittaa sitä, miten teoria on sovellettavissa niin, että voimme erottaa hyödylliset tavat toimia hyödyttömistä ja nämä molemmat vielä haitallisista.”

Sinä: ”Okei, sehän oli aikamoinen suuntäyttäjä lauseeksi… Mutta mitä se merkitsee käytännössä?”

Minä: ”???”

Idea, että maailma olisi parempi paikka jos teoreetikot osaisivat konkretisoida, vaatii itse aika lailla konkretiaa. Mitä siis tarkoittaa konkreettisuus?

Kyllä, tämä on metafora!

 

Tässä tarvitsemme retoriikan apua

Konkreettisuus edellyttää mielikuvitusta, tarinankerrontataitoja sekä ihmistuntemusta. Puhetaidon opiskelu tähtää juuri näiden taitojen kasvuun. Esimerkiksi klassinen progymnasmata harjoitusperhe avittaa liikkeelle (lue progymnasmatasta täältä).

Konkreettisuus liittyy siihen, miten ihminen oppii ja miten hänen muistinsa toimii. Jos uusi asia ei kiinnity valmiina oleviin rakenteisiin muistissa, ei se jäsenny. Se jää liito-oravana ilmaan leijumaan, kun sen pitäisi käydä käpyjen kimppuun.

Konkretisoinnin tarkoitus on tuoda asia sellaiselle tasolle, että muistista löytyy varmasti jotain, mihin takertua. Siitä tehdään takiaispallo, jonka piikit muodostuvat käytännön esimerkeistä, tarinoista, vertauksista, sovelluksista ja ajatuskokeista.

Konkretisoinnin tarkoitus on tuoda asia sellaiselle tasolle, että muistista löytyy varmasti jotain, mihin takertua. Siitä tehdään takiaispallo, jonka piikit muodostuvat käytännön esimerkeistä, tarinoista, vertauksista, sovelluksista ja ajatuskokeista.

Ihminen siis tarvitsee mittatikun, johon verrata tekemisiään. Mikä teko on oikeanlainen, ja mikä vie metsään?

Ankaran teoriavoittoinen selostus ei anna mittatikkua, eikä edes ohjetta sellaisen valmistukseen. Samaan aikaan kilpaileva, selvästi puolivillainen idea tarjoaakin houkuttelevan helpon metaforan.  Kysyn vain: kumpaan kuulija on valmiimpi uskomaan?

Mitä siis tehdä?

 

---

 

 

Kuinka olla konkreettisesti konkreettinen: Miten selittää kuin kuusivuotiaalle?

On helppoa olla abstrakti ja epäselvä. Kansantajuisuus vaatii ajattelua, mielikuvitusta ja jopa hieman vaivan näköä. Ei se silti ruudinkeksimistä ole, vaan pikemminkin ruudilla leikkimistä.

Moni sanoo: puhu vain kuin puhuisit kuusivuotiaalle.

Mutta miten itse konkretisoisit konkretisointia kuusivuotiaalle?

1) Kysy itseltäsi: Miten ideasi tai teoriasi muuttuu käytännöksi? Eli mitkä ovat ne välttämättömät, vähimmät asiat mitä teoria tai idea edellyttää ihmisiltä? Mitä heidän täytyy välttämättä tehdä, jotta asiat muuttuisivat paremmaksi? Minkälainen maailma on näiden askelten jälkeen? Miten kuvailisit tätä maailmaa? Minkälainen sankaritarina muodostuu näistä askelista ja tästä päämäärästä?

Tämä on kuin se haaveilu, jota teemme joka tapauksessa. Useimmilla on unelmia. Mutta harvat osaavat tehdä haaveistaan muuta kuin haahuilua. Tämä on keskeinen osa konkretisointia: realistinen haaveilu!

2) Toisaalta kysy itseltäsi: Miten ideasi tai teoriasi soveltuu virhe- tai ongelmatilanteeseen? Minkälainen olisi se huono lopputulos, kun asiat ovat menneet pieleen? Mitä kukin teki, ja miksi se johti tähän tilanteeseen? Miten teoriasi tai ideasi selittää tämän onnettomien tapahtumien ketjun? Minkälainen tragedinen tarina tästä syntyy? Mitä konkreettisia tekoja, minimaalisia tekoja tekemällä tämä kuviteltu tragedia olisi ollut vältettävissä?

Ja jälleen: yön pimeinä tunteina nämä tulevaisuuden möröt hiipivät. Tuttua, eikö vain. Tämä myös on keskeinen osa konkretisointia: uhat ojennukseen!

Enää edessä on viimeinen etappi konkretisoinnissa. Osaat selittää itsellesi — mutta miten selität toisille?

3) Nyt voit miettiä, ovatko nämä kaksi tarinaa — sankaritarina ja tragedia — tuttuja: Oletko kokenut joskus jotain samankaltaista? Oletko joskus kuullut samankaltaisen tarinan? Olisiko jokin sattumus tai henkilö hyvä kuvastamaan jotakin keskeistä osaa tai käännekohtaa tässä tarinassa? Onko jokin teko samankaltainen kuin jokin tavallinen arkinen asia?

Jokainen meistä, jäyhinkin sopivalla tuulelle, kertoo tarinoita ja anekdootteja, sattumuksia ja juoruja. Nyt ne otetaan hyötykäyttöön ja käytetään materiaalina uuden keksimiseen. Kuvitellaan ja leikitään. Oivalletaan. Houkutellaan toiset mukaan.

Moni sanoo: puhu vain kuin puhuisit kuusivuotiaalle.

Mutta miten itse konkretisoisit konkretisointia kuusivuotiaalle?

 

---

 

 

Kuusi retorisista välinettä konkretisointiin

Huoli pois, selkokieli ja -mielisyys ovat opittavia taitoja. Konkreettisuus seuraa, kun rohkeasti lähtee leikkimään: hyppää suureen tuntemattomaan — oman mielen, mielikuvituksen ja muistin syöveriin.

Seuraavat välineet ovat moniteräisiä. Käytä siis omaa harkintaa. 

1) Metafora: Työntekijä on hyvin rasvatun koneen ratas. Työntekijä on sijoitus. Työntekijä on oman työnsä esimies. Työntekijä on asiakas.

Kaikki nämä ovat metaforia: jonkin väitetään olevan jotain, mitä se ei sananmukaisesti ole. Aristoteleen mukaan ainoastaan metafora synnyttää uusia merkityksiä. Otettiin tämä miten voimakkaan ammoniakkisuolan kanssa tahansa, metaforalla on paradoksaalinen, yllättävä kyky kirkastaa epäselvyyksiä. Mutta metafora voi myös johtaa harhaan, ja siksi vaatii taitoa. Koska se usein kuulostaa oudolta ja ennenkuulumattomalta, se jää mieleen.

2) Rinnastus (lat. simile, kr. homoeosis): Työntekijä on kuin sijoitus. Työntekijä on kuin asiakas.

Rinnastus ajaa melkein saman asian kuin metafora: se auttaa muodostamaan käsitystä jostakin tuntemattomasta ja selkeyttää mutaisia vesiä. Rinnastukseen liittyy kuitenkin tiettyä epävarmuuden tuntua. Se ikään kuin olisi mietteliäs, epävarman pohdiskeleva metafora. Metafora puolestaan on ylimielinen ja itsevarma rinnastus.

3) Esimerkki (lat. exemplum, kr. paradigma): esim. Tarina miehestä, joka ei koskaan saa hyvää palvelua.

Esimerkki luo kuvan — mallin — siitä, minkälainen toiminta on halutunlaista ja minkälainen taas jotain muuta. Käytännön sovellukset — eli kuvaukset siitä, miten teoria tai idea olisi sovellettavissa ihmisten arkeen — ovat erinomaisia esimerkkejä. Hyvä esimerkki kuulostaa eletyltä, sellaiselta jonka lukija tai kuulija voi kuvitella tapahtuvan hänelle tai jollekulle tutulle.

4) Vertaus (kr. parabola): Työntekijä on oman työnsä esimies, hän merkitsee milloin saapuu ja milloin poistuu. Hän kirjoittaa itselleen työsuunnitelman, ja raportoi itse itselleen. Hän johtaa omaa yhden ihmisen työryhmää ja pitää yksinäisiä kokouksia.

Vertaus lähtee liikkeelle metaforasta, ja kertoo sen auki. Luonnollisesti tällä tavoin metaforan monimielisyys on paremmin hallussa. Vertaus myös yhdistää metaforan yllätyksellisyyden esimerkin kykyyn luoda malli halutulle toiminnalle.

5) Tarina (lat. fabula): Eräs rouva tuli työpaikalleen, ja näki aasin istuvan hänen ergonomisessa tuolissa näpyttelemässä kokeneen näköisesti koneelle asiakirjoja. Hän juoksi esimiehensä puheille, mutta löysi tämän toimistosta vain paviaanin repimässä aasin tuottamia tulosteita ja pyyhkimässä niillä takapuoltaan. “Nyt minä ymmärrän” rouva sanoi, ja haki itselleen kupin kahvia, ja istui lukemaan päivän lehteä.

Tarina antaa enemmän vapauksia kerronnassa. Se yhdistää metaforan yllätyksellisyyden ja esimerkin pyrkimyksen opettaa. Mutta tarinointi on salakavalaa. Hyvä tarina tempaa mukaansa, ja kuuntelijan tai lukijan on vaikeampi pitää yllä omaa epäluuloaan. Parhaimmillaan tarina saa ihmiset toistamaan sen, ja muokkaamaan siitä omansa.

(Retorisista kuvioista löytyy lisätietoa esim Gideon O. Burtonin kokoamasta erinomaisesta Silva Rhetoricae -palvelusta.)

6) Ajatuskoe eli simulaatio: Mitä jos teillä olisi viikossa kaksi tuntia, jolloin työnantajan rahalla saisitte tehdä ihan mitä vain tahdotte? Mitä silloin tekisitte? Käyttäisittekö ajan nukkumiseen, vai kirjoittaisitteko kirjeen äidillenne? Entä jos ette saisi tuota kahta tuntia, vaan saisitte sitä vastaavan palkan, 40 €, käteen enemmän viikossa? Miten käyttäisitte tuon rahan? Mitä se merkitsisi? Käyttäisittekö sen rentoutumiseen, veisittekö sillä puolisonne syömään?  

Ajatuskoe tähtää siihen, että kuulija luo oman esimerkkinsä tai tarinansa: mitä tapahtuisi jos…? Vaikkakaan klassiset puhetaidon oppikirjat eivät mainitse niitä, ajatuskokeet ovat olleet tärkeitä esimerkiksi tieteen kehityksessä:

Galileo kysyi, mitä tapahtuisi, jos kaksi eripainoista tykinkuulaa kiinnitetään toisiinsa ketjulla: Jos paino vaikuttaa kiihtyvyyteen, putoavatko yhdistetyt kuulat nopeammin kuin painavampi yksistään? Kyllä. Entä, jos kerran paino vaikuttaa kiihtyvyyteen, niin putoaako kuulat hitaammin kuin painavampi yksistään (sillä kevyempihän hidastaa painavamman pudotusta)? Kyllä. Mutta jos kuulat sekä putoavat nopeammin että hitaammin kuin painavampi yksistään, minkälaisessa maailmassa oikein elämme?

Jos Galileo olisi vain väittänyt, että putoamiskiihtyvyys on sama sillä mittaukset osoittavat sen, emme varmaan vieläkään uskoisi häntä. Mutta ajatuskoe tekee kiihtyvyyden ja painon välisestä yhteydestä konkreettisen sekä paradoksaalisen yhdellä kertaa.

 

 

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

Asiallinen argumentti ja miten se tehtiin — Miten vakuuttaa toiset ilman riitaa?

— Severi Hämäri

 Aristoteles ei kirjoittanut kirjaa nimeltään “Inttämisen taito”.

Hän kirjoitti kyllä asiaa hipoen kaksi kirjaa logiikasta (Ensimmäinen ja Toinen analytiikka), yhden virhepäätelmistä (Sofistiset kumoamiset), yhden puhetaidosta (Retoriikka) sekä yhden Topiikasta — väittelemisen jalosta taidosta. Mutta ei yhtään inttämisestä.

Verbaalinen riiteleminen ei nimittäin ole taito. Se on taidon puutetta.

“The Argument” Austin Wrightin pronssipatsas. (Kuva Wikipedia.)

 

Silti olet varmasti ollut tilanteessa, jossa vaikka kuinka tunkisi logiikkaa peliin, et saa toista ihmistä hievahtamaan asemistaan.

Väännät rautalangasta. Ei auta. “Mikä mättää?” Tekisi melkein mieli kaivaa vasara esiin ja käydä takomalla laittamaan toisen järkeä ojennukseen…

Tuttua, eikö vain? Niin perin tuttua.

 

---

 

 

Argumentaatiota on mietitty sitten Aristoteleen päivien — kohta kaksi ja puoli tuhatta vuotta. Miksi siis jotkut argumentit toimivat ja jotkut eivät?

Usein, kun rupeat selittämään toiselle ihmiselle miten asiat ovat ja mitä tämän pitäisi tehdä, suututat tämän. Hän käy puolustusasemiin ja tilanteesta tulee mittelö. Kohta molemmat osapuolet yrittävät toistaan nujertaa älyn ja pissaamisen lahjoillaan. Ja kaikki tietävät, miten näissä käy.

Tämä on johtanut osan retoriikan opettajista kavahtamaan väittelyä ja argumentaatiota. Se nähdään liian riskialttiina. On niin helppoa astua toisen varpaille ja suututtaa tämä. Varsinkin jos toisella on ISOT varpaat.

Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.

Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.

 

---

 

 

Ajatus puhetaidosta ilman argumenttia on harhaa. Tosin argumentilla tässä tarkoitan laveammin eräänlaista perusteltua tavoitetta — tahtoa, joka puhujalla on, ja jonka hän haluaa toisten hyväksyvän ja toimivan sen mukaisesti.

Meillä on aina tavoitteita ja syitä niiden taustalla. Jos nämä ovat puhujalla näkymättömiä, kyseessä on manipulointiyritys. Jos ne ovat näkyvillä, kyseessä on retorinen argumentti — eli näkyvä syy puhumiseen toisten kanssa. Siis jotain sellaista, josta voidaan keskustella.

Retorinen argumentti ilmenee yleensä vähintään väitteenä tai kehotuksena. “Meillä on rahaa vielä hattaraan,” on tällainen väite ja  “Meidän pitäisi ostaa hattarat,” on tällainen kehotus. Sille saattaa olla kaikkien tuntema peruste (10 eurosta riittää hyvin sekä hattaroihin että lippuihin kotiin). Jos ei, niin peruste pitää lausua: “Meillä on 10 euroa ja liput kotiin maksaa vaan 1,50 euroa nuppi ja hattara maksaa 3 euroa.”

Teemme näin aivan automaattisesti. Argumentoimme. Ja se on usein kaikista ihan hyvää ja mainiota kanssakäymistä. Väitämme, kehotamme ja perustelemme. Miksi tämä menee sitten toisinaan metsään?

 

---

 

 

Ongelma syntyy, kun yritämme pakottaa ja vääntää toisia omaan tahtoomme oman näkökulmamme sokaisemina.

Mietitään, milloin argumentti toimii.

Se toimii esimerkiksi silloin, kun ilmaistu tahto ja tavoite ovat lähellä kuulijan omaa tahtoa. Jos ne ovat samoilla linjoilla, kuulijan on helppo hyväksyä mitä ikinä ehdotatkaan. Tapauksia liittyen vaikka hattaroiden ostamiseen lasten kesken tai oluelle menoon työporukan kanssa emme tahdo edes huomata argumentatiivisiksi.

Toisaalta, jos tahdot eivät ole valmiiksi samassa linjassa, voi argumentti silti onnistua. Tällöin se tyypillisesti onnistuu perusteiden avulla. Mutta tämä vaatii puhujalta taitoa: on ajateltava asia toisen ihmisen näkökulmasta.

Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.

Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.

Perusteen on yleensä hyvä olla relevantti, eli merkityksellinen paitsi kuulijalle, niin myös  tavoitteen kannalta. Silloin kun se ei ole, puhutaan ns. virhepäätelmästä. Virhepäätelmät eivät ole virheitä, puhetaidon näkökulmasta. Koska vakuuttuminen perustuu hyväksyntään, joka on tunne, logiikka on tässä toissijaista.

Mutta ei ne virhepäätelmät aina siltikään vakuuta kuulijaa. Osuvatkin usein puhujan omaan nilkkaan, jos niistä jää kiinni. Tietynlaista älyn laiskuutta ja mielikuvituksen puutetta saattaa tällöin myös olla ilmassa.

Todellinen mestaripuhuja nimittäin onnistuu sekä tunnetasolla että järjellä liittämään perusteen ja tavoitteen yhteen.

 

---

 

 

Onko siis mikään ihme, että argumentti “Mun pitää saada uusi urheiluauto, koska Jussillakin on uusi moottoripyörä” ei vakuuta kuin Jussia ja puhujaa?

Toisin sanoen: asiallinen argumentti lähtee aina kuulijansa näkökulmasta liikkeelle. Ja etenee siitä kuulijan tarpeita ymmärtäen — maaliinsa.

Mestariargumentoija tosin tietää, että toisinaan tämä merkitsee maalitolppien siirtämistä. Ja omista tavotteista tinkimistä. Vastaantulemista.

Varsinkin, jos kyseessä on parempi vaihtoehto kuin se täysin hedelmätön riita.

 

---

 

Jos olet pitämässä puheen tai alustuksen, voit siis miettiä vaikka seuraavia seikkoja:

 

1. Mitä oikeastaan tahdon?
2. Mitä haluaisin kuulijoideni tekevän puheeni kuultuaan?
3. Onko tavoite sellainen, että haluan jakaa sen muiden kanssa?
4. Onko nämä tavoitteet sellaisia, että kuulijani voi (edes periaatteessa) ottaa ne omikseen?
5. Pystyvätkö kuulijani toimillaan edistämään tavoitteitani?
6. Edistävätkö tavoitteeni tällöin meidän yhteistä hyvää?
7. Mitä perusteita kuulijani voisi periaatteessa hyväksyä?
8. Onko meillä jotain yhteistä näkökulmaa asiaan?
9. Miten hän muodostaisi tämän argumentin?
10. Millä perusteella voisi tavoite muuttua hänen tavoitteekseen?

 

 

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama raudanluja vinkki

— Markus Neuvonen

 

Rakastan neuvojen antamista. En suorastaan pysty estelemään itseäni – oli pulma mikä tahansa, mieleeni juolahtaa varmasti vastaus. Toki riippumatta siitä, ymmärränkö edes ongelmaa. Tai siitä, että onko kyseessä edes ongelma. Se on sivuseikka. Neuvoja piisaa, ja intoa jakaa niitä!

Tähän voi vaikuttaa nimeni, Neuvonen, joka on noin kuusivuotiaasta saakka antanut minulle harhaisessa mielikuvituksessani oikeutuksen besserwisseröidä aivan kaikessa. Voitte kuvitella, kuinka raivostuttavan näsäviisas pikku räkänokka olen ollut! Nimittäin melko.

Neuvoja toisinaan tarvitaan, toisinaan niitä vain annetaan…

Tai siihen voi vaikuttaa koulutustaustani filosofiassa. Filosofi on se tyyppi, joka vähintään (ja usein enintään) omasta mielestään on niin kamalan viisas, että tulee kertomaan kaikille muille miten näiden jutut menevät. Asiaa ei taatusti auta se, että teen tutkimusta, sehän tekee minusta automaattisesti asiantuntijan kaikessa muussakin kuin neulankärjen kokoisesssa erikoistumisalassani. Eikä etenkään se, että työkseni koulutan, valmennan ja opetan, eli kaikenkarvainen viisastelu on oikein herkällä ja rutinoituneella liipasimella koko valveillaoloaikani. Jos viisasteluun ryhtymisestä järjestettäisiin ”high noon” -tyyppisiä Lännen nopein -kisoja, olisin kenties Wild Bill Hickok.

Jos viisasteluun ryhtymisestä järjestettäisiin ”high noon” -tyyppisiä Lännen nopein -kisoja, olisin kenties Wild Bill Hickok.

Voi toki olla kyse persoonallisuudestakin. Tai sitten ei, koska ilmeisesti joskus joku muukin on ollut hieman tällainen. Ei ehkä niin paha, mutta kuitenkin. Kuinka moni meistä antaakaan pyytämättömiä neuvoja neuvojen perään, ihan huomaamattaan? Älä vastaa, kysymys on retorinen. Ja jo vain, en puhu pelkästään niistä lähimmäisistäsi, jotka ensimmäisenä tulee mieleen. Tämä voi koskea myös sinua.

---

 

Tarkkaan ottaen neuvominen nimittäin raivostuttaa.

Tarkkaan ottaen neuvominen nimittäin raivostuttaa. Pyytämätöntä neuvoa ei yksinkertaisesti oteta vastaan, paitsi poikkeustapauksissa. Usko pois, olen kokeillut, ja niin varmaan sinäkin. Itse olen kokeillut yhtäjaksoisesti aika lailla 28 vuotta, eli juuri kuusivuotiaasta tähän päivään saakka. Joku saattaisi pitää minua paksukalloisena, kun selvä viesti ei mene perille. Mutta toisaalta en sanoisi niinkään. Aina sitä jotain oppii. Ennen kaikkea ihminen oppii juuri sitä, mitä hän harjoittaa, ja tässä ajassa itse olen oppinut epäonnistumaan melko täydellisesti (vaikka itse sanonkin). Jos kyseessä olisi vähemmän nolo juttu, saattaisin jopa olla ylpeä tästä saavutuksesta.

Ottakaamme kokemukseni neuvonannossa möhlinnässä siis lähempään tarkasteluun. Tehkäämme päin vapaavalintaista voimasanaa neuvomisesta tiedettä ja taidetta. Luvassa on varma resepti epäonnistumiselle.

Ensimmäinen syy on se, että todennäköisesti ihminen, jota neuvomme tuntee meitä paremmin sekä ongelmansa että ratkaisut siihen. Jos meille ylipäänsä puhutaan pulmista, todennäköisesti ihminen haluaa ainoastaan ajatella kanssamme ääneen. Ehkä kaipaa empaattista kuuntelua, ehkä vain on kyllästynyt puhumaan seinälle, kuka tietää. Mutta ongelmasta puhuminen on vain ongelmasta puhumista. Se ei ole avoin valtakirja kuulijalle avata suutaan ja paljastaa olevansa tomppeli.

Useiden henkilöiden Mark Twainista Abraham Lincolniin tiedetään sanoneen: ”On parempi pitää suunsa kiinni ja antaa muiden luulla idiootiksi, kuin avata suunsa, ja poistaa kaikki epäilykset.” Totta se onkin. Tosin tätä neuvoa ei kannata antaa kenellekään, ellei halua oikein alleviivata, ettei itse tajua sitä alkuunkaan.

Tosin tätä neuvoa ei kannata antaa kenellekään, ellei halua oikein alleviivata, ettei itse tajua sitä alkuunkaan.

Psykologiassa tunnetaan hyvin ns. Dunning-Kruger -efekti, jolla tarkoitetaan ihmisen kyvyttömyyttä ymmärtää omaa kyvyttömyyttään. Jos olemme kyvyttömiä tai tietämättömiä, luulemme, että emme ole. Jos taas olemme täydellisen kyvykkäittä, luulemme, että emme ole. Neuvoessa olemme usein ensiksi mainittuja, eli todennäköisesti solvaamme toisen älykkyyttä latteuksilla. Kirsikkana tämän kasvoille lyödyn solvauskakun päällä on: olemme paitsi päivänselvästi itse kyvyttömiä tismalleen saman ongelman parissa –  emmekä edes sitä tiedosta.

Tarjoamme tällaisen drive-by neuvonnan uhrille tasan kolme vaihtoehtoa

Tai sitten tarjoamme toiselle ihan uutta ongelmaa, ikään kuin aiemmissa ei olisi jo tarpeeksi murhetta. ”Tiesitkö, että sinulla on tällainen ongelma. Ajattelin vain kertoa.” Kiitti vaan ihan hitsisti. Tarjoamme tällaisen drive-by neuvonnan uhrille tasan kolme vaihtoehtoa: a) ottaa viesti vakavasti ja todella pitää itseään idioottina tai muuten hölmistyä, b) sivuuttaa viestimme ystävällisellä naurahduksella tai puheenaiheen vaihtamisella, tai c) suuttua meille, koska me kolhimme hänen itsetuntoa ja luulimme tietävänsä hänestä jotain. Vaihtoehto a) on näistä harvinaisin, ja vaihtoehto b) toteutuu vain erittäin läheisissä suhteissa. Onneksi olkoon, olette voittaneet pääpalkinnon, loukkaantuneen ystävän.

Tätä ilmiötä kutsutaan mielen tieteissä kognitiiviseksi dissonanssiksi. Ystävällinen neuvonantomme ongelmoi uhrimme maailmankuvan täyteen reikiä, ja aiheuttaa siinä sisäisen ristiriidan. Se voi purkautua aika tarkkaan noilla kolmella linjalla. Ja yleensä olemme itse siinä se, johon sattuu eniten.

Hetken päästä puhelimeni pirisee, ja ystäväni antaa minulle fiksun neuvon.

Otetaan esimerkki. Olin kollegoideni kanssa tapaamisessa. Tapaaminen meni hyvin, ja tiemme erkanivat. Hetken päästä puhelimeni pirisee, ja ystäväni antaa minulle fiksun neuvon (ja kollegani on tässä toisten neuvomisessa sentään ihka oikea ja koulutettu ammattilainen): ”Kannattaisi varmaan luennoida noissa tapaamisissa vähän vähemmän, se on vähän tylsää.”

Ensimmäinen reaktioni: defensiivinen nauru. Ei nauru sinänsä järkevää neuvoa kohtaan, vaan itseeni kohdistuvaa arvostelua ja holhoamista – kun en tahdo turhaan suivaantua, varsinkaan järkevistä neuvoista. Yllättynyt, suivaantunut vastareaktio ystävältäni oli: ”Miksi olet defensiivinen?” Ja niin, kun neuvoja ei pysähdy puolustautuvaan nauruun vihjeenä neuvotun korvien välissä lauenneesta ansalangasta, vaan jatkaa jankkaamista, vaihtoehtona on ainoastaan hermostua. Ja niin hermostuinkin.

Tarkkaan ottaen, oikeastaan kiukustuin. Nolo juttu, harvemmin edes hermostun. Neuvoa antanut ystäväni ei nimittäin siinä hetkessä tajunnut, että kuultuja viestejä oli kaksi: 1) tee asia x toisin, ja 2) olet muuten vähän tollo. Täysin riippumatta siitä, mitä hän itse tarkoitti. Kyse ei koskaan ole siitä, mitä sanotaan, vaan siitä, mitä kuullaan. Neuvot kuullaan yleensä aivan väärin. (Eikä siinä mitään, että tolloksi sanotaan, siihen olen jo tähän ikään mennessä tottunut ja asiantilankin joten kuten sisäistänyt – mutta ei siitä nyt jankkaamaan kannata ryhtyä.)

Aivan oman tapauksensa muodostaa, kun neuvonannon kohde kamppailee ihan oikeasti ongelmansa kanssa, ja häntä tosissaan ahdistaa.

Aivan oman tapauksensa muodostaa, kun neuvonannon kohde kamppailee ihan oikeasti ongelmansa kanssa, ja häntä tosissaan ahdistaa. Ahdistus tunteena johtuu usein yleisen hallinnan kokemuksen, tuon psykologisen perustarpeemme, puutteesta. Ihminen on pingottanut itsehillintänsä viimeisetkin rippeet yritykseen kokea edes jonkinlaista hallintaa, autonomiaa ja toimijuutta vaikeassa tilanteessaan. Syy, miksi meille ylipäänsä puhutaan ongelmasta ei tällöin ole se, että voisimme auttaa, vaan ystävämme ei yksinkertaisesti pysty pitämään ongelmaa sisällään. Hän ei kykene estämään itseään puhumasta siitä. Se täyttää hänen mielensä. Sitten siihen tulee joku holhoavasti sössimään ja sönköttämään, eli repii nämä viimeisetkin rippeet autonomian tunteesta pois meiltä. Haistakaa jo! Saakin suuttua sellaisesta.

---

 

Uskoisin, että kyse on halustamme ratkaista ylipäänsä pulmia – tai tarkemmin kyvyttömyydestämme sietää omaa koettua epävarmuuttamme.

Kiinnitetäänpä hetkeksi aikaa huomio itseemme, ja siihen, miksi meitä niin kovasti neuvotuttaa. Uskoisin, että kyse on halustamme ratkaista ylipäänsä pulmia – tai tarkemmin kyvyttömyydestämme sietää omaa koettua epävarmuuttamme.

Kun törmäämme ongelmaan, joka vaikuttaa tutulta, mielemme alkaa hyrräämään. Olemme kai sillä tavalla viritettyjä, että jo ongelma itsessään saa meidät yrittämään ratkaisemaan sen, riippumatta siitä miksi. Rikkinäinen kopiokone kerää ympärilleen lauman ihmisiä ihmettelemään ja viisastelemaan, mistä vivusta pitääkään vääntää. Se on vain sietämätöntä jäädä epävarmoiksi ratkaisusta – emme koe sulkeumaa muuten. Keskeneräisyys on sietämätöntä.

Ja vaikka tietäisimme, että neuvojamme ei kaivata, vaatii se meiltä tietoista, raskasta ponnistusta olla sönköttämättä. Poltamme rajallista tahdonvoimamme pitääksemme omat impulssimme hallinnassa, kun yritämme estää itseämme avaamasta suutamme ja lässyttämästä dunningkrugerismejamme. Tahdonvoimaa meillä on lähtökohtaisesti liian vähän jo muutenkin, ja sen polttaminen tällaiseen on varsinainen urheilusuoritus. Suosittelisin kokeilemaan maratonjuoksua tämän lajin sijasta, on kuulemma kevyempi.

Eikä edes auta, että tietäisimme tämän kaiken: että on vain parempi yleensä pitää päänsä visusti kiinni. Tämänhän tietää jokainen. Mutta emme osaa, emmekä taatusti osaa jos luulemme osaavamme. Vaatii vuosien määrätietoista harjoittelua opetella pyydystämään ja pysäyttämään näitä neuvomissammakoita kielemme päältä. Niin uskomatonta kuin se onkin, vaikeinta on olla sanomatta yhtään mitään. Hiljaisuus on kullan arvoista, muttei läheskään yhtä yleistä saati ylellistä.

Liisa saa ”syvällisiä” neuvoja perhosentoukalta…

Pahoitteluni siis huonoista uutisista: siitä huolimatta, että tiedämme, ettei viisastelu kannata, teemme sitä silti. Ja se tulee epäonnistumaan. Parempi siis epäonnistua tyylillä, ja tehdä siitä sanallinen vastine olympiatason mäkihypylle – kohti ihmislihan makuun päässeiden näätien täyttämää syvännettä! Onneksi olkoon jos selviydyt.

---

 

Ottakaamme tähtäimeen suorastaan katastrofaalinen onnistuminen päin nuorisovernakulaarista neuvomisessa.

Ottakaamme tähtäimeen suorastaan katastrofaalinen onnistuminen päin nuorisovernakulaarista neuvomisessa. Kokeile vaikka näitä niksejä:

1. Anna ymmärtää, että olet aiheen asiantuntija, vaikkei sinulla ole hevon käsitystä aiheesta ja toinen tietää tämän. Viesti kaikin tavoin, että pidät itseäsi älykkäämpänä kuin toista, ja että yrität holhota häntä. Puhu ikäänkuin yläviistosta, viisaampana tyhmemmälle. Neuvomisessa kyse on ennen kaikkea siitä, että osoitat olevasi ylempiarvoinen kuin toinen.

2. Älä puhu suoraan, vaan vihjaile epäsuorasti, että toisella on joku ongelma, erityisesti persoonallisuuteensa liittyen. Ota ikäänkuin muina miehinä tai naisina puheeksi, ikäänkuin muka yleisellä tasolla: ”Mitä mieltä olet siitä, että ihmiset toimivat tällä tavalla?” Luota siihen, että toinen on niin tyhmä, ettei tajua salakavalaa manipulointiyritystäsi tehdä hänestä parempaa ihmistä. Vihjaile siis ”salaa”, että toisella on ongelma – tai vielä parempaa, että toisen persoonallisuus ON ongelma. Sitten ikään kuin vaivihkaa eri yhteydessä tarjoa neuvojasi tämän ongelman ratkaisemiseksi.

3. Silloin keskity antamaan latteita, itsestäänselviä ja yleisluontoisia neuvoja, joista puuttuu kaikki konkretia. ”Sun pitää vaan ottaa vastuuta itsestäsi.” ”Sun pitää olla vain kärsivällisempi.” ”Sun pitää vain ajatella positiivisesti.” Esitä, että nämä ovat suuria oivalluksia ja viisauden jalokiviä. On suorastaan rikos, ettei toinen itse tajua näitä.

4. Muotoile vinkkisi niin, että rivien välistä lukien toiselle ei jää epäselväksi, miten huono ja rikkinäinen otus hän onkaan. Voit pehmentää viestiä vähättelevän holhoavaan sävyyn, että ”Mutta kyllä sinäkin jonain päivänä vielä.”

5. Pidä huoli siitä, että kerrot joka välissä, kuinka sinä itse olet onnistuneesti ratkaissut nämä ongelmat! Toista varmasti kiinnostaa. Erityisesti, jos vinkkisi noudattavat kohdan 3. kaavaa.

6. Keskeytä, keskeytä ja keskeytä. Kysy toisen mielipidettä, mutta älä missään nimessä kuuntele sitä loppuun. Se ei vetele. Ennen kaikkea vaihda aihetta ja neuvo aivan väärässä asiassa. Osoita, ettet ole kuunnellut tai ainakaan ymmärtänyt pätkääkään.

Toki varmaan parempi olisi vain olla ihan hiljaa ja kuunnella, ja korkeintaan puhua omia mielipiteitä niitä suoraan kysyttäessä. Se on vain aika vaikeaa, kuten yllä olevasta varmaan huomasit. Ei minulta näitäkään neuvoja kukaan kysynyt.

 

— Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: MESTARILLISEN MUISTIN SALAISUUS SEKÄ ANTIIKIN RIVOT JA MIELTÄ HÄIRITSEVÄT MIELIKUVAT,  MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA, MITEN TURMELLA PIINAAVIN HÄÄPERINTEEMME ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Miksi Suomen talouden tulevaisuus riippuu rehellisestä paskapuheesta

— Markus Neuvonen

 

Mitä tekemistä on lipevällä kiipijällä, hääpuheella, onnistuneella innovaation markkinoinnilla ja rahoitushaulla, Marcus Tullius Cicerolla sekä radio-ohjattavalla kumioravalla? Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.

Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.

Kansallisen itsetuntomme rakkaimpia riippakiviä on markkinointi. Mantramainen ratkaisu kansantaloudellisiin ongelmiin on yleensä ”lisää innovaatioita ja parempaa markkinointiosaamista”, hieman samaan tapaan kuin sosiaaliset ongelmat ratkeavat sillä, että ”ihmiset ottavat vain vastuun itsestään”. (Melko helppoa, eikö?) Suomalaiset eivät kuulemma osaa markkinoida, eivät osaamistaan eivätkä osaamisensa tuottamia hienoja vipstaakkeleita tahi härpättimiä.

Tämä on varmasti aivan totta. Se johtuu siitä, että puhetavoiltamme olemme insinöörimäiseen ajatteluun taipuvainen hautajaiskulttuuri. Ja tämä kaikella rakkaudella insinöörejä kohtaan, joita ilman tätäkään tekstiä ei syntyisi! Puhun nyt nimittäin vertauskuvin..

Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta.

Selitän tämän. Tahtoisin yllyttää lukijaa tilaisuuden tullen pieneen antropologiseen kenttäkokeeseen, osallistuvaan havainnointiin pienen fennougriheimomme hääseremonioissa. Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta. Seuraa nimittäin yksityiskohtainen tekninen selostus siitä, mitä tapahtui syntymästä tähän päivään. Häissämme puheet ovat välttämätön paha, jota inhoavat ennakkoon sekä puhujat että yleisö, ikään kuin pakollinen kujanjuoksu joka täytyy ennakkorangaistuksena vain kestää ennen odotetumpia ohjelmanumeroita, kuten booliastiaan hukuttautumista ja puukkotappelua.

Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg hautajaisten sijaan tällä kertaa menossa naimisiin!

Useimmissa muissa puhekulttuureissa tällaisia ruumiinavausraportteja luetaan nimittäin hautajaisissa. Mahdollisimman objektiivisen kuvauksen tapahtuneesta saa, jos edesmennyt ja tämän omaiset ovat insinöörejä, ja tämä on täysin hyväksyttävää. Mutta häissä, joissa tarkoitus on juhlia nuorenparin onnea? (Käy lukemassa täältä, miten turmella tuskainen hääpuheperinne rautaisella otteella — koskettavasti.) Eikä sellaisilla innovaatioita myydä. Tämä tiedettiin jo antiikissa! Roomalaisilla oli oma sanansa tunnetilalle, joita tällaiset puheet herättivät: taedium, pitkästyneisyyden aiheuttama turtuminen.

Meillä on sillä tavalla vinoutunut ja syvään juurtunut käsitys, että kaikki muu kuin yksityiskohtainen tosiasioiden ja tapahtumien kuvaus on “sitä itseään” – paskan puhumista – sillä kovat asiat puhuvat kyllä puolestaan. Eivät puhu. Me puhumme asioidemme puolesta. Ja jos puheistamme puuttuu nykyhetki ja ennen kaikkea tulevaisuus, onko ihme, etteivät insinööritieteemme suurenmoiset ihmeet mene kaupaksi?

Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa

Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa paljon. Tähän ei tarvitse sijoittaa miljoonia veronmaksajien rahaa, se on ihan ilmainen: nimittäin silloin kun ostamme, ostamme tulevaisuutta.

Tämän tiesi jo Cicero. Kun puhumme menneestä, siitä mitä tapahtui ja miten asiat olivat, ihmisen mieli juoksentelee enimmäkseen kysymyksissä ansioista ja syyllisyydestä. Kun puhumme nykyhetkestä, siitä miten asiat ovat juuri nyt, kiinnitämme huomiota tunteisiimme. Siihen, mikä on hyvin, ja mikä huonosti. Asioiden luonteeseen. Mutta kun meidän pitäisi motivoida toimintaa ja saada päätöksiä, on parasta siirtää huomio tulevaisuuteen.

Esimerkkinä toimii hyvin perheriita. Riidat käydään enimmäkseen menneisyydestä puhuen. Niin kauan, kuin keskustelu pyörii ”whodunnit”-akselilla, se ei tule ratkeamaan, vaan on syyllistämällä lyömistä. ”Sinä et ikinä vie roskia! En muista koska viimeksi!” ”Silloinkin vein!” ”Yksi kerta! Aina muuten minä olen vienyt!” Ja niin edelleen.

Ainoa tapa rikkoa tämä alati syvemmälle sukeltava syöksykierre on tuoda keskustelu nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. ”Ei sillä väliä, kuka teki ja mitä. Nyt minusta tuntuu pahalta ja epäoikeudenmukaiselta.” – paljon parempi. Tai ”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?” – samoin. Katsokaa, miten keskustelun painopiste siirtyy ja tulehdus helpottaa, kun menneisyys jätetään rauhaan.

”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?”

Toisin sanoen, haudatkaa kuolleenne älkääkä manatko niitä paikalle. Kalmojen paikka on maan uumenissa. Älkääkä missään nimessä esitelkö niitä vaikkapa potentiaalisille sijoittajille tai asiakkaille, ellei se uskottavuuden nimissä ole tarpeen.

Ulkomaista pääomasijoittajaa kiinnostaa, mitä tapahtuu jos hän työntää kolikkonsa tarjolla olevaan pajatsoon. Pajatso pitää saada näyttämään houkuttelevalta, hullunvarmalta ja uskottavalta tulevaisuudelta sen valossa, mitä hän tietää. Empivä asiakas pitää kävelyttää mielessään tulevaisuuteen, jossa tuotteen omistaminen on parempi kuin nykyhetki ilman sitä. Kun kirjoitat CV:tä ja työhakemusta, tai vaikkapa apurahahakemusta, yrität auttaa potentiaalista työnantajaa tai apurahan myöntäjää arvioimaan, onko näissä papereissa maalailtu tulevaisuus hyvä ja uskottava.

Jopa Aikakoneen mainos lupaa ”fantastisen tulevaisuuden” kokemuksen.

Mutta jos tulevaisuudesta puhuminen on niin hyvä juttu, miksi sitä kutsutaan “paskan puhumiseksi”? Koska sitä ei ole vielä tapahtunut. Ja koska te hyvät ja suoraselkäiset ihmiset olette totuuden rakkaudessanne jättäneet tulevaisuudesta puhumisen petollisten roistojen käsiin. Meidän pitää erotella hyvä retoriikka pahasta retoriikasta, myös tulevasta puhuttaessa.

Hyvää verbaalista lannoitetta on nimittäin sellaisen tulevaisuuden maalaaminen, johon itsekin uskot ja hyvin perustein. Et lupaa valheita, vaikkei kristallipalloa olekaan.

Paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa.

Sen sijaan paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa. Se on syy, miksi roska myy, ja miksi pahimmillaan organisaatioille vahingolliset ihmiset usein etenevät niin helposti yrityksissä ja virastoissa. Lipevä paskanpuhuja pursuaa ideoita, ehdotuksia ja suunnitelmia. Hän saa puheillaan muut elämään ruusuisessa mielikuvitusmaassa – juuri riittävän kauan, että saa seuraavan ylennyksen. Varsinaiset työnsä hän saattaa hyvinkin sössiä, tunaroida tai laiminlyödä täysin.

Tai sitten sinulle myydään mielikuvaa itsestäsi timmin fittinä sporttihirmuna, jonka perään kaikki kuolaavat. Kunhan ostat tällaisen kuntoilulaitteen kotiin. Helppoa kuin synnytys, vain senttiä vaille tonni! Vain kallis laite, jonka laadusta ei ole takeita, ja jonka päivittäinen käyttö tulee edellyttämään sinulta poikkeuksellista tahdonvoimaa. Aivan kuin sängynalus ei olisi jo muutenkin tukossa roinaa, samoin kuin tulevaisuutesi hyviä, mutta epärealistisia aikeita.

Katsokaapa miten tämä toimii politiikassa. Tulevaisuus myy sielläkin, joko pelottelun tai toivekuvien muodossa. Menneestä poraaminen ei vain tuo ääniä, uskokaa nyt jo. Se on tulevaisuus, jonka ihmiset haluavat ostaa.

Puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka.

Jos olet pelastamassa Suomen tulevaisuutta hienoilla innovaatioillasi, tee siis näin: puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka. Anna meille syy kulkea sinne, ja osoita meille tie. Ketään ei kiinnosta tekniset yksityiskohdat siitä, mitä olet tehnyt tähän mennessä – ei, paitsi silloin, kun puhe haiskahtaa liikaa, ja uskottavuutta pitää puntaroida ansioita vasten. Mutta ensin tarvitsemme tulevaisuuden, johon uskoa ja haluta.

Ai niin, ne radio-ohjattavat kumioravat. Eivät varsinaisesti liittyneet aiheeseen mitenkään, mutta voisin kuvitella, että niistä saa ainakin hemmetin paljon kiinnostavamman hääpuheen aikaiseksi kuin nekrologia ennakoimalla.

— Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: P.S., TÄSSÄ ON YKSI MAHDOLLINEN ESIMERKKI, MITEN VOIT TURMELLA ONNISTUNEESTI PIINAAVIMMAN HÄÄPERINTEEMME ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

 

Seuraavat julkaisut 18.6:. Severi Hämäri, ”Roomalaisten rivot ja mieltä häiritsevät mielikuvat sekä mestarillisen muistin salaisuus” ja 25.6.: Markus Neuvonen, ”Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama vinkki!”

VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

 — Markus Neuvonen

 

Törmään kohtuullisen useiin tilanteisiin, joissa joku haluaa voittaa väittelyn. Joskus minut, joskus jonkun toisen. Itsekin syyllistyn siihen, parempaa ymmärrystäni vastaan. Toisinaan minua pyydetään opettamaan, kuinka tämä voittaminen tapahtuu – opetanhan argumentaatiotaitoa ja retoriikkaa. Monesti ei suoraan pyydetä keinoja voittamiseen, vaan vaivihkaan penätään erilaisia niksejä, jotka kummasti vain liittyvät manipulointiin ja kiistattomaan alistamiseen keskustelutilanteissa. Mutta ihmiset ovat yllättävän huonoja peittämään tällaisia piiloagendoja. Sen näkee silmistä, katse terävöityy mikrosekuntien ajaksi, ja sellainen tietty ahneus pilkahtaa hetkeksi silmäkulmassa.

 

Isaac Cruikshank: Debating Society (1795)

Yleensä en voi sanoa heille tätä kovin suoraan tai pehmentelemättä: nämä ihmiset ovat väärässä. Väärässä sen suhteen, mitä väittely on. Ja väärässä sen suhteen, mitä he tosiasiassa haluavat.

Väittelyssä ei nimittäin ole voittoa, ainoastaan häviämisen eri asteita. Paras ja patenttivarmin tapa hävitä väittelyssä on: yritä oikein vimmatusti voittaa. Tämä vaatinee hieman selittämistä.

 Paras ja patenttivarmin tapa hävitä väittelyssä on: yritä oikein vimmatusti voittaa.

Väittelytilanteella ei useimmiten ole mitään tekemistä totuuden tai edes parhaan argumentaation kanssa. 2,3 miljoonaa vuotta evoluutiota sosiaalisena kädellisenä on pitänyt siitä hyvin huolta. Väittelytilanteen puhjetessa aivoillemme on tärkeämpää sosiaalisesta nokkimisjärjestyksestä huolehtiminen kuin asioiden totinen tola. Tästä syystä poliitikot pitävät kovasti väittelemisestä ja “voittamisesta”, varsinkin juuri ennen vaaleja. Väittely on (ainakin aluksi) väkivallaton tapa yrittää piestä toisemme ruotuun. ”Get down, Fido.”

Kun heittäydymme väittelijöiksi, kysymys on yleensä lopulta ärsyyntymisestä. Ärsyynnymme, kun joku dominoi ja haastaa statuksemme. Viestii rinta rottingilla olevansa El Grande Jefe. Ja muiden pitäisi alistua. Se, mitä asia koskee tai mitä sanoja käytetään, on lopulta sivuseikka. Argumentit ja faktat ovat keppihevosia joilla yritämme ratsastaa herruuteen, käsinukkeja mukilointiin ryhtyvien nyrkkien päällä. Väittely puhkeaa. Meitä ärsyttää mimosanherkille sosiaalisille varpaillemme astuminen.

Jos jäämme toistuvasti alakynteen, ärsytys jää päälle ja allergisoituu. Jotkut kehittävät kroonisen väittelyahdistuksen, ja välttelevät väittelytilanteita viimeiseen saakka. Toiset kääntyvät sisäänpäin ja patoavat kiukkunsa. He käyvät väittelyitä mielessään jopa vuosikausia nöyryyttävän tilanteen jälkeen, uudestaan ja uudestaan, hautoen kostoa. Jälkiviisastelun suurten connoisseurien eli ranskalaisten l’esprit d’escalier, porraskäytävän henki, ei ota haihtuakseen. Kolmansista tulee liipasinherkkiä tappelukukkoja. Mikä tahansa on yllyke raivoisalle retaliaatiolle. Neljännet vain alistuvat ja masentuvat. Pahimmillaan kaikkia näitä.

Entä ne sitten, jotka pärjäävät väittelyssä liian hyvin? Me ihmiset humallumme harhaisesta vallan tunteesta helposti. Meistä tulee tahdittomia rechtshaber-änkyröitä, jotka rakastavat vääntää kaikista asioista pöhöttynein käsityksin oman mielipiteemme arvoista. Muuraamme argumentaatiotaidoillamme seinän, jonka läpi järkipuhe ei enää kuulu, koska olemmehan jo oikeassa. Jätämme ärtymystä jalanjälkinämme, missä vain kuljemmekin. Kylvämme ja kastelemme siemeniä, jotka kypsyvät vihaksi. Voitamme ehkä väittelyssä, mutta häviämme elämässä.  Laiha voitto, sanoisin.

Ja tämä on pahin pelkoni argumentaation ja retoriikan opettajana.

Rakastan itämaiselta kuulostavia latteuksia. Siksi sanonkin, että: ”Jotta voittaisit toisen, on sinun voitettava ensin itsesi.” Tämä pätee kumpaankin tilanteeseen.

”Opeta minut olemaan ärsyyntymättä”.

Siksi ”Opeta minut voittamaan väittelyssä” kääntyy nykyään korvissani muotoon ”Opeta minut olemaan ärsyyntymättä”. Tai voittajakompleksin tapauksessa, ”Opeta minulle omanarvontuntoa, joka ei ärsytä muita.”

Kas niin. Väittelyssä ”voittamisen” ensiaskeleet eivät tarkoitakaan oppitunteja sivalluksissa hurmehisena kiiltelevän sanan säilän parissa, vaan itsetutkiskelun.

”Voittaminen” nimittäin on tunne. Joko tunne siitä, että säilytän asemeni muiden silmissä, tai tunne siitä, että kohotan omaa statustani osoittamalla toisille paikkansa. Näistä ensimmäinen on tärkeämpi, eli omanarvontunnon säilyttäminen riippumatta väittelyn “tuloksesta”. Sen voi oppia suoraan kulkematta verbaalisen väkivallan tietä. Ikään kuin siirtämään sosiaaliset varpaansa elegantisti pois tieltä silloin, kun toisilla on aikeet niille tallata. Ennen kuin tätä viileän pään ja lämpimän sydämen taitoa osaa, on turha haaveillakaan pokaalisijoista väittelytaidossa.

Vertaan tilannetta itsepuolustuslajeihin. Monet hakeutuvat kamppailu-urheilun pariin oppiakseen puolustamaan itseään. Tosiasia on, että sellaisessa pisteessä, jossa kamppailutaitoja ylipäänsä tarvitaan, todellinen itsepuolustus on jo epäonnistunut. On päädytty tappeluun, jossa kumpikin osapuoli ottaa osumaa. Tappelussa ei ole todellisia voittajia. Jos satutat itsesi, olet hävinnyt. Jos satutat toista, olet hävinnyt. Ainoa todellinen voitto on hengissä säilyminen. Säilynyt kunniantunto on huono palkkio mustasta silmästä ja irronneesta hampaasta.

Aivan kuten tappelussa, väittelyssä tällaisen kunniantunnon saa suhteellisen helposti, kunhan vain hyökkää mahdollisimman nopeasti ja kovaa jostain sokeasta pisteestä. Kaikki tämä onnistuu ilman pitkälle hioutunutta argumentaatiotaitoa tai retoriikan osaamista, keskittyy vain nöyryyttämään toista. Melko yksinkertainen juttu. Tekee kaikkensa saadakseen toisen näyttämään pelleltä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, eikä haaskaa sekuntiakaan puolustukseen. Ei kaikki, mutta suurin osa tavallisessa väittelyssä esitetystä argumentaatiosta tähtää juuri tähän tarkoitukseen, eikä suinkaan totuuteen.

Valitettavasti “voittajalle” ei ole luvassa laakeriseppelettä ja kunniakierrosta niin tappelussa kuin väittelyssäkään, vaan palkintona ovat loukatut tunteet ja ehkä uusi vihollinen. On saavutettu piste, jossa argumentaatio ja retoriikka – se, mitä varten nämä oppiaineet on ylipäätään kehitetty – ovat jo epäonnistuneet. Aivan kuten tappelun alkaessa itsepuolustus on epäonnistunut.

Aivan kuten tappelun alkaessa itsepuolustus on epäonnistunut.

Nämä puhetaidon opit nimittäin käsittelevät vakuuttamista. Historian merkittävimpiin kuuluvan puhujan Marcus Tullius Ciceron retorinen ihanne oli hyvä ihminen, joka puhuu kauniisti tosia asioita. Ei kuulosta lain siltä henkisen väkivallan työkalupakilta, millä väittelyitä ”voitetaan”. Kun väittely alkaa, vakuuttaminen loppuu. Aniharvoin järki kajastaa väittelyn tiimellyksessä – vain pitkälle harjaantuneet keskustelijat kykenevät väittelemään tavalla, jossa paras argumentti voittaa, ja verbaalis-emotionaalinen läpsimiskilpailu päättyy toisen tai molempien osapuolien vakuuttumiseen tai viisastumiseen. He ovat ammattiurheilijoita, jotka vapaaottelun päätteeksi paiskaavat kättä ja halaavat kiitoksena hyvästä ja reilusta kisasta. Eri peli, eri säännöt: iskut ovat kovia, mutta niihin on totuttu. Ei puremista, ei silmien kaivelua. Ja nakkikioskin röyhistelyihin ei ryhdytä, koska vastuu omien voimien käytöstä tiedetään.

Tästä syystä en varsinaisesti opeta ”voittamaan” väittelyä, vaikka siinä harjoituksia teetänkin. Sillä hyvä argumentoija ja retorikko ei tosiasiassa väittele. Ei, vaikka toinen osapuoli sitä kovasti yrittäisi. Ei, paitsi urheilun ja leikin hengessä, ja tasavertaista vastustajaa kohtaan selkeitä, yhteisiä sääntöjä noudattaen. Taitava retorikko on voittanut statuskamppailun jo ennen kuin se alkaakaan, eli paaluttanut salakavalasti oman asemansa (”ethoksensa”) kyseenalaistamattomalla tavalla. Hän tuntee tanssiaskeleet niin hyvin, että varpaat säilyvät ehjinä kömpelöimmänkin kumppanin kanssa. Näin säilyy järki ja totuus keskustelussa, ja rationaalisella argumentaatiolla on rooli kommunikaatiossa ja erimielisyyksien selvittelyssä. Väittelyn todellinen voittaminen ei tarkoita toisen väittelijän voittamista, vaan koko väittelytilanteen (oma väittelyhalu mukaan lukien) voittamista. Palava halu voittaa on varma tie häviämiseen.

Mitä siis tehdä? Antiikissa elänyt stoalainen filosofi Kryshippos totesi, että “Ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu, jotta hän kuuntelisi enemmän kuin puhuisi.” Sanoista on hyvä ottaa vaarin.

Kun sinut kutsutaan verbaaliseen apinatanssiin, sen sijaan että poimit kasvoille heitetyn hansikkaan tee mielummin näin. Tiedosta, ettei kumpikaan tosiasiassa voi voittaa väittelyä, ja ettei sinun omanarvontuntosi ole tästä tilanteesta kiinni. Et ole, etkä mene rikki, vaikka et pärjäisikään mittelyssä. Ymmärrä, että tilanteessa on lopulta kyse tunteista enemmän kuin asioista. Älä ota toisen tunteita itsellesi, vaan säilytä mielenrauhasi. Keskity kuuntelemaan. Siis todella keskity – mikä on todellinen kysymys? Kysy siis, mielummin kuin vastaa. Ja jos oikein ovela olet ja tähdet sattuvat hymyilemään, voit käyttää tällaista kikkaa: “On minullakin tästä mielipiteitä, osa niistä ihan puhtaasti fiilispohjaisia ja osa tiettyyn pisteeseen perusteltavissa olevia niin kuin sinullakin. Ehkä vähän eri näkökulmasta vain. Mutta mitenköhän tämä juttu oikeasti menee?” Hyvällä tuurilla apinatanssi lakkaa siihen, ja alkaa keskustelu.

Tai kuten japanilainen sananlasku asian niin kauniisti muotoilee: ”On parempi väistää putoava kivi, kuin yrittää ottaa se kiinni.”

— Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: PATEETTISTA, HERRA PRESIDENTTI — ELI MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME TUNTEELLA?, HALUAT SIIS NEUVOA JOTAKUTA? TÄSSÄ MUUTAMA RAUDANLUJA VINKKI, ja  MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA