Loukkaantuminen

ALATYYLI JA TABUKIELI

Trigger-varoitus, osa 2

— Markus Neuvonen

Alatyylissä puhuminen ei retoriikassa suinkaan siis tarkoita, että kiroilisin kuin olisin klingon-kielinen merirosvo synnyttämässä ilman epiduraalia.

Kirjoitussarjan aiemmassa osassa käsittelimme loukkaantumista ja siihen liittyviä leimahduksia eli ”loukkaantumisgateja” – kuinka ne syntyvät ja mitä niissä oikein tapahtuu. (Seuraava verbaalista väkivaltaa käsittelevä osa julkaistaan näillä näkymin 19.8.)

Loukkaantumisgateissa toistuvasti nousee esiin käytetyn kielen ”alatyylisyys” ja sen loukkaavuus. Kyseessä on kielenkäyttötapa, jota ei selvästikään saisi harrastaa. Eihän siitä muuten jaettaisi sapiskaa: äidinkielenopettaja ei komentaisi siitä käytävään häpeämään, eikä päivystävänä dosenttina keikkaa heittävä korkeakirjallisuuden rakastaja pyörittelisi sille niin dramaattisesti silmiään. Vaan mitä tämä halveksittu ”alatyylisyys” ylipäätään on?

Käsittääkseni se on termi, joka on lähtenyt elämään omaa elämäänsä alkuperäisen käyttötarkoituksen ulkopuolella. Kenties selkein luonnehdinta nykymerkitykselle olisi jotain tähän suuntaan: ”Keppihevonen, jolla voidaan mukiloida jotakuta tilanteeseen sopimattomasta puheesta.”

Mies tekee rivon eleen, Godfried Schalcken.

Mies tekee rivon eleen, Godfried Schalcken.

Aina ei ollut näin. Alkuperäinen käyttötapa termille ”alatyyli” oli huomattavasti mielekkäämpi. Alatyyli oli yksi, täysin hyväksyttävä tyylilaji muiden joukossa. (Lue tyylistä lisää Mestaripuhujasta.) Klassisessa retoriikassa eroteltiin usein tyylin kolme tasoa: ornamentaalinen ja juhlava ylätyyli, kollegiaalinen ja puolivirallinen keskityyli, ja arkinen ja suora alatyyli. Ylätyyli soveltui hautajaisiin, virkaanastujaisiin ja muihin seremoniallisiin tilanteisiin, joissa puheet olivat suunniteltuja ja niiden tarkoitus oli herättää yleviä tunteita. Keskityyli oli ammatillisiin ja opetustilanteisiin sopiva tyyli – voit ajatella esimerkiksi vahatauluversioita PowerPoint-presentaatiosta, kun roomalaiset ’stormasivat aikansa innoveissöneitä. Alatyyli oli normaalia, arkista ja pelkistettyä puhetta.

Alatyylissä puhuminen ei retoriikassa suinkaan siis tarkoita, että kiroilisin kuin olisin klingon-kielinen merirosvo synnyttämässä ilman epiduraalia. Puhun ainoastaan suoraan ja pelkistetysti, pehmentämättä ja koristelematta. Tällä tyylillä on itsestään selvä paikkansa, ja retorikolle se on taitolaji aivan kuin kaikki muutkin retoriikan tasot. Alatyyli on suoraa puhetta ihmiseltä ihmiselle.

Tyyli koskee myös aihevalintoja. Ylätyylin aiheet liikkuvat abstraktien ajatusten ja ylevien, hienostuneiden tunteiden ja ihanteiden maaperällä. Keskityylin aiheet ovat tyypillisesti työn, kaupankäynnin tai muista syistä kohteliaan etäisyyden säilyttävien asioiden piirissä. Alatyylin aiheet sen sijaan koskevat elämän välttämättömyyksiä: kaikkea arkista, yksityistä, teeskentelemätöntä ja ruumiillista.


ALATYYLI JA TABUKIELI

Toki kiroilu on alatyylistä. Mutta silti eri asia. ”Alatyylisyydestä” moitittaessa nimittäin kiinnitetään usein huomiota ns. ”tabukieleen”. Nämä usein sekoitetaankin keskenään. Tabukielellä tarkoitetaan mm. kulttuurille ominaisia kiro- ja voimasanoja, jotka tyypillisesti opitaan lapsuudessa toistuvien kieltojen ja vanhempien saamien tunnereaktioiden avulla.

Ajatuskokeena voimme esimerkiksi leikkiä ajatuksella, että sana ”möhkö” kiellettäisiin jostain syystä kokonaiselta sukupolvelta. Sitä ei saisi sanoa, ja lipsauttaminen olisi aikuisille useimmiten noloa. Ja jos lapset päästäisivät sen suustaan, niin järkyttyneet aikuiset komentaisivat saman tien saippuaa suuhun ja jäähypenkille. Sanalle kehittyisi ennen pitkää kiertoilmaisuja ja naamiointeja, ja pahan paikan tullen ihmiset sen kajauttaisivat ilmoille. Ulkopuoliset tietenkin pyörittelisivät silmiään, kun eivät tajuaisi, mitä pahaa sanassa muka on. Mutta juuri sillä tavalla mielivaltaista tabukieli on.

Etymologisesti esimerkiksi sana ”paska” ei ole ollut ns. ruma sana vaan ainoastaan vanhakantainen ilmaus ulosteelle. Tabusanaksi se on päätynyt rahvaanomaisuutensa takia, ja yläluokka on mahdollisesti 1800-luvulla ryhtynyt keksimään sille tästä syystä salonkikelpoisia kiertoilmauksia. Toisilla sanoilla on aiemmin ajateltu olleen taikavoimia, kuten ”vitulla”, minkä takia sen sanomista on varottu – hieman samaan tapaan kuin sanoja ”jumala” tai ”saatana”. Alkuperäiset syyt ovat hämärtyneet, mutta sanoihin liittyvät tunnereaktiot ovat pysyneet.

Uusia tabuilmaisuja syntyy kaiken aikaa, reaktiona aikamme arvoille. Esimerkiksi monet nykyään rasistiset ja seksistiset ilmaukset ovat muuttuneet sinänsä viattomista ilmauksista tabusanoiksi, koska niihin on joko liitetty halveksuntaa tai ne on tulkittu sellaisina. Ironisesti niiden tunnelataus on käyttökiellon takia muuttunut ainoastaan jyrkemmäksi ja entistä loukkaavammaksi.

Tabukielellä on oma paikkansa ajattelumme ekosysteemissä. Tabusana esimerkiksi helpottaa kipua, ja antaa voimakkaille, vaikeasti hallittaville tunteille tavan purkautua muuten kuin esimerkiksi väkivaltana. Viestinnällisesti ne nostavat puheen tunnelatausta tuntuvasti: esim. ”tosi hyvä” ei ole ihan yhtä hyvä kuin ”helvetin hyvä”.

Voimakkaat tunteet ovat kuitenkin varattu yleensä intiimeihin tilanteisiin, minkä takia tyylin kanssa täytyy olla tarkkana. Kun joku ojentaa minua ”alatyylisestä ilmauksesta” (ei ojenna, kiroilen niin harvakseltaan), kyseessä on ennen kaikkea syytös tyylirikoksesta: noin voimakas ilmaus ei sovi tähän tilanteeseen tai tähän suhteeseen.

Mutta ellemme kuulu viktoriaaniseen yläluokkaan tai koe olevamme henkilöhahmoja Jane Austenin kirjoissa, alatyyli ei ole ”kiellettyä” puhetta. Se vain kuuluu yksityisiin tilanteisiin ja läheisiin suhteisiin. Toisin sanoen suhteisiin, joissa voi luottaa, ettei kuulija loukkaannu suorasta puheesta. Ellei tarkoitus ole vartavasten loukata tai järkyttää.

Järkyttäminen alatyylisellä tabukielellä voi olla jopa mainio tehokeino, kuten esimerkiksi U. Kekkosen tokaisu ”Saatanan tunarit!”, A. Stubbin ”Vittu mitä paskaa!”, tai P. Väyrysen retorinen kysymys ”Voiko vitutukseen kuolla?” osoittavat. Ne eivät jätä mitään arvailujen varaan, vaan ovat vilpitöntä puhetta. Tai esimerkkinä alatyylisistä aihepiireistä: jos kesken ylevän, abstraktin kasvatusfilosofisen esitelmän sukeltaa hetkellisesti univelan, vaipanvaihtovuoroista käytyjen perheriitojen ja korvatulehdusten maailmaan, tulee luoneeksi tehokkaan kontrastin. Hiiteen alatyylin paheksunta.


TÖRKYPUHEEN JA SOLVAAMISEN JALO TAITO

Alatyyli nostetaan usein esiin solvaamisen yhteydessä. Mutta solvata voi monella muullakin tavalla. Alatyylissä tapahtuva solvaaminen nojaa suoraan puheeseen metaforien, ironian tai sanaleikkien sijaan, ja solvauksissa käytettyjen teemojen suhteen niin sanotusti ”sukeltaa etelään”. Mutta on eroja, tehdäänkö tämä hyvin vai huonosti.

Eräs retoriikkaan liittyvä huolenaiheeni kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa käsitellyn loukkaantumisgaten tiimoilta nimittäin oli puhtaan älyttömyyden lisäksi käytetyn alatyylin täydellinen luokattomuus, mielikuvituksettomuus ja tyylittömyys. Esimerkiksi blogaajaa solvattiin kuluneilla ja mauttomilla ”väärän seksuaalisuuden” teemoilla: huorittelua, spekulaatioita sukupuolisuuntauksesta ja niin edelleen. Sen lisäksi, että kommentointi oli kaikista muistakin syistä tuomittavaa, se oli myös väsyttävän tylsää.

Blogaajaa solvattiin kuluneilla ja mauttomilla ”väärän seksuaalisuuden” teemoilla: huorittelua, spekulaatioita sukupuolisuuntauksesta ja niin edelleen. Sen lisäksi, että kommentointi oli kaikista muistakin syistä tuomittavaa, se oli myös väsyttävän tylsää.

Aikuiset ihmiset, ettekö te tämän parempaan solvaamiseen pysty? Jos olisin äidinkielenopettajanne, olisin syvästi pettynyt. Ette ehkä pääsisi luokaltani. Ja olkoon tämä nyt myös kriittisenä huomautuksena äidinkielenopettajille: lopettakaa leikkimästä hienoa lyyliä, opettakaa lapsille alatyyliä. Kaikki voittaa.

Solvaaminen nimittäin vaatii tyyliä ja retorista ketteryyttä. Kunnon solvaus ei esimerkiksi kohdistu mielikuvitusolentoon, toisin kuin usein nettikommenteissa. Kunnon solvaus loukkaa siksi, että se on totta. Jos haluaa solvata jotakuta, pitää nähdä vaivaa sen eteen, että ymmärtää ketä solvaa ja mistä. Aito solvaus ei jätä pakopaikkaa eikä anna armoa. Se ei loukkaa kunniaa valheella, vaan totuudella.

Solvauksen keksimisessä on myös oma taiteellinen tai runollinen ulottuvuutensa, ja tämän laiminlyönti on lähes rikollista. Hyvä solvaus vaatii solvaajalta kärsivällisyyttä maistella erilaisia tapoja ilmaista haluamansa asia, leikkiä vaihtoehdoilla, etsiä sopivia vertaus- ja mielikuvia ja löytää juuri oikeat sanat naulaamaan nuo saastaiset ja myrkylliset teesit oveen – kuin alatyylisen solvauksen suurmestari Martti Luther ikään.

Viestintäammattilaisena kyseinen bloggari ei näin tehnyt ja hyvä niin, mutta ajatellaan, että itse olisin tuon loukatun feministiblogistin asemessa. Vaikken itsekään näin tekisi ja aivan samasta syystä kuin hänkin, jostain mieleni oikusta haluaisin kuitenkin solvata takaisin näitä nimimerkkinsä suojista vikiseviä koprolalistikkoja. Alleviivattakoon, etten itse tekisi näin, se olisi aivan liian armeliasta niin huonosta käytöksestä. Enkä suosittele ketään muutakaan lähtemään tähän leikkiin, koska siinä polttaa nopeasti poloiset sormensa. Parempi on olla reagoimatta ollenkaan. (Katso vaikka kirjoitukseni ”Voittaminen: Luusereiden hommaa?”)

Mutta ajatuskokeena: jos niin tekisin, mitä vaihtoehtoja minulla esimerkiksi olisi? Vaikka näin:

Ensin minun pitäisi ymmärtää, ketä solvaan. Kommenteista voi nimittäin päätellä paljon, esimerkiksi sen, että kyseessä ei ole hirvittävän oppinut sakki. Kirjoitusvirheitä ja vähäjärkisiä kommentteja, ja kuvitelmia, että lukija ei huomaa yhden kommentoijan kirjoittavan usean eri nimimerkin takaa tai esittävän eri sukupuolta. Nämä voisi nähdä IP-osoitteistakin, mutta voi päätellä kielenkäyttötavoistakin. Tämä olisi täydellisen pilkattava ominaisuus, mikäli he osoittaisivat sen takia pienintäkään huonoudentunteeksi tunnistettavaa. Mikä on liikaa toki oletettu.

Myös voi havaita, että seksuaalisuus on heille tärkeä teema, ja ennen kaikkea oma maskuliininen identiteetti, joka pitää jollain tapaa tuoda esiin. Se kertoo epävarmuudesta, johon voi iskeä julmastikin. Samoin se, että he julkisesti esittelevät omia kuvitelmiaan antaa paljon mainioita aihioita. Uhkailut ja pelottelu? Täydellistä ainesta solvaamiselle.

Tarvitsisin myös tavoitteen solvaukselle: mitä haluan saada aikaan? Samoin on tarpeen miettiä, kuka solvauksen yleisö on, ja mikä sitä mahdollisesti liikuttaa. Tahdonko esimerkiksi tehdä kommentoijan naurunalaiseksi muiden silmissä? Vai tahdonko ”antaa opetuksen” aidosti loukkaamalla, tai kenties kasvatuksellisesti muuttaa kommentoijan toimintaa ja asenteita? Kun minulla on jokin käsitys näistä, olen aseistettu.

Esimerkiksi kolumnisti Virpi Salmen popularisoima ”hiekkaa esinahan alla” -vastapallo on oikeansuuntainen, muttei kovin näppärä tapa palauttaa ei-toivottu kohteliaisuus. Se ymmärtää kohteensa ja pelin luonteen väärin. Kuittauksen lukee ”ite oot ku sanot”-tyyppisenä puolustuspuheenvuorona, ja sellainen ei pelaa hommaa maaliin. Puolustautuminen ei nimittäin kuulu tähän peliin alkuunkaan. Solvauksen palauttaminen on puhdasta hyökkäystä.

Ajatellaan nyt, että tavoitteenani olisi ainoastaan palauttaa kyseinen solvaus. Kiukuttaisi, ja haluaisin vain näpäyttää takaisin. Salmen kuittaus on siinä hyvä, että se säilyttää pelikentän: sukuelimiin liittyvän tuskan, joka jostain syystä motivoi vääriin (”huumorintajuttomiin”) mielipiteisiin. Mutta pelkkä käännös ”itelläs on” ei riitä. Solvausten vaihtamiseen kuuluu, että on nostettava panoksia joka kierroksella, tai muuten joutuu puolustamaan – eli häviää.

Koska kyse kommenteissa on ns. sukupuolisen dominanssin osoittamisesta (viesti on tavallaan ”älä tyttö käy isottelemaan”), sopivin kohde tähdätä rangaistuslaukaus on maskuliininen itsetunto. On lukuisia tapoja tehdä tämä. Voi joko itse keksiä oman viritelmän, tai jos laiskottaa, voi ammentaa lukuisista kulttuurimme tarjoamista topoksista eli bulkkiteemoista, joita ns. kuohitsemiseen eli emaskulointiin käytetään.

Pois pelistä on kuitenkin yleisimmät, kuten mm. homottelu tai tytöttely: feministinä bloggari ei voi tarttua näihin, ellei keksi jotain ironista tapaa käyttää niitä. Seksuaalinen kyvyttömyys sen sijaan on melko turvallinen valinta, tai jollain tapaa ryönäkommentaattoreita motivoivat naurunalaiset kiihottumisen aiheet. Tällöin on tarkoitus katsoa, kuinka hyvin he pystyvät pelaamaan loppuun itse aloittamansa leikin.

Vastasolvausta laadittaessa kyse on mielikuvan maalaamisesta, eli samasta, mitä kommentin esittäjät itse tekevät. Mielikuvan ei tarvitse olla välttämättä hauska, mutta jos se tekee kohteensa naurunalaiseksi, sen parempi. Mielikuvan pitää kuitenkin olla vivahteikkaampi, yksityiskohtaisempi, järkyttävämpi ja solvaavampi kuin häirikön itsensä esittämä.

Nopeasti kyhättynä esimerkkinä, voisin esimerkiksi jatkaa vielä kohtuullisen kiltisti hiekkateemasta: ”Noin sydämestä voi puhua vain mies, joka on mennyt oikeasti nussimaan hiekkalaatikkoa. Sairasta. Iso mies karvainen, finninen takapuoli pystyssä nylkyttämässä. Ja vielä lasten muumi-ämpäreiden ja keltaisten lelukaivinkoneiden keskellä. Oliko peräti omien ipanoiden hiekkis? Vai oletko enemmän kissanhiekan perään? Tekisi mieli soittaa poliisit.”

Kysymys on vain siitä, kuinka syvälle saastaan haluaa sukeltaa, koska pohjaa ei ole. Ja myös, kuinka hyvin lopulta itse haluaa opetella ymmärtämään solvauksen kohteen motiiveja – tässä tapauksessa misogyniaa ja sen pohjalla olevaa psykologiaa.

Säälimätön verbaalikko tekisi tällaisessa tilanteessa pahaa jälkeä juuri siksi, että on valmis ymmärtämään solvaajaa – ei auttaakseen, vaan satuttaakseen tätä. Esimerkiksi vastaamalla huoritteluun luomalla elävän, yksityiskohtaisen ja jopa riipivää myötätuntoa herättävän kuvan, jossa huorittelijat ovat yksinäisiä, säälittäviä miehiä, jotka eivät onnistu saamaan läheisyyttä edes maksamalla. Että huorittelu kumpuaa juuri tästä katkeruudesta: edes raha ei auta, jopa prostituoidut torjuvat tämän säälittävän, yksinäisen miehen. Pyrkimys on tällöin osoittaa, että huorittelu ei sinänsä loukkaa, vaan saa ainoastaan syvästi surulliseksi huorittelijan puolesta, ja kutsua kaikki muutkin ”ymmärtämään” huorittelijaa tämän päivänselvässä ahdingossa. Jos sen onnistuu tekemään vielä tavalla, joka pakottaa huorittelijan jotenkin kiistämään asian tai puolustelemaan, aina parempi. Silloin peli on totisesti menetetty.

Raivoisa haistattelu ei ikinä saisi samaa tuhoa aikaiseksi. Haistattelu on tällaisissa tilanteissa vallan luovuttamista juuri niille, jotka sitä yrittävät saadakin. Empatia on retorikon tärkein väline, ja se vaatii kykyä olla provosoitumatta ja joskus tuijottaa inhimillisen saostuskaivon koko syvyyteen. Kenties juuri alatyylisten loukkausten vaihto osoittaa, miten vaarallinen asia empatia on: se kertoo meille, mihin muita sattuu – sekä hyvässä että pahassa.


ALATYYLISEN HUUMORIN SIETÄMÄTÖN KEVEYS

Vaikka tähän saakka olenkin puhunut enimmäkseen solvaamisesta, loukkaantumisesta ja törkykielisyydestä, itse loukkaantumisen aihe on jäänyt käsittelemättä: sopimaton huumori. Loukkaantumisgaten keskiössä on kerta toisensa jälkeen leikki tabuaiheilla, sopimattomilla teemoilla, rumilla sanoilla ynnä muilla tulitikuilla, joka lähti käsistä ja poltti talon.

Useimmat meistä havahtuvat jossain elämänsä pisteessä siihen, että ylä- ja keskityylin huumori ei naurata yhtä paljon. Jos ollenkaan. Syy on se, että nauru on (ainakin Daniel Dennettin ja kumppaneiden mukaan) pitkälti varomekanismi aiheettomalle uhkareaktiolle. Kutiamme sellaisista paikoista pahiten, joissa on eniten kipuhermoja, ja nauru on tapa pysäyttää meitä reagoimasta väkivaltaisesti herkkiin osiimme kohdistuvaan häirintään. Aivomme kaappaavat hätäsignaalin ja viestivät naurulla autonomiselle hermostollemme: älä lyö, tämä on vaaratonta.

Sama tapahtuu verbaalisenkin huumorin kohdalla. Nauramme makeimmin yllätyksille, solvauksille ja uhkaavina koetuille tabuaiheille – mutta vain, jos koemme tilanteen turvallisena. Esimerkiksi stand-up -koomikot usein solvaavat yleisöään mitä hirveimmillä tavoilla, ja yleisö nauraa: he osaavat odottaa solvauksia ja päälleen syydettyjä törkeyksiä. Samat törkeydet siirrettynä kahta tuntia myöhemmin nakkikioskijonoon, ja äsken makeasti nauranut sikaniska hautookin jo murhaa.

Alatyylin huumorille nyrpistely on toki yleistä. Mutta onko se myös tekopyhää hienostelua ja pikkuporvarillista pyrkyröintiä tai jopa suoranainen osoitus todellisen sivistyksen puutteesta? Alatyylin huumoria on nimittäin vaikea arvostaa, jos ei ole lukenut maailmanhistorian suuria klassikoita tarpeeksi, kuten Aristofaneen näytelmiä, Rabelais’n tai Boccaccion iloitteluita, tai Erasmus Rotterdamilaisen syvän filosofista Tyhmyyden Ylistystä. Erasmuksen ajatuksia mukaillen voisi todeta, että ihminen, joka ei millään kykene nauramaan pieruhuumorille, on lopullisesti menettänyt hilpeytensä.

Jotta osaisi arvostaa oikein alatyyliä erityisesti tyylinä eli omana taiteenlajinaan, pieni poikkeama mainittuihin klassikkoihin on mitä suositeltavinta ajanvietettä. Alatyylin retoriikka kukoistaa myös suomalaisessa opiskelijakulttuurissa, joskin hieman paradoksaalisesti. Mielestäni on ironista, että humanistit, jotka muutoin paistattelevat kielellis-kulttuurisessa omanarvontunnossa, eivät jostain syystä ilkene samaan verbaaliseen ilotulitukseen kuin teekkarit, joiden vappulehdet ovat yhtä alatyylisen retoriikan riemujuhlaa.

Alatyylin kieltäminen ja sensurointi on monella tapaa julkea ajatus- ja kasvatusrikos. Se jättää meidät oman onnemme nojaan suoraan puhumisen ja suoraan ajattelemisen suhteen. Siksi äidinkielenopetukseen kuuluisikin sisällyttää terve arvostus alatyyliä ja sen verbaalista rikkautta ja vivahteikkuutta kohtaan.

Kasvatusrikoksen vakavuutta pahentaa se, että alatyyliä käytetään juuri usein verbaaliseen dominointiin, kuten loukkaantumisgatejen yhteydessä nähdään. Ihminen, jolla ei ole riittävää kompetenssia alatyylissä, on avuton haistattelun edessä. Siteeraanko Leinoa vai Dostojevskiä panettelijoille?

Eräs kätevä alatyylin harjoite löytyy muun muassa afroamerikkalaisten lasten parista, ja sitä kutsutaan ns. ’yo momma’-leikiksi. Äiti on tärkeä hahmo afroamerikkalaisille lapsille, ja pelissä kumpikin vuorotellen solvaa toisen äitiä: ”Yo momma so ugly, when she goes out she needs to wear a paper bag over her head fo’ not giving normal folks a heart attack!”, johon toinen vastaa ”Oh yea? Well yo momma so ugly she’d pass as a natural disaster, and when she goes out they have to call in the National Guard to save everyone.” Ja niin edelleen. Harjoitus opettaa lapsia sekä verbaalisessa ketteryydessä ja sanailun iloissa että siedättää törkeyksiin. Tuiki tarpeellisia taitoja kumpikin.

Tällaista harjoitusta voi muokata monella tapaa. Äidit voidaan jättää kokonaan rauhaan, ja valita mitä tahansa muita teemoja. Eikä tarvitse edes solvata. Satakaksikymmentä erilaista ilmausta ruuansulatuskanavan liikehdinnälle? Turha on murehtia suomen kielen tulevaisuudesta enää sen jälkeen.


ITSESENSUURIN VAARAT

Julkinen loukkaantuminen alatyylisyyksistä esimerkiksi korrektiuden nimissä ei siivoa pois väärinajattelua, ainoastaan maton alle. Esimerkiksi Neuvostoliitossa poliittisesti epäkorrekti ajattelu muutti nopeasti yksityisiin tiloihin sekä kiertoilmausten ja ironisten käyttötapojen pariin, joista on vain vaikeampaa narauttaa.

Samanlaisia ilmiöitä on havaittavissa meilläkin sitä mukaa, kun poliittisesti korrektia kielenkäyttöä on ryhdytty valvomaan ja jakamaan siitä häpeärangaistuksia. Puhutaan ns. ”koirapillikielestä”, eli rasistisista, seksistisistä ja muutenkin halventavista alatyylin merkityksistä, jotka sanoina kuulostavat salonkikelpoiselta puheelta, mutta kielipeliin vihkiytyneiden korviin ovat juuri niin rasvaista ryönää kuin kuvitella saattaa. Esimerkiksi sana ”moniosaaja” sai jo kauan sitten rasistisen merkityksen ns. ”maahanmuuttokriittisessä” kielessä.

Eivätkä nämä unelmiensa 1950-lukua puolustavat viiksimiehet ole missään nimessä ainoita koirapillikielen käyttäjiä. Loukkaantumisgaten yhteydessä havainnoin, miten ”tytöttelyskandaalia” käsitelleen televisioesiintymisen jälkipyykkiä puidessa eturivin feministit käyttivät sanaa ”ukko” tavalla, joka edustaa hienosti koirapillikieltä: ”ukot” sitä, ”ukot” tätä, miksi pelkkiä ”ukkoja” kaikkialla sössimässä, ”ukoista” ei ole mihinkään. Sana itse on melko neutraali, mutta sen konnotaatiot kantavat halveksuntaa, väheksyntää ja mitätöintiä sukupuolistereotypian perusteella. Jos asiasta olisi huomauttanut (joskus olenkin), olisi ehkä saanut vastaukseksi ”No se nyt vain on sellaista vitsailua!”, tai kenties perustelut, miksi nämä kyseiset ihmiset ansaitsevatkin tulla halveksutuiksi. Oudolla tavalla tuttuja reagointitapoja kummatkin.

Tutkimusten mukaan halu sievistellä ja kierrellä, ja pelko sanoa asioita suoraan ja kaunistelematta vääristää helposti kommunikaatiota, ja on usein syynä vakavissa päätöstilanteissa tapahtuviin virheisiin. Mitä vakavammista asioista on kyse ja mitä suuremmiksi riskit kasvavat, sitä tarpeellisempaa taitava alatyylin ilmaisu on.


Ja vaikka olenkin yllä käsitellyt tabukieltä, solvaamista ja infantiilia huumoria, jotka kaikki ovat alatyylissä vapaata riistaa, olen tehnyt sen vain tehdäkseni eron niiden ja itse alatyylin välillä. Koska alatyyli ei tarkoita mitään muuta kuin pelkistettyä puhetta. Klassisessa retoriikassa alatyyliä määritti nämä kolme yksinkertaista hyvettä: selkeys, lyhyys ja vilpittömyys. Siksi kehotankin vastaamaan seuraavaan syytökseen ”alatyylin” käytöstä esimerkiksi näin: ”Anteeksi, puhuin siis ilmeisesti liian ymmärrettävästi, selvästi ja teeskentelemättä. Yritän korjata asian pikimmiten ja muuttaa puhetyylini pitkäveteisemmäksi, sekavammaksi ja teennäisemmäksi.”

Me yksinkertaisesti ymmärrämme alatyyliä – eli selkokieltä – kaikista parhaiten. Voisi sanoa, että se on todellinen äidinkielemme. Älkäämme väheksykö sitä.

Markus Neuvonen on konsultti, valmentaja, filosofian ja retoriikan opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hänen esikoisteoksensa Päätä viisaasti ilmestyi syksyllä 2014 Talentumin kustantamana. Neuvonen valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Oletko kiinnostunut osallistumaan Puhujakouluun? Lue täältä lisää.

Mainokset

Loukkaantumisesta ja loukkaamisesta

Trigger-varoitus * osa 1

Markus Neuvonen

Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa kolmiosaista Mestaripuhuja-blogin kesäsarjaa, joka käsittelee alatyyliä, loukkaantumista sekä verbaalista väkivaltaa. 

*) ”Trigger warning” on internetissä yleistynyt tapa ilmaista, että kirjoitus, kuva tai video sisältää jotain jonka voi kuvitella aiheuttavan vakavan henkisen reaktion herkälle tai trauman kokeneelle ihmiselle. Ilmaisua käytetään nykyään kuitenkin enimmäkseen kumileimasimena, jolla kirjoittaja voi luulotella siirtävänsä vastuun tekstin loukkaavuudesta lukijalleen. (toim huom).

Usein ajattelen, että meillä nykyihmisillä on aivan erityisellä tavalla vaikeaa. En tietenkään tahdo tulla väärinymmärretyksi näin sanoessani, en todellakaan haikaile korkean lapsikuolleisuuden, lukutaidottomuuden ja kulkutautien unohduksen kultaamaan menneisyyteen. En edes kaipaa villieläinten syömäksi joutumista, puhumattakaan liikenneturvallisuuden puutteesta.

Tarkoitan ainoastaan sitä, että edes aamukahveja ei saa nautittua rauhassa ilman, että joku lukuisista mattiapusista ym. intellektuelleista trollaa julkisesti kaikkea edustamaani päivälehden etusivulla. Puhumattakaan siitä, kun tuottavaa työtä vältellessäni avaan internetselaimen: eipä siinä kauaa mene, kun jotain kuraa sataa silmilleni.

Kunpa vika olisikin yksin minun. Olemme koko sivilisaatio yhdessä liemessä. Suuria lupauksia antaneen tiedon valtatien eli internetin ja sosiaalisen median varsin huomiota herättäväksi piirteeksi on vuosien saatossa muodostunut loukkaaminen ja loukkaantuminen, samoin kuin keskustelu siitä kenellä on oikeus loukkaantua ja kenellä ei; eli siitä, mikä on niin sanotusti “oikeasti” loukkaavaa. Ja tällaiset keskustelut vavisuttavat valtakuntia kuin hurrikaani.

Suuria lupauksia antaneen tiedon valtatien eli internetin ja sosiaalisen median varsin huomiota herättäväksi piirteeksi on vuosien saatossa muodostunut loukkaaminen ja loukkaantuminen, samoin kuin keskustelu siitä kenellä on oikeus loukkaantua ja kenellä ei; eli siitä, mikä on niin sanotusti “oikeasti” loukkaavaa.

Loukkaantumismyrskyjen silmästä löytyy sinänsä hyvin perinteisiä sukupäivällisillä kiellettyjä keskustelunaiheita: uskonto, politiikka, sukupuoli ja seksuaalisuus, etniset suhteet ja niin edelleen. Suomen leudossa keskusteluilmastossa tämä loukkaantuminen on toki ollut vielä melko kesyä – verrattuna esimerkiksi USA:han. Tosin täälläkin on oikeusistuimen palveluksiin myös tartuttu.

Koska sosiaalisen median aikakaudella vallitsee kireä ja ylisäädelty nimeämispolitiikka, joudun valitettavasti nimeämään ilmiön #loukkaantumisgate:ksi. Sen verran ”rikollista” minusta tietty löytyy, että jätän ns. ”hashtagin” eli #-merkin pois. Siitäs saitte, sensuuriviranomaiset.

Retoriikan kannalta ilmiö on kiinnostava siksi, että loukkaantumisgateen liittyy lähes aina niin kutsuttu ”alatyylin” retoriikka ja poliittisesti epäkorrekti kieli, sekä sydänverestä värjäytyvät taistelukentät missä ikinä ne leimahtavatkaan. Eikä kyseessä ole missään nimessä leikin asia: niihin usein sisältyy joko mahdollinen tai toteutunut väkivallan uhka. Ja onhan näitä ollutkin. Maailman mielenrauhaan ovat kajonneet ”alatyyliset” pilapiirrokset uskonnollisista hahmoista, mielipiteet siitä miten naisia tulisi esittää tai olla esittämättä videopeleissä, ja jopa tähtitieteilijän vaatevalinnat luotaimen laukaisutilanteessa.

Retoriikan kannalta ilmiö on kiinnostava siksi, että loukkaantumisgateen liittyy lähes aina niin kutsuttu ”alatyylin” retoriikka ja poliittisesti epäkorrekti kieli, sekä sydänverestä värjäytyvät taistelukentät missä ikinä ne leimahtavatkaan. Eikä kyseessä ole missään nimessä leikin asia: niihin usein sisältyy joko mahdollinen tai toteutunut väkivallan uhka.

Viimeisin loukkaantumisgate, johon itse törmäsin liittyi vaihteeksi sukupuoleen. Melko samanaikaisesti tapahtui joitain väljästi samaan aihepiiriin liittyvää tapahtumaa. Pari silmiinpistänyttä esimerkkiä:

1. Juomavalmistaja julkaisi somessa kuvan balleriinaasuun kuvakäsitellystä miesjääkiekkoilijasta ja ”tytötteli” joukkuetta. Feministiksi ilmoittautunut bloggari kommentoi, että ”tyttö” ei ole haukkumasana, ja kuva poistettiin. Seuraavana aamuna bloggarin Twitter-tili oli täynnä alatyyliseksi luokiteltavia solvauksia, jossa nimenomaan ’feminismi’ oli se tuohtumuksen aihe. Huvittavana ironiana mainittakoon, että nämä internetin anonyymit donquixotet syyttivät bloginpitäjää aiheettomasta loukkaantumisesta.

2. Kokenut, uskonnollisella moralismilla paatostellut mieskansanedustaja oli lähetellyt eroottisesti suoraviivaisia alatyylisiä viestejä itseään nuoremmille naisille vongatakseen näiltä seksiä. Viestit vuotivat julkisuuteen, ja internet-Suomi pillastui.

Kuten yleensä, tähänkin loukkaantumisgateen sisältyy lukuisia julkisia ja yksityisiä puheenvuoroja siitä, kuka saa ja kuka ei saa loukkaantua, ja mistä. “Pahiksen” roolissa olivat vuoroin milloin syrjäseutujen kaljaa kittaavat viiksimiehet, milloin herkkähipiäiset tai tahallaan loukkaantuvat feministit. Ja kuten tavallista, jokainen vuorollaan oli ottamassa kantaa mistä ns. ”oikeasti” oli kysymys: suuresta rakenteellisesta epäkohdasta, vääristä tunteista, yksittäistapauksesta ja poikkeuksesta, tai itse Äiti Luonnon luomasta suuresta asioiden järjestyksestä, josta puheenvuoron pitäjällä on jonkinlaista esoteerista ymmärrystä joka kaikilta muilta puuttuu.


LOUKKAANTUMISGATEN ANATOMIA: KUKA LOUKKAANTUU JA MISTÄ?

Loukkaantumisgatet eivät synny tyhjästä. Ne saattavat toki leimahtaa itsestään, mutta jotta ne paisuisivat täysiin mittoihinsa, ne tarvitsevat hieman työntöapua – tai ehkä tarkemmin ”sisäänheittäjiä”, kuten viktoriaanisen aikakauden lontoolaisessa kauhukabineteissa. ”Step right in, ladies and gentlemen! Shock and horror, abominations of nature and perversions of all sorts for you to see! Only shilling for a shudder!”

Arcimboldo_Fuego

Giuseppe Arcimboldo: Tuli, 1566.

Tärkein osa loukkaantumisgatea on nimittäin aktiivisesti osallistuva yleisö. Sellaisen aikaansaaminen on raudanlujien ammattilaisten puuhaa. Esimerkiksi mediataloilla on taloudellisesti tiukkaa, joten ne pyrkivät raapimaan roposia mistä ikinä saavatkaan. Kytemäisillään oleva loukkaantumisgate on niille kuin mannaa taivaalta. Jokainen klikkaus tuo mainostuloja, ja yhden uuden loukkaantujan ja hämmentäjän mukaan soppaan tekemään lisäklikkauksia tuovan bloggauksen, tweetin tai Facebook-postauksen aiheesta.

Aktiivisen yleisön lisäksi tarvitaan Sääntö jota on rikottu. Säännön ei tarvitse olla oikea kuten esimerkiksi laki, vaan ainoastaan näyttää sellaiselta. Yksinkertaisimmillaan kyse on poikkeama oletetusta käsikirjoituksesta: joku ei käyttäytynyt kuten piti.

Sääntö ilman valvojaa on tietenkin absurdi. Tarvitaan siis Poliisi puhaltamaan pilliin, että jokin julma rikos on tapahtunut. Mikäli kyseessä on jonkun muun silmissä erityisen epämääräinen tai mielivaltainen sääntö, aina parempi. Silloin joku muu pääsee omasta puolestaan loukkaantumaan: ensimmäinen kun näyttää pakottavan omia sääntöjään muille (eli rikkoo sääntöä ”ei saa kertoa mulle mitä mä saan tehdä ja mitä en”).

Asiaa voisi suhteuttaa esimerkiksi tällaisella biologisvivahteisella jatkumolla: myrkytys – allergia – luulosairaus.

Myrkytysreaktio voi tapahtua kenelle tahansa; hieman samaan tapaan jotkut asiat loukkaavat melko riippumatta siitä, kuka on kohteena. Tällöin kyseessä on aidosti loukkaava asia. On käytetty väkivaltaista kieltä ja loukkaantuminen on täysin odotettava seuraus. Tietty paikallisin vivahtein: ns. vitsailusuhteet esim. miesten välillä voivat olla hyvinkin alatyylisellä tavalla loukkaavia ilman, että kukaan oikeasti loukkaantuu. Hieman samaan tapaan kuin ihminen voi vähitellen totuttaa itsensä syanidille, joissain äijäkulttuureissa äijät “vittuilevat” toisilleen. Tämä toki tapahtuu tarkasti säädeltyjen normien ja valtahierarkioiden mukaan, ja niistä poikkeaminen johtaa julmaan rangaistukseen.

Allerginen reaktio tapahtuu, jos henkilö on erityisen herkistynyt jollekin vieraalle aineelle. Esimerkiksi joutuessaan itse kohtaamaan seksismiä, rasismia, ulkonäköön kohdistuvaa arvostelua yms. kaltoinkohtelua jonkun ominaisuutensa takia, ihminen saattaa yliherkistyä sille. Tällaisissa tilanteissa vastuukysymykset alkavat jo hämärtyä: mikä on kuulijan vastuulla, mitä puhujan olisi pitänyt tietää? Onko liioittelua vai itsestäänselvää, että julkisiin puheenvuoroihin pitää laittaa lappu ”Trigger-varoitus: sisältää maapähkinää, vehnägluteenia sekä seksististä vähättelyä”?

Juuri allergiset reaktiot kommunikaatioon ovat yleensä syypäitä loukkaantumisgate-ilmiöön. Ne pääsevät riehaantumaan siksi, ettei ihmisillä ole pääsääntöisesti kykyä viedä keskustelua sille filosofiselle tasolle, jolla ongelma sijaitsee.

Luulosairaus on puolestaan oma lukunsa. Aivan, kuten ihmiset saavat kamalia oireita tietäessään, että ateria on ollut mikroaaltouunissa tai naapurin WiFi on taas päällä, jotkut ihmiset tulkitsevat kommunikaatiota vihamielisesti. He olettavat jonkin pahan tahdon sanotun takana, vaikkei sellaista olisikaan. Ongelma on siinä, että reaktio on aito ja voimakas, vaikkei sen syy olisikaan.

Tämä luulosairaus tai lähtökohtaisesti vihamielinen tulkinta on mahtava ääriesimerkki siitä, kuinka loukkaantumisessa ei lopulta ole kyse pelkästään siitä, että jokin ”haukku” olisi tehnyt ”haavan”. Omat ajatuksemme sanotusta loukkaavat tunteitamme – joskus perustellusti, joskus ei. Tiukkapipoisuudesta syyttely on siis tavallaan myrkyllinen, tilannetta pahentava puolitotuus: kyllä, zen-mestari ei välttämättä olisi loukkaantunut. Mutta montako zen-mestaria näet ympärilläsi? Se, että syyttää loukattua uhria ainoastaan lisää loukkaukseen vähättelyn, mitätöinnin ja kohtuuttomat odotukset.

Tiukkapipoisuudesta syyttely on siis tavallaan myrkyllinen, tilannetta pahentava puolitotuus: kyllä, zen-mestari ei välttämättä olisi loukkaantunut. Mutta montako zen-mestaria näet ympärilläsi? Se, että syyttää loukattua uhria ainoastaan lisää loukkaukseen vähättelyn, mitätöinnin ja kohtuuttomat odotukset.

Keskeinen, loukkaava ajatus on joka tapauksessa ajatus Säännöstä jota loukattiin ja siitä, että itse on joutunut vääryyden uhriksi.

Ottamatta sen kummemin kantaa alla olevien sääntöjen sisältöön tai perusteltavuuteen, esimerkiksi mainitsemistani kohuista voidaan löytää lista tällaisia sääntöjä:

– Ei saa käyttää sanaa ”tyttö” halventavassa merkityksessä

– Ei saa loukkaantua seksistisistä vitseistä

– Ei saa horjuttaa ”perinteistä” sukupuolijärjestelmää / arvostella äijäkulttuuria

– Ei saa suuttua siitä, että omat arvot tulevat kritisoiduksi

– Ei saa vongata seksiä pyytämättä / olla vanha elosteleva ukko

– Ei saa käyttää alatyylisiä ilmauksia

–  Jne.

Kuten näemme, tätä liian kireää päähinettä ovat sovittaneet aivan kaikki osapuolet loukkaantumisgatessa. Kenelläkään ei ollut monopolia siihen, jokainen kokee itsensä uhriksi ja pitää omaa reaktiotaan oikeutettuna.

Nämä luetellut määräykset typistyvät nätisti kahteen viattoman kuuloiseen sääntöön: ei saa loukata, eikä saa loukkaantua. Alkuun loukkaantumisgaten leimahtaessa vaatimus on ehdoton, mutta sitten liennytellään, eli on tapauksia, joissa saa loukata ja joista kuuluukin loukkaantua, mutta nämä eivät päde juuri tässä. Sitten tätä vatvotaan, kunnes ehkä joskus päädytään vesittyneeseen ja älyllisesti velttoon pattitilanteeseen, eli ajatukseen siitä, ettei ainakaan kannata puhua kaikista rumimmilla tavalla.

Tietyt tavat puhua ovat aidosti sopimattomia, ja yleensä jokainen meistä tietää ne hyvin. Mutta niiden ulkopuolella selkeitä ”sääntöjä” ei oikeasti ole olemassa, ellei joku osapuoli jotenkin poikkeuksellisesti onnistu suostuttelemaan kaikki muutkin uskomaan sellaiseen. Silloin kulttuurimme muuttuu. Näin on käynyt läpi historian, ja siitä saamme kiittää sitkeitä tasa-arvo-, vapaus-, kansalaioikeus- ja ihmisoikeustaistelijoita.

Ennen kuin saamme kaikki muut mukaan hankkeeseemme, aitojen sääntöjen sijaan meillä on ainoastaan odotuksia ja toiveita siitä, että maailmassa jutut menee jonkun keksityn ihanteen mukaan. Voimme toivoa, että ihmiset jakaisivat arvomme tai ihanteemme, mutta emme vaatia. Teemme niin silti. Pettymys voi olla hyvin raskas, ja siksi monet meistä ryhtyvät Poliiseiksi. Vääryys pitää korjata, ja Sääntö pitää tehdä kaikille selväksi.

Koska kyseessä on enimmäkseen jälkikäteen rationalisoiduista tunteenpurkauksista, keskustelu typistyy hyvin nopeasti ”tuosta ei ole kysymys vaan tästä” -kommentein käydyksi laukaustenvaihdoksi, jossa keksitään milloin mitäkin kummallista omien tunteiden keppihevoseksi. Hieman kuin varjoleikissä, eri osapuolet pyrkivät heijastamaan omillä käsillään keskustelun ”oikean” aiheen jonnekin, missä se vaikuttaa edes vähän tolkulliselta.

Retoriikassa tätä voisi nimittää keskustelun jännitteen kaappaamiseksi: onnistunut jännitteen kaappaus tarkoittaa, että pääsee sanelemaan, mistä aiheesta keskustelua käydään. Peli on siis eräänlaista määrittelyvallasta käytyä rugbyä, jossa osapuolet yrittävät väkivalloin kaapata “oikean kysymyksen” itselleen ja runnoa tiensä maaliin. Valitettavana seurauksena kärpäsistä tulee väistämättä härkäsiä tämän takia: mitättömätkin pikkuseikat alkavat edustamaan kosmista epäoikeudenmukaisuutta, jonka takia vaaditaan verta alttarille.


KYLLÄ VAIN ARVON KONSTAAPELI, MUTTA SAISINKO NÄHDÄ VIRKAMERKKISI?

Loukkaantumisgaten ytimessä on yleensä käytetty kieli. Joko kyse on siitä, että on käytetty ns. poliittisesti epäkorrektia kieltä tai häiritseviä merkityksiä tavanomaisille sanoille, tai sitten puolustetaan oikeutta käyttää tällaista kieltä. Toisin sanoen, yhtä lailla ”ei saa sanoa” kuin ”ei saa estää sanomasta” on virke, jota pop-up -sensuuriviranomaisena esittäytyvä käyttää.

Stalin, tulessa.

Stalin, tulessa.

Stalinismin ulkopuolella termi ”poliittisesti korrekti” on kulkenut pitkän matkan ironisesta pilkkanimittelystä sinänsä salonkikelpoiseksi tavaksi kurtistaa otsaa alatyylin parissa tapahtuville tyylirikoille. 1960-luvun marxilaisittain kallistuneet filosofit ja sosiologit pilkkasivat stalinisteilta anastetulla ilmauksella pikkuporvarillista hymistelyä ja tabuaiheiden sensurointia.

Kun näiden lanseeraama ajatus kielen tärkeydestä todellisuuden muovaajana ja vallankäytön välineenä yleistyi ja levisi mm. feminististen ja rotuerottelua vastustavien aktivistien pariin, se menetti hyvän osan ironisesta klangistaan. Tässä käännöksessä siitä tuli poliittinen lyömäase, joka hieman toisella tavalla ironisesti muistuttaa alkuperäistä käyttötapaansa Neuvostoliitossa. Toki sillä erotuksella, että epäkorrektista puheesta ei joutune Siperiaan; ainoastaan tulee tarjonneeksi julkisesti hyväksyttävän syyn toiselle loukkaantua.

Tässä käännöksessä ”poliittisesti korrektista” tuli poliittinen lyömäase, joka hieman toisella tavalla ironisesti muistuttaa alkuperäistä käyttötapaansa Neuvostoliitossa. Toki sillä erotuksella, että epäkorrektista puheesta ei joutune Siperiaan; ainoastaan tulee tarjonneeksi julkisesti hyväksyttävän syyn toiselle loukkaantua.

Ilmeisesti termillä alun perin iloitelleet filosofit tekivät työnsä huonosti, koska filosofinen ajatus sen takana ei mennyt oikein jakeluun. Silläkin uhalla, että ajaudun tämän sanomalla puolustamaan itse paholaista: kun esimerkiksi kiellän sinua puhumasta jollain tavalla tai käyttämästä jotain sanaa loukkaantumiseni uhalla, käytän valtaa ylitsesi. Sanalla sanoen, alistan sinua kiristämällä emotionaalisesti – tee kuten käsken, tai muuten suutun. Kuka minulle sellaisen oikeuden on myöntänyt? Käytän häväistyksen pelkoasi ja heikkouttasi hyväkseni ja satutan sinua.

Aivan samaan tapaan käytän valtaa, kun tieten tahtoen puhun tavoilla, jotka loukkaavat, häpäisevät tai alistavat. Voin mennä sananvapauden taakse piiloon höhöttelemään huutosakkini kanssa, mutta olen silti päivänselvä kusipää niin tehdessäni. Käyttämällä tällaista avanneleikkauksella laajennettua porsaanreikää sananvapauden ihanteessa, teen yhdellä kertaa maailmalle selväksi olevani idiootti ja nakerran reikiä sananvapauden oikeutukseen.

Sanotaan tämä vielä selvästi, koska ne teistä ”NIMIM. KYSYM VAAN” -kansasta jotka näin käyttäydytte ette kuitenkaan ymmärrä kovin pitkiä virkkeitä: koska te sikailette, kaikkien sananvapautta halutaan rajoittaa. Ei ole kenenkään muun syy.


VASTUUKYSYMYKSETKIN OVAT KYSYMYKSIÄ

Saan yhä odottaa ensimmäistä oikeasti loukkaavaa rasistista vitsiä omasta viiteryhmästäni (valkoihoinen heteromies). Silti voin pahoittaa mieleni, jos minua tai sitä, mitä edustan kohdellaan huonosti ja epäoikeudenmukaisesti: sukupuoltani, ikääni, ihonväriäni, seksuaalista suuntautumistani jne. Erityisesti, jos tämä kohtelu tapahtuu julkisesti, ja satun olemaan heikommassa valta-asemassa kuin solvaaja. On suorastaan odotettavaa, että vastaan kaltoinkohteluun ja alistamiseen asianmukaisesti suuttumalla.

Loukkaantunut gorilla.

Loukkaantunut gorilla.

Koska en ole alle 6-vuotias, minulla on myös jonkinlainen vastuu omasta tunne-elämästäni. Erityisesti raskaan tästä vastuusta tekee, että ihmisen on aina helpompi keksiä syitä loukkaantua kuin tapoja loukata, vaikka viimeksi mainitussa varsin eteviä olemmekin. Tosiasioiden lisäksi voimme loukkaantua koko oman mielikuvituksemme voimalla.

Koska en ole alle 6-vuotias, minulla on myös jonkinlainen vastuu omasta tunne-elämästäni.

Kuten yllä kirjoitin, loukkaantumisgate räjähtää käsiin hyvin suurelta osin joko yliherkkyyden tai tahallisen väärinymmärryksen takia. Mutta tahalliseen väärinymmärrykseen ei kukaan tietenkään myönnä itse syyllistyvänsä, koska ei välttämättä tiedosta ymmärtävänsä tahallaan väärin. Tahallinen väärinymmärrys ei nimittäin ole aina teko, vaan usein omissio eli tekemättä jättäminen: haluttomuutta ymmärtää.

Älyllisesti laiskoina eli tehokkaina otuksina muodostamme erilaisia ennakointia helpottavia stereotypioita – tällainen ihminen, tuollainen ihminen, riittävän samanlainen kuin joku muukin. Ne helpottavat arkista kanssakäymistämme. Mutta laiskoina emme myöskään vaivaudu tarkistamaan niitä, vaikka olisi aihetta. (Stereotypioista aiemmin Mestaripuhujassa: ”Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä — tahattomat retoriset ja rasistiset kuviot”.) Olettamalla laiskuuttamme irvikuvan pahoine aikeineen ymmärrämme tahallaan väärin. Vaikka tokihan on yleistä ymmärtää väärin ihan piruuttaan, koska irvikuvaa vastaan väitellessä on helpompi ”voittaa” (aiempi kirjoitukseni ”Voittaminen — luusereiden hommaa?” koski tällaista ajattelua).

Tällaiseen ns. olkiukon kanssa käytyyn laajennettuun monologiin on muille väsyttävää yrittää osallistua. Tällaisiahan on laidasta laitaan, mutta koska nämä tässä käsittelemäni loukkaantumisgatet koskivat sukupuoli- ja tasa-arvokysymyksiä, on ehkä syytä kaivaa esimerkkejä sieltä, ja alleviivata, miten helposti niihin joutuu.

Osallistuin itse taannoin tasa-arvosta käytyyn keskusteluun ystävien kanssa, jossa useammalla osapuolella oli vahva feministinen agenda. Yksi poikkipuolinen tekninen huomautus argumentin vedenpitävyydestä riitti tuottamaan sen, että menetin asemani täysivaltaisena keskustelijana. Sen sijaan muutuin hetkessä ns. Tyypilliseksi Etuoikeutetuksi Mieheksi, joka ei tietenkään ymmärrä mistään mitään, koska koko maailma on minulle valmiiksi katettu buffét-ateria. Liioittelen vaikeuksiani ja vähättelen onnekkuuttani, enkä tajua miten hirveää on olla nainen. Tyhmä minä, saisin hävetä. Vaikkakaan en tietääkseni antanut aihetta kuvitella mitään sen suuntaistakaan.

Onneksi tämä tapahtui minulle, jolla sentään on joku taju siitä mitä keskustelussa tapahtuu. Vaikkakin vaati huomattavia kärsivällisyyden ponnistuksia saada keskustelukumppanini ymmärtämään, että mieskin on sukupuoli. Jos sukupuolen perusteella negatiivinen, stereotypioiva lokeroiminen on keskeinen tasa-arvo-ongelma jota feminismi vastustaa, niin Tyypilliseksi Etuoikeutetuksi Mieheksi lokeroiminen ei tarkkaan ottaen edusta ainakaan minun tuntemaani feminismiä.

En voi millään tapaa kuitenkaan syyttää heitä tästä reaktiosta, koska Tyypillinen Miehiävihaava Feministi on paljon pahempi ja yleisempi lokero joutua. Kurkistus mainitun blogikirjoittajan saamiin kommentteihin oli melkoista syvyyteen tuijottamista. Oletus kommenttien takana oli, että blogaajan harmistus ei suinkaan ollut järkevään ajatteluun perustuva huomautus, vaan jotenkin sairaan mielen tuotos. Kommentaattoreiden vuodatukset eivät sisältäneet minkäänlaista yritystä ymmärtää ajattelua huomautuksen takana, vaan olivat puhtaasti hyökkäyksiä jotain vääristyneen mielikuvituksen tuotosta vastaan.

Loukkaantumisgate on surkuhupaisa ilmiö. Sellaiseen osallistuessamme älyllisesti laiskoina oletamme, että vastuu toimintamme seurauksista ja omista tunnereaktioistamme on muilla, ja pahimmillaan suorastaan metsästämme tilaisuutta suuttua ja osoittaa kaapin paikkaa meitä loukkaaville. Olisi melko latteaa todeta, että “Kaikki olisi paremmin jos jokainen vain ottaisi vastuun itsestään!” Liikaa vaadittu. Mutta voimme toki oppia selviämään tällaisessa maailmassa.


UHRI VAI HEEROS

Maailman vankilat ovat täynnä vääryydellä vangittuja, mutta vain osasta kuoriutuu Nelson Mandela. Mikä tämän eron tekee? Sama tekijä, joka erottaa loukatun, mielensä pahoittaneen ihmisen sisuuntuneesta ja verbaalisesti kompetentista sanataiturista: itsepintainen pyrkimys kieltäytyä tuntemasta itseään uhriksi.

Marcus Aurelius, roomalainen keisari ja stoalainen pohdiskelija.

Marcus Aurelius (121-180 jaa.) roomalainen keisari ja stoalainen pohdiskelija.

Stoalainen filosofi Marcus Aurelius kirjoitti Mietiskelyissään siitä, miten usein pahoitamme mielemme, koska odotamme, että meitä kohdellaan jollain arvomme mukaisella tavalla. Meillä ei ole syytä eikä oikeutta odottaa tällaista. Päin vastoin: paljon parempi on odottaa, että mitään tällaista ei tule tapahtumaan. Ihmiset tulevat käyttäytymään meitä kohtaan rumasti, epäkohteliaasti ja epäkunnioittavasti. Eivätkä he tee sitä pahuuttaan, vaan useimmiten tietämättömyyttään tai kyvyttömyyttään asettua toisten asemaan. Eikä ole mitään sellaista Sääntöä, joka estäisi heitä tekemästä näin.

Tässä asenteessa harjaantuminen voi auttaa leikkaamaan pahimman terän provosoitumisessa, ja nousemaan henkisesti solvausten yläpuolelle. Eikä tämä välttämättä tarkoita toisen posken kääntämistä, ainoastaan tilanteen tunnetason hallintaa.

Yksinkertainen, jälleen myöhäisroomalaisilta stoalaisilta anastettu harjoitus voi auttaa tämän asenteen kultivoimisessa. Ei tarvita kuin kynä ja paperia, ja riittävän hyvä tarina, että siihen alkaa vähitellen ja muutamalla kertomiskerralla uskoa:

1. Kirjoita ylös jokin tapahtuma, jossa sinua solvattiin. Loukattiin niin, että sattui. Yritä muodostaa tarkkaa muistikuvaa.

2. …Mutta selvisit kuitenkin tilanteesta, koska löysit itsestäsi sellaisia ominaisuuksia, jotka auttoivat. Jotain, jolla löysit näkökulman, jossa solvaus ei enää ollutkaan solvaava. Mitkä ne ominaisuudet olivat? Kuinka löysit ne itsestäsi? Kirjoita näistä.

3. Ne ominaisuudet ovat sinulla yhä, ja aina tulevat olemaan. Jos joskus tulevaisuudessa tulet törmäämään samanlaiseen tilanteeseen, niin kuinka löydät nämä ominaisuudet itsestäsi? Kirjoita ylös, ja pyri mahdollisimman konkreettiseen ja selkeästi kuvailtuun mielikuvaan.

Ja jos taas huolestuttaa, että tulee itse loukanneeksi varomattomuuttaan, ainahan voi myös olla varmuuden vuoksi ihan hiljaa. (Lue lisää: ”Puhujan velvollisuuksista: Hiljaisuus”.)

Markus Neuvonen on konsultti, valmentaja, filosofian ja retoriikan opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hänen esikoisteoksensa Päätä viisaasti ilmestyi syksyllä 2014 Talentumin kustantamana. Neuvonen valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Oletko kiinnostunut osallistumaan Puhujakouluun? Lue täältä lisää.