VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

 — Markus Neuvonen

 

Törmään kohtuullisen useiin tilanteisiin, joissa joku haluaa voittaa väittelyn. Joskus minut, joskus jonkun toisen. Itsekin syyllistyn siihen, parempaa ymmärrystäni vastaan. Toisinaan minua pyydetään opettamaan, kuinka tämä voittaminen tapahtuu – opetanhan argumentaatiotaitoa ja retoriikkaa. Monesti ei suoraan pyydetä keinoja voittamiseen, vaan vaivihkaan penätään erilaisia niksejä, jotka kummasti vain liittyvät manipulointiin ja kiistattomaan alistamiseen keskustelutilanteissa. Mutta ihmiset ovat yllättävän huonoja peittämään tällaisia piiloagendoja. Sen näkee silmistä, katse terävöityy mikrosekuntien ajaksi, ja sellainen tietty ahneus pilkahtaa hetkeksi silmäkulmassa.

 

Isaac Cruikshank: Debating Society (1795)

Yleensä en voi sanoa heille tätä kovin suoraan tai pehmentelemättä: nämä ihmiset ovat väärässä. Väärässä sen suhteen, mitä väittely on. Ja väärässä sen suhteen, mitä he tosiasiassa haluavat.

Väittelyssä ei nimittäin ole voittoa, ainoastaan häviämisen eri asteita. Paras ja patenttivarmin tapa hävitä väittelyssä on: yritä oikein vimmatusti voittaa. Tämä vaatinee hieman selittämistä.

 Paras ja patenttivarmin tapa hävitä väittelyssä on: yritä oikein vimmatusti voittaa.

Väittelytilanteella ei useimmiten ole mitään tekemistä totuuden tai edes parhaan argumentaation kanssa. 2,3 miljoonaa vuotta evoluutiota sosiaalisena kädellisenä on pitänyt siitä hyvin huolta. Väittelytilanteen puhjetessa aivoillemme on tärkeämpää sosiaalisesta nokkimisjärjestyksestä huolehtiminen kuin asioiden totinen tola. Tästä syystä poliitikot pitävät kovasti väittelemisestä ja “voittamisesta”, varsinkin juuri ennen vaaleja. Väittely on (ainakin aluksi) väkivallaton tapa yrittää piestä toisemme ruotuun. ”Get down, Fido.”

Kun heittäydymme väittelijöiksi, kysymys on yleensä lopulta ärsyyntymisestä. Ärsyynnymme, kun joku dominoi ja haastaa statuksemme. Viestii rinta rottingilla olevansa El Grande Jefe. Ja muiden pitäisi alistua. Se, mitä asia koskee tai mitä sanoja käytetään, on lopulta sivuseikka. Argumentit ja faktat ovat keppihevosia joilla yritämme ratsastaa herruuteen, käsinukkeja mukilointiin ryhtyvien nyrkkien päällä. Väittely puhkeaa. Meitä ärsyttää mimosanherkille sosiaalisille varpaillemme astuminen.

Jos jäämme toistuvasti alakynteen, ärsytys jää päälle ja allergisoituu. Jotkut kehittävät kroonisen väittelyahdistuksen, ja välttelevät väittelytilanteita viimeiseen saakka. Toiset kääntyvät sisäänpäin ja patoavat kiukkunsa. He käyvät väittelyitä mielessään jopa vuosikausia nöyryyttävän tilanteen jälkeen, uudestaan ja uudestaan, hautoen kostoa. Jälkiviisastelun suurten connoisseurien eli ranskalaisten l’esprit d’escalier, porraskäytävän henki, ei ota haihtuakseen. Kolmansista tulee liipasinherkkiä tappelukukkoja. Mikä tahansa on yllyke raivoisalle retaliaatiolle. Neljännet vain alistuvat ja masentuvat. Pahimmillaan kaikkia näitä.

Entä ne sitten, jotka pärjäävät väittelyssä liian hyvin? Me ihmiset humallumme harhaisesta vallan tunteesta helposti. Meistä tulee tahdittomia rechtshaber-änkyröitä, jotka rakastavat vääntää kaikista asioista pöhöttynein käsityksin oman mielipiteemme arvoista. Muuraamme argumentaatiotaidoillamme seinän, jonka läpi järkipuhe ei enää kuulu, koska olemmehan jo oikeassa. Jätämme ärtymystä jalanjälkinämme, missä vain kuljemmekin. Kylvämme ja kastelemme siemeniä, jotka kypsyvät vihaksi. Voitamme ehkä väittelyssä, mutta häviämme elämässä.  Laiha voitto, sanoisin.

Ja tämä on pahin pelkoni argumentaation ja retoriikan opettajana.

Rakastan itämaiselta kuulostavia latteuksia. Siksi sanonkin, että: ”Jotta voittaisit toisen, on sinun voitettava ensin itsesi.” Tämä pätee kumpaankin tilanteeseen.

”Opeta minut olemaan ärsyyntymättä”.

Siksi ”Opeta minut voittamaan väittelyssä” kääntyy nykyään korvissani muotoon ”Opeta minut olemaan ärsyyntymättä”. Tai voittajakompleksin tapauksessa, ”Opeta minulle omanarvontuntoa, joka ei ärsytä muita.”

Kas niin. Väittelyssä ”voittamisen” ensiaskeleet eivät tarkoitakaan oppitunteja sivalluksissa hurmehisena kiiltelevän sanan säilän parissa, vaan itsetutkiskelun.

”Voittaminen” nimittäin on tunne. Joko tunne siitä, että säilytän asemeni muiden silmissä, tai tunne siitä, että kohotan omaa statustani osoittamalla toisille paikkansa. Näistä ensimmäinen on tärkeämpi, eli omanarvontunnon säilyttäminen riippumatta väittelyn “tuloksesta”. Sen voi oppia suoraan kulkematta verbaalisen väkivallan tietä. Ikään kuin siirtämään sosiaaliset varpaansa elegantisti pois tieltä silloin, kun toisilla on aikeet niille tallata. Ennen kuin tätä viileän pään ja lämpimän sydämen taitoa osaa, on turha haaveillakaan pokaalisijoista väittelytaidossa.

Vertaan tilannetta itsepuolustuslajeihin. Monet hakeutuvat kamppailu-urheilun pariin oppiakseen puolustamaan itseään. Tosiasia on, että sellaisessa pisteessä, jossa kamppailutaitoja ylipäänsä tarvitaan, todellinen itsepuolustus on jo epäonnistunut. On päädytty tappeluun, jossa kumpikin osapuoli ottaa osumaa. Tappelussa ei ole todellisia voittajia. Jos satutat itsesi, olet hävinnyt. Jos satutat toista, olet hävinnyt. Ainoa todellinen voitto on hengissä säilyminen. Säilynyt kunniantunto on huono palkkio mustasta silmästä ja irronneesta hampaasta.

Aivan kuten tappelussa, väittelyssä tällaisen kunniantunnon saa suhteellisen helposti, kunhan vain hyökkää mahdollisimman nopeasti ja kovaa jostain sokeasta pisteestä. Kaikki tämä onnistuu ilman pitkälle hioutunutta argumentaatiotaitoa tai retoriikan osaamista, keskittyy vain nöyryyttämään toista. Melko yksinkertainen juttu. Tekee kaikkensa saadakseen toisen näyttämään pelleltä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, eikä haaskaa sekuntiakaan puolustukseen. Ei kaikki, mutta suurin osa tavallisessa väittelyssä esitetystä argumentaatiosta tähtää juuri tähän tarkoitukseen, eikä suinkaan totuuteen.

Valitettavasti “voittajalle” ei ole luvassa laakeriseppelettä ja kunniakierrosta niin tappelussa kuin väittelyssäkään, vaan palkintona ovat loukatut tunteet ja ehkä uusi vihollinen. On saavutettu piste, jossa argumentaatio ja retoriikka – se, mitä varten nämä oppiaineet on ylipäätään kehitetty – ovat jo epäonnistuneet. Aivan kuten tappelun alkaessa itsepuolustus on epäonnistunut.

Aivan kuten tappelun alkaessa itsepuolustus on epäonnistunut.

Nämä puhetaidon opit nimittäin käsittelevät vakuuttamista. Historian merkittävimpiin kuuluvan puhujan Marcus Tullius Ciceron retorinen ihanne oli hyvä ihminen, joka puhuu kauniisti tosia asioita. Ei kuulosta lain siltä henkisen väkivallan työkalupakilta, millä väittelyitä ”voitetaan”. Kun väittely alkaa, vakuuttaminen loppuu. Aniharvoin järki kajastaa väittelyn tiimellyksessä – vain pitkälle harjaantuneet keskustelijat kykenevät väittelemään tavalla, jossa paras argumentti voittaa, ja verbaalis-emotionaalinen läpsimiskilpailu päättyy toisen tai molempien osapuolien vakuuttumiseen tai viisastumiseen. He ovat ammattiurheilijoita, jotka vapaaottelun päätteeksi paiskaavat kättä ja halaavat kiitoksena hyvästä ja reilusta kisasta. Eri peli, eri säännöt: iskut ovat kovia, mutta niihin on totuttu. Ei puremista, ei silmien kaivelua. Ja nakkikioskin röyhistelyihin ei ryhdytä, koska vastuu omien voimien käytöstä tiedetään.

Tästä syystä en varsinaisesti opeta ”voittamaan” väittelyä, vaikka siinä harjoituksia teetänkin. Sillä hyvä argumentoija ja retorikko ei tosiasiassa väittele. Ei, vaikka toinen osapuoli sitä kovasti yrittäisi. Ei, paitsi urheilun ja leikin hengessä, ja tasavertaista vastustajaa kohtaan selkeitä, yhteisiä sääntöjä noudattaen. Taitava retorikko on voittanut statuskamppailun jo ennen kuin se alkaakaan, eli paaluttanut salakavalasti oman asemansa (”ethoksensa”) kyseenalaistamattomalla tavalla. Hän tuntee tanssiaskeleet niin hyvin, että varpaat säilyvät ehjinä kömpelöimmänkin kumppanin kanssa. Näin säilyy järki ja totuus keskustelussa, ja rationaalisella argumentaatiolla on rooli kommunikaatiossa ja erimielisyyksien selvittelyssä. Väittelyn todellinen voittaminen ei tarkoita toisen väittelijän voittamista, vaan koko väittelytilanteen (oma väittelyhalu mukaan lukien) voittamista. Palava halu voittaa on varma tie häviämiseen.

Mitä siis tehdä? Antiikissa elänyt stoalainen filosofi Kryshippos totesi, että “Ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu, jotta hän kuuntelisi enemmän kuin puhuisi.” Sanoista on hyvä ottaa vaarin.

Kun sinut kutsutaan verbaaliseen apinatanssiin, sen sijaan että poimit kasvoille heitetyn hansikkaan tee mielummin näin. Tiedosta, ettei kumpikaan tosiasiassa voi voittaa väittelyä, ja ettei sinun omanarvontuntosi ole tästä tilanteesta kiinni. Et ole, etkä mene rikki, vaikka et pärjäisikään mittelyssä. Ymmärrä, että tilanteessa on lopulta kyse tunteista enemmän kuin asioista. Älä ota toisen tunteita itsellesi, vaan säilytä mielenrauhasi. Keskity kuuntelemaan. Siis todella keskity – mikä on todellinen kysymys? Kysy siis, mielummin kuin vastaa. Ja jos oikein ovela olet ja tähdet sattuvat hymyilemään, voit käyttää tällaista kikkaa: “On minullakin tästä mielipiteitä, osa niistä ihan puhtaasti fiilispohjaisia ja osa tiettyyn pisteeseen perusteltavissa olevia niin kuin sinullakin. Ehkä vähän eri näkökulmasta vain. Mutta mitenköhän tämä juttu oikeasti menee?” Hyvällä tuurilla apinatanssi lakkaa siihen, ja alkaa keskustelu.

Tai kuten japanilainen sananlasku asian niin kauniisti muotoilee: ”On parempi väistää putoava kivi, kuin yrittää ottaa se kiinni.”

— Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: PATEETTISTA, HERRA PRESIDENTTI — ELI MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME TUNTEELLA?, HALUAT SIIS NEUVOA JOTAKUTA? TÄSSÄ MUUTAMA RAUDANLUJA VINKKI, ja  MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA