Väittely

Sähän et mua määrää — Määritelmistä, leimaamisesta ja kiusaamisesta?

— Severi Hämäri

Viime viikolla satuin kuulemaan lauseen: ”Severi, mä luulin, että sä olet nöyrä.” Ironinen lausahdus sai minut paitsi huvittumaan niin myös pohtimaan, millä tavoin oikeastaan toisiamme määrittelemme.

Monet puhujat käyvät määrittelemään, kun haluavat viedä keskustelun suuntaa kuin härkää nenäkorusta. Ja joskus jopa, jotta vältettäisiin itse asiasta keskusteleminen: aiheen sijaan puhutaan siitä, mitä sanoja käytetään — tai miten niitä käytetään.

Toisinaan taas määritellään niin maan perusteellisesti, että määritelmä hoitaa leimakirveen virkaa. Määritelmillä kiusataan.

Määritteleminen retoriikassa on totisesti eri juttu kuin sanakirjoissa. Tässä kirjoituksessa tartun lyhyesti, ja hieman satunnaisesti valikoiden, kolmeen retorisen määrittelemisen puolista: määrittelijän likaiseen strategiaan, keskustelun kehystämiseen sekä määritelmällä leimaamiseen ja kiusaamiseen.

 


Neljän kohdan retorinen death punch

Esimerkkinä on tarina, jossa henkilöiden nimet on vaihdettu viattomien suojelemiseksi. Tarina alkaa syyttäjän sanoin: ”No niin Herra Karhu, te varastitte hunajan. Jäitte kiinni sormet tahmeina!”

Määrittelijän likaiseksi strategiaksi eli four point rhetorical death punchiksi voidaan kutsua seuraavaa neljän kohdan muistilistaa:

1. Tukevatko jotkin tosiseikat näkökantaasi? Jos niistä on hyötyä ja ne vaikuttavat vakuuttavilta — käytä niitä. Jos ei, siirry seuraavaan kohtaan.

”Herra tuomari, asiakkaani oli ollut askartelemassa teille tätä kaunista pöytäkoristepöllöä ja hänen kätensä olivat tahmeat liimasta…”

2. Mitä sanoja vastapuolen argumentissa oli? Voitko ottaa jostain niistä kiinni ja antaa sille vaihtoehtoisen määritelmän? Veisikö tämä määritelmä keskustelun sellaisille urille, joista on sinulle hyötyä? Jos näin on, anna määritelmä. Jos ei, siirry seuraavaan kohtaan.

”Varastamisella voidaan tarkoittaa montaa asiaa. Herra Karhu ei varastanut hunajaa, jos varastamisella tarkoitetaan pahantekoa. Hän vain halusi varmistaa, että hunaja ei ole vaaraksi muille.”

3. Voitko kyseenalaistaa vastapuolen argumentin merkityksellisyyden? Näyttääkö se vakuuttavalta, mutta itse asiassa se ei ole? Tai voitko saada sen näyttämään merkityksettömältä? Usein pelkkä kyseenalaistaminen pelaa sinulle aikaa. Jos tämä ei kuitenkaan onnistu, siirry seuraavaan kohtaan.

”Onko varastaminen nyt niin vakavaa. Kaikkihan me varastetaan kaiken aikaa… jotain pientä nyt ainakin. Syyttäjäkin varastaa koko ajan minun ja tuomarin sekä syytetyn arvokasta hunajansyöntiaikaa. Herra Karhulla sattumoisin on purkillinen hunajaa mukanaan…”

4. Kiellä koko keskustelun merkityksellisyys. Väitä vaikka, että koko juttu on asian sivusta. Tai että keskustelijoilta puuttuu tarvittava päätäntävalta tai asiantuntemus. Mitä vain, jotta voit pakata tavarasi ja juosta karkuun.

”Herra tuomari, te olette pöllö, teillä ei ole mitään oikeutta tuomita karhuja! Mistä me muut eläimet mitään karhujen elämästä tiedämme?”

Tämä strategia, kuten edellä näkyy, on epätoivoisia tilanteita varten. Esimerkiksi Paavo Väyrysen kerrotaan soveltaneen taktiikkaa menestyksekkäästi ns. Vladimirov-kirjejupakassa. Väyrynenhän välttyi syytteiltä maanpetoksesta.

Strategia on myös erittäin tehokas tiukkojen tilanteiden ulkopuolella. Lisäksi usein ei tarvitse mennä kuin toiseen askeleeseen asti. Kun keskusteluun tuo kysymyksen siitä, mistä itse asiassa puhutaan — lähtevät muutkin määrittelemiseen riemulla mukaan. Tästä alkaa väittely siitä, mitä termejä käytetään ja mitä kukin niillä tarkoittaa.

Pian alkuperäinen kysymys on täysin unohtunut ja kaikki loppu on semantiikkaa.

Epäillyt 2 --- Kuka varasti hunajan?

Epäillyt 2 — Kuka varasti hunajan?

 


Isot kehykset

Määrittelijä lähtee metsästämään isoa kalaa, kun hän freimaa, eli kehystää uudelleen. Kehystämisessä määritellään koko asetelmaa. Eli ei lähdetä väittelemään asiasta ennen kuin se on asetettu niin, että siitä on mielekästä keskustella (ainakin toisen osapuolen näkökulmasta). Kehystys on siis vastaus kysymykseen: mistä me oikeasti — siis ihan aikuisten oikeasti — puhumme?

Mutta kuinka? Pohdi, mistä asioista ollaan kiistelemässä. Mitkä niistä ovat tärkeimmät sinulle? Voisiko keskustelun keskittää näihin (sinulle) tärkeisiin kysymyksiin?

Seuraavaksi mieti, miten yleisö (se taho, joka asiasta päättää — eli esimerkiksi äänestäjät, tiimi, asiakas) esittäisi saman kysymyksenasettelun. Minkälaisia ilmaisuja he käyttäisivät? Mitkä olisivat ne tavat, joilla he asettaisivat asioita vastakkain? Esitä asia niin, että mahdollisimman monet näkevät sen itselleen merkityksellisenä.

Ja vielä, esitä asiasi tulevaan liittyvänä kysymyksenä. Miten me ratkaisemme tämän jatkossa? Siirryt tällöin syyttelystä paljon mielenkiintoisempaan keskusteluun kaikkien kannalta. (Markus Neuvonen tulevaan suuntautumisesta Mestaripuhujassa.)

”Mistä olemme keskustelemassa? Olemme keskustelemassa siitä, miten hunajaa olisi syytä säilyttää. Emme tarvitse tässä syyllisiä, vaan meidän on mietittävä, kuinka ratkaista tämä isompi ongelma. Se on meidän kaikkien vastuu.”

 


 

Mitä kaikkea voidaankaan siis määritellä?

Tyypillisimmin uskomme määritelmien koskevan lähinnä sanoja ja käsitteitä. Kysymme, mitä tarkoitat kun sanot noin? Ja odotamme määritelmää. ”Kun sanoit, että tassut olivat tahmeat, mitä tarkoitit ’tahmealla?’ Minusta jokin on tahmea, jos siihen tarttuu paperi kiinni…”

Määritelmän ei tarvitse pysähtyä sanoihin.

Mutta määritelmän ei tarvitse pysähtyä sanoihin. Määrittelijä voi esimerkiksi tarjota määritelmää antaakseen jonkinlaisen uuden nimen puheenaiheelle: sanan, joka sitten ikään kuin ottaa alleen koko keskustelun: ”Mistä me oikein puhumme? Tämä ei ole oikeudenkäynti. Täällä näyttömöllä sanaillaan, ja yleisö ei osaa käyttäytyä. Tämä on farssi.”

Näin määritelmä siis on käännetty päälaelleen. Siitä tulee leimaamista.

 


 

Määritelmät, leimaaminen ja kiusaaminen

Vastaavasta on kyse, kun henkilöä määritellään. Ja tämä on — toisin kuin likainen strategia sekä freimaaminen edellä — vakava asia.

”Sä olet aina tollainen!” ”Sä olet sellainen myöhästelijä!” ”Sä et ole vastuunkantaja!” ”Sinähän olet runoilija.” ”Sä olet herkkä.” ”Sinä et olekaan nöyrä…” Nämä ovat määritelmän soveltamista: sanotaan, että olet sellainen ja sellainen — nämä ehdot kuvaavat sinua.

Henkilön määritteleminen voi olla psykologisesti tehokas strategia.

Henkilön määritteleminen voi olla psykologisesti tehokas strategia. Se on salakavalan usein huomaamaton ja huomiota vailla käytetty. Määrittelijä antaa itsestään kaverista huolestuneen ihmisen kuvan ja usein uskoo siihen itsekin. Tämä strategia onkin eettisesti epäilyttävä juuri sen salakavaluuden ja tehokkuuden vuoksi. Mutta mistä tämä juontuu?

Venäläinen kasvatuspsykologian edelläkävijä, legendaarinen Lev Vygotski (1896-1934) ja häntä ennen Sveitsiläinen kehityspsykologi Jean Piaget (1896-1980) kehittivät teorioita siitä, miten lapsi sisäistää ulkoiset suhteet, varsinkin häntä hoivaavan vanhemman taholta. Nämä suhteet muuttuvat, teorioiden mukaan, hänen henkilöpsykologiakseen.

Vygotski kiinnitti erityisesti huomiota kieleen, siihen miten lapsen kanssa käydyt keskustelut muuttuvat tämän ajatteluprosesseiksi. Näin vanhemmat määrittelevät lastaan, ja tämä puolestaan sisäistää määritelmät osaksi itseään. Tämä on teorian mukaan luonnollinen ja välttämätön osa ihmisen kehitystä. Ja se luo vanhemman sekä muiden aikuisten vastuun lapsen kanssa käydystä kommunikaatiosta.

Tästä syystä opettajia koulutetaan olemaan herkkiä oppilaille annetun palautteen suhteen. Arvioinnin tulee koskea tehtyä työtä, ei oppilaan persoonaa ja persoonallisuutta — sillä tämä on taipuvainen sisäistämään saamansa määritelmät. Lapsi tai nuori voi omaksua käsityksen kykenämättömyydestä oppia jotain ainetta, koska sisäistämisen myötä hänen minäkuvaansa sisältyy perätön luulo kyvyttömyydestä tähän oppiaineeseen. Vastaava pätee lasten väliseen kiusaamiseen, jossa lapset määrittävät toisiaan käyttäen leimaavia sanoja.

Kun aikuinen rupeaa toista määrittelemään, tapahtuu useita asioita, jotka ovat mielestäni sopimattomia.

Myös silloin, kun aikuinen rupeaa toista määrittelemään, tapahtuu useita asioita, jotka ovat mielestäni sopimattomia. Ensinnäkin määrittelijä ottaa vanhemman roolin ja pyrkii näin osoittamaan valta-asemaansa. Toiseksi, mitä oikeutta hänellä on määrittää toista ihmistä, eli kertoa hänelle, mitä hänen tulisi itsestään ajatella. Tällainen on oikeutettua vain kyseisen harkintavaltaisen aikuisen omalla luvalla. Näin esimerkiksi psykoterapioissa tehdäänkin — ja huomattavasti herkemmin ja eettisemmin kuin kapakkakeskusteluissa tai työtiimin kokouksissa.

Kolmanneksi, mistä tämä määrittelijä edes tietää, mistä puhuu? Tunteeko hän sinut tarpeeksi hyvin, että voi tarjota sinulle kyseistä leimaa? Neljänneksi, mitkä ovat hänen tavoitteensa määrittelylle? Onko määrittelyn tarkoitus nostaa esiin jotain sellaista, jota et tiennyt itsestäsi ennemmin? Vai onko sen tarkoitus hämmentää ja kaapata tilanne haltuun? Olla hiljentämisen ja jopa kiusaamisen väline? Näinhän lapset käyttäytyvät leikkikentillä (jos heitä ei ole paremmin opetettu): lyövät leimaa otsaan.

Siksi sanon, että kenelläkään aikuisella ei ole velvollisuutta kuunnella hänen persoonaansa sörkkivää määrittelijää.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta. 

Asiallinen argumentti ja miten se tehtiin — Miten vakuuttaa toiset ilman riitaa?

— Severi Hämäri

 Aristoteles ei kirjoittanut kirjaa nimeltään “Inttämisen taito”.

Hän kirjoitti kyllä asiaa hipoen kaksi kirjaa logiikasta (Ensimmäinen ja Toinen analytiikka), yhden virhepäätelmistä (Sofistiset kumoamiset), yhden puhetaidosta (Retoriikka) sekä yhden Topiikasta — väittelemisen jalosta taidosta. Mutta ei yhtään inttämisestä.

Verbaalinen riiteleminen ei nimittäin ole taito. Se on taidon puutetta.

“The Argument” Austin Wrightin pronssipatsas. (Kuva Wikipedia.)

“The Argument” Austin Wrightin pronssipatsas. (Kuva Wikipedia.)

 

Silti olet varmasti ollut tilanteessa, jossa vaikka kuinka tunkisi logiikkaa peliin, et saa toista ihmistä hievahtamaan asemistaan.

Väännät rautalangasta. Ei auta. “Mikä mättää?” Tekisi melkein mieli kaivaa vasara esiin ja käydä takomalla laittamaan toisen järkeä ojennukseen…

Tuttua, eikö vain? Niin perin tuttua.

 


 

 

Argumentaatiota on mietitty sitten Aristoteleen päivien — kohta kaksi ja puoli tuhatta vuotta. Miksi siis jotkut argumentit toimivat ja jotkut eivät?

Usein, kun rupeat selittämään toiselle ihmiselle miten asiat ovat ja mitä tämän pitäisi tehdä, suututat tämän. Hän käy puolustusasemiin ja tilanteesta tulee mittelö. Kohta molemmat osapuolet yrittävät toistaan nujertaa älyn ja pissaamisen lahjoillaan. Ja kaikki tietävät, miten näissä käy.

Tämä on johtanut osan retoriikan opettajista kavahtamaan väittelyä ja argumentaatiota. Se nähdään liian riskialttiina. On niin helppoa astua toisen varpaille ja suututtaa tämä. Varsinkin jos toisella on ISOT varpaat.

Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.

Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.

 


 

 

Ajatus puhetaidosta ilman argumenttia on harhaa. Tosin argumentilla tässä tarkoitan laveammin eräänlaista perusteltua tavoitetta — tahtoa, joka puhujalla on, ja jonka hän haluaa toisten hyväksyvän ja toimivan sen mukaisesti.

Meillä on aina tavoitteita ja syitä niiden taustalla. Jos nämä ovat puhujalla näkymättömiä, kyseessä on manipulointiyritys. Jos ne ovat näkyvillä, kyseessä on retorinen argumentti — eli näkyvä syy puhumiseen toisten kanssa. Siis jotain sellaista, josta voidaan keskustella.

Retorinen argumentti ilmenee yleensä vähintään väitteenä tai kehotuksena. “Meillä on rahaa vielä hattaraan,” on tällainen väite ja  “Meidän pitäisi ostaa hattarat,” on tällainen kehotus. Sille saattaa olla kaikkien tuntema peruste (10 eurosta riittää hyvin sekä hattaroihin että lippuihin kotiin). Jos ei, niin peruste pitää lausua: “Meillä on 10 euroa ja liput kotiin maksaa vaan 1,50 euroa nuppi ja hattara maksaa 3 euroa.”

Teemme näin aivan automaattisesti. Argumentoimme. Ja se on usein kaikista ihan hyvää ja mainiota kanssakäymistä. Väitämme, kehotamme ja perustelemme. Miksi tämä menee sitten toisinaan metsään?

 


 

 

Ongelma syntyy, kun yritämme pakottaa ja vääntää toisia omaan tahtoomme oman näkökulmamme sokaisemina.

Mietitään, milloin argumentti toimii.

Se toimii esimerkiksi silloin, kun ilmaistu tahto ja tavoite ovat lähellä kuulijan omaa tahtoa. Jos ne ovat samoilla linjoilla, kuulijan on helppo hyväksyä mitä ikinä ehdotatkaan. Tapauksia liittyen vaikka hattaroiden ostamiseen lasten kesken tai oluelle menoon työporukan kanssa emme tahdo edes huomata argumentatiivisiksi.

Toisaalta, jos tahdot eivät ole valmiiksi samassa linjassa, voi argumentti silti onnistua. Tällöin se tyypillisesti onnistuu perusteiden avulla. Mutta tämä vaatii puhujalta taitoa: on ajateltava asia toisen ihmisen näkökulmasta.

Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.

Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.

Perusteen on yleensä hyvä olla relevantti, eli merkityksellinen paitsi kuulijalle, niin myös  tavoitteen kannalta. Silloin kun se ei ole, puhutaan ns. virhepäätelmästä. Virhepäätelmät eivät ole virheitä, puhetaidon näkökulmasta. Koska vakuuttuminen perustuu hyväksyntään, joka on tunne, logiikka on tässä toissijaista.

Mutta ei ne virhepäätelmät aina siltikään vakuuta kuulijaa. Osuvatkin usein puhujan omaan nilkkaan, jos niistä jää kiinni. Tietynlaista älyn laiskuutta ja mielikuvituksen puutetta saattaa tällöin myös olla ilmassa.

Todellinen mestaripuhuja nimittäin onnistuu sekä tunnetasolla että järjellä liittämään perusteen ja tavoitteen yhteen.

 


 

 

Onko siis mikään ihme, että argumentti “Mun pitää saada uusi urheiluauto, koska Jussillakin on uusi moottoripyörä” ei vakuuta kuin Jussia ja puhujaa?

Toisin sanoen: asiallinen argumentti lähtee aina kuulijansa näkökulmasta liikkeelle. Ja etenee siitä kuulijan tarpeita ymmärtäen — maaliinsa.

Mestariargumentoija tosin tietää, että toisinaan tämä merkitsee maalitolppien siirtämistä. Ja omista tavotteista tinkimistä. Vastaantulemista.

Varsinkin, jos kyseessä on parempi vaihtoehto kuin se täysin hedelmätön riita.

 


 

Jos olet pitämässä puheen tai alustuksen, voit siis miettiä vaikka seuraavia seikkoja:

 

  1. Mitä oikeastaan tahdon?
  2. Mitä haluaisin kuulijoideni tekevän puheeni kuultuaan?
  3. Onko tavoite sellainen, että haluan jakaa sen muiden kanssa?
  4. Onko nämä tavoitteet sellaisia, että kuulijani voi (edes periaatteessa) ottaa ne omikseen?
  5. Pystyvätkö kuulijani toimillaan edistämään tavoitteitani?
  6. Edistävätkö tavoitteeni tällöin meidän yhteistä hyvää?
  7. Mitä perusteita kuulijani voisi periaatteessa hyväksyä?
  8. Onko meillä jotain yhteistä näkökulmaa asiaan?
  9. Miten hän muodostaisi tämän argumentin?
  10. Millä perusteella voisi tavoite muuttua hänen tavoitteekseen?

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

Älä sä tästä ala, eli mikä ihmeen ad hominem säkin luulet olevasi?

— Severi Hämäri

Mikä ihmeen ad hominem? Mistä siinä oikein olikaan kyse? Ja miksi kaikki sitä hokee, kuin traumatisoituneet papukaijat?

Viimeisen kuukauden ajan ad hominem on ollut kuuma sana. Se pelmahti pintaan Riku Rantalan ja Matti Apusen välisessä sanasodassa, jossa molemmat puolet — mutta eritoten Apunen — käyttivät runsaasti ”henkilöön käyviä huomautuksia” eli ad hominemeja.

Ad hominem on kyseessä kun  henkilöön menevä huomautus on asiaton. Toisin sanoen, kun ei ole tarkoitus puhua jampasta, puhutaan silti jampasta: hänen maineestaan, tekemisistään, luonteestaan, ulkonäöstään, puoluekannastaan jne.

Apusesta kirjoitin tuoreeltaan omassa blogissani. Nyt-liite kirjoitti siitä verkkojutun. Jo kohta ad hominem oli päivän sana niin Aristoteleen kantapäässä kuin Yksityinen kielitoimisto -blogissa.

Ad hominem -sana on sittemmin kummitellut poliitikkojen facebook-päivityksissä. Ja muuallakin — kahvipöydistä blogosfääriin.

 


 

On tilanteita, joissa haluat tietää henkilöstä ja hänen luotettavuudestaan yhtä ja toista. Esimerkiksi jos hän oikeudessa todistaa sinua vastaan.

Ad hominem on kyseessä kun  henkilöön menevä huomautus on asiaton. Toisin sanoen, kun ei ole tarkoitus puhua jampasta, puhutaan silti jampasta: hänen maineestaan, tekemisistään, luonteestaan, ulkonäöstään, puoluekannastaan jne.

Ennen vanhaan osattiin sitä heittää ad hominemit jopa kuolleista: Albert Edelfelt --- Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista

Ennenvanhaan osattiin heittää ad hominemit jopa kuolleista: Albert Edelfelt — Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista

Ad hominem on ”argumentointivirhe.” Se ei esitä todistetta näkökulman puolesta tai sitä vastaan, vaan puhuu asian vieritse — juoruilee.

Argumenttivirheet eivät ole sinällään virheitä. Retoriikka sallii kaikenlaisen kieroilun, jos yleisö sen vain hyväksyy. Mattoa saa vetää, kunhan kukaan ei siitä ota liikaa nokkiinsa.

Ja kunhan vedät omalla vastuulla.

 


 

Henkilöön meneviä huomautuksia löytyy monta sorttia.

Tyypillisin on ad hominem -loukkaus. Tämä on perätön, ilkeämielinen lausahdus, joka loukkaa vastapuolta, ja huvittaa kavereita. “Äitis oli” ja “pakko haistaa kun sieltä päin tuulee!”

Apunen teki näin kutsuessaan Rantalan ajattelua “hipsterin sumeaksi logiikaksi.” Loukkaus pyrkii nöyryyttämään. Osoittamaan keskustelukumppanin sosiaalista alemmuutta. Näyttää paikan laumassa. Ja saamaan kannatusta pois hänen edustamalta näkökulmalta.

Apunen teki näin kutsuessaan Rantalan ajattelua “hipsterin sumeaksi logiikaksi.” Loukkaus pyrkii nöyryyttämään. Osoittamaan keskustelukumppanin sosiaalista alemmuutta. Näyttää paikan laumassa.

Tästä syystä perusteeton itsekehu tulee yllättäen lähellä ad hominem -loukkausta. Siis huomatetaan (taidolla tai ei) miten hyvä tyyppi itse ollaan. Samalla annetaan ymmärtää, että ollaan niin paljon parempi kuin tuo toinen.

Esimerkiksi oman oppineisuuden korostaminen on yleensä juuri tätä. (Ja myös professorit osaavat puhua puppua. Varsinkin kirjoittaessaan asioista, jotka eivät ole heidän erityisalaansa… nimiä nyt mainitsematta.)

Sinä myös -virhe taas kiinnittää huomion puhujan aiempiin tekemisiin ja puheisiin nyt esille nousseen puheenaiheen puitteissa. “Älä sä tästä mun juomisesta ala, kun sä itse olit eilen kännissä” raikaa usein yöhön herättäen retoriikan opettajan uniltaan.

Pidemmällä aikajänteellä puhujan tai kirjoittajan epäjohdonmukaisuus epäilyttää kuulijoita ja lukijoita. Mutta se ei sinällään vielä osoita kummankaan näkökulman pätevyydestä yhtään mitään. Saattaahan olla, että henkilö on nyt hahmottanut aikaisemman näkemyksensä virheellisyyden. Ja kyky muuttaa mielipidettä on merkki luovasta ajattelusta.

Pidemmällä aikajänteellä puhujan tai kirjoittajan epäjohdonmukaisuus epäilyttää kuulijoita ja lukijoita.

Sun tilanteessa -virhe tapahtuu, kun huomio kiinnittyy toisen ihmisen asemaan tai tilanteeseen tai muuhun sellaiseen — asian sijaan. “Koska olet hipsteri, niin tottakai sä äänestät vihreitä” on tällainen virheargumentti. Rantala syyllistyi tähän versioon ad hominem -virheestä sivuuttaessaan Apusen puheet toteamalla, että tämä on Evan puheenjohtaja, jonka palkka tulee rikkailta.

Rantala syyllistyi tähän versioon ad hominem -virheestä sivuuttaessaan Apusen puheet toteamalla, että tämä on Evan puheenjohtaja, jonka palkka tulee rikkailta.

Tää tyyppi on heikäläisiä -virhe ilmestyy kuvioon, kun kaikki jonkin mielipiteen omaavat sysätään samaan nippuun. “Koska vastustat ydinvoimaa, olet vihernyyperö, ja me ei oteta vihernyyperöitä vakavasti.” “Koska haluat matalampaa verotusta, olet libertaristi, ja libertaristit ovat sekopäitä.”

(Vastakohtana on meikäläis -virhe, jossa oletat jonkun ajavan samoja asioista kuin sinä, kun hän on samaa mieltä jostain hassusta yksityiskohdasta. Tämän nojalla sitten kannatat hänen näkökulmaansa jossakin toisessa asiassa ilman, että olet yhtään miettinyt itse…)

Pääministeri ei osaa mitään -virhe on uskomus, että kaikki mitä joku tekee on väärin. Eli jälkikäteen katsotaan, mitä joku on tehnyt tai sanonut, ja oli se mitä tahansa, ollaan siitä eri mieltä.

Isäni kertoi törmänneensä Tukholmassa aikoinaan vessanseinäkirjoitukseen “Olof Palme även kissar fel!” eli silloinen (ja sittemmin traagisesti kuollut) pääministeri ei kyennyt kommentoijan mukaan edes käyttämään vessaa oikein.

 


 

“Rehellisen” Abraham Lincolnin kerrotaan aina kehuneen kiistakumppaniensa puheenlahjoja, varsinkin retoriikan taitamista ja kielikuvioiden runsautta. Tämä käänsi kuuntelijoiden huomion juuri vastustajan puheen retorisuuteen, syöden hänen sanomansa sisällön uskottavuutta tavallisen kansan korvissa.

Taitava kirjoittaja tai puhuja on pahoillaan siitä, että joutuu huomauttamaan jostain henkilöön menevästä. Ikään kuin ei haluaisi nostaa sitä esiin. Tällöin riski jäädä kiinni on pienempi, sillä yleisö on myötämielisempi.

“Kun puhuimme aiemmin, minulle jäi valitettavasti epäselväksi edustaja Takaliston käsitys aiheesta. Oli kuin hän olisi ollut silloin hieman eri linjoilla. Jos muistan oikein, minulla on myös valokuvia hänestä edustaja Hännystön kanssa… Olen pahoillani että jouduin nostamaan asian esille.”

Näppärin tapa käyttää ad hominemia on toisen kehuminen. Ilmaiset ihailevasi jotakuta jostain sellaisesta, joka ei nyt ole aivan kaikkien mielestä kuitenkaan ihan niin hyvä ominaisuus. “Rehellisen” Abraham Lincolnin kerrotaan aina kehuneen kiistakumppaniensa puheenlahjoja, varsinkin retoriikan taitamista ja kielikuvioiden runsautta. Tämä käänsi kuuntelijoiden huomion juuri vastustajan puheen retorisuuteen, syöden hänen sanomansa sisällön uskottavuutta tavallisen kansan korvissa.

“Muuten mielestäni Rehellisen Aben veroisiin retoriikkaneroihin kuuluu nykypäivänämme mm. Timo Soini.”

Erilaiset vihjailut voidaan kanssa lukea ad hominemin luokkaan. Näitä käytetään, kun annetaan ymmärtää toisen olevan jotenkin yksinkertaisempi tai osaamattomampi käyttämällä alentuvaa kieltä, puhumalla kovemmalla äänellä (kuin toinen ei kuulisi tai ei kykenisi ymmärtämämään ilman) tai esittämällä runsaasti huolestuneita kysymyksiä (“Entä mitä mieltä sä olet? Oliko tämä sulle täysin selvää?).

Nämä ovat harvemmin kovin räikeitä, mutta ihan yhtä likaisia keinoja kuin moni muukin.

Ad hominem -vihjailuihin kuuluu myös toisen argumenttien sopimaton kyseenalaistaminen. Kiinnitetään huomiota kohtuuttomassa mitassa johonkin virhepäätelmään,  epäjohdonmukaisuuteen, lähteiteiden käyttöön tai yleensä kieliopin puutteisiin. Käydään ikään kuin osoittamaan toisen olevan käsityskyvyltään tai rehellisyydeltään vähintäänkin hieman alentunut.

Tällöin vaaditaan keskustelukumppanilta liiallisen tiukkoja vaatimuksia: kukaan ei ole täydellinen, ja aina jokin jää vähän puolitiehen. Jos kirjoittaja tai puhuja ei ole koko ajan hakuteillä, voi yleensä pienet kielioppilipsahdukset ja loogiset möläykset — sekä ad hominem tai pari — sivuuttaa suosiolla.

Jos kirjoittaja tai puhuja ei ole koko ajan hakuteillä, voi yleensä pienet kielioppilipsahdukset ja loogiset möläykset — sekä ad hominem tai pari — sivuuttaa suosiolla.

 


 

Välillä oikein kaipaan hyvällä huumorilla esitettyä ad hominem loukkausta, varsinkin osoitettuna itseäni vastaan. Se voi olla jopa kunnianosoitus: olet niin arvovaltainen, että täytyy vähän nykiä mattoa jalkojesi alta.

Henkilöön käyviä huomioita ei siis mielestäni pidä parjata liikaa.

Niitä tarvitaan, jotta keskustelu pysyisi terästettynä. Ja yleisö hereillä. Ne korostavat vastakkainasettelua, ja tekevät puheesta tai tekstistä henkilökohtaisempaa.

Välillä oikein kaipaan hyvällä huumorilla esitettyä ad hominem loukkausta, varsinkin osoitettuna itseäni vastaan. Se voi olla jopa kunnianosoitus: olet niin arvovaltainen, että täytyy vähän nykiä mattoa jalkojesi alta.

Usein parhaimmat ad hominemit heitetäänkin hyvänä herjana. Hauskana huomiona, jossa molemmat osapuolet ovat vitsissä mukana. “Herra puheenjohtaja, edustaja Hännystö ei tiedä mistä puhuu. Mutta toisaalta — enhän tiedä minäkään.

 


 

Argumentaatiovirheestä, kuten ad hominemista, tulee ongelma, kun ne hukuttavat alleen asiasisällön keskustelussa.

Huomio kääntyy pois siitä, mistä ollaan oikeasti puhumassa.

Vaikka kinastelu käy jopa hauskaksi, hetken päästä kaikki ovat siihen kyllästyneitä. Varsinkin ne, joilla ei ole osaa pissaamisottelussa.

 


 

Mitä siis tehdä, jos jäät ad hominem -vyörytyksen jalkoihin?

No, voit vaikka miettiä, mikä on keskustelun tavoite. Mitä haluat saada aikaan keskustelemalla tämän öykkärin kanssa? Entä mitä hän haluaa saada aikaan?

Onko tavoitteena vain nöyryyttää toista? Voittaa väittely?

Silloin voit tietenkin antaa samalla mitalla. Silmä silmästä ja perunat pottuina — provosoitua kun provosoidaan.

Mutta tällainen voittaminen apinamaiselle rinnan takomisella ja solvaamisella, se taitaa kyllä olla luusereiden hommaa.

Mutta tällainen voittaminen apinamaiselle rinnan takomisella ja solvaamisella, se taitaa kyllä olla luusereiden hommaa. Henkilöön menevä loukkaus voi levähtää omille silmillesi kuin lehmän läjä sähköruohonleikkurin kidoista.

Sillä vaikutat todennäköisesti pikkumaiselta, jos et osaa nousta herjan yläpuolelle. Ja yleisö saattaa kyllästyä pidemmän päälle pelkkään huuteluun ja älämölöämiseen.

On tietenkin loukkauksia, jotka ovat täysin sopimattomia. Niitä kutsutaan kunnian loukkauksiksi. Ja ne ovat poliisiasia. Varmista silloin, että sinulla on todistajia. Mutta poliisin puheille meno on äärimmäinen keino. Usein kannattaa hieman vähemmän kunniaan menevän herjaajan seurasta vain poistua sanoen, että on sitä parempaakin tekemistä.

Mutta jos on tarkoitus päästä jonkinlaiseen konsensukseen tai poliittiseen päätökseen, ota herja vastaan. Eritoten osoittaen hyvää huumorintajua. Oliko loukkaus nyt niin paha?

Jos se oli asiaton, voit vain nauraa, ja esittää Gyrano de Bergeracin tavoin itsestäsi vielä parempia ja jopa todenmukaisia loukkauksia. Jos kykenet nauramaan itsellesi, saat usein yleisön (ja mahdollisesti myös kiistakumppanisi) sympatiat puolellesi.

 

 

Jos kykenet nauramaan itsellesi, saat usein yleisön (ja mahdollisesti myös kiistakumppanisi) sympatiat puolellesi.

Ja sitten: keskity asiaan. Mistä ollaan samaa mieltä, mistä eri mieltä, ja mitä varten? Etsi vastapuolen puheenvuorosta kaikki se, mikä on edes jollakin tasolla järkeenkäypää. Sano, että tämä on hyvä pointti, koska sitä tukee se ja se, mutta siinä on se heikkous että näin tai noin.

Jätä siis sinä epäasiallisuudet omaan arvoonsa, ja vie keskustelua eteenpäin.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. 

VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

 Markus Neuvonen

 

Törmään kohtuullisen useiin tilanteisiin, joissa joku haluaa voittaa väittelyn. Joskus minut, joskus jonkun toisen. Itsekin syyllistyn siihen, parempaa ymmärrystäni vastaan. Toisinaan minua pyydetään opettamaan, kuinka tämä voittaminen tapahtuu – opetanhan argumentaatiotaitoa ja retoriikkaa. Monesti ei suoraan pyydetä keinoja voittamiseen, vaan vaivihkaan penätään erilaisia niksejä, jotka kummasti vain liittyvät manipulointiin ja kiistattomaan alistamiseen keskustelutilanteissa. Mutta ihmiset ovat yllättävän huonoja peittämään tällaisia piiloagendoja. Sen näkee silmistä, katse terävöityy mikrosekuntien ajaksi, ja sellainen tietty ahneus pilkahtaa hetkeksi silmäkulmassa.

 

IsaacCruikshank-DebatingSoc_crop

Isaac Cruikshank: Debating Society (1795)

Yleensä en voi sanoa heille tätä kovin suoraan tai pehmentelemättä: nämä ihmiset ovat väärässä. Väärässä sen suhteen, mitä väittely on. Ja väärässä sen suhteen, mitä he tosiasiassa haluavat.

Väittelyssä ei nimittäin ole voittoa, ainoastaan häviämisen eri asteita. Paras ja patenttivarmin tapa hävitä väittelyssä on: yritä oikein vimmatusti voittaa. Tämä vaatinee hieman selittämistä.

 Paras ja patenttivarmin tapa hävitä väittelyssä on: yritä oikein vimmatusti voittaa.

Väittelytilanteella ei useimmiten ole mitään tekemistä totuuden tai edes parhaan argumentaation kanssa. 2,3 miljoonaa vuotta evoluutiota sosiaalisena kädellisenä on pitänyt siitä hyvin huolta. Väittelytilanteen puhjetessa aivoillemme on tärkeämpää sosiaalisesta nokkimisjärjestyksestä huolehtiminen kuin asioiden totinen tola. Tästä syystä poliitikot pitävät kovasti väittelemisestä ja “voittamisesta”, varsinkin juuri ennen vaaleja. Väittely on (ainakin aluksi) väkivallaton tapa yrittää piestä toisemme ruotuun. ”Get down, Fido.”

Kun heittäydymme väittelijöiksi, kysymys on yleensä lopulta ärsyyntymisestä. Ärsyynnymme, kun joku dominoi ja haastaa statuksemme. Viestii rinta rottingilla olevansa El Grande Jefe. Ja muiden pitäisi alistua. Se, mitä asia koskee tai mitä sanoja käytetään, on lopulta sivuseikka. Argumentit ja faktat ovat keppihevosia joilla yritämme ratsastaa herruuteen, käsinukkeja mukilointiin ryhtyvien nyrkkien päällä. Väittely puhkeaa. Meitä ärsyttää mimosanherkille sosiaalisille varpaillemme astuminen.

Jos jäämme toistuvasti alakynteen, ärsytys jää päälle ja allergisoituu. Jotkut kehittävät kroonisen väittelyahdistuksen, ja välttelevät väittelytilanteita viimeiseen saakka. Toiset kääntyvät sisäänpäin ja patoavat kiukkunsa. He käyvät väittelyitä mielessään jopa vuosikausia nöyryyttävän tilanteen jälkeen, uudestaan ja uudestaan, hautoen kostoa. Jälkiviisastelun suurten connoisseurien eli ranskalaisten l’esprit d’escalier, porraskäytävän henki, ei ota haihtuakseen. Kolmansista tulee liipasinherkkiä tappelukukkoja. Mikä tahansa on yllyke raivoisalle retaliaatiolle. Neljännet vain alistuvat ja masentuvat. Pahimmillaan kaikkia näitä.

Entä ne sitten, jotka pärjäävät väittelyssä liian hyvin? Me ihmiset humallumme harhaisesta vallan tunteesta helposti. Meistä tulee tahdittomia rechtshaber-änkyröitä, jotka rakastavat vääntää kaikista asioista pöhöttynein käsityksin oman mielipiteemme arvoista. Muuraamme argumentaatiotaidoillamme seinän, jonka läpi järkipuhe ei enää kuulu, koska olemmehan jo oikeassa. Jätämme ärtymystä jalanjälkinämme, missä vain kuljemmekin. Kylvämme ja kastelemme siemeniä, jotka kypsyvät vihaksi. Voitamme ehkä väittelyssä, mutta häviämme elämässä.  Laiha voitto, sanoisin.

Ja tämä on pahin pelkoni argumentaation ja retoriikan opettajana.

Rakastan itämaiselta kuulostavia latteuksia. Siksi sanonkin, että: ”Jotta voittaisit toisen, on sinun voitettava ensin itsesi.” Tämä pätee kumpaankin tilanteeseen.

”Opeta minut olemaan ärsyyntymättä”.

Siksi ”Opeta minut voittamaan väittelyssä” kääntyy nykyään korvissani muotoon ”Opeta minut olemaan ärsyyntymättä”. Tai voittajakompleksin tapauksessa, ”Opeta minulle omanarvontuntoa, joka ei ärsytä muita.”

Kas niin. Väittelyssä ”voittamisen” ensiaskeleet eivät tarkoitakaan oppitunteja sivalluksissa hurmehisena kiiltelevän sanan säilän parissa, vaan itsetutkiskelun.

”Voittaminen” nimittäin on tunne. Joko tunne siitä, että säilytän asemeni muiden silmissä, tai tunne siitä, että kohotan omaa statustani osoittamalla toisille paikkansa. Näistä ensimmäinen on tärkeämpi, eli omanarvontunnon säilyttäminen riippumatta väittelyn “tuloksesta”. Sen voi oppia suoraan kulkematta verbaalisen väkivallan tietä. Ikään kuin siirtämään sosiaaliset varpaansa elegantisti pois tieltä silloin, kun toisilla on aikeet niille tallata. Ennen kuin tätä viileän pään ja lämpimän sydämen taitoa osaa, on turha haaveillakaan pokaalisijoista väittelytaidossa.

Vertaan tilannetta itsepuolustuslajeihin. Monet hakeutuvat kamppailu-urheilun pariin oppiakseen puolustamaan itseään. Tosiasia on, että sellaisessa pisteessä, jossa kamppailutaitoja ylipäänsä tarvitaan, todellinen itsepuolustus on jo epäonnistunut. On päädytty tappeluun, jossa kumpikin osapuoli ottaa osumaa. Tappelussa ei ole todellisia voittajia. Jos satutat itsesi, olet hävinnyt. Jos satutat toista, olet hävinnyt. Ainoa todellinen voitto on hengissä säilyminen. Säilynyt kunniantunto on huono palkkio mustasta silmästä ja irronneesta hampaasta.

Aivan kuten tappelussa, väittelyssä tällaisen kunniantunnon saa suhteellisen helposti, kunhan vain hyökkää mahdollisimman nopeasti ja kovaa jostain sokeasta pisteestä. Kaikki tämä onnistuu ilman pitkälle hioutunutta argumentaatiotaitoa tai retoriikan osaamista, keskittyy vain nöyryyttämään toista. Melko yksinkertainen juttu. Tekee kaikkensa saadakseen toisen näyttämään pelleltä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, eikä haaskaa sekuntiakaan puolustukseen. Ei kaikki, mutta suurin osa tavallisessa väittelyssä esitetystä argumentaatiosta tähtää juuri tähän tarkoitukseen, eikä suinkaan totuuteen.

Valitettavasti “voittajalle” ei ole luvassa laakeriseppelettä ja kunniakierrosta niin tappelussa kuin väittelyssäkään, vaan palkintona ovat loukatut tunteet ja ehkä uusi vihollinen. On saavutettu piste, jossa argumentaatio ja retoriikka – se, mitä varten nämä oppiaineet on ylipäätään kehitetty – ovat jo epäonnistuneet. Aivan kuten tappelun alkaessa itsepuolustus on epäonnistunut.

Aivan kuten tappelun alkaessa itsepuolustus on epäonnistunut.

Nämä puhetaidon opit nimittäin käsittelevät vakuuttamista. Historian merkittävimpiin kuuluvan puhujan Marcus Tullius Ciceron retorinen ihanne oli hyvä ihminen, joka puhuu kauniisti tosia asioita. Ei kuulosta lain siltä henkisen väkivallan työkalupakilta, millä väittelyitä ”voitetaan”. Kun väittely alkaa, vakuuttaminen loppuu. Aniharvoin järki kajastaa väittelyn tiimellyksessä – vain pitkälle harjaantuneet keskustelijat kykenevät väittelemään tavalla, jossa paras argumentti voittaa, ja verbaalis-emotionaalinen läpsimiskilpailu päättyy toisen tai molempien osapuolien vakuuttumiseen tai viisastumiseen. He ovat ammattiurheilijoita, jotka vapaaottelun päätteeksi paiskaavat kättä ja halaavat kiitoksena hyvästä ja reilusta kisasta. Eri peli, eri säännöt: iskut ovat kovia, mutta niihin on totuttu. Ei puremista, ei silmien kaivelua. Ja nakkikioskin röyhistelyihin ei ryhdytä, koska vastuu omien voimien käytöstä tiedetään.

Tästä syystä en varsinaisesti opeta ”voittamaan” väittelyä, vaikka siinä harjoituksia teetänkin. Sillä hyvä argumentoija ja retorikko ei tosiasiassa väittele. Ei, vaikka toinen osapuoli sitä kovasti yrittäisi. Ei, paitsi urheilun ja leikin hengessä, ja tasavertaista vastustajaa kohtaan selkeitä, yhteisiä sääntöjä noudattaen. Taitava retorikko on voittanut statuskamppailun jo ennen kuin se alkaakaan, eli paaluttanut salakavalasti oman asemansa (”ethoksensa”) kyseenalaistamattomalla tavalla. Hän tuntee tanssiaskeleet niin hyvin, että varpaat säilyvät ehjinä kömpelöimmänkin kumppanin kanssa. Näin säilyy järki ja totuus keskustelussa, ja rationaalisella argumentaatiolla on rooli kommunikaatiossa ja erimielisyyksien selvittelyssä. Väittelyn todellinen voittaminen ei tarkoita toisen väittelijän voittamista, vaan koko väittelytilanteen (oma väittelyhalu mukaan lukien) voittamista. Palava halu voittaa on varma tie häviämiseen.

Mitä siis tehdä? Antiikissa elänyt stoalainen filosofi Kryshippos totesi, että “Ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu, jotta hän kuuntelisi enemmän kuin puhuisi.” Sanoista on hyvä ottaa vaarin.

Kun sinut kutsutaan verbaaliseen apinatanssiin, sen sijaan että poimit kasvoille heitetyn hansikkaan tee mielummin näin. Tiedosta, ettei kumpikaan tosiasiassa voi voittaa väittelyä, ja ettei sinun omanarvontuntosi ole tästä tilanteesta kiinni. Et ole, etkä mene rikki, vaikka et pärjäisikään mittelyssä. Ymmärrä, että tilanteessa on lopulta kyse tunteista enemmän kuin asioista. Älä ota toisen tunteita itsellesi, vaan säilytä mielenrauhasi. Keskity kuuntelemaan. Siis todella keskity – mikä on todellinen kysymys? Kysy siis, mielummin kuin vastaa. Ja jos oikein ovela olet ja tähdet sattuvat hymyilemään, voit käyttää tällaista kikkaa: “On minullakin tästä mielipiteitä, osa niistä ihan puhtaasti fiilispohjaisia ja osa tiettyyn pisteeseen perusteltavissa olevia niin kuin sinullakin. Ehkä vähän eri näkökulmasta vain. Mutta mitenköhän tämä juttu oikeasti menee?” Hyvällä tuurilla apinatanssi lakkaa siihen, ja alkaa keskustelu.

Tai kuten japanilainen sananlasku asian niin kauniisti muotoilee: ”On parempi väistää putoava kivi, kuin yrittää ottaa se kiinni.”

Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: PATEETTISTA, HERRA PRESIDENTTI — ELI MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME TUNTEELLA?HALUAT SIIS NEUVOA JOTAKUTA? TÄSSÄ MUUTAMA RAUDANLUJA VINKKI, ja  MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA