Retoriset tyylikeinot ja kuviot

Tosi tarkoituksella: Epämääräistä ja sekavaa?

Meitä ihmisiä, varsinkin suomalaisia, vaivaa halu ilmaista asiat mahdollisimman selvästi. Jos vaan sanottaisiin suoraan, kiertelemättä ja ilman kommervenkkejä — kaikki ongelmat katoasivat. Vaan onko näin?

Marcus Fabius Quintilianus, roomalainen puheopettaja ensimmäiseltä vuosisadalta, nimittäin kirjoitti mainiossa kirjassaan Institutia oratoria (VII.ii.18.) eräästä nimeltä mainitsemattomasta kreikkalaisesta retoriikan opettajasta jolla oli pakkomielle epämääräiseen puheeseen. Tämä huusi oppilailleen: ”SKOTISON! tee siitä hämärämpää.” Quintilianus myös pohtii, olisiko kyse samasta henkilöstä, jonka kerrotaan sanoneen: ”Nyt parempi: minäkään en ymmärtänyt!” Mutta voiko tämä olla tarkoituksenmukaista?

Kyllähän tietenkin jokainen logiikkaan törmännyt tietää, että asioiden esittäminen niin täydellisen analyyttisen anaalisesti, että kaikki loogiset rakenteet pistävät pintaan ja jokaisella ilmauksella on vain yksi mieli ja yksi merkitys (erotellen siis vielä varmuuden vuoksi mielen merkityksestä suurta loogikkoa Gottlob Fregeä seuraillen)… ymmärrettävyys katoaa — kaikella kunnioituksella — kuin olisi astuttu Russellin paradoksiin. Kuka leikkaa parran kaikilta niiltä loogikoilta, jotka eivät omalla naamallaan rehottavaa päättelypuuviidakkoa trimmaa?

Toisaalta englantilainen sanonta sanoo: Viisaalle riittää yksi sana ja tämä ymmärtää mistä on kysymys. Ehkäpä jälleen liiottelua. Ihmismieli pyrkii näet täydentämään vajavaisen informaation parhaaksi katsomallaan tavalla niitä malleja käyttäen, mitä sillä vain on. Näillä heuristisilla menetelmillä on aika hyvä osumistarkkuus — jos hengissäselviämistä pidetään minimivaatimuksena, mutta toisinaan niistä seuraa hullunkurisia väärinkäsityksiä.

Joten tietenkin, mitä epämääräisemmin asian sanoo, sitä enemmän syntyy tapoja tulkita. Voi olla, että joutuu oikaisemaan ja sanojaan selittämään. Ehkä jopa syömään. So what, elämä on laiffii, sanoi suomalainen mäkikotka. Keskustelu jatkuu, asioita pohditaan, sekoilu seestyy. Jos nyt ei olla ihan kaikkein typerimpiä menty sanomaan — kunnian loukkaus, rikokseen yllyttäminen ja kansanryhmää vastaan kiihottaminen kun ovat rikoslakiin syystä kirjattuna… Vai onko näin?

Tyhjä populistinen puhe, joka tarjoaa vain pintakiiltoa ja tunnelatausta, näet saattaa olla tehokasta vaikuttamista. Mutta se ei ole viisasta vaikuttamista, eikä se ole varsinkaan ongelmien ratkaisua. Ääripäästä löytyy onneton epämääräisyys ja sekavat allegoriat, joihin kuka vaan voi liittää minkä tahansa haluamansa merkityksen. Kun Donald Trump tahtoo tehdä Amerikasta jälleen suuren, mitä se tarkoittaa sanoihin sisältyvän tunnelatauksen haihduttua? Se voi tarkoittaa mitä vain ja siten ei yhtään mitään.

Cicero sanoi, että hyvä puhuja on sivistynyt, oppinut, hyvä ihminen, joka on kiinnostunut yhteisten asioiden hoitamisesta parhaalla tavalla. Tällainen enkilö osaa löytää tasapainon viisaiden yksiselitteisyyksien ja populistisen tyhjyyden väliltä. Nimittäin vaikka selkeys on tyylin hyve (lue lisää Tyylistä tässä blogissa) on myös kohtuu kaikken ajattelun hyve.

Kas taidetta ei olisi ilman hämäryyden lumoa ja selkeyden valoa. Tuota tasapainotonta tasapainoa.

(Kansikuva: hämäryyden ja valon yhdistämisen mestariteos Korttihait, Michelangelo da Caravaggio 1571-1610.)


Severi_lehtikuva_2016_pieni

Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.

Oletko kiinnostunut Puhujakoulusta? Ensi vuoden kurssille voi jo ilmoittautua: Lisätietoja info@kriittinenkorkeakoulu.fi tai kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/

Mainokset

Tä? Etkö olisi kerrankin konkreettinen?

— Severi Hämäri

Maailma on täynnä teorioita ja ideoita siitä, miten vaikka koululaisten, vanhempien, työnantajien, työntekijöiden tai kansalaisten elämä voisi olla niin paljon parempaa.

Osa niistä on ainutlaatuisia. Osa nerokkaita. Muutama jopa niin itsestään selvän tosi, että sattuu:

“Suomi nousee lamasta, kun vain keksitään jokin tuote, jota kaikki tarvitsevat ja joka on edullinen valmistaa.” (Vaalimainos 90-luvulta.)

Silti teoriat eivät muutu käytännöksi ja ideat hautautuvat toistensa alle. Miksi pinteleen tiihoissa ei nämä oivallukset muuta mitään?

Kyllä, olen vastauksen kuullut: teoriat eivät tarjoa konkretiaa. Siksi ne eivät toimi käytännössä.

Mutta kuten irlantilainen koomikko Dara o Briain on todennut, me olemme kaikki muutaman kysymyksen päässä siitä, että näytämme todellisilta idiooteilta.

Sinä: ”Miten niin, mitä oikein tarkoitat konkreettisella?”

Minä: ”Jos ihan tarkkoja ollaan, niin konkreettisuushan tarkoittaa sitä, miten teoria on sovellettavissa niin, että voimme erottaa hyödylliset tavat toimia hyödyttömistä ja nämä molemmat vielä haitallisista.”

Sinä: ”Okei, sehän oli aikamoinen suuntäyttäjä lauseeksi… Mutta mitä se merkitsee käytännössä?”

Minä: ”???”

Idea, että maailma olisi parempi paikka jos teoreetikot osaisivat konkretisoida, vaatii itse aika lailla konkretiaa. Mitä siis tarkoittaa konkreettisuus?

Kyllä, tämä on metafora!

Kyllä, tämä on metafora!

 

Tässä tarvitsemme retoriikan apua

Konkreettisuus edellyttää mielikuvitusta, tarinankerrontataitoja sekä ihmistuntemusta. Puhetaidon opiskelu tähtää juuri näiden taitojen kasvuun. Esimerkiksi klassinen progymnasmata harjoitusperhe avittaa liikkeelle (lue progymnasmatasta täältä).

Konkreettisuus liittyy siihen, miten ihminen oppii ja miten hänen muistinsa toimii. Jos uusi asia ei kiinnity valmiina oleviin rakenteisiin muistissa, ei se jäsenny. Se jää liito-oravana ilmaan leijumaan, kun sen pitäisi käydä käpyjen kimppuun.

Konkretisoinnin tarkoitus on tuoda asia sellaiselle tasolle, että muistista löytyy varmasti jotain, mihin takertua. Siitä tehdään takiaispallo, jonka piikit muodostuvat käytännön esimerkeistä, tarinoista, vertauksista, sovelluksista ja ajatuskokeista.

Konkretisoinnin tarkoitus on tuoda asia sellaiselle tasolle, että muistista löytyy varmasti jotain, mihin takertua. Siitä tehdään takiaispallo, jonka piikit muodostuvat käytännön esimerkeistä, tarinoista, vertauksista, sovelluksista ja ajatuskokeista.

Ihminen siis tarvitsee mittatikun, johon verrata tekemisiään. Mikä teko on oikeanlainen, ja mikä vie metsään?

Ankaran teoriavoittoinen selostus ei anna mittatikkua, eikä edes ohjetta sellaisen valmistukseen. Samaan aikaan kilpaileva, selvästi puolivillainen idea tarjoaakin houkuttelevan helpon metaforan.  Kysyn vain: kumpaan kuulija on valmiimpi uskomaan?

Mitä siis tehdä?

 


 

 

Kuinka olla konkreettisesti konkreettinen: Miten selittää kuin kuusivuotiaalle?

On helppoa olla abstrakti ja epäselvä. Kansantajuisuus vaatii ajattelua, mielikuvitusta ja jopa hieman vaivan näköä. Ei se silti ruudinkeksimistä ole, vaan pikemminkin ruudilla leikkimistä.

Moni sanoo: puhu vain kuin puhuisit kuusivuotiaalle.

Mutta miten itse konkretisoisit konkretisointia kuusivuotiaalle?

1) Kysy itseltäsi: Miten ideasi tai teoriasi muuttuu käytännöksi? Eli mitkä ovat ne välttämättömät, vähimmät asiat mitä teoria tai idea edellyttää ihmisiltä? Mitä heidän täytyy välttämättä tehdä, jotta asiat muuttuisivat paremmaksi? Minkälainen maailma on näiden askelten jälkeen? Miten kuvailisit tätä maailmaa? Minkälainen sankaritarina muodostuu näistä askelista ja tästä päämäärästä?

Tämä on kuin se haaveilu, jota teemme joka tapauksessa. Useimmilla on unelmia. Mutta harvat osaavat tehdä haaveistaan muuta kuin haahuilua. Tämä on keskeinen osa konkretisointia: realistinen haaveilu!

2) Toisaalta kysy itseltäsi: Miten ideasi tai teoriasi soveltuu virhe- tai ongelmatilanteeseen? Minkälainen olisi se huono lopputulos, kun asiat ovat menneet pieleen? Mitä kukin teki, ja miksi se johti tähän tilanteeseen? Miten teoriasi tai ideasi selittää tämän onnettomien tapahtumien ketjun? Minkälainen tragedinen tarina tästä syntyy? Mitä konkreettisia tekoja, minimaalisia tekoja tekemällä tämä kuviteltu tragedia olisi ollut vältettävissä?

Ja jälleen: yön pimeinä tunteina nämä tulevaisuuden möröt hiipivät. Tuttua, eikö vain. Tämä myös on keskeinen osa konkretisointia: uhat ojennukseen!

Enää edessä on viimeinen etappi konkretisoinnissa. Osaat selittää itsellesi — mutta miten selität toisille?

3) Nyt voit miettiä, ovatko nämä kaksi tarinaa — sankaritarina ja tragedia — tuttuja: Oletko kokenut joskus jotain samankaltaista? Oletko joskus kuullut samankaltaisen tarinan? Olisiko jokin sattumus tai henkilö hyvä kuvastamaan jotakin keskeistä osaa tai käännekohtaa tässä tarinassa? Onko jokin teko samankaltainen kuin jokin tavallinen arkinen asia?

Jokainen meistä, jäyhinkin sopivalla tuulelle, kertoo tarinoita ja anekdootteja, sattumuksia ja juoruja. Nyt ne otetaan hyötykäyttöön ja käytetään materiaalina uuden keksimiseen. Kuvitellaan ja leikitään. Oivalletaan. Houkutellaan toiset mukaan.

Moni sanoo: puhu vain kuin puhuisit kuusivuotiaalle.

Mutta miten itse konkretisoisit konkretisointia kuusivuotiaalle?

 


 

 

Kuusi retorisista välinettä konkretisointiin

Huoli pois, selkokieli ja -mielisyys ovat opittavia taitoja. Konkreettisuus seuraa, kun rohkeasti lähtee leikkimään: hyppää suureen tuntemattomaan — oman mielen, mielikuvituksen ja muistin syöveriin.

Seuraavat välineet ovat moniteräisiä. Käytä siis omaa harkintaa. 

1) Metafora: Työntekijä on hyvin rasvatun koneen ratas. Työntekijä on sijoitus. Työntekijä on oman työnsä esimies. Työntekijä on asiakas.

Kaikki nämä ovat metaforia: jonkin väitetään olevan jotain, mitä se ei sananmukaisesti ole. Aristoteleen mukaan ainoastaan metafora synnyttää uusia merkityksiä. Otettiin tämä miten voimakkaan ammoniakkisuolan kanssa tahansa, metaforalla on paradoksaalinen, yllättävä kyky kirkastaa epäselvyyksiä. Mutta metafora voi myös johtaa harhaan, ja siksi vaatii taitoa. Koska se usein kuulostaa oudolta ja ennenkuulumattomalta, se jää mieleen.

2) Rinnastus (lat. simile, kr. homoeosis): Työntekijä on kuin sijoitus. Työntekijä on kuin asiakas.

Rinnastus ajaa melkein saman asian kuin metafora: se auttaa muodostamaan käsitystä jostakin tuntemattomasta ja selkeyttää mutaisia vesiä. Rinnastukseen liittyy kuitenkin tiettyä epävarmuuden tuntua. Se ikään kuin olisi mietteliäs, epävarman pohdiskeleva metafora. Metafora puolestaan on ylimielinen ja itsevarma rinnastus.

3) Esimerkki (lat. exemplum, kr. paradigma): esim. Tarina miehestä, joka ei koskaan saa hyvää palvelua.

Esimerkki luo kuvan — mallin — siitä, minkälainen toiminta on halutunlaista ja minkälainen taas jotain muuta. Käytännön sovellukset — eli kuvaukset siitä, miten teoria tai idea olisi sovellettavissa ihmisten arkeen — ovat erinomaisia esimerkkejä. Hyvä esimerkki kuulostaa eletyltä, sellaiselta jonka lukija tai kuulija voi kuvitella tapahtuvan hänelle tai jollekulle tutulle.

4) Vertaus (kr. parabola): Työntekijä on oman työnsä esimies, hän merkitsee milloin saapuu ja milloin poistuu. Hän kirjoittaa itselleen työsuunnitelman, ja raportoi itse itselleen. Hän johtaa omaa yhden ihmisen työryhmää ja pitää yksinäisiä kokouksia.

Vertaus lähtee liikkeelle metaforasta, ja kertoo sen auki. Luonnollisesti tällä tavoin metaforan monimielisyys on paremmin hallussa. Vertaus myös yhdistää metaforan yllätyksellisyyden esimerkin kykyyn luoda malli halutulle toiminnalle.

5) Tarina (lat. fabula): Eräs rouva tuli työpaikalleen, ja näki aasin istuvan hänen ergonomisessa tuolissa näpyttelemässä kokeneen näköisesti koneelle asiakirjoja. Hän juoksi esimiehensä puheille, mutta löysi tämän toimistosta vain paviaanin repimässä aasin tuottamia tulosteita ja pyyhkimässä niillä takapuoltaan. “Nyt minä ymmärrän” rouva sanoi, ja haki itselleen kupin kahvia, ja istui lukemaan päivän lehteä.

Tarina antaa enemmän vapauksia kerronnassa. Se yhdistää metaforan yllätyksellisyyden ja esimerkin pyrkimyksen opettaa. Mutta tarinointi on salakavalaa. Hyvä tarina tempaa mukaansa, ja kuuntelijan tai lukijan on vaikeampi pitää yllä omaa epäluuloaan. Parhaimmillaan tarina saa ihmiset toistamaan sen, ja muokkaamaan siitä omansa.

(Retorisista kuvioista löytyy lisätietoa esim Gideon O. Burtonin kokoamasta erinomaisesta Silva Rhetoricae -palvelusta.)

6) Ajatuskoe eli simulaatio: Mitä jos teillä olisi viikossa kaksi tuntia, jolloin työnantajan rahalla saisitte tehdä ihan mitä vain tahdotte? Mitä silloin tekisitte? Käyttäisittekö ajan nukkumiseen, vai kirjoittaisitteko kirjeen äidillenne? Entä jos ette saisi tuota kahta tuntia, vaan saisitte sitä vastaavan palkan, 40 €, käteen enemmän viikossa? Miten käyttäisitte tuon rahan? Mitä se merkitsisi? Käyttäisittekö sen rentoutumiseen, veisittekö sillä puolisonne syömään?  

Ajatuskoe tähtää siihen, että kuulija luo oman esimerkkinsä tai tarinansa: mitä tapahtuisi jos…? Vaikkakaan klassiset puhetaidon oppikirjat eivät mainitse niitä, ajatuskokeet ovat olleet tärkeitä esimerkiksi tieteen kehityksessä:

Galileo kysyi, mitä tapahtuisi, jos kaksi eripainoista tykinkuulaa kiinnitetään toisiinsa ketjulla: Jos paino vaikuttaa kiihtyvyyteen, putoavatko yhdistetyt kuulat nopeammin kuin painavampi yksistään? Kyllä. Entä, jos kerran paino vaikuttaa kiihtyvyyteen, niin putoaako kuulat hitaammin kuin painavampi yksistään (sillä kevyempihän hidastaa painavamman pudotusta)? Kyllä. Mutta jos kuulat sekä putoavat nopeammin että hitaammin kuin painavampi yksistään, minkälaisessa maailmassa oikein elämme?

Jos Galileo olisi vain väittänyt, että putoamiskiihtyvyys on sama sillä mittaukset osoittavat sen, emme varmaan vieläkään uskoisi häntä. Mutta ajatuskoe tekee kiihtyvyyden ja painon välisestä yhteydestä konkreettisen sekä paradoksaalisen yhdellä kertaa.

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

Antiikin mestarien opissa: Progymnasmata

— Severi Hämäri

Tällä viikolla törmäsin ongelmaan. Miten joku, joka on jo ihan pirkaleen hyvä puhuja voi kehittää taitojaan entisestään? Siis sellainen aika maaginen ja vangitseva puhuja yleisön edessä. Itsestäni en tässä puhu — vaan eräästä oppilaastani.

Klassinen retoriikka tunsi kaksi harjoitteiden perhettä: progymnasmata eli esiharjoitteet ja gymnasmata eli varsinaiset harjoitukset. Tämä systemaattisen harjoittelemisen perinne jatkui aina renessanssiin asti, jonka jälkeen valistuksen aika suhtautui nihkeämmin klassiseen puhetaitoon.

Tämä reaktio oli tietenkin aivan oikeutettu — ja siitä mahdollisesti kirjoitan myöhemmin, mutta klassiset ja renessanssiharjoitteet ovat silti rautaisannos kielen ja mielen pähkinöitä.

Seuraavassa annan hyvin lyhyen esittelyn näistä tekniikoista. Lisää voi esimerkiksi lukea G. O. Burtonin kokoamasta Brigham Young yliopiston Silva retorica -palvelusta.


Progymnasmata

Progymnasmata on retoriikan esiharjoitteiden kokoelma. Klassisessa opetuksessa se muodosti siis ensimmäisen vaiheen taidon pariin pääsemiseen.

Itseoppineelle ammattilaisellekin niistä löytyy monia hyödyllisiä vinkkejä ja taitoja. Ennen kaikkea ne pakottavat puhujan laajentamaan omaa repertuaariaan. Suosittelen paitsi kirjoittamaan niin myös nauhoittamaan harjoitukset (vaikka puhelimella) ja kuuntelemaan omaa puhetta huolella. Jokaista harjoitetta on syytä toistaa useamman kerran, tietenkin lähtötasosta riippuen.

Kuvitus Aisopoksen faabeliin Leijona ja Hiiri

Kuvitusta Aisopoksen faabeliin Leijona ja Hiiri

1. Faabeli. Valitse jokin Aisopoksen faabeli tai muu lyhyt satu ja kirjoita se uudelleen — eri tyylillä. Esimerkiksi voit pelkistää tarinan, tai luoda siihen aivan uutta draamaa. Voit myös kirjoittaa uuden faabelin Aisopoksen tyyliin: lyhyesti ja ytimekkäästi. Tärkeintä on ilmentää yhtä selkeää pointtia tai ”opetusta” tarinan avulla. Usein tämä ”moraali” kirjoitetaankin lauseena faabelin loppuun, mutta ei aina. Tämä harjoitus lämmittää kielenhallintaa sekä tutustuttaa erinomaiseen tarinankerronnan tekniikkaan, satuihin.

2. Tarinointi. Ota jokin todellinen tai fiktiivinen tapahtuma (vaikka uutinen tai televisiosarjan jakso). Kirjoita se tarinaksi uudella tavalla. Tee selväksi, mitä tapahtui ja miten sekä missä, kuka toimi ja kenelle tapahtui sekä miksi, mikä oli kaiken syy ja henkilöiden motiivit. Kokeile leikkiä kerronnan järjestyksellä ja tyylillä.

3. Anekdootti. Anekdootti lyhentää tarinan muutamaan lauseeseen, tai jopa yhteen, joka ilmentää päähenkilön luonnetta. Tavallaan joko ilmaisee epäsuoraa ihailua tai moitetta. Ilmaiset vain jotain, mitä joku teki tai sanoi. ”Auton hajottua Mannerheim meni vanhan hevosmiehen ottein kuljettajan avuksi jättäen takkinsa auton sisään.”  Ota jokin anekdootti, ja kirjoita sen pohjalta tarina, kuten edellä.

4. Sanonta (proverbi). Kuten edellä, mutta tällä kertaa yleisemmällä tasolla. Valitse jokin sanonta ja laajenna se tarinaksi. Esimerkiksi ”Pata kattilaa soimaa, musta kylki molemmilla” on laajenettavissa tarinaksi jostakusta, joka syyttää toista omista huonoista puolistaan.

5. Kumoaminen. Ota jokin yleisesti uskottu uskomus tai urbaani legenda ja osoita sen epäuskottavuus. Kerro myytti tai uskomus lyhyenä tarinana, kertoen kuka sitä kertoo tyypillisesti ja mitä se pitää sisällään. Tämän jälkeen tartu sen heikkouksiin (ja mahdollisen kertojan uskottavuuteen).

6. Todistaminen. Tee samalle uskomukselle tai legendalle päinvastaista. Pyri osoittamaan sen paikkansapitävyys tai ainakin uskottavuus.

7. Sanonta (commonplace eli koinos topos). Kuten kaksi edellistä, mutta yleisemmällä tasolla. Puolusta tai kumoa väite, joka on ilmaistu yleisesti tunnettuna sanontana.

8. Ylistys. Valitse jokin henkilö (fiktiivinen tai todellinen tai jopa jokin teko, esine tai abstrakti asia, eläin jne.), ja ylistä sen hyvyyttä ja hyveellisyyttä. Kuvaile henkilön tausta (vanhemmat ja kasvatus jne.). Sen jälkeen kuvaile hänen keskeiset hyvät teot, niin että kerrot miten ne ovat seurausta hänen hyveistään ja erinomaisuudestaan (siis hänen ominaisuuksistaan ennemmin kuin sattuman tai muun seurauksina). Vertaa häntä johonkuhun muuhun hyveelliseen, ja sano, miten hän on parempi. Kehota kuuntelijoita ottamaan mallia tästä henkilöstä.

9. Moite. Tee vastaava harjoitus kuin edellä, mutta kääntäen se päälaelleen. Eli esitä miten jonkun huonot teot ovat seurausta tämän paheista ja heikkouksista. Rakenna vastaava esitys.

10. Vertailu. Rakenna jokin ylistys tai moite kahdelle henkilölle (tai asialle) niin, että vertaat heitä molempia koko esityksen ajan.

11. Matkiminen. Valitse jokin (todellinen tai fiktiivinen) hahmo ja tilanne, missä tämä on. Esitä tilanne henkilön kertomana, tai esitä puhe, jonka henkilö voisi puhua kyseisessä tilanteessa. Esimerkiksi miten punahilkka kertoisi tarinansa puunhakkaajalle.

12. Elävöittäminen. Kuvaile jokin henkilö, asia tai tapahtuma niin, että kuuntelijan mielikuvitus rakentaa siitä elävän kuvan.

13. Väite. Valitse jokin (ilmeinen tai vähemmän) väite (esim. ”maa on pyöreä”) ja rakenna siitä argumentatiivinen puheenvuoro. (Ohjeet puheen muotoon löytyvät täältä).

14. Laki. Rakenna argumentatiivinen puheenvuoro (kuten edellä) mutta tällä kertaa puolusta tai vastusta jotain lakia (todellista tai fiktiivistä).

Gymnasmata

Esiharjoitteiden jälkeen tulee todellinen mestarillisen puhujan haaste. Rakenna vakuuttava puhe jollekin yleisölle jossakin haastavassa tilanteessa.

Yleisö voi olla fiktiivinen tai todellinen (esim. jokin historiallinen hovi). Puhe voi olla kehoittava, eli poliittinen — koskea säädettäviä lakeja tai päätöksiä (esim. pitäisikö Suomen itsenäistyä vai ei, pitäisikö Suomen olla kuningaskunta vai tasavalta).

Tai puhe voi olla oikeudellinen, koskea syyllisyyttä (esim. syyllistyikö Susi murhaan, ja oliko puunhakkaajan toiminta oikeutettua).


Mitä muuta voi puhuja enää tarvita oppiakseen mestarilliset taidot?

Itse harjoitan vielä näiden lisäksi itsepintaisuutta, uteliaisuutta ja leikkimieltä sekä itse- ja ihmistuntemusta. Sillä niissä ei voi koskaan olla liian hyvä.

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

Kiitos sinulle, joka tämänkin artikkelin kirjoitit…

— Severi Hämäri

“Kiitos sinulle autoilija, joka…” alkaa tyypillinen kirjoitus, joita linkitetään facabookeissa ja twittereissä. Kiitos tässä tapauksessa on harvoin vilpitön vaan kyseessä on ironinen kommentti. Kommentti aukeaakin yleensä vuodatukseksi siitä, miten apua ei annettu (tai johonkin muuhun tunkkeihin liityvään).

Ironia onkin ehkä yleisin retorinen tehokeino, ja myös kiistellyin. On erilaisia kansanuskomuksia. Esimerkiksi että lapset tai amerikkalaiset ovat kykenemättömiä ironiaan. Osa järkeviä, osa uskomattomia väitteitä. Saatte itse päättää, mitä mieltä lapsista tai amerikkalaisista olen.

Ironiasta on myös erittäin monimutkaisia ja kaukaa haettuja filosofis-kielitieteellisiä teorioita. Selvää on, että se on perustava kommunikoinnin muoto.

Koska tämä ei varmasti ole lukijan tiedossa (!) niin sanottakoon, että retorisena kuviona ironia on sitä, että sanotaan jotain mutta silti ilmaistaan täysin päinvastaista. Kuten “onpa maukas ja täyttävä ateria” kun tarjolla on vain vettä ja korppua. Ironia on allegorian, eli kuvainnollisen puheen erityistapaus, eräänlainen täyskäännös sanotun merkityksestä. Ironialla pyritään usein ilmaisemaan yhteenkuuluvuutta ja huumorintajua.

Sanastoa:

Ironia: Jonkin ilmaisu sanomalla jotain vastakkaista.

Ironinen … : Mitä tahansa ironista tyylikeinoa tai kliseetä voidaan kutsua ”ironiseksi”, esim. ”ironinen kiitos.”

Karikatyyri: Korostaa jotain piirteitä toisten kustannuksella.

Parodia: Matkiminen pilkallisesti, korostaen joitain piirteitä.

Satiiri: Kuten edellinen, mutta yleensä ylitseampuvampaa.

Sarkasmi: Lyhyesti ja tiivisti ilmaistu ilkeämielisyys.

Sardoninen: Myrkyllisen hauskan pilkallinen.

Kyynisyys: Epäusko ihmisiä ja heidän aikomuksiaan kohtaan.

Ironian ilmaisuun on vakiintuneita ilmeitä, äänenpainoja ja muita keinoja. Näin varmistetaan, että viesti menee perille. Sen sijaan ironia kirjoitetussa muodossa muodostaa toisinaan haasteen. Varhaiset netikettiohjeet kehoittivat välttämään ironiaa väärinkäsitysten vuoksi. Nykyään samaa harvemmin vaaditaan, vaan ironia on verkossa melkein normi.

Jälleen kerran, jotta ei vain toisteltaisi itsestäänselvyyksiä: emotikoneilla ilmaistaan ironiaa yleensä näin ”;-)”. Mutta vinkkaus ei suinkaan ole ensimmäinen ja ainoa ironiamerkki. Yllä “(!)” on yksi yleisimpiä tekstityksissä käytetyistä ironian merkitsemismuodoista. Ironiaa usein merkitään laittamalla ilmaisu lainausmerkkeihin. Myös muita merkkejä on käytetty.

Ironiamerkki 1800-luvulta.

Ironiamerkki 1800-luvulta.

 


 

Jotakuta saatetaan, virheellisesti, kutsua ironiseksi, jos hän kuulostaa sarkastiselta tai sardoniselta. Ironia sinällään ei ole ilkeää. Itsessään se on vain kielikuva ja tyylikeino.

Ja kaikkia tyylikeinoja voi käyttää ilkeilyyn tai, pahimmassa tapauksessa, opettamiseen.

Sokraattinen ironia nimittäin on eräänlaista tyhmäksi heittäytymistä. Sanotaan jotain, minkä itse tiedetään olevan väärää tai typerää. Näin siksi, että muut tajuaisivat erehtyneensä. Ja jotta he oppisivat virheistään.

Ja vielä ihmetellään, miksi Sokrates tuomittiin kuolemaan… Toisia neuvomalla heidät yleesä saa vain suunniltaan.

 


 

Ironia mahdollistaa herkullisen tilaisuuden retorisiin kieroiluihin. Yksi, ja varsin epätoivoinen, on vetoaminen merkitykseen. Tällöin puhuja väittää tarkoittaneensa koko ajan sitä, mitä sanan mukaisesti tuli sanoneeksi. Näin ikään kuin hän ei jäisi kiinni vihjailuistaan.

Toinen huomattavasti näppärämpi temppu on ilmaista kaksi merkitystä yhtä aikaa. Eli ilmaista ironinen merkitys harvoille ja valituille samaan aikaan kun suoran merkityksen toisille. Tämä on esimerkiksi joissain Shakespearen parhaissa näytelmissä käytetty tehokeino. Tällä tavoin ironiaa käytetään osoittamaan, kuka kuuluu porukkaan ja ketkä ovat ulkopuolisia.

 


 

1900-luvulla retoriikka ei saanut näyttää retoriikalta. Tästä malliesimerkki on Hemingway.  Hänen kirjoitustyylinsä on loppuun asti tyylitelty vaikuttamaan siltä, että hän ei käytä mitään tyyliä. Näin voidaan puhua erityisestä hemingwayläisestä paljaasta tyylistä.

Tämä myös ilmentää retoriikan ironista perusristiriitaa. Jos retorinen tyylittely käy silmiin ja korviin, se lakkaa olemasta retorisesti tyylikästä ja tehokasta. — Kun näemme hemingwayläisyyden tyylittelynä, alkaa se kuulostamaan meistä yhtä keinotekoiselta kuin 1700-luvun Sturm und Drang runouskin.

Ironia on ristiriitaan myös vastaus. Olemme yllättävän usein olevinamme, tiedostamattoman itseironisesti, kuin emme näkisi tyylittelyä tai sen puutetta. Tästä oli puhetta aiemmassa artikkelissa. Nimittäin kirjoittajan tai puhujan decorum, eli sopivuus, on viime kädessä katsojan valinta.

 


 

 

Ironinen ilmaisu voi muuttua niin tavalliseksi, että se banalisoituu kun totumme siihen. Tällöin ironisesta merkityksestä tulee ilmaisulle tavallinen merkitys. ”Thanks a bunch” brittienglanniksi tarkoittaa, että ”olipa paskamaisesti tehty.” Näin voi tapahtua myös tuolle ”Kiitos sinulle …” aloitukselle. Vastaavia ilmiötä on monia (kuten käy ilmi esimerkiksi tästä Michael Rundellin blogikirjoituksesta).

Toisaalta tämä mahdollistaa retorisen ironian metatasoistumisen: totutun ironisen heiton sanominen, metaironisesti, sen suoralla sananmukaisella merkityksellä.

 


 

 

Ironian tulevaisuus ei näytä synkältä! Netti esimerkiksi täyttyy ironiaa pursuavista parodisista videoista ja kirjoituksista. Osa näistä kommentoivat jo itsessään ironisia ilmiöitä, lisäten kerroksia ironisen sarkastiseen täytekakkuun. Tätä you bored meta panda -kakkua halajamme päästä syömään aina uudestaan.

Katsokaa vaikka Rakkautta ja Anarkiaa festivaalien mainos. Niin monta erilaista tasoa ja viittausta on tungettu 2 minuuttiin ja 23 sekuntiin, että aiheesta voisi kirjoittaa vaikka useamman väitöskirjan.

 

 

Kulttuuri netin ulkopuolella toimii vastaavasti. Esimerkkinä hipsterimuoti. Se on ironisesti “nuorisomuotia”, sillä suurin osa hipstereistä eivät ole nuoria. Ja se on ironisesti “muoti”, koska se ei muodosta yhtenäistä ”pukeutumis- tai musiikkikulttuuria”. Hipsterit pyrkivät näyttämään töksähtävältä. Toisaalta totumme nopeasti. Tullakseen sitten uudella tavalla epämuodikkaan näköisiksi, hipsterit joutuvat muuttamaan pukeutumista nopeasti kuin banaanikärpäset geeniperimäänsä. Hipstereitä yhdistävä tekijä onkin itseironia: decorum rikotaan tahallaan.

 


 

 

Ennustan, että itseironia kuuluu myös 2000-luvun retoriikassa: asioita saa sanoa tahattoman kuuloisen hassusti ja kömpelösti. Näin siis, jos tekee selväksi, että on kömpelö ironisen itsetietoisesti.

Tällä hetkellä itseironiaa lipsahtaa toisinaan jopa poliittiseen puheeseen, pönöttämisen vakavimpaan linnakkeeseen. Kuunnelkaa vaikkapa Alexander Stubbia, Paavo Arhinmäkeä tai Timo Soinia.

Laura Rädystä en tosin ota selvää. Jos hän nyt on ollut ironinen lausunnoissaan, hän tekee turhan hyvää työtä sen piilottamiseen.

 


 

 

PS: Kokeile irroitella ironisesti: Valitse jokin tuttu kulunut hokema (Ei elämästä selviä hengissä) ja käytä sitä — ironisesti. Voit vaikka soveltaa jotain seuraavista tavoista.

(1) Sijoita hokema tekstissäsi tai puheessasi täysin sopimattomaan seuraan. Päätä esim. puheenvuoro budjettikokouksessa siihen: Nyt kun näyttää siltä, että kaikki on sovittu, niin on selvää, että elämästä ei selviä hengissä.

(2) Vaihda hokemassa jokin sana toiseksi: Näinä päivinä ei edes elokuvista selviä hengissä.

(3) Käännä sen merkitys päälaelleen: Onneksi selviämme tästä elämästä hengissä.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.