Näinkö vältän väärän virheen? Manipulaatio ja virhepäätelmien tunnistaminen

— Severi Hämäri

Kuulen usein kysymyksen siitä, kuinka poliittisen manipuloinnin voisi tunnistaa helpommin, enkä oikein aina tiedä, mitä vastata. Kysymyksessä ei nimittäin ole aivan sellainen asia, minkä luulisi.

Tarkastelen tässä artikkelissa eriasteisia tapoja, joilla harhautetaan, harhaanjohdetaan ja erehdytään, niin julkisesti kuin yksityisesti. Jaan nämä tavat kolmeen perheeseen: 1. keskustelun erheet, virheet ja rikkeet; 2. argumentaatiovirheet; ja 3. päättely- ja ajatteluvirheet.

---

Miten spotata keskusteluerheet?

”Perusedellytys kaikkelle keskustelulle on avoimuus” on valhe. Perusedellytys keskustelulle on se, että osapuolet ylipäätään kuulevat toisiaan, ja ottavat toisensa riittävän vakavasti myös kuunnellakseen toisiaan. Ei se, että olisi avoin toisen ajatuksille. Antakaahan kun oikein avaudun aiheesta.

Useimmiten keskustelun harhautuminen tapahtuu sattumalta, osana normaalia jutustelun kulkua. Ihminen on sellainen heinäsirkka, joka hyppii assosiaatiosta toiseen vaikka freudilaisiin lipsauksiin liukastumalla.

Toisinaan vahinkolaukaus aiheuttaa harmaita hiuksia, kun esimerkiksi tärkeästä kokouksesta ei siksi tule mitään. Pukumiehet ja -naiset käyttäytyvät tällöin kuin psykoaktiivisilla aineilla lääkityt paviaanit järkevän keskustelun sijaan — puheenjohtajan takertuessa apinamaisella raivolla vaivalla luotuun, tosin joskus mielivaltaiseen asialistaansa. Joskus harvoin harhautuminen on täysin tahallista ja silloin voidaan sanoa, että pelkkä retoriikka astuu etualalle ja järkevä asia poistuu takavasemmalle. Ehkä se livahtaa näyttämön takaa kujalle polttamaan hermosauhuja, joskus ottaa hatkat lopullisesti. Taitava puhuja osaa tehdä siirtymän huomaamattomasti, taitamaton tekee siitä spektaakkelin jota ei voi olla huomaamatta.

Nyt takaisin avoimuuteen muiden ajatuksille. Avoimuuden harha näkyy esimerkiksi erilaisissa keskusteluohjelmissa, joissa tuodaan samaan pöytään astronomi ja astrologi. Tai lääkäri ja yksisarvishoitaja. Tai kansanedustaja ja raivorasisti. On siis tilanteita, joissa toisen henkilön osallistumista keskusteluun ei tarvitse ottaa vakavasti. Tietenkin jokaisella on oikeus tunteisiinsa ja mielipiteisiinsä, mutta se ei aiheuta velvollisuutta toisille ottaa niiden ilmaisua tosissaan.

Vakavasti ottamisessa on nimittäin kaksi terää. Kuulolla olijalla on kohtuullinen velvollisuus suhtautua puhujaan tosissaan vain, jos tämä kohtuudella osoittaa olevansa vakavasti otettavissa. Puhujan pitää siis kyetä (kohtuudella) – ja on suorastaan velvoitettu – osoittamaan olevansa vakavasti otettava. Tässä paino on sanalla kohtuu ja paino sanalla velvollisuus. Ketään ei velvoiteta kohtuuttomuuksiin. Mutta kumpikin osapuoli velvoitetaan pitämään huolta keskustelun laadusta riittävässä määrin.

Velvollisuus edellyttää huolenpitoa paitsi omista puheista, niin myös toisen puheista. Jos puhuu pehmeitä ja siitä huomautetaan, kohtuus vaatii ottamaan palaute vastaan. Mutta myös pitää osoittaa, kun toinen puhuu lannoitetta. Kohteliaasti toki, ja osoittaa miten tämä tapahtuu, jotta keskustelu voi palata asiaan. Mutta silti silloin tulee nostaa esiin, että keskustelu ei ole nyt sitä mitä sen pitäisi – olettaen, tietenkin, että kyseessä on vakavasti otettava keskustelu, ja se halutaan pitää sellaisena. Jutustelussa, juoruilussa ja jonninjoutavassa joskin hauskassa jölöttämisessä pätee aivan eri säännöt.

 

Miten keskustelu menee metsään?

Keskusteluerhe tarkoittaa sitä, että puhuja ei ole mukana samassa keskustelussa muiden keskustelijoiden kanssa. Esimerkiksi itsepintaisesti omasta kiinnostuksen aiheesta puhuminen, kun kaikki muut keskustelivat jostain muusta, on tällaista. Esimerkiksi kelpaa myös vaikkapa se, että käy puhumaan maahanmuutosta tai islamin uskon teologisista ulottuvuuksista, kun muut puhuvat lapsistaan. Erheen tunnistaa tyypillisesti epäuskoisesta katseesta toisten silmissä. Toistuvat, selvät huomautukset aiheesta ovat myös hyvä tunnusmerkki, esim. “Mutta kun tuosta ei nyt alkuunkaan ole kysymys!”.

Keskusteluerhe voi muuttua keskusteluvirheeksi, jos silti itsepintaisesti ja tarkoitushakuisesti käy nuijimaan keskustelua haluamaansa suuntaan. Keskustelurike tapahtuu jos käyttää kiusaamista, painostamista tai vaikka murjottamista keskustelun masinointiin.

Keskusteluerheiden, -virheiden, ja -rikkeiden tunnusmerkkinä on ennen kaikkea haluttomuus kuunnella ja siten aidosti keskustella toisten kanssa samoilla — ikään kuin yhteisesti sovituilla — säännöillä.

---

Eksyinkö asiasta?

Järkevä ja rakentava keskustelu nostetaan tavallisesti sisällöllisten ja perusteltavissa olevien väitteiden varaan. Muunlaistakin jutustelua, juoruamista ja porinaa toki kuuluu ihmisen repertuaariin, ja hyvä niin. Kaiken ei tarvitse olla niin järkevää ja rakentavaa.

Jos kuitenkin halutaan sopia yhteisistä asioista tai tehdä tärkeitä, vaikeita päätöksiä yhdessä, “järkevä” ja “rakentava” tahtovat olla avainsanoja. Tämä tietenkin on valitettavaa niille monille, joille “järkevyys” ja “rakentavuus” vaikuttavat olevan kirosanoja, tai joille ne ovat synonyymejä lähinnä heidän omille ajatuksilleen. Usein nämä ovat samoja ihmisiä, tietenkin.

Oletusarvoisesti puhujan pitäisi pystyä kysyttäessä perustelemaan, miksi hänestä vaikkapa “demarit ovat unohtaneet arvonsa” tai että “kokoomuksella mitään arvoja koskaan on ollutkaan”. Helppohan sitä on heittää ilmaan mitä vaan ja antaa vain tuulen liikuttaa huulia. Mutta jos joutuu perustelemaan, niin minkä tekee?

Otetaanpa esimerkkinä savusilli, eli harhaanjohtaminen irtonaisilla väitteillä, joiden toivoo kääntävän huomion pois aiheesta. Esimerkiksi usein populismista itse arvosteltu Eero Lehti (kok) kutsui vasemmistoliiton pj. Li Anderssonia Suomen Donald Trumpiksi. Toimittajat tarttuivat silliin innolla. 

Kaikkia argumentaatiovirheitä yhdistää asiattomuus: tavalla tai toisella vastataan puhumalla aivan toisesta asiasta. Näitä voivat olla esimerkiksi tunnereaktiot (“että mua sitten pännii nämä…”) tai henkilöön meneminen (“miten hän kehtaa, kun oli itse ensin…”) tai sitten ihan vain sitä itseään (“äitis oli” ja “pakko, kun sieltä päin tuulee”).

 

Päättely- vai argumentaatiovirhe?

Suomen kieli on siitä hauska, että erottelemme järkevästi virhepäätelmät argumentaatiovirheistä. Englanniksi kun molemmat ovat vain fallacyjä.

Argumentaatiovirhe tapahtuu, kun puhujan pitäisi perustellusti puolustaa omaa näkökantaansa tai perusteellisesti vastustaa jotain toista näkökantaa, mutta ei vain onnistu siinä. Häneltä jää argumentti kesken tai se puuttuu kokonaan. Hän päätyy sen sijaan tekemään jotain muuta.

Päättelyvirheeseen syyllistyy, kun esittää johtopäätöksen, joka ei seuraa annetuista perusteista. Päättelyvirheen verbalisointi on argumentatiivista puhetta, vaikka siinä ei olisi päätä eikä häntää. Tästä syystä päättelyvirheet joskus johtavat kuulijoita harhaan. Varsinkin jos kuulijat eivät kunnolla keskity kuuntelemaan sitä, mistä puhutaan.

Virhepäätelmä on nimitys tyypilliselle päättelyvirheelle. Näistä löytyy erilaisia luokitteluja ja kukkakatalogeja mielin määrin.

---

Ajattelu päin persettä?

Aivan oma lajinsa on virhepäätelmät ja päättelyvirheet. Niissä on kyse siitä, että ihan aidosti yritetään perustella jotain väitettä — mutta epäonnistutaan siinä ruhtinaallisesti. Hauskaahan tässä on, että emme useinkaan jää virhepäätelmistä kiinni. Varsinkaan itsellemme. Kyseessä on laiska ajattelu.

Virhepäätelmien taustalla vaikuttaa olevan ihmisten peruspsykologiset ominaisuudet. Huolellinen ajattelu on hidasta, tylsää ja kuluttaa harmittavan paljon aivojen kaipaamaa energiaa. Sinnepäin ajattelu on nopeaa, hauskaa ja jättää enemmän aikaa ja energiaa arvokkaan nenämalmin louhimiseen.

Esimerkiksi psykologi D. Kahneman puhuu mieluusti heuristiikoista ajattelun vinoumien takana. Heuristiikka on sellainen ajattelun oikopolku, jolla on käytännön kannalta riittävän hyvä osumatarkkuus. Näitä ovat esimerkiksi, kun luotamme ystävämme sanaan tai pidämme yhdessä asiassa lahjakasta henkilöä lahjakkaana toisessakin asiassa. Ei 100%, mutta ainakin tuntuu meistä paremmalta kuin sattuma. Tulkitsemme muutamasta havainnosta yleistyksen ja sen perusteella uskomme tietävämme minkälaisia ihmisiä ovat savolaiset tai kirjastonhoitajat. Tai jos asia ilmaistaan meille yksinkertaisesti ja selkeästi, olemme taipuvaisia pitämään sitä totena. “He’s a straight shooter” sanovat monet Trumpin kannattajat.

Laiska ajattelu heuristiikkoihin nojaamisen mielessä on hyvä asia — suuren osan aikaa. Riittävän hyvä evoluution kannalta ainakin: heuristiikat ovat pitäneet meitä hengissä tähän päivään asti niin, että riittävän monet ovat aikuistuneet ja voineet hankkia samalla tavalla tehokkaasti mutta summittain ajattelevia lapsia.

Kuitenkin on selvää, että tällainen sinne-tänne-päin ajattelu ei toimi kaikissa tilanteissa. Naurattaa, kun tajuamme toimineemme kuin perse-edelläapina (Homo Retroverticoarboralis) puussa ja huomaamme huiputtaneemme itsemme uskomaan jotain älytöntä. Mutta samalla meiltä jää tärkeissä tilanteissa asioita huomaamatta. Teemme toistuvasti tavattoman typeriä päätöksiä huonojen perusteiden pohjalta.

Heuristiikat aiheuttavat siis ajatteluumme erilaisia vinoumia, joissa toimimme vastoin yksinkertaista järkevyyden ideaalia. Nämä vinoumat, sekä tietenkin ihan vain myös tahallaan huolimaton ja laiska ajattelu, altistavat meidät tekemään ja hyväksymään päättelyvirheitä.

Esimerkiksi jälkirationalisointi: valtionvarainministeri Petteri Orpo sanoi aiemmin kesällä, että hän henkilökohtaisesti aikoo estää kaikki lisäleikkaukset korkeakouluilta.  Tehdyt leikkaukset tulevat, mutta lisää ei mene. Nyt hän on ehdottanut budjettia, jossa leikataan kuitenkin lisää yliopistosektorilta. Miten hän perustelee tämän? Sanomalla, että kyseessä on vain tarkistus, joka liittyy ”yliopistoihin liittymättömään kiky-sopimukseen”. “Uusilla leikkauksilla hallitus haluaa varmistaa, että kesäkuussa sovittu kilpailukykysopimus ei tuo yksityisille toimijoille, kuten yliopistoille, suurempia taloudellisia hyötyjä kuin julkisille oppilaitoksille, joita ovat esimerkiksi peruskoulut ja osa lukioista.” kirjoittaa Taloussanomat. Tässä argumentti olettaa, että yliopistot ja peruskoulut ovat jonkin asteisessa perustelemattomassa kilpailuasetelmassa — ja että yliopistoja voidaan kohdella milloin julkisen sektorin ja milloin yksityisen sektorin osana, miten se vain hallitukselle kulloinkin sopii.

Tämä on sen luokan ajatteluvirhe, että jopa EK:n Jyri Häkämies päätyi jyrähtämään. 

Siksi eritoten päätöksentekijöiden ajattelua on syytä tarkkailla suurennuslasilla. Ja kysyä, seuraako väite oletuksista. Ja mistä ihmeestä oletukset on revitty?

Ja ennen kaikkea kysyä niiden poliitikkojen kohdalla, joiden kanssa on samaa mieltä: Miksi ihmeessä uskon tämän henkilön väitteitä? Mikä heuristiikka ajaa minua uskomaan häntä? Onko hän oikeasti luottamukseni arvoinen?

---

 

Vastaako tämä kysymykseesi?

Takaisin alkuperäiseen kysymykseen: miten tunnistaa poliitikkojen manipulaatioyritykset.

En vieläkään oikein tiedä, miten vastaisin. Kaksi asiaa tulee kuitenkin mieleen. Ensinnäkin: paranoia. Useimmat poliitikot kun ihan oikeasti ovat hyviä ihmisiä — joskin, no, nyt ihmisiä kaikkine vajavaisuuksineen.

Toiseksi, useimmat järkevät ihmiset tunnistavat, ihan ilman minunkaan neuvoja, kun heitä lähdetään suoranaisesti ja tarkoituksella manipuloimaan. Loput, järkeviä hekin tavallaan, vaikuttavat uskovan jo valmiiksi pehmeitä puhuvan poliitikon johtopäätöksen — eivätkä pahemmin välitä, miten siihen on päästy.

Käy siis ehkä hieman turhaksi loogisten hienouksien korostaminen tai vouhottaminen kriittisen ajattelun tärkeydestä politiikasta puhuttaessa.

Taito tunnistaa argumentaatiovirheet ja virhepäätelmät toki kuuluu yleissivistykseen, kuten myös ymmärrys siitä, miksi ja miten ajattelemme perä päin puun latvaa. Hyvä puhuja taitaa tarvittaessa myös virheiden käytön. Joskus mutkia täytyy oikoa. Metaforat ja vertaukset eivät onnistu ilman, että otetaan loikka tuntemattomaan.

Sen sijaan, että kannat huolta muiden puheista ja ajattelusta, tarkkaile mieluummin omaa ajatteluasi ja puheitasi. Kyse ei nimittäin ole siitä, että poliitikot yrittäisivät johtaa meitä harhaan. He ovat vain ihmisiä. Mitä he sille voivat, kun me muut haluamme seurata samoja polkuja ja tehdä samat virheet kuin suuret johtajamme meidän edellämme pää syvällä puun latvustossa.

Yhteenvetona:

1. Huomioi tilanne. Minkälaista keskustelua käydään? Onko juuri nyt välttämätöntä argumentoida ja ajatella huolella? Jos on, kiinnitä siihen huomiota. Jos ei, nauti jutustelusta olematta tiukkapipo.
2. Näytä esimerkkiä ja pidä huolta omista puheista ja ajattelusta.
3. Jos keskustelukumppanisi mielestäsi eksyvät aiheesta, ota se puheeksi kuitenkaan kehittämättä aiheesta pakkomiellettä. Onko juuri nyt väliä sillä, että juttu poukkoilee ja ajattelu laukkaa? Jos itse poukkoilet ja eksyt ja sinulle siitä sanotaan tai huomaat sen itse, ota opiksi. Puhutko samoista asioista kuin muut? Jos et, niin miksi et?
4. Jos joku päätösvaltainen ja arvovaltainen henkilö puhuu pöpejä, älä usko häntä.

 

En käynyt tässä artikkelissa luettelemaan kaikkia ajattelun ja argumentaation heuristiikkoja, erheitä, virheitä, oveluuksia tai typeryyksiä. Aiheesta löytyy nimittäin netistä ja kirjallisuudesta riittämiin. Sanoisin jopa ad nauseam.

Virhepäätelmävirhe on nimittäin aina syytä muistaa: vaikka joku sortuisi ajattelun tai argumentaation virheeseen tai virhepäätelmään, ei se vielä riitä osoittamaan että hän olisi väärässä! Näsäviisaat osaavat nämä listat ulkoa, mutta oikeasti viisaat osaavat toimia maailmassa virhepäätelmä- ja argumentaatiovirhelistojen ulkopuolella.

Opiskelun aloittaa voi vaikka Wikipediasta: https://fi.wikipedia.org/wiki/Argumentointivirhe, https://en.wikipedia.org/wiki/List_of_cognitive_biases  tai suositusta suomennetusta Ali Almossawin nettikirjasta Kehnojen argumenttien kuvakirja. Hauska ja helposti lähestyttävä teos on Madsen Pirie: How to Win Every Argument — the use and abuse of logic  sekä Jay Heinrichsin kirjan Thank You for Arguing (julkaistu myös nimellä Winning Arguments) luku 14. “Spot Fallacies: the seven deadly sins”.  Huolellisemmassa perehtymisessa pääsee alkuun vaikkapa Katleena Kortesuon ja Olli-Pekka Vainion Diktaattorin käsikirjalla.

Aihepiirin lähempi opiskelu on mahdollista esimerkiksi Kankuri-Knuutilan (toim.) Argumentti ja kritiikki -kirjan avustuksella.  Ajattelun heuristiikoista ja vinoumista lisälukemistona suosittelen Daniel Kahnemanin kirjaa Ajattelu nopeasti ja hitaasti.  Jos haluaa syventyä filosofiseen puoleen, materiaalia löytyy vaikkapa nettisanakirjoista, esim: http://plato.stanford.edu/entries/fallacies/ ja http://www.iep.utm.edu/fallacy/  Alan vanhin klassikko tietenkin on Aristoteleen Sofistiset kumoamiset.  Netistä voi myös tulostaa itselleen erilaisia seinätauluja omaksi ilokseen vaikka täältä: https://yourlogicalfallacyis.com/

Haluatko osallistua Puhujakouluun 2016-17? Kurssille ilmoittaudutaan: info@kriittinenkorkeakoulu.fi. Lisätietoja kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/

Kuvat: mestari Yi Yuanjin (n. 1000 – 1064) gibbonimaalauksia.

---

Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.

Moralistinen öyhötys: eli kuinka te kehtaatta ja kyllähän te kehtaatte

— Severi Hämäri

 

Miksi joskus vaan niin suututtaa poliitikon naama, että tekee mieli mennä nettiin ja kirjoittaa siitä, että sekin on taas yksi kommari tai kokkari tai persu tai hihhuli?

Esimerkiksi Laura Rädyn (kok) siirtyminen Helsingin kaupungin johdosta Suomen Terveystalo oy:n — siis terveysalalla toimivan pörssiyhtiön — palveluiden myynnistä vastaamaan herätti todellisen paskamyrskyn. Jotkut jopa kaivoivat Lasse Männistön ja tämän isän samaan syssyyn esiin, ja aloittivat moralistisen saarnan kokoomuspoliitikkojen selkärangan puutteesta. (Näin teki myös usein niin vallan mainio lakimies ja vasemmistopopulisti Saku Timonen Uuninpankopoika-blogissaan).

”Öyhötys” (niin kuin minä sen määritän) on perusteettoman moralisoivan (tai jopa moralistisen) närkästyksen ilmaus. Sen löytää yleensä netistä, blogeista ja fabookeista sekä twittereistä, mutta myös yleisönosastoilta sekä lehtien kolumneista ja pääkirjoituksista. Artikkelini on sekä öyhötyksen moite että ylistys. Yritän päästä ilmiön sisään.

Aloitan kertomalla, miksi öyhötys voi olla vaarallista — jopa moraalitonta. Sen jälkeen, miten osaava öyhötys on retorinen taiteenlaji, joka kaipaa hellää suojelua kuin harvinainen orkidea. Kolmanneksi otan tietoisen riskin, ja pohdin pitkällisesti ja huolellisesti öyhötyksen roolia populismissa ja vasemmistopopulismissa. Päätän kirjoitukseni toteamalla, että älä öyhötä jos otat, jos otat älä öyhötä. Öyhöttäminen vaatii harkintaa, taitoa ja selkeää mieltä. Se on taidetta, ei julkista itsetyydytystä.

---

Kansa tuhlaa kuin viimeistä päivää ja poliitikot ovat menettäneet moraalinsa?

Poliitikkojen sanomisia ja tekemisiä seurataan lehdistössä, kahvipöydissä ja ennen kaikkea netissä. Kukapa ei muista kauhistelua Sampsa Katajan (kok) ns. hiprakkapuheesta. Tai Mikael Jugnerin (sd) avoautosta.  Tai Matti Vanhasen (kesk) naisseikkailuista. Tai Paavo Arhinmäen (vas) kulttuurivihamielisyydestä. Tai kauhistelua Teuvo Hakkaraisen (ps) tai Olli Immosen (ps) edesottamuksista. Väittäisin että nämä aiheet ja otsikot muistetaan paremmin kuin poliitikkojen teot poliitikkoina. Aivan viimesimpiä pahennuksen aiheita on ollut Rädyn (kok) siirtyminen julkiselta puolelta yksityiselle sekä Elina Lepomäen (kok) (yleensä asiayhteydestä irroitettu) toteamus verosuunnittelusta, että ”jos on lain pykälien mukaan toimittu, totta kai se on moraalisesti oikein.”

Punch-lehden kuvassa vuodelta 1866 mies solvaa Britanniaa (ts. maan hallintoa) — joka puolestaan vastaa tuohtumuksella tuohtumukseen.

Tietenkin valtakunnan poliitikkojen tekemisiä pitää seurata. Mutta keltaisen lehdistön, varsinaisen lehdistön, blogistien sekä ihan oman elämänsä some-tietotoimistojen moraalinärkästys ja klikki-jako-klikki-mainosmyynti-epätoivo- journalismi ajaa moralisoimaan nopeammin ja aina vain heikommin perustein. Tällä on kaksi huonoa seurausta: ensinnäkin öyhötys vie tilaa oikealta, perustellulta kritiikiltä. Tärkeät päätökset menevät pinnan alla huomaamatta, kun itse pintaa tarkastellaan kuin sittisontianen hevonpaskaa.

Toiseksi: öyhötyksen pelossa politiikkaan ei lähde sukupolvensa älykkäimmät ja lahjakkaimmat. Ville Blåfieldin ja Reetta Rädyn kirjassa Kuka hullu haluaa poliitikoksi? (Teos, 2015) mm. erinäiset puoluesihteerit sekä monet poliitikot Osmo Soininvaarasta Matti Vanhaseen sanovat valtakunnan poliitikkojen olevan typerämpiä kuin koskaan ennen. Miksi? Syy on siinä, että älykkäämmät ihmiset tajuavat minkälainen julkinen sontahurrikaani odottaa ketään mielenkiintoista ja elämäänsä kokenutta yksilöä. Jos on mitään mitä voi kaivella — tai jos vaikka kävelee vain punaisia päin vahingossa — niin saattaa päätyä valtakunnanlaajuisen öyhötyksen uhriksi.

Toisaalta myös poliitikot öyhöttävät toisilleen. Eräs tyypillinen muoto tälle on ns. ”entä sitten tämä”  eli whattabautismi. Kun toinen poliitikko on esittänyt jotain, niin vastapuoli kysyy, että miksi hän ei sitten ole tajunnut myös vastustaa kaikkia näitä toisia pahennusta herättäviä seikkoja. Entinen kansanedustaja ja ministeri Kimmo Sasi (kok) kunnostautui heittämällä whattabautismin verosuunnittelukeskusteluun HS:n yleisönosasatolle. Hän kirjoitti siitä, miten Suomi on ”verokeidas” alkoholiverotuksensa suhteen norjalaisille. Ja tämän tuhmat verokeidaspaheksujat ovat nyt sitten ihan tyystin sivuttaneet, soo soo… (HS 28.4.2016).

Esimerkiksi 90-luvun lamaa leimasi öyhötys elämisestä varojen yli. Yksilöitä syytettiin taloudellisesta taantumasta, jonka todellinen syy oli ilmeinen: idän viennin romahdus yhdessä korvaavan viennin puuttumisen kanssa — kiitos maailmanlaajuisen laman. Tämä moralisointi kuuluu äänenpainoissa jälleen. Miksi? Tilanne on täsmälleen sama: idän vienti on romahtanut ja korvaava vienti muuanne puuttuu (koska Nokian kännykät, paperiteollisuus ja se iso kuoppa siellä jossain pohjoisessa — tiedättehän).

Tällainen öyhötys voi olla vaarallista, sillä ihmisten pitäisi juuri nyt kuluttaa — ja ennen kaikkea kuluttaa kotimaisiin palveluihin — jotta talous ei sakkaisi enempää. (Kirjoitin muuten viime kerralla aihetta liipaten: Pelon ajamat, eli miksi on vaarallista pelätä kriisiä.)

Kirjailija ja talousajattelija N.N. Talebin mukaan jokaisella ihmisellä on velvollisuus paljastaa näkemänsä ”tyhjät takit” eli löysä uhoava tietämättömyys, joka on onnistunut syystä tai toisesta varastamaan itselleen aseman yleisen ihailun kohteena. Hänen uhrinsa kuplanpuhkaisuun löytyvät enimmäkseen talousnobelistien parista. Mutta tämä ei tarkoita öyhötystä: pitää itse tietää paremmin ja vaatia itseltään enemmän, jotta voisi paljastaa ylpeät paskanpuhujat.

Urbaanisanakirja määrittää ”öyhöttää” verbin: ”metelöidä kännissä, kiroilla, tapella, häiriköidä, käyttäytyä uhkaavalla ja häiritsevällä tavalla julkisella paikalla, äännellä uhkaavasti, epäselvästi tai epäartikuloidusti.” Käytän tätä ”öyhötys” -termiä, koska se kuvaa hyvin sitä ääntä, joka esimerkiksi lähtee närkästynyttä väkijoukkoa esittävistä näyttelijöistä. (Näyttelijät toistavat kuulema sanaa ”raparperi” saadakseen tämän vaikutelman aikaan.) Se kuvastaa myös sitä tekstin tyhjyyttä, joka ilmenee kun moralisoiva närkästys on alkanut polttaa reikää blogisistin vatsakalvoihin.

Johtuen Donald Trumpin ja populismin noususta, amerikkalaiset ovat käyneet viimeaikoina kovastikin keskustelua ns. moraaliraivarista (eng. moral outrage, esim. New York Times, 28.2.2016). Kyse on sukulaiskäsitteestä öyhötykselle, mutta tarkoituksella haluan käyttää jälkimmäistä laajempana ja ennen kaikkea huonosti perusteltavissa olevan närkästyksen käsitteenä. Öyhötys pitää näin sisällään mm. kaikenlaista perusteetonta ja moralisoivan oloista paheksuntaa sekä vähäisempää mutta ajattelematonta pilkkaavaa naljailua ja todellisuudesta irronnutta ironiaa. Öyhötystä ei tietenkään sovi sekoittaa perusteltuun moraalikeskusteluun (jonka yleensä erottaa siitä, että osapuolet sanovat miksi ovat jotain mieltä).

Teknisesti ottaen, jos joku sanoo tai tekee jotain, ja toinen loukkaantuu siitä — kehittää vaikka moralistisesti ärtyneen halvauksen paksusuoleensa — ja sen pohjalta tekee johtopäätöksen, että ensimmäinen tyyppi on väärässä tai tekee väärin, syyllistyy toinen tässä lähinnä virhepäätelmään. Hän päättelee omasta tunteestaan faktoihin.

Tämä ei tietenkään (kuten tässä blogissa toistuvasti hoen) tarkoita, että virhepäättelijä olisi sitten auttamatta väärässä. Hän voi olla väärässä tai hän voi olla oikeassa. Mihin hän on syyllistynyt, on heikko ja heiveröinen ajattelu. Mutta heikosta ajatuksesta syntyy joskus todellista taidetta.

---

Öyhötys taiteenlajina

Toisinaan kunnollinen moralistinen öyhötys puhdistaa ilmaa.

Toisen julkinen moittiminen on usein uskottavuuden kyseenalaistamista. Retoriikan näkökulmasta hänen eetostaan arviodaan uudelleen. Aristoteles totesi eetoksen, eli yleisön mielikuvan henkilön luonteenlaadusta ja sitä kautta uskottavuudesta, olevan kaikkein suurin vaikuttumisen syy.

Nykyään käsitys on toki hieman muuttunut. Silti perusperiaate pätee: ihmiset seuraavat mieluusti karismaattista, esimerkillistä ja näyttävän näköistä johtajaa. He uskovat helpommin luotettavan oloista kaveria, joka vaikuttaa sopivan fiksulta ja ajavan yhteisiä asioita. Lisäksi sellainen, joka näyttää jakavan samat arvot kuin kuulijansa tai lukijansa, herättää usein luottamusta.  (Lue lisää eetoksesta Mestaripuhujassa:  ”Kalaksi kalan paikalle, eli miten yleisö hurmataan”.)

Nykypsykologia tuntee ns. sädekehä- eli haloilmiön: on nimittäin hyvin tyypillistä, että jos koemme jonkun jossakin yksittäisessä asiassa hyväksi, arvioimme häntä kaikessa muussakin suopeammin — ja jos koemme jonkun toisen puolestaan jossakin yksittäisessä asiassa huonoksi, arvioimme häntä muutoinkin ankarammin. Ihmisten ajattelu on yksinkertaisesti vain vinoutunut tällä tavoin.

Kun johtopäätökseen tullaan, koska joku arvovaltaisen tai muuten mukavan oloinen henkilö sitä kannattaa, kyse on ns. positiivisesta ad hominem -virhepäätelmästä. Tavalla tai toisella perusteet korvataan halulla seurata karismaattisen henkilön jalanjälkiä. Kun puolestaan johtopäätökseen tullaan, koska joku vastenmieliseksi tai vastustajaksi koettu henkilö on siitä eri mieltä, kyse on ns. negatiivisesta ad hominem –virhepäätelmästä. Perusteet korvataan henkilökohtaisella vastustuksella. Sekä positiivinen että negatiivinen muoto tästä henkilöön menevästä päättelystä on laiskaa ajattelua. Se ei siis tarkoita, että automaattisesti olisi väärässä, jos seuraa hurmaavaa hemmoa tai jos kammoaa vierasta viekottajaa. Mutta toki on mahdollista, että on väärässä. (Lisää: ”Mikä ihmeen ad hominem säkin luulet olevasi?”)

Juuri tämän taipumuksen unohtaa ajattelu (ja seurata sitä kuka vaan vaikuttaa parhaalta tyypiltä nyt ja tässä) puhkaisemiseen moralistinen öyhötys saattaa olla erinomainen ase. Se paljastaa kuninkaan paljaan pyllyn. Poliittinen sulopuhuja on vain ihminen ja meidän on syytä suhtautua hänen puheisiinsa samalla kriittisyydellä kuin kehen tahansa muunkin.

Öyhötys onkin parhaimmillaan tapa vastata positiiviseen ad hominemiin heittämällä siihen tasapainottava negatiivinen virhepäätelmä päälle. Sanomattakin selvää, että öyhötystä retorisena keinona käyttävä puhuja ottaa riskin. Öyhötyksellä, kuten yllä todettiin, voi olla monia ikäviä seurauksia.

---

Tyypillinen vastareaktio moralisointiin onkin ns. tu quoque — eli sinä myös — retorinen kuvio. Se on sillä tavoin hauska, että perustellun vastauksen sijaan käydään osoittamaan toisen osapuolen itse syyllistyneen juuri niihin rikkeisiin, joista hän syyttää toisia. Parhaimmillaan tämä vastaöyhötys saa vastapuolen hävennettyä hiljaiseksi.

Pahimmillaan tu quoque kuitenkin aiheuttaa ulkopuolisten mielissä ajatuksen: pata kattilaa soimaa, musta kylki molemmilla! Eli tu quoquen käyttäjä riskeeraa oman vetensä likaamisen samalla kun hän syyttää toisia takaisin. Tarkalleen ottean tu quoque on myös virhepäätelmä, sillä kaksi väärää ei ole yksi oikea.

Tästä syystä useimmiten viisain (joskaan ei välttämättä se hauskin ja ikimuistoisin) ratkaisu on, kuten englantilainen sanoo, ”don’t raise to the bait” eli älä tartu koukkuun. Varsinkin, jos reagoi ajattelemattomasti ja kyse ei olekaan moralisoivasta vieheestä vaan aidosta perustellusta moraalikommentista, voi vastaöyhöttäjälle jäädä itselleen vain likainen, liukas moraaliankerias kouraan. (Lisää tavoista vastata öyhötykseen: ”Voittaminen: luusereiden hommaa?” ja ”Vain idiootti yrittää voittaa, mutta miten tehdä se tyylikkäästi?”)

Moraalinen närkästys retorisena välineenä vaatiikin näin ollen käyttäjältään huomattavaa taitoa. Käykäämme seuraavaksi katsomaan ja kuulemaan tämän taidon todellisia vanhoja mestareita: populisteja.

Esimerkiksi Sampo Terho (ps) kunnostautui 18.5.2016 pitämällä klassisen ”miten te kehtaatte arvostella, kun te itsekin teitte samoin” eli tu quoque -puheen. Tämä puhe olisi voitu esittää jo antiikin Rooman senaatissa. Ja niin se myös on esitetty. Ihastuttavaa kuulla näin klassista retoriikkaa 21. vuosisadalla:

---

Öyhötys ja populismi — oikealta ja vasemmalta

”Populistinen puhe on usein suoraan sydämestä pulppuavaa, lauseiden muotoilu ei oikein ota onnistuakseen, mutta puhujan vilpittömyys on silmiinpistävää.

Miten nämä populistiliikkeiden keulakuvat ja kyläpuhujat pitäisi nähdä? Heidän kansansuosiostaan ei voi olla epäilystä, he ovat kansanomaisia ja he ovat antaneet kannattajilleen todellisia etuja. Toisaalta he ovat kyynisiä manipulaattoreita, jotka muistavat täyttää omatkin taskunsa.”

— Ote ulkoasianministeri Timo Soinin (ps) pro gradu -tutkielmasta ”Populismi — politiikkaa ja polttomerkki: SMP:n roolinmuutos” (Helsingin yliopisto, huhtikuu 1988).

Timo Soini (kuva cca3.0u: Strassengalerie.at)

Moralistinen närkästys usein liitetään populismiin. Mutta miksi?  Vaikka populismi on ilmiönä tunnettu yhtä kauan kuin demokratia, ”populismi” tarkoittaa kuitenkin montaa asiaa. Tarkastelen seuraavaksi kolmea tulkintaa ja sitä, miten öyhötys liittyy kuhunkin.

Ensinnäkin populismi merkitsee kansaan vetoamista vallan keräämiseksi demokratiassa. Tällöin tarkoituksena ei ole sanoa sitä, mikä on oikein tai hyödyllistä, vaan sitä, mikä saa kansan liikkeelle. Toisinaan tietenkin kansan saa liikkeelle se, mikä on oikein ja hyödyllistä. Mutta usein pikemminkin tunteet (erityisesti ylpeys, ihailu, pelko, suuttumus, ärtymys, loukkaantuminen, närkästys ja joskus jopa viha) ovat ne, jotka kansan liikkeelle pistää. Öyhötys on näin eräs tyypillinen populistinen retorinen kuvio.

Antiikin Ateenassa, maailman ensimmäisessä demokraattisessa valtiossa, tämän tyyppistä populismia käyttävää poliitikkoa kutsuttiin demagogiksi. Vanhimpana tunnettuna demagogina pidetään yleisesti 400 luvulla eaa elänyttä Kleonia, joka on myös ensimmäisiä poliitikkoja, josta on säilynyt häneen kohdistettua julkista arvostelua ja satiiria. Esimerkiksi Aristofaneen näytelmissä Kleonia pilkattiin lähes täysin avoimesti.

”Kuinka te kehtaatte? Ja kyllähän te kehtaatte!” sanoi Soini taannoin niin moralisoivan kauniisti (puhuessaan eduskunnassa 11.12. 2013 Jyrki Kataisen hallituksen rakennepaketista sekä erityisesti kokoomuksen yrittäjäpolitiikasta), että tuli retoriikan opettajalle melkein tippa linssiin.

Populismia (tässä ensimmäisessä mielessä) ei pidä suoraan sotkea ad populum -virhepäätelmään. Ad populum -virhe tapahtuu silloin, kun pätevän perusteen sijaan puhutaan kansan tahdosta tai enemmistön mielipiteestä. Joka vaikka sanoo, että rangaistuksia on kiristettävä, koska kansa (tai enemmistö) on sitä mieltä, ei ole loogisesti osoittanut kovempien rangaistusten tarvetta. Voi hän olla oikeassa, mutta hänen perusteensa eivät ole riittävät argumentin muodostukseen. Argumentissa pitäisi vielä osoittaa, että kansan kova moralistinen tarve rangaista on riittävä syy koventaa vankilatuomioita.

Toisaalta se, joka sanoo, että jokin ei voi pitää paikkaansa, koska tavallinen rahvas sitä kannattaa, sortuu elitistiseen virhepäätelmään. Kyllä kansa tietää, noh, ainakin silloin tällöin.

Tässä valittuja paloja ulkoasiainministeri Soinin loisteliaan häikälemättömän ylitseampuvasta moralisoinnin taidosta hänen Ploki -blogista:

”Kotiäidit ja perheiden valinnanvapaus ovat joutuneet käsittämättömän vihanpidon kohteeksi. Suvaitsevaisto  on kaikista suvaitsemattomin.” (Ällöttävää naisvihaa, 21.5.2016).

”Anarkorasistit veivät Perussuomalaisten puoluetoimistolle lakanan. Hengenheimolaisensa ovat turmelleet useaan otteeseen Perussuomalaisten piiritoimistoa. Anarkorasistiset vihateot ovat vastenmielisiä.

Ku klux klan vihaa sekä katolilaisia että juutalaisia. Olen katolilainen Israelystävä. Siis oiva kohde ku klux klaniselle anarkorasistille. Tällaiselle toiminnalle kansan kustantama YLE antoi palstatilaa.

(…)

Tuomas Muraja, toimittaja, kirjoitti Perussuomalaisista Kanavaan ja Suomen Kuvalehteen asenteellisuudessaan ainutlaatuisen analyysin asiavirheineen.

Elitismin airueeksi Muraja oli valinnut viestintävälineet, jotka eivät kansan syvien rivien käsissä kaksisesti kulu. Minä toivoisin, että kovaa työtä tekevä Perussuomalainen duunari ja pienyrittäjä lukisi tämän Murajan mutinat, mambojambon.” (Anarkorasimia ja Murajan mambojumbo 25.10.2015).

---

Toiseksi populismi  merkitsee tyypillisesti erinäisten oikeistolaisten liikkeiden löyhää joukkoa maailman eri kolkilta, jotka käyttävät populistisia (ensimmäisessä mielessä) menetelmiä — ja joita enimmäkseen yhdistää konservatiivisuus, poliittisen, taloudellisen että oppineen eliitin vastaisuus ja nationalismi sekä  yleensä muukalaiskammo. Jotkin näistä ovat jopa rasistisia sekä äärioikeistolaisia. Oikeistopopulismin kirjo on suuri.

Varianttina edelliseen on ns. vasemmistopopulismi, joka on tavallaan antipopulistista populismia: vasemmistopopulistit vetoavat niiden ihmisten tuntemuksiin, jotka perinteisesti ovat pelänneet sotaa, rahan valtaa, globalisaatiota ja oikeistopolitiikkaa — sekä erityisesti viimeaikoina ovat heränneet pelkäämään populististista oikeistoa, nationalismia ja tähän usein liitettyä muukalaiskammoa. Lisäksi vasemmistopopulistit ovat tyypillisesti myös poliittisen, taloudellisen että joskus jopa oppineen eliitin vastaisia.

Varhaisin ”populistiseksi” kutusuttu puolue perustettiin — kuinkas muutenkaan — yhdysvaltoihin jo 1800-luvun loppupuolella. Kuvassa Populistisen-  eli Kansanpuolueen presidentinvaalimainos vuodelta 1892.

Vaikutelmani on, että jotkut vasemmistopopulistit samaistavat kaiken oikeistopopulismin (ja usein myös porvarillisen oikeiston) yhteen jonkinlaiseksi melkein fasismia ajavaksi rintamaksi — ihan siinä missä erinäiset oikeistopopulistit samaistavat koko populistisen ja tavanomaisen vasemmiston, vihreän liikkeen (sekä usein myös keskustaoikeistolaisen porvariston) yhdeksi samaksi vihervasemmistolaiseksi suvaitsevaistoksi.

Molemmissa tapauksissa syyllistytään ns. olkiukkovirheeseen: rakennetaan itse itselle hyökkäyksen kohde, jota ei ole olemassa. Teknisesti ottaen oikeisto- tai vasemmistopopulistit kompastuvat tällöin virhepäätelmään ja asian ohi puhumiseen. Jos olkiukon kaatamisen esittää sankaritekona argumentaation kentällä, niin sopii hävetä, ainakin luokkahuoneessa. Nimittäin, vaikka olkiukko usein edustaakin laiskaa ajattelua,  se on sitäkin tiuhemmin erinomaista retoriikkaa. Kuuntelijat harvoin pysähtyvät ajattelemaan sen paremmin tajutakseen vedätyksen. Ja parhaassa tapauksessa puhuja itsekin saa itsensä siihen uskomaan (hokemalla samaa kerrasta toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen, argumentoiden ad nauseaum).

Tätähän populismi parhaimmillaan on: taitavaa retoriikkaa. Sekä oikeisto- että vasemmistopopulismia yhdistääkin yksinkertainen, tunteikas — suorastaan rehvakas kielenkäyttö, joka tähtää usein juuri närkästyksen ja ärtymyksen nostatukseen. Toisin sanoen: öyhötys. Silti kaiken populismin ei tarvitse olla tyhjää retoriikkaa, vaikka enimmäkseen se retoriikkaa onkin.

Esimerkillisen taitavasti ja vasemmistopopulistisesti SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne on ottanut tavaksi muistuttaa kansaa ”perussuomalaisten rivistöissä piilottelevista rasisteista.” Taktiikka toimii, sillä oikeistopopulisti Soini joutuu kiistämään väitteen. Näin alkuperäinen väite — oli siinä perää tai ei (jätän arvioinnin lukijalle) — tulee toistettua monta kertaa: ensin media toitottaa Rinteen sanoja ja sitten Soinin kiistämistä. Tämä on ns. possunnussija -taktiikka, joka on peräisin Yhdysvaltain politiikasta puolen vuosisadan takaa — siellä toistuvalla syytöksellä vastapuolen sortumisesta sosialismiin sekä sitä seuranneesta ankarasta kiistämisestä kasvaa äänestäjien mielessä vain vahvemmaksi mielikuva hämäristä tarkoitusperistä. The lady doth protest too much, methinks, sanotaan kuolemattoman Shakespearen Hamletissa.

---

Kolmanneksi populismi merkitsee poliittista haukkumanimeä, jolla pyritään ampumaan kilpaileva näkökanta alas silkkana kansan kosiskeluna. Tämä on usein, kuten arvata saattaa, moralisoivaa närkästystä, jopa öyhöttävää sellaista.

Antti Rinne, kovin mietteliäänä (Kuva cca4.0i: Teemu Rajala)

Varomaton populismi kuin populisimi voi tietenkin olla ensiaskel kohti yleistä typertymistä ja heikkolahjaisuuden ylistystä. Mainitsemassani Blåfieldin ja Rädyn kirjassa Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Osmo Soininvaara (vihr) toteaa perussuomalaisten nousun käynnistäneen vastareaktiona SDP:n kansanedustajien parissa niin uskomattoman älyn jättämisen eduskunnan kahvion narikkaan, että hän kertakaikkiaan ei enää jaksanut jatkaa kansanedustajana. Soininvaara väitti julkisen keskustelun tason laskeneen alemmaksi kuin koskaan aiemmin hänen uransa aikana.

Onko kuitenkaan oikein syyttää demareita liiallisesta populismista ja politiikan typertämisestä? SDP ja varsinkin sen puheenjohtaja Antti Rinne ovat olleet nyrkkeilypussina niin Soininvaaralle, Soinille kuin Juhana Vartiaiselle (kok). Vastavuoroisesti voisi kuitenkin väittää demarien vastanneen populismin haasteeseen ja avanneen korvansa kansan hädälle (esim. puoluejohtajista juuri Rinteen kerrotaan olevan henkilökohtaisesti kiinnostuneen leipäjonojen nälkää näkevien asiasta) — tarjoten näin vaihtoehdon oikeistopopulismin nousulle, joka on saanut puhtia kasvavasta eriarvoistumisesta ja kansan köyhtymisestä laman kurimuksessa. Mene ja tiedä. Tällaisia arvioita on helppo heittää, mutta vasta historia pystyy katsomaan nykyhetken poliittisia ratkaisuja ja puheita riittävän hyvin, jos sekään, vailla öyhötystä.

Populismi ja populistiset puheet itsessään eivät ole pahasta tai hyvästä — mutta kuten kaikkea retoriikkaa, niitä voi käyttää molempiin. Parhaimmillaan ripaus populismia tekee poliittisesta keskustelusta maukasta matusteltavaa — pahimmillaan se tyhmentää ja etsii alinta yhteistä nimittäjää navan alisesta maailmasta. Sanottakoon siis vielä kerran, painokkaasti ja kursiivilla, että silkka oikeistopopulismi ei tee kenestäkään fasistia eikä silkka vasemmistopopulismi tee kenestäkään anarkistia tai arvojen mädättäjää.

---

Lopuksi

Edellä olen syventynyt öyhötykseen — moralisoivaan perusteettomaan närkästykseen —- niin hyvässä kuin pahassa. Ensinnäkin poliitikkojen jokaiseen hairahdukseen tarttuminen ja heidän tekemisiensä perusteeton moralisointi on omiaan tyhmentämään valtakunnan poliitikkoja joukkona. Älykkäämmät ja elämää kokeneemmat tajuavat pysyä poissa ja moralistisen tutkan alapuolella.

Lisäksi moralisointi voi piilottaa todellisia tärkeitä syitä kritiikille. Kun kaikki keskittyvät öyhöttämään pääministerin vaatevalintoja, jää tämän päätökset vaille huomiota. Toisaalta joskus öyhötys piilottaa keskeisiä ongelmia, kuten talouden alamäen syitä, kun keskitytään moralisoimaan kansan rahankäyttöä.

Kuitenkin öyhötys, oikein käytettynä, voi toimia välineenä puhkaista kohtuuton ihailu, joka sekin piilottaa näkösältä todellisia syitä ja perusteita. Taitavasti käytettynä moralistinen närkästys myös saa ”kansan” liikkeelle. Tämä näkyy öyhötyksen käytössä populistien, sekä vasemmalla että oikealla, puheissa.

Päätän saarnani tänään moraaliin — opetukseen. Väkivallan, niin verbaalisen kuin fyysisen, edellytyksenä on toisen ihmisen esineellistäminen. Hänet pitää nähdä karikatyyrinä, tarinan pahiksena, jotta häneen voi käydä käsiksi. Öyhötys ja kaikenlainen moralisointi yleensä on keino tähän: nuo ovat moraalittomia matoja, alempia kuin me, kunnon ihmiset. 

Siksi öyhöttäminen vaatii vastuuta ja vastuunkantoa. Älä käytä sitä turhaan vaan käytä harkiten. Öyhötyksen kohteet nimittäin ovat ihan tavallisia ihmisiä, pohjimmiltaan — kuinka typeriä ovat sitten menneet tekemään.

(Kansikuva: yksityiskohta Matthias Grünewaldin (n. 1475–1528) teoksesta Jeesuksen pilkkaaminen.)

---

Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.

Oletko kiinnostunut Puhujakoulusta? Ensi vuoden kurssille voi jo ilmoittautua: Lisätietoja info@kriittinenkorkeakoulu.fi tai kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/

Kuulijan vastuulla?

— Severi Hämäri

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti puheen, joka herätti suurta keskustelua, valtiopäivien avajaisissa. Näin vaikka presidentti varta vasten toivoi, että pilkkufetishismi saisi jäädä historiaan:

“Teemme pahan virheen, jos kuvittelemme, että [ongelmat] peittyy, kun olemme keksineet tarkkailla toistemme tekemisiä ja kunkin sanavalintoja ihan pilkkuun asti, ja tehdä sitten niistä suurta numeroa ja nimittelyä. Ongelmat eivät näin poistu, tällä suunnataan ehkä huomio muualle, mutta ongelmat tästä vain lisääntyvät.”

Puhetta ovat kalunneet nyt tiedotusvälineet, poliitikot, sosiaalinen media, blogististat ja pohjamudissa elelevät sisäjärvikalat. Siksi siihen en tartu. (Hyvä analyysi löytyy vaikkapa kollegani Antti Mustakallion blogista.)

Tässä kirjoituksessa tarkastelen vastuuta. Vastuu kun kuulostaa presidenttiimme yleisesti liitettävältä termiltä. (Google haku ”Sauli Niinistö vastuu” tuottaa 246 000 tulosta.) Missä siis kulkee puhujan vastuu, kun hän närkästyy puheensa virhetulkinnoista? 

---

Puhetaidon opettajana usein kehotan jättämään julkiseen puheeseen tulkinnanvaraa — varsinkin silloin kun kyseisen varan sisään ei mahdu täysin sopimattomia tulkintoja. Tällöin täytyy etsiä tasapainopiste ymmärrettävyyden ja riittävän lyhytsanaisuuden välillä. Ymmärrettävyyden lisääminen johtaa helposti siihen, että rupeaa kuulostamaan puisevalta ja tylsältä. Lyhytsanaisuus taasen kuulostaa usein jännittävämmältä. Mutta tulkinnanvara venyy ja paukkuu sitä mukaa, mitä lyhyemmin ja ytimekkäämmin käy puhumaan.

 

Jos virhetulkinnan todennäköisyys on suuri, niin silloin mielestäni puhujan vastuu sanojensa virhetulkinnasta kasvaa samaa mittaa.

Kukaan ei kaiketi voi kuitenkaan väittää, etteikö tasavallan presidentin puhe anna kohtuuttoman paljon tilaa virheellisille tulkinnoille. Vaikka jotkut selvästi käyttivät presidentin puhetta omiin tarkoituksiinsa (mm. kansanedustaja Huhtasaari), niin Niinistö siirtää nyt liiaksi vastuuta kuuntelijoille.

Puheen kuin puheen voi tietenkin kuulla ties millä tavalla, jos kuulijan mielikuvistus paljastuu riittävän rikkaaksi. Eikä puhuja voi tietenkään kantaa vastuuta täysin oudoista tulkinnoista. Vaikkapa jos joku sanoisi Niinistön puhuneen itse asiassa avaruudesta tulevasta tähtikansanvaelluksesta — niin ei tasavallan presidenttiä voisi mitenkään pitää vastuullisena tähän tulkintaan.

Jos virhetulkinnan todennäköisyys on kuitenkin suuri (jonka voi mitata esimerkiksi tarkastelemalla kuinka monet päätyivät samaan virheelliseen tulkintaan), niin silloin mielestäni puhujan vastuu sanojensa virhetulkinnasta kasvaa samaa mittaa.

Presidentti Niinistö siirtää vastuuta virhetulkinnasta erityisesti kriitikoilleen: ”Nämä puheeni panettelijat […] saivat paljon julkisuutta eivätkä ollenkaan ymmärtäneet, että saattoivat vääristelyllään luoda intoa ääripäähän.” (Lainaus Uusi Suomi 9.2.) Jos asiaa tarkastelee yhtään huolellisemmin, huomaa juuri nuivien (kansanedustajat Huhtasaari, Terho sekä ministeri J. Niinistö) tulkinneen välittömästi puheen olevan heidän puolellaan. — Eikä siis sen jälkeen kun ”toinen ääripää” oli käynyt ”vääristelemään” ”tolkunmukaista” sanomaa. Tämä entisestään vahvistaa näkemystäni, että presidentti ei voi siirtää vastuuta tulkinnasta kuulijoilleen.

---

Kuten yllä totesin, ymmärrettävyys ja yksiselitteisyys usein käy vaikeaksi, kun pitää sanoa napakasti. Keskiajalla italialaiset näyttelijät ratkaisivat ymmärrettävyysongelman (kun kaikissa Pohjois-Italian laaksoissa puhuttiin käytännössä eri kieliä) sillä, että keskeiset sanat toistettiin mahdollisimman monella eri murteella.

Ymmärrettävyyden lisääminen pelkästään puhumalla enemmän kääntyy itseään vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Samaa ratkaisua, hassua kyllä, käytettiin myös keskiaikaisessa englantilaisessa oikeuskielessä, kun samat lait piti saada pätemään sekä anglosakseille että normanneille. Siksi sellaiset hauskat sanaparit ovat jääneet elämään kuin ”hue and cry”, ”breaking and entering” ja ”null and void”. Lakimiesten kielen yksiselitteisyys kuitenkin rupesi nopeasti ja ironisesti käymään kansalle käsittämättömäksi.

Ymmärrettävyyden lisääminen pelkästään puhumalla enemmän kääntyy itseään vastaan ennemmin tai myöhemmin. Suuresti arvostamani veteraanipoliitikko Erkki Tuomioja käynee tässä hyvänä esimerkkinä. Hänen puheensa loistavat pyrkimyksestä sanoa asiat juuri sellaisina kuin miltä ne näyttää. Kuitenkin puheen aikana ajatus lähtee kuulijalla harhailemaan ja tämä huomaa jossakin vaiheessa lakanneensa ymmärtämästä.

---

Moniselitteisyys on taidetta. Monet maailman historian merkittävimmät puhujat, esimerkiksi mainittakoon Jeesus Nasaretilainen sekä Gautama Buddha, käyttivät hyvin tulkinnanvaraisia vertauksia, maalailevia sanontoja, tarinoita ja metaforia. Tulkinnanvaraisuus saa aikaan sen, että puhe puhuttelee laajempaa yleisöä. Sanat koskettavat vuosisatojen ja tuhansien jälkeen — koska kuulija tai lukija pystyy liittämään niihin omia kokemuksiaan ja tulkitsemaan niitä omaan elämään sopivalla tavalla.

Sanat koskettavat vuosisatojen ja tuhansien jälkeen — koska kuulija tai lukija pystyy liittämään niihin omia kokemuksiaan ja tulkitsemaan niitä omaan elämään sopivalla tavalla.

Kielen miekassa terät leikkaavat molempiin suuntiin. Puhumalla epäselvemmin puhuja saavuttaa suuremman yleisön ja koskettaa laajemmin. Samalla kaikenlaiset oudot ja jopa vaaralliset väärintulkinnat uhkaavat. Sekä Buddhan että Jeesuksen sanoja on käytetty oikeuttamaan väkivaltaa sekä jopa kansanmurhia.

---

Lopuksi

Tasavallan presidentti piti puheen, joka närkästytti ja ihastutti tavalla johon presidentti ei selvästi ollut varautunut. Väärintulkinta oli yleinen vaikkakin lähemmin tekstiä lukeneelle selviää, että presidentti ei sitä tarkoittanut.

Minä tarkastelin edellä kenen vastuulle tämä närkästykseen johtanut tulkinta mätkähtää. Jäljet johtavat presidentin kansliaan ja viimeiseksi itse tasavallan presidentin kirjoituspöydälle. Virhetulkinnan yleisyys paljastaa, että puhe jäi liian epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi. Ja selkeys, tyylin hyveenä, on puhujan vastuulla.

Toivottavasti otetaan opiksi. Kuitenkin huolen aiheeksi jää paluu insinööripuheiden aikaan, jossa harmaat hahmot puhuvat harmaantuvalle yleisölle kaikkien peittyessä pölyyn ja yksiselitteisyyden seitteihin. Molempia nimittäin tarvitaan: selkeyttä, eli tässä tulkinnan kapeutta, että elävyyttä, eli tulkinnan laveutta. Sopivaa sen olla pitää, sanoi kissa puurosta.

---

 

Haluatko oppia puhetaitoa?  Viimeiset hetket ovat käsillä:

Ilmoittaudu nimittäin seuraavalle Puhetaidon Intensiivikurssille viimeistään 11.2.

Ilmoittautumiset: info@kriittinenkorkeakoulu.fi

Retoristen vastakkainasettelujen ja konsensuksen aika?

— Severi Hämäri

Miten suhtautua vaalitulokseen? Onko tästä kaikesta puheesta ja puhkunasta tehtävissä yhteenvetoa?

Paljon puhutaan siitä, miten vaaleissa korostui vastakkainasettelut. Esimerkiksi Helsingin sanomien Nyt liitteen uutispäällikkö Jussi Pulliainen rupesi kuplanpuhkojaksi kirjoituksessaan ”Helsingin punasinivihreä kupla, tästä siinä on kyse”.

Toisaalla peruspopulisti korostaa sitä, miten ”kansa” äänesti jälleen kerran perussuomalaista. Mikä ihmeen ”kansa” — kyseessä on näissä vaaleissa PS:ää kannattaneet, jotka äänestävät PS:n ehdokasta. Ikään kuin olisi jokin ”epäkansa” joka äänestää muita puolueita! (Suosittelen myös kuuntelemaan Tiina Rosenbergin ja Oras Tynkkysen keskustelun populismista Radio Helsingin Vaalikahveilla.)

Haluaisin tässä kirjoituksessa (Tynkkysen tavoin) hieman kyseenalaistaa tarjottua näkökulmaa vastakkainasettelusta. Pulliainen, Timo Soini ja kumppanit mielestäni nimittäin puhaltavat ilmaa pienen pieneen näennäiskuplaan.

Ensinnäkin: On niitä arvoliberaaleja, jotka ovat tunteneet globalisaation tuomat haitat. On niitä, jotka ymmärtävät mistä PSn kannatus punkee. Ymmärtävät miksi maalla asuminen ja työnsaanti on haastavaa. Tietävät miltä tuntuu olla työtön ja köyhyysrajan tuntumassa. Osa heistä asuu maalla, osa kaupungissa. Ja silti ovat arvoliberaaleja.

Toiseksi: on arvokonservatiiveja, joilla on korkeakoulutus ja osaamista. Jotka ovat jos ei nyt osa, niin lähellä hipsteriskeneä. Jotkut heistä asuvat Puna- tai Munkkivuoressa. Joilla on ollut keskiluokkaiset vanhemmat ja ovat itse aina saaneet pullaa leipänsä päälle. Ja ovat silti arvokonservatiiveja. (Jos epäilyttää, suosittelen lukemaan Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajan Sebastian Tynkkysen Avoimen kirjeen Krista Kososelle.)

---

Voi olla, että jollakulla on pää  niin syvällä omien arvojensa syöverissä, että ei kykene ymmärtämään kanssaihmisen motiiveja äänestää sitä puoluetta, jota nyt sattui äänestämään.

Mutta suurimmalla osalla ei ole. Väitän, että Pulliainen hakee kirjoituksella  selitystä omalle pettymykselleen — omalle turhautumiselleen. Ja samalla hän venyttää kupla-metaforaa niin että se paukkuu ja ulvoo. Ei sitä oikeasti ole. On muutamia ääri-ihmisiä molemmin puolin, mutta he eivät edusta kokonaiskuvaa.

Ja on poliitikkoja — populistipoliitikkoja monesta puolueesta ja liikkeestä, jotka hyötyvät vastakkainasettelusta. He käyttävät ihmisten taipumusta kuvitella vastakkainasetteluja sinne, missä niitä ei ole.

(Esimerkkinä kyseenalaisuuden rajoilla liikkuvasta populismista mainittakoon PS:n Maahanmuuttopoliittinen ohjelma, jonka mahdollisista rasistisista piirteistä Ylen kioski haki selkoa: Rasistinen vai ei? Oikeusoppineet arvioivat perussuomalaisten maahanmuutto-ohjelman. Lisäksi kannattaa tutustua asianajaja Ville Punton kirjoitukseen Ajankohtaisia ulkomaalaisoikeudellisia asioita, jossa hän asiantuntevasti korjaa populistisia väärinkäsityksiä liittyen maahanmuuttoon ja lakiin.)

 Ja on poliitikkoja — populistipoliitikkoja monesta puolueesta ja liikkeestä, jotka hyötyvät vastakkainasettelusta. He käyttävät ihmisten taipumusta kuvitella vastakkainasetteluja sinne, missä niitä ei ole.

---

Mistä tässä kuplaretoriikassa on kyse? Kirjoitin tähän blogiin tammikuussa siitä, miten me ihmiset tarvitsemme yksinkertaistettuja luokitteluja maailman hahmottamiseen (Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä). Luokitteleminen tekee sosiaalisesta ajattelustamme tehokkaampaa, mutta myös summittaisempaa ja joskus erittäin harhaanjohtavaa sekä vaarallista.

Erinäisiä poliittisia stereotyyppejä sekä erittäin tuttu banaali nationalistinen symboli… Alex Federleyn mainio pilakuva Velikulta-lehdestä vuodelta 1906.

Vaarallisuus on monella tasolla. Luokitteleminen tekee meistä itsestämme sokeampia näkemään yksityiskohtia. Sen sijaan näemme lähinnä vain eroja eri ryhmien välillä ja samankaltaisuuksia ryhmien sisällä — vaikka itse asiassa samankaltaisuudet näennäisten ”ryhmien” välillä sekä erilaisuus ”ryhmien” sisällä ovat arvokasta informaatiota, joka herkästi ohitetaan täysin päätöksiä tehtäessä.

Vaarallista on myös leimaaminen — eli se, että jollekulle annetaan ryhmäidentiteetti. Leimaamisen voi tehdä joku toinen tai sen voi tehdä ihminen itse. Tällainen leimaaja ja määrittelijä sietäisi katsoa itseään peiliin. (Kirjoitin aiheesta aiemmin: Sähän et mua määrää).

Ryhmäidentiteetti saattaa nimittäin toimia kuin itseään toteuttava ennuste. Kun joku on leimattu huonoksi oppilaaksi, voi identiteetti muuttua opituksi avuttomuudeksi. Kun joku on leimattu ”persuksi” tai ”suvaitsevaistoon” kuuluvaksi, saattaa tämän mielipiteet kärjistyä ja pyrkiä asettumaan jonkin kuvitellun keskivertonäkökulman mukaisiksi. Tällöin katoavat jälleen yksityiskohdat ja maailma muuttuu mustavalkoiseksi.

Ryhmäidentiteetti saattaa nimittäin toimia kuin itseään toteuttava ennuste. Kun joku on leimattu huonoksi oppilaaksi, voi identiteetti muuttua opituksi avuttomuudeksi. Kun joku on leimattu ”persuksi” tai ”suvaitsevaistoon” kuuluvaksi, saattaa tämän mielipiteet kärjistyä ja pyrkiä asettumaan jonkin kuvitellun keskivertonäkökulman mukaisiksi. Tällöin katoavat jälleen yksityiskohdat ja maailma muuttuu mustavalkoiseksi. Kuvitellaan, että tällaisia identiteetteja vastaa jokin ihmistyyppi. Ja sitten sitä vastaa ihmistyyppi, koska me kuviteltiin se ihmistyyppi. (Tästä identiteettiin ja leimaamiseen liittyvästä mekaniikasta on kirjoittanut kanadalaisfilosofi Ian Hacking, jonka näkökulmasta saa hyvän katsauksen tästä HS:n tiedeartikkelista.)

Uskoakseni moni kristakosonen vain luulee elävänsä kuplassa. Hänelle on todennäköisesti kerrottu, että hän elää kuplassa. Että hän on tietynlainen vihervasemmistolainen ihminen, jonka tutuissa ei ole ketään joka äänestäisi perussuomalaista ehdokasta. Tai vaihtoehtoisesti hänen elämänpiirinsä on oikeastikin kapea, että hän on vain toisten ammattinsa edustajien kanssa tekemisissä — ja siinä tapauksessa hänen nostamisensa jonkin sortin ”kuplaihmisen” edustajaksi on enemmän kuin outoa. Sillä näitä näyttelijöitä, jotka mahdollisesti elävät samassa ”näyttelijäkuplassa” on todella vähän, eivätkä he todellakaan edusta mitään tyypillistä vasemmistolaista tai vihreää tai kokoomuslaista!

(Joka tapauksessa sanottakoon, että raju Krista Kososen kimppuun hyökkääminen hänen kommenttinsa takia on ollut kohtuutonta ja edustaa puolestaan kyvyttömyyttä ajatella asiaa hänen näkökulmastaan. Esimerkkinä kohtuuttomasta hyökkäyksestä vaikka Ilta-Sanomien Ulla Appelsin tarpeettoman tyly kirjoitus ”Tämä ei ole sinun Suomesi, Krista Kosonen”.)

Myös Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri vetosi leimaamista vastaan eilisessä facebook päivityksessään:

”Muuan asia eduskuntavaalien jälkitunnelmista. Mitä jos nyt kaikki yrittäisimme puolin ja toisin pidättäytyä toistemme asenteellisesta leimaamisesta puoluekannan perusteella, elimmepä sitten Suomen missä tahansa kolkassa, maaseudulla tai metropolissa, kylässä tai Kalliossa. Jos tämä vähän yli viiden miljoonan asukkaan kansakunta olisi kaupunki, se sijoittuisi väkiluvun perusteella hädin tuskin maailman viidenkymmenen suurimman kaupungin joukkoon. Näin pienen porukan ei kannattaisi tuhlata aikaa ja energiaa eri lailla ajattelevien ennakkoluuloiseen ilkkumiseen tai pöyristelemiseen. Puhutaan asioista asioina, lyödään ehdotuksia pöytään, väitellään niiden paremmuudesta, mutta yritetään kuunnella, mitä poliittisella vastustajalla on sanottavaa. Toisen ja toisenlaisuuden kunnioittamista peräänkuulutan. Ei mulla oikeastaan nyt muuta.”

---

Viime viikolla kirjoitin ironiseen sävyyn puolueista. Moitin vaalien alla käytyä keskustelua populistiseksi ja asiasisällöltään mitättömäksi. Nyt vaalien jälkeen sanon, että syypää sisällöttömyyteen oli paitsi Keskustassa, jonka poliittinen ohjelma oli epämääräinen — niin se oli myös muissa puolueissa, jotka eivät vaatineet keskustelun nostamista ylös pohjamudista.

(Myönnettäköön: paljon oli riviehdokkaita, jotka yrittivät nostaa keskustelun tasoa. Kiitos heille. Mutta kritiikissäni liikun puheenjohtajien tasolla. Heistä mielestäni todenteolla vain Arhinmäki yritti nostaa keskustelua asiakysymyksiin — tai siis tältä minusta näytti. Jos olen väärässä, laittakaa kommenttia.)

Asioita, joista olisi ollut syytä puhua, oli arvopohja. Suurin osa puolueista ajoi varsin samoilla arvoilla (esim. työ, koulutus ja säästeliäisyys). Miksi kukaan ei ottanut sitä esiin ja vaatinut arvojen uudelleen arviointia — kunnollista erottautumista puolueiden painotusten välillä? Toinen seikka olisi ollut talouspolitiikassa kaupungistuminen. Miksi pääkaupunkiseudun kehittäminen ja asumisen sekä joukkoliikenteen tomivuus ja hinta eivät nousseet avain aiheeksi? Tämähän on selkeä tulppa kansantaloudessa. Mutta ei, keskeiset sisältöasiat jäivät varjoon, kun puhuttiin siitä, että leikataanko nyt vai ensi viikolla sekä spekuloitiin venäjän uhasta sekä toiveajateltiin uusista tammikihloista, vetävästä ulkomaankaupasta ja halvasta sähköstä sekä tarttis tehrä jotain innovatiivista -asenteesta.

Mutta ei, keskeiset sisältöasiat jäivät varjoon, kun puhuttiin siitä, että leikataanko nyt vai ensi viikolla sekä spekuloitiin venäjän uhasta sekä toiveajateltiin uusista tammikihloista, vetävästä ulkomaankaupasta ja halvasta sähköstä sekä tarttis tehrä jotain innovatiivista -asenteesta.

Mistä sitten mainostetut erot puolueiden välillä syntyivät ennen vaaleja? Vaikea sanoa, mutta asiasisällön puute ja arvokeskustelun puute uhkaavasti korostaa vain jäljelle jäävää osaa, eli siltä miltä kukin näyttää: onko ne meikäläisiä vai heikäläisiä. Tämä on populistinen tapa tehdä politiikkaa ja se, mitä se merkitsee suomalaiselle demokratialle, jää nähtäväksi.

Asiasisällön puute ja arvokeskustelun puute uhkaavasti korostaa vain jäljelle jäävää osaa, eli siltä miltä kukin näyttää: onko ne meikäläisiä vai heikäläisiä. Tämä on populistinen tapa tehdä politiikkaa ja se, mitä se merkitsee suomalaiselle demokratialle, jää nähtäväksi.

---

Lopuksi sanottakoon, että en osaa vastata esittämiini kysymyksiin: ”Miten suhtautua vaalitulokseen? Onko tästä kaikesta puheesta ja puhkunasta tehtävissä yhteenvetoa?” Kysymys vaaleista ja vaalipuheista ja puolueista on liian moniulotteinen.

Haluan sanoa, että ymmärrän kaikkia, jotka äänestivät Perussuomalaisia. Ja ymmärrän kaikkia, jotka äänestivät Vihreitä, Keskustaa, Kokoomusta, RKP:tä, Vasemmistoa, sekä Kristillisdemokraatteja. Ymmärrän myös kaikkia, jotka äänestivät puolueita, jotka eivät päässeet eduskuntaan. Sekä ymmärrän kaikkia, jotka eivät äänestäneet. Ymmärrän heidän motiiveitaan ja tavoitteitaan sekä niiden puutteita.

Me olemme kaikki loppujen lopuksi varsin samanlaisia. Ihmisiä, joiden täytyy keksiä, miten tulevaisuuden epämääräisyys ja kaikki tämä radikaali epävarmuus on siedettävissä. Kuplista puhuessa ja niitä kuvaillessamme otamme käyttöön populistin (puoluekorttiin katsomatta) meille syöttämän ajatuksen, joka alkaa elämään kuin virus aivoissamme. Kohta olemme kaikki hänen kaltaisiaan — pikkupopulisteja.

Suomenamerikkalainen ystäväni Judy tapasi sanoa, että ero aikuisen ja lapsen välillä on siinä, että aikuiselle ei pidä mennä sanomaan mita saa tai ei saa tehdä. Sen sijaan aikuiselle — toisin kuin lapselle — saa nauraa, kun se on tehnyt mitä tuli tehneeksi.

---

Ps. Lisää parasta saatavilla olevaa vaalipuheiden retoriikkaanalyysiä annan  Aristoteleen Kantapään uunituoreessa jaksossa ”Vaalikampanjoiden retoriikka” (Pasi Heikura haastattelijana, Ylen 1). (Lisäksi: Eduskuntavaaleissa puolueiden syvälliset viestit hukkuivat pintapuoliseen samankaltaisuuteen.)

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

Poliittinen eetos, paatos ja ehkä vähän logoskin…

— Severi Hämäri

Vaalit ovat jo kohta käydyt ja kohta on jälkiviisastelun aika (sitäkin allekirjoittaneelta tiedossa Aristoteleen kantapään Pasi Heikuran haastattelussa 22.4.). Mietitään silti jo ennakolta tätä politiikan kenttää käyttäen Aristoteleen (vielä kohta kahden ja puolen vusituhannen jälkeenkin relevantteja) retorisen vaikuttamisen perusperiaatteita eetosta, paatosta ja logosta. Nämä ovat siis (samassa järjestyksessä) maine ja luotettavuuden vaikutelma; arvot ja tunteet; sekä asiasisältö ja perustelut.

Käytän tässä kirjoituksessa politiikkaa ja puolueita lähinnä vain värikkäinä esimerkkeinä siitä, miten soveltaa retorisia periaatteita. Tarkastelun ja karikatyrisoinnin kohteena ovat enimmäkseen gallupjohtavat puolueet, jotta puolueellisuus olisi edes jossakin määrin kurissa. Lisäksi liikun kirjoituksessa hyvin lähellä pintaa, enkä käy esimerkiksi syvällä vaaliohjelmissa. Pidetään homma keveynä, ironisena ja hauskana.

(Syvällisempänä jatkolukemisena suosittelen joko Ylioppilaslehden Oskari Onnisen erinomaista kriittistä kirjoitusta vaaleista ja politiikasta: ”Äh!” tai minun omaa vaalien jälkianalyysiä: ”Retoristen vastakkainasettelujen ja konsensuksen aika?”)

Roomalaissenaattoreita, poliittisen eetoksen, paatoksen ja ehkä logoksenkin mestareita (A Yakovlev, 1911).

Puolueiden eetokset

Näissä vaaleissa on korostunut puolueiden luotettavuus — tai siis vaikutelma siitä eli eetos.  Aristoteleen mukaan eetosta rakennetaan kolmella tekijällä: 1) luomalla kuva, että ollaan pelaamassa avoimin kortein, eli ilman omaa salaista agendaa, 2) vaikuttamalla siltä, että jaetaan samat arvot kuin kuulijat ja ollaan rehtejä ja kunniallisia, sekä 3) vaikuttamalla käytännön järkevältä, eli tiedetään miten asiat ratkaistaan kuin Ihmemies MacGyver purukumilla, sytkärillä ja kuulakärkikynällä.

Miten hyvä maine kullakin puolueella on ja miten sitä on käyty rakentamaan?

Demarit ovat ottaneet käyttöön empaattisuuskortin. Jokainen SDP:n vaalivideoista itsellään on aika kiva tunnelmapätkä. Mutta selvästi ohjeistus on ollut, että olkaa empaattisia, silleen lutuisia (jossa suhteessa Erkki Tuomioja vetää halinallemaiset hippiöverit — hyvällä tavalla). Seuraus on, että kun niitä katsoo muutaman putkeen, rupeaa vähän ällöttämään. Arvot ja kunniallisuus, niillä Demarit pelaa.

Kokoomus on puoletaan tekemässä silmänkääntötemppua. He haluavat irroittaa maineensa edellisestä hallituksesta. He tekevät korjausliikettä (valitettava mielikuva on se, että äkillinen korjausliike johtaa metsään). Käytännön järkeä pyritään myös korostamaan puheella työstä ja toiminnasta. Vaikutelma on että tietävät mitä ovat tekemässä (vaikka ehkä eivät ihan tietäisikään). Ovelaa.

Keskusta luo itselleen mainetta personal trainerina: laittavat suomea kuntoon ilmeisesti kannustamalla. Vaikutelma on, että tässä käydään käytännön järkeen ja rehtiyteen käsiksi. Siis ainakin vaikutelma. Keskustan vaalikamppanjasta en kyllä keksi mitään muuta pahaa sanottavaa, kuin että niiden vaalikappale ei sitten lakkaa soimasta päässä edes päätä takomalla pahvisauliin tunnin ajan. Eikä sekään ole paha asia, noin vaalien kannalta, että on tarttuva, suorastaan mikkoalatalomaisen ärsyttävä vaalilaulu.

Vihreät vaikuttavat siltä miltä lupaavat, vihreiltä. Ovat ympäristön asialla. Eli avoimet kortit.

Perussuomalaiset suomalaisten puolella. Se on tietenkin tuota arvojen jakamispuolta. Populistisesti. Ainakin jonkun arvoja jaetaan.

Vasemmistolla on aina ollut eetosongelma. Ongelma muodostuu siitä, että he eivät ole valmiita kompromissiin sisällön suhteen. Asioita ei yksinkertaisteta riittävästi. Ja sitten kun yksinkertaistetaan, se kuulostaa oudolta. Johtuisikohan tämä uskottavuusongelma siitä, että ovat vähän liian fiksuja politiikkaan? Mene ja tiedä.

Paatos ja baatos

Politiikka on pateettisen virhepäätelmän juhlaa — eli erilaiset ei-inhimilliset asiat (kuten vaikka talous) näyttävät saaneen inhimillisiä tunteita käyttöönsä. Lisäksi muutoinkin asiasisältö korvataan usein pelkillä arvoilla ja tunteilla. (Aiheesta lisää: Pateettista, herra presidentti.)

Hassua näissä vaaleissa on, miten samoihin arvoihin eri puolueet vetoavat. Kaikilla yllä mainituilla on arvoina mukana työ, koulutus, osaaminen, oppiminen, talous, turvallisuus ja hyvinvointi. (Työ ja koulutusretoriikan tyhjyyteen perehdyn henk. koht. blogini kirjoituksesa ”Onko työstä ja koulutuksesta jauhaminen vain tyhjää puhetta?”)

Pientä eroa syntyy kun katsotaan ketkä korostavat reilua peliä (kokoomus, PS) ja ketkä tasa-arvoa (Vihreät, Vasemmisto, SDP) — nämähän ovat saman kaltaiset arvot, mutta eivät samat arvot. Yrittäjyys arvona on oikeistolla korostuneempi, mutta kyllä siitä vasemmallakin tykätään.

Kiehtovin alue on ns. banal flagging, eli Suomen lipun heilutteleminen poliittisen pelin vuoksi. Se on vähän hassua, sillä meillä ei ole yhtään esim. venäjä- tai ruotsimielistä puoluetta, joka tähtäisi Suomen valtion lakkauttamiseen. Kaikki puolueet ajavat Suomen asiaa — ero on siinä, miten ”asia” käsitetään. Perussuomalaisille se merkitsee selvästi sulkeutumispolitiikkaa, muille jotain muuta. Banal flaggingin  vastaparina on tietenkin kaikki kansainvälisyys, monikulttuurisuus ja maahanmuuttopuheet. Kyse on pitkälti arvopelistä, sillä tässä on hyvin vähän perusteluja käytössä.

Loogista?

Kun puhutaan perusteista, on jotenkin vaalit kaukana mielestä. Usein vaaleissa asioita ei perustella ollenkaan. On mm. toiveajattelua (talous lähtee kasvuun, 200 000 työpaikkaa jne.) jolle ei ole perustaa muussa kuin arvauksissa. Sitten on leikatakko vai elvyttääkkö keskustelu. Siinä logiikka on leikataan niin talous lähtee kasvuun ja vajeet korjaantuu. Ja siinä on logiikkana elvytetään niin talous lähtee kasvuun ja vajeet korjaantuu. Parhaassa tapauksessa otetaan molemmat logiikat, kuten demarit tekevät. (Joskin oikeisto vaikuttaa käyttäneen aivan omia lukujaan perusteissaan paikoin, kuten Panu Raatikainen kirjoittaa täällä.)

Toinen päättelyketju on se, että nyt on jotenkin Suomi rikki ja siksi tarttis tehdä jotain. Tämä kuulostaa ihan hyvältä, mutta kun millä tavoin se on rikki, ja mitä sen korjaaminen merkitsee? Mitä tarkoittaisi valtio, joka ei ole rikki? Täystyöllisyys? Täysyrittelijäisyys? Täysmikä? Entä missä suhteessa se on ehjä? Mitkä asiat ovat hyvin, ja miten näille hyvin oleville asiolle tapahtuu, kun korjaukseen käydään? If it ain’t broke, don’t fix it…

Näitä riittää. Ja jos niitä haluaa kaivella, terve menoa uimaan vaalimateriaalien syövereihin. Sieltä löytyy kaikenlaista. Perussuomalaisilta jopa 60 sivun edestä ihan vain vaaliohjelmaa. Mikä on ehkä paikallaan. Muut puolueet kun näyttävät reagoineen Perussuomen nousuun ottamalla askeleen kohti populismia, niin Perussuomen kansankaarti on päättänyt näyttää osaavansa kirjoittaa.

Tässä  vinkkinä vielä Helsinkiläisvaalikonttien vaalimateriaalikatsauksen helmet:

Piraattinuorten ”Politiikka voi olla erilaista” — jotain aidosti erilaista. Näitä ehdotuksia ei ihan kaikilla puolueilla ole. Ehkä hyvä niin. Mutta Piraatit piristivät kovasti.

Vihreiden ”Viitenumero — Tieteen ja teknologian vihreiden vaalilehti” — Ainoa tiedepainotteinen vaalimateriaali. Hauska, terävä. Vaikka vähän tulee S. A. Kivisen tokaisu mieleen: ”tiedeuskoisia koko sakki”.

Keskustanaisten ”avain, erilainen naistenlehti” -vaalinumero — Todella kauniisti taitettu ja kohtuudella toimitettu. Mutta ennen kaikkea keskustan vaaliohjelma kerrottu lyhyesti ja ytimekkäästi – huomattavasti paremmin kuin puolueen varsinaisessa julkaisussa.

Vasemmiston vaalilehti — heti sivulla 2 tulee selväksi, miksi vasemmistoliitto on aivan erilainen puolue kuin kaikki muut. Puolue kiistää ”talouden myytit” joihin muut uskovat.

Demarinaisten ”dooris” -lehden vaalinumero — Parhaiten taitettu vaalilehti, joka tuli vastaan.

Summa summarum, eli mitä jäi käteen

Täytyy myöntää, uni on tullut hyvin monena iltana, kun olen vaalimateriaaleja lukenut. Ja lienee turha sanoa, että käykää äänestämässä — sillä tämän tekstin tänne asti lukeneet ovat kaikki kovin kovin kiinnostuneita politiikasta.

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

Outolempi, eli kuinka politiikka on vaarallista?

 

— Severi Hämäri

Tässä artikkelissa kirjoitan siitä, miten valita polittikko tämän puheiden perusteella. Se ei nimittäin käy helposti. Ja yritän samalla sanoa jotain poliittisesta talousretoriikastakin. Se vasta onkin tahmeata tavaraa. Sillä ”ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen”, sanoi Matti Nykäsen ameriikan serkku Yogi Berra. Urheiluvalmentajan tavoin myös talouspäättäjä eli poliitikko ennustaa.

Mutta ennen kuin jatkan, tunnustus: en ole niin kiinnostunut poliittisesta puheesta kuin ehkä pitäisi. Yritin nimittäin lukea blogia varten puolueiden strategioita ja eduskuntavaaliohjelmia ja kirjoittaa niiden retoriikasta. Homma tyssäsi varsin nopeasti. Haukotus levisi huulille. Vaalimainokset ja videot ovat enimmäkseen hyviä esimerkkejä mainostoimistotaidoista: päältä kaunis sekä silkkoa täynnä. Poliittiset ohjelmat esimerkkejä jostain muusta: kapulakielisyydestä. Itse sisältöön oli vaikea päästä käsiksi.

Osin väsymykseni politiikkaan ehkä tulee siitä, että isäni aikoinaan pyrki eduskuntaan kahdesti, ja olen nukkunut erinäiset vaalikamppanjatilaisuudet lapsena. Tapa on jäänyt. Nukuttaa yhä. Mutta nukutuksesta huolimatta olen huolissani: poliittinen retoriikka voi olla pahimmillaan erittäin vaarallista!

… kuten sanoin, poliittinen argumentti on tulevaisuuteen suuntautunut kehotus. Se perustuu ennusteeseen siitä, että kehotuksen mukainen toiminta on jollakin tavoin hyödyllisempää kuin vaihtoehdot. Toimimalla näin säästämme rahaa, luomme työpaikkoja metsäteollisuuteen, suojaamme saimaannorppia, nostamme nuorten syrjäytyneiden lainkuuliaisuutta, oppineisuus kasvaa ja muutoin vain moraali pysyy korkeammalla.

Myös roomalaiset poliitikot valmistautuivat vaaleihin ennustamalla. Kuvassa kaavio lampaan maksasta ennusmerkkien tunnistamista varten. Kuva cc-by-sa 3.0 Lokilech /wikipedia

Mistä poliitikko repäisee ennusteensa? Tulevaisuus kun todella on aina epävarmaa, ennustamatonta ja ennakoimatonta. Siellä saattaa piillä paksuja häntiä ja mustia joutsenia — eli ennakoimattomia tapahtumia, joiden todennäköisyys on oletettu olemattomaksi, mutta joiden vaikutukset ovat räjähdysmäiset. Näitä ovat olleet pörssiromahdukset, eurokriisi, sotien pitkittymiset ja Fukushiman ydinvoimalaonnettomuus. Ennakolta niitä ei nähty. Jälkikäteen vaaditaan päitä vadeille, sillä niihin johtavat syyt ovat usein jälkiviisauden itseensä tyytyväisessä valossa helposti tunnistettavia. Jäljet johtavat sylttytehtaalle, jos sallitte kuluneen kliseen. Juuri vastaavat ennustamattomuudet tekevät poliitikon puheista vaarallisia.

Mistä siis ennusteet tulevat? Ministeriöiltä, pankeilta, tutkimuslaitoksilta ja hatusta. Osa laskelmista toimii varsin hyvin, osa huomattavan huonosti. Ja ennakolta on vaikea sanoa, mitkä ovat niitä toimivia malleja ja mitkä eivät. Tavallisesti hyvää ennustetyötä tekevä taho saattaa pienen mittavirheen vuoksi päätyä ties minne. Mittavirheen vaikutus pahenee, mitä pidemmästä ennusteesta tulee kyse. Tällaisia mittavirheherkkiä ennusteita viime aikoina on ollut vaikka ns. kestävyyvaje, jota projisoidaan joissakin tapauksissa melkein sadan vuoden päähän. Eivät edes ilmatieteilijät ole halukkaita antamaan yli kahden viikon ennusteita. Miksi sitten poliitikot?

 

---

 

 

Mutta ei tavallinen ihminen ole sen parempi tulevaan kurkottaja. Tulee tukalasti kuuma, jos yrittää. Mitä siis tehdä, jotta ei päädy joulupöytään tarjolle, kuin porsas, joka on tottunut luottamaan luomuviljelijän hyväntahtoiseen viheltelyyn ja säännölliseen rehutarjontaan?

En ole oraakkeli. Minulla on kuitenkin idea, jos haluat poimia ehdokkaan muutoin kuin pohjamudista hamuamalla: Älä valitse ehdokasta sen mukaan, mitä tämä lupaa.

En ole oraakkeli. Minulla on kuitenkin idea, jos haluat poimia ehdokkaan muutoin kuin pohjamudista hamuamalla: Älä valitse ehdokasta sen mukaan, mitä tämä lupaa. Tai miten kovasti tämä yrittää vakuuttaa. Älä välitä siitä, kenen osuessa oikeaan kansakunnalla menisi lujimmin. Ei. Sillä kun ei näistä lupauksista ota selkoa, mitkä ottavat toteutuakseen ja mitkä eivät.

Äänestyspäätös pitäisi silti perustaa poliitikkojen retoriikkaan. Kysy siis mieluummin: jos tämä ehdokas ja hänen puolueensa on väärässä, jos he erehtyvät oikein ruhtinaallisesti, kuinka hirveitä asioita erehdyksestä voisi seurata? Toisin sanoen, kenen mokattua ennusteissaan olisimme syvimmällä keltaisen liemen syövereissä? 

Tätä periaatetta soveltaen: Talouskuria ajavan leikkaajan ollessa väärässä päädymme pahaan kurimukseen, jossa talouskasvu ei lähde leikkauksilla liikkeelle, mutta olemme kurjistaneet huono-osaisimpien oloja entisestään. Elvyttäjän puolestaan ollessa väärässä talouskasvu tapahtuu tuskallisesti toivottua hitaammin tai junnaa paikallaan, mutta yhteiskunnan rakenteita ei ole purettu. Molemmat näkökannat ovat samalla viivalla, jos jokin maailmanlaajuinen uusi taloudellinen katastrofi iskee päälle tai meistä riippumaton talousveturi vetää meidät suosta. Voit tästä sitten pohtia, kumpi näkökanta on huonompi epäonnistuessaan.

Mutta kuitenkin ehkä en ole vain riittävän hyvä arvaamaan, mikä on pahinta mihin tässä voidaan joutua. Mitä muita seuraamuksia valtion velakataakalla voi olla? Ja voi olla, että olen ollut sokea jollekin kolmannelle vaihtoehdolle, jota edustaa ehdokas X. (Helsingin sanomien sivuilla 22.3.2015 talousoppineet ovat vääntäneet näistä näkymistä, lue vaikka: ’Talousprofessorin mukaan puolueet, ekonomistit ja järjestöt ovat väärässä: ”Suomen talouspuhe täysin epä-älyllistä”’, ’Professori Haaparanta arvosteli suomalaista talouspuhetta epä-älylliseksi – näin tunnetut ekonomistit vastaavat’ ja ’Korkman vastaa Haaparannalle: Pitääkö leikata vai elvyttää?’)

 

---

 

 

 

Tämä on retoriikan opettajan vastaukseni äänestäjille. Kuuntele, mitä sanotaan, ja päätä itse, kenen porsaana sinun olisi parasta elää. Ennustaminen on ehkä vaikeaa, mutta mielikuvitustaan saa käyttää. Ja jos poliitikon erehdyksen mahdolliset seuraukset — jopa suhteellisen epätodennäköiset seuraukset — alkavat hirvittämään, minä ainakin äänestäisin jotakuta muuta. En nimittäin vapaaehtoisesti suostuisi olemaan joulukinkku epäonnistuneen ennustajan hampaissa…

 

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

 

PS. Puhetaidon intensiivikurssilla on vielä muutama paikka vapaana.