Tyyli

Tosi tarkoituksella: Epämääräistä ja sekavaa?

Meitä ihmisiä, varsinkin suomalaisia, vaivaa halu ilmaista asiat mahdollisimman selvästi. Jos vaan sanottaisiin suoraan, kiertelemättä ja ilman kommervenkkejä — kaikki ongelmat katoasivat. Vaan onko näin?

Marcus Fabius Quintilianus, roomalainen puheopettaja ensimmäiseltä vuosisadalta, nimittäin kirjoitti mainiossa kirjassaan Institutia oratoria (VII.ii.18.) eräästä nimeltä mainitsemattomasta kreikkalaisesta retoriikan opettajasta jolla oli pakkomielle epämääräiseen puheeseen. Tämä huusi oppilailleen: ”SKOTISON! tee siitä hämärämpää.” Quintilianus myös pohtii, olisiko kyse samasta henkilöstä, jonka kerrotaan sanoneen: ”Nyt parempi: minäkään en ymmärtänyt!” Mutta voiko tämä olla tarkoituksenmukaista?

Kyllähän tietenkin jokainen logiikkaan törmännyt tietää, että asioiden esittäminen niin täydellisen analyyttisen anaalisesti, että kaikki loogiset rakenteet pistävät pintaan ja jokaisella ilmauksella on vain yksi mieli ja yksi merkitys (erotellen siis vielä varmuuden vuoksi mielen merkityksestä suurta loogikkoa Gottlob Fregeä seuraillen)… ymmärrettävyys katoaa — kaikella kunnioituksella — kuin olisi astuttu Russellin paradoksiin. Kuka leikkaa parran kaikilta niiltä loogikoilta, jotka eivät omalla naamallaan rehottavaa päättelypuuviidakkoa trimmaa?

Toisaalta englantilainen sanonta sanoo: Viisaalle riittää yksi sana ja tämä ymmärtää mistä on kysymys. Ehkäpä jälleen liiottelua. Ihmismieli pyrkii näet täydentämään vajavaisen informaation parhaaksi katsomallaan tavalla niitä malleja käyttäen, mitä sillä vain on. Näillä heuristisilla menetelmillä on aika hyvä osumistarkkuus — jos hengissäselviämistä pidetään minimivaatimuksena, mutta toisinaan niistä seuraa hullunkurisia väärinkäsityksiä.

Joten tietenkin, mitä epämääräisemmin asian sanoo, sitä enemmän syntyy tapoja tulkita. Voi olla, että joutuu oikaisemaan ja sanojaan selittämään. Ehkä jopa syömään. So what, elämä on laiffii, sanoi suomalainen mäkikotka. Keskustelu jatkuu, asioita pohditaan, sekoilu seestyy. Jos nyt ei olla ihan kaikkein typerimpiä menty sanomaan — kunnian loukkaus, rikokseen yllyttäminen ja kansanryhmää vastaan kiihottaminen kun ovat rikoslakiin syystä kirjattuna… Vai onko näin?

Tyhjä populistinen puhe, joka tarjoaa vain pintakiiltoa ja tunnelatausta, näet saattaa olla tehokasta vaikuttamista. Mutta se ei ole viisasta vaikuttamista, eikä se ole varsinkaan ongelmien ratkaisua. Ääripäästä löytyy onneton epämääräisyys ja sekavat allegoriat, joihin kuka vaan voi liittää minkä tahansa haluamansa merkityksen. Kun Donald Trump tahtoo tehdä Amerikasta jälleen suuren, mitä se tarkoittaa sanoihin sisältyvän tunnelatauksen haihduttua? Se voi tarkoittaa mitä vain ja siten ei yhtään mitään.

Cicero sanoi, että hyvä puhuja on sivistynyt, oppinut, hyvä ihminen, joka on kiinnostunut yhteisten asioiden hoitamisesta parhaalla tavalla. Tällainen enkilö osaa löytää tasapainon viisaiden yksiselitteisyyksien ja populistisen tyhjyyden väliltä. Nimittäin vaikka selkeys on tyylin hyve (lue lisää Tyylistä tässä blogissa) on myös kohtuu kaikken ajattelun hyve.

Kas taidetta ei olisi ilman hämäryyden lumoa ja selkeyden valoa. Tuota tasapainotonta tasapainoa.

(Kansikuva: hämäryyden ja valon yhdistämisen mestariteos Korttihait, Michelangelo da Caravaggio 1571-1610.)


Severi_lehtikuva_2016_pieni

Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.

Oletko kiinnostunut Puhujakoulusta? Ensi vuoden kurssille voi jo ilmoittautua: Lisätietoja info@kriittinenkorkeakoulu.fi tai kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/

Mainokset

Kuulijan vastuulla?


— Severi Hämäri


Tasavallan presidentti Sauli Niinistö piti puheen, joka herätti suurta keskustelua, valtiopäivien avajaisissa. Näin vaikka presidentti varta vasten toivoi, että pilkkufetishismi saisi jäädä historiaan:

“Teemme pahan virheen, jos kuvittelemme, että [ongelmat] peittyy, kun olemme keksineet tarkkailla toistemme tekemisiä ja kunkin sanavalintoja ihan pilkkuun asti, ja tehdä sitten niistä suurta numeroa ja nimittelyä. Ongelmat eivät näin poistu, tällä suunnataan ehkä huomio muualle, mutta ongelmat tästä vain lisääntyvät.”


Puhetta ovat kalunneet nyt tiedotusvälineet, poliitikot, sosiaalinen media, blogististat ja pohjamudissa elelevät sisäjärvikalat. Siksi siihen en tartu. (Hyvä analyysi löytyy vaikkapa kollegani Antti Mustakallion blogista.)

Tässä kirjoituksessa tarkastelen vastuuta. Vastuu kun kuulostaa presidenttiimme yleisesti liitettävältä termiltä. (Google haku ”Sauli Niinistö vastuu” tuottaa 246 000 tulosta.) Missä siis kulkee puhujan vastuu, kun hän närkästyy puheensa virhetulkinnoista



Kallio_uudenvuodenpuhe
Puhetaidon opettajana usein kehotan jättämään julkiseen puheeseen tulkinnanvaraa — varsinkin silloin kun kyseisen varan sisään ei mahdu täysin sopimattomia tulkintoja. Tällöin täytyy etsiä tasapainopiste ymmärrettävyyden ja riittävän lyhytsanaisuuden välillä. Ymmärrettävyyden lisääminen johtaa helposti siihen, että rupeaa kuulostamaan puisevalta ja tylsältä. Lyhytsanaisuus taasen kuulostaa usein jännittävämmältä. Mutta tulkinnanvara venyy ja paukkuu sitä mukaa, mitä lyhyemmin ja ytimekkäämmin käy puhumaan.

 

Jos virhetulkinnan todennäköisyys on suuri, niin silloin mielestäni puhujan vastuu sanojensa virhetulkinnasta kasvaa samaa mittaa.


Kukaan ei kaiketi voi kuitenkaan väittää, etteikö tasavallan presidentin puhe anna kohtuuttoman paljon tilaa virheellisille tulkinnoille. Vaikka jotkut selvästi käyttivät presidentin puhetta omiin tarkoituksiinsa (mm. kansanedustaja Huhtasaari), niin Niinistö siirtää nyt liiaksi vastuuta kuuntelijoille.

Puheen kuin puheen voi tietenkin kuulla ties millä tavalla, jos kuulijan mielikuvistus paljastuu riittävän rikkaaksi. Eikä puhuja voi tietenkään kantaa vastuuta täysin oudoista tulkinnoista. Vaikkapa jos joku sanoisi Niinistön puhuneen itse asiassa avaruudesta tulevasta tähtikansanvaelluksesta — niin ei tasavallan presidenttiä voisi mitenkään pitää vastuullisena tähän tulkintaan.

Jos virhetulkinnan todennäköisyys on kuitenkin suuri (jonka voi mitata esimerkiksi tarkastelemalla kuinka monet päätyivät samaan virheelliseen tulkintaan), niin silloin mielestäni puhujan vastuu sanojensa virhetulkinnasta kasvaa samaa mittaa.

Presidentti Niinistö siirtää vastuuta virhetulkinnasta erityisesti kriitikoilleen: ”Nämä puheeni panettelijat […] saivat paljon julkisuutta eivätkä ollenkaan ymmärtäneet, että saattoivat vääristelyllään luoda intoa ääripäähän.” (Lainaus Uusi Suomi 9.2.) Jos asiaa tarkastelee yhtään huolellisemmin, huomaa juuri nuivien (kansanedustajat Huhtasaari, Terho sekä ministeri J. Niinistö) tulkinneen välittömästi puheen olevan heidän puolellaan. — Eikä siis sen jälkeen kun ”toinen ääripää” oli käynyt ”vääristelemään” ”tolkunmukaista” sanomaa. Tämä entisestään vahvistaa näkemystäni, että presidentti ei voi siirtää vastuuta tulkinnasta kuulijoilleen.




Kuten yllä totesin, ymmärrettävyys ja yksiselitteisyys usein käy vaikeaksi, kun pitää sanoa napakasti. Keskiajalla italialaiset näyttelijät ratkaisivat ymmärrettävyysongelman (kun kaikissa Pohjois-Italian laaksoissa puhuttiin käytännössä eri kieliä) sillä, että keskeiset sanat toistettiin mahdollisimman monella eri murteella.

Ymmärrettävyyden lisääminen pelkästään puhumalla enemmän kääntyy itseään vastaan ennemmin tai myöhemmin.

Samaa ratkaisua, hassua kyllä, käytettiin myös keskiaikaisessa englantilaisessa oikeuskielessä, kun samat lait piti saada pätemään sekä anglosakseille että normanneille. Siksi sellaiset hauskat sanaparit ovat jääneet elämään kuin ”hue and cry”, ”breaking and entering” ja ”null and void”. Lakimiesten kielen yksiselitteisyys kuitenkin rupesi nopeasti ja ironisesti käymään kansalle käsittämättömäksi.
Svinhufvud-1-
Ymmärrettävyyden lisääminen pelkästään puhumalla enemmän kääntyy itseään vastaan ennemmin tai myöhemmin. Suuresti arvostamani veteraanipoliitikko Erkki Tuomioja käynee tässä hyvänä esimerkkinä. Hänen puheensa loistavat pyrkimyksestä sanoa asiat juuri sellaisina kuin miltä ne näyttää. Kuitenkin puheen aikana ajatus lähtee kuulijalla harhailemaan ja tämä huomaa jossakin vaiheessa lakanneensa ymmärtämästä.




Moniselitteisyys on taidetta. Monet maailman historian merkittävimmät puhujat, esimerkiksi mainittakoon Jeesus Nasaretilainen sekä Gautama Buddha, käyttivät hyvin tulkinnanvaraisia vertauksia, maalailevia sanontoja, tarinoita ja metaforia. Tulkinnanvaraisuus saa aikaan sen, että puhe puhuttelee laajempaa yleisöä. Sanat koskettavat vuosisatojen ja tuhansien jälkeen — koska kuulija tai lukija pystyy liittämään niihin omia kokemuksiaan ja tulkitsemaan niitä omaan elämään sopivalla tavalla.

Sanat koskettavat vuosisatojen ja tuhansien jälkeen — koska kuulija tai lukija pystyy liittämään niihin omia kokemuksiaan ja tulkitsemaan niitä omaan elämään sopivalla tavalla.


Kielen miekassa terät leikkaavat molempiin suuntiin. Puhumalla epäselvemmin puhuja saavuttaa suuremman yleisön ja koskettaa laajemmin. Samalla kaikenlaiset oudot ja jopa vaaralliset väärintulkinnat uhkaavat. Sekä Buddhan että Jeesuksen sanoja on käytetty oikeuttamaan väkivaltaa sekä jopa kansanmurhia.




Lopuksi

Tasavallan presidentti piti puheen, joka närkästytti ja ihastutti tavalla johon presidentti ei selvästi ollut varautunut. Väärintulkinta oli yleinen vaikkakin lähemmin tekstiä lukeneelle selviää, että presidentti ei sitä tarkoittanut.

Minä tarkastelin edellä kenen vastuulle tämä närkästykseen johtanut tulkinta mätkähtää. Jäljet johtavat presidentin kansliaan ja viimeiseksi itse tasavallan presidentin kirjoituspöydälle. Virhetulkinnan yleisyys paljastaa, että puhe jäi liian epäselväksi ja tulkinnanvaraiseksi. Ja selkeys, tyylin hyveenä, on puhujan vastuulla.

Toivottavasti otetaan opiksi. Kuitenkin huolen aiheeksi jää paluu insinööripuheiden aikaan, jossa harmaat hahmot puhuvat harmaantuvalle yleisölle kaikkien peittyessä pölyyn ja yksiselitteisyyden seitteihin. Molempia nimittäin tarvitaan: selkeyttä, eli tässä tulkinnan kapeutta, että elävyyttä, eli tulkinnan laveutta. Sopivaa sen olla pitää, sanoi kissa puurosta.


 

Haluatko oppia puhetaitoa?  Viimeiset hetket ovat käsillä:

Ilmoittaudu nimittäin seuraavalle Puhetaidon Intensiivikurssille viimeistään 11.2.

Ilmoittautumiset: info@kriittinenkorkeakoulu.fi

Tyylistä

— Severi Hämäri

”Tuntuukin, etten voi tässä antaa mitään ohjetta, paitsi että valitsisimme joko runsaan, yksinkertaisen tai keskinkertaisen puhetyylin käsiteltävänä olevan tapauksen mukaan.” — Cicero, Puhujasta (suomennos A. Vuola)

Tyyliä pitää olla. Mutta minkälaista tyyliä? Retorisen kirjallisuuden vastaukset usein tuntuvat yhtä arvaamattomilta kuin muotiblogien ohjeet, jotka puolestaan usein vaikuttavat yhtä ailahtelevilta kuin iltapukuja kokeileva oranki. Onko tyyli siis jotain niin jokaisen oscarwilden silmiin ja korviin hirveää, että se pitää vaihtaa vähintään kahdesti päivässä? Nil desperandum, eli ei hätäillä.

Antiikissa tyyliä yritettiin määrittää esimerkiksi luokittelemalla puhetapoja. Populistipoliitikko puhuu yksinkertaisesti ja kansanomaisesti. Professori puolestaan runsaalla ja koukeroisella sekä epäselvällä tyylillä. (Herättäen kysymyken: onko hän tarkoituksellisesti obskurantti? Puheellaan hän kun rajaa ihmiset niihin, jotka häntä ymmärtävät ja jotka eivät.) Muut sitten ovat jostain näiden välistä. Näitä tyylejä kutsuttiin (varsin mielikuvituksettomasti) alatyyliksi, ylätyyliksi ja keskityyliksi. (Markus Neuvonen on luvannut kirjoittaa tähän blogiin lähiviikkoina alatyylistä lisää).

Toisaalta (ja huomattavasti korkeaotsaisemmalla asenteella) antiikissa painotettiin tyylin hyveitä. Näitä listattiin eri tavoin ja Hermogenes Tarsoslaisen (siis sen, jonka kirjaa retorista harjoitteista eli progymnasmatasta käytettiin keskeisenä retoriikan oppikirjana aina renessanssiin asti) kerrotaan jopa tunnistaneen kaksikymmentä erilaista. Hieman konservatiivisemmat kirjoittajat (kuten Cicero) tyytyivät neljään: puhtaus, selkeys, sopivuus ja koristeellisuus. Eloisuuden toisinaan näkee liitettävän listaan uudemmissa teoksissa. Mitä nämä hyveet ovat?

 

Niin sanotun dandy-tyylin kunigas, aikansa kansainvälinen superjulkkis, Oscar Wilde

Niin sanotun dandy-tyylin kunigas, aikansa kansainvälinen superjulkkis, Oscar Wilde

Suuhun sopivaa

Sopivuuta sivuten kirjoitinkin jo myös aiemmin, sillä  decorum eli sopivuus on miltei maagisin puheen tai tekstin ominaisuus. Jos vain saat puheen tai kirjoituksen kuulostamaan siltä, että nyt meni nappiin, niin olet voitolla. Huomaa, että sopivuus rajoittaa muita hyveitä: niitäkin on käytettävä sopivalla tavalla ja sopivuuden mitoissa.

Puheen puhdistus

Jo antiikki tunsi kielipoliisit: puheen puhtaus tarkoitti nimittäin oikeakielisyyttä. Nykyisen kielitieteen silmissä oikeakielisyys paljastuu kuitenkin erittäin elitistiseksi ja usein myös kuvitelluksi asiaksi. Oikeakielisyys on siis katsojan korvissa ja erittäin tilannesidonnaista. Puhu siis sen mukaisesti, minkälaista jäärää yleisöstä löytyy.

Lievästi lukihäiriöisenä toivoisin tietenkin, että ihmiset hieman joustaisivat näistä sattuman suomista säännöistään. Ja olen myös kateellinen niille, jotka osaavat laittaa pilkut sun muut kommervenkit ”oikeille” paikoille ilman, että on — kuten minä — lukion äidinkielen oppikirjaa opiskellut ulkoa viivottimen kanssa.

Sumuton selkeys

Lienee sanomattakin selvää, että selkeyttä toivovat suurin osa kuulijoista. Paitsi ne raukat, jotka “haluavat tulla huijatuiksi” — niin kuin heitä helppoheikkimarkkinoilla kutsutaan. (Esimerkiksi huijaussähköpostit kirjoitetaan tahallaan kirjoitusvirheitä ja muita outouksia vilisevällä kielellä, jotta muut kuin “helpot kohteet” tajuavat pysyä niistä kaukana.)

Selkeys tarkoittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan lyhyitä ilmaisu- sekä lauserakenteita, keskeisten asioiden toistoa toisin sanoin ja tarpeettoman tuntemattomien uudis- ja lainasanojen välttämistä. Se on myös listaamista, asioiden esittämistä järjestyksessä, sekä selkeän juonen liittämistä kaikkiin tarinoihin. Se on myös sitä, että ei ylipinnistä oivallustaan ja yritä ängetä yhteen puheeseen tai kirjoitukseen liian montaa keskeistä asiaa. Ja että muistaa tehdä yhteenvedon puheen lopuksi ja muutoinkin pitää huolta puheen tai tekstin rakenteesta.

Dame Barbara Cartland osoitti, että tyylittömyydestäkin tulee tavallaan tyylikästä kun vain on selkeä linjoissaan: Värillä ei ole väliä, kunhan se on vaaleanpunaista! Kuvä (cc-by-sa 3.0) Allan Warren.

Dame Barbara Cartland osoitti, että tyylittömyydestäkin tulee tavallaan tyylikästä kun vain on selkeä linjoissaan: Värillä ei ole väliä, kunhan se on vaaleanpunaista! Kuva (cc-by-sa 3.0) Allan Warren, joka on pukenut Dame Barbaran poikkeuksellisesti — ja artikkelini kannalta ironisesti — tyylikkään valkoisiin.

Mutta ne todelliset huijarit, isot hait, jotka eivät jää kiinni, he huijaavat käyttäen selkeyttä. Nykypäivän informaatiosota perustuu siihen, että syötetään liian hyvän kuuloisia valheita — sellaisia jotka kuulija tai lukija haluaa olevan tosia. Jos siis tarina kuulostaa liian hyvältä, kannattaa  kahdesti miettiä uskooko vai ei. Sama muuten pätee kaiken maailman elämän- sun muita ohjeita myyviin blogeihin ja lehtiartikkeleihin.

Koristeita mahan täydeltä?

Puheen koristeellisuus haastaa taitavankin puhujan. Erilaisia puheteknisiä kikkoja on vaikka kuinka (katso esimerkiksi Retoriikan metsästä eli Gideon O. Burtonin kokoamasta tietokannasta). Viime vuosisadalla tyylitön tyyli oli kovaa huutoa. Puhuja ei saanut kuulostaa siltä, että olisi käynyt lainaamassa temppuja Shakespeareltä tai Cicerolta. Mutta nyt ironian aikakautena (josta kirjoitin aiemmin), kuka tietää. Tulevatko koristeellisuus, korkokuvat ja korkkiruuvit puhujille ja kirjoittajille takaisin muotiin?

 

Tyyli, joka ei esittelyä kaipaa: Liberace, kuva cc-by Allan Warren

Tyyli, joka ei esittelyä kaipaa: Liberace, kuva (cc-by-sa 3.0) Allan Warren

 

Elävänä tai kuolleena

Usein puhe putoaa kuin kuolleena lavalla seisovan lahnan suusta. Kuollutta se on, jos se on itsekeskeistä ja abstraktia. Vielä kuolleemmaksi se tulee, kun sen esittää tylsistyneellä äänellä kuin robotti, joka on jättänyt läksyjen teon viime tippaan. Kokemukseni mukaan eloisuus on (sopivuuden rinnalla) tänä päivänä tärkein hyve. Se liittyy läheisesti konkretiaan (josta kirjoitin tänne aiemmin). Eloisuutta nimittäin syntyy usein siitä, että käyttää kielikuvien rinnalla myös ajatuskuvioita: pistää kuulijat ajattelemaan itse.

Ja harjoittelemaan

Vaikka tyylistä on sanottu yhtä ja toista (ja enimmäkseen itsensä kanssa ristiriitaista), niin yhdestä asiasta kaikki asianharrastajat tuntuvat olevan yhtä mieltä: tyyliä ei voi oppia opettelematta.

Lukeminen, kirjoittaminen, kuunteleminen sekä puhuminen. Näistä se lähtee. Sen päälle vielä hieman itsekuria ja reflektiota sekä hauskanpitoa. (Aiheesta on myös loistavia opuksia, joista tässä kohtaa aion kuitenkin mainita vain Jay Heinrichsin Word Heron, loput voitte kaivella itse.) Tämän artikkelin esimerkiksi kirjoitin itselleni tyypillisellä stakkaatolla, eli töksyttelevällä tyylillä, jota olen kuitenkin rikkonut siellä täällä pidemmillä maalavilla lauseilla.

Progymnasmata harjoitteet (joista myös kirjoitin syksyllä) ovat erinomaisia oman tyylin löytymiseen. Joulukuussa aloitinkin  faabelihaasteen facebookissaviikon ajan kirjoitin kaikki päivitykset eläinsadun eli faabelin muodossa. Muitakin vastaavia  haasteita voi käyttää tyylin hiomiseen ja haastaa toisia mukaan. Esimerkiksi kuvailuhaaste: kuvaile jokin henkilö värikkäästi sitten toinen asiallisesti ja jatka: asiattomasti, henkilökohtaisesti, tunteikkaasti, tökerösti… Ja ennen kaikkea: tyylikkäästi.

Mitä olemme oppineet tyylistä? Tyyli vaatii tilannetajua ja pelisilmää. Onneksi kukaan ei ole puhuja syntyessään, vaan molemmat ominaisuudet löytyvät harjoittelemalla ja perehtymällä toisiin puhujiin ja kirjoittajiin. Tyylin siis oppii itsetuntemusta ja ihmistuntemusta kasvattamalla. Ja käyttämällä hyväksi retoriikan tradition tarjoamia mittatikkuja: miten eloisa, koristeellinen, selkeä, puhdas ja sovelias haluat olla?

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta. Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, jossa hän mm. kommentoi tutkijan elämää sekä kirjoittaa satunnaisesti poliitikkojen ja talousviisaiden retorisista metkuista.

twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.