Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama raudanluja vinkki

— Markus Neuvonen

 

Rakastan neuvojen antamista. En suorastaan pysty estelemään itseäni – oli pulma mikä tahansa, mieleeni juolahtaa varmasti vastaus. Toki riippumatta siitä, ymmärränkö edes ongelmaa. Tai siitä, että onko kyseessä edes ongelma. Se on sivuseikka. Neuvoja piisaa, ja intoa jakaa niitä!

Tähän voi vaikuttaa nimeni, Neuvonen, joka on noin kuusivuotiaasta saakka antanut minulle harhaisessa mielikuvituksessani oikeutuksen besserwisseröidä aivan kaikessa. Voitte kuvitella, kuinka raivostuttavan näsäviisas pikku räkänokka olen ollut! Nimittäin melko.

Neuvoja toisinaan tarvitaan, toisinaan niitä vain annetaan...

Neuvoja toisinaan tarvitaan, toisinaan niitä vain annetaan…

Tai siihen voi vaikuttaa koulutustaustani filosofiassa. Filosofi on se tyyppi, joka vähintään (ja usein enintään) omasta mielestään on niin kamalan viisas, että tulee kertomaan kaikille muille miten näiden jutut menevät. Asiaa ei taatusti auta se, että teen tutkimusta, sehän tekee minusta automaattisesti asiantuntijan kaikessa muussakin kuin neulankärjen kokoisesssa erikoistumisalassani. Eikä etenkään se, että työkseni koulutan, valmennan ja opetan, eli kaikenkarvainen viisastelu on oikein herkällä ja rutinoituneella liipasimella koko valveillaoloaikani. Jos viisasteluun ryhtymisestä järjestettäisiin ”high noon” -tyyppisiä Lännen nopein -kisoja, olisin kenties Wild Bill Hickok.

Jos viisasteluun ryhtymisestä järjestettäisiin ”high noon” -tyyppisiä Lännen nopein -kisoja, olisin kenties Wild Bill Hickok.

Voi toki olla kyse persoonallisuudestakin. Tai sitten ei, koska ilmeisesti joskus joku muukin on ollut hieman tällainen. Ei ehkä niin paha, mutta kuitenkin. Kuinka moni meistä antaakaan pyytämättömiä neuvoja neuvojen perään, ihan huomaamattaan? Älä vastaa, kysymys on retorinen. Ja jo vain, en puhu pelkästään niistä lähimmäisistäsi, jotka ensimmäisenä tulee mieleen. Tämä voi koskea myös sinua.


 

Tarkkaan ottaen neuvominen nimittäin raivostuttaa.

Tarkkaan ottaen neuvominen nimittäin raivostuttaa. Pyytämätöntä neuvoa ei yksinkertaisesti oteta vastaan, paitsi poikkeustapauksissa. Usko pois, olen kokeillut, ja niin varmaan sinäkin. Itse olen kokeillut yhtäjaksoisesti aika lailla 28 vuotta, eli juuri kuusivuotiaasta tähän päivään saakka. Joku saattaisi pitää minua paksukalloisena, kun selvä viesti ei mene perille. Mutta toisaalta en sanoisi niinkään. Aina sitä jotain oppii. Ennen kaikkea ihminen oppii juuri sitä, mitä hän harjoittaa, ja tässä ajassa itse olen oppinut epäonnistumaan melko täydellisesti (vaikka itse sanonkin). Jos kyseessä olisi vähemmän nolo juttu, saattaisin jopa olla ylpeä tästä saavutuksesta.

Ottakaamme kokemukseni neuvonannossa möhlinnässä siis lähempään tarkasteluun. Tehkäämme päin vapaavalintaista voimasanaa neuvomisesta tiedettä ja taidetta. Luvassa on varma resepti epäonnistumiselle.

Ensimmäinen syy on se, että todennäköisesti ihminen, jota neuvomme tuntee meitä paremmin sekä ongelmansa että ratkaisut siihen. Jos meille ylipäänsä puhutaan pulmista, todennäköisesti ihminen haluaa ainoastaan ajatella kanssamme ääneen. Ehkä kaipaa empaattista kuuntelua, ehkä vain on kyllästynyt puhumaan seinälle, kuka tietää. Mutta ongelmasta puhuminen on vain ongelmasta puhumista. Se ei ole avoin valtakirja kuulijalle avata suutaan ja paljastaa olevansa tomppeli.

Useiden henkilöiden Mark Twainista Abraham Lincolniin tiedetään sanoneen: ”On parempi pitää suunsa kiinni ja antaa muiden luulla idiootiksi, kuin avata suunsa, ja poistaa kaikki epäilykset.” Totta se onkin. Tosin tätä neuvoa ei kannata antaa kenellekään, ellei halua oikein alleviivata, ettei itse tajua sitä alkuunkaan.

Tosin tätä neuvoa ei kannata antaa kenellekään, ellei halua oikein alleviivata, ettei itse tajua sitä alkuunkaan.

Psykologiassa tunnetaan hyvin ns. Dunning-Kruger -efekti, jolla tarkoitetaan ihmisen kyvyttömyyttä ymmärtää omaa kyvyttömyyttään. Jos olemme kyvyttömiä tai tietämättömiä, luulemme, että emme ole. Jos taas olemme täydellisen kyvykkäittä, luulemme, että emme ole. Neuvoessa olemme usein ensiksi mainittuja, eli todennäköisesti solvaamme toisen älykkyyttä latteuksilla. Kirsikkana tämän kasvoille lyödyn solvauskakun päällä on: olemme paitsi päivänselvästi itse kyvyttömiä tismalleen saman ongelman parissa –  emmekä edes sitä tiedosta.

Tarjoamme tällaisen drive-by neuvonnan uhrille tasan kolme vaihtoehtoa

Tai sitten tarjoamme toiselle ihan uutta ongelmaa, ikään kuin aiemmissa ei olisi jo tarpeeksi murhetta. ”Tiesitkö, että sinulla on tällainen ongelma. Ajattelin vain kertoa.” Kiitti vaan ihan hitsisti. Tarjoamme tällaisen drive-by neuvonnan uhrille tasan kolme vaihtoehtoa: a) ottaa viesti vakavasti ja todella pitää itseään idioottina tai muuten hölmistyä, b) sivuuttaa viestimme ystävällisellä naurahduksella tai puheenaiheen vaihtamisella, tai c) suuttua meille, koska me kolhimme hänen itsetuntoa ja luulimme tietävänsä hänestä jotain. Vaihtoehto a) on näistä harvinaisin, ja vaihtoehto b) toteutuu vain erittäin läheisissä suhteissa. Onneksi olkoon, olette voittaneet pääpalkinnon, loukkaantuneen ystävän.

Tätä ilmiötä kutsutaan mielen tieteissä kognitiiviseksi dissonanssiksi. Ystävällinen neuvonantomme ongelmoi uhrimme maailmankuvan täyteen reikiä, ja aiheuttaa siinä sisäisen ristiriidan. Se voi purkautua aika tarkkaan noilla kolmella linjalla. Ja yleensä olemme itse siinä se, johon sattuu eniten.

Hetken päästä puhelimeni pirisee, ja ystäväni antaa minulle fiksun neuvon.

Otetaan esimerkki. Olin kollegoideni kanssa tapaamisessa. Tapaaminen meni hyvin, ja tiemme erkanivat. Hetken päästä puhelimeni pirisee, ja ystäväni antaa minulle fiksun neuvon (ja kollegani on tässä toisten neuvomisessa sentään ihka oikea ja koulutettu ammattilainen): ”Kannattaisi varmaan luennoida noissa tapaamisissa vähän vähemmän, se on vähän tylsää.”

Ensimmäinen reaktioni: defensiivinen nauru. Ei nauru sinänsä järkevää neuvoa kohtaan, vaan itseeni kohdistuvaa arvostelua ja holhoamista – kun en tahdo turhaan suivaantua, varsinkaan järkevistä neuvoista. Yllättynyt, suivaantunut vastareaktio ystävältäni oli: ”Miksi olet defensiivinen?” Ja niin, kun neuvoja ei pysähdy puolustautuvaan nauruun vihjeenä neuvotun korvien välissä lauenneesta ansalangasta, vaan jatkaa jankkaamista, vaihtoehtona on ainoastaan hermostua. Ja niin hermostuinkin.

Tarkkaan ottaen, oikeastaan kiukustuin. Nolo juttu, harvemmin edes hermostun. Neuvoa antanut ystäväni ei nimittäin siinä hetkessä tajunnut, että kuultuja viestejä oli kaksi: 1) tee asia x toisin, ja 2) olet muuten vähän tollo. Täysin riippumatta siitä, mitä hän itse tarkoitti. Kyse ei koskaan ole siitä, mitä sanotaan, vaan siitä, mitä kuullaan. Neuvot kuullaan yleensä aivan väärin. (Eikä siinä mitään, että tolloksi sanotaan, siihen olen jo tähän ikään mennessä tottunut ja asiantilankin joten kuten sisäistänyt – mutta ei siitä nyt jankkaamaan kannata ryhtyä.)

Aivan oman tapauksensa muodostaa, kun neuvonannon kohde kamppailee ihan oikeasti ongelmansa kanssa, ja häntä tosissaan ahdistaa.

Aivan oman tapauksensa muodostaa, kun neuvonannon kohde kamppailee ihan oikeasti ongelmansa kanssa, ja häntä tosissaan ahdistaa. Ahdistus tunteena johtuu usein yleisen hallinnan kokemuksen, tuon psykologisen perustarpeemme, puutteesta. Ihminen on pingottanut itsehillintänsä viimeisetkin rippeet yritykseen kokea edes jonkinlaista hallintaa, autonomiaa ja toimijuutta vaikeassa tilanteessaan. Syy, miksi meille ylipäänsä puhutaan ongelmasta ei tällöin ole se, että voisimme auttaa, vaan ystävämme ei yksinkertaisesti pysty pitämään ongelmaa sisällään. Hän ei kykene estämään itseään puhumasta siitä. Se täyttää hänen mielensä. Sitten siihen tulee joku holhoavasti sössimään ja sönköttämään, eli repii nämä viimeisetkin rippeet autonomian tunteesta pois meiltä. Haistakaa jo! Saakin suuttua sellaisesta.


 

Uskoisin, että kyse on halustamme ratkaista ylipäänsä pulmia – tai tarkemmin kyvyttömyydestämme sietää omaa koettua epävarmuuttamme.

Kiinnitetäänpä hetkeksi aikaa huomio itseemme, ja siihen, miksi meitä niin kovasti neuvotuttaa. Uskoisin, että kyse on halustamme ratkaista ylipäänsä pulmia – tai tarkemmin kyvyttömyydestämme sietää omaa koettua epävarmuuttamme.

Kun törmäämme ongelmaan, joka vaikuttaa tutulta, mielemme alkaa hyrräämään. Olemme kai sillä tavalla viritettyjä, että jo ongelma itsessään saa meidät yrittämään ratkaisemaan sen, riippumatta siitä miksi. Rikkinäinen kopiokone kerää ympärilleen lauman ihmisiä ihmettelemään ja viisastelemaan, mistä vivusta pitääkään vääntää. Se on vain sietämätöntä jäädä epävarmoiksi ratkaisusta – emme koe sulkeumaa muuten. Keskeneräisyys on sietämätöntä.

Ja vaikka tietäisimme, että neuvojamme ei kaivata, vaatii se meiltä tietoista, raskasta ponnistusta olla sönköttämättä. Poltamme rajallista tahdonvoimamme pitääksemme omat impulssimme hallinnassa, kun yritämme estää itseämme avaamasta suutamme ja lässyttämästä dunningkrugerismejamme. Tahdonvoimaa meillä on lähtökohtaisesti liian vähän jo muutenkin, ja sen polttaminen tällaiseen on varsinainen urheilusuoritus. Suosittelisin kokeilemaan maratonjuoksua tämän lajin sijasta, on kuulemma kevyempi.

Eikä edes auta, että tietäisimme tämän kaiken: että on vain parempi yleensä pitää päänsä visusti kiinni. Tämänhän tietää jokainen. Mutta emme osaa, emmekä taatusti osaa jos luulemme osaavamme. Vaatii vuosien määrätietoista harjoittelua opetella pyydystämään ja pysäyttämään näitä neuvomissammakoita kielemme päältä. Niin uskomatonta kuin se onkin, vaikeinta on olla sanomatta yhtään mitään. Hiljaisuus on kullan arvoista, muttei läheskään yhtä yleistä saati ylellistä.

Liisa saa "syvällisiä" neuvoja perhosentoukalta...

Liisa saa ”syvällisiä” neuvoja perhosentoukalta…

Pahoitteluni siis huonoista uutisista: siitä huolimatta, että tiedämme, ettei viisastelu kannata, teemme sitä silti. Ja se tulee epäonnistumaan. Parempi siis epäonnistua tyylillä, ja tehdä siitä sanallinen vastine olympiatason mäkihypylle – kohti ihmislihan makuun päässeiden näätien täyttämää syvännettä! Onneksi olkoon jos selviydyt.


 

Ottakaamme tähtäimeen suorastaan katastrofaalinen onnistuminen päin nuorisovernakulaarista neuvomisessa.

Ottakaamme tähtäimeen suorastaan katastrofaalinen onnistuminen päin nuorisovernakulaarista neuvomisessa. Kokeile vaikka näitä niksejä:

1. Anna ymmärtää, että olet aiheen asiantuntija, vaikkei sinulla ole hevon käsitystä aiheesta ja toinen tietää tämän. Viesti kaikin tavoin, että pidät itseäsi älykkäämpänä kuin toista, ja että yrität holhota häntä. Puhu ikäänkuin yläviistosta, viisaampana tyhmemmälle. Neuvomisessa kyse on ennen kaikkea siitä, että osoitat olevasi ylempiarvoinen kuin toinen.

2. Älä puhu suoraan, vaan vihjaile epäsuorasti, että toisella on joku ongelma, erityisesti persoonallisuuteensa liittyen. Ota ikäänkuin muina miehinä tai naisina puheeksi, ikäänkuin muka yleisellä tasolla: ”Mitä mieltä olet siitä, että ihmiset toimivat tällä tavalla?” Luota siihen, että toinen on niin tyhmä, ettei tajua salakavalaa manipulointiyritystäsi tehdä hänestä parempaa ihmistä. Vihjaile siis ”salaa”, että toisella on ongelma – tai vielä parempaa, että toisen persoonallisuus ON ongelma. Sitten ikään kuin vaivihkaa eri yhteydessä tarjoa neuvojasi tämän ongelman ratkaisemiseksi.

3. Silloin keskity antamaan latteita, itsestäänselviä ja yleisluontoisia neuvoja, joista puuttuu kaikki konkretia. ”Sun pitää vaan ottaa vastuuta itsestäsi.” ”Sun pitää olla vain kärsivällisempi.” ”Sun pitää vain ajatella positiivisesti.” Esitä, että nämä ovat suuria oivalluksia ja viisauden jalokiviä. On suorastaan rikos, ettei toinen itse tajua näitä.

4. Muotoile vinkkisi niin, että rivien välistä lukien toiselle ei jää epäselväksi, miten huono ja rikkinäinen otus hän onkaan. Voit pehmentää viestiä vähättelevän holhoavaan sävyyn, että ”Mutta kyllä sinäkin jonain päivänä vielä.”

5. Pidä huoli siitä, että kerrot joka välissä, kuinka sinä itse olet onnistuneesti ratkaissut nämä ongelmat! Toista varmasti kiinnostaa. Erityisesti, jos vinkkisi noudattavat kohdan 3. kaavaa.

6. Keskeytä, keskeytä ja keskeytä. Kysy toisen mielipidettä, mutta älä missään nimessä kuuntele sitä loppuun. Se ei vetele. Ennen kaikkea vaihda aihetta ja neuvo aivan väärässä asiassa. Osoita, ettet ole kuunnellut tai ainakaan ymmärtänyt pätkääkään.

Toki varmaan parempi olisi vain olla ihan hiljaa ja kuunnella, ja korkeintaan puhua omia mielipiteitä niitä suoraan kysyttäessä. Se on vain aika vaikeaa, kuten yllä olevasta varmaan huomasit. Ei minulta näitäkään neuvoja kukaan kysynyt.

 

Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: MESTARILLISEN MUISTIN SALAISUUS SEKÄ ANTIIKIN RIVOT JA MIELTÄ HÄIRITSEVÄT MIELIKUVAT,  MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTAMITEN TURMELLA PIINAAVIN HÄÄPERINTEEMME ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Mainokset

4 comments

Kommentoi, kerro, osallistu:

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s