Argumentaatio

Miten analysoida argumentteja?

— K. Severi Hämäri

Kuningasten kuningas 1100-luvulla elänyt Tsingis-kaani oli todella taitava sotapäällikkö. Syy hänen menestykseensä ei ollut vain siinä, että hän oli agressiivinen, häikäilemätön ja väkivaltainen psykopaatti. Ei. Selitys ei ole näin yksinkertainen. Hän toki oli agressiivinen,  häikäilemätön ja väkivaltainen psykopaatti, mutta hänen menestyksensä salaisuus oli, että hän ei hyökännyt jos ei tuntenut vihollistaan. Hän käytti joskus jopa vuosia vastapuolen analysointiin ja tulkintaan.

Sama periaate pätee hyvään argumentointiin, sillä se on aina suunnattu jotain toista vaihtoehtoa vastaan. Näin joskus vain nimellisesti ja näkymättömästi, mutta ollakseen mielekäs argumentti se ei voi puolustaa ainoaa vaihtoehtoa. Argumentti itsessään tarkoittaa, että on olemassa vaihtoehtoja, joista yhtä tässä argumentoidaan. Joten kuten Tsingis-kaani, ota selvää vasta-argumentista. Mikä parasta, jos joku on sen juuri esittänyt, hän on säästänyt sinulta sen keksimisen vaivan. Mutta seuraavaksi edessä on vaativin osuus: käy tulkitsemaan mitä vasta-argumentti pitää sisällään.

Viikko sitten kirjoitin siitä, miten päästä itsepuolustuksessa alkuun kun argumenttia ladataan niskaan televisioruudun takaa. Tällä kertaa paneudun painettuun tekstiin, mutta samat periaatteet pätevät myös puheeseen (joskin syväanalyysi usein edellyttää, että puhe on taltioitu ja mahdollisesti jopa translitteroitu). Esittelen siis kaksi argumentin kritisoinnin työkalua. Ensimmäinen on Scrivenin tulkinnan proseduuri ja toinen on Toulminin argumentaatiomalli.

Toisin sanoen, siinä missä edellinen kirjoitus keskittyi viestin ymmärtämiseen, tällä viikolla katsotaan miten viestiä voi lukea kuin kenraali joka valmistautuu hyökkäämään. ”Hyökkäys” on toisinaan tehokasta puolustusta. Mutta omalla vastuulla: mestaripuhuja osaa nimittäin ”hyökätä” niin, että siitä ei tule irtopisteiden tavoittelua ja voitosta vääntämistä vaan aidosti avaus keskusteluun. Muutoin vain puolin ja toisin syötetään trollia, ja trolli ei lisäravinteita tarvitse. (Lue aiheesta lisää myös Tiina Raevaaran kolumnista “Trollaaminen on helppoa, todellinen vaikuttaminen hankalaa” tai minun toisesta blogista “Taneli Heikan peruskouluvuodatus trolli-mittarissa”.)

Tsingis-kaani ottaa vastaan kiinalaisten lähettiläiden argumentteja. Ilmiselvä aasinsilta sekä täytekuva.

Tsingis-kaani ottaa vastaan kiinalaisten lähettiläiden argumentteja. Ilmiselvä aasinsilta sekä täytekuva.

 


 

Monilahjakkuutena tunnettu brittifilosofi Michael Scriven (1928-) kehitti seitsenaskelisen proseduurin argumentaation tulkintaan, sillä hän oli kyllästynyt opiskelijoiden ja akateemikoiden tapaan puhua toistensa ohi. Järjestelmä on selkeä, mutta sen omaksuminen vaatii hieman itsepintaisuutta ja omistautumista. Tässä tiivistettynä olennaisimpaan:

1. Selvennä lukemasi (tai kuulemasi) merkitykset. Mitä siinä todella sanotaan? Jos kyse on keskustelusta, voit kysyä jos jokin on jäänyt epäselväksi. Jos taas kirjoituksesta, katso tarkkaan ja mieti mitä kirjoittaja todella haluaa sanoa.

2. Selvitä, mikä on kirjoittajan lopullinen johtopäätös. Mitä hän väittää? Mihin hän päätyy? Miten hänen asiansa olisi kiteytettävissä yhteen tai kahteen lauseeseen?

3. Pohdi tekstin rakennetta. Mikä liittyy mihinkin? Mikä on merkityksellistä ja mikä epäolennaista? Ja erityisesti, mitkä lauseet ja huomiot liittyvät lopulliseen johtopäätökseen? Onko kirjoituksessa muita johtopäätöksiä? Muodostavatko erilaiset väitteet kokonaisuuden? Tukevatko jotkin väitteistä toisiaan? (Voit alleviivata, ympyröidä, vetää nuolia lauseiden väliin, mutta vain jos käytössäsi on tabletti tai oma kopio lehdestä tai kirjasta. Muutoin voit kirjoittaa ja piirtää muistiinpanot erilliselle paperille.)

4. Mitä oletuksia tarvitaan, jotta johtopäätökset seuraavat niistä? Ovatko nämä oletukset mainittu tekstissä? Jos ei, mieti mitkä olisivat todennäköisimmät ja parhaimmat kirjoittajan kannalta.

5. Kritisoi: Onko tekstistä löytyvissä oletuksissa jotain moitittavaa? Entä liittyvätkö oletukset ja johtopäätökset toisiinsa?

6. Argumentoi uudestaan: miten tekisit paremman argumentin itse? Keksitkö parempia oletuksia, sellaisia, jotka ovat olennaisempia johtopäätöksen kannalta? Onko johtopäätös siis pelastettavissa?

7. Arvioi omaa prosessiasi. Oletko ollut puolueeton vai puolueellinen käydessäsi läpi vaiheet 1-6? Voisiko jonkin vaiheen tehdä paremmin, niin että kirjoittajan argumentti tulee esiin parhaassa mahdollisessa valossa? Niin että hän vaikuttaa mahdollisimman järkevältä?

 


 

Toinen brittifilosofi Stephen Toulmin (1922-2009) kehitti puolestaan yksinkertaisen mallin argumentin toimivuuden arvioimiseen. Vastaavalla tavalla kuin Scrivenin proseduurissa, ensin sinun tarvitsee tulkita lukemaasi. Tulkinnan tuloksena tuotat lopullisen johtopäätöksen ja siihen johtavat askelmat eli perusteet.

Jokaisen perusteen suhdetta johtopäätökseen kutsutaan usein linkiksi. Se ei välttämättä ole julkilausuttu, vaan se pitää usein päätellä. Linkki usein selviää muodostamalla seuraavanlainen virke: Johtopäätös, koska peruste, sillä linkki. Kun virke on täydennetty, sen pitäisi olla vakuuttava. Jos se ei ole, silloin argumentissa on jotain hämärää. 

Usein argumentin hämäryys merkitsee sitä, että argumentti kaipaa lisätukia, vahvistuksia. Vahvistukset ovat perusteita sellaisille argumentteille, joiden johtopäätöksenä ovat joko pääargumentin peruste tai linkki. Ja jos kyseessä on monimutakainen oikeusjuttu tai — paratkoon — väitöskirja, voi näitä vahvistuksia ketjuuntua varsin laajasti. Lisäksi toisinaan argumentti tarvitsee reunaehtoja, eli erinäisiä seikkoja täytyy mainita joiden vallitessa johtopäätös ei seuraa. Tämä on hedgaamista (pensasaidan siistimistä), eli sen varmistamista, että argumentti ei kaadu epäolennaisuuksiin. Nämä ehdot on mainittu, jotta ne jäisivät varsinaisen keskustelun ulkopuolelle.

Eli malli menee näin: peruste —> linkki —> johtopäätös (<— reunaehto). Jos tulee lisätukia ne voi kirjata samassa muodossa: apuperuste —> apulinkki —> peruste/linkki (<— apureunaehto). (Ja jatkaa samaa rataa, ad nauseam.)

Miten käyttää Toulminin mallia sitten argumentin arviointiin? Malli tarjoaa kolme asiaa, joita voi tarkkailla: Johtopäätös, peruste ja linkki. (Jätän selkeyden vuoksi reunaehtojen analysoinnin tästä väliin, joskin niidenkin oikeutusta on toisinaan hyvä arvioida.) Katsotaan kutakin erikseen. Ny huomioidaan argumentin muodollista puolta:

1. Mikä on tekstin johtopäätös tai johtopäätökset? Ovatko ne selviä, vai joutuuko niitä kaivamaan? Puuttuuko johtopäätös kokonaan? Jos näin on, mitä ihmettä kirjoittaja ajaa takaa? Jos kirjoituksella ei ole pointtia, ja se ei ole pakina tai muutoin kaunokirjallista tekstiä, on syytä pysähtyä. Pointin puute nimittäin voi merkitä sitä, että kirjoittajalle itselleen ei ole selvää, mitä hän haluaa. Tai se voi merkitä sitä, että kirjoittaja on tahallaan hämäräperäinen eikä halua lukijan olevan selvillä tarkoitusperistään. Esimerkkinä jälkimmäisestä voi vaikka mainita ympäripyöreät poliittiset lausunnot.

2. Löytyykö tekstistä perusteita? Käytetäänkö siellä perusteluun liittyviä apusanoja (”koska”, ”siksi, että” jne.)? Vai pitääkö perustelu kaivaa esiin? Mutta onko se tulkittavissa asiayhteydestä? Jos ei, niin mitä kirjoittaja oikein ajaa takaa? Perusteen puute merkitsee yleensä jompaa kumpaa seuraavista. Joko kirjoittaja pitää johtopäätöstä niin itsestään selvänä, että hän ei sitä perustele. Tai hän toivoo lukijoiden olevan herkkäuskoisia ja harhaanjohdettavia.

3. Onko linkki näkösällä? Jos ei, niin mikä se voisi olla. Muodosta virke: johtopäätös, koska peruste, sillä linkki. Keksitkö perusteen ja johtopäätöksen yhdistävän tekijän? Onko se keksittävissä? Jos ei, niin onko peruste ja johtopäätös mitenkään tekemisissä keskenään? Se, että linkkiä ei ole löydettävissä, merkitsee nimittäin virhepäätelmää. Tällöin voi olla, että kirjoittajalle on tapahtunut ajatuskömmähdys. Hän on joutunut omien ajatustensa huijaamaksi ja päätynyt kirjoittelemaan omiaan. Tai sitten hän elää toivossa, että lukija tulee omien heurististen oikoteidensä nenästävetämäksi, eikä huomaa linkin puuttuvan tai olevan jopa virheellinen!

Nyt kun olemme katsoneet näitä elementtejä erikseen, vilkaistaan sitä kokonaisuutta, joka niistä muodostuu. Peruste —> linkki —> johtopäätös. Nuolien on tarkoitus myös tehdä jotain: tavoitteena on siirtää hyväksyntää kaikkein vahvimmin hyväksytystä osasta siihen joka on vähiten hyväksytty. Näin siis periaatteessa.

Argumentin toimivuus viimekädessä arvioidaankin sillä, oletko sinä — lukijana — sen vakuuttama. Tämä tarkoittaa ensinnäkin sitä, onko peruste sinusta hyväksyttävä. Toiseksi se tarkoittaa sitä, liittääkö linkki perusteen johtopäätökseen mielestäsi luotettavasti. Kolmanneksi se tarkoittaa sitä, oletko argumentin myötä hyväksynyt johtopäätöksen.

 


 

Olemme nyt oppineet, miten lukea tekstejä herrojen Scrivener ja Toulmin tahdissa. Myönnän, se on kuin opettelisi uudelleen kävelemään niin, että ajattelee kunkin liikkeen erikseen — lukien samalla nivelistä, lihaksista ja jänteistä anatomian oppikirjasta. Haastavaa? Tottakai. Mutta takuulla sen arvoista. Näinköhän myös olisi Tsingis-kaani toiminut?

Koska tämä on näinkin simppeliä, niin ei kun harjoittelemaan. Valitse jokin sopivan argumentatiivinen teksti (niitä on nyt tarjolla vaikka lehmät söisivät, sattuneesta syystä) ja kokeile siihen Scrivenerin proseduuria ja Toulminin mallia. Mitä tapahtui? Muuttuiko se ymmärrettävämmäksi? Oletko nyt vakuuttuneempi vai skeptisempi?

Kun olet tämän tehnyt, kirjoita oma lukijan kirje tai blogikirjoitus, jossa käytät analysoitua argumenttia lähtökohtana oman vasta-argumentin luomiseen. Esimerkkejä argumentaatioanalyyseihin perustuvista blogiteksteistä löytyy mm. minun akateemisesta blogistani, täältä. Lue myös lisää virhepäätelmistä Mestaripuhuja -blogista.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

 

Sata päivää ilman ajatusvirheitä — Älä aloita vuottasi virhepäätelmällä

— Severi Hämäri

”Ihmisen ei kuulu syödä viljaa. Mitkään muut nisäkkäät ei syö vehnää. Koiratkin juoksevat valtoimenaan riemuissta hyppien vehnäpelloissa. Mutta ei ne siellä suut auki ole vehnää syömässä.”

— Nimeltä mainitsematon ravintoterapeutti.

Kun vuosi vaihtuu, vaihtuvat myös ihmisten elintavat. Hetkellisesti, ainakin. Luvataan ja vannotaan. Ollaan kuukausi tai 100 päivää ilman tätä tai tuota: viinaa, lihaa, viljaa, sokeria, uusia vaatteita, uusia lankoja tai päivittäistä fabergé-munaa.

Muiden joukossa minä myös olen päättänyt. Olen päättänyt säästää osan tuloistani kevään mittaan, sekä kehittäväni omaa suullista ilmaisuani (sillä en ole suinkaan täydellinen puhuja — kukaan ei ole, aina löytyy opittavaa).

Ja hyvä niin. Mikä siinä. Treenataan omaa tahdonvoimaa, annetaan maksan levätä ja säästetään lomamatkaa varten. Huomaa kuitenkin, miten joulusta hengissä selvinneet ihmispolot selittävät näitä valintoja itselleen. Kyllä vain: virhepäätelmin.


 

Kun on kyse siitä, mitä menee suusta sisään, lentää usein kaikki järki toisesta päästä ulos. Olemme valmiit uskomaan mitä tahansa — varsinkin jos itse sen sanomme.

Kun on kyse siitä, mitä menee suusta sisään, lentää usein kaikki järki toisesta päästä ulos.

Esimerkiksi tyypillinen virhepäätelmä syömisen suhteen on hätäinen yleistys. Hyvin pienellä otoksella päättelemme erilaisia asioita: vatsa tuli kipeäksi kun söin silliä — olen allerginen sillille. Janne, Maija ja Henkka eivät voi syödä vehnää — vehnä on siis pahaksi kaikille.

Vaaniva ja pelkoa nostattava vehnäpelto, Vincent van Goghin maalaamana

Vaaniva ja pelkoa nostattava vehnäpelto Vincent van Goghin maalaamana

Toisessa tavanomaissa ajatuskuviossa kuvitellaan, että koska jokin on luonnollista, sen täytyy olla ihmiselle hyväksi. Kyseessä on vain mielikuva luonnonmukaisuudesta, joka kuitenkin osoittautuu hyvin epämääräiseksi. Miksi jokin on luonnonmukaista? Miksi jokin muu ei ole? Ja miksi luonnonmukaisuus on sellainen ominaisuus, että se tekee asian turvalliseksi? Tältä pohjalta vastustetaan esimerkiksi E-koodeja ja geenimuuntelua. Mutta miksi?

Pelkkä luonnonvastaisuus ei ole vastaus. Monet lisäaineet vieraankuuloisista koodeista huolimatta ovat luonnosta löytyviä, ja geenimuuntelu käyttää luonnosta löytyviä geenejä täydentämään lajikkeen omia. Raja luonnollisen ja luonnottoman välillä on siis häilyvä.

Tottakai hyviäkin argumentteja voi esittää esimerkiksi E-koodeja vastaan. Vaikka, että järjestelmä on harhaanjohtava. (Lisää lisäaineista YLEn sivuilta.)

Pari vuotta sitten muodissa oli kivikausidieetti. Syö kuin kivikaudella ja olet terveempi. Sinällään näppärä ajatus: geneettisesti kivikauden ihminen oli sopeutumassa syömään ruoka-aineita, jotka olivat silloin tarjolla. Mutta mikä tässä on virhe? (Vihje: me emme ole kivikauden ihmisiä…)

Nämä tutut ajatusvirheet ovat enimmäkseen varsin harmittomia. Pahimmillaan ne kuitenkin johtavat siihen, että on vatsa viikkoja kuralla — ja saa ärsytettyä suolensa vihan partaalle.


 

Edellä mainitut evät kuitenkaan ole niin suuria ja surullisia mokia kuin ns. ”addiktin virhepäätelmä”. Moni alko-, työ- tai rahapeliholisti on vakuuttunut siitä, että homma on hallussa: ”pystyn lopettamaan milloin vain.” Ja niin hän pystyykin, mutta ei kuitenkaan koskaan tee sitä. Paitsi aina tammikuussa kuukaudeksi, tai — tänä vuonna — sadaksi päiväksi.

Edellä mainitut evät kuitenkaan ole niin suuria ja surullisia mokia kuin ns. ”addiktin virhepäätelmä”.

Mitä tämä tipaton, ylityötön, pajatsoton kuukausi sitten tekee? Se antaa vahvistuksen harhalle, että tilanne on addiktilla itsellään hallussa. Ja addikti voi lopun vuotta hokea itselleen ja muille: ”Olinhan ilman — ihan koko tammikuun.” 

On kuitenkin myös väärin luulla, että kaikki addiktit sortuvat ”addiktin virhepäätelmään” (vaikka Anonyymien alkoholisitien perustajat uskoivatkin niin). Addiktion takaa voi myös paljastua alentunut luottamus omaan tahdonvoimaan ja kykyyn ottaa tilanne haltuun. Tällöin kieltäytyminen voi palauttaa uskon omiin kykyihin. Eli, jos luulet kaikkien addiktien olevan samanlaisia ja ajattelevan samoin addiktiostaan, syyllistyt ad hominem -virhepäätelmän ”sun tilanteessa” -muotoon.

Joten muista — olit sitten tipatta tai sen kanssa — älä aloita vuottasi virhepäätelmällä.

Mutta miten sitten? Kysymys on hyvä, sillä se vastaa itse itseensä. Kysy itseltäsi, miten haluaisit toimia ja mikä olisi hyvä ratkaisu juuri sinulle. Mieti ja ajattele.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

Antiikin mestarien opissa: Progymnasmata

— Severi Hämäri

Tällä viikolla törmäsin ongelmaan. Miten joku, joka on jo ihan pirkaleen hyvä puhuja voi kehittää taitojaan entisestään? Siis sellainen aika maaginen ja vangitseva puhuja yleisön edessä. Itsestäni en tässä puhu — vaan eräästä oppilaastani.

Klassinen retoriikka tunsi kaksi harjoitteiden perhettä: progymnasmata eli esiharjoitteet ja gymnasmata eli varsinaiset harjoitukset. Tämä systemaattisen harjoittelemisen perinne jatkui aina renessanssiin asti, jonka jälkeen valistuksen aika suhtautui nihkeämmin klassiseen puhetaitoon.

Tämä reaktio oli tietenkin aivan oikeutettu — ja siitä mahdollisesti kirjoitan myöhemmin, mutta klassiset ja renessanssiharjoitteet ovat silti rautaisannos kielen ja mielen pähkinöitä.

Seuraavassa annan hyvin lyhyen esittelyn näistä tekniikoista. Lisää voi esimerkiksi lukea G. O. Burtonin kokoamasta Brigham Young yliopiston Silva retorica -palvelusta.


Progymnasmata

Progymnasmata on retoriikan esiharjoitteiden kokoelma. Klassisessa opetuksessa se muodosti siis ensimmäisen vaiheen taidon pariin pääsemiseen.

Itseoppineelle ammattilaisellekin niistä löytyy monia hyödyllisiä vinkkejä ja taitoja. Ennen kaikkea ne pakottavat puhujan laajentamaan omaa repertuaariaan. Suosittelen paitsi kirjoittamaan niin myös nauhoittamaan harjoitukset (vaikka puhelimella) ja kuuntelemaan omaa puhetta huolella. Jokaista harjoitetta on syytä toistaa useamman kerran, tietenkin lähtötasosta riippuen.

Kuvitus Aisopoksen faabeliin Leijona ja Hiiri

Kuvitusta Aisopoksen faabeliin Leijona ja Hiiri

1. Faabeli. Valitse jokin Aisopoksen faabeli tai muu lyhyt satu ja kirjoita se uudelleen — eri tyylillä. Esimerkiksi voit pelkistää tarinan, tai luoda siihen aivan uutta draamaa. Voit myös kirjoittaa uuden faabelin Aisopoksen tyyliin: lyhyesti ja ytimekkäästi. Tärkeintä on ilmentää yhtä selkeää pointtia tai ”opetusta” tarinan avulla. Usein tämä ”moraali” kirjoitetaankin lauseena faabelin loppuun, mutta ei aina. Tämä harjoitus lämmittää kielenhallintaa sekä tutustuttaa erinomaiseen tarinankerronnan tekniikkaan, satuihin.

2. Tarinointi. Ota jokin todellinen tai fiktiivinen tapahtuma (vaikka uutinen tai televisiosarjan jakso). Kirjoita se tarinaksi uudella tavalla. Tee selväksi, mitä tapahtui ja miten sekä missä, kuka toimi ja kenelle tapahtui sekä miksi, mikä oli kaiken syy ja henkilöiden motiivit. Kokeile leikkiä kerronnan järjestyksellä ja tyylillä.

3. Anekdootti. Anekdootti lyhentää tarinan muutamaan lauseeseen, tai jopa yhteen, joka ilmentää päähenkilön luonnetta. Tavallaan joko ilmaisee epäsuoraa ihailua tai moitetta. Ilmaiset vain jotain, mitä joku teki tai sanoi. ”Auton hajottua Mannerheim meni vanhan hevosmiehen ottein kuljettajan avuksi jättäen takkinsa auton sisään.”  Ota jokin anekdootti, ja kirjoita sen pohjalta tarina, kuten edellä.

4. Sanonta (proverbi). Kuten edellä, mutta tällä kertaa yleisemmällä tasolla. Valitse jokin sanonta ja laajenna se tarinaksi. Esimerkiksi ”Pata kattilaa soimaa, musta kylki molemmilla” on laajenettavissa tarinaksi jostakusta, joka syyttää toista omista huonoista puolistaan.

5. Kumoaminen. Ota jokin yleisesti uskottu uskomus tai urbaani legenda ja osoita sen epäuskottavuus. Kerro myytti tai uskomus lyhyenä tarinana, kertoen kuka sitä kertoo tyypillisesti ja mitä se pitää sisällään. Tämän jälkeen tartu sen heikkouksiin (ja mahdollisen kertojan uskottavuuteen).

6. Todistaminen. Tee samalle uskomukselle tai legendalle päinvastaista. Pyri osoittamaan sen paikkansapitävyys tai ainakin uskottavuus.

7. Sanonta (commonplace eli koinos topos). Kuten kaksi edellistä, mutta yleisemmällä tasolla. Puolusta tai kumoa väite, joka on ilmaistu yleisesti tunnettuna sanontana.

8. Ylistys. Valitse jokin henkilö (fiktiivinen tai todellinen tai jopa jokin teko, esine tai abstrakti asia, eläin jne.), ja ylistä sen hyvyyttä ja hyveellisyyttä. Kuvaile henkilön tausta (vanhemmat ja kasvatus jne.). Sen jälkeen kuvaile hänen keskeiset hyvät teot, niin että kerrot miten ne ovat seurausta hänen hyveistään ja erinomaisuudestaan (siis hänen ominaisuuksistaan ennemmin kuin sattuman tai muun seurauksina). Vertaa häntä johonkuhun muuhun hyveelliseen, ja sano, miten hän on parempi. Kehota kuuntelijoita ottamaan mallia tästä henkilöstä.

9. Moite. Tee vastaava harjoitus kuin edellä, mutta kääntäen se päälaelleen. Eli esitä miten jonkun huonot teot ovat seurausta tämän paheista ja heikkouksista. Rakenna vastaava esitys.

10. Vertailu. Rakenna jokin ylistys tai moite kahdelle henkilölle (tai asialle) niin, että vertaat heitä molempia koko esityksen ajan.

11. Matkiminen. Valitse jokin (todellinen tai fiktiivinen) hahmo ja tilanne, missä tämä on. Esitä tilanne henkilön kertomana, tai esitä puhe, jonka henkilö voisi puhua kyseisessä tilanteessa. Esimerkiksi miten punahilkka kertoisi tarinansa puunhakkaajalle.

12. Elävöittäminen. Kuvaile jokin henkilö, asia tai tapahtuma niin, että kuuntelijan mielikuvitus rakentaa siitä elävän kuvan.

13. Väite. Valitse jokin (ilmeinen tai vähemmän) väite (esim. ”maa on pyöreä”) ja rakenna siitä argumentatiivinen puheenvuoro. (Ohjeet puheen muotoon löytyvät täältä).

14. Laki. Rakenna argumentatiivinen puheenvuoro (kuten edellä) mutta tällä kertaa puolusta tai vastusta jotain lakia (todellista tai fiktiivistä).

Gymnasmata

Esiharjoitteiden jälkeen tulee todellinen mestarillisen puhujan haaste. Rakenna vakuuttava puhe jollekin yleisölle jossakin haastavassa tilanteessa.

Yleisö voi olla fiktiivinen tai todellinen (esim. jokin historiallinen hovi). Puhe voi olla kehoittava, eli poliittinen — koskea säädettäviä lakeja tai päätöksiä (esim. pitäisikö Suomen itsenäistyä vai ei, pitäisikö Suomen olla kuningaskunta vai tasavalta).

Tai puhe voi olla oikeudellinen, koskea syyllisyyttä (esim. syyllistyikö Susi murhaan, ja oliko puunhakkaajan toiminta oikeutettua).


Mitä muuta voi puhuja enää tarvita oppiakseen mestarilliset taidot?

Itse harjoitan vielä näiden lisäksi itsepintaisuutta, uteliaisuutta ja leikkimieltä sekä itse- ja ihmistuntemusta. Sillä niissä ei voi koskaan olla liian hyvä.

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

Asiallinen argumentti ja miten se tehtiin — Miten vakuuttaa toiset ilman riitaa?

— Severi Hämäri

 Aristoteles ei kirjoittanut kirjaa nimeltään “Inttämisen taito”.

Hän kirjoitti kyllä asiaa hipoen kaksi kirjaa logiikasta (Ensimmäinen ja Toinen analytiikka), yhden virhepäätelmistä (Sofistiset kumoamiset), yhden puhetaidosta (Retoriikka) sekä yhden Topiikasta — väittelemisen jalosta taidosta. Mutta ei yhtään inttämisestä.

Verbaalinen riiteleminen ei nimittäin ole taito. Se on taidon puutetta.

“The Argument” Austin Wrightin pronssipatsas. (Kuva Wikipedia.)

“The Argument” Austin Wrightin pronssipatsas. (Kuva Wikipedia.)

 

Silti olet varmasti ollut tilanteessa, jossa vaikka kuinka tunkisi logiikkaa peliin, et saa toista ihmistä hievahtamaan asemistaan.

Väännät rautalangasta. Ei auta. “Mikä mättää?” Tekisi melkein mieli kaivaa vasara esiin ja käydä takomalla laittamaan toisen järkeä ojennukseen…

Tuttua, eikö vain? Niin perin tuttua.

 


 

 

Argumentaatiota on mietitty sitten Aristoteleen päivien — kohta kaksi ja puoli tuhatta vuotta. Miksi siis jotkut argumentit toimivat ja jotkut eivät?

Usein, kun rupeat selittämään toiselle ihmiselle miten asiat ovat ja mitä tämän pitäisi tehdä, suututat tämän. Hän käy puolustusasemiin ja tilanteesta tulee mittelö. Kohta molemmat osapuolet yrittävät toistaan nujertaa älyn ja pissaamisen lahjoillaan. Ja kaikki tietävät, miten näissä käy.

Tämä on johtanut osan retoriikan opettajista kavahtamaan väittelyä ja argumentaatiota. Se nähdään liian riskialttiina. On niin helppoa astua toisen varpaille ja suututtaa tämä. Varsinkin jos toisella on ISOT varpaat.

Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.

Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.

 


 

 

Ajatus puhetaidosta ilman argumenttia on harhaa. Tosin argumentilla tässä tarkoitan laveammin eräänlaista perusteltua tavoitetta — tahtoa, joka puhujalla on, ja jonka hän haluaa toisten hyväksyvän ja toimivan sen mukaisesti.

Meillä on aina tavoitteita ja syitä niiden taustalla. Jos nämä ovat puhujalla näkymättömiä, kyseessä on manipulointiyritys. Jos ne ovat näkyvillä, kyseessä on retorinen argumentti — eli näkyvä syy puhumiseen toisten kanssa. Siis jotain sellaista, josta voidaan keskustella.

Retorinen argumentti ilmenee yleensä vähintään väitteenä tai kehotuksena. “Meillä on rahaa vielä hattaraan,” on tällainen väite ja  “Meidän pitäisi ostaa hattarat,” on tällainen kehotus. Sille saattaa olla kaikkien tuntema peruste (10 eurosta riittää hyvin sekä hattaroihin että lippuihin kotiin). Jos ei, niin peruste pitää lausua: “Meillä on 10 euroa ja liput kotiin maksaa vaan 1,50 euroa nuppi ja hattara maksaa 3 euroa.”

Teemme näin aivan automaattisesti. Argumentoimme. Ja se on usein kaikista ihan hyvää ja mainiota kanssakäymistä. Väitämme, kehotamme ja perustelemme. Miksi tämä menee sitten toisinaan metsään?

 


 

 

Ongelma syntyy, kun yritämme pakottaa ja vääntää toisia omaan tahtoomme oman näkökulmamme sokaisemina.

Mietitään, milloin argumentti toimii.

Se toimii esimerkiksi silloin, kun ilmaistu tahto ja tavoite ovat lähellä kuulijan omaa tahtoa. Jos ne ovat samoilla linjoilla, kuulijan on helppo hyväksyä mitä ikinä ehdotatkaan. Tapauksia liittyen vaikka hattaroiden ostamiseen lasten kesken tai oluelle menoon työporukan kanssa emme tahdo edes huomata argumentatiivisiksi.

Toisaalta, jos tahdot eivät ole valmiiksi samassa linjassa, voi argumentti silti onnistua. Tällöin se tyypillisesti onnistuu perusteiden avulla. Mutta tämä vaatii puhujalta taitoa: on ajateltava asia toisen ihmisen näkökulmasta.

Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.

Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.

Perusteen on yleensä hyvä olla relevantti, eli merkityksellinen paitsi kuulijalle, niin myös  tavoitteen kannalta. Silloin kun se ei ole, puhutaan ns. virhepäätelmästä. Virhepäätelmät eivät ole virheitä, puhetaidon näkökulmasta. Koska vakuuttuminen perustuu hyväksyntään, joka on tunne, logiikka on tässä toissijaista.

Mutta ei ne virhepäätelmät aina siltikään vakuuta kuulijaa. Osuvatkin usein puhujan omaan nilkkaan, jos niistä jää kiinni. Tietynlaista älyn laiskuutta ja mielikuvituksen puutetta saattaa tällöin myös olla ilmassa.

Todellinen mestaripuhuja nimittäin onnistuu sekä tunnetasolla että järjellä liittämään perusteen ja tavoitteen yhteen.

 


 

 

Onko siis mikään ihme, että argumentti “Mun pitää saada uusi urheiluauto, koska Jussillakin on uusi moottoripyörä” ei vakuuta kuin Jussia ja puhujaa?

Toisin sanoen: asiallinen argumentti lähtee aina kuulijansa näkökulmasta liikkeelle. Ja etenee siitä kuulijan tarpeita ymmärtäen — maaliinsa.

Mestariargumentoija tosin tietää, että toisinaan tämä merkitsee maalitolppien siirtämistä. Ja omista tavotteista tinkimistä. Vastaantulemista.

Varsinkin, jos kyseessä on parempi vaihtoehto kuin se täysin hedelmätön riita.

 


 

Jos olet pitämässä puheen tai alustuksen, voit siis miettiä vaikka seuraavia seikkoja:

 

  1. Mitä oikeastaan tahdon?
  2. Mitä haluaisin kuulijoideni tekevän puheeni kuultuaan?
  3. Onko tavoite sellainen, että haluan jakaa sen muiden kanssa?
  4. Onko nämä tavoitteet sellaisia, että kuulijani voi (edes periaatteessa) ottaa ne omikseen?
  5. Pystyvätkö kuulijani toimillaan edistämään tavoitteitani?
  6. Edistävätkö tavoitteeni tällöin meidän yhteistä hyvää?
  7. Mitä perusteita kuulijani voisi periaatteessa hyväksyä?
  8. Onko meillä jotain yhteistä näkökulmaa asiaan?
  9. Miten hän muodostaisi tämän argumentin?
  10. Millä perusteella voisi tavoite muuttua hänen tavoitteekseen?

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

Pateettista, herra Presidentti — Eli mistä puhumme kun puhumme tunteella?

— Severi Hämäri

Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi.  Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi?  Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?

Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?

Vaikka ihmisen paras ystävä on suloinen löytökoira (tai vaikka kilpikonna) nimeltään Kyösti — puhujan paras ystävä on tunteellisuus:

Huumorilla  saat yleisön mukaan. Korostamalla aiheen (ja myös yleisön) tärkeyden tuntua kuulijat pysyvät hereillä. Ja lopettaen sopivalla tunteellisella pauheella kuulijat nousevat valmiina toimintaan raikuvien aplodien lyödessä tahtia.

 

Crop_His_Master's_Voice

His Master’s Voice, Francis Barraud (1856-1924). Tämä erittäin tunneherkkä kuva on löytänyt tiensä myös mainokseksi.

Tämä on kaikkien puhujien unelma. Puhua niin, että yleisö ottaa jokaisen sanan vastaan kuin koiranpentu, joka kuulee omistajansa äänen. Tai kuin suklaakuorrutetun palan kultaa — sanojen sytyttäminä käyden spontaanisti tanssimaan kuin John Belushi Blues Brothersin kirkkokohtauksessa. Tunteellisuus vaikuttaisi olevan avain tähän. Taitavaa tunteen nostatusta kutsuttiinkin antiikissa nimellä pathopoeia, sanan mukaisesti, tunnerunoutta.

Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi.  Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi?  Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?

Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?

 


 

Puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan.

Kaikki on sallittua rakkaudessa ja retoriikassa — paitsi kuluneimmat kliseet. Aristoteles sanoi, että retoriikka on pohjimmiltaan taito, joka sinällään ei ole hyvä tai paha, vaan sitä voi käyttää molempiin. Mihin muuhun enemmistö mainoksista perustuu, kuin emotionaaliseen sumutukseen?

Aristoteles olisi varmasti seurannut mainoksia, vaalimainonnasta viilipyttyyn, kauhun ja inhon sekaisella mielenkiinnolla. Hän kehotti oppilaitaan pidättäytymään hyvässä kaiken tämän epärehellisen tunne-sun-muun-kieroilun sijaan. Kieroilu on tosin tunnettava, raa’an Arskan mielestä, sillä kierot puheet ja puhujat on fakta — ja todellinen totuuden ystävä tuntee kaikki tunnetut faktat. Sitä paitsi totuuden ystävä tietää myös, mitkä asiat ovat ”totuuden vihollisia.” Totuuden ystävä käyttää tunnesooloja niin sopivasti ja hillitysti kuin vain viileä jazz-kissa osaa — oikeissa kohdissa, oikeaan aikaan — totuuden tukena.

Oli miten oli, puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan. Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.

Käykäämme tunnevirheiden pariin ennen kuin perehdymme siihen, mikä tekee niistä “virheitä” ja pohdimme miten tunteilla tyylikkäämmin. Seuraava lista tunnevirhepäätelmistä toimii myös ostajan oppaana niille, jotka haluavat olla nautiskelijoita sen suhteen, minkälaista näädänmakuista viiniä heille kulloinkin tarjoillaan. Varoitus: teksti sisältää latinan ja kreikan kielisiä lainasanoja. Ei siis heikkohermoisille!

Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.

 

“Pelko” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

“Pelko” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

Erityiset tunteisiin vetoamiset lienevät tuttuja, turvallisia. Ennemmin kuin perusteltaisiin jotain päätöstä, nostetaankin pöydälle jokin vallitseva tunnetila. Ja jos sitä ei ole, se nostatetaan. Muutamia klassikoita: argumentum ad odium on vetoamista vihaan, ad metum on vetomista pelkoon, ad superbiam ylpeyteen, ad invidiam kateuteen. Jokaisen perustrollin työkaluja, siis.

Ad modum puolestaan vetoaa kohtuullisuuden tunteeseen — ruotsalaiset tuntevat tämän topoksen, eli puheenaiheen ja -tavan, nimellä lagom . Ad modum on läheistä sukua virhepäätelmälle ad temperamentiam, eli uskomukseen siitä, että keskitie on ainoa oikea valinta, koska se on äärimmäisyyksien välissä (syödään vanhaa pullaa, koska se ei ole niin kylmää tahi kuumaa).

Asiaan liittymätön joviaalisuus (kreikaksi Charientismus), välihuutelu eli heklaus (netissä: trollit) ja tyhjän nauraminen ovat puolestaan tunteisiin vetoamista, jotta itse asia unohtuisi ja keskityttäisiin nauramaan sujuvalle sutjautukselle. Politiikassa se on tehokas näädän työkalu, sillä usein poliitikot vetoavat omaan maineeseensa, ja röhönauru on omiaan pudottamaan pönöttäjää pari askelmaa alas vallan tikkailla… Paitsi jos kyseessä on joku Stalin, joka passittaa naurattajan, koko matkan nauraen, Siperiaan.

Läheinen kaveri edelliselle on osuvat mutta kierot sanavalinnat ja niihin liittyvät tunnelataukset —  doublespeak eli kaksoispuhe. “Työelämän joustot”, “sopeuttaminen”, “verosuunnittelu” ja “ennakoiva hyökkäys” ovat tällaisia, joissa positiivisen kuuloinen sana pyrkii hämäämään — no, ei varmaan juuri ketään viime kädessä.

Joskus paatoksesta nimittäin tulee bateettinen—tahattoman koominen. Toisinaan taitava puhuja toki tarttuu tilanteen koomisuuteen tarkoituksella ja antaa tulla täysilaidallisen näennäisen tahatontan naurattavuutta (“onko tämä mikki päällä” lienee se kaikkein kulunein…), jonka jälkeen siirtyy itse asiaan. Ja onhan itsetietoinen “tahaton” koomisuus osa hipsteriyttä, meidän ironian aikakauden “nuorisomuotia.”

Mutta usein bathoksen kohtaa kun sen isoveli pathos on eksynyt teille tiettymättömille ja puhujaa ei enää sfääreistä saa kiskomallakaan alas. Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen.

Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen

“Surumielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

“Surumielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

Muita erityisiä virheen muotoja ovat esim. argumentum ad misericordiam eli vetoaminen sääliin ja argumentum ad baculum, vetoaminen nuijaan eli uhkailu väkivallalla tai muilla epämiellyttävyyksillä. Tämä jälkimmäinen on kansainvälisen politiikan kielenkäytössä melkein arkipäivää: esimerkiksi Venäjä-pakotteet, uhkavaatimukset ja kauppasaarrot. Baculumin erityistapaus on argumentum ad nauseam, eli jankkaaminen kyllästymiseen saakka… se jos jokin on tuskainen tunne. (Elokuvakäsikirjoituksissa tyypillinen känniriita yleensä muodostuu toistamalla vuorotellen baculumia ja nauseamia.)

Ad misericordiam on perheen sisäisen politiikan perustyökalu, josta esimerkkiä ei varmasti tarvitsisi edes antaa: ajatellaan vain kolmetoistavuotiasta itkukohtauksen partaalla, kun pitäisi tehdä kotitöitä eikä chatata kavereiden kanssa: “Me ei olla nähty koko kesänä…”. Tai sitä 35-vuotiasta pelaamassa WOWia tai Candy Crushia: “Mä en ole koko päivään pelannut!”

Tommi Paalanen puolestaan (tuoreessa blogi-kirjoituksessa Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen) kuvailee erinomaisen hyvin ad misericordiamin käyttämistä trollaukseen ja keskustelukumppanien nujertamiseen feminismi-, miesasia-, ja sukupuoliblogeissa sekä -keskustelupalstoilla:

”Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu ”etuoikeutettujen” ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.”

Toisaalta koomikko Groucho Marxin ad misericordiam Chicolinin oikeudenkäynnissä elokuvassa Duck Soup on legendaarinen (Chico-veljen heittäessä väliin aivan parasta asiaankuulumatonta jovialiteettia):

 

 

Kolme tunnevirhettä on ylitse muiden — vaarallisuudessaan:

Toiveajattelu, joka hieman yllättäen on myös virhepäätelmien aatelia (“I have a dream…” on loistava puheen avaus, ei perusteltu argumentti), on myös vetoamista tunteisiin, niihin tulevaisuuteen liittyviin haaveisiin ja pelkokuviin. On yleistä ja harmitonta toiveajatella vaikka: Kun voitan lotossa… Kun saan ylennyksen… Kun saan apurahan…

Sen sijaan toiveajattelu yltiöpopulistisessa politiikassa, likaisessa bisneksessä sekä kaikenmaailman helppoheikkien suissa käy toisinaan vaaralliseksi: “äänestätte meitä / ostatte meidän osakkeita / otatte pillerin ja kaikki ongelmasi häviävät kuin Kaizer Soze. Puufh… ja ne ovat menneet.” Ja kaikki ilman perusteita sille, että ensimmäinen liittyisi jälkimmäiseen, tai olisi edes unelmantäyteisen puheen seasta uutettavissa. Vain hypeä hypen perään, jota seuraa ihmettely, kun asunto on mennyt, vatsavaivat eivät parantuneet ja olet matkalla vankilaan aivan uuden ja ennenkuulumattomaan rikokseen syyllistyneenä.

Pateettinen virhepäätelmä ei ole rikos, mutta sen ehkä toisinaan pitäisi olla. Kun liitämme inhimillisiä tunteita esimerkiksi satuolentoihin, tietokoneisiin, lemmikkeihin, kansakuntiin tai yrityksiin, ”syyllistymme” pateettiseen virhepäätelmään. Sinällään inhimillistä inhimillistää, mutta metsässä ollaan kun johdamme näistä kuvitelluista tuntemuksista lopputulemia.

Ajatellaan vaikkapa niin outoa ajatusta, että meidän yrityksellä on uskonnollis-moraalinen vakaumus eli siis tuntemus liittyen uskonnollisiin ja moraalisiin asioihin. Siksi yrityksemme ei vaikka voi hyväksyä raskauden ehkäisyä. Kyse on firman uskonnollisten tuntemusten loukkaamisesta! (Tätä on vaikea kuvitella todeksi, mutta niin juuri on yhdysvalloissa käynyt: http://nyti.ms/1z2wsTK).

Pateettinen virhepäätelmä ei siis ole vaaraton, vaikka se kuinka siltä kuulostaakin. Kyseessä erityistapaus antropomorfismista, eli ihmisen erityispiirteiden liittämisestä muihin kuin ihmisiin. Hiljattain Sir Anthony Kenny puhui antropomorfismien vaaroistoa Georg Henrik von Wrightin kunnialuennolla.

Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa.

Virhepäätelmien kuningatar on argumentum ad sentimens superior vedotaan siihen, että tunteet (ja varsinkin ne loukkaantuneet tunteet) ovat tärkeämmät kuin mikään muu, kuten järki, kohtuus, turvallisuus, oikeudenmukaisuus jne, jne, jne. Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa. Jotenkin nämä tietynlaiset tuntemukset maagisesti ratkaisevat kaikki ihmiselämään ja yhteiskuntaan liittyvät murheet.

Viehättävä ajatus, eikä mikään ihme, että se on niin vetoava. Kuka haluaa olla kylmän kiskoinen välittämisen, rakkauden ja positiivisuuden vastustaja? Juuri välittämisen puutteesta syytetään (asiattomasti) usein niitä poliitikkoja, jotka kyseenalaistavat ajatuksen ns. Suuresta yhteiskunnasta

“Ylimielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

“Ylimielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals

Ellei jollakulla ole tiukkaa tutkimusta tarjota siitä, että todellakin positiivinen ajattelu ratkaisee nämä ja nämä ongelmat, kyseessä on vain toiveajattelu. Kylmäkiskoisia ihmisiä tarvitaan osoittamaan, että tutkimusta sekä sosiaalityötä tarvitaan näiden ongelmien ratkomiseksi. Eli myös vihreää, riihikuivaa, kevyesti paahdettua rahaa pelkän positiivisuus-välittämislätinän lisäksi.

Jos on niin, että haluatte laittaa klassisen nimen käydylle keskustelulle (jonka sisältöön en käy tässä tarttumaan), niin juuri tästä sentimens superior virhepäätelmästä, presidentti Niinistö, teitä on syytetty kun aloititte kampanjan Ihan tavallisia asioita.

 


 

Mutta jos kerran tunteilu on sopimatonta, niin miksi sitten sanoin alussa sen olevan välttämätöntä? Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä. Käykäämme siis pienelle kiertokäynnille retoriikan teoriaan ennen kuin katsomme miten käyttää tunteita puheessa tyylikkäämmällä tavalla.

Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä.

Aristoteles tunnisti logoksen rinnalle ethoksen ja pathoksen vaikuttamisen keskeisinä välineinä. Logos tarkoittaa tässä yhteydessä argumenttia, eli sitä asia ydintä mistä puhutaan: perusteita ja väitteitä. Ethos ja pathos ovat puolestaan puheen psykologisia vaikuttimia ja ne juuri liittyvät tunteisiin. Ethos tarkoittaa luontevuutta, sitä onko puhuja kuin kotona omassa ympäristössään. Se koskee niitä tunteita, jotka puhujan olemus ja maine nostattavat hänen kuulijoissaan.

Pathos on puolestaan ne tunnetilat, jotka liittyvät itse esitykseen ja ennen kaikkea sen yleisöön. Ne tunteen, joita puhuja tuntee ja pyrkii nostatattamaan yleisössään puheensa avulla, ovat osa pathosta. Pathos on puheen hymiö: ohje sille, miten puheen sisältö tulisi ottaa vastaan.

Cicero painottaa kirjassaan Puhujasta, että puhuja näyttää oman tunnetilansa ja tämä on se mitä hän välittää kuulijoilleen. On suuttunut ja yrittää suututtaa; on rauhallinen ja yrittää rauhoittaa; on iloinen ja yrittää ilahduttaa. Tunnetilan voi toki esittää, mutta se on paljon vaativampaa kuin sen aidosti tunteminen. Hyvät näyttelijätkin hakevat omasta kokemusmaailmastaan aidon tunteen esityksensä tueksi.

Ilman näitä psykologisia vaikuttimia (ethosta ja pathosta) itse argumentin sisältö ei välity kuulijoille. Aristoteles ja Cicero eivät ole tässä yksin, vaan nykypsykologian ja neurotieteen mukaan tunteet liittyvät läheisesti asioiden omaksumiseen ja uuden oppimiseen. Jos asia esitetään niin, että se ei heräytä viisaria, ei sitä yksinkertaisesti tahdo ihmismieli seurata (tästä oli aiemmin puhetta).

Toisaalta ilman argumenttia niin ethos kuin pathoskin voivat vain pullistella vaikka kuinka vailla mitään sisältöä ja tarkoitusta, useimmiten herättäen yleisön komiikan tajun. (Tästä tosin on poikkeuksiakin, kuten bushismit. Niissä ei ole päätä eikä häntää, jos ei niin loogisesti kuin kieliopillisestikaan. Mutta silti ne jollain tasolla vetosivat valtavaan osaan amerikkalaista yhteiskuntaa, sillä bushismit tuntuvat tunnetasolla järkeviltä.)

Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen

Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen. Ihminen ei opi ilman motivoivia tunteita. Ihminen ei tee mitään ilman motivoivia tunteita. Pelkkä asiasisältö ei muuta mitään. Vasta kun ihminen tuntee olonsa joko uhatuksi, halutuksi, toivotuksi, loukatuksi, tärkeäksi tai vaikka ymmärretyksi  alkaa hän tekemään jotain asian hyväksi.

Kuten Aristoteles sanoi, pohjimmiltaan tunteet liittyvät mielikuviin ja vaikutelmiin, jotka puolestaan nojaavat siihen, mitä uskomme ja tiedämme. Tunteet liittyvät siihen, miten kuvittelemme asioiden olevan: miten toivomme niiden kääntyvän, ja mitä pelkäämme tulevan. Ne liittyvät vaikutelmiin todellisista ja oletetuista loukkauksista. Toisaalta ne liittyvät mielikuviin todellisesta ja oletetusta yhteenkuuluvuudesta — siitä tuesta mitä olemme saaneet tai luulleet saaneemme. Tai josta luulemme jääneemme paitsi.

Taitava puhuja muokkaa tunteita tarttumalla mielikuviin ja vaikutelmiin, luoden uusia sekä muunnellen vanhoja. Toisaalta, näiden puhujan luomien ja muokkaamien vaikutelmien lisäksi yleisön mielessä olevat valmiit vaikutelmat osin määräävät sen, miten puhujan tunnelataus tulkitaan. Nämä uudet ja vanhat mielikuvat, herra presidentti, lopulta määrittävät onko puhuja tai kirjoittaja yleisöstään tunteellisen koskettava vai bateettisen naurettava.

 


 

Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian… Annan tässä silti pari karkeaa, mutta hyödyllistä vinkkiä, unohtamatta niihin liittyviä riskejä.

Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian…

1. Muista asiasisältö. Tunteet tulevat sen tueksi. Ilman kunnolla perusteltua argumenttia yleensä puhuja jättää kuulijoille vain kuumaa ilmaa ja puhkumista vailla palloa johon sen laittaisi. Ilman argumenttia tunteellisuus on vain virhepäätelmää virhepäätelmän perään. Mutta pelkkä logos ilman tunnetta ei anna tarttumapintaa kuulijoille.

2. Tunteet, jotka ovat varmoja tehokeinoja, ovat suuttuneisuus ja huvittuneisuus. Suuttunut yleisö on valmis välittömiin toimiin. Parhaiten tähän pääsee, kun antaa yleisön ymmärtää, että heitä on halveksittu ja vähätelty. Tai heille tärkeitä asioita on halveksittu ja vähätelty. Dissaus herättää mehukkaan vihaisuuden ja kostonhimon. Ongelmallista suuttumuksessa on, että  se tuppaa laantumaan pidemmän päälle. Lisäksi sitä on hankala hallita, ja se voi muuttua silkaksi vihan lietsonnaksi. Joten varaudu siihen, että vastapuoli saattaa syyttää sinua ad odium -virheestä: vihapuheista.

Huvittuneisuus herättää vähemmän närää, mutta jos homma menee pelkäksi hauskuutteluksi, asia unohtuu — vähintään yleisön mielessä seuraavana päivänä, kun he yrittävät vain toistaa näppärää sutjautusta työkavereilleen. He keskittyvät nauttimaan ja nauramaan. Tästä syystä parodia ja ironia eivät ole tehokkaimpia välineitä massojen hallinnassa. Tosin massojen miellyttämiseen niistä on.

Toimi siis vaikka näin: Kokoa yleisösi yhteen aloittamalla hauskasti, mutta siirry asiaan pian sen jälkeen, viljellen muutamia tarkkaan valittuja nokkeluuksia matkan varrella vakavoituen loppua kohden.

3. Patriotismi, isänmaallisuus on toinen tehokas tapa saada kiinni tunteista. Tosin perinteinen isänmaallisuus on hieman huonossa huudossa ja siksi jossakin määrin saattaa mätkähtää puhujan omille kasvoille. Mutta usein tehokkaampi locus communis, eli meikäläisyys ja heimolaisuus on samaa juurta. Meidän firma. Me hevosharrastajat. Me autokauppiaat. Me telakan steppaavat levyhitsarit.

Vetoamalla yhteenkuuluvuuteen saadaan usein toivottu tunnetehostus. Tähän meikäläisyyteen perustuu myös ethokseen liittyvä sympaattisuus puhujaa kohtaan, ja siksi puhuja usein yrittää tavalla tai toisella olla edes vähän samanlainen kuin kuulijansa. Varaudu syytöksiin populismista.

4. Voit vedota esimerkillisiin ihmiseen, johonkuhun jonka kaltaisia yleisö haluaa olla. Tavallaan edellinen meikäläisyyden tuntemus tiivistetään oman heimon johtajaan tai symboliin. Timo Soini teki hiljattain näin, verratessaan itseään Muumipeikkoon. Vertaus on tehokas tapa nostaa esille (tässä tapauksessa kuvitteellinen) henkilö johon yleisöllä on vahva tunneside. Soinin vertaus on herättänyt, ymmärrettävistä syistä, närää.

On olemassa myös sopiva klassinen retorinen kuvio esimerkillisen ihmisen nostamiseen esiin: sivuhuomautus eli apostroofi. Puhutellaan jotakuta kesken puheen ja käytetään tätä henkilöä tunteen kanavoimiseen. Kyseessä voi olla yleisön jäsen (Rouva ministeri, näytä meille esimerkkiä…) tai joku joka ei ole paikalla (Mannerheim, meidän on oltava kuten sinä…), tai jopa jonkin elottoman personifikaatio (Yliopiston seinät, olette nähneet paljon, mutta annammeko teidän myös nähdä tämän tapahtuvan…). (Apostroofia voi toki käyttää muuhunkin, kuten jonkun halveksutun puhutteluun: tätäkö sinä halusit, Adolf!). Varaudu kuitenkin myös syytökseen valheelliseen auktoriteettiin vetoamisesta.

5. Apostroofin lisäksi tunteita voi tuoda esiin kertomalla tarinoita: nappaamalla vaikka yleisö mukaan mielenkiintoiseen tarinaan löytökoirasta, jolta puuttui toinen takajalka ja pala korvaa. Mutta tämä serapi oli aina niin iloinen kuullessaan tutun äänen. Luottamus, se näkyi sen ruskeista silmistä harmaalaikukkaan pitkän turkin alta. Enempää ei varmaan tarvitse sanoa, kuin että Hollywoodissa lähes kaikki sarjat saavat jatkoa, joiden pilottijaksossa on koira… Mutta jos tarinasi karkaa lapasista, varaudu syytökseen asian vierestä puhumisesta.

6. Kun kyseessä on vakavat, voimalliset tunteet, tunnepitoisuutta lisätään tyypillisesti vähän kerrallaan. Puhutaan jopa tunteiden tukahduttamisen tärkeydestä — siinä mielessä, että puhujan on hyvä näyttää pyrkivänsä ennemmin pitämään tunteitaan kurissa kuin päästävänsä ne valloilleen. Näin yleisö ottaa sympaattisemmin tunteet vastaan. Voit tosin saada syytöksen muiden tunteiden manipuloinnista, jos jäät kiinni epäaitojen tunteiden tukahduttamisesta

7. Tunteet halutaan jakaa yleisön kanssa, ja puhujan on näytettävä esimerkkiä tunteen tuntemisessa. Sitä ei voi vain sanoa, vaan se pitää näyttää. Siksi puhujan ei yleensä kannata piiloutua pöntön, papereiden tai powerpoint-esityksen taakse: yleisö lukee tunteesi asennostasi, äänestäsi ja kasvoiltasi — anna heille siihen mahdollisuus.

Mutta rajansa kaikella. Muistetaan bathos, joka tulee kylään, kun krokotiilin kyyneleet valuvat, miehusta revitään ja tuhkaa ripotellaan hiuksiin. Usein suositellaankin aloittamaan mahdollisimman neutraalisti ja rauhallisesti, puhuen suoraan ja yksinkertaisesti. Selkeästi. Lyhyin lausein.

Kuunnelkaa vaikka Timo Soinia, joka on tunnepitoisten puheiden sulkahatuton suomenmestari. Soinin yksinkertainen, kansanmakuinen, ja siis itse asiassa erittäin sofistikoitunut, tarkkaan harkittu ja koulittu retoriikka ei jätä ketään kylmäksi — oli sitten hänen puolellaan tai ei. Sama pätee presidentti Niinistöön, joka myös hallitsee tunnepitoisen puheen. Oli se mieleesi sitten bateettista tai pateettista — Niinistöltä ei yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat selkeät lauseet ja ilmaisut hetkessä lopu.

Tai jos Soini ja Niinistö eivät ole makuun, niin kuunnelkaa Pharrell Williamsia tässä kappaleessa:

 

 

Yksinkertaista mutta vakuuttavaa.

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

 

 

 

 

Lue myös: VAIN MUUTAMAN NAURUN TÄHDEN: MITÄ ASIANTUNTIJAN KANNATTAISI OPPIA STAND-UP -KOOMIKOILTA,   MESTARILLISEN MUISTIN SALAISUUS SEKÄ ANTIIKIN RIVOT JA MIELTÄ HÄIRITSEVÄT MIELIKUVAT, ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

 

 

VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

 Markus Neuvonen

 

Törmään kohtuullisen useiin tilanteisiin, joissa joku haluaa voittaa väittelyn. Joskus minut, joskus jonkun toisen. Itsekin syyllistyn siihen, parempaa ymmärrystäni vastaan. Toisinaan minua pyydetään opettamaan, kuinka tämä voittaminen tapahtuu – opetanhan argumentaatiotaitoa ja retoriikkaa. Monesti ei suoraan pyydetä keinoja voittamiseen, vaan vaivihkaan penätään erilaisia niksejä, jotka kummasti vain liittyvät manipulointiin ja kiistattomaan alistamiseen keskustelutilanteissa. Mutta ihmiset ovat yllättävän huonoja peittämään tällaisia piiloagendoja. Sen näkee silmistä, katse terävöityy mikrosekuntien ajaksi, ja sellainen tietty ahneus pilkahtaa hetkeksi silmäkulmassa.

 

IsaacCruikshank-DebatingSoc_crop

Isaac Cruikshank: Debating Society (1795)

Yleensä en voi sanoa heille tätä kovin suoraan tai pehmentelemättä: nämä ihmiset ovat väärässä. Väärässä sen suhteen, mitä väittely on. Ja väärässä sen suhteen, mitä he tosiasiassa haluavat.

Väittelyssä ei nimittäin ole voittoa, ainoastaan häviämisen eri asteita. Paras ja patenttivarmin tapa hävitä väittelyssä on: yritä oikein vimmatusti voittaa. Tämä vaatinee hieman selittämistä.

 Paras ja patenttivarmin tapa hävitä väittelyssä on: yritä oikein vimmatusti voittaa.

Väittelytilanteella ei useimmiten ole mitään tekemistä totuuden tai edes parhaan argumentaation kanssa. 2,3 miljoonaa vuotta evoluutiota sosiaalisena kädellisenä on pitänyt siitä hyvin huolta. Väittelytilanteen puhjetessa aivoillemme on tärkeämpää sosiaalisesta nokkimisjärjestyksestä huolehtiminen kuin asioiden totinen tola. Tästä syystä poliitikot pitävät kovasti väittelemisestä ja “voittamisesta”, varsinkin juuri ennen vaaleja. Väittely on (ainakin aluksi) väkivallaton tapa yrittää piestä toisemme ruotuun. ”Get down, Fido.”

Kun heittäydymme väittelijöiksi, kysymys on yleensä lopulta ärsyyntymisestä. Ärsyynnymme, kun joku dominoi ja haastaa statuksemme. Viestii rinta rottingilla olevansa El Grande Jefe. Ja muiden pitäisi alistua. Se, mitä asia koskee tai mitä sanoja käytetään, on lopulta sivuseikka. Argumentit ja faktat ovat keppihevosia joilla yritämme ratsastaa herruuteen, käsinukkeja mukilointiin ryhtyvien nyrkkien päällä. Väittely puhkeaa. Meitä ärsyttää mimosanherkille sosiaalisille varpaillemme astuminen.

Jos jäämme toistuvasti alakynteen, ärsytys jää päälle ja allergisoituu. Jotkut kehittävät kroonisen väittelyahdistuksen, ja välttelevät väittelytilanteita viimeiseen saakka. Toiset kääntyvät sisäänpäin ja patoavat kiukkunsa. He käyvät väittelyitä mielessään jopa vuosikausia nöyryyttävän tilanteen jälkeen, uudestaan ja uudestaan, hautoen kostoa. Jälkiviisastelun suurten connoisseurien eli ranskalaisten l’esprit d’escalier, porraskäytävän henki, ei ota haihtuakseen. Kolmansista tulee liipasinherkkiä tappelukukkoja. Mikä tahansa on yllyke raivoisalle retaliaatiolle. Neljännet vain alistuvat ja masentuvat. Pahimmillaan kaikkia näitä.

Entä ne sitten, jotka pärjäävät väittelyssä liian hyvin? Me ihmiset humallumme harhaisesta vallan tunteesta helposti. Meistä tulee tahdittomia rechtshaber-änkyröitä, jotka rakastavat vääntää kaikista asioista pöhöttynein käsityksin oman mielipiteemme arvoista. Muuraamme argumentaatiotaidoillamme seinän, jonka läpi järkipuhe ei enää kuulu, koska olemmehan jo oikeassa. Jätämme ärtymystä jalanjälkinämme, missä vain kuljemmekin. Kylvämme ja kastelemme siemeniä, jotka kypsyvät vihaksi. Voitamme ehkä väittelyssä, mutta häviämme elämässä.  Laiha voitto, sanoisin.

Ja tämä on pahin pelkoni argumentaation ja retoriikan opettajana.

Rakastan itämaiselta kuulostavia latteuksia. Siksi sanonkin, että: ”Jotta voittaisit toisen, on sinun voitettava ensin itsesi.” Tämä pätee kumpaankin tilanteeseen.

”Opeta minut olemaan ärsyyntymättä”.

Siksi ”Opeta minut voittamaan väittelyssä” kääntyy nykyään korvissani muotoon ”Opeta minut olemaan ärsyyntymättä”. Tai voittajakompleksin tapauksessa, ”Opeta minulle omanarvontuntoa, joka ei ärsytä muita.”

Kas niin. Väittelyssä ”voittamisen” ensiaskeleet eivät tarkoitakaan oppitunteja sivalluksissa hurmehisena kiiltelevän sanan säilän parissa, vaan itsetutkiskelun.

”Voittaminen” nimittäin on tunne. Joko tunne siitä, että säilytän asemeni muiden silmissä, tai tunne siitä, että kohotan omaa statustani osoittamalla toisille paikkansa. Näistä ensimmäinen on tärkeämpi, eli omanarvontunnon säilyttäminen riippumatta väittelyn “tuloksesta”. Sen voi oppia suoraan kulkematta verbaalisen väkivallan tietä. Ikään kuin siirtämään sosiaaliset varpaansa elegantisti pois tieltä silloin, kun toisilla on aikeet niille tallata. Ennen kuin tätä viileän pään ja lämpimän sydämen taitoa osaa, on turha haaveillakaan pokaalisijoista väittelytaidossa.

Vertaan tilannetta itsepuolustuslajeihin. Monet hakeutuvat kamppailu-urheilun pariin oppiakseen puolustamaan itseään. Tosiasia on, että sellaisessa pisteessä, jossa kamppailutaitoja ylipäänsä tarvitaan, todellinen itsepuolustus on jo epäonnistunut. On päädytty tappeluun, jossa kumpikin osapuoli ottaa osumaa. Tappelussa ei ole todellisia voittajia. Jos satutat itsesi, olet hävinnyt. Jos satutat toista, olet hävinnyt. Ainoa todellinen voitto on hengissä säilyminen. Säilynyt kunniantunto on huono palkkio mustasta silmästä ja irronneesta hampaasta.

Aivan kuten tappelussa, väittelyssä tällaisen kunniantunnon saa suhteellisen helposti, kunhan vain hyökkää mahdollisimman nopeasti ja kovaa jostain sokeasta pisteestä. Kaikki tämä onnistuu ilman pitkälle hioutunutta argumentaatiotaitoa tai retoriikan osaamista, keskittyy vain nöyryyttämään toista. Melko yksinkertainen juttu. Tekee kaikkensa saadakseen toisen näyttämään pelleltä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, eikä haaskaa sekuntiakaan puolustukseen. Ei kaikki, mutta suurin osa tavallisessa väittelyssä esitetystä argumentaatiosta tähtää juuri tähän tarkoitukseen, eikä suinkaan totuuteen.

Valitettavasti “voittajalle” ei ole luvassa laakeriseppelettä ja kunniakierrosta niin tappelussa kuin väittelyssäkään, vaan palkintona ovat loukatut tunteet ja ehkä uusi vihollinen. On saavutettu piste, jossa argumentaatio ja retoriikka – se, mitä varten nämä oppiaineet on ylipäätään kehitetty – ovat jo epäonnistuneet. Aivan kuten tappelun alkaessa itsepuolustus on epäonnistunut.

Aivan kuten tappelun alkaessa itsepuolustus on epäonnistunut.

Nämä puhetaidon opit nimittäin käsittelevät vakuuttamista. Historian merkittävimpiin kuuluvan puhujan Marcus Tullius Ciceron retorinen ihanne oli hyvä ihminen, joka puhuu kauniisti tosia asioita. Ei kuulosta lain siltä henkisen väkivallan työkalupakilta, millä väittelyitä ”voitetaan”. Kun väittely alkaa, vakuuttaminen loppuu. Aniharvoin järki kajastaa väittelyn tiimellyksessä – vain pitkälle harjaantuneet keskustelijat kykenevät väittelemään tavalla, jossa paras argumentti voittaa, ja verbaalis-emotionaalinen läpsimiskilpailu päättyy toisen tai molempien osapuolien vakuuttumiseen tai viisastumiseen. He ovat ammattiurheilijoita, jotka vapaaottelun päätteeksi paiskaavat kättä ja halaavat kiitoksena hyvästä ja reilusta kisasta. Eri peli, eri säännöt: iskut ovat kovia, mutta niihin on totuttu. Ei puremista, ei silmien kaivelua. Ja nakkikioskin röyhistelyihin ei ryhdytä, koska vastuu omien voimien käytöstä tiedetään.

Tästä syystä en varsinaisesti opeta ”voittamaan” väittelyä, vaikka siinä harjoituksia teetänkin. Sillä hyvä argumentoija ja retorikko ei tosiasiassa väittele. Ei, vaikka toinen osapuoli sitä kovasti yrittäisi. Ei, paitsi urheilun ja leikin hengessä, ja tasavertaista vastustajaa kohtaan selkeitä, yhteisiä sääntöjä noudattaen. Taitava retorikko on voittanut statuskamppailun jo ennen kuin se alkaakaan, eli paaluttanut salakavalasti oman asemansa (”ethoksensa”) kyseenalaistamattomalla tavalla. Hän tuntee tanssiaskeleet niin hyvin, että varpaat säilyvät ehjinä kömpelöimmänkin kumppanin kanssa. Näin säilyy järki ja totuus keskustelussa, ja rationaalisella argumentaatiolla on rooli kommunikaatiossa ja erimielisyyksien selvittelyssä. Väittelyn todellinen voittaminen ei tarkoita toisen väittelijän voittamista, vaan koko väittelytilanteen (oma väittelyhalu mukaan lukien) voittamista. Palava halu voittaa on varma tie häviämiseen.

Mitä siis tehdä? Antiikissa elänyt stoalainen filosofi Kryshippos totesi, että “Ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu, jotta hän kuuntelisi enemmän kuin puhuisi.” Sanoista on hyvä ottaa vaarin.

Kun sinut kutsutaan verbaaliseen apinatanssiin, sen sijaan että poimit kasvoille heitetyn hansikkaan tee mielummin näin. Tiedosta, ettei kumpikaan tosiasiassa voi voittaa väittelyä, ja ettei sinun omanarvontuntosi ole tästä tilanteesta kiinni. Et ole, etkä mene rikki, vaikka et pärjäisikään mittelyssä. Ymmärrä, että tilanteessa on lopulta kyse tunteista enemmän kuin asioista. Älä ota toisen tunteita itsellesi, vaan säilytä mielenrauhasi. Keskity kuuntelemaan. Siis todella keskity – mikä on todellinen kysymys? Kysy siis, mielummin kuin vastaa. Ja jos oikein ovela olet ja tähdet sattuvat hymyilemään, voit käyttää tällaista kikkaa: “On minullakin tästä mielipiteitä, osa niistä ihan puhtaasti fiilispohjaisia ja osa tiettyyn pisteeseen perusteltavissa olevia niin kuin sinullakin. Ehkä vähän eri näkökulmasta vain. Mutta mitenköhän tämä juttu oikeasti menee?” Hyvällä tuurilla apinatanssi lakkaa siihen, ja alkaa keskustelu.

Tai kuten japanilainen sananlasku asian niin kauniisti muotoilee: ”On parempi väistää putoava kivi, kuin yrittää ottaa se kiinni.”

Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: PATEETTISTA, HERRA PRESIDENTTI — ELI MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME TUNTEELLA?HALUAT SIIS NEUVOA JOTAKUTA? TÄSSÄ MUUTAMA RAUDANLUJA VINKKI, ja  MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA