Kuukausi: joulukuu 2014

Viina on täällä taas… Anteeksi, tarkoitin ”Joulu” — eli minkälaista on alkoholiretoriikka

— Severi Hämäri

Minulta kysyttiin hiljan, että pitäisikö jouluna juoda vai olla kokonaan juomatta?

Vastasin olevani jyrkästi sitä mieltä, että molempia. 

Ja aloin kertoa jotakuinkin seuraavaa tarinaa: Harakka Apinakuninkaan hovissa…

Mutta ennen kuin kerron tämän faabelin teille, antakaa kun pohjustan ensin surullisella tarinalla syyllistämisestä.


Mitä niistä lapsista?
Alkoholipuhe on tunnepuhetta. Tästä viina-asiasta nimittäin ovat yhtä pihalla alkoholipolitiikasta päättävät kansanedustajat kuin tavallinen viikonloppuhörppö kuin raittiustyötä tekevä aktivistikin.

Suuresti arvostamani Anna lapsellesi raitis joulu -kamppanja ei toimi.

”Epämiellyttävä totuus kuitenkin on, että monen lapsen juhlatunnelma loppuu aikuisen alkoholin käytön vuoksi.”

Kysymys on: kumpaa arvostat enemmän — omaa humalan tajoamaa turtaa helpotusta, vai lapsen iloa? Kysymys on mahdoton vastata. Se syyllistää. Se ahdistaa.

Kampanjan toinen teesi on hieman parempi, vaikka sekin vaikea paikka: ”Joulu on hyvä mahdollisuus opetella juhlatunnelman luomista ilman päihteitä ja opettaa taito myös lapsille.” 

Eli kysytään: minkälainen esimerkki haluat olla? Lisää ahdistusta. Olet jo pilannut lapsesi juomalla jouluisin. Lapsen elämä on pilalla. Korostetaan vielä oikein, että ”Joulu on lasten juhla ja lapsuuden joulumuistot kestävät koko eliniän.” Siitä lapsesta tulee syrjäytynyt rappioalkoholisti. Ei siis auta muuta, kuin juoda suruun. Vahinko on jo tapahtunut, joten väliäkö sillä?


Vastaavaan joulusyyllistämiseen yltyy myös legendaarinen brittibändi Jethro Tull:

…Jonka kappale kuitenkin päättyy: ”Hey! Santa! Pass us that bottle, will you?” Syyllistettyään kuulijoita ensin uskonnon unohtamisesta jouluna, ja sitten kuvalla oman äidin jättämisestä nälkää näkemään, laulaja käy Joulupukin kanssa ryypiskelemään.

Pointti on: syyllistäminen ei toimi.

Syyllistäminen on huonoa retoriikkaa. Jos halutaan toisiin vaikuttaa on lähdettävä liikkeelle heistä itsestään. Heidän pitää haluta toimia. Ja siksi täytyy ymmärtää, mistä alkoholipuheessa on todella kyse.


Mistä me puhumme, kun puhumme juomisesta?

Kun puhumme juomisesta, emme puhu juomisesta — puhumme suomalaisuudesta. Kyllä vain, suomalaisuudesta. Alkoholipuhe on puhetta identiteetistä.

Sosiaalipsykologian (jonka osa-alue retoriikka on) mukaan ihmiset määrittelevät itseään ideaalien ja tarinoiden kautta. Ja viinalla on erityinen paikka näissä tarinoissa meille suomalaisille. Suomalaiset viinatarinat — kuten kaikki muukin kansanviisaus — ristiriitelevät keskenään.

Osassa tarinoita suomalaisilla on hyvä viinapää. Me osataan ottaa viinaa aivan omalla mitallamme. Myyttiset hahmot, kuten Kekkonen, Mannerheim ja Arvo Ylppö, pystyvät juomaan kenet tahansa pöydän alle. Vähän siis kuin Väinämöinen “laulamassa” porukkaa viinan höyryiseen suohon.

Turmiolan Tommi --- pelotteluvalistuksen isoisä

Turmiolan Tommi — Kaiken suomalaisen pelotteluvalistuksen tragikoominen isoisä

Mutta toisaalta sanotaan, että on tämä suomalaisten viinapää, jonka takia ei osata viinaa ottaa. Toisin kuin eteläeurooppalaiset sun muut sivistyneemmät, arkkisuomalainen Tommi Turmiola  taantuu ainakin H. habiliksen tasolle kun vain pullon suusta vähän haistaa. Vähän kuten Väinämöinen — kännissä tottakai — lyö kirveen polveensa.

Kun puhumme juomisesta, emme puhu juomisesta — puhumme suomalaisuudesta.

Näillä tarinoilla kuitenkin luomme suomalaista identiteettiä. Ja hyvä niin, sillä viina ei ole yksioikoinen juttu. Kaikkea muuta.


Mutta miksi juuri jouluna viina maistuu?

Joulu, jos jokin suomalainen vuotuisjuhla, ahdistaa. Ymmärrettävistä syistä:

Odotukset kipuavat korkealle. Pitäisi, niin pitäisi, olla hyvä mieli. Pitäisi rakastaa kaikkia. Varsinkin omaa perhettä (jolta arkena edes pääsee karkuun viitenä päivänä seitsemästä). On siivottava. Ja tapeltava siivoamisesta. Rituaaleja on noudatettava. Ruoan täytyy olla samaa kuin mummolassa lapsena.

Tulee sappi suuhun.

1200px-Woodcut_of_drinking_and_vomiting_Wellcome_L0069446

Tähän tunnetilaan ei kyllä mikään muu auta kuin pienet totit, vähän punaviiniä, muutama ryyppy ja täysimittainen humalatila läpi välipäivien. Ilo ilman viinaa, sehän oli teeskentelyä. Varsinkin jouluna.

Kyse on tunteesta.

Rituaaleja on noudatettava. Ruoan täytyy olla samaa kuin mummolassa lapsena.

Tulee sappi suuhun.


No, herra älypöksy, mitä itse sitten suosittelet?

Ennemmin kuin koko tähän alkoholihöpinään lähdetään taas jälleen kerran — ja huudetaan puolesta tai vastaan — mietitään joulu uudestaan.

Joulu ahdistaa, koska mielen pohjilla on ideaali, ihanne jota ei vain voi saavuttaa. Useimmat eivät tunne hajun pihaustakaan siitä, mistä heidän ihannejoulunsa muodostuu. Ja jos sitä ei tunne, ei myöskään ymmärrä, mikä menee jouluissa pieleen.

Vuodesta toiseen erinäisistä lehdistä löytyy seuraavan kaltainen (aivan oikean suuntainen) ohjeistus:

1) Ota selvää omista ihanteista. Kirjoita paperille, mikä olisi sellainen joulu, jonka haluaisit parhaimmillaan kokea. Minkälaisesta joulusta haaveilet? Ole erittäin tarkka, ja kirjoita kaikki yksityiskohdat ylös. 2) Mieti, mikä olisi epäonnistunut joulu. Minkälainen joulu olisi aivan katastrofi? Kirjoita tämä tarina paperille. 3) Mieti, mitä tekemällä mennään kohti ensimmäistä vaihtoehtoa, ja mitä tekemällä kohti toista. Mitä voit siis tehdä, jotta joulu olisi enemmän ihanteen kaltainen?

Jokin tässä kuitenkin mättää…

Huomasitko edellistä harjoitetta tehdessäsi, miten lapsuuden joulut — olivat ne sitten hyviä tai huonoja — ovat laittaneet sinulta pakan sekaisin?

Huomaatko nyt, miten lapsuuden joulut — olivat ne sitten hyviä tai huonoja — ovat laittaneet sinulta pakan sekaisin?

Huonot ja epämiellyttävät — vaikkapa alkoholisoituneiden vanhempien kanssa vietetyt — joulut ajavat sinua fantasiamaailmaan, joka on täysin holtiton siinä missä lapsuuden joulut olivat painajaista.

Lapsuuden hyvät joulut puolestaan ovat jääneet mieleen pieninä tuokiokuvina. Emme muista yhtä joulua — muistamme lapsuuden joulujemme suurimmat hitit. Ja yritämme toistaa niitä jokaista. Ja tunkea ne kaikki pienimmätkin onnen hetket siihen yhteen ja samaan jouluun joka vuosi.

 


Pitääkö jouluna juoda vai ei?

Nil desperandum! Hätä ei ole tämän näköinen — vaikka aika rujon kuvan edellä piirsinkin. Nyt tarvitaan iso lasillinen realismia:

4) Mieti mikä olisi realistinen joulu — sellainen joka olisi riittävän hyvä. Mistä tekijöistä se vähimmillään muodostuisi? Mikä riittäisi sinulle?

Voit tehdä viimeisen pohdinnan yhdessä perheesi kanssa. Mikä olisi teidän perheelle juuri se riittävän hyvä joulu?

Vastauksena kysymykseen, että pitääkö jouluna juoda vai olla kokonaan juomatta: Miten paljon alkoholia olisi sopiva tähän riittävän hyvään jouluun? Joillekin se on: ei yhtään. Toisille se on yksi tai kaksi lasillista. 

Miten paljon alkoholia olisi sopiva tähän riittävän hyvään jouluun? Joillekin se on: ei yhtään. Toisille se on yksi tai kaksi lasillista.

Voisiko se olla enemmän? Hyvä kysymys? Olisiko se sinulle sopiva määrä riittävän hyvään jouluun?  


Moraali?

Harakalla oli apinoiden hoville asiaa. Hän halusi heidän viettävän hauskaa juhlaa ilman, että menee taas tappeluksi, jossa kaikki metsän eläimet kärsivät.

Siispä hän lensi Apinakuninkaan eteen, ja raakkui asiansa: ”Aina kun käytte juhlimaan, syötte pilaantuneita hedelmiä ja olette kännissä kuin alhaiset ihmiset!” Ja hän jatkoi niin taitavasti väitteidensä perustelua kuin vain osasi. ”Katsokaa naakkoja, he osaavat syödä happamat pihlajanmarjansa sivistyneesti! Miksi se ei teiltä onnistu? Miksi? kysyn miksi olette tuollaisia, ihmismäisiä ääliöitä!

Vaikka kuinka hän raakkui, kuningas laittoi banaaneja syvemmälle korviinsa.

Harakka kävi valittamaan kurjaa tilannetta Satakielelle. Satakieli lohdutti: ”Eivät apinat sinua kuuntele, ellet sano sellaista, mitä he haluavat kuulla! Siksi minä laulan siirappia, ja houkuttelen heidät kuuntelemaan ja tahtomaan kuulla sen, mitä sanon.

Harakka kävi uudelleen apinoille laulamaan, nyt kehuen heidän turkkiaan ja suurta älyään. Nyt apinat ajoivat Harakan pois hovista kivin ja kepein. ”Niin, unohdin sanoa, että ei sinun äänesi sovi suloisiin sanoihin, siksi on parempi että laulat vain omillesi!”, nauroi satakieli, joka oli tunnettu itsetärkeästä ilkeydestään ja lipevyydestään.

On tässä oppimista”, totesi harakka yrittäessään Apinakunigasta vakuuttaa.


Ps. Mestaripuhuja menee joululomalle, ja palaa tammikuun toisella viikolla uuden artikkelin kera. Tänä vuonna blogia on luettu 8000 kertaa — kiitos lukijoille!

Hyvää ja hauskaa joulua sekä mitä parhainta uutta vuotta!

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

Mainokset

Tä? Etkö olisi kerrankin konkreettinen?

— Severi Hämäri

Maailma on täynnä teorioita ja ideoita siitä, miten vaikka koululaisten, vanhempien, työnantajien, työntekijöiden tai kansalaisten elämä voisi olla niin paljon parempaa.

Osa niistä on ainutlaatuisia. Osa nerokkaita. Muutama jopa niin itsestään selvän tosi, että sattuu:

“Suomi nousee lamasta, kun vain keksitään jokin tuote, jota kaikki tarvitsevat ja joka on edullinen valmistaa.” (Vaalimainos 90-luvulta.)

Silti teoriat eivät muutu käytännöksi ja ideat hautautuvat toistensa alle. Miksi pinteleen tiihoissa ei nämä oivallukset muuta mitään?

Kyllä, olen vastauksen kuullut: teoriat eivät tarjoa konkretiaa. Siksi ne eivät toimi käytännössä.

Mutta kuten irlantilainen koomikko Dara o Briain on todennut, me olemme kaikki muutaman kysymyksen päässä siitä, että näytämme todellisilta idiooteilta.

Sinä: ”Miten niin, mitä oikein tarkoitat konkreettisella?”

Minä: ”Jos ihan tarkkoja ollaan, niin konkreettisuushan tarkoittaa sitä, miten teoria on sovellettavissa niin, että voimme erottaa hyödylliset tavat toimia hyödyttömistä ja nämä molemmat vielä haitallisista.”

Sinä: ”Okei, sehän oli aikamoinen suuntäyttäjä lauseeksi… Mutta mitä se merkitsee käytännössä?”

Minä: ”???”

Idea, että maailma olisi parempi paikka jos teoreetikot osaisivat konkretisoida, vaatii itse aika lailla konkretiaa. Mitä siis tarkoittaa konkreettisuus?

Kyllä, tämä on metafora!

Kyllä, tämä on metafora!

 

Tässä tarvitsemme retoriikan apua

Konkreettisuus edellyttää mielikuvitusta, tarinankerrontataitoja sekä ihmistuntemusta. Puhetaidon opiskelu tähtää juuri näiden taitojen kasvuun. Esimerkiksi klassinen progymnasmata harjoitusperhe avittaa liikkeelle (lue progymnasmatasta täältä).

Konkreettisuus liittyy siihen, miten ihminen oppii ja miten hänen muistinsa toimii. Jos uusi asia ei kiinnity valmiina oleviin rakenteisiin muistissa, ei se jäsenny. Se jää liito-oravana ilmaan leijumaan, kun sen pitäisi käydä käpyjen kimppuun.

Konkretisoinnin tarkoitus on tuoda asia sellaiselle tasolle, että muistista löytyy varmasti jotain, mihin takertua. Siitä tehdään takiaispallo, jonka piikit muodostuvat käytännön esimerkeistä, tarinoista, vertauksista, sovelluksista ja ajatuskokeista.

Konkretisoinnin tarkoitus on tuoda asia sellaiselle tasolle, että muistista löytyy varmasti jotain, mihin takertua. Siitä tehdään takiaispallo, jonka piikit muodostuvat käytännön esimerkeistä, tarinoista, vertauksista, sovelluksista ja ajatuskokeista.

Ihminen siis tarvitsee mittatikun, johon verrata tekemisiään. Mikä teko on oikeanlainen, ja mikä vie metsään?

Ankaran teoriavoittoinen selostus ei anna mittatikkua, eikä edes ohjetta sellaisen valmistukseen. Samaan aikaan kilpaileva, selvästi puolivillainen idea tarjoaakin houkuttelevan helpon metaforan.  Kysyn vain: kumpaan kuulija on valmiimpi uskomaan?

Mitä siis tehdä?

 


 

 

Kuinka olla konkreettisesti konkreettinen: Miten selittää kuin kuusivuotiaalle?

On helppoa olla abstrakti ja epäselvä. Kansantajuisuus vaatii ajattelua, mielikuvitusta ja jopa hieman vaivan näköä. Ei se silti ruudinkeksimistä ole, vaan pikemminkin ruudilla leikkimistä.

Moni sanoo: puhu vain kuin puhuisit kuusivuotiaalle.

Mutta miten itse konkretisoisit konkretisointia kuusivuotiaalle?

1) Kysy itseltäsi: Miten ideasi tai teoriasi muuttuu käytännöksi? Eli mitkä ovat ne välttämättömät, vähimmät asiat mitä teoria tai idea edellyttää ihmisiltä? Mitä heidän täytyy välttämättä tehdä, jotta asiat muuttuisivat paremmaksi? Minkälainen maailma on näiden askelten jälkeen? Miten kuvailisit tätä maailmaa? Minkälainen sankaritarina muodostuu näistä askelista ja tästä päämäärästä?

Tämä on kuin se haaveilu, jota teemme joka tapauksessa. Useimmilla on unelmia. Mutta harvat osaavat tehdä haaveistaan muuta kuin haahuilua. Tämä on keskeinen osa konkretisointia: realistinen haaveilu!

2) Toisaalta kysy itseltäsi: Miten ideasi tai teoriasi soveltuu virhe- tai ongelmatilanteeseen? Minkälainen olisi se huono lopputulos, kun asiat ovat menneet pieleen? Mitä kukin teki, ja miksi se johti tähän tilanteeseen? Miten teoriasi tai ideasi selittää tämän onnettomien tapahtumien ketjun? Minkälainen tragedinen tarina tästä syntyy? Mitä konkreettisia tekoja, minimaalisia tekoja tekemällä tämä kuviteltu tragedia olisi ollut vältettävissä?

Ja jälleen: yön pimeinä tunteina nämä tulevaisuuden möröt hiipivät. Tuttua, eikö vain. Tämä myös on keskeinen osa konkretisointia: uhat ojennukseen!

Enää edessä on viimeinen etappi konkretisoinnissa. Osaat selittää itsellesi — mutta miten selität toisille?

3) Nyt voit miettiä, ovatko nämä kaksi tarinaa — sankaritarina ja tragedia — tuttuja: Oletko kokenut joskus jotain samankaltaista? Oletko joskus kuullut samankaltaisen tarinan? Olisiko jokin sattumus tai henkilö hyvä kuvastamaan jotakin keskeistä osaa tai käännekohtaa tässä tarinassa? Onko jokin teko samankaltainen kuin jokin tavallinen arkinen asia?

Jokainen meistä, jäyhinkin sopivalla tuulelle, kertoo tarinoita ja anekdootteja, sattumuksia ja juoruja. Nyt ne otetaan hyötykäyttöön ja käytetään materiaalina uuden keksimiseen. Kuvitellaan ja leikitään. Oivalletaan. Houkutellaan toiset mukaan.

Moni sanoo: puhu vain kuin puhuisit kuusivuotiaalle.

Mutta miten itse konkretisoisit konkretisointia kuusivuotiaalle?

 


 

 

Kuusi retorisista välinettä konkretisointiin

Huoli pois, selkokieli ja -mielisyys ovat opittavia taitoja. Konkreettisuus seuraa, kun rohkeasti lähtee leikkimään: hyppää suureen tuntemattomaan — oman mielen, mielikuvituksen ja muistin syöveriin.

Seuraavat välineet ovat moniteräisiä. Käytä siis omaa harkintaa. 

1) Metafora: Työntekijä on hyvin rasvatun koneen ratas. Työntekijä on sijoitus. Työntekijä on oman työnsä esimies. Työntekijä on asiakas.

Kaikki nämä ovat metaforia: jonkin väitetään olevan jotain, mitä se ei sananmukaisesti ole. Aristoteleen mukaan ainoastaan metafora synnyttää uusia merkityksiä. Otettiin tämä miten voimakkaan ammoniakkisuolan kanssa tahansa, metaforalla on paradoksaalinen, yllättävä kyky kirkastaa epäselvyyksiä. Mutta metafora voi myös johtaa harhaan, ja siksi vaatii taitoa. Koska se usein kuulostaa oudolta ja ennenkuulumattomalta, se jää mieleen.

2) Rinnastus (lat. simile, kr. homoeosis): Työntekijä on kuin sijoitus. Työntekijä on kuin asiakas.

Rinnastus ajaa melkein saman asian kuin metafora: se auttaa muodostamaan käsitystä jostakin tuntemattomasta ja selkeyttää mutaisia vesiä. Rinnastukseen liittyy kuitenkin tiettyä epävarmuuden tuntua. Se ikään kuin olisi mietteliäs, epävarman pohdiskeleva metafora. Metafora puolestaan on ylimielinen ja itsevarma rinnastus.

3) Esimerkki (lat. exemplum, kr. paradigma): esim. Tarina miehestä, joka ei koskaan saa hyvää palvelua.

Esimerkki luo kuvan — mallin — siitä, minkälainen toiminta on halutunlaista ja minkälainen taas jotain muuta. Käytännön sovellukset — eli kuvaukset siitä, miten teoria tai idea olisi sovellettavissa ihmisten arkeen — ovat erinomaisia esimerkkejä. Hyvä esimerkki kuulostaa eletyltä, sellaiselta jonka lukija tai kuulija voi kuvitella tapahtuvan hänelle tai jollekulle tutulle.

4) Vertaus (kr. parabola): Työntekijä on oman työnsä esimies, hän merkitsee milloin saapuu ja milloin poistuu. Hän kirjoittaa itselleen työsuunnitelman, ja raportoi itse itselleen. Hän johtaa omaa yhden ihmisen työryhmää ja pitää yksinäisiä kokouksia.

Vertaus lähtee liikkeelle metaforasta, ja kertoo sen auki. Luonnollisesti tällä tavoin metaforan monimielisyys on paremmin hallussa. Vertaus myös yhdistää metaforan yllätyksellisyyden esimerkin kykyyn luoda malli halutulle toiminnalle.

5) Tarina (lat. fabula): Eräs rouva tuli työpaikalleen, ja näki aasin istuvan hänen ergonomisessa tuolissa näpyttelemässä kokeneen näköisesti koneelle asiakirjoja. Hän juoksi esimiehensä puheille, mutta löysi tämän toimistosta vain paviaanin repimässä aasin tuottamia tulosteita ja pyyhkimässä niillä takapuoltaan. “Nyt minä ymmärrän” rouva sanoi, ja haki itselleen kupin kahvia, ja istui lukemaan päivän lehteä.

Tarina antaa enemmän vapauksia kerronnassa. Se yhdistää metaforan yllätyksellisyyden ja esimerkin pyrkimyksen opettaa. Mutta tarinointi on salakavalaa. Hyvä tarina tempaa mukaansa, ja kuuntelijan tai lukijan on vaikeampi pitää yllä omaa epäluuloaan. Parhaimmillaan tarina saa ihmiset toistamaan sen, ja muokkaamaan siitä omansa.

(Retorisista kuvioista löytyy lisätietoa esim Gideon O. Burtonin kokoamasta erinomaisesta Silva Rhetoricae -palvelusta.)

6) Ajatuskoe eli simulaatio: Mitä jos teillä olisi viikossa kaksi tuntia, jolloin työnantajan rahalla saisitte tehdä ihan mitä vain tahdotte? Mitä silloin tekisitte? Käyttäisittekö ajan nukkumiseen, vai kirjoittaisitteko kirjeen äidillenne? Entä jos ette saisi tuota kahta tuntia, vaan saisitte sitä vastaavan palkan, 40 €, käteen enemmän viikossa? Miten käyttäisitte tuon rahan? Mitä se merkitsisi? Käyttäisittekö sen rentoutumiseen, veisittekö sillä puolisonne syömään?  

Ajatuskoe tähtää siihen, että kuulija luo oman esimerkkinsä tai tarinansa: mitä tapahtuisi jos…? Vaikkakaan klassiset puhetaidon oppikirjat eivät mainitse niitä, ajatuskokeet ovat olleet tärkeitä esimerkiksi tieteen kehityksessä:

Galileo kysyi, mitä tapahtuisi, jos kaksi eripainoista tykinkuulaa kiinnitetään toisiinsa ketjulla: Jos paino vaikuttaa kiihtyvyyteen, putoavatko yhdistetyt kuulat nopeammin kuin painavampi yksistään? Kyllä. Entä, jos kerran paino vaikuttaa kiihtyvyyteen, niin putoaako kuulat hitaammin kuin painavampi yksistään (sillä kevyempihän hidastaa painavamman pudotusta)? Kyllä. Mutta jos kuulat sekä putoavat nopeammin että hitaammin kuin painavampi yksistään, minkälaisessa maailmassa oikein elämme?

Jos Galileo olisi vain väittänyt, että putoamiskiihtyvyys on sama sillä mittaukset osoittavat sen, emme varmaan vieläkään uskoisi häntä. Mutta ajatuskoe tekee kiihtyvyyden ja painon välisestä yhteydestä konkreettisen sekä paradoksaalisen yhdellä kertaa.

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

Ajoitus, ajoitus, ajoitus

— Severi Hämäri

Avokado sanoo sen kypsyyttä peräävälle naiselle: Ei vielä, ei vielä, ei vielä… liian myöhäistä.

Jos olisin näppärämpi kirjoittaja, latelisin tähän tekstiin siitä, miten aika oli kypsä tahdon 2013 kamppanjalle nyt eikä viime vuonna. Kirjoittaisin Räsäsestä, Soinista ja erinäisestä arkkipiispasta vuolaan kirkkopaon kipukohdissa.

Jos olisin näppärämpi kirjoittaja, latelisin tähän tekstiin siitä, miten aika oli kypsä tahdon 2013 kamppanjalle nyt eikä viime vuonna

Tässä kohtaa lukija varmasti on kiitollinen siitä, että en ole aivan näin “näppärä” kirjoittaja.

Sillä monesti sanotaan jonkun esittäneen ajatuksensa ennen aikojaan. Toisinaan sanotaan kirjoittajan myöhästyneen junasta. Asia vanheni ja jälki on kylmennyt. Toisinaan joillekin ajatuksen juoksuille ei vain ole oikeaa hetkeä — ikinä.

 

Francesco Salviati - Aika hetkenä (Kairos) n. 1543-5

Francesco Salviati – Aika hetkenä (Kairos) n. 1543-5.

 

Antiikin Kreikassa tätä ilmiötä kutsuttiin nimellä Kairosoikea, eli suotuisa hetki. Kairos usein esitettiin siivekkäänä nuorena miehenä, joka takaa näytti vanhukselta. Jotta pointti ei jäisi kenellekään epäselväksi, hänellä oli siivet myös nilkoissa.

Nykypäivänä kairosta voisi esittää tuo mainittu xtra-coopin kotona kypsytettävä avokado.

Antiikissa tätä ilmiötä kutsuttiin nimellä kairosoikea, eli suotuisa hetki. Kairos usein esitettiin siivekkäänä nuorena miehenä, joka takaa näytti vanhukselta.

Nykypäivänä kairosta voisi esittää tuo mainittu xtra-coopin kotona kypsytettävä avokado.

Oikean hetken ja paikan saaminen puheelle vaikutti antiikissa — ja vaikuttaa nykyään — magialta. Jos osut juuri oikeaan saumaan, niin voit liikuttaa maailmoita. Siksi kairoksen etsintään on käytetty paljon ajatusta ja pohdintaa. Ja aikaa.

 

Ajoituksen osatekijät

Hetken osuminen nappiin ei riipu vain ajoituksesta. Yleisö, puhuja (tai kirjoittaja), paikka sekä kommunikoinnin tapa vaikuttavat yllättävissä määrin.

Yleisö, puhuja (tai kirjoittaja), paikka sekä kommunikoinnin tapa vaikuttavat yllättävissä määrin.

Yleisöä usein lämmitellään esimerkiksi stand-up koomikoita tai megabändejä varten. Tämän on tarkoitus saattaa yleisö sopivaan tilaan, ja — jos tämä osataan tehdä hyvin — hetki on täsmälleen oikea kun pääesiintyjä tulee lavalle. Ajoitus on siis oikea, jos se on oikea yleisölle.

Edesmenneen amerikkalaiskoomikko Lenny Brucen väitetään sanoneen, että yleisö on nero. Tällä hän tarkoitti sitä, että yleisö antaa hänelle mahdollisuuden olla hauska. Yleisö määrittää sen, mikä on sopivaa ja mikä on ajankohtaista ja ajoitukseltaan onnistunutta.

Koomikon pitää siis vain löytää yleisön hyväksyntä (retoriikan teoria kutsuu tätä decorumiksi, sopivuudeksi) ja hän on hauska. (Brittikoomikko Jimmy Carr pohtii samaa asiaa mm. tässä haastattelussa)

On turha kuvitella, ettei nämä säännöt pätisi vähemmän koomillisiin kirjoittajiin ja puhujiin. Ajoitus löytyy yleisöstä.

Ajoitus löytyy yleisöstä.

Kuitenkin osalle esiintyjistä annetaan paljon enemmän anteeksi kuin toisille. Tunnettu karismaattinen hahmo voi jorinoitaan lausua silloin kun tahtoo. Hänen oma eetoksensa luo sopivan ajan aina silloin kun sille on tarvetta. Hänellä on jo yleisön hyväksyntä annettuna — hän on ansainnut sen (joko rehellisesti tai sitten vähemmän) aiemmilla teoillaan.

Tuntemattomampi joutuu harkitsemaan ajoitustaan — takomaan kun rauta on kuumaa. Täysin tuntemattoman ihmisen blogikirjoitus voi lähteä viraaliseksi: saada vaikka miljoonia lukijoita. Tämä edellyttää yleensä sitä, että se osuu oikeaan saumaan. Näissä usein kirjoitetaan jostakin uutisen arvoisesta asiasta jotain yllättävää ennen kuin kukaan muu ehtii.

Paikan vaikutus ajoitukseen lienee selviö. Tanssiesitys teatterissa, maksavalle yleisölle voi osua kello 17-24 väliin. Mutta flash mob kannattaa ajoittaa lounasaikaan tai kun työntekijät lähtevät kotiin. Erona on paikka. Flash mob tapahtuu julkisella paikalla. Ihmiset eivät vartavasten tule sinne tanssia katsomaan.

Entä kommunikoinnin väline? Jos haluat puhumalla vaikuttaa työpaikkasi esimiehiin, on tietenkin valittava sellainen aika, että he ovat paikalla ja kuuntelevat. Voit toki lähettää sähköpostia, mutta silloin et pysty hallinoimaan, missä tilanteessa he viestin lukevat.

Sähköposti ja tulostettu memo antavatkin harhaisen vaikutelman ajattomuudesta. Sen voi lähettää milloin vain. Ja jossakin vaiheessa se tulee luettua.

Ei ole lainkaan varmaa, että se tulee luettua. Siksi kannattaa miettiä, viestiikö juuri, kun ihmiset ovat lähdössä kotiin. Vai laittaako sen kun he ovat palaamassa lounastauolta?

Lisäksi et välttämättä tarkoita enää sanomaasi siinä vaiheessa kun se luetaan. Kirjoititko jotain suutuspäissäsi. Sitä on vaikea ottaa takaisin. Olisiko ollut parempi mennä puhumaan suuttumus kasvokkain?

Sama pätee sosiaalisen median viesteihin. Missä tilassa tuli kirjoitettua? Missä tilassa se luetaan? Minkälaisiin tulkintoihin se johtaa? Ja onko se koskaan vedettävissä pois — vai jääkö se ikuisiksi ajoiksi verkkoon elämään?

On myös puhelin. Siinä vasta vempele. Yli sata vuotta, emmekä vieläkään osaa sitä käyttää kohteliaasti: ajoittaa puheluita.

On myös puhelin. Siinä vasta vempele. Yli sata vuotta, emmekä vieläkään osaa sitä käyttää kohteliaasti: ajoittaa puheluita.

Soittaja (vaikkapa isoäiti tai esimies) soittaa yleensä itselleen hyvänä hetkenä, kun jokin asia sattuu tulemaan mieleen. Mutta onko se hyvä hetki ottaa viesti vastaan? Usein ei ole. Silti koemme loukkaavana, jos puheluun ei vastata juuri sillä hetkellä.

Englantilainen näyttelijä Stephen Fry vertasi puhelimen soittoääntä ihmiseen, joka tulee toisen toimistoon — ja hakkaa pöytää niin kauan kunnes tämä lopettaa kaiken mitä on tekemässä jutellakseen hänen kanssaan.

 

Miten ajoittaa puhe tai kirjoitus?

Stand up -koomikot hiovat ajoitusta vuosia — ja niin myös parhaat esiintyjät muutoinkin. Mutta mukavasti pääsee vauhtiin, kun opettelee ajattelemaan yleisöä strategisesti — oivaltaen:

(1) Mieti, ketkä ovat yleisösi. Kenet sinun pitäisi vakuuttaa argumentillasi? Ketä tahdot liikuttaa puheellasi?

(2) Milloin heillä olisi paras hetki vakuuttua tai liikuttua? Haluatko heidän olevan tarkkaavaisimmillaan, vai kenties hieman humaltuneita, tai jo jonkin muun tilanteen horjuttamina?

(3) Mikä paikka olisi paras tätä ajankohtaa varten? Entä millä tavoin: sanottuna vai kirjoitettuna? Pitäisikö olla käsin kirjoitettu vai koneella? Pitäisikö puhua yksin vai ottaa joku muu mukaan? 

(Kirjoitin muista strategisen oivalluksen välineistä aiemmin: Oivaltajan tie asian ytimeen)

Miten puolustautua ajoittelijoita vastaan?

Kuten edellä olleista strategisista kysymyksistä huomaa, ajoituksen valinta mahdollistaa paitsi hyväntahtoisen optimoinnin oman näkökulman tuomiseksi esiin, niin myös manipuloinnin yrittämisen. Siksi on hyvä tuntea, milloin ajoitusta käytetään yleisön sumuttamiseen.

Kerron likaisen salaisuuden: Argumentaatioteorian mukaan epävarmuus lisää yleisön valmiutta muuttaa mielipiteitään.

Saattaa siis olla hyvä esittää oma näkökulma sen jälkeen, kun on pidetty varsin skeptinen ja pohdiskeleva puheenvuoro — jossa esitetään kaikki se huoli, mitä tulevasta voi vain tuntea. Sitten messiaaninen puhe, jossa annetaan lupaus pelastuksesta. Toimimalla näin tai uskomalla noin asiat ovat yhtäkkiä hyvin.

Kuulostaako tutulta? En mainitse nimiä, mutta kuunnelkaa ja lukekaa tarkkaan, kun kirjoittaja tai puhuja alkaa pelottelemaan ja kaivelemaan huolia. Tuleeko sen perään pelastuksen sanomaa? Varautukaa vain, vaalit ovat tulossa…

Kuulostaako tutulta? En mainitse nimiä, mutta kuunnelkaa ja lukekaa tarkkaan, kun kirjoittaja tai puhuja alkaa pelottelemaan ja kaivelemaan huolia.

Toinen ajoitukseen liittyvä temppu on odottaa viimeiseen hetkeen. Entisen puhemiehen ja 90-luvun lamavuosien pääministerin Paavo Lipposen kerrotaan olleen mestari tässä. Kokousta jatketaan myöhään yöhön, ja päätös vaaditaan juuri, kun kaikki haluavat nukkumaan.

Joten mieti vakuuttelijaa kuunnellessasi: Jos olisin toisessa tilanteessa, uskoisinko hänen sanaansa? Mitä jos nyt olisi aikainen aamu, ja lukisin tämän sanomalehdestä? Entä jos tämä esitettäisiin palaverissa? Eli oletko vakuuttunut vain ja ainoastaan tilanteen ja ajankohdan vuoksi?

 

Miten harjoitella ajoitusta?

Kirjoitin klassisista retoriikan esiharjoitteista, eli progymnasmatasta muutama viikko sitten. Monet näistä harjoituksista soveltuvat ajoituksen harjaannuttamiseen.

Erityisesti kuvailu-, ylistys- ja moiteharjoituksiin voi ottaa ajankohdan mukaan: miten historiallista henkilöä olisi kuvailtu, ylistetty tai moitittu silloin, entä nyt, entä tulevaisuudessa? Mikä olisi paras hetki ylistää tai moittia jotakuta? Milloin kuvailu on soveliasta?

 

Ajoituksen kielikuvat ja tyylikeinot
Ajoitukseen löytyy useita retorisia ilmaisumuotoja. Näitä voikin miettiä etukäteen ennen puhetta tai kirjoittaessa. Ja käyttää mausteena, jos niille löytyy sopiva kolo.

Esimerkiksi kronografia kuvailee tiettyä ajankohtaa mahdollisimman värikkäästi. Ajan vääristäminen (hysteron proteron) esittää puolestaan jonkin sattumusten sarjan väärässä järjestyksessä — kuten vaikkapa Reinikaisen ”koira haukkui” tarinassa:

 

 

Ajankohdan korostaminen on yksi liioittelun (peristasis) muoto. Siinä painotetaan milloin jokin tapahtui ja tehdään siitä pääasia. Aikamuodon vaihtaminen on monesti tahatonta. Puhutaan vaikka menneestä, mutta preesenssissä. Näin käy toisinaan esimerkiksi hautajaispuheissa.

Prolepsis on puolestaan ennakointia. Vaikkapa jos sanoo: ”Seuraavaksi arvoisa kollegani tarttuu taloudellisiin kysymyksiin, mutta sitä ennen sanon…” on proleptinen kuvio. ”Huomenna on putkimiehet puolestaan Arkadianmäellä mieltään näyttämässä, jos näin päätätte!” on toinen.

Erityisen herkullinen kielikuva on ampliaatio. Se on sitä, että kutsutaan jotakin nimellä, joka on ajallisesti väärä: joko ei vielä annettu tai sitten jo menetetty. Moniko on kutsunut eläkkeelle jäänyttä esimiehestä hänen syntymäpäivänään ”pomoksi”? Suomea olen toisinaan kuullut ”meidän pohjoiseksi suurruhtinaskunnaksikin” kutsuttavan.

 

Aika avokadona, kuva Monika Betley, Wikimedia Commons

Aika avokadona, kuva Monika Betley, Wikimedia Commons

 

Olen kiitollinen, että luit tämän kirjoituksen — vaikka olisitkin voinut käyttää aikaasi murehtien puolin tai toisin avioliiton merkitystä, Soinia, Räsästä, Stubbia, ev. lut. kirkkoa tai vaikka työpaikkasi jatkumista. Eikö ole niin, että hyvä puhetaito on meidän kaikkien pelastus?

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.