Kuukausi: kesäkuu 2014

Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama raudanluja vinkki

— Markus Neuvonen

 

Rakastan neuvojen antamista. En suorastaan pysty estelemään itseäni – oli pulma mikä tahansa, mieleeni juolahtaa varmasti vastaus. Toki riippumatta siitä, ymmärränkö edes ongelmaa. Tai siitä, että onko kyseessä edes ongelma. Se on sivuseikka. Neuvoja piisaa, ja intoa jakaa niitä!

Tähän voi vaikuttaa nimeni, Neuvonen, joka on noin kuusivuotiaasta saakka antanut minulle harhaisessa mielikuvituksessani oikeutuksen besserwisseröidä aivan kaikessa. Voitte kuvitella, kuinka raivostuttavan näsäviisas pikku räkänokka olen ollut! Nimittäin melko.

Neuvoja toisinaan tarvitaan, toisinaan niitä vain annetaan...

Neuvoja toisinaan tarvitaan, toisinaan niitä vain annetaan…

Tai siihen voi vaikuttaa koulutustaustani filosofiassa. Filosofi on se tyyppi, joka vähintään (ja usein enintään) omasta mielestään on niin kamalan viisas, että tulee kertomaan kaikille muille miten näiden jutut menevät. Asiaa ei taatusti auta se, että teen tutkimusta, sehän tekee minusta automaattisesti asiantuntijan kaikessa muussakin kuin neulankärjen kokoisesssa erikoistumisalassani. Eikä etenkään se, että työkseni koulutan, valmennan ja opetan, eli kaikenkarvainen viisastelu on oikein herkällä ja rutinoituneella liipasimella koko valveillaoloaikani. Jos viisasteluun ryhtymisestä järjestettäisiin ”high noon” -tyyppisiä Lännen nopein -kisoja, olisin kenties Wild Bill Hickok.

Jos viisasteluun ryhtymisestä järjestettäisiin ”high noon” -tyyppisiä Lännen nopein -kisoja, olisin kenties Wild Bill Hickok.

Voi toki olla kyse persoonallisuudestakin. Tai sitten ei, koska ilmeisesti joskus joku muukin on ollut hieman tällainen. Ei ehkä niin paha, mutta kuitenkin. Kuinka moni meistä antaakaan pyytämättömiä neuvoja neuvojen perään, ihan huomaamattaan? Älä vastaa, kysymys on retorinen. Ja jo vain, en puhu pelkästään niistä lähimmäisistäsi, jotka ensimmäisenä tulee mieleen. Tämä voi koskea myös sinua.


 

Tarkkaan ottaen neuvominen nimittäin raivostuttaa.

Tarkkaan ottaen neuvominen nimittäin raivostuttaa. Pyytämätöntä neuvoa ei yksinkertaisesti oteta vastaan, paitsi poikkeustapauksissa. Usko pois, olen kokeillut, ja niin varmaan sinäkin. Itse olen kokeillut yhtäjaksoisesti aika lailla 28 vuotta, eli juuri kuusivuotiaasta tähän päivään saakka. Joku saattaisi pitää minua paksukalloisena, kun selvä viesti ei mene perille. Mutta toisaalta en sanoisi niinkään. Aina sitä jotain oppii. Ennen kaikkea ihminen oppii juuri sitä, mitä hän harjoittaa, ja tässä ajassa itse olen oppinut epäonnistumaan melko täydellisesti (vaikka itse sanonkin). Jos kyseessä olisi vähemmän nolo juttu, saattaisin jopa olla ylpeä tästä saavutuksesta.

Ottakaamme kokemukseni neuvonannossa möhlinnässä siis lähempään tarkasteluun. Tehkäämme päin vapaavalintaista voimasanaa neuvomisesta tiedettä ja taidetta. Luvassa on varma resepti epäonnistumiselle.

Ensimmäinen syy on se, että todennäköisesti ihminen, jota neuvomme tuntee meitä paremmin sekä ongelmansa että ratkaisut siihen. Jos meille ylipäänsä puhutaan pulmista, todennäköisesti ihminen haluaa ainoastaan ajatella kanssamme ääneen. Ehkä kaipaa empaattista kuuntelua, ehkä vain on kyllästynyt puhumaan seinälle, kuka tietää. Mutta ongelmasta puhuminen on vain ongelmasta puhumista. Se ei ole avoin valtakirja kuulijalle avata suutaan ja paljastaa olevansa tomppeli.

Useiden henkilöiden Mark Twainista Abraham Lincolniin tiedetään sanoneen: ”On parempi pitää suunsa kiinni ja antaa muiden luulla idiootiksi, kuin avata suunsa, ja poistaa kaikki epäilykset.” Totta se onkin. Tosin tätä neuvoa ei kannata antaa kenellekään, ellei halua oikein alleviivata, ettei itse tajua sitä alkuunkaan.

Tosin tätä neuvoa ei kannata antaa kenellekään, ellei halua oikein alleviivata, ettei itse tajua sitä alkuunkaan.

Psykologiassa tunnetaan hyvin ns. Dunning-Kruger -efekti, jolla tarkoitetaan ihmisen kyvyttömyyttä ymmärtää omaa kyvyttömyyttään. Jos olemme kyvyttömiä tai tietämättömiä, luulemme, että emme ole. Jos taas olemme täydellisen kyvykkäittä, luulemme, että emme ole. Neuvoessa olemme usein ensiksi mainittuja, eli todennäköisesti solvaamme toisen älykkyyttä latteuksilla. Kirsikkana tämän kasvoille lyödyn solvauskakun päällä on: olemme paitsi päivänselvästi itse kyvyttömiä tismalleen saman ongelman parissa –  emmekä edes sitä tiedosta.

Tarjoamme tällaisen drive-by neuvonnan uhrille tasan kolme vaihtoehtoa

Tai sitten tarjoamme toiselle ihan uutta ongelmaa, ikään kuin aiemmissa ei olisi jo tarpeeksi murhetta. ”Tiesitkö, että sinulla on tällainen ongelma. Ajattelin vain kertoa.” Kiitti vaan ihan hitsisti. Tarjoamme tällaisen drive-by neuvonnan uhrille tasan kolme vaihtoehtoa: a) ottaa viesti vakavasti ja todella pitää itseään idioottina tai muuten hölmistyä, b) sivuuttaa viestimme ystävällisellä naurahduksella tai puheenaiheen vaihtamisella, tai c) suuttua meille, koska me kolhimme hänen itsetuntoa ja luulimme tietävänsä hänestä jotain. Vaihtoehto a) on näistä harvinaisin, ja vaihtoehto b) toteutuu vain erittäin läheisissä suhteissa. Onneksi olkoon, olette voittaneet pääpalkinnon, loukkaantuneen ystävän.

Tätä ilmiötä kutsutaan mielen tieteissä kognitiiviseksi dissonanssiksi. Ystävällinen neuvonantomme ongelmoi uhrimme maailmankuvan täyteen reikiä, ja aiheuttaa siinä sisäisen ristiriidan. Se voi purkautua aika tarkkaan noilla kolmella linjalla. Ja yleensä olemme itse siinä se, johon sattuu eniten.

Hetken päästä puhelimeni pirisee, ja ystäväni antaa minulle fiksun neuvon.

Otetaan esimerkki. Olin kollegoideni kanssa tapaamisessa. Tapaaminen meni hyvin, ja tiemme erkanivat. Hetken päästä puhelimeni pirisee, ja ystäväni antaa minulle fiksun neuvon (ja kollegani on tässä toisten neuvomisessa sentään ihka oikea ja koulutettu ammattilainen): ”Kannattaisi varmaan luennoida noissa tapaamisissa vähän vähemmän, se on vähän tylsää.”

Ensimmäinen reaktioni: defensiivinen nauru. Ei nauru sinänsä järkevää neuvoa kohtaan, vaan itseeni kohdistuvaa arvostelua ja holhoamista – kun en tahdo turhaan suivaantua, varsinkaan järkevistä neuvoista. Yllättynyt, suivaantunut vastareaktio ystävältäni oli: ”Miksi olet defensiivinen?” Ja niin, kun neuvoja ei pysähdy puolustautuvaan nauruun vihjeenä neuvotun korvien välissä lauenneesta ansalangasta, vaan jatkaa jankkaamista, vaihtoehtona on ainoastaan hermostua. Ja niin hermostuinkin.

Tarkkaan ottaen, oikeastaan kiukustuin. Nolo juttu, harvemmin edes hermostun. Neuvoa antanut ystäväni ei nimittäin siinä hetkessä tajunnut, että kuultuja viestejä oli kaksi: 1) tee asia x toisin, ja 2) olet muuten vähän tollo. Täysin riippumatta siitä, mitä hän itse tarkoitti. Kyse ei koskaan ole siitä, mitä sanotaan, vaan siitä, mitä kuullaan. Neuvot kuullaan yleensä aivan väärin. (Eikä siinä mitään, että tolloksi sanotaan, siihen olen jo tähän ikään mennessä tottunut ja asiantilankin joten kuten sisäistänyt – mutta ei siitä nyt jankkaamaan kannata ryhtyä.)

Aivan oman tapauksensa muodostaa, kun neuvonannon kohde kamppailee ihan oikeasti ongelmansa kanssa, ja häntä tosissaan ahdistaa.

Aivan oman tapauksensa muodostaa, kun neuvonannon kohde kamppailee ihan oikeasti ongelmansa kanssa, ja häntä tosissaan ahdistaa. Ahdistus tunteena johtuu usein yleisen hallinnan kokemuksen, tuon psykologisen perustarpeemme, puutteesta. Ihminen on pingottanut itsehillintänsä viimeisetkin rippeet yritykseen kokea edes jonkinlaista hallintaa, autonomiaa ja toimijuutta vaikeassa tilanteessaan. Syy, miksi meille ylipäänsä puhutaan ongelmasta ei tällöin ole se, että voisimme auttaa, vaan ystävämme ei yksinkertaisesti pysty pitämään ongelmaa sisällään. Hän ei kykene estämään itseään puhumasta siitä. Se täyttää hänen mielensä. Sitten siihen tulee joku holhoavasti sössimään ja sönköttämään, eli repii nämä viimeisetkin rippeet autonomian tunteesta pois meiltä. Haistakaa jo! Saakin suuttua sellaisesta.


 

Uskoisin, että kyse on halustamme ratkaista ylipäänsä pulmia – tai tarkemmin kyvyttömyydestämme sietää omaa koettua epävarmuuttamme.

Kiinnitetäänpä hetkeksi aikaa huomio itseemme, ja siihen, miksi meitä niin kovasti neuvotuttaa. Uskoisin, että kyse on halustamme ratkaista ylipäänsä pulmia – tai tarkemmin kyvyttömyydestämme sietää omaa koettua epävarmuuttamme.

Kun törmäämme ongelmaan, joka vaikuttaa tutulta, mielemme alkaa hyrräämään. Olemme kai sillä tavalla viritettyjä, että jo ongelma itsessään saa meidät yrittämään ratkaisemaan sen, riippumatta siitä miksi. Rikkinäinen kopiokone kerää ympärilleen lauman ihmisiä ihmettelemään ja viisastelemaan, mistä vivusta pitääkään vääntää. Se on vain sietämätöntä jäädä epävarmoiksi ratkaisusta – emme koe sulkeumaa muuten. Keskeneräisyys on sietämätöntä.

Ja vaikka tietäisimme, että neuvojamme ei kaivata, vaatii se meiltä tietoista, raskasta ponnistusta olla sönköttämättä. Poltamme rajallista tahdonvoimamme pitääksemme omat impulssimme hallinnassa, kun yritämme estää itseämme avaamasta suutamme ja lässyttämästä dunningkrugerismejamme. Tahdonvoimaa meillä on lähtökohtaisesti liian vähän jo muutenkin, ja sen polttaminen tällaiseen on varsinainen urheilusuoritus. Suosittelisin kokeilemaan maratonjuoksua tämän lajin sijasta, on kuulemma kevyempi.

Eikä edes auta, että tietäisimme tämän kaiken: että on vain parempi yleensä pitää päänsä visusti kiinni. Tämänhän tietää jokainen. Mutta emme osaa, emmekä taatusti osaa jos luulemme osaavamme. Vaatii vuosien määrätietoista harjoittelua opetella pyydystämään ja pysäyttämään näitä neuvomissammakoita kielemme päältä. Niin uskomatonta kuin se onkin, vaikeinta on olla sanomatta yhtään mitään. Hiljaisuus on kullan arvoista, muttei läheskään yhtä yleistä saati ylellistä.

Liisa saa "syvällisiä" neuvoja perhosentoukalta...

Liisa saa ”syvällisiä” neuvoja perhosentoukalta…

Pahoitteluni siis huonoista uutisista: siitä huolimatta, että tiedämme, ettei viisastelu kannata, teemme sitä silti. Ja se tulee epäonnistumaan. Parempi siis epäonnistua tyylillä, ja tehdä siitä sanallinen vastine olympiatason mäkihypylle – kohti ihmislihan makuun päässeiden näätien täyttämää syvännettä! Onneksi olkoon jos selviydyt.


 

Ottakaamme tähtäimeen suorastaan katastrofaalinen onnistuminen päin nuorisovernakulaarista neuvomisessa.

Ottakaamme tähtäimeen suorastaan katastrofaalinen onnistuminen päin nuorisovernakulaarista neuvomisessa. Kokeile vaikka näitä niksejä:

1. Anna ymmärtää, että olet aiheen asiantuntija, vaikkei sinulla ole hevon käsitystä aiheesta ja toinen tietää tämän. Viesti kaikin tavoin, että pidät itseäsi älykkäämpänä kuin toista, ja että yrität holhota häntä. Puhu ikäänkuin yläviistosta, viisaampana tyhmemmälle. Neuvomisessa kyse on ennen kaikkea siitä, että osoitat olevasi ylempiarvoinen kuin toinen.

2. Älä puhu suoraan, vaan vihjaile epäsuorasti, että toisella on joku ongelma, erityisesti persoonallisuuteensa liittyen. Ota ikäänkuin muina miehinä tai naisina puheeksi, ikäänkuin muka yleisellä tasolla: ”Mitä mieltä olet siitä, että ihmiset toimivat tällä tavalla?” Luota siihen, että toinen on niin tyhmä, ettei tajua salakavalaa manipulointiyritystäsi tehdä hänestä parempaa ihmistä. Vihjaile siis ”salaa”, että toisella on ongelma – tai vielä parempaa, että toisen persoonallisuus ON ongelma. Sitten ikään kuin vaivihkaa eri yhteydessä tarjoa neuvojasi tämän ongelman ratkaisemiseksi.

3. Silloin keskity antamaan latteita, itsestäänselviä ja yleisluontoisia neuvoja, joista puuttuu kaikki konkretia. ”Sun pitää vaan ottaa vastuuta itsestäsi.” ”Sun pitää olla vain kärsivällisempi.” ”Sun pitää vain ajatella positiivisesti.” Esitä, että nämä ovat suuria oivalluksia ja viisauden jalokiviä. On suorastaan rikos, ettei toinen itse tajua näitä.

4. Muotoile vinkkisi niin, että rivien välistä lukien toiselle ei jää epäselväksi, miten huono ja rikkinäinen otus hän onkaan. Voit pehmentää viestiä vähättelevän holhoavaan sävyyn, että ”Mutta kyllä sinäkin jonain päivänä vielä.”

5. Pidä huoli siitä, että kerrot joka välissä, kuinka sinä itse olet onnistuneesti ratkaissut nämä ongelmat! Toista varmasti kiinnostaa. Erityisesti, jos vinkkisi noudattavat kohdan 3. kaavaa.

6. Keskeytä, keskeytä ja keskeytä. Kysy toisen mielipidettä, mutta älä missään nimessä kuuntele sitä loppuun. Se ei vetele. Ennen kaikkea vaihda aihetta ja neuvo aivan väärässä asiassa. Osoita, ettet ole kuunnellut tai ainakaan ymmärtänyt pätkääkään.

Toki varmaan parempi olisi vain olla ihan hiljaa ja kuunnella, ja korkeintaan puhua omia mielipiteitä niitä suoraan kysyttäessä. Se on vain aika vaikeaa, kuten yllä olevasta varmaan huomasit. Ei minulta näitäkään neuvoja kukaan kysynyt.

 

Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: MESTARILLISEN MUISTIN SALAISUUS SEKÄ ANTIIKIN RIVOT JA MIELTÄ HÄIRITSEVÄT MIELIKUVAT,  MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTAMITEN TURMELLA PIINAAVIN HÄÄPERINTEEMME ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Mainokset

Olisiko sinusta Mestaripuhujan vierailevaksi tähdeksi?

Olisiko sinulla kiinnostusta ruveta puhujakoulun MESTARIPUHUJA blogin vierailevaksi kirjoittajaksi?

Cicero

Julkaisemme blogissa erinomaisia kirjoituksia puhumisen, esiintymisen, retoriikan ja sosiaalipsykologian aloilta. Jos sinulla sormet syyhyävät, tai on jokin tulinen kirjoitus pöytälaatikossa, tarjoa sitä meille julkaistavaksi. Toimitamme parhaat jutut julkaisukuntoon ja julkaisemme ne MESTARIPUHUJA blogissa.

Mitä sinä tästä saat? Mainetta, kunniaa ja erinomaisen näkyvän blogikirjoituksen verkkoon, joka on toimitettu ammattitaidolla!

Ota yhteyttä: Severi Hamari at gmail dot com tai facebook/puhujakoulu

Kiitos lukijoille: 2000 lukukertaa!

Puhujakoulun blogia on luettu nyt jo yli 2000 kertaa ensimmäisen kuukautensa aikana! Kiitoksia kaikille jotka ovat levittäneet sanaa puhujakoulusta!

Tulevina blogin aiheina mm. on:

  • Mikä on stand-up -komiikan ja huipputieteen kohtalonyhteys?
  • Retoriset asennot ja käsimerkit: historiaa ja nykyisyyttä
  • Anti-Carnegie: synekdokee elämänfilosofiana, eli älä enää ikinä tee näin missään olosuhteissa jos henkesi on sinulle kallis
  • Me, te, ja ne muut apinat sukimassa toisiaan: Juhlapuheet ja heimotodellisuus
  • ”Yo mama so fat”, tai kuinka pelastaa pojat äidinkielenopetukselta – ja tytöt pojilta
  • Retoriikka joka ei näytä retoriikalta, ja ironian aikakausi
  • Salaisuuksien salaisuus ja ”hörhömarginaalin” hypnoottinen lumovoima
  • Tiivistäkin tiiviimpää: sano se kuudessa sanassa!
  • Pateettista, komissario Palmu!
  • Mitä hyötyä runoudesta on?
  • Virhepäätelmien top 5: Nykäsismit ja muut ajattomat ajattelemattomuudet puheen mausteena.
  • Syksy tulee, ja Powerpointit käyvät ruskaan…
  • … Ja monta muuta, yllättävänkin vakavaa aihetta.

Myös kysymyksiä ja ehdotuksia artikkelien tai vinkkien aiheiksi otetaan vastaan. Pyrimme vastaamaan niihin aina mahdollisimman pian. Artikkeleita  julkaistaan säännöllisesti keskiviikkoisin viikottain, nyt Heinäkuussa 1-2 viikon välein. Vinkkejä ja pikkujuttuja tulee aina kun niille on tarvetta ja tilausta 🙂

Puhujakoulun löydät nyt myös Facebookista

Mestarillisen muistin salaisuus sekä antiikin rivot ja mieltä häiritsevät mielikuvat

—Severi Hämäri

 

Mitä sitä juhannuksena muistamaan kun on vihdoin työn tomut rapisseet harteilta?

Ehdottaisin, että Sherlock Holmesia, hattuineen ja piippuineen ja muine välineineen. Eritoten muistele Sherlockia muistipalatsissaan, muistellen bussiaikatauluja ja pikkurikollisten oikeudenkäyntejä ja tupakan tuhkien luokitteluja. Sherlockia siksi, että muistipalatsi, eli paikkojen (loci) tekniikka on aivan jotain muuta kuin televisiosarjakirjoittajien kuumeisten mielten luomus. Se on jotain hiljaiseksi vetävää. Muistihirmut ovat käyttäneet jo kolmatta tuhatta vuotta mielen huoneita sekä niihin kätkettyjä mielikuvia muistin tehokäyttöön. Ja tämä kaikki liittyy roomalaiseen rivoon, eroottiseen runouteen. Mutta miten?

Öljylamppu, jota on vaikea unohtaa... Kuva: Altes Museum, Berliini

Öljylamppu, jota on vaikea unohtaa…
Kuva: Altes Museum, Berliini

Minä päädyin hiljan muistelemaan tätä yhteyttä. Nimittäin Matti Heino (http://blogs.helsinki.fi/hema/) esitti minulle, lomailevalle retoorikolle ja vapaalle sofistille, oivan kysymyksen:

“Ongelman ydin on tässä: muistipalatsi- tai loci-tekniikkaa käyttäessäni luon mahdollisimman mieleenpainuvia ja outoja kuvia tuttuun reittiin, jota kulkiessani sitten voin palauttaa mieleen kuvat, jotka muistuttavat esim. puheen käsiteltävistä kohdista. Mutta entä jos haluan käyttää samaa palatsia tai reittiä toiseen puheeseen? Mitä parempia mielikuvia olen keksinyt, sitä pidempään niiltä kestää haihtua reitiltä, ja sitä enemmän ne häiritsevät uuden puheen pointteja. Kuinkahan antiikin oraattorit mahtoivat ratkaista kilpailevien mielikuvien ongelman?”

Hyvä kysymys: Kuten alempana selviää, taitava muistipeto keksii räväköitä mielikuvia, jotka eivät noin vain unohdu. Mutta miten ihmeessä lutvia itsensä niistä eroon, kun tarvitsee painaa muistiin uusia asioita? Mikäli itse asian ymmärrän, klassisessa muistin palatsissa vanhoja mielikuvia ei pudistella pois, vaan ne kaikki ovat osa laajempaa kudelmaa. Mutta tämäkö tekee tekniikasta yksinkertaista ja helppoa?

Ei, vaan luo haasteen, joka on todellisen muistimestarin veroinen.

Itse olen tutkijana ja opettajana sekä puhujana kaikkea muuta kuin muistitaituri. Käytän kahmalokaupalla muistilappuja, muistiinpanoja ja sähköisiä kalentereita. Puhelin piipittää vähän väliä muistutuksia; kone on täynnä diaesityksia ja valokuvia kellarin ja ullakon sisällöistä remontin ajalta. Oman muistini olen ulkoistanut minkä olen vain kerennyt: käyttäisin taivaskirjoitusta myöten kaikkea, jos minulla olisi varaa tai olisin sarjakuva-ankka.

 Oman muistini olen ulkoistanut minkä olen vain kerennyt: käyttäisin taivaskirjoitusta myöten kaikkea, jos minulla olisi varaa tai olisin sarjakuva-ankka.

Mutta toisin oli ennen. Luottaa piti siihen, minkä luonto soi. Antiikin aikana kirjakääröt ja muistiinpanovälineet olivat harvinaisia, kalliita, epäluotettavia ja hankalia käyttää. Jos jokin juttu tulee roomalaisen prefektin mieleen, ja kirjuri on juuri tankkaamassa (täytyyhän heidänkin joskus syödä ja nukkua), vahataulun mehiläisvaha on kuivunut ja kovettunut, ja itse vielä onnistuu kaatamaan musteen papyrukselle. Vähemmästäkin tulee sellainen olo, että tekisi mieli vain seivästää barbaareja ja kaivertaa rivoja graffiteja heidän muistomerkkeihinsä; vaikkapa nämä Martialiksen sopimattomat sanat:

Quaris cur nolim te ducerre, Galla? diserta es.

saepe soloecimus mentula nostra facit

(Jos haluat tietää kuinka rivo tämä runo on, erinomainen suomennos löytyy sivulta 207 Martialiksen epigrammien kokoelmasta, Venus, viini ja vapaus, Marja-Liisa Polkunen (suom., toim. ja selittänyt), Otava, Helsinki, 2000.)

Vähemmästäkin tulee sellainen olo, että tekisi mieli vain seivästää barbaareja ja kaivertaa rivoja graffiteja heidän muistomerkkeihinsä.

Koska muistiinpanovälineitä ei ollut, kreikkalaiset ja roomalaiset opettajat ja puhujat joutuivat keksimään tapoja muistaa pitkiä puheita ja laajoja asiakokonaisuuksia ilman muistiinpanoja. Yleisimpänä tekniikkana he käyttivät muistin huoneita eli loci-tekniikkaa retoristen lokaatioiden (puheen aiheiden, keskeisten sanojen ja lauseiden, tekniikoiden, argumentaatiorakenteiden, sanaleikkien, strategioiden yms.) säilyttämiseen ja muistiin palauttamiseen milloin vain tarvetta oli. Siis muistin kattohuoneistoa käytettiin kaiken mahdollisen tarpeellisen muistamiseen, mikä nyt vain saattaisi ylistäessä kuollutta ystävää, ajaessa puheilla pettureita maanpakoon, ja kiihottaessa kansankokousta mellakkaan. Kuten Marcus Antonius teki Ceasarin hautajaisissa. Roomalaiset ja kreikkalaiset näet tiesivät intuitiivisesti sen, minkä tiede on myöhemmin varmistanut: että ihmisen näköaivokuori ja näkömuistiin liittyvät alueet ovat aivojen tehokkaimpia ja monipuolisimpia osia. Näin he loivat erittäin toimivan käytännön.

Roomalaiset ja kreikkalaiset näet tiesivät intuitiivisesti sen, minkä tiede on myöhemmin varmistanut: että ihmisen näköaivokuori ja näkömuistiin liittyvät alueet ovat aivojen tehokkaimpia ja monipuolisimpia osia. Näin he loivat erittäin toimivan käytännön.

Klassisen puhetaidon oppikirja Rhetorica  ad herennium (Olennainen katkelma löytyy esim. täältä) kertoo, että muistitaiturilla on erilaisia taustoja, eli huoneita tai näkymiä, joihin liitetään muistettavia asioita vastaavat kuvat. Tämä muistuttaa hyvin paljon taustakuvan laittamista tietokoneen tai kännykän näyttöön, ja ikonien sijoittamista eri kohtiin kuvan päälle. Ikoni löytyy sen jälkeen aina tutusta paikasta. Mutta kuten uusissa kännyköissäkin, näitä taustakuvia ja erilaisia ikonien asetelmia on muistitaiturilla monia.

Rhetorica ad herenniumista opimme, että taustakuvien on syytä olla hyvin muistettavissa, joten ne kannattaa valita tutuista ympäristöistä. Itse kuvat (kuten puhelimen näytön ikonit) on syytä olla sellaisia, että ne ovat paitsi mieleenpainuvia, niin myös muistuttavat muistettavaa asiaa. Kun vain päästään liikkeelle, kaikki asiat ovat helppoja muistaa, kuten vaikka Riki Sorsan euroviisuränkytysklassikko nousee korvaan kuin mato kun vain kuulet “Reggae OK”. Siksi kuva riittää palauttamaan kokonaisen järkäleen tietoisuuteen: saat ikäänkuin hännästä kiinni ja kerittyä koko asiakokonaisuuksien hirmuliskon jopa sieltä muistikerrostumien liitukauden hämäristä.

Yllättäviä, järkyttäviä ja jopa mieltä häiritseviä mielikuvia suositellaan käyttämään.

Mutta kuvat itse täytyy pitää muistissa ja käsillä. Tästä syystä tavallisuudesta poikkeavat kuvat ovat hyviä, sillä ne painuvat mieleen kuin Alexander Stubb pelaamassa räsypokkaa intialaisen alastoman mystikon kanssa. Yllättäviä, järkyttäviä ja jopa mieltä häiritseviä mielikuvia suositellaan käyttämään. Eritoten nuoria miehiä kehotettiin, syystä tai toisesta, suosimaan eroottisluontoista kuvastoa. Mahdollisesti vaikkapa tämä Eroksen ja Venuksenkin kasvoille punan nostattava mielikuva Martialikselta:

Spectas nos, Philomuse, cum lavamur,

et quare mihi tam mutuniati

sint leves pueri subinde quaeris.

dicam simpliciter tibi roganti:

pedicant, Philomuse, curiosos.

(Kts. s. 123 ed. main. kokoelmasta.) Joskaan en tiedä, mihin nuoret miehet tämän kylpemisaiheisen kuvaston palatsissaan liittäisivät?

Warrenin malja on yksi kontroversaaleimpia muinaismuistoja. Kun sen on kerran nähnyt, ei sitä tosiaan heti unohda.

Warrenin malja on yksi kontroversaaleimpia muinaismuistoja. Kun sen on kerran nähnyt, ei sitä todellakaan hetkessä unohda. Kuva British Museum, Lontoo

Kuvat tietenkin laitetaan (kuten kännykässäkin) käyttötarkoituksen mukaan ryhmiteltyinä kuhunkin taustaan. Puhujan nyt tarvitsee suunnitella puheensa reittinä eri taustojen editse, poimien kustakin taustasta ne kuvat, joita silloin sattuu tarvitsemaan. Polku kulkee edestakaisin ja mutkitellen aina tarpeen mukaan. Roomalaisten ja kreikkalaiste puhujien muistin palatsit laajenivat siksi usein valtaviksi. Ammattipuhujille suositeltiin koko palatsin läpikäymistä päivittäin, jotta kaikki osat ja mielikuvat pysyvät siellä tuoreeltaan muistissa.

Ammattipuhujille suositeltiin koko palatsin läpikäymistä päivittäin, jotta kaikki osat ja mielikuvat pysyvät siellä tuoreeltaan muistissa.

Matille siis vastauksena: Eri puheita muistetaan, ei suinkaan korvaamalla vanhoja mielikuvia uusilla asioilla, vaan tekemällä uusia reittejä taustojen editse, ja tarvittaessa lisäämällä esineistöä taustoille. Näin ollen vanhat mielikuvat jäävät syrjään reittien varrelle eivätkä niin paljon kummittele uutta puhetta pidettäessä. Ne vain ovat siellä taustalla, mutta tukemassa sitä laajempaa kokonaisuutta, joka on kerättynä.

Eli ratkaisu Matin ongelmaan (joskin hieman työläs sellainen) on palatsin laajentaminen. Toisaalta, mitä muutakaan kesälomilla on tekemistä kuin remontoida lisähuoneita omaan muistipalatsiinsa ja kutoa sinne kudelmaa muistin muistamiseksi… Vaikkapa voit painaa mieleen Lauri Viidan pienen runon:

 

“On minulla muistamista:

puuttuu metsä, puuttuu pelto,

puuttuu pirtti, puuttuu piika,

puuttuu parka puolisoksi;

kieli on, sopii sanoa.”

— Lauri Viita

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

 

 

PS. Kokeile loci-tekniikkaa esimerkiksi Viidan runoon. Ajattele polkua, jolla seisoo mies ajatuksiin vaipuneena, muistelemassa. Katsot vasemmalle: puita, metsää. Katsot oikealle: peltoa. Kuljet polkua kohti pientä pirttiä (jos ei ole tuttu tämä näky, käy tutustumassa Seurasaaressa). Pirtin oviaukossa seisoo jonkin sortin Elovena-tyttö, surkean näköisenä, kun hän huomaa sinut hän näyttää kieltä. Käy tämä mielikuva uudelleen ja uudelleen läpi yhden päivän ajan, ja paina se uudestaan mieleen myös seuraavana päivänä—samalla lausuen runoa. Nyt runo on painunut mieleesi niin, että aina kun käyt tälle pirtille vievälle polulle, muistat runon.

Seuraavaksi voit käyttää tätä samaa reittiä uusien asioiden, vaikkapa Martialiksen mehukkaampien epigrammien muistamiseen. Luo uusia selkeitä taustoja ja mieti mieltä järkyttävämpiä sekä jopa ristiriitaisia mielikuvia. Kohta muistinpalatsi rupeaa rakentumaan kuin itsestään.

Lue myös: HÄÄPUHEIDEMME RUUMIINAVAUSRAPORTIT, TAI MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTAMITEN TURMELLA PIINAAVIN HÄÄPERINTEEMME ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?
Seuraava julkaisu 25.6. Markus Neuvonen: Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama vinkki!”

Miksi Suomen talouden tulevaisuus riippuu rehellisestä paskapuheesta

— Markus Neuvonen

 

Mitä tekemistä on lipevällä kiipijällä, hääpuheella, onnistuneella innovaation markkinoinnilla ja rahoitushaulla, Marcus Tullius Cicerolla sekä radio-ohjattavalla kumioravalla? Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.

Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.

Kansallisen itsetuntomme rakkaimpia riippakiviä on markkinointi. Mantramainen ratkaisu kansantaloudellisiin ongelmiin on yleensä ”lisää innovaatioita ja parempaa markkinointiosaamista”, hieman samaan tapaan kuin sosiaaliset ongelmat ratkeavat sillä, että ”ihmiset ottavat vain vastuun itsestään”. (Melko helppoa, eikö?) Suomalaiset eivät kuulemma osaa markkinoida, eivät osaamistaan eivätkä osaamisensa tuottamia hienoja vipstaakkeleita tahi härpättimiä.

Tämä on varmasti aivan totta. Se johtuu siitä, että puhetavoiltamme olemme insinöörimäiseen ajatteluun taipuvainen hautajaiskulttuuri. Ja tämä kaikella rakkaudella insinöörejä kohtaan, joita ilman tätäkään tekstiä ei syntyisi! Puhun nyt nimittäin vertauskuvin..

Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta.

Selitän tämän. Tahtoisin yllyttää lukijaa tilaisuuden tullen pieneen antropologiseen kenttäkokeeseen, osallistuvaan havainnointiin pienen fennougriheimomme hääseremonioissa. Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta. Seuraa nimittäin yksityiskohtainen tekninen selostus siitä, mitä tapahtui syntymästä tähän päivään. Häissämme puheet ovat välttämätön paha, jota inhoavat ennakkoon sekä puhujat että yleisö, ikään kuin pakollinen kujanjuoksu joka täytyy ennakkorangaistuksena vain kestää ennen odotetumpia ohjelmanumeroita, kuten booliastiaan hukuttautumista ja puukkotappelua.

Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg hautajaisten sijaan tällä kertaa menossa naimisiin!

Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg hautajaisten sijaan tällä kertaa menossa naimisiin!

Useimmissa muissa puhekulttuureissa tällaisia ruumiinavausraportteja luetaan nimittäin hautajaisissa. Mahdollisimman objektiivisen kuvauksen tapahtuneesta saa, jos edesmennyt ja tämän omaiset ovat insinöörejä, ja tämä on täysin hyväksyttävää. Mutta häissä, joissa tarkoitus on juhlia nuorenparin onnea? (Käy lukemassa täältä, miten turmella tuskainen hääpuheperinne rautaisella otteella — koskettavasti.) Eikä sellaisilla innovaatioita myydä. Tämä tiedettiin jo antiikissa! Roomalaisilla oli oma sanansa tunnetilalle, joita tällaiset puheet herättivät: taedium, pitkästyneisyyden aiheuttama turtuminen.

Meillä on sillä tavalla vinoutunut ja syvään juurtunut käsitys, että kaikki muu kuin yksityiskohtainen tosiasioiden ja tapahtumien kuvaus on “sitä itseään” – paskan puhumista – sillä kovat asiat puhuvat kyllä puolestaan. Eivät puhu. Me puhumme asioidemme puolesta. Ja jos puheistamme puuttuu nykyhetki ja ennen kaikkea tulevaisuus, onko ihme, etteivät insinööritieteemme suurenmoiset ihmeet mene kaupaksi?

Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa

Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa paljon. Tähän ei tarvitse sijoittaa miljoonia veronmaksajien rahaa, se on ihan ilmainen: nimittäin silloin kun ostamme, ostamme tulevaisuutta.

Tämän tiesi jo Cicero. Kun puhumme menneestä, siitä mitä tapahtui ja miten asiat olivat, ihmisen mieli juoksentelee enimmäkseen kysymyksissä ansioista ja syyllisyydestä. Kun puhumme nykyhetkestä, siitä miten asiat ovat juuri nyt, kiinnitämme huomiota tunteisiimme. Siihen, mikä on hyvin, ja mikä huonosti. Asioiden luonteeseen. Mutta kun meidän pitäisi motivoida toimintaa ja saada päätöksiä, on parasta siirtää huomio tulevaisuuteen.

Esimerkkinä toimii hyvin perheriita. Riidat käydään enimmäkseen menneisyydestä puhuen. Niin kauan, kuin keskustelu pyörii ”whodunnit”-akselilla, se ei tule ratkeamaan, vaan on syyllistämällä lyömistä. ”Sinä et ikinä vie roskia! En muista koska viimeksi!” ”Silloinkin vein!” ”Yksi kerta! Aina muuten minä olen vienyt!” Ja niin edelleen.

Ainoa tapa rikkoa tämä alati syvemmälle sukeltava syöksykierre on tuoda keskustelu nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. ”Ei sillä väliä, kuka teki ja mitä. Nyt minusta tuntuu pahalta ja epäoikeudenmukaiselta.” – paljon parempi. Tai ”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?” – samoin. Katsokaa, miten keskustelun painopiste siirtyy ja tulehdus helpottaa, kun menneisyys jätetään rauhaan.

”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?”

Toisin sanoen, haudatkaa kuolleenne älkääkä manatko niitä paikalle. Kalmojen paikka on maan uumenissa. Älkääkä missään nimessä esitelkö niitä vaikkapa potentiaalisille sijoittajille tai asiakkaille, ellei se uskottavuuden nimissä ole tarpeen.

Ulkomaista pääomasijoittajaa kiinnostaa, mitä tapahtuu jos hän työntää kolikkonsa tarjolla olevaan pajatsoon. Pajatso pitää saada näyttämään houkuttelevalta, hullunvarmalta ja uskottavalta tulevaisuudelta sen valossa, mitä hän tietää. Empivä asiakas pitää kävelyttää mielessään tulevaisuuteen, jossa tuotteen omistaminen on parempi kuin nykyhetki ilman sitä. Kun kirjoitat CV:tä ja työhakemusta, tai vaikkapa apurahahakemusta, yrität auttaa potentiaalista työnantajaa tai apurahan myöntäjää arvioimaan, onko näissä papereissa maalailtu tulevaisuus hyvä ja uskottava.

Jopa Aikakoneen mainos lupaa "fantastisen tulevaisuuden kokemuksen".

Jopa Aikakoneen mainos lupaa ”fantastisen tulevaisuuden” kokemuksen.

Mutta jos tulevaisuudesta puhuminen on niin hyvä juttu, miksi sitä kutsutaan “paskan puhumiseksi”? Koska sitä ei ole vielä tapahtunut. Ja koska te hyvät ja suoraselkäiset ihmiset olette totuuden rakkaudessanne jättäneet tulevaisuudesta puhumisen petollisten roistojen käsiin. Meidän pitää erotella hyvä retoriikka pahasta retoriikasta, myös tulevasta puhuttaessa.

Hyvää verbaalista lannoitetta on nimittäin sellaisen tulevaisuuden maalaaminen, johon itsekin uskot ja hyvin perustein. Et lupaa valheita, vaikkei kristallipalloa olekaan.

Paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa.

Sen sijaan paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa. Se on syy, miksi roska myy, ja miksi pahimmillaan organisaatioille vahingolliset ihmiset usein etenevät niin helposti yrityksissä ja virastoissa. Lipevä paskanpuhuja pursuaa ideoita, ehdotuksia ja suunnitelmia. Hän saa puheillaan muut elämään ruusuisessa mielikuvitusmaassa – juuri riittävän kauan, että saa seuraavan ylennyksen. Varsinaiset työnsä hän saattaa hyvinkin sössiä, tunaroida tai laiminlyödä täysin.

Tai sitten sinulle myydään mielikuvaa itsestäsi timmin fittinä sporttihirmuna, jonka perään kaikki kuolaavat. Kunhan ostat tällaisen kuntoilulaitteen kotiin. Helppoa kuin synnytys, vain senttiä vaille tonni! Vain kallis laite, jonka laadusta ei ole takeita, ja jonka päivittäinen käyttö tulee edellyttämään sinulta poikkeuksellista tahdonvoimaa. Aivan kuin sängynalus ei olisi jo muutenkin tukossa roinaa, samoin kuin tulevaisuutesi hyviä, mutta epärealistisia aikeita.

Katsokaapa miten tämä toimii politiikassa. Tulevaisuus myy sielläkin, joko pelottelun tai toivekuvien muodossa. Menneestä poraaminen ei vain tuo ääniä, uskokaa nyt jo. Se on tulevaisuus, jonka ihmiset haluavat ostaa.

Puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka.

Jos olet pelastamassa Suomen tulevaisuutta hienoilla innovaatioillasi, tee siis näin: puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka. Anna meille syy kulkea sinne, ja osoita meille tie. Ketään ei kiinnosta tekniset yksityiskohdat siitä, mitä olet tehnyt tähän mennessä – ei, paitsi silloin, kun puhe haiskahtaa liikaa, ja uskottavuutta pitää puntaroida ansioita vasten. Mutta ensin tarvitsemme tulevaisuuden, johon uskoa ja haluta.

Ai niin, ne radio-ohjattavat kumioravat. Eivät varsinaisesti liittyneet aiheeseen mitenkään, mutta voisin kuvitella, että niistä saa ainakin hemmetin paljon kiinnostavamman hääpuheen aikaiseksi kuin nekrologia ennakoimalla.

Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: P.S., TÄSSÄ ON YKSI MAHDOLLINEN ESIMERKKI, MITEN VOIT TURMELLA ONNISTUNEESTI PIINAAVIMMAN HÄÄPERINTEEMME ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

 

Seuraavat julkaisut 18.6:. Severi Hämäri, Roomalaisten rivot ja mieltä häiritsevät mielikuvat sekä mestarillisen muistin salaisuus ja 25.6.: Markus Neuvonen, ”Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama vinkki!”

Miten turmella piinaavin hääperinteemme

P.S. Tässä on yksi mahdollinen esimerkki, miten voit turmella onnistuneesti piinaavimman hääperinteemme

 

1. Aloita jollain, millä saat yleisön nauramaan. Käytä esim. klassikkoa: ole vaikka aloittavinasi väärää puhetta, ikään kuin olisit vahingossa laittanut väärän puheen takkisi taskuun. Mitä tahansa, mikä saa yleisön nauramaan. Itse aloitan ehkä liiankin usein sanoilla (lausutaan liioitellun virallisesti): “Hyvät lajitoverit! Ihmettelette varmaan, miksi olen kutsunut teidät tänne.” Pääasia on ilo puheesi alussa.

Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg hautajaisten sijaan tällä kertaa menossa naimisiin!

Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg, hääkuvassaan

2. Mieti ennalta kolme hyvettä tai luonnehdintaa, joiden varaan ripustat puheesi: kuvaile, minkälaisia ihmisiä morsiuspari on, ja kuinka he ovat jotain enemmän yhdessä. Näihin luonteenpiirteisiin voit liittää humoristisia anekdootteja. Leikittele, mutta älä nolaa! Ja tavalla, että voit tuoda luonnehdintasi lopussa kauniin esiin. Puhu tunteista, ja siitä kuinka ylpeältä ja onnelliselta sinusta tuntuu, ja kuinka sydämesi on vähällä pakahtua kun katselet kaunista paria edessäsi. Voit myös antaa joko viisaita tai humoristisia vinkkejä onnelliseen avioliittoon, jos ne eivät sinusta tunnu kamalan korneilta.

3. Mieti loppu, jossa osoitat, kuinka nämä ihmisyyden kauneimmat piirteet kohtaavat morsiusparissa, ja kuinka valoisalta ja kauniilta heidän tulevaisuutensa näyttää. Toivota hääparille sydämesi pohjasta onnea, ja päätä puheesi johonkin rakkausaiheiseen, kylmiä väreitä herättävään sitaattiin. Hyvä hetki nostaa malja.

4. Äläkä hitto soikoon jaarittele tuntikaupalla menneestä! Lyhyestä virsi kaunis, hyvä laulu loppuvasta. Viisi minuuttia on ihan riittävästi kuljettamaan ihmiset naurusta liikutuksen kautta onnenitkuun. Ja jos vain mahdollista, harjoittele puhetta etukäteen. Siitä on oikeasti apua.

 

 

— Markus Neuvonen

P.P.S. Tästä Puhujakoulun blogikirjoitusta  kirjoitettiin 16.6. Etelä-Suomen Sanomissa:  Joudutko pitämään puheen häissä – näin se onnistuu. Ja jos kaipaat lisää tietoa hääpuheen suhteen, niin Antti Mustakallion blogissa Sana haltuun löytyy myös erinomaisia vinkkejä hääpuheen pitäjälle: http://sanahaltuun.fi/blogi/93/Naein-pidaet-vaikuttavan-haeaepuheen/

Lue myös: HÄÄPUHEIDEMME RUUMIINAVAUSRAPORTIT, TAI MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

 Markus Neuvonen

 

Törmään kohtuullisen useiin tilanteisiin, joissa joku haluaa voittaa väittelyn. Joskus minut, joskus jonkun toisen. Itsekin syyllistyn siihen, parempaa ymmärrystäni vastaan. Toisinaan minua pyydetään opettamaan, kuinka tämä voittaminen tapahtuu – opetanhan argumentaatiotaitoa ja retoriikkaa. Monesti ei suoraan pyydetä keinoja voittamiseen, vaan vaivihkaan penätään erilaisia niksejä, jotka kummasti vain liittyvät manipulointiin ja kiistattomaan alistamiseen keskustelutilanteissa. Mutta ihmiset ovat yllättävän huonoja peittämään tällaisia piiloagendoja. Sen näkee silmistä, katse terävöityy mikrosekuntien ajaksi, ja sellainen tietty ahneus pilkahtaa hetkeksi silmäkulmassa.

 

IsaacCruikshank-DebatingSoc_crop

Isaac Cruikshank: Debating Society (1795)

Yleensä en voi sanoa heille tätä kovin suoraan tai pehmentelemättä: nämä ihmiset ovat väärässä. Väärässä sen suhteen, mitä väittely on. Ja väärässä sen suhteen, mitä he tosiasiassa haluavat.

Väittelyssä ei nimittäin ole voittoa, ainoastaan häviämisen eri asteita. Paras ja patenttivarmin tapa hävitä väittelyssä on: yritä oikein vimmatusti voittaa. Tämä vaatinee hieman selittämistä.

 Paras ja patenttivarmin tapa hävitä väittelyssä on: yritä oikein vimmatusti voittaa.

Väittelytilanteella ei useimmiten ole mitään tekemistä totuuden tai edes parhaan argumentaation kanssa. 2,3 miljoonaa vuotta evoluutiota sosiaalisena kädellisenä on pitänyt siitä hyvin huolta. Väittelytilanteen puhjetessa aivoillemme on tärkeämpää sosiaalisesta nokkimisjärjestyksestä huolehtiminen kuin asioiden totinen tola. Tästä syystä poliitikot pitävät kovasti väittelemisestä ja “voittamisesta”, varsinkin juuri ennen vaaleja. Väittely on (ainakin aluksi) väkivallaton tapa yrittää piestä toisemme ruotuun. ”Get down, Fido.”

Kun heittäydymme väittelijöiksi, kysymys on yleensä lopulta ärsyyntymisestä. Ärsyynnymme, kun joku dominoi ja haastaa statuksemme. Viestii rinta rottingilla olevansa El Grande Jefe. Ja muiden pitäisi alistua. Se, mitä asia koskee tai mitä sanoja käytetään, on lopulta sivuseikka. Argumentit ja faktat ovat keppihevosia joilla yritämme ratsastaa herruuteen, käsinukkeja mukilointiin ryhtyvien nyrkkien päällä. Väittely puhkeaa. Meitä ärsyttää mimosanherkille sosiaalisille varpaillemme astuminen.

Jos jäämme toistuvasti alakynteen, ärsytys jää päälle ja allergisoituu. Jotkut kehittävät kroonisen väittelyahdistuksen, ja välttelevät väittelytilanteita viimeiseen saakka. Toiset kääntyvät sisäänpäin ja patoavat kiukkunsa. He käyvät väittelyitä mielessään jopa vuosikausia nöyryyttävän tilanteen jälkeen, uudestaan ja uudestaan, hautoen kostoa. Jälkiviisastelun suurten connoisseurien eli ranskalaisten l’esprit d’escalier, porraskäytävän henki, ei ota haihtuakseen. Kolmansista tulee liipasinherkkiä tappelukukkoja. Mikä tahansa on yllyke raivoisalle retaliaatiolle. Neljännet vain alistuvat ja masentuvat. Pahimmillaan kaikkia näitä.

Entä ne sitten, jotka pärjäävät väittelyssä liian hyvin? Me ihmiset humallumme harhaisesta vallan tunteesta helposti. Meistä tulee tahdittomia rechtshaber-änkyröitä, jotka rakastavat vääntää kaikista asioista pöhöttynein käsityksin oman mielipiteemme arvoista. Muuraamme argumentaatiotaidoillamme seinän, jonka läpi järkipuhe ei enää kuulu, koska olemmehan jo oikeassa. Jätämme ärtymystä jalanjälkinämme, missä vain kuljemmekin. Kylvämme ja kastelemme siemeniä, jotka kypsyvät vihaksi. Voitamme ehkä väittelyssä, mutta häviämme elämässä.  Laiha voitto, sanoisin.

Ja tämä on pahin pelkoni argumentaation ja retoriikan opettajana.

Rakastan itämaiselta kuulostavia latteuksia. Siksi sanonkin, että: ”Jotta voittaisit toisen, on sinun voitettava ensin itsesi.” Tämä pätee kumpaankin tilanteeseen.

”Opeta minut olemaan ärsyyntymättä”.

Siksi ”Opeta minut voittamaan väittelyssä” kääntyy nykyään korvissani muotoon ”Opeta minut olemaan ärsyyntymättä”. Tai voittajakompleksin tapauksessa, ”Opeta minulle omanarvontuntoa, joka ei ärsytä muita.”

Kas niin. Väittelyssä ”voittamisen” ensiaskeleet eivät tarkoitakaan oppitunteja sivalluksissa hurmehisena kiiltelevän sanan säilän parissa, vaan itsetutkiskelun.

”Voittaminen” nimittäin on tunne. Joko tunne siitä, että säilytän asemeni muiden silmissä, tai tunne siitä, että kohotan omaa statustani osoittamalla toisille paikkansa. Näistä ensimmäinen on tärkeämpi, eli omanarvontunnon säilyttäminen riippumatta väittelyn “tuloksesta”. Sen voi oppia suoraan kulkematta verbaalisen väkivallan tietä. Ikään kuin siirtämään sosiaaliset varpaansa elegantisti pois tieltä silloin, kun toisilla on aikeet niille tallata. Ennen kuin tätä viileän pään ja lämpimän sydämen taitoa osaa, on turha haaveillakaan pokaalisijoista väittelytaidossa.

Vertaan tilannetta itsepuolustuslajeihin. Monet hakeutuvat kamppailu-urheilun pariin oppiakseen puolustamaan itseään. Tosiasia on, että sellaisessa pisteessä, jossa kamppailutaitoja ylipäänsä tarvitaan, todellinen itsepuolustus on jo epäonnistunut. On päädytty tappeluun, jossa kumpikin osapuoli ottaa osumaa. Tappelussa ei ole todellisia voittajia. Jos satutat itsesi, olet hävinnyt. Jos satutat toista, olet hävinnyt. Ainoa todellinen voitto on hengissä säilyminen. Säilynyt kunniantunto on huono palkkio mustasta silmästä ja irronneesta hampaasta.

Aivan kuten tappelussa, väittelyssä tällaisen kunniantunnon saa suhteellisen helposti, kunhan vain hyökkää mahdollisimman nopeasti ja kovaa jostain sokeasta pisteestä. Kaikki tämä onnistuu ilman pitkälle hioutunutta argumentaatiotaitoa tai retoriikan osaamista, keskittyy vain nöyryyttämään toista. Melko yksinkertainen juttu. Tekee kaikkensa saadakseen toisen näyttämään pelleltä mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, eikä haaskaa sekuntiakaan puolustukseen. Ei kaikki, mutta suurin osa tavallisessa väittelyssä esitetystä argumentaatiosta tähtää juuri tähän tarkoitukseen, eikä suinkaan totuuteen.

Valitettavasti “voittajalle” ei ole luvassa laakeriseppelettä ja kunniakierrosta niin tappelussa kuin väittelyssäkään, vaan palkintona ovat loukatut tunteet ja ehkä uusi vihollinen. On saavutettu piste, jossa argumentaatio ja retoriikka – se, mitä varten nämä oppiaineet on ylipäätään kehitetty – ovat jo epäonnistuneet. Aivan kuten tappelun alkaessa itsepuolustus on epäonnistunut.

Aivan kuten tappelun alkaessa itsepuolustus on epäonnistunut.

Nämä puhetaidon opit nimittäin käsittelevät vakuuttamista. Historian merkittävimpiin kuuluvan puhujan Marcus Tullius Ciceron retorinen ihanne oli hyvä ihminen, joka puhuu kauniisti tosia asioita. Ei kuulosta lain siltä henkisen väkivallan työkalupakilta, millä väittelyitä ”voitetaan”. Kun väittely alkaa, vakuuttaminen loppuu. Aniharvoin järki kajastaa väittelyn tiimellyksessä – vain pitkälle harjaantuneet keskustelijat kykenevät väittelemään tavalla, jossa paras argumentti voittaa, ja verbaalis-emotionaalinen läpsimiskilpailu päättyy toisen tai molempien osapuolien vakuuttumiseen tai viisastumiseen. He ovat ammattiurheilijoita, jotka vapaaottelun päätteeksi paiskaavat kättä ja halaavat kiitoksena hyvästä ja reilusta kisasta. Eri peli, eri säännöt: iskut ovat kovia, mutta niihin on totuttu. Ei puremista, ei silmien kaivelua. Ja nakkikioskin röyhistelyihin ei ryhdytä, koska vastuu omien voimien käytöstä tiedetään.

Tästä syystä en varsinaisesti opeta ”voittamaan” väittelyä, vaikka siinä harjoituksia teetänkin. Sillä hyvä argumentoija ja retorikko ei tosiasiassa väittele. Ei, vaikka toinen osapuoli sitä kovasti yrittäisi. Ei, paitsi urheilun ja leikin hengessä, ja tasavertaista vastustajaa kohtaan selkeitä, yhteisiä sääntöjä noudattaen. Taitava retorikko on voittanut statuskamppailun jo ennen kuin se alkaakaan, eli paaluttanut salakavalasti oman asemansa (”ethoksensa”) kyseenalaistamattomalla tavalla. Hän tuntee tanssiaskeleet niin hyvin, että varpaat säilyvät ehjinä kömpelöimmänkin kumppanin kanssa. Näin säilyy järki ja totuus keskustelussa, ja rationaalisella argumentaatiolla on rooli kommunikaatiossa ja erimielisyyksien selvittelyssä. Väittelyn todellinen voittaminen ei tarkoita toisen väittelijän voittamista, vaan koko väittelytilanteen (oma väittelyhalu mukaan lukien) voittamista. Palava halu voittaa on varma tie häviämiseen.

Mitä siis tehdä? Antiikissa elänyt stoalainen filosofi Kryshippos totesi, että “Ihmisellä on kaksi korvaa ja yksi suu, jotta hän kuuntelisi enemmän kuin puhuisi.” Sanoista on hyvä ottaa vaarin.

Kun sinut kutsutaan verbaaliseen apinatanssiin, sen sijaan että poimit kasvoille heitetyn hansikkaan tee mielummin näin. Tiedosta, ettei kumpikaan tosiasiassa voi voittaa väittelyä, ja ettei sinun omanarvontuntosi ole tästä tilanteesta kiinni. Et ole, etkä mene rikki, vaikka et pärjäisikään mittelyssä. Ymmärrä, että tilanteessa on lopulta kyse tunteista enemmän kuin asioista. Älä ota toisen tunteita itsellesi, vaan säilytä mielenrauhasi. Keskity kuuntelemaan. Siis todella keskity – mikä on todellinen kysymys? Kysy siis, mielummin kuin vastaa. Ja jos oikein ovela olet ja tähdet sattuvat hymyilemään, voit käyttää tällaista kikkaa: “On minullakin tästä mielipiteitä, osa niistä ihan puhtaasti fiilispohjaisia ja osa tiettyyn pisteeseen perusteltavissa olevia niin kuin sinullakin. Ehkä vähän eri näkökulmasta vain. Mutta mitenköhän tämä juttu oikeasti menee?” Hyvällä tuurilla apinatanssi lakkaa siihen, ja alkaa keskustelu.

Tai kuten japanilainen sananlasku asian niin kauniisti muotoilee: ”On parempi väistää putoava kivi, kuin yrittää ottaa se kiinni.”

Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: PATEETTISTA, HERRA PRESIDENTTI — ELI MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME TUNTEELLA?HALUAT SIIS NEUVOA JOTAKUTA? TÄSSÄ MUUTAMA RAUDANLUJA VINKKI, ja  MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA