Aristoteleen kirja puhetaidosta Retoriikka alkaa huomiolla, että vakuuttaminen on taito. Ja taitona se on väline. Välineenä se käy niin hyvään kuin pahaan. Eli kuten veitsen terävyydellä tai tylsyydellä ei ole vaikutusta siihen leikataanko sillä hedelmää vai kaulavaltimoa.
Puhuja on siis taitonsa suhteen joko osaava tai osaamaton, lahjakas tai lahjaton. Mutta kumpikaan ei tee hänestä itsessään vielä hyveellistä tai paheellista — vain kauno- tai rujopuheisen. Mutta mikä tekee puhujasta hyvän? Ja mikä puolestaan pahan? Suuri Cicero, roomalainen kirjailija, puheentaitaja ja senaattori, laittoi kirjassaan Puhujasta Lucius Crassuksen suuhun seuraavat sanat:
”Mikä on yhtä kuninkaallista, jaloa tai anteliasta kuin auttaa apua tarvitsevia, rohkaista lannistettuja, pelastaa ihmishenkiä tai pysyttää kansalaiset omassa maassa [maastakarkoituksen uhatessa]? … Olemme merkittävästi eläinten yläpuolella juuri siksi, että keskustelemme keskenämme ja pystymme ilmaisemaan ajatuksiamme puhumalla.” (Puhujasta I §32, suom. A. Vuola.)
Käyn seuraavaksi miettimään, mikä vie puhujan ylevämmäksi, hyveellisemmäksi, ja mikä puolestaan alentaa häntä.
Hyveellinen puhuja pidättäytyy totuudessa — tai edes siinä minkä uskoo todeksi. Paitsi jos totuus on yleisölle mahdollisesti vaarallinen. Silloin hänen lähtökohtansa ovat jotkin muut. Paheellinen puhuja ei totuudesta välitä, paitsi silloin kun sillä on mahdollista satuttaa toisia.
Hyveellinen puhuja ottaa lähtökohdakseen yleisön hyvän ja pyrkii ohjaamaan yleisöä pois vaaroista. Aina tämä ei onnistu. Paheellinen ottaa lähtökohdakseen oman ja omiensa hyvän ja pyrkii välttämään henkilökohtaisia karikoita.
Hyveellinen puhuja puhuu niiden puolesta, jotka eivät itse pysty itseään puolustamaan. Paheellinen vain omastaan.
Hyveellinen puhuja puhuu tärkeiksi katsomistaan asioista vaikka puhuminen olisi hänelle henkilökohtaisesti vaarallista — maailman tunnetuin ”whistle blower”, eli hallinnollisten vääryyksien paljastaja Edward Snowden on hyveellinen puhuja. Paheellinen puhuja puhuu vain silloin kun se on turvallista (ja usein heristää nyrkkiä ison korston takaa).
Hyveellinen puhuja puhuu sellaista kieltä, että yleisö ymmärtää häntä. Hyveellinen puhuja on läpinäkyvä. Paheellinen puhuja piilottelee tarkoituksiaan ja hämää kummallisella kielellä. Mutta hyveellinen puhuja ei käytä selkokieltäkään sumutukseen. Paheellinen voi pyrkiä kuulostamaan kansan mieheltä — olematta sitä.
Clint ”Blondie” ”Man with No Name” ”Hyvän Arkkityyppi” Eastwood
Hyveellinen puhuja karsastaa virhepäätelmiä — paitsi silloin kun tärkeää asiaa on mahdoton esittää yksinkertaisesti ja selkeästi ilman niitä. Paheellinen puhuja ei välitä, vaan viljelee virheitä minkä kerkeää.
Hyveellinen puhuja on luotettava — paheellinen vain vaikuttaa luotettavalta. Hyveellisellä puhujalla on arvot kohdallaan, hän ei tule oman agendan kanssa paikalle (tai jos tulee, on rehellinen ja avoin tavoitteistaan). Hyveellinen puhuja ei nojaa arvovaltaansa runnoakseen päätöksiä läpi. Paheellinen käyttää kaikki keinot ja välineet agendansa ajamiseen.
Yhteenvetona sanottakoon, että puhujan hyveellisyys on tilanteesta kiinni. Kyseessä on kompassi, joka osoittaa todelliseen pohjoiseen. Hyveellinen osaa sitä soveltaa. Sen sijaan paheellinen ottaa ihan oman suunnan kompasseja käyttämättä.
Retoriikan osaaminen on hyveellisen puhujan moraalinen velvollisuus.
Vaikka Aristoteles totesikin retoriikan olevan moraalista vapaa, niin retoriikkaa taitamaton, kokematon puhuja sortuu usein paheisiin saadakseen asiansa läpi. Tästä syystä retoriikan osaaminen on hyveellisen puhujan moraalinen velvollisuus. Ja tämän totesi myös Aristoteles:
”Totuus ja oikeus ovat luonnostaan vahvempia kuin niiden vastakohdat, joten jos päätökset eivät ole sellaisia kuin pitäisi, syy tappioon on välttämättä puhujissa itsessään, mikä on moitittavaa. … Pitää kyetä vakuuttamaan kuulija vastakkaisista käsityksistä … ei sen vuoksi, että … [osaisimme] taivuttaa toisia pahaan, vaan jotta … voisimme kumota toisten vääriä argumentteja. …
Lisäksi, jos kerran pidämme häpeällisenä kykenemättömyyttä fyysiseen puolustautumiseen, olisi outoa, jos emme pitäisi kunniakkaana puolustautumista sanoin, onhan se ihmiselle paljon ominaisempaa. Jos sanotaan, että tällaisen sanan voiman väärinkäyttäjä aiheuttaa suurta vahinkoa, saman voi todeta kaikista hyvistä asioista … ja etenkin kaikkein hyödyllisimmistä … Näitä oikein käyttämällä on mahdollista saada aikaan mitä suurinta hyötyä ja väärinkäyttämällä vastaavasti vahinkoa.” (Retoriikka I 1. 1355a 22- 1355b 8, suom. P. Hohti.)
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.
Vaalit ovat jo kohta käydyt ja kohta on jälkiviisastelun aika (sitäkin allekirjoittaneelta tiedossa Aristoteleen kantapään Pasi Heikuran haastattelussa 22.4.). Mietitään silti jo ennakolta tätä politiikan kenttää käyttäen Aristoteleen (vielä kohta kahden ja puolen vusituhannen jälkeenkin relevantteja) retorisen vaikuttamisen perusperiaatteita eetosta, paatosta ja logosta. Nämä ovat siis (samassa järjestyksessä) maine ja luotettavuuden vaikutelma; arvot ja tunteet; sekä asiasisältö ja perustelut.
Käytän tässä kirjoituksessa politiikkaa ja puolueita lähinnä vain värikkäinä esimerkkeinä siitä, miten soveltaa retorisia periaatteita. Tarkastelun ja karikatyrisoinnin kohteena ovat enimmäkseen gallupjohtavat puolueet, jotta puolueellisuus olisi edes jossakin määrin kurissa. Lisäksi liikun kirjoituksessa hyvin lähellä pintaa, enkä käy esimerkiksi syvällä vaaliohjelmissa. Pidetään homma keveynä, ironisena ja hauskana.
(Syvällisempänä jatkolukemisena suosittelen joko Ylioppilaslehden Oskari Onnisen erinomaista kriittistä kirjoitusta vaaleista ja politiikasta: ”Äh!” tai minun omaa vaalien jälkianalyysiä: ”Retoristen vastakkainasettelujen ja konsensuksen aika?”)
Roomalaissenaattoreita, poliittisen eetoksen, paatoksen ja ehkä logoksenkin mestareita (A Yakovlev, 1911).
Puolueiden eetokset
Näissä vaaleissa on korostunut puolueiden luotettavuus — tai siis vaikutelma siitä eli eetos. Aristoteleen mukaan eetosta rakennetaan kolmella tekijällä: 1) luomalla kuva, että ollaan pelaamassa avoimin kortein, eli ilman omaa salaista agendaa, 2) vaikuttamalla siltä, että jaetaan samat arvot kuin kuulijat ja ollaan rehtejä ja kunniallisia, sekä 3) vaikuttamalla käytännön järkevältä, eli tiedetään miten asiat ratkaistaan kuin Ihmemies MacGyver purukumilla, sytkärillä ja kuulakärkikynällä.
Miten hyvä maine kullakin puolueella on ja miten sitä on käyty rakentamaan?
Demarit ovat ottaneet käyttöön empaattisuuskortin. Jokainen SDP:n vaalivideoista itsellään on aika kiva tunnelmapätkä. Mutta selvästi ohjeistus on ollut, että olkaa empaattisia, silleen lutuisia (jossa suhteessa Erkki Tuomioja vetää halinallemaiset hippiöverit — hyvällä tavalla). Seuraus on, että kun niitä katsoo muutaman putkeen, rupeaa vähän ällöttämään. Arvot ja kunniallisuus, niillä Demarit pelaa.
Kokoomus on puoletaan tekemässä silmänkääntötemppua. He haluavat irroittaa maineensa edellisestä hallituksesta. He tekevät korjausliikettä (valitettava mielikuva on se, että äkillinen korjausliike johtaa metsään). Käytännön järkeä pyritään myös korostamaan puheella työstä ja toiminnasta. Vaikutelma on että tietävät mitä ovat tekemässä (vaikka ehkä eivät ihan tietäisikään). Ovelaa.
Keskusta luo itselleen mainetta personal trainerina: laittavat suomea kuntoon ilmeisesti kannustamalla. Vaikutelma on, että tässä käydään käytännön järkeen ja rehtiyteen käsiksi. Siis ainakin vaikutelma. Keskustan vaalikamppanjasta en kyllä keksi mitään muuta pahaa sanottavaa, kuin että niiden vaalikappale ei sitten lakkaa soimasta päässä edes päätä takomalla pahvisauliin tunnin ajan. Eikä sekään ole paha asia, noin vaalien kannalta, että on tarttuva, suorastaan mikkoalatalomaisen ärsyttävä vaalilaulu.
Vihreät vaikuttavat siltä miltä lupaavat, vihreiltä. Ovat ympäristön asialla. Eli avoimet kortit.
Perussuomalaiset suomalaisten puolella. Se on tietenkin tuota arvojen jakamispuolta. Populistisesti. Ainakin jonkun arvoja jaetaan.
Vasemmistolla on aina ollut eetosongelma. Ongelma muodostuu siitä, että he eivät ole valmiita kompromissiin sisällön suhteen. Asioita ei yksinkertaisteta riittävästi. Ja sitten kun yksinkertaistetaan, se kuulostaa oudolta. Johtuisikohan tämä uskottavuusongelma siitä, että ovat vähän liian fiksuja politiikkaan? Mene ja tiedä.
Paatos ja baatos
Politiikka on pateettisen virhepäätelmän juhlaa — eli erilaiset ei-inhimilliset asiat (kuten vaikka talous) näyttävät saaneen inhimillisiä tunteita käyttöönsä. Lisäksi muutoinkin asiasisältö korvataan usein pelkillä arvoilla ja tunteilla. (Aiheesta lisää: Pateettista, herra presidentti.)
Hassua näissä vaaleissa on, miten samoihin arvoihin eri puolueet vetoavat. Kaikilla yllä mainituilla on arvoina mukana työ, koulutus, osaaminen, oppiminen, talous, turvallisuus ja hyvinvointi. (Työ ja koulutusretoriikan tyhjyyteen perehdyn henk. koht. blogini kirjoituksesa ”Onko työstä ja koulutuksesta jauhaminen vain tyhjää puhetta?”)
Pientä eroa syntyy kun katsotaan ketkä korostavat reilua peliä (kokoomus, PS) ja ketkä tasa-arvoa (Vihreät, Vasemmisto, SDP) — nämähän ovat saman kaltaiset arvot, mutta eivät samat arvot. Yrittäjyys arvona on oikeistolla korostuneempi, mutta kyllä siitä vasemmallakin tykätään.
Kiehtovin alue on ns. banal flagging, eli Suomen lipun heilutteleminen poliittisen pelin vuoksi. Se on vähän hassua, sillä meillä ei ole yhtään esim. venäjä- tai ruotsimielistä puoluetta, joka tähtäisi Suomen valtion lakkauttamiseen. Kaikki puolueet ajavat Suomen asiaa — ero on siinä, miten ”asia” käsitetään. Perussuomalaisille se merkitsee selvästi sulkeutumispolitiikkaa, muille jotain muuta. Banal flaggingin vastaparina on tietenkin kaikki kansainvälisyys, monikulttuurisuus ja maahanmuuttopuheet. Kyse on pitkälti arvopelistä, sillä tässä on hyvin vähän perusteluja käytössä.
Loogista?
Kun puhutaan perusteista, on jotenkin vaalit kaukana mielestä. Usein vaaleissa asioita ei perustella ollenkaan. On mm. toiveajattelua (talous lähtee kasvuun, 200 000 työpaikkaa jne.) jolle ei ole perustaa muussa kuin arvauksissa. Sitten on leikatakko vai elvyttääkkö keskustelu. Siinä logiikka on leikataan niin talous lähtee kasvuun ja vajeet korjaantuu. Ja siinä on logiikkana elvytetään niin talous lähtee kasvuun ja vajeet korjaantuu. Parhaassa tapauksessa otetaan molemmat logiikat, kuten demarit tekevät. (Joskin oikeisto vaikuttaa käyttäneen aivan omia lukujaan perusteissaan paikoin, kuten Panu Raatikainen kirjoittaa täällä.)
Toinen päättelyketju on se, että nyt on jotenkin Suomi rikki ja siksi tarttis tehdä jotain. Tämä kuulostaa ihan hyvältä, mutta kun millä tavoin se on rikki, ja mitä sen korjaaminen merkitsee? Mitä tarkoittaisi valtio, joka ei ole rikki? Täystyöllisyys? Täysyrittelijäisyys? Täysmikä? Entä missä suhteessa se on ehjä? Mitkä asiat ovat hyvin, ja miten näille hyvin oleville asiolle tapahtuu, kun korjaukseen käydään? If it ain’t broke, don’t fix it…
Näitä riittää. Ja jos niitä haluaa kaivella, terve menoa uimaan vaalimateriaalien syövereihin. Sieltä löytyy kaikenlaista. Perussuomalaisilta jopa 60 sivun edestä ihan vain vaaliohjelmaa. Mikä on ehkä paikallaan. Muut puolueet kun näyttävät reagoineen Perussuomen nousuun ottamalla askeleen kohti populismia, niin Perussuomen kansankaarti on päättänyt näyttää osaavansa kirjoittaa.
Tässä vinkkinä vielä Helsinkiläisvaalikonttien vaalimateriaalikatsauksen helmet:
Piraattinuorten ”Politiikka voi olla erilaista” — jotain aidosti erilaista. Näitä ehdotuksia ei ihan kaikilla puolueilla ole. Ehkä hyvä niin. Mutta Piraatit piristivät kovasti.
Vihreiden ”Viitenumero — Tieteen ja teknologian vihreiden vaalilehti” — Ainoa tiedepainotteinen vaalimateriaali. Hauska, terävä. Vaikka vähän tulee S. A. Kivisen tokaisu mieleen: ”tiedeuskoisia koko sakki”.
Keskustanaisten ”avain, erilainen naistenlehti” -vaalinumero — Todella kauniisti taitettu ja kohtuudella toimitettu. Mutta ennen kaikkea keskustan vaaliohjelma kerrottu lyhyesti ja ytimekkäästi – huomattavasti paremmin kuin puolueen varsinaisessa julkaisussa.
Vasemmiston vaalilehti — heti sivulla 2 tulee selväksi, miksi vasemmistoliitto on aivan erilainen puolue kuin kaikki muut. Puolue kiistää ”talouden myytit” joihin muut uskovat.
Demarinaisten ”dooris” -lehden vaalinumero — Parhaiten taitettu vaalilehti, joka tuli vastaan.
Summa summarum, eli mitä jäi käteen
Täytyy myöntää, uni on tullut hyvin monena iltana, kun olen vaalimateriaaleja lukenut. Ja lienee turha sanoa, että käykää äänestämässä — sillä tämän tekstin tänne asti lukeneet ovat kaikki kovin kovin kiinnostuneita politiikasta.
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.
Puhuin siis Puhujakoulussa käytetystä yleisön Keijo-Kaarina-analyysistä ja sen soveltamisesta erityisesti myynnin insinööreille:
Kurt-Charlotte is an imaginary person that represent your audience (i.e., the person or people you are trying to convince—your average customer). First, get some decently sized paper and nice pencil, or open the conceptual drawing tool of your choice on your tablet. Begin by drawing the (non-gender-specific) stick figure of Kurt-Charlotte in the middle of the paper. Then divide the space around Kurt Charlotte by drawing three lines radiating from her so that you have one section above her, one to her left and one to her right. Write “Ethos” to the left, “Logos” above, and “Pathos” to the right. Now we may start gauging your knowledge about your audience: what you know—and what you don’t know—of her.
Avokado sanoo sen kypsyyttä peräävälle naiselle: Ei vielä, ei vielä, ei vielä… liian myöhäistä.
Jos olisin näppärämpi kirjoittaja, latelisin tähän tekstiin siitä, miten aika oli kypsä tahdon 2013 kamppanjalle nyt eikä viime vuonna. Kirjoittaisin Räsäsestä, Soinista ja erinäisestä arkkipiispasta vuolaan kirkkopaon kipukohdissa.
Jos olisin näppärämpi kirjoittaja, latelisin tähän tekstiin siitä, miten aika oli kypsä tahdon 2013 kamppanjalle nyt eikä viime vuonna
Tässä kohtaa lukija varmasti on kiitollinen siitä, että en ole aivan näin “näppärä” kirjoittaja.
Sillä monesti sanotaan jonkun esittäneen ajatuksensa ennen aikojaan. Toisinaan sanotaan kirjoittajan myöhästyneen junasta. Asia vanheni ja jälki on kylmennyt. Toisinaan joillekin ajatuksen juoksuille ei vain ole oikeaa hetkeä — ikinä.
Francesco Salviati – Aika hetkenä (Kairos) n. 1543-5.
Antiikin Kreikassa tätä ilmiötä kutsuttiin nimellä Kairos — oikea, eli suotuisa hetki. Kairos usein esitettiin siivekkäänä nuorena miehenä, joka takaa näytti vanhukselta. Jotta pointti ei jäisi kenellekään epäselväksi, hänellä oli siivet myös nilkoissa.
Nykypäivänä kairosta voisi esittää tuo mainittu xtra-coopin kotona kypsytettävä avokado.
Antiikissa tätä ilmiötä kutsuttiin nimellä kairos — oikea, eli suotuisa hetki. Kairos usein esitettiin siivekkäänä nuorena miehenä, joka takaa näytti vanhukselta.
Nykypäivänä kairosta voisi esittää tuo mainittu xtra-coopin kotona kypsytettävä avokado.
Oikean hetken ja paikan saaminen puheelle vaikutti antiikissa — ja vaikuttaa nykyään — magialta. Jos osut juuri oikeaan saumaan, niin voit liikuttaa maailmoita. Siksi kairoksen etsintään on käytetty paljon ajatusta ja pohdintaa. Ja aikaa.
Ajoituksen osatekijät
Hetken osuminen nappiin ei riipu vain ajoituksesta. Yleisö, puhuja (tai kirjoittaja), paikka sekä kommunikoinnin tapa vaikuttavat yllättävissä määrin.
Yleisö, puhuja (tai kirjoittaja), paikka sekä kommunikoinnin tapa vaikuttavat yllättävissä määrin.
Yleisöä usein lämmitellään esimerkiksi stand-up koomikoita tai megabändejä varten. Tämän on tarkoitus saattaa yleisö sopivaan tilaan, ja — jos tämä osataan tehdä hyvin — hetki on täsmälleen oikea kun pääesiintyjä tulee lavalle. Ajoitus on siis oikea, jos se on oikea yleisölle.
Edesmenneen amerikkalaiskoomikko Lenny Brucen väitetään sanoneen, että yleisö on nero. Tällä hän tarkoitti sitä, että yleisö antaa hänelle mahdollisuuden olla hauska. Yleisö määrittää sen, mikä on sopivaa ja mikä on ajankohtaista ja ajoitukseltaan onnistunutta.
Koomikon pitää siis vain löytää yleisön hyväksyntä (retoriikan teoria kutsuu tätä decorumiksi, sopivuudeksi) ja hän on hauska. (Brittikoomikko Jimmy Carr pohtii samaa asiaa mm. tässä haastattelussa)
On turha kuvitella, ettei nämä säännöt pätisi vähemmän koomillisiin kirjoittajiin ja puhujiin. Ajoitus löytyy yleisöstä.
Ajoitus löytyy yleisöstä.
Kuitenkin osalle esiintyjistä annetaan paljon enemmän anteeksi kuin toisille. Tunnettu karismaattinen hahmo voi jorinoitaan lausua silloin kun tahtoo. Hänen oma eetoksensa luo sopivan ajan aina silloin kun sille on tarvetta. Hänellä on jo yleisön hyväksyntä annettuna — hän on ansainnut sen (joko rehellisesti tai sitten vähemmän) aiemmilla teoillaan.
Tuntemattomampi joutuu harkitsemaan ajoitustaan — takomaan kun rauta on kuumaa. Täysin tuntemattoman ihmisen blogikirjoitus voi lähteä viraaliseksi: saada vaikka miljoonia lukijoita. Tämä edellyttää yleensä sitä, että se osuu oikeaan saumaan. Näissä usein kirjoitetaan jostakin uutisen arvoisesta asiasta jotain yllättävää ennen kuin kukaan muu ehtii.
Paikan vaikutus ajoitukseen lienee selviö. Tanssiesitys teatterissa, maksavalle yleisölle voi osua kello 17-24 väliin. Mutta flash mob kannattaa ajoittaa lounasaikaan tai kun työntekijät lähtevät kotiin. Erona on paikka. Flash mob tapahtuu julkisella paikalla. Ihmiset eivät vartavasten tule sinne tanssia katsomaan.
Entä kommunikoinnin väline? Jos haluat puhumalla vaikuttaa työpaikkasi esimiehiin, on tietenkin valittava sellainen aika, että he ovat paikalla ja kuuntelevat. Voit toki lähettää sähköpostia, mutta silloin et pysty hallinoimaan, missä tilanteessa he viestin lukevat.
Sähköposti ja tulostettu memo antavatkin harhaisen vaikutelman ajattomuudesta. Sen voi lähettää milloin vain. Ja jossakin vaiheessa se tulee luettua.
Ei ole lainkaan varmaa, että se tulee luettua. Siksi kannattaa miettiä, viestiikö juuri, kun ihmiset ovat lähdössä kotiin. Vai laittaako sen kun he ovat palaamassa lounastauolta?
Lisäksi et välttämättä tarkoita enää sanomaasi siinä vaiheessa kun se luetaan. Kirjoititko jotain suutuspäissäsi. Sitä on vaikea ottaa takaisin. Olisiko ollut parempi mennä puhumaan suuttumus kasvokkain?
Sama pätee sosiaalisen median viesteihin. Missä tilassa tuli kirjoitettua? Missä tilassa se luetaan? Minkälaisiin tulkintoihin se johtaa? Ja onko se koskaan vedettävissä pois — vai jääkö se ikuisiksi ajoiksi verkkoon elämään?
On myös puhelin. Siinä vasta vempele. Yli sata vuotta, emmekä vieläkään osaa sitä käyttää kohteliaasti: ajoittaa puheluita.
On myös puhelin. Siinä vasta vempele. Yli sata vuotta, emmekä vieläkään osaa sitä käyttää kohteliaasti: ajoittaa puheluita.
Soittaja (vaikkapa isoäiti tai esimies) soittaa yleensä itselleen hyvänä hetkenä, kun jokin asia sattuu tulemaan mieleen. Mutta onko se hyvä hetki ottaa viesti vastaan? Usein ei ole. Silti koemme loukkaavana, jos puheluun ei vastata juuri sillä hetkellä.
Englantilainen näyttelijä Stephen Fry vertasi puhelimen soittoääntä ihmiseen, joka tulee toisen toimistoon — ja hakkaa pöytää niin kauan kunnes tämä lopettaa kaiken mitä on tekemässä jutellakseen hänen kanssaan.
Miten ajoittaa puhe tai kirjoitus?
Stand up -koomikot hiovat ajoitusta vuosia — ja niin myös parhaat esiintyjät muutoinkin. Mutta mukavasti pääsee vauhtiin, kun opettelee ajattelemaan yleisöä strategisesti — oivaltaen:
(1) Mieti, ketkä ovat yleisösi. Kenet sinun pitäisi vakuuttaa argumentillasi? Ketä tahdot liikuttaa puheellasi?
(2) Milloin heillä olisi paras hetki vakuuttua tai liikuttua? Haluatko heidän olevan tarkkaavaisimmillaan, vai kenties hieman humaltuneita, tai jo jonkin muun tilanteen horjuttamina?
(3) Mikä paikka olisi paras tätä ajankohtaa varten? Entä millä tavoin: sanottuna vai kirjoitettuna? Pitäisikö olla käsin kirjoitettu vai koneella? Pitäisikö puhua yksin vai ottaa joku muu mukaan?
Kuten edellä olleista strategisista kysymyksistä huomaa, ajoituksen valinta mahdollistaa paitsi hyväntahtoisen optimoinnin oman näkökulman tuomiseksi esiin, niin myös manipuloinnin yrittämisen. Siksi on hyvä tuntea, milloin ajoitusta käytetään yleisön sumuttamiseen.
Kerron likaisen salaisuuden: Argumentaatioteorian mukaan epävarmuus lisää yleisön valmiutta muuttaa mielipiteitään.
Saattaa siis olla hyvä esittää oma näkökulma sen jälkeen, kun on pidetty varsin skeptinen ja pohdiskeleva puheenvuoro — jossa esitetään kaikki se huoli, mitä tulevasta voi vain tuntea. Sitten messiaaninen puhe, jossa annetaan lupaus pelastuksesta. Toimimalla näin tai uskomalla noin asiat ovat yhtäkkiä hyvin.
Kuulostaako tutulta? En mainitse nimiä, mutta kuunnelkaa ja lukekaa tarkkaan, kun kirjoittaja tai puhuja alkaa pelottelemaan ja kaivelemaan huolia. Tuleeko sen perään pelastuksen sanomaa? Varautukaa vain, vaalit ovat tulossa…
Kuulostaako tutulta? En mainitse nimiä, mutta kuunnelkaa ja lukekaa tarkkaan, kun kirjoittaja tai puhuja alkaa pelottelemaan ja kaivelemaan huolia.
Toinen ajoitukseen liittyvä temppu on odottaa viimeiseen hetkeen. Entisen puhemiehen ja 90-luvun lamavuosien pääministerin Paavo Lipposen kerrotaan olleen mestari tässä. Kokousta jatketaan myöhään yöhön, ja päätös vaaditaan juuri, kun kaikki haluavat nukkumaan.
Joten mieti vakuuttelijaa kuunnellessasi: Jos olisin toisessa tilanteessa, uskoisinko hänen sanaansa? Mitä jos nyt olisi aikainen aamu, ja lukisin tämän sanomalehdestä? Entä jos tämä esitettäisiin palaverissa? Eli oletko vakuuttunut vain ja ainoastaan tilanteen ja ajankohdan vuoksi?
Miten harjoitella ajoitusta?
Kirjoitin klassisista retoriikan esiharjoitteista, eli progymnasmatasta muutama viikko sitten. Monet näistä harjoituksista soveltuvat ajoituksen harjaannuttamiseen.
Erityisesti kuvailu-, ylistys- ja moiteharjoituksiin voi ottaa ajankohdan mukaan: miten historiallista henkilöä olisi kuvailtu, ylistetty tai moitittu silloin, entä nyt, entä tulevaisuudessa? Mikä olisi paras hetki ylistää tai moittia jotakuta? Milloin kuvailu on soveliasta?
Ajoituksen kielikuvat ja tyylikeinot
Ajoitukseen löytyy useita retorisia ilmaisumuotoja. Näitä voikin miettiä etukäteen ennen puhetta tai kirjoittaessa. Ja käyttää mausteena, jos niille löytyy sopiva kolo.
Esimerkiksi kronografia kuvailee tiettyä ajankohtaa mahdollisimman värikkäästi. Ajan vääristäminen (hysteron proteron) esittää puolestaan jonkin sattumusten sarjan väärässä järjestyksessä — kuten vaikkapa Reinikaisen ”koira haukkui” tarinassa:
Ajankohdan korostaminen on yksi liioittelun (peristasis) muoto. Siinä painotetaan milloin jokin tapahtui ja tehdään siitä pääasia. Aikamuodon vaihtaminen on monesti tahatonta. Puhutaan vaikka menneestä, mutta preesenssissä. Näin käy toisinaan esimerkiksi hautajaispuheissa.
Prolepsis on puolestaan ennakointia. Vaikkapa jos sanoo: ”Seuraavaksi arvoisa kollegani tarttuu taloudellisiin kysymyksiin, mutta sitä ennen sanon…” on proleptinen kuvio. ”Huomenna on putkimiehet puolestaan Arkadianmäellä mieltään näyttämässä, jos näin päätätte!” on toinen.
Erityisen herkullinen kielikuva on ampliaatio. Se on sitä, että kutsutaan jotakin nimellä, joka on ajallisesti väärä: joko ei vielä annettu tai sitten jo menetetty. Moniko on kutsunut eläkkeelle jäänyttä esimiehestä hänen syntymäpäivänään ”pomoksi”? Suomea olen toisinaan kuullut ”meidän pohjoiseksi suurruhtinaskunnaksikin” kutsuttavan.
Aika avokadona, kuva Monika Betley, Wikimedia Commons
Olen kiitollinen, että luit tämän kirjoituksen — vaikka olisitkin voinut käyttää aikaasi murehtien puolin tai toisin avioliiton merkitystä, Soinia, Räsästä, Stubbia, ev. lut. kirkkoa tai vaikka työpaikkasi jatkumista. Eikö ole niin, että hyvä puhetaito on meidän kaikkien pelastus?
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Mikä ihmeen ad hominem? Mistä siinä oikein olikaan kyse? Ja miksi kaikki sitä hokee, kuin traumatisoituneet papukaijat?
Viimeisen kuukauden ajan ad hominem on ollut kuuma sana. Se pelmahti pintaan Riku Rantalan ja Matti Apusen välisessä sanasodassa, jossa molemmat puolet — mutta eritoten Apunen — käyttivät runsaasti ”henkilöön käyviä huomautuksia” eli ad hominemeja.
Ad hominem on kyseessä kun henkilöön menevä huomautus on asiaton. Toisin sanoen, kun ei ole tarkoitus puhua jampasta, puhutaan silti jampasta: hänen maineestaan, tekemisistään, luonteestaan, ulkonäöstään, puoluekannastaan jne.
Ad hominem -sana on sittemmin kummitellut poliitikkojen facebook-päivityksissä. Ja muuallakin — kahvipöydistä blogosfääriin.
On tilanteita, joissa haluat tietää henkilöstä ja hänen luotettavuudestaan yhtä ja toista. Esimerkiksi jos hän oikeudessa todistaa sinua vastaan.
Ad hominem on kyseessä kun henkilöön menevä huomautus on asiaton. Toisin sanoen, kun ei ole tarkoitus puhua jampasta, puhutaan silti jampasta: hänen maineestaan, tekemisistään, luonteestaan, ulkonäöstään, puoluekannastaan jne.
Ennenvanhaan osattiin heittää ad hominemit jopa kuolleista: Albert Edelfelt — Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista
Ad hominem on ”argumentointivirhe.” Se ei esitä todistetta näkökulman puolesta tai sitä vastaan, vaan puhuu asian vieritse — juoruilee.
Argumenttivirheet eivät ole sinällään virheitä. Retoriikka sallii kaikenlaisen kieroilun, jos yleisö sen vain hyväksyy. Mattoa saa vetää, kunhan kukaan ei siitä ota liikaa nokkiinsa.
Ja kunhan vedät omalla vastuulla.
Henkilöön meneviä huomautuksia löytyy monta sorttia.
Tyypillisin on ad hominem -loukkaus. Tämä on perätön, ilkeämielinen lausahdus, joka loukkaa vastapuolta, ja huvittaa kavereita. “Äitis oli” ja “pakko haistaa kun sieltä päin tuulee!”
Apunen teki näin kutsuessaan Rantalan ajattelua “hipsterin sumeaksi logiikaksi.” Loukkaus pyrkii nöyryyttämään. Osoittamaan keskustelukumppanin sosiaalista alemmuutta. Näyttää paikan laumassa. Ja saamaan kannatusta pois hänen edustamalta näkökulmalta.
Apunen teki näin kutsuessaan Rantalan ajattelua “hipsterin sumeaksi logiikaksi.” Loukkaus pyrkii nöyryyttämään. Osoittamaan keskustelukumppanin sosiaalista alemmuutta. Näyttää paikan laumassa.
Tästä syystä perusteeton itsekehu tulee yllättäen lähellä ad hominem -loukkausta. Siis huomatetaan (taidolla tai ei) miten hyvä tyyppi itse ollaan. Samalla annetaan ymmärtää, että ollaan niin paljon parempi kuin tuo toinen.
Esimerkiksi oman oppineisuuden korostaminen on yleensä juuri tätä. (Ja myös professorit osaavat puhua puppua. Varsinkin kirjoittaessaan asioista, jotka eivät ole heidän erityisalaansa… nimiä nyt mainitsematta.)
Sinä myös -virhe taas kiinnittää huomion puhujan aiempiin tekemisiin ja puheisiin nyt esille nousseen puheenaiheen puitteissa. “Älä sä tästä mun juomisesta ala, kun sä itse olit eilen kännissä” raikaa usein yöhön herättäen retoriikan opettajan uniltaan.
Pidemmällä aikajänteellä puhujan tai kirjoittajan epäjohdonmukaisuus epäilyttää kuulijoita ja lukijoita. Mutta se ei sinällään vielä osoita kummankaan näkökulman pätevyydestä yhtään mitään. Saattaahan olla, että henkilö on nyt hahmottanut aikaisemman näkemyksensä virheellisyyden. Ja kyky muuttaa mielipidettä on merkki luovasta ajattelusta.
Pidemmällä aikajänteellä puhujan tai kirjoittajan epäjohdonmukaisuus epäilyttää kuulijoita ja lukijoita.
Sun tilanteessa -virhe tapahtuu, kun huomio kiinnittyy toisen ihmisen asemaan tai tilanteeseen tai muuhun sellaiseen — asian sijaan. “Koska olet hipsteri, niin tottakai sä äänestät vihreitä” on tällainen virheargumentti. Rantala syyllistyi tähän versioon ad hominem -virheestä sivuuttaessaan Apusen puheet toteamalla, että tämä on Evan puheenjohtaja, jonka palkka tulee rikkailta.
Rantala syyllistyi tähän versioon ad hominem -virheestä sivuuttaessaan Apusen puheet toteamalla, että tämä on Evan puheenjohtaja, jonka palkka tulee rikkailta.
Tää tyyppi on heikäläisiä -virhe ilmestyy kuvioon, kun kaikki jonkin mielipiteen omaavat sysätään samaan nippuun. “Koska vastustat ydinvoimaa, olet vihernyyperö, ja me ei oteta vihernyyperöitä vakavasti.” “Koska haluat matalampaa verotusta, olet libertaristi, ja libertaristit ovat sekopäitä.”
(Vastakohtana on meikäläis -virhe, jossa oletat jonkun ajavan samoja asioista kuin sinä, kun hän on samaa mieltä jostain hassusta yksityiskohdasta. Tämän nojalla sitten kannatat hänen näkökulmaansa jossakin toisessa asiassa ilman, että olet yhtään miettinyt itse…)
Pääministeri ei osaa mitään -virhe on uskomus, että kaikki mitä joku tekee on väärin. Eli jälkikäteen katsotaan, mitä joku on tehnyt tai sanonut, ja oli se mitä tahansa, ollaan siitä eri mieltä.
Isäni kertoi törmänneensä Tukholmassa aikoinaan vessanseinäkirjoitukseen “Olof Palme även kissar fel!” eli silloinen (ja sittemmin traagisesti kuollut) pääministeri ei kyennyt kommentoijan mukaan edes käyttämään vessaa oikein.
“Rehellisen” Abraham Lincolnin kerrotaan aina kehuneen kiistakumppaniensa puheenlahjoja, varsinkin retoriikan taitamista ja kielikuvioiden runsautta. Tämä käänsi kuuntelijoiden huomion juuri vastustajan puheen retorisuuteen, syöden hänen sanomansa sisällön uskottavuutta tavallisen kansan korvissa.
Taitava kirjoittaja tai puhuja on pahoillaan siitä, että joutuu huomauttamaan jostain henkilöön menevästä. Ikään kuin ei haluaisi nostaa sitä esiin. Tällöin riski jäädä kiinni on pienempi, sillä yleisö on myötämielisempi.
“Kun puhuimme aiemmin, minulle jäi valitettavasti epäselväksi edustaja Takaliston käsitys aiheesta. Oli kuin hän olisi ollut silloin hieman eri linjoilla. Jos muistan oikein, minulla on myös valokuvia hänestä edustaja Hännystön kanssa… Olen pahoillani että jouduin nostamaan asian esille.”
Näppärin tapa käyttää ad hominemia on toisen kehuminen. Ilmaiset ihailevasi jotakuta jostain sellaisesta, joka ei nyt ole aivan kaikkien mielestä kuitenkaan ihan niin hyvä ominaisuus. “Rehellisen” Abraham Lincolnin kerrotaan aina kehuneen kiistakumppaniensa puheenlahjoja, varsinkin retoriikan taitamista ja kielikuvioiden runsautta. Tämä käänsi kuuntelijoiden huomion juuri vastustajan puheen retorisuuteen, syöden hänen sanomansa sisällön uskottavuutta tavallisen kansan korvissa.
“Muuten mielestäni Rehellisen Aben veroisiin retoriikkaneroihin kuuluu nykypäivänämme mm. Timo Soini.”
Erilaiset vihjailut voidaan kanssa lukea ad hominemin luokkaan. Näitä käytetään, kun annetaan ymmärtää toisen olevan jotenkin yksinkertaisempi tai osaamattomampi käyttämällä alentuvaa kieltä, puhumalla kovemmalla äänellä (kuin toinen ei kuulisi tai ei kykenisi ymmärtämämään ilman) tai esittämällä runsaasti huolestuneita kysymyksiä (“Entä mitä mieltä sä olet? Oliko tämä sulle täysin selvää?).
Nämä ovat harvemmin kovin räikeitä, mutta ihan yhtä likaisia keinoja kuin moni muukin.
Ad hominem -vihjailuihin kuuluu myös toisen argumenttien sopimaton kyseenalaistaminen. Kiinnitetään huomiota kohtuuttomassa mitassa johonkin virhepäätelmään, epäjohdonmukaisuuteen, lähteiteiden käyttöön tai yleensä kieliopin puutteisiin. Käydään ikään kuin osoittamaan toisen olevan käsityskyvyltään tai rehellisyydeltään vähintäänkin hieman alentunut.
Tällöin vaaditaan keskustelukumppanilta liiallisen tiukkoja vaatimuksia: kukaan ei ole täydellinen, ja aina jokin jää vähän puolitiehen. Jos kirjoittaja tai puhuja ei ole koko ajan hakuteillä, voi yleensä pienet kielioppilipsahdukset ja loogiset möläykset — sekä ad hominem tai pari — sivuuttaa suosiolla.
Jos kirjoittaja tai puhuja ei ole koko ajan hakuteillä, voi yleensä pienet kielioppilipsahdukset ja loogiset möläykset — sekä ad hominem tai pari — sivuuttaa suosiolla.
Välillä oikein kaipaan hyvällä huumorilla esitettyä ad hominem loukkausta, varsinkin osoitettuna itseäni vastaan. Se voi olla jopa kunnianosoitus: olet niin arvovaltainen, että täytyy vähän nykiä mattoa jalkojesi alta.
Henkilöön käyviä huomioita ei siis mielestäni pidä parjata liikaa.
Niitä tarvitaan, jotta keskustelu pysyisi terästettynä. Ja yleisö hereillä. Ne korostavat vastakkainasettelua, ja tekevät puheesta tai tekstistä henkilökohtaisempaa.
Välillä oikein kaipaan hyvällä huumorilla esitettyä ad hominem loukkausta, varsinkin osoitettuna itseäni vastaan. Se voi olla jopa kunnianosoitus: olet niin arvovaltainen, että täytyy vähän nykiä mattoa jalkojesi alta.
Usein parhaimmat ad hominemit heitetäänkin hyvänä herjana. Hauskana huomiona, jossa molemmat osapuolet ovat vitsissä mukana. “Herra puheenjohtaja, edustaja Hännystö ei tiedä mistä puhuu. Mutta toisaalta — enhän tiedä minäkään.”
Argumentaatiovirheestä, kuten ad hominemista, tulee ongelma, kun ne hukuttavat alleen asiasisällön keskustelussa.
Huomio kääntyy pois siitä, mistä ollaan oikeasti puhumassa.
Vaikka kinastelu käy jopa hauskaksi, hetken päästä kaikki ovat siihen kyllästyneitä. Varsinkin ne, joilla ei ole osaa pissaamisottelussa.
Mitä siis tehdä, jos jäät ad hominem -vyörytyksen jalkoihin?
No, voit vaikka miettiä, mikä on keskustelun tavoite. Mitä haluat saada aikaan keskustelemalla tämän öykkärin kanssa? Entä mitä hän haluaa saada aikaan?
Onko tavoitteena vain nöyryyttää toista? Voittaa väittely?
Silloin voit tietenkin antaa samalla mitalla. Silmä silmästä ja perunat pottuina — provosoitua kun provosoidaan.
Mutta tällainen voittaminen apinamaiselle rinnan takomisella ja solvaamisella, se taitaa kyllä olla luusereiden hommaa. Henkilöön menevä loukkaus voi levähtää omille silmillesi kuin lehmän läjä sähköruohonleikkurin kidoista.
Sillä vaikutat todennäköisesti pikkumaiselta, jos et osaa nousta herjan yläpuolelle. Ja yleisö saattaa kyllästyä pidemmän päälle pelkkään huuteluun ja älämölöämiseen.
On tietenkin loukkauksia, jotka ovat täysin sopimattomia. Niitä kutsutaan kunnian loukkauksiksi. Ja ne ovat poliisiasia. Varmista silloin, että sinulla on todistajia. Mutta poliisin puheille meno on äärimmäinen keino. Usein kannattaa hieman vähemmän kunniaan menevän herjaajan seurasta vain poistua sanoen, että on sitä parempaakin tekemistä.
Mutta jos on tarkoitus päästä jonkinlaiseen konsensukseen tai poliittiseen päätökseen, ota herja vastaan. Eritoten osoittaen hyvää huumorintajua. Oliko loukkaus nyt niin paha?
Jos se oli asiaton, voit vain nauraa, ja esittää Gyrano de Bergeracin tavoin itsestäsi vielä parempia ja jopa todenmukaisia loukkauksia. Jos kykenet nauramaan itsellesi, saat usein yleisön (ja mahdollisesti myös kiistakumppanisi) sympatiat puolellesi.
Jos kykenet nauramaan itsellesi, saat usein yleisön (ja mahdollisesti myös kiistakumppanisi) sympatiat puolellesi.
Ja sitten: keskity asiaan. Mistä ollaan samaa mieltä, mistä eri mieltä, ja mitä varten? Etsi vastapuolen puheenvuorosta kaikki se, mikä on edes jollakin tasolla järkeenkäypää. Sano, että tämä on hyvä pointti, koska sitä tukee se ja se, mutta siinä on se heikkous että näin tai noin.
Jätä siis sinä epäasiallisuudet omaan arvoonsa, ja vie keskustelua eteenpäin.
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava.
Yleisön hurmaaminen on puhujan vaativin tehtävä. Miten taitavat puhujat herättävät meidän luottamuksen ja saavat meidät uskomaan heidän sanaansa? Onko siis olemassa retorista taikatemppua, joka vetoaa yleisöön kuin yleisöön?
Oletko nähnyt puhujan, joka on kuin hauki joka on unohtanut olevansa kala. Oletko silloin tuntenut myötähäpeää puhujan puolesta?
Entä oletko huomannut puhujan yhtäkkiä olevankin omissa nahoissaan? Tehneen tilan omakseen?
Vaikutelma voi olla häkellyttävä, ikään kuin puhuja olisi vienyt yleisönsä mukanaan rantakaislikkoon vaanimaan saalista.
Haukia ja ahvenia akvaariossa, Gerrit Willem Dijsselhof
Kyse on luonteesta, eli eetoksesta. Eetos, laajemmin puhuen, tarkoittaa niitä mielikuvia ja tuntemuksia, joita yleisö tuntee suhteessa puhujaan.
Onko puhuja heistä luotettava ja luonteva, luontonsa mukainen? Kysymys on tärkeä. Miten muuten yleisö voisi luottaa siihen, mitä puhuja sanoo? Onko esimerkiksi hänen sanojensa merkitykset välittömästi nähtävissä tai edes arvattavissa? Vai onko hänellä mielessään hämäriä piilotarkoituksia? Kenties hänen puheensa on merkityksetöntä hölinää, itsetarkoituksellista oman navan korotusta? Tai niin kieroa, että hänen olisi ollut parempi esiintyä Lasipalatsin kierreportailla.
Miten voimme tietää, voimmeko luottaa puhujaan, tai edes siihen, että hän kiermurtelee johdonmukaisesti?
Ongelma on kaksin verroin matoja kuhiseva itse puhujalle, sillä hän haluaa yleisönsä paitsi kuuntelevan, niin myös uskovan mitä hän sanoo. Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?
Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?
Aristoteles totesi, että “luonne on lähes tärkein vaikuttamisen syy.” Kuitenkaan hän ei anna meille paljon työkaluja luonteen esittämiseen. Ymmärrettävistä syistä. Tämä on nimittäin kinkkistäkin kinkkisempi ongelma. Yleisön hurmaamisen salaisuutta retoorikot ovat etsineet kuin se olisi kullankiiltoa hehkuva viisasten kivi.
Useimpiin yleisön tuntemuksista en pysty nimittäin vaikuttamaan. En voi vaikuttaa siihen, minkälaiset kasvot minulla on, tai minkälaisia ennakkoluuloja yleisö omaa juuri tällaisiin kasvoihin liittyen. Enkä voi vaikuttaa siihen (ainakaan juuri puhuessasi), mitä yleisö on kuullut minusta ennalta.
Kolmeen asiaan voin kuitenkin vaikuttaa: maineeseeni, pukeutumiseeni ja puheeni sisältöön. Näistä tulevat imagokauppiaiden suosimat tekniikat. (1) Käyttäytymällä tietyllä tavalla luon itselleni tietynlaisen imagon. Imagon luominen käy hitaasti. Tästä syystä maineen muokkaus harvoin auttaa minua juuri puhuessani, vaan minun on täytynyt ennakoida tilanne ajoissa.
(2) Pienemmällä valmistelulla voin valita miten pukeudun, miten kampaan hiukseni, miten seison, ja minkalaisella äänellä puhun. Nämä ovat välittömiä, hetkellisesti tehokkaita keinoja. Niihin voin vaikuttaa erittäin paljonkin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta valitettavasti näiden välineiden teho hälvenee nopeasti: kaikki me tiedämme, miten vakuuttavalta taitava myyntitykki tuntuu, kunnes olemme kuunnelleet tarpeeksi kauan ja taika on haihtunut.
Entä mitä sanon? (3) Voin valita sen, miten otan luotettavuuteni huomioon puheessani. Voin argumentoida omaa eetostani paremmaksi esittelemällä aiempia tekojani tai antamalla muiden antamien todisteiden puhua puolestaan. Tämä voi tosin käydä noloksi, sillä itsekehun ominaistuoksu voi viedä yleisön huomion toisaalle.
Nämä kolme voivat olla tehokkaita, mutta riskialttiita keinoja. Onko olemassa jotain parempaa? Kyllä vain.
Jos olen oikein taitava, voin osoittaa, että olen juuri se henkilö, jota yleisön pitäisi nyt kuunnella.
Aristoteleen mukaan hyvään eetokseen kuuluvat hyveellisyys, oman edun tavoittelemattomuus (eli “hyvä tahto”) ja käytännön järki. Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.
Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.
Mutta valittettavasti näitä ei noin vain tyhjästä tuoteta. (1) Hyveellisyys on katsojan silmissä. He luottavat henkilöihin, jotka edustavat sellaista hyvää ihmistä kuin he haluaisivat itse olla. Rosmojen hyve muodostuu eri sorteista kuin poliisien tai koirankasvattajien. Tässä kohtaa hyveellisyys edellyttää, että tunnet paitsi itsesi, niin myös yleisösi.
(2) Oman edun tavoittelija vaikuttaa kaikista epäilyttävältä. Siksi tämä hyveellisyyden erityistapaus vaatiikin erityistä huomiota. Jäävätäänhän ihmisiä vähemmästäkin. Eli siksi on hyvä vaikuttaa puolueettomalta, hyväntahtoiselta, vaikkakaan kukaan ei oikeasti ole koskaan täysin puolueeton.
(3) Kolmas tekijä olisikin helppo osoittaa, jos sen on tullut hankkineeksi. Eli käytännön järkevien ratkaisujen esittäminen kulloinkin kyseiseen ongelmaan antaa paljon painoarvoa puhujalle tai kirjoittajalle. Mutta mistä on kyse?
Käytännön järki ratkaisussa on sitä, että ratkaisu vaikuttaa kuin kuka tahansa olisi sen voinut keksiä, jos vain olisi ollut vähän itseään fiksumpi ja pysähtynyt miettimään. Näin silloinkin, kun ratkaisu on mahdollisesti vaatinut huomattavia ponnistuksia. Sen on vaikutettava helpolta, selvältä ja silti hieman yllättävältä. Pelkkien kielenkärjeltä pyöräytettyjen neuvojen lateleminen ei tässä auta.
Eli ei tämäkään ihan simppeliä ole.
Käytännön järki vaatii treenaamista, suunnittelua, ja valmistelua. Ongelma on esitettävä ensin ymmärrettävässä muodossa — yleensä edellyttäen huomattavien pohjatietojen haalimista ja huolellista pohtimista ennalta. Seuraavaksi ongelmaan on tarjottava hyvä ja oivaltava ratkaisua, joka kuulostaa siltä, että se olisi kaikkein luentevin tapa käydä asian kimppuun. Tämäkin vaatii paitsi oivallusta, niin myös huolellista suunnittelua ja esittämistä.
Kyseessä onkin tavallaan taikatemppu. Taikurin tavoin puhujan on valmisteltava huomattavasti vaikuttaakseen välittömältä oivalluksineen — tehdäkseen niistä helppoja omaksua.
Vaativaa? Kyllä, mutta takuulla sen arvoista. Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.
Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.
Paitsi, jos olet se moraaliton manipuloija, joka on oppinut vaikuttamaan puolueettomalta, hyvältä tyypiltä, jolla on peukkuratkaisu pulmaan kuin pulmaan. Siis ratkaisu, joka ei leviä käsiin vasta kun olet kaukana verottajan, virkavallan ja voudin ulottumattomissa.
Tietenkään en kehoita käyttämään näitä taitoja manipulointeihin ja mainoskikkoihin.
Mutta en voi sitä estääkkään. Voin vain todeta Kom-teatterin teatteriteknikon sanoin (kun hänen avustajanaan kiinnitin vaatetangon pukuhuoneeseen): ”Samalla vaivalla olisit saanut sen myös suoraan!”
Katso vaikka ostoskanavaa. Useimpien infomainosten rakenne on (1) ”Univaikeudet / kasvisten pilkkominen / pohjelihasten muoto on ongelma, joka sinullakin varmasti on!”, (2) ”Hei, olen se ja se, tunnettu siita ja siitä…” ja viimeiseksi (3) ”Nyt olemme kehittäneet ongelmaan helpon, selkeän ratkaisun! Vain 99€…”
Infomainosten retoriikka on räikeää, mutta oikeilla jäljillä. Samat periaatteet jylläävät, mutta hienovaraisuutta ja sopivuutta, eli decorumia tarvitaan yleensä enemmän, kun puhut yleisön edessä.
Tämä on se rantavesi, johon sukelsimme puhujan matkassa. Decorum muodostaa monella tavalla retorisen eetoksen ytimen. Se että on kuin omassa elementissään on decorumia.
Se on sitä, että puhuu juuri sopivasti, näyttää juuri oikealta — sopivalta. On sopivan ironinen hipsterien parissa, lipevänluotettava poliitikkona, jörö suomalaisena. Sitä, että on sitä jotain jotakin — määrittelemättömän sopivaa. Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.
Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.
Kyseessä on, kuten arvata saattaa, kuulijoiden, katsojien tai lukijoiden tuntema tunne. Heidän tunnearvostelmansa tekstistä, sen esityksestä ja minusta puhujana tai kirjoittajana: olenko sopiva vai en?
Richard A. Lanham jopa toteaa decorumin olevan lähellä sellaisia keskeisiä ja lähes kaikkea määrittelemistä uhmaavia antropologisia käsitteitä kuin “akkulturaatio” ja “kulttuuri”. Vaikka viime kädessä kuulijat ja lukijat määrittävät oman decorumin tunteensa, ei se tapahdu tyhjiössä. Kyse on vuorovaikutuksesta ihmisten välillä, heidän “kulttuuristaan”.
Kyse on myös vuorovaikutuksesta esityksen ja yleisön välillä. Puhuja vaikuttaa yleisön valmiuteen hyväksyä asioita luontevina omilla valinnoillaan, omalla esiintymisellään, ja, no, olemalla hyveellinen, hyväntahtoinen ja käytännön järkevä.
Lanham sanoo, että yleisö yleensä tajuaa ja tunnistaa heihin kohdistetut retoriset keinot. Siksi luottamus yleisön ja puhujan välillä antaa mahdollisuuden ikään kuin ”unohtaa” tai jättää huomiotta esityksen tehosteet. Yleisö hyväksyy tällöin puhujan eetoksen ja esityksen heille sopivana.
Näin puhujat aktiivisesti muokkaavat sitä, mikä on sopivan kuuloista. Tästä muodostuu puhujan vastuu: toiminnallaan hän muokkaa myös tulevien puhujien sopivuuden mittaa.
Oletko siis eettinen puhuja vai vain vedessä kiiltelevä syötti?
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Seuraava artikkeli ”Kiitos sinulle, joka tämänkin artikkelin kirjoitit…” julkaistaan 3.9.
Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi. Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi? Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?
Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?
Vaikka ihmisen paras ystävä on suloinen löytökoira (tai vaikka kilpikonna) nimeltään Kyösti — puhujan paras ystävä on tunteellisuus:
Huumorilla saat yleisön mukaan. Korostamalla aiheen (ja myös yleisön) tärkeyden tuntua kuulijat pysyvät hereillä. Ja lopettaen sopivalla tunteellisella pauheella kuulijat nousevat valmiina toimintaan raikuvien aplodien lyödessä tahtia.
His Master’s Voice, Francis Barraud (1856-1924). Tämä erittäin tunneherkkä kuva on löytänyt tiensä myös mainokseksi.
Tämä on kaikkien puhujien unelma. Puhua niin, että yleisö ottaa jokaisen sanan vastaan kuin koiranpentu, joka kuulee omistajansa äänen. Tai kuin suklaakuorrutetun palan kultaa — sanojen sytyttäminä käyden spontaanisti tanssimaan kuin John Belushi Blues Brothersin kirkkokohtauksessa. Tunteellisuus vaikuttaisi olevan avain tähän. Taitavaa tunteen nostatusta kutsuttiinkin antiikissa nimellä pathopoeia, sanan mukaisesti, tunnerunoutta.
Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi. Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi? Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?
Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?
Puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan.
Kaikki on sallittua rakkaudessa ja retoriikassa — paitsi kuluneimmat kliseet. Aristoteles sanoi, että retoriikka on pohjimmiltaan taito, joka sinällään ei ole hyvä tai paha, vaan sitä voi käyttää molempiin. Mihin muuhun enemmistö mainoksista perustuu, kuin emotionaaliseen sumutukseen?
Aristoteles olisi varmasti seurannut mainoksia, vaalimainonnasta viilipyttyyn, kauhun ja inhon sekaisella mielenkiinnolla. Hän kehotti oppilaitaan pidättäytymään hyvässä kaiken tämän epärehellisen tunne-sun-muun-kieroilun sijaan. Kieroilu on tosin tunnettava, raa’an Arskan mielestä, sillä kierot puheet ja puhujat on fakta — ja todellinen totuuden ystävä tuntee kaikki tunnetut faktat. Sitä paitsi totuuden ystävä tietää myös, mitkä asiat ovat ”totuuden vihollisia.” Totuuden ystävä käyttää tunnesooloja niin sopivasti ja hillitysti kuin vain viileä jazz-kissa osaa — oikeissa kohdissa, oikeaan aikaan — totuuden tukena.
Oli miten oli, puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan. Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.
Käykäämme tunnevirheiden pariin ennen kuin perehdymme siihen, mikä tekee niistä “virheitä” ja pohdimme miten tunteilla tyylikkäämmin. Seuraava lista tunnevirhepäätelmistä toimii myös ostajan oppaana niille, jotka haluavat olla nautiskelijoita sen suhteen, minkälaista näädänmakuista viiniä heille kulloinkin tarjoillaan. Varoitus: teksti sisältää latinan ja kreikan kielisiä lainasanoja. Ei siis heikkohermoisille!
Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.
“Pelko” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals
Erityiset tunteisiin vetoamiset lienevät tuttuja, turvallisia. Ennemmin kuin perusteltaisiin jotain päätöstä, nostetaankin pöydälle jokin vallitseva tunnetila. Ja jos sitä ei ole, se nostatetaan. Muutamia klassikoita: argumentum ad odium on vetoamista vihaan, ad metum on vetomista pelkoon, ad superbiamylpeyteen, ad invidiamkateuteen. Jokaisen perustrollin työkaluja, siis.
Ad modum puolestaan vetoaa kohtuullisuuden tunteeseen — ruotsalaiset tuntevat tämän topoksen, eli puheenaiheen ja -tavan, nimellä ”lagom” . Ad modum on läheistä sukua virhepäätelmälle ad temperamentiam, eli uskomukseen siitä, että keskitie on ainoa oikea valinta, koska se on äärimmäisyyksien välissä (syödään vanhaa pullaa, koska se ei ole niin kylmää tahi kuumaa).
Asiaan liittymätön joviaalisuus (kreikaksi Charientismus), välihuutelu eli heklaus (netissä: trollit) ja tyhjän nauraminen ovat puolestaan tunteisiin vetoamista, jotta itse asia unohtuisi ja keskityttäisiin nauramaan sujuvalle sutjautukselle. Politiikassa se on tehokas näädän työkalu, sillä usein poliitikot vetoavat omaan maineeseensa, ja röhönauru on omiaan pudottamaan pönöttäjää pari askelmaa alas vallan tikkailla… Paitsi jos kyseessä on joku Stalin, joka passittaa naurattajan, koko matkan nauraen, Siperiaan.
Läheinen kaveri edelliselle on osuvat mutta kierot sanavalinnat ja niihin liittyvät tunnelataukset — doublespeak eli kaksoispuhe. “Työelämän joustot”, “sopeuttaminen”, “verosuunnittelu” ja “ennakoiva hyökkäys” ovat tällaisia, joissa positiivisen kuuloinen sana pyrkii hämäämään — no, ei varmaan juuri ketään viime kädessä.
Joskus paatoksesta nimittäin tulee bateettinen—tahattoman koominen. Toisinaan taitava puhuja toki tarttuu tilanteen koomisuuteen tarkoituksella ja antaa tulla täysilaidallisen näennäisen tahatontan naurattavuutta (“onko tämä mikki päällä” lienee se kaikkein kulunein…), jonka jälkeen siirtyy itse asiaan. Ja onhan itsetietoinen “tahaton” koomisuus osa hipsteriyttä, meidän ironian aikakauden “nuorisomuotia.”
Mutta usein bathoksen kohtaa kun sen isoveli pathos on eksynyt teille tiettymättömille ja puhujaa ei enää sfääreistä saa kiskomallakaan alas. Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen.
Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen
“Surumielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals
Muita erityisiä virheen muotoja ovat esim. argumentum ad misericordiam eli vetoaminen sääliin ja argumentum ad baculum, vetoaminen nuijaan eli uhkailu väkivallalla tai muilla epämiellyttävyyksillä. Tämä jälkimmäinen on kansainvälisen politiikan kielenkäytössä melkein arkipäivää: esimerkiksi Venäjä-pakotteet, uhkavaatimukset ja kauppasaarrot. Baculumin erityistapaus on argumentum ad nauseam, eli jankkaaminen kyllästymiseen saakka… se jos jokin on tuskainen tunne. (Elokuvakäsikirjoituksissa tyypillinen känniriita yleensä muodostuu toistamalla vuorotellen baculumia ja nauseamia.)
Ad misericordiam on perheen sisäisen politiikan perustyökalu, josta esimerkkiä ei varmasti tarvitsisi edes antaa: ajatellaan vain kolmetoistavuotiasta itkukohtauksen partaalla, kun pitäisi tehdä kotitöitä eikä chatata kavereiden kanssa: “Me ei olla nähty koko kesänä…”. Tai sitä 35-vuotiasta pelaamassa WOWia tai Candy Crushia: “Mä en ole koko päivään pelannut!”
Tommi Paalanen puolestaan (tuoreessa blogi-kirjoituksessa Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen) kuvailee erinomaisen hyvin ad misericordiamin käyttämistä trollaukseen ja keskustelukumppanien nujertamiseen feminismi-, miesasia-, ja sukupuoliblogeissa sekä -keskustelupalstoilla:
”Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu ”etuoikeutettujen” ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.”
Toisaalta koomikko Groucho Marxin ad misericordiam Chicolinin oikeudenkäynnissä elokuvassa Duck Soup on legendaarinen (Chico-veljen heittäessä väliin aivan parasta asiaankuulumatonta jovialiteettia):
Kolme tunnevirhettä on ylitse muiden — vaarallisuudessaan:
Toiveajattelu, joka hieman yllättäen on myös virhepäätelmien aatelia (“I have a dream…” on loistava puheen avaus, ei perusteltu argumentti), on myös vetoamista tunteisiin, niihin tulevaisuuteen liittyviin haaveisiin ja pelkokuviin. On yleistä ja harmitonta toiveajatella vaikka: Kun voitan lotossa… Kun saan ylennyksen… Kun saan apurahan…
Sen sijaan toiveajattelu yltiöpopulistisessa politiikassa, likaisessa bisneksessä sekä kaikenmaailman helppoheikkien suissa käy toisinaan vaaralliseksi: “äänestätte meitä / ostatte meidän osakkeita / otatte pillerin ja kaikki ongelmasi häviävät kuin Kaizer Soze. Puufh… ja ne ovat menneet.” Ja kaikki ilman perusteita sille, että ensimmäinen liittyisi jälkimmäiseen, tai olisi edes unelmantäyteisen puheen seasta uutettavissa. Vain hypeä hypen perään, jota seuraa ihmettely, kun asunto on mennyt, vatsavaivat eivät parantuneet ja olet matkalla vankilaan aivan uuden ja ennenkuulumattomaan rikokseen syyllistyneenä.
Pateettinen virhepäätelmä ei ole rikos, mutta sen ehkä toisinaan pitäisi olla. Kun liitämme inhimillisiä tunteita esimerkiksi satuolentoihin, tietokoneisiin, lemmikkeihin, kansakuntiin tai yrityksiin, ”syyllistymme” pateettiseen virhepäätelmään. Sinällään inhimillistä inhimillistää, mutta metsässä ollaan kun johdamme näistä kuvitelluista tuntemuksista lopputulemia.
Ajatellaan vaikkapa niin outoa ajatusta, että meidän yrityksellä on uskonnollis-moraalinen vakaumus eli siis tuntemus liittyen uskonnollisiin ja moraalisiin asioihin. Siksi yrityksemme ei vaikka voi hyväksyä raskauden ehkäisyä. Kyse on firman uskonnollisten tuntemusten loukkaamisesta! (Tätä on vaikea kuvitella todeksi, mutta niin juuri on yhdysvalloissa käynyt: http://nyti.ms/1z2wsTK).
Pateettinen virhepäätelmä ei siis ole vaaraton, vaikka se kuinka siltä kuulostaakin. Kyseessä erityistapaus antropomorfismista, eli ihmisen erityispiirteiden liittämisestä muihin kuin ihmisiin. Hiljattain Sir Anthony Kenny puhui antropomorfismien vaaroistoa Georg Henrik von Wrightin kunnialuennolla.
Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa.
Virhepäätelmien kuningatar onargumentum ad sentimens superior — vedotaan siihen, että tunteet (ja varsinkin ne loukkaantuneet tunteet) ovat tärkeämmät kuin mikään muu, kuten järki, kohtuus, turvallisuus, oikeudenmukaisuus jne, jne, jne. Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa. Jotenkin nämä tietynlaiset tuntemukset maagisesti ratkaisevat kaikki ihmiselämään ja yhteiskuntaan liittyvät murheet.
Viehättävä ajatus, eikä mikään ihme, että se on niin vetoava. Kuka haluaa olla kylmän kiskoinen välittämisen, rakkauden ja positiivisuuden vastustaja? Juuri välittämisen puutteesta syytetään (asiattomasti) usein niitä poliitikkoja, jotka kyseenalaistavat ajatuksen ns. Suuresta yhteiskunnasta…
“Ylimielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals
Ellei jollakulla ole tiukkaa tutkimusta tarjota siitä, että todellakin positiivinen ajattelu ratkaisee nämä ja nämä ongelmat, kyseessä on vain toiveajattelu. Kylmäkiskoisia ihmisiä tarvitaan osoittamaan, että tutkimusta sekä sosiaalityötä tarvitaan näiden ongelmien ratkomiseksi. Eli myös vihreää, riihikuivaa, kevyesti paahdettua rahaa pelkän positiivisuus-välittämislätinän lisäksi.
Jos on niin, että haluatte laittaa klassisen nimen käydylle keskustelulle (jonka sisältöön en käy tässä tarttumaan), niin juuri tästä sentimens superior virhepäätelmästä, presidentti Niinistö, teitä on syytetty kun aloititte kampanjan Ihan tavallisia asioita.
Mutta jos kerran tunteilu on sopimatonta, niin miksi sitten sanoin alussa sen olevan välttämätöntä? Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä. Käykäämme siis pienelle kiertokäynnille retoriikan teoriaan ennen kuin katsomme miten käyttää tunteita puheessa tyylikkäämmällä tavalla.
Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä.
Aristoteles tunnisti logoksen rinnalle ethoksen ja pathoksen vaikuttamisen keskeisinä välineinä. Logos tarkoittaa tässä yhteydessä argumenttia, eli sitä asia ydintä mistä puhutaan: perusteita ja väitteitä. Ethos ja pathos ovat puolestaan puheen psykologisia vaikuttimia ja ne juuri liittyvät tunteisiin. Ethos tarkoittaa luontevuutta, sitä onko puhuja kuin kotona omassa ympäristössään. Se koskee niitä tunteita, jotka puhujan olemus ja maine nostattavat hänen kuulijoissaan.
Pathos on puolestaan ne tunnetilat, jotka liittyvät itse esitykseen ja ennen kaikkea sen yleisöön. Ne tunteen, joita puhuja tuntee ja pyrkii nostatattamaan yleisössään puheensa avulla, ovat osa pathosta. Pathos on puheen hymiö: ohje sille, miten puheen sisältö tulisi ottaa vastaan.
Cicero painottaa kirjassaan Puhujasta, että puhuja näyttää oman tunnetilansa ja tämä on se mitä hän välittää kuulijoilleen. On suuttunut ja yrittää suututtaa; on rauhallinen ja yrittää rauhoittaa; on iloinen ja yrittää ilahduttaa. Tunnetilan voi toki esittää, mutta se on paljon vaativampaa kuin sen aidosti tunteminen. Hyvät näyttelijätkin hakevat omasta kokemusmaailmastaan aidon tunteen esityksensä tueksi.
Ilman näitä psykologisia vaikuttimia (ethosta ja pathosta) itse argumentin sisältö ei välity kuulijoille. Aristoteles ja Cicero eivät ole tässä yksin, vaan nykypsykologian ja neurotieteen mukaan tunteet liittyvät läheisesti asioiden omaksumiseen ja uuden oppimiseen. Jos asia esitetään niin, että se ei heräytä viisaria, ei sitä yksinkertaisesti tahdo ihmismieli seurata (tästä oli aiemmin puhetta).
Toisaalta ilman argumenttia niin ethos kuin pathoskin voivat vain pullistella vaikka kuinka vailla mitään sisältöä ja tarkoitusta, useimmiten herättäen yleisön komiikan tajun. (Tästä tosin on poikkeuksiakin, kuten bushismit. Niissä ei ole päätä eikä häntää, jos ei niin loogisesti kuin kieliopillisestikaan. Mutta silti ne jollain tasolla vetosivat valtavaan osaan amerikkalaista yhteiskuntaa, sillä bushismit tuntuvat tunnetasolla järkeviltä.)
Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen
Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen. Ihminen ei opi ilman motivoivia tunteita. Ihminen ei tee mitään ilman motivoivia tunteita. Pelkkä asiasisältö ei muuta mitään. Vasta kun ihminen tuntee olonsa joko uhatuksi, halutuksi, toivotuksi, loukatuksi, tärkeäksi tai vaikka ymmärretyksi alkaa hän tekemään jotain asian hyväksi.
Kuten Aristoteles sanoi, pohjimmiltaan tunteet liittyvät mielikuviin ja vaikutelmiin, jotka puolestaan nojaavat siihen, mitä uskomme ja tiedämme. Tunteet liittyvät siihen, miten kuvittelemme asioiden olevan: miten toivomme niiden kääntyvän, ja mitä pelkäämme tulevan. Ne liittyvät vaikutelmiin todellisista ja oletetuista loukkauksista. Toisaalta ne liittyvät mielikuviin todellisesta ja oletetusta yhteenkuuluvuudesta — siitä tuesta mitä olemme saaneet tai luulleet saaneemme. Tai josta luulemme jääneemme paitsi.
Taitava puhuja muokkaa tunteita tarttumalla mielikuviin ja vaikutelmiin, luoden uusia sekä muunnellen vanhoja. Toisaalta, näiden puhujan luomien ja muokkaamien vaikutelmien lisäksi yleisön mielessä olevat valmiit vaikutelmat osin määräävät sen, miten puhujan tunnelataus tulkitaan. Nämä uudet ja vanhat mielikuvat, herra presidentti, lopulta määrittävät onko puhuja tai kirjoittaja yleisöstään tunteellisen koskettava vai bateettisen naurettava.
Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian… Annan tässä silti pari karkeaa, mutta hyödyllistä vinkkiä, unohtamatta niihin liittyviä riskejä.
Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian…
1. Muista asiasisältö. Tunteet tulevat sen tueksi. Ilman kunnolla perusteltua argumenttia yleensä puhuja jättää kuulijoille vain kuumaa ilmaa ja puhkumista vailla palloa johon sen laittaisi. Ilman argumenttia tunteellisuus on vain virhepäätelmää virhepäätelmän perään. Mutta pelkkä logos ilman tunnetta ei anna tarttumapintaa kuulijoille.
2. Tunteet, jotka ovat varmoja tehokeinoja, ovat suuttuneisuus ja huvittuneisuus. Suuttunut yleisö on valmis välittömiin toimiin. Parhaiten tähän pääsee, kun antaa yleisön ymmärtää, että heitä on halveksittu ja vähätelty. Tai heille tärkeitä asioita on halveksittu ja vähätelty. Dissaus herättää mehukkaan vihaisuuden ja kostonhimon. Ongelmallista suuttumuksessa on, että se tuppaa laantumaan pidemmän päälle. Lisäksi sitä on hankala hallita, ja se voi muuttua silkaksi vihan lietsonnaksi. Joten varaudu siihen, että vastapuoli saattaa syyttää sinua ad odium -virheestä: vihapuheista.
Huvittuneisuus herättää vähemmän närää, mutta jos homma menee pelkäksi hauskuutteluksi, asia unohtuu — vähintään yleisön mielessä seuraavana päivänä, kun he yrittävät vain toistaa näppärää sutjautusta työkavereilleen. He keskittyvät nauttimaan ja nauramaan. Tästä syystä parodia ja ironia eivät ole tehokkaimpia välineitä massojen hallinnassa. Tosin massojen miellyttämiseen niistä on.
Toimi siis vaikka näin: Kokoa yleisösi yhteen aloittamalla hauskasti, mutta siirry asiaan pian sen jälkeen, viljellen muutamia tarkkaan valittuja nokkeluuksia matkan varrella vakavoituen loppua kohden.
3. Patriotismi, isänmaallisuus on toinen tehokas tapa saada kiinni tunteista. Tosin perinteinen isänmaallisuus on hieman huonossa huudossa ja siksi jossakin määrin saattaa mätkähtää puhujan omille kasvoille. Mutta usein tehokkaampi locus communis, elimeikäläisyys ja heimolaisuus on samaa juurta. Meidän firma. Me hevosharrastajat. Me autokauppiaat. Me telakan steppaavat levyhitsarit.
Vetoamalla yhteenkuuluvuuteen saadaan usein toivottu tunnetehostus. Tähän meikäläisyyteen perustuu myös ethokseen liittyvä sympaattisuus puhujaa kohtaan, ja siksi puhuja usein yrittää tavalla tai toisella olla edes vähän samanlainen kuin kuulijansa. Varaudu syytöksiin populismista.
4. Voit vedota esimerkillisiin ihmiseen, johonkuhun jonka kaltaisia yleisö haluaa olla. Tavallaan edellinen meikäläisyyden tuntemus tiivistetään oman heimon johtajaan tai symboliin. Timo Soini teki hiljattain näin, verratessaan itseään Muumipeikkoon. Vertaus on tehokas tapa nostaa esille (tässä tapauksessa kuvitteellinen) henkilö johon yleisöllä on vahva tunneside. Soinin vertaus on herättänyt, ymmärrettävistä syistä, närää.
On olemassa myös sopiva klassinen retorinen kuvio esimerkillisen ihmisen nostamiseen esiin: sivuhuomautus eli apostroofi. Puhutellaan jotakuta kesken puheen ja käytetään tätä henkilöä tunteen kanavoimiseen. Kyseessä voi olla yleisön jäsen (Rouva ministeri, näytä meille esimerkkiä…) tai joku joka ei ole paikalla (Mannerheim, meidän on oltava kuten sinä…), tai jopa jonkin elottoman personifikaatio (Yliopiston seinät, olette nähneet paljon, mutta annammeko teidän myös nähdä tämän tapahtuvan…). (Apostroofia voi toki käyttää muuhunkin, kuten jonkun halveksutun puhutteluun: tätäkö sinä halusit, Adolf!). Varaudu kuitenkin myös syytökseen valheelliseen auktoriteettiin vetoamisesta.
5. Apostroofin lisäksi tunteita voi tuoda esiin kertomalla tarinoita: nappaamalla vaikka yleisö mukaan mielenkiintoiseen tarinaan löytökoirasta, jolta puuttui toinen takajalka ja pala korvaa. Mutta tämä serapi oli aina niin iloinen kuullessaan tutun äänen. Luottamus, se näkyi sen ruskeista silmistä harmaalaikukkaan pitkän turkin alta. Enempää ei varmaan tarvitse sanoa, kuin että Hollywoodissa lähes kaikki sarjat saavat jatkoa, joiden pilottijaksossa on koira… Mutta jos tarinasi karkaa lapasista, varaudu syytökseen asian vierestä puhumisesta.
6. Kun kyseessä on vakavat, voimalliset tunteet, tunnepitoisuutta lisätään tyypillisesti vähän kerrallaan. Puhutaan jopa tunteiden tukahduttamisen tärkeydestä — siinä mielessä, että puhujan on hyvä näyttää pyrkivänsä ennemmin pitämään tunteitaan kurissa kuin päästävänsä ne valloilleen. Näin yleisö ottaa sympaattisemmin tunteet vastaan. Voit tosin saada syytöksen muiden tunteiden manipuloinnista, jos jäät kiinni epäaitojen tunteiden tukahduttamisesta
7. Tunteet halutaan jakaa yleisön kanssa, ja puhujan on näytettävä esimerkkiä tunteen tuntemisessa. Sitä ei voi vain sanoa, vaan se pitää näyttää. Siksi puhujan ei yleensä kannata piiloutua pöntön, papereiden tai powerpoint-esityksen taakse: yleisö lukee tunteesi asennostasi, äänestäsi ja kasvoiltasi — anna heille siihen mahdollisuus.
Mutta rajansa kaikella. Muistetaan bathos, joka tulee kylään, kun krokotiilin kyyneleet valuvat, miehusta revitään ja tuhkaa ripotellaan hiuksiin. Usein suositellaankin aloittamaan mahdollisimman neutraalisti ja rauhallisesti, puhuen suoraan ja yksinkertaisesti. Selkeästi. Lyhyin lausein.
Kuunnelkaa vaikka Timo Soinia, joka on tunnepitoisten puheiden sulkahatuton suomenmestari. Soinin yksinkertainen, kansanmakuinen, ja siis itse asiassa erittäin sofistikoitunut, tarkkaan harkittu ja koulittu retoriikka ei jätä ketään kylmäksi — oli sitten hänen puolellaan tai ei. Sama pätee presidentti Niinistöön, joka myös hallitsee tunnepitoisen puheen. Oli se mieleesi sitten bateettista tai pateettista — Niinistöltä ei yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat selkeät lauseet ja ilmaisut hetkessä lopu.
Tai jos Soini ja Niinistö eivät ole makuun, niin kuunnelkaa Pharrell Williamsia tässä kappaleessa:
Yksinkertaista mutta vakuuttavaa.
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
PUHUJAKOULU 