(Kansikuva: Gustave Courbet ”Mies, jonka pelko on ajanut hulluuteen”, 1843-44.)
Asiat voivat olla pielessä. Maailma haisee, ja talouden köyhänkattilassa keitellään vanhoja Holkerin Harrilta perittyjä silakoita.
Mutta synkeät ajat eivät oikeuta huonoa ajattelua.
Päätöksen perusteena kriisiin vetoaminen ei yleensä aivan riitä. Jos ministeri sanoo, että muuta vaihtoehtoa ei ole, kun ei meillä ole rahaa — eikö hänen pitäisi silloin vielä osoittaa, että toimenpiteellä on oikeasti ne seuraukset, jotka hän väittää? Ja myös, että niiden tekemättä jättämisellä on ne vaaralliset seuraukset, joita hän väittää?
Esimerkiksi säästää voi nimittäin viisaasti tai tyhmästi. Tyhmällä säästämisellä on ironisia seurauksia. Seuraa hypoteettinen lista:
Vaikkapa sote-palveluiden ulkoistaminen voi johtaa pitkiin ja kalliisiin kilpailuttamisprosesseihin, joiden seurauksena saatu työpanos pahimmassa tapauksessa on vielä laadultaan heikkoa ja kalliimpaa kuin julkinen palvelu olisi ollut.
Leikkaukset varhaiskasvatukseen ja muutokset perhepolitiikassa saattavat heikentää naisten tasa-arvoa ja pidemmän päälle lisätä myös huono-osaisuuden periytymistä — tehden meistä epäoikeudenmukaisia kansakuntana.
Yliopistoleikkaukset puolestaan voivat johtaa organisaatiouudistuksiin, joiden seurauksena sekä opetus että tutkimus laskee laadultaan vuosikymmeniksi. Johtaen lopulta huonompaan osaamiseen ja innovointiin kahden vuosikymmenen päästä, kun kömpelömmän koulun käyneet tutkijat yrittävät homo habiliksen elkein keksiä työkaluja uudelleen.
Mistä kriisitietoisuudessa on siis kyse?
Tunteita ovat ne, joiden johdosta muuttuneina ihmiset päätyvät erilaisiin ratkaisuihin ja joihin liittyy tuska ja nautinto, esimerkiksi suuttumus, sääli, pelko ja muut vastaavat sekä niiden vastakohdat. (Aristoteles, Retoriikka II : 1 ; 1378a : 20 suom. P. Hohti).
Aristoteles totesi puhetaitoa koskevassa tutkielmassaan tunteiden olevan keskeinen vaikuttumisen syy. Yksi vaikuttavimmista tunteista hänen mukaansa oli pelko. Hänellä oli poikkeuksellisen hyvä silmä psykologian suhteen, kun hän totesi:
Pelko on eräänlainen tuska tai rauhattomuus, joka johtuu uhkaavan tuhoa tai tuskaa tuottavan pahan mielikuvasta. Emmehän näet pelkää kaikkea pahaa, esimerkiksi sitä, että muuttuisimme epäoikeudenmukaisiksi tai hidasälyisiksi, vaan sellaista, joka saattaa aiheuttaa suurta tuskaa tai tuhoa, ja näitäkin vain, jos ne eivät ole kaukaisia, vaan näyttävät olevan lähellä uhkaamassa; kaukaisia asioita ei juurikaan pelätä. — op.cit. (II : 5 ; 1382a : 22).
Pelossa kyse on siis ”uhkaavan tuhoa tai tuskaa tuottavan pahan mielikuvasta”, ei itse asiasta — pelon kohteesta — vaan mielikuvasta. Mielikuva synnyttää pelon. Mutta Aristoteles tarkentaa: mikä tahansa mielikuva ei riitä. Pelon synnyttävän mielikuvan pitää tyypillisesti ilmaista lähes välitöntä uhkaa, jotta se synnyttäisi pelon: ”kaukaisia asioita ei juurikaan pelätä.” Pelkoa viljelevän retoorikon pitää siis saada kuulijansa kriisitietoisiksi. Kuulijoiden ei pidä vain huolestua, vaan heidän on pelättävä välitöntä tuhoa.
Sanomattakin on selvää, että parhaimmillaan yhteiseksi koettu, välitön täydellisen tuhon ja suuren tuskan uhka yhdistää kokonaisia kansakuntia poikkeuksellisiin ponnistuksiin. Näin ollen taitava puhuja osaa maalata uskottavasti piruja seinille sekä löytää merrastaan muutakin kuin vain karvaisia rapuja.
Taitava puhuja tietää tarvittaessa, miten viljellään pelkoa.
Taiten tällaiseen retoriikkaan onkin tarttunut erittäin lahjakas pääministerimme Juha Sipilä:
Suomen valtio on velkaantunut melkein miljoona euroa tunnissa seitsemän vuotta – yötä päivää – pyhää arkea.
Näin emme voi jatkaa. Rahat loppuvat.
Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon tosiasioita.
Pääministeri hallitsee pathopoeian, tunteiden nostatuksen. En pysty lukemaan näitä lauseita ilman, että pala nousee kurkkuun ja vatsan pohjaa vääntää. Ja minä sentään olen puhumisen ammattilainen. Siksi mielestäni tämä jo poliittisen kahden kvartaalin takainen puhe on viimeaikasen suomalaisen kriisipuheen huipentuma. (Laajempi, joskin hieman kiireellä kirjoitettu, arvioni puheesta löytyy toisesta blogistani: ”Analyyttisiä huomioita pääministeri Sipilän puheesta”.)
Pelon anatomia toimii. Ensinnäkin pääministeri on konkreettinen: hän sanoo näennäisen tarkan luvun josta syntyy mielikuva tikittävästä velkakellosta. Hän sanoo vielä kuinka kauan näin on jatkunut. Seitsemän pitkää vuotta.
Lause ”rahat loppuvat” on myös konkreettinen ja vetoaa ihmisten omiin kokemuksiin. Kuka ei olisi kokenut rahojen loppumista — jos ei muulloin, niin ainakin opiskeluaikoina, kun on tullut tuhlattua paitsi kuukauden opintotuki niin myös vanhempien antamat bilerahat. Toisille rahojen loppumisen tarkkailu on päivittäistä. Se ilmaisee aitoa pelkoa.
Pääministeri muistuttaa vielä, että kyse on välittömästä uhasta sanoessaan, että ”Nyt on korkea aika miettiä missä mennään. Emme pääse pakoon…”
Silkkaan pelkoon vetoaminen ja uhkakuvien maalailu ilman perusteita sille, miten ensinnäkin ehdotus on vastaus tuleviin uhkiin ja toiseksi miten nämä uhkat aidosti ovat ennakoitavissa sekä nähtävissä toteutuviksi, jos ehdotukseen ei tartuta, on ns. pelkoon vetoava johtopäätös eli argumentum ad metum. Tällöin uhkakuva ja ehdotettu ratkaisu eivät liity yhteen — ainakaan argumentin tasolla. Pelko ei ole silloin ”riittävä syy” hyväksyä tarjottu johtopäätös. Toisin sanoen, jotta kyseessä ei olisi virhepäätelmä, täytyy uhkakuvan ja ratkaisun väliselle yhteydellä olla tarjolla edes implisiittiset perusteet. (Lisää tunteisiin vetoamisesta virhepäätelmissä kirjoituksestani ”Pateettista, herra presidentti”.)
Sinällään virhepäätelmän käyttäminen ei ole virhe. Ensinnäkään hyvässä puheessa kaiken ei tarvitse, eikä pidäkään seurata kuin logiikan luennolla, jossa professori ja oppilaat kasvavat jäkälää, mutta jokainen päätelmä pitää kutinsa. Toiseksi muodollinen virhe ei tarkoita sitä, että johtopäätös olisi epätosi — sitä vain ei ole vielä osoitettu todeksi. Siksi vastustan argumenttinatseilua, jossa huudetaan vaikkapa pääministerin olevan väärässä, koska hän on tehnyt muutaman päättelyerheen. Ei. Toisen älyllinen mutkien oikaisu ei oikeuta huonoa ajattelua myöskään kriitikoilta.
(Mainittakoon kuriositeetin vuoksi, että jos argumentin esittäjä heittää vielä pari kyynelehtivää juttua ja toteaa, että ei kukaan tällaisia päätöksiä haluaisi tehdä — hän tulee käyttäneeksi vastentahtoisen johtopäätöksen -tehokeinoa. Kyseessä on usein vilpittömästä omasta tunteesta lähtevä parkaisu, jonka seurauksena säälin tunnossa unohdamme kyseenalaistaa esitetyn päätöksen perusteet. Siihen oikeana vastauksena, ikävä kyllä, on sanoa: jos päätöksen tekeminen tuntuu noin pahalta, tee joko toinen päätös tai luovuta päätösvalta jollekulle muulle, joka pystyy sen tekemään ilman kyynelehtimisiä.)
Jokainen voi itse lukea vaikkapa pääministeri Sipilän viime syksyisen puheen ja päätellä, missä määrin hän onnistui perustelemaan pelkoon vetoamisen a) ehdotuksensa sopivuudella vastauksena uhkaan ja b) kuinka hyvin hän perusteli uhkakuvien realistisuuden, jos hänen ehdotukseensa ei tartuta.
Muistutan kaikille puhujille, että kriisitietoisuudella on myös psykologinen hintansa. Markus Neuvonen kirjoittaa kirjassaan Päätä viisaasti (Talentum 2014), miten tutkimukset osoittavat koetun niukkuuden tunteen johtavan ihmisten typertymiseen ja heidän päätöskyvykkyytensä laadun laskuun:
Kun uhkaava rahapula iskee, meidän on vaikeaa ajatella mitään muuta kuin sitä. Tarkemmin sanoen, meidän on vaikea ajatella ylipäänsä, koska puutteen aiheuttama stressireaktio vie meiltä siihen kyvyn… Tutkimuksien mukaan niukkuus vaikuttaa meihin siten, että … uhkareaktion iskiessä ihminen menettää … älykkyysosamäärästään välittömästi keskimäärin 13 pistettä — riittävästi tekemään tavallisesta, aikuisesta keskivertoihmisestä noin kahdeksanvuotiaan lapsen veroisen ongelmanratkaisukyvyiltään. Samoin käy toiminnanohjauksellemme… Yksinkertaisista valinnoista tulee hetkessä raskaita. (s.153).
Tämä kaikki tarkoittaa sitä, että aina kun joku sanoo, että ei me muuta voida, meillä on velkaa ja kestävyysvajetta, niin silloin kuuluu juoda vähän sillivettä ja kysyä: niin, mutta miten tämä päätös sitten auttaisi asiaan? Jos se ei auta, niin älä turhaan huuda kriisiä.
Argumentum ad metumilla on käyttöpaikkansa: Kriisitietoisuudella varustettuina ihmisistä tulee aikaansaavempia, päättäväisempiä sekä ehkä hieman helpommin ohjattaviakin. He eivät etsi vaihtoehtoja. Asioita ei tällöin tarvitse vatuloida — ne vain tehdään.
Mutta valitettavasti ihmisistä tulee myös epäinnovatiivisia ja tyhmiä, impulsiivisia. He tarttuvat useimmiten siihen kaikkein helpoimmin saatavilla olevaan korteen ja itsepintaisesti roikkuvat siinä, vaikka meripelastajat yrittäisivät heille tarjota kestävää hamppuköyttä ja tietä pois kurimuksen syövereistä.
Siksi jopa perusteltua kriisitietoisuutta (ja varsinkin perustelematonta argumentum ad metumia) pitää osata käytää harkiten ja vain oikeissa paikoissa.
Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.
Oletko kiinnostunut Puhujakoulusta? Ensi vuoden kurssille voi jo ilmoittautua: Lisätietoja info@kriittinenkorkeakoulu.fi tai kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/
Aristoteleen kirja puhetaidosta Retoriikka alkaa huomiolla, että vakuuttaminen on taito. Ja taitona se on väline. Välineenä se käy niin hyvään kuin pahaan. Eli kuten veitsen terävyydellä tai tylsyydellä ei ole vaikutusta siihen leikataanko sillä hedelmää vai kaulavaltimoa.
Puhuja on siis taitonsa suhteen joko osaava tai osaamaton, lahjakas tai lahjaton. Mutta kumpikaan ei tee hänestä itsessään vielä hyveellistä tai paheellista — vain kauno- tai rujopuheisen. Mutta mikä tekee puhujasta hyvän? Ja mikä puolestaan pahan? Suuri Cicero, roomalainen kirjailija, puheentaitaja ja senaattori, laittoi kirjassaan Puhujasta Lucius Crassuksen suuhun seuraavat sanat:
”Mikä on yhtä kuninkaallista, jaloa tai anteliasta kuin auttaa apua tarvitsevia, rohkaista lannistettuja, pelastaa ihmishenkiä tai pysyttää kansalaiset omassa maassa [maastakarkoituksen uhatessa]? … Olemme merkittävästi eläinten yläpuolella juuri siksi, että keskustelemme keskenämme ja pystymme ilmaisemaan ajatuksiamme puhumalla.” (Puhujasta I §32, suom. A. Vuola.)
Käyn seuraavaksi miettimään, mikä vie puhujan ylevämmäksi, hyveellisemmäksi, ja mikä puolestaan alentaa häntä.
Hyveellinen puhuja pidättäytyy totuudessa — tai edes siinä minkä uskoo todeksi. Paitsi jos totuus on yleisölle mahdollisesti vaarallinen. Silloin hänen lähtökohtansa ovat jotkin muut. Paheellinen puhuja ei totuudesta välitä, paitsi silloin kun sillä on mahdollista satuttaa toisia.
Hyveellinen puhuja ottaa lähtökohdakseen yleisön hyvän ja pyrkii ohjaamaan yleisöä pois vaaroista. Aina tämä ei onnistu. Paheellinen ottaa lähtökohdakseen oman ja omiensa hyvän ja pyrkii välttämään henkilökohtaisia karikoita.
Hyveellinen puhuja puhuu niiden puolesta, jotka eivät itse pysty itseään puolustamaan. Paheellinen vain omastaan.
Hyveellinen puhuja puhuu tärkeiksi katsomistaan asioista vaikka puhuminen olisi hänelle henkilökohtaisesti vaarallista — maailman tunnetuin ”whistle blower”, eli hallinnollisten vääryyksien paljastaja Edward Snowden on hyveellinen puhuja. Paheellinen puhuja puhuu vain silloin kun se on turvallista (ja usein heristää nyrkkiä ison korston takaa).
Hyveellinen puhuja puhuu sellaista kieltä, että yleisö ymmärtää häntä. Hyveellinen puhuja on läpinäkyvä. Paheellinen puhuja piilottelee tarkoituksiaan ja hämää kummallisella kielellä. Mutta hyveellinen puhuja ei käytä selkokieltäkään sumutukseen. Paheellinen voi pyrkiä kuulostamaan kansan mieheltä — olematta sitä.
Clint ”Blondie” ”Man with No Name” ”Hyvän Arkkityyppi” Eastwood
Hyveellinen puhuja karsastaa virhepäätelmiä — paitsi silloin kun tärkeää asiaa on mahdoton esittää yksinkertaisesti ja selkeästi ilman niitä. Paheellinen puhuja ei välitä, vaan viljelee virheitä minkä kerkeää.
Hyveellinen puhuja on luotettava — paheellinen vain vaikuttaa luotettavalta. Hyveellisellä puhujalla on arvot kohdallaan, hän ei tule oman agendan kanssa paikalle (tai jos tulee, on rehellinen ja avoin tavoitteistaan). Hyveellinen puhuja ei nojaa arvovaltaansa runnoakseen päätöksiä läpi. Paheellinen käyttää kaikki keinot ja välineet agendansa ajamiseen.
Yhteenvetona sanottakoon, että puhujan hyveellisyys on tilanteesta kiinni. Kyseessä on kompassi, joka osoittaa todelliseen pohjoiseen. Hyveellinen osaa sitä soveltaa. Sen sijaan paheellinen ottaa ihan oman suunnan kompasseja käyttämättä.
Retoriikan osaaminen on hyveellisen puhujan moraalinen velvollisuus.
Vaikka Aristoteles totesikin retoriikan olevan moraalista vapaa, niin retoriikkaa taitamaton, kokematon puhuja sortuu usein paheisiin saadakseen asiansa läpi. Tästä syystä retoriikan osaaminen on hyveellisen puhujan moraalinen velvollisuus. Ja tämän totesi myös Aristoteles:
”Totuus ja oikeus ovat luonnostaan vahvempia kuin niiden vastakohdat, joten jos päätökset eivät ole sellaisia kuin pitäisi, syy tappioon on välttämättä puhujissa itsessään, mikä on moitittavaa. … Pitää kyetä vakuuttamaan kuulija vastakkaisista käsityksistä … ei sen vuoksi, että … [osaisimme] taivuttaa toisia pahaan, vaan jotta … voisimme kumota toisten vääriä argumentteja. …
Lisäksi, jos kerran pidämme häpeällisenä kykenemättömyyttä fyysiseen puolustautumiseen, olisi outoa, jos emme pitäisi kunniakkaana puolustautumista sanoin, onhan se ihmiselle paljon ominaisempaa. Jos sanotaan, että tällaisen sanan voiman väärinkäyttäjä aiheuttaa suurta vahinkoa, saman voi todeta kaikista hyvistä asioista … ja etenkin kaikkein hyödyllisimmistä … Näitä oikein käyttämällä on mahdollista saada aikaan mitä suurinta hyötyä ja väärinkäyttämällä vastaavasti vahinkoa.” (Retoriikka I 1. 1355a 22- 1355b 8, suom. P. Hohti.)
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.
Vaalit ovat jo kohta käydyt ja kohta on jälkiviisastelun aika (sitäkin allekirjoittaneelta tiedossa Aristoteleen kantapään Pasi Heikuran haastattelussa 22.4.). Mietitään silti jo ennakolta tätä politiikan kenttää käyttäen Aristoteleen (vielä kohta kahden ja puolen vusituhannen jälkeenkin relevantteja) retorisen vaikuttamisen perusperiaatteita eetosta, paatosta ja logosta. Nämä ovat siis (samassa järjestyksessä) maine ja luotettavuuden vaikutelma; arvot ja tunteet; sekä asiasisältö ja perustelut.
Käytän tässä kirjoituksessa politiikkaa ja puolueita lähinnä vain värikkäinä esimerkkeinä siitä, miten soveltaa retorisia periaatteita. Tarkastelun ja karikatyrisoinnin kohteena ovat enimmäkseen gallupjohtavat puolueet, jotta puolueellisuus olisi edes jossakin määrin kurissa. Lisäksi liikun kirjoituksessa hyvin lähellä pintaa, enkä käy esimerkiksi syvällä vaaliohjelmissa. Pidetään homma keveynä, ironisena ja hauskana.
(Syvällisempänä jatkolukemisena suosittelen joko Ylioppilaslehden Oskari Onnisen erinomaista kriittistä kirjoitusta vaaleista ja politiikasta: ”Äh!” tai minun omaa vaalien jälkianalyysiä: ”Retoristen vastakkainasettelujen ja konsensuksen aika?”)
Roomalaissenaattoreita, poliittisen eetoksen, paatoksen ja ehkä logoksenkin mestareita (A Yakovlev, 1911).
Puolueiden eetokset
Näissä vaaleissa on korostunut puolueiden luotettavuus — tai siis vaikutelma siitä eli eetos. Aristoteleen mukaan eetosta rakennetaan kolmella tekijällä: 1) luomalla kuva, että ollaan pelaamassa avoimin kortein, eli ilman omaa salaista agendaa, 2) vaikuttamalla siltä, että jaetaan samat arvot kuin kuulijat ja ollaan rehtejä ja kunniallisia, sekä 3) vaikuttamalla käytännön järkevältä, eli tiedetään miten asiat ratkaistaan kuin Ihmemies MacGyver purukumilla, sytkärillä ja kuulakärkikynällä.
Miten hyvä maine kullakin puolueella on ja miten sitä on käyty rakentamaan?
Demarit ovat ottaneet käyttöön empaattisuuskortin. Jokainen SDP:n vaalivideoista itsellään on aika kiva tunnelmapätkä. Mutta selvästi ohjeistus on ollut, että olkaa empaattisia, silleen lutuisia (jossa suhteessa Erkki Tuomioja vetää halinallemaiset hippiöverit — hyvällä tavalla). Seuraus on, että kun niitä katsoo muutaman putkeen, rupeaa vähän ällöttämään. Arvot ja kunniallisuus, niillä Demarit pelaa.
Kokoomus on puoletaan tekemässä silmänkääntötemppua. He haluavat irroittaa maineensa edellisestä hallituksesta. He tekevät korjausliikettä (valitettava mielikuva on se, että äkillinen korjausliike johtaa metsään). Käytännön järkeä pyritään myös korostamaan puheella työstä ja toiminnasta. Vaikutelma on että tietävät mitä ovat tekemässä (vaikka ehkä eivät ihan tietäisikään). Ovelaa.
Keskusta luo itselleen mainetta personal trainerina: laittavat suomea kuntoon ilmeisesti kannustamalla. Vaikutelma on, että tässä käydään käytännön järkeen ja rehtiyteen käsiksi. Siis ainakin vaikutelma. Keskustan vaalikamppanjasta en kyllä keksi mitään muuta pahaa sanottavaa, kuin että niiden vaalikappale ei sitten lakkaa soimasta päässä edes päätä takomalla pahvisauliin tunnin ajan. Eikä sekään ole paha asia, noin vaalien kannalta, että on tarttuva, suorastaan mikkoalatalomaisen ärsyttävä vaalilaulu.
Vihreät vaikuttavat siltä miltä lupaavat, vihreiltä. Ovat ympäristön asialla. Eli avoimet kortit.
Perussuomalaiset suomalaisten puolella. Se on tietenkin tuota arvojen jakamispuolta. Populistisesti. Ainakin jonkun arvoja jaetaan.
Vasemmistolla on aina ollut eetosongelma. Ongelma muodostuu siitä, että he eivät ole valmiita kompromissiin sisällön suhteen. Asioita ei yksinkertaisteta riittävästi. Ja sitten kun yksinkertaistetaan, se kuulostaa oudolta. Johtuisikohan tämä uskottavuusongelma siitä, että ovat vähän liian fiksuja politiikkaan? Mene ja tiedä.
Paatos ja baatos
Politiikka on pateettisen virhepäätelmän juhlaa — eli erilaiset ei-inhimilliset asiat (kuten vaikka talous) näyttävät saaneen inhimillisiä tunteita käyttöönsä. Lisäksi muutoinkin asiasisältö korvataan usein pelkillä arvoilla ja tunteilla. (Aiheesta lisää: Pateettista, herra presidentti.)
Hassua näissä vaaleissa on, miten samoihin arvoihin eri puolueet vetoavat. Kaikilla yllä mainituilla on arvoina mukana työ, koulutus, osaaminen, oppiminen, talous, turvallisuus ja hyvinvointi. (Työ ja koulutusretoriikan tyhjyyteen perehdyn henk. koht. blogini kirjoituksesa ”Onko työstä ja koulutuksesta jauhaminen vain tyhjää puhetta?”)
Pientä eroa syntyy kun katsotaan ketkä korostavat reilua peliä (kokoomus, PS) ja ketkä tasa-arvoa (Vihreät, Vasemmisto, SDP) — nämähän ovat saman kaltaiset arvot, mutta eivät samat arvot. Yrittäjyys arvona on oikeistolla korostuneempi, mutta kyllä siitä vasemmallakin tykätään.
Kiehtovin alue on ns. banal flagging, eli Suomen lipun heilutteleminen poliittisen pelin vuoksi. Se on vähän hassua, sillä meillä ei ole yhtään esim. venäjä- tai ruotsimielistä puoluetta, joka tähtäisi Suomen valtion lakkauttamiseen. Kaikki puolueet ajavat Suomen asiaa — ero on siinä, miten ”asia” käsitetään. Perussuomalaisille se merkitsee selvästi sulkeutumispolitiikkaa, muille jotain muuta. Banal flaggingin vastaparina on tietenkin kaikki kansainvälisyys, monikulttuurisuus ja maahanmuuttopuheet. Kyse on pitkälti arvopelistä, sillä tässä on hyvin vähän perusteluja käytössä.
Loogista?
Kun puhutaan perusteista, on jotenkin vaalit kaukana mielestä. Usein vaaleissa asioita ei perustella ollenkaan. On mm. toiveajattelua (talous lähtee kasvuun, 200 000 työpaikkaa jne.) jolle ei ole perustaa muussa kuin arvauksissa. Sitten on leikatakko vai elvyttääkkö keskustelu. Siinä logiikka on leikataan niin talous lähtee kasvuun ja vajeet korjaantuu. Ja siinä on logiikkana elvytetään niin talous lähtee kasvuun ja vajeet korjaantuu. Parhaassa tapauksessa otetaan molemmat logiikat, kuten demarit tekevät. (Joskin oikeisto vaikuttaa käyttäneen aivan omia lukujaan perusteissaan paikoin, kuten Panu Raatikainen kirjoittaa täällä.)
Toinen päättelyketju on se, että nyt on jotenkin Suomi rikki ja siksi tarttis tehdä jotain. Tämä kuulostaa ihan hyvältä, mutta kun millä tavoin se on rikki, ja mitä sen korjaaminen merkitsee? Mitä tarkoittaisi valtio, joka ei ole rikki? Täystyöllisyys? Täysyrittelijäisyys? Täysmikä? Entä missä suhteessa se on ehjä? Mitkä asiat ovat hyvin, ja miten näille hyvin oleville asiolle tapahtuu, kun korjaukseen käydään? If it ain’t broke, don’t fix it…
Näitä riittää. Ja jos niitä haluaa kaivella, terve menoa uimaan vaalimateriaalien syövereihin. Sieltä löytyy kaikenlaista. Perussuomalaisilta jopa 60 sivun edestä ihan vain vaaliohjelmaa. Mikä on ehkä paikallaan. Muut puolueet kun näyttävät reagoineen Perussuomen nousuun ottamalla askeleen kohti populismia, niin Perussuomen kansankaarti on päättänyt näyttää osaavansa kirjoittaa.
Tässä vinkkinä vielä Helsinkiläisvaalikonttien vaalimateriaalikatsauksen helmet:
Piraattinuorten ”Politiikka voi olla erilaista” — jotain aidosti erilaista. Näitä ehdotuksia ei ihan kaikilla puolueilla ole. Ehkä hyvä niin. Mutta Piraatit piristivät kovasti.
Vihreiden ”Viitenumero — Tieteen ja teknologian vihreiden vaalilehti” — Ainoa tiedepainotteinen vaalimateriaali. Hauska, terävä. Vaikka vähän tulee S. A. Kivisen tokaisu mieleen: ”tiedeuskoisia koko sakki”.
Keskustanaisten ”avain, erilainen naistenlehti” -vaalinumero — Todella kauniisti taitettu ja kohtuudella toimitettu. Mutta ennen kaikkea keskustan vaaliohjelma kerrottu lyhyesti ja ytimekkäästi – huomattavasti paremmin kuin puolueen varsinaisessa julkaisussa.
Vasemmiston vaalilehti — heti sivulla 2 tulee selväksi, miksi vasemmistoliitto on aivan erilainen puolue kuin kaikki muut. Puolue kiistää ”talouden myytit” joihin muut uskovat.
Demarinaisten ”dooris” -lehden vaalinumero — Parhaiten taitettu vaalilehti, joka tuli vastaan.
Summa summarum, eli mitä jäi käteen
Täytyy myöntää, uni on tullut hyvin monena iltana, kun olen vaalimateriaaleja lukenut. Ja lienee turha sanoa, että käykää äänestämässä — sillä tämän tekstin tänne asti lukeneet ovat kaikki kovin kovin kiinnostuneita politiikasta.
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.
Maailma on täynnä teorioita ja ideoita siitä, miten vaikka koululaisten, vanhempien, työnantajien, työntekijöiden tai kansalaisten elämä voisi olla niin paljon parempaa.
Osa niistä on ainutlaatuisia. Osa nerokkaita. Muutama jopa niin itsestään selvän tosi, että sattuu:
“Suomi nousee lamasta, kun vain keksitään jokin tuote, jota kaikki tarvitsevat ja joka on edullinen valmistaa.” (Vaalimainos 90-luvulta.)
Silti teoriat eivät muutu käytännöksi ja ideat hautautuvat toistensa alle. Miksi pinteleen tiihoissa ei nämä oivallukset muuta mitään?
Kyllä, olen vastauksen kuullut: teoriat eivät tarjoa konkretiaa. Siksi ne eivät toimi käytännössä.
Mutta kuten irlantilainen koomikko Dara o Briain on todennut, me olemme kaikki muutaman kysymyksen päässä siitä, että näytämme todellisilta idiooteilta.
Sinä: ”Miten niin, mitä oikein tarkoitat konkreettisella?”
Minä: ”Jos ihan tarkkoja ollaan, niin konkreettisuushan tarkoittaa sitä, miten teoria on sovellettavissa niin, että voimme erottaa hyödylliset tavat toimia hyödyttömistä ja nämä molemmat vielä haitallisista.”
Sinä: ”Okei, sehän oli aikamoinen suuntäyttäjä lauseeksi… Mutta mitä se merkitsee käytännössä?”
Minä: ”???”
Idea, että maailma olisi parempi paikka jos teoreetikot osaisivat konkretisoida, vaatii itse aika lailla konkretiaa. Mitä siis tarkoittaa konkreettisuus?
Kyllä, tämä on metafora!
Tässä tarvitsemme retoriikan apua
Konkreettisuus edellyttää mielikuvitusta, tarinankerrontataitoja sekä ihmistuntemusta. Puhetaidon opiskelu tähtää juuri näiden taitojen kasvuun. Esimerkiksi klassinen progymnasmata harjoitusperhe avittaa liikkeelle (lue progymnasmatasta täältä).
Konkreettisuus liittyy siihen, miten ihminen oppii ja miten hänen muistinsa toimii. Jos uusi asia ei kiinnity valmiina oleviin rakenteisiin muistissa, ei se jäsenny. Se jää liito-oravana ilmaan leijumaan, kun sen pitäisi käydä käpyjen kimppuun.
Konkretisoinnin tarkoitus on tuoda asia sellaiselle tasolle, että muistista löytyy varmasti jotain, mihin takertua. Siitä tehdään takiaispallo, jonka piikit muodostuvat käytännön esimerkeistä, tarinoista, vertauksista, sovelluksista ja ajatuskokeista.
Konkretisoinnin tarkoitus on tuoda asia sellaiselle tasolle, että muistista löytyy varmasti jotain, mihin takertua. Siitä tehdään takiaispallo, jonka piikit muodostuvat käytännön esimerkeistä, tarinoista, vertauksista, sovelluksista ja ajatuskokeista.
Ihminen siis tarvitsee mittatikun, johon verrata tekemisiään. Mikä teko on oikeanlainen, ja mikä vie metsään?
Ankaran teoriavoittoinen selostus ei anna mittatikkua, eikä edes ohjetta sellaisen valmistukseen. Samaan aikaan kilpaileva, selvästi puolivillainen idea tarjoaakin houkuttelevan helpon metaforan. Kysyn vain: kumpaan kuulija on valmiimpi uskomaan?
Mitä siis tehdä?
Kuinka olla konkreettisesti konkreettinen: Miten selittää kuin kuusivuotiaalle?
On helppoa olla abstrakti ja epäselvä. Kansantajuisuus vaatii ajattelua, mielikuvitusta ja jopa hieman vaivan näköä. Ei se silti ruudinkeksimistä ole, vaan pikemminkin ruudilla leikkimistä.
Moni sanoo: puhu vain kuin puhuisit kuusivuotiaalle.
Mutta miten itse konkretisoisit konkretisointia kuusivuotiaalle?
1) Kysy itseltäsi: Miten ideasi tai teoriasi muuttuu käytännöksi? Eli mitkä ovat ne välttämättömät, vähimmät asiat mitä teoria tai idea edellyttää ihmisiltä? Mitä heidän täytyy välttämättä tehdä, jotta asiat muuttuisivat paremmaksi? Minkälainen maailma on näiden askelten jälkeen? Miten kuvailisit tätä maailmaa? Minkälainen sankaritarina muodostuu näistä askelista ja tästä päämäärästä?
Tämä on kuin se haaveilu, jota teemme joka tapauksessa. Useimmilla on unelmia. Mutta harvat osaavat tehdä haaveistaan muuta kuin haahuilua. Tämä on keskeinen osa konkretisointia: realistinen haaveilu!
2) Toisaalta kysy itseltäsi: Miten ideasi tai teoriasi soveltuu virhe- tai ongelmatilanteeseen? Minkälainen olisi se huono lopputulos, kun asiat ovat menneet pieleen? Mitä kukin teki, ja miksi se johti tähän tilanteeseen? Miten teoriasi tai ideasi selittää tämän onnettomien tapahtumien ketjun? Minkälainen tragedinen tarina tästä syntyy? Mitä konkreettisia tekoja, minimaalisia tekoja tekemällä tämä kuviteltu tragedia olisi ollut vältettävissä?
Ja jälleen: yön pimeinä tunteina nämä tulevaisuuden möröt hiipivät. Tuttua, eikö vain. Tämä myös on keskeinen osa konkretisointia: uhat ojennukseen!
Enää edessä on viimeinen etappi konkretisoinnissa. Osaat selittää itsellesi — mutta miten selität toisille?
3) Nyt voit miettiä, ovatko nämä kaksi tarinaa — sankaritarina ja tragedia — tuttuja: Oletko kokenut joskus jotain samankaltaista? Oletko joskus kuullut samankaltaisen tarinan? Olisiko jokin sattumus tai henkilö hyvä kuvastamaan jotakin keskeistä osaa tai käännekohtaa tässä tarinassa? Onko jokin teko samankaltainen kuin jokin tavallinen arkinen asia?
Jokainen meistä, jäyhinkin sopivalla tuulelle, kertoo tarinoita ja anekdootteja, sattumuksia ja juoruja. Nyt ne otetaan hyötykäyttöön ja käytetään materiaalina uuden keksimiseen. Kuvitellaan ja leikitään. Oivalletaan. Houkutellaan toiset mukaan.
Moni sanoo: puhu vain kuin puhuisit kuusivuotiaalle.
Mutta miten itse konkretisoisit konkretisointia kuusivuotiaalle?
Kuusi retorisista välinettä konkretisointiin
Huoli pois, selkokieli ja -mielisyys ovat opittavia taitoja. Konkreettisuus seuraa, kun rohkeasti lähtee leikkimään: hyppää suureen tuntemattomaan — oman mielen, mielikuvituksen ja muistin syöveriin.
Seuraavat välineet ovat moniteräisiä. Käytä siis omaa harkintaa.
1) Metafora: Työntekijä on hyvin rasvatun koneen ratas. Työntekijä on sijoitus. Työntekijä on oman työnsä esimies. Työntekijä on asiakas.
Kaikki nämä ovat metaforia: jonkin väitetään olevan jotain, mitä se ei sananmukaisesti ole. Aristoteleen mukaan ainoastaan metafora synnyttää uusia merkityksiä. Otettiin tämä miten voimakkaan ammoniakkisuolan kanssa tahansa, metaforalla on paradoksaalinen, yllättävä kyky kirkastaa epäselvyyksiä. Mutta metafora voi myös johtaa harhaan, ja siksi vaatii taitoa. Koska se usein kuulostaa oudolta ja ennenkuulumattomalta, se jää mieleen.
2) Rinnastus (lat. simile, kr. homoeosis): Työntekijä on kuin sijoitus. Työntekijä on kuin asiakas.
Rinnastus ajaa melkein saman asian kuin metafora: se auttaa muodostamaan käsitystä jostakin tuntemattomasta ja selkeyttää mutaisia vesiä. Rinnastukseen liittyy kuitenkin tiettyä epävarmuuden tuntua. Se ikään kuin olisi mietteliäs, epävarman pohdiskeleva metafora. Metafora puolestaan on ylimielinen ja itsevarma rinnastus.
Esimerkki luo kuvan — mallin — siitä, minkälainen toiminta on halutunlaista ja minkälainen taas jotain muuta. Käytännön sovellukset — eli kuvaukset siitä, miten teoria tai idea olisi sovellettavissa ihmisten arkeen — ovat erinomaisia esimerkkejä. Hyvä esimerkki kuulostaa eletyltä, sellaiselta jonka lukija tai kuulija voi kuvitella tapahtuvan hänelle tai jollekulle tutulle.
4) Vertaus (kr. parabola): Työntekijä on oman työnsä esimies, hän merkitsee milloin saapuu ja milloin poistuu. Hän kirjoittaa itselleen työsuunnitelman, ja raportoi itse itselleen. Hän johtaa omaa yhden ihmisen työryhmää ja pitää yksinäisiä kokouksia.
Vertaus lähtee liikkeelle metaforasta, ja kertoo sen auki. Luonnollisesti tällä tavoin metaforan monimielisyys on paremmin hallussa. Vertaus myös yhdistää metaforan yllätyksellisyyden esimerkin kykyyn luoda malli halutulle toiminnalle.
5) Tarina (lat. fabula): Eräs rouva tuli työpaikalleen, ja näki aasin istuvan hänen ergonomisessa tuolissa näpyttelemässä kokeneen näköisesti koneelle asiakirjoja. Hän juoksi esimiehensä puheille, mutta löysi tämän toimistosta vain paviaanin repimässä aasin tuottamia tulosteita ja pyyhkimässä niillä takapuoltaan.“Nyt minä ymmärrän” rouva sanoi, ja haki itselleen kupin kahvia, ja istui lukemaan päivän lehteä.
Tarina antaa enemmän vapauksia kerronnassa. Se yhdistää metaforan yllätyksellisyyden ja esimerkin pyrkimyksen opettaa. Mutta tarinointi on salakavalaa. Hyvä tarina tempaa mukaansa, ja kuuntelijan tai lukijan on vaikeampi pitää yllä omaa epäluuloaan. Parhaimmillaan tarina saa ihmiset toistamaan sen, ja muokkaamaan siitä omansa.
6) Ajatuskoe eli simulaatio: Mitä jos teillä olisi viikossa kaksi tuntia, jolloin työnantajan rahalla saisitte tehdä ihan mitä vain tahdotte? Mitä silloin tekisitte? Käyttäisittekö ajan nukkumiseen, vai kirjoittaisitteko kirjeen äidillenne? Entä jos ette saisi tuota kahta tuntia, vaan saisitte sitä vastaavan palkan, 40 €, käteen enemmän viikossa? Miten käyttäisitte tuon rahan? Mitä se merkitsisi? Käyttäisittekö sen rentoutumiseen, veisittekö sillä puolisonne syömään?
Ajatuskoe tähtää siihen, että kuulija luo oman esimerkkinsä tai tarinansa: mitä tapahtuisi jos…? Vaikkakaan klassiset puhetaidon oppikirjat eivät mainitse niitä, ajatuskokeet ovat olleet tärkeitä esimerkiksi tieteen kehityksessä:
Galileo kysyi, mitä tapahtuisi, jos kaksi eripainoista tykinkuulaa kiinnitetään toisiinsa ketjulla: Jos paino vaikuttaa kiihtyvyyteen, putoavatko yhdistetyt kuulat nopeammin kuin painavampi yksistään? Kyllä. Entä, jos kerran paino vaikuttaa kiihtyvyyteen, niin putoaako kuulat hitaammin kuin painavampi yksistään (sillä kevyempihän hidastaa painavamman pudotusta)? Kyllä. Mutta jos kuulat sekä putoavat nopeammin että hitaammin kuin painavampi yksistään, minkälaisessa maailmassa oikein elämme?
Jos Galileo olisi vain väittänyt, että putoamiskiihtyvyys on sama sillä mittaukset osoittavat sen, emme varmaan vieläkään uskoisi häntä. Mutta ajatuskoe tekee kiihtyvyyden ja painon välisestä yhteydestä konkreettisen sekä paradoksaalisen yhdellä kertaa.
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Roomalainen talo Herculeneumista, jossa hirret näkyvät. Kuva Y. Kuznetsova, Wikimedia Commons.
Marcus Fabius Quintilianuksen kaksituhatta vuotta sitten esittämä rakenne on yhä pohjana monissa puheissa ja artikkeleissa.
Eikä se edes ollut hänen rakenteensa. Se oli elänyt elämäänsä hieman eri muodoissa, ja eri tavoin jaoteltuna jo sitten Isokrateen ja Aristoteleen. Siis melkein viisisataa vuotta ennen Quintillianusta. Cicerokin sen mainitsee, joskin hieman ylimalkaisesti.
Rakenteen voima tulee siitä, että se houkuttelee kuulijan mukaansa. Se vie mieltä kohti todistusta. Houkuttelee sen mahdollisimman avoimena ottamaan puhujan tahdon vastaan, sekä arvioimaan sitä myötämielisesti. Mielen vastareaktioon varaudutaan kumoamalla mahdollinen näkemys, jota se saattaa lähteä kurottelemaan. Ja lopulta olennainen moukaroidaan terävällä ja tunteikkaalla lopetuksella kuulijan muistiin.
Miten tämä tarkalleen ottaen tehdään?
Aristoteles näki puheessa ennen kaikkea kaksi sisältöä: kerronnan ja todistuksen. Näistä ensimmäinen esittää asian ja jälkimmäinen esittää argumentin jonkin puolesta ja/tai jotakin vastaan. Kaikki muu puheessa on erilaisia tapoja tukea näitä kahta seikkaa: kerrontaa ja todistusta. Kaikki muu on yleisön palvelemista. Autat heitä ymmärtämään, miksi olet puhumassa ja mitä oikein tahdot sanoa.
Aloitus avaa kanavat. Joukon ihmisiä pitää muodostua yleisöksi. Toisin sanoen, heidän täytyy kuunnella ja olla kiinnostuneita siitä mitä sanot. Aloita miten aloitatkin — tee se selvästi. Ole kiitollinen ja ole yleisöä varten, heidän palveluksessaan.
Kerronta on yleisöä varten. Yleisö joutuisi muuten pinnistelemään ja arvailemaan, mistä ihmeestä olet puhumassa. Kerro se siis heille. Mistä tässä on kyse. Ja sano se selvästi ja puolueettomasti. Kutsut heidät yhdessä miettimään kanssasi ongelmaa, jolle nyt luot yhteistä maaperää. Asiantuntevaa ihmistä kuunnellaan, joten nyt on oikea hetki näyttää, että tunnet asian.
Erottelu tuo esiin sen, mikä asiassa on ongelma. Jatkat esittelyä, mutta tarina muuttuu haastavaksi ja kiinostavaksi pähkinäksi, johon on ainakin kaksi tapaa vastata. Tarina muuttuu joksikin, mitä on syytä ratkoa. Tämä houkuttelee kuulijoita mukaan, sillä mieli kaipaa sulkeumaa aina avoimeen ongelmaan. Puolueetonta (tai ainakin pyyteettömyyteen pyrkivää) kuunnellaan avoimemmin mielin. Siksi on hyvä tuoda näkyviin haasteen kaikki puolet.
Todistus tarjoaa logiikkaa. Sinä kannatat jotain ratkaisua. Mutta miksi? Millä perusteella? Tässä asiallinen argumentaatio pääsee kunniaan.
Kumoaminen on psykologinen kikka. Ihmismieli pyrkii reagoimaan toisten vahvoihin väitteisiin etsimällä niistä heikkouksia. Emme halua lähteä kelkkaan noin vain. Meistä tulee jääriä. Ja syystä. Usein muiden ehdotukset ovat aivan kökköjä. Ja silloin ne on tietenkin hyvä jättää omaan arvoonsa. Kumoamisella puhuja varautuu jäärien nousuun pohjanmaan kautta. Kumoaja ottaa toiset näkökulmat arvioitaviksi ja kertoo, miksi ne ovat heikompia kuin se mitä kannattaa.
Lopetus sisältää usein kaksi elementtiä.Yhteenvedon, eli mitä tuli sanottua. Ihmisen muisti on lyhyt, ja ilman toistoa asia unohtuu.
Ja nostatuksen: tunteet tulevat peliin. Vedotaan. Kehotetaan. Ihminen — tuo järjestään ylpeä ja tunnostaan herkkä eläin — ei nimittäin ole valmis toimeen ilman, että tunteet ovat pelissä. Mitä yleisö pelkää ja mitä se himoaa puheenaiheen suhteen. Mitä se arvostaa ja ihannoi. Kaikki tämä muuttuu runoudeksi taitavan puhujan suussa, jonka tulessa yleisön tunnot sulavat.
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Aristoteles ei kirjoittanut kirjaa nimeltään “Inttämisen taito”.
Hän kirjoitti kyllä asiaa hipoen kaksi kirjaa logiikasta (Ensimmäinen ja Toinen analytiikka), yhden virhepäätelmistä (Sofistiset kumoamiset), yhden puhetaidosta (Retoriikka) sekä yhden Topiikasta — väittelemisen jalosta taidosta. Mutta ei yhtään inttämisestä.
Verbaalinen riiteleminen ei nimittäin ole taito. Se on taidon puutetta.
“The Argument” Austin Wrightin pronssipatsas. (Kuva Wikipedia.)
Silti olet varmasti ollut tilanteessa, jossa vaikka kuinka tunkisi logiikkaa peliin, et saa toista ihmistä hievahtamaan asemistaan.
Väännät rautalangasta. Ei auta. “Mikä mättää?” Tekisi melkein mieli kaivaa vasara esiin ja käydä takomalla laittamaan toisen järkeä ojennukseen…
Tuttua, eikö vain? Niin perin tuttua.
Argumentaatiota on mietitty sitten Aristoteleen päivien — kohta kaksi ja puoli tuhatta vuotta. Miksi siis jotkut argumentit toimivat ja jotkut eivät?
Usein, kun rupeat selittämään toiselle ihmiselle miten asiat ovat ja mitä tämän pitäisi tehdä, suututat tämän. Hän käy puolustusasemiin ja tilanteesta tulee mittelö. Kohta molemmat osapuolet yrittävät toistaan nujertaa älyn ja pissaamisen lahjoillaan. Ja kaikki tietävät, miten näissä käy.
Tämä on johtanut osan retoriikan opettajista kavahtamaan väittelyä ja argumentaatiota. Se nähdään liian riskialttiina. On niin helppoa astua toisen varpaille ja suututtaa tämä. Varsinkin jos toisella on ISOT varpaat.
Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.
Silti väitän, että argumentaatiolla on paikkansa. Mutta paikan se saa vain, kun ensin ymmärrämme ihmisen tunteita, mielen liikkeitä — siis psykologiaa mestarillisen puhetaidon takana.
Ajatus puhetaidosta ilman argumenttia on harhaa. Tosin argumentilla tässä tarkoitan laveammin eräänlaista perusteltua tavoitetta — tahtoa, joka puhujalla on, ja jonka hän haluaa toisten hyväksyvän ja toimivan sen mukaisesti.
Meillä on aina tavoitteita ja syitä niiden taustalla. Jos nämä ovat puhujalla näkymättömiä, kyseessä on manipulointiyritys. Jos ne ovat näkyvillä, kyseessä on retorinen argumentti — eli näkyvä syy puhumiseen toisten kanssa. Siis jotain sellaista, josta voidaan keskustella.
Retorinen argumentti ilmenee yleensä vähintään väitteenä tai kehotuksena. “Meillä on rahaa vielä hattaraan,” on tällainen väite ja “Meidän pitäisi ostaa hattarat,” on tällainen kehotus. Sille saattaa olla kaikkien tuntema peruste (10 eurosta riittää hyvin sekä hattaroihin että lippuihin kotiin). Jos ei, niin peruste pitää lausua: “Meillä on 10 euroa ja liput kotiin maksaa vaan 1,50 euroa nuppi ja hattara maksaa 3 euroa.”
Teemme näin aivan automaattisesti. Argumentoimme. Ja se on usein kaikista ihan hyvää ja mainiota kanssakäymistä. Väitämme, kehotamme ja perustelemme. Miksi tämä menee sitten toisinaan metsään?
Ongelma syntyy, kun yritämme pakottaa ja vääntää toisia omaan tahtoomme oman näkökulmamme sokaisemina.
Mietitään, milloin argumentti toimii.
Se toimii esimerkiksi silloin, kun ilmaistu tahto ja tavoite ovat lähellä kuulijan omaa tahtoa. Jos ne ovat samoilla linjoilla, kuulijan on helppo hyväksyä mitä ikinä ehdotatkaan. Tapauksia liittyen vaikka hattaroiden ostamiseen lasten kesken tai oluelle menoon työporukan kanssa emme tahdo edes huomata argumentatiivisiksi.
Toisaalta, jos tahdot eivät ole valmiiksi samassa linjassa, voi argumentti silti onnistua. Tällöin se tyypillisesti onnistuu perusteiden avulla. Mutta tämä vaatii puhujalta taitoa: on ajateltava asia toisen ihmisen näkökulmasta.
Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.
Kyllä vain. Peruste toimii, jos toinen ihminen on valmis hyväksymään sen (tai on jo sen ennestään hyväksynyt). Mutta huomaa: kyseessä ei ole järkireaktio, vaan tunne — hyväksyminen. Hyväksyntä hyppää perusteesta väitteeseen tai kehotukseen, kunhan kuulija kokee perusteen ja tavoitteen riittävän hyvin toisiinsa liittyviksi.
Perusteen on yleensä hyvä olla relevantti, eli merkityksellinen paitsi kuulijalle, niin myös tavoitteen kannalta. Silloin kun se ei ole, puhutaan ns. virhepäätelmästä. Virhepäätelmät eivät ole virheitä, puhetaidon näkökulmasta. Koska vakuuttuminen perustuu hyväksyntään, joka on tunne, logiikka on tässä toissijaista.
Mutta ei ne virhepäätelmät aina siltikään vakuuta kuulijaa. Osuvatkin usein puhujan omaan nilkkaan, jos niistä jää kiinni. Tietynlaista älyn laiskuutta ja mielikuvituksen puutetta saattaa tällöin myös olla ilmassa.
Todellinen mestaripuhuja nimittäin onnistuu sekä tunnetasolla että järjellä liittämään perusteen ja tavoitteen yhteen.
Onko siis mikään ihme, että argumentti “Mun pitää saada uusi urheiluauto, koska Jussillakin on uusi moottoripyörä” ei vakuuta kuin Jussia ja puhujaa?
Toisin sanoen: asiallinen argumentti lähtee aina kuulijansa näkökulmasta liikkeelle. Ja etenee siitä kuulijan tarpeita ymmärtäen — maaliinsa.
Mestariargumentoija tosin tietää, että toisinaan tämä merkitsee maalitolppien siirtämistä. Ja omista tavotteista tinkimistä. Vastaantulemista.
Varsinkin, jos kyseessä on parempi vaihtoehto kuin se täysin hedelmätön riita.
Jos olet pitämässä puheen tai alustuksen, voit siis miettiä vaikka seuraavia seikkoja:
Mitä oikeastaan tahdon?
Mitä haluaisin kuulijoideni tekevän puheeni kuultuaan?
Onko tavoite sellainen, että haluan jakaa sen muiden kanssa?
Onko nämä tavoitteet sellaisia, että kuulijani voi (edes periaatteessa) ottaa ne omikseen?
Edistävätkö tavoitteeni tällöin meidän yhteistä hyvää?
Mitä perusteita kuulijani voisi periaatteessa hyväksyä?
Onko meillä jotain yhteistä näkökulmaa asiaan?
Miten hän muodostaisi tämän argumentin?
Millä perusteella voisi tavoite muuttua hänen tavoitteekseen?
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Yleisön hurmaaminen on puhujan vaativin tehtävä. Miten taitavat puhujat herättävät meidän luottamuksen ja saavat meidät uskomaan heidän sanaansa? Onko siis olemassa retorista taikatemppua, joka vetoaa yleisöön kuin yleisöön?
Oletko nähnyt puhujan, joka on kuin hauki joka on unohtanut olevansa kala. Oletko silloin tuntenut myötähäpeää puhujan puolesta?
Entä oletko huomannut puhujan yhtäkkiä olevankin omissa nahoissaan? Tehneen tilan omakseen?
Vaikutelma voi olla häkellyttävä, ikään kuin puhuja olisi vienyt yleisönsä mukanaan rantakaislikkoon vaanimaan saalista.
Haukia ja ahvenia akvaariossa, Gerrit Willem Dijsselhof
Kyse on luonteesta, eli eetoksesta. Eetos, laajemmin puhuen, tarkoittaa niitä mielikuvia ja tuntemuksia, joita yleisö tuntee suhteessa puhujaan.
Onko puhuja heistä luotettava ja luonteva, luontonsa mukainen? Kysymys on tärkeä. Miten muuten yleisö voisi luottaa siihen, mitä puhuja sanoo? Onko esimerkiksi hänen sanojensa merkitykset välittömästi nähtävissä tai edes arvattavissa? Vai onko hänellä mielessään hämäriä piilotarkoituksia? Kenties hänen puheensa on merkityksetöntä hölinää, itsetarkoituksellista oman navan korotusta? Tai niin kieroa, että hänen olisi ollut parempi esiintyä Lasipalatsin kierreportailla.
Miten voimme tietää, voimmeko luottaa puhujaan, tai edes siihen, että hän kiermurtelee johdonmukaisesti?
Ongelma on kaksin verroin matoja kuhiseva itse puhujalle, sillä hän haluaa yleisönsä paitsi kuuntelevan, niin myös uskovan mitä hän sanoo. Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?
Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?
Aristoteles totesi, että “luonne on lähes tärkein vaikuttamisen syy.” Kuitenkaan hän ei anna meille paljon työkaluja luonteen esittämiseen. Ymmärrettävistä syistä. Tämä on nimittäin kinkkistäkin kinkkisempi ongelma. Yleisön hurmaamisen salaisuutta retoorikot ovat etsineet kuin se olisi kullankiiltoa hehkuva viisasten kivi.
Useimpiin yleisön tuntemuksista en pysty nimittäin vaikuttamaan. En voi vaikuttaa siihen, minkälaiset kasvot minulla on, tai minkälaisia ennakkoluuloja yleisö omaa juuri tällaisiin kasvoihin liittyen. Enkä voi vaikuttaa siihen (ainakaan juuri puhuessasi), mitä yleisö on kuullut minusta ennalta.
Kolmeen asiaan voin kuitenkin vaikuttaa: maineeseeni, pukeutumiseeni ja puheeni sisältöön. Näistä tulevat imagokauppiaiden suosimat tekniikat. (1) Käyttäytymällä tietyllä tavalla luon itselleni tietynlaisen imagon. Imagon luominen käy hitaasti. Tästä syystä maineen muokkaus harvoin auttaa minua juuri puhuessani, vaan minun on täytynyt ennakoida tilanne ajoissa.
(2) Pienemmällä valmistelulla voin valita miten pukeudun, miten kampaan hiukseni, miten seison, ja minkalaisella äänellä puhun. Nämä ovat välittömiä, hetkellisesti tehokkaita keinoja. Niihin voin vaikuttaa erittäin paljonkin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta valitettavasti näiden välineiden teho hälvenee nopeasti: kaikki me tiedämme, miten vakuuttavalta taitava myyntitykki tuntuu, kunnes olemme kuunnelleet tarpeeksi kauan ja taika on haihtunut.
Entä mitä sanon? (3) Voin valita sen, miten otan luotettavuuteni huomioon puheessani. Voin argumentoida omaa eetostani paremmaksi esittelemällä aiempia tekojani tai antamalla muiden antamien todisteiden puhua puolestaan. Tämä voi tosin käydä noloksi, sillä itsekehun ominaistuoksu voi viedä yleisön huomion toisaalle.
Nämä kolme voivat olla tehokkaita, mutta riskialttiita keinoja. Onko olemassa jotain parempaa? Kyllä vain.
Jos olen oikein taitava, voin osoittaa, että olen juuri se henkilö, jota yleisön pitäisi nyt kuunnella.
Aristoteleen mukaan hyvään eetokseen kuuluvat hyveellisyys, oman edun tavoittelemattomuus (eli “hyvä tahto”) ja käytännön järki. Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.
Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.
Mutta valittettavasti näitä ei noin vain tyhjästä tuoteta. (1) Hyveellisyys on katsojan silmissä. He luottavat henkilöihin, jotka edustavat sellaista hyvää ihmistä kuin he haluaisivat itse olla. Rosmojen hyve muodostuu eri sorteista kuin poliisien tai koirankasvattajien. Tässä kohtaa hyveellisyys edellyttää, että tunnet paitsi itsesi, niin myös yleisösi.
(2) Oman edun tavoittelija vaikuttaa kaikista epäilyttävältä. Siksi tämä hyveellisyyden erityistapaus vaatiikin erityistä huomiota. Jäävätäänhän ihmisiä vähemmästäkin. Eli siksi on hyvä vaikuttaa puolueettomalta, hyväntahtoiselta, vaikkakaan kukaan ei oikeasti ole koskaan täysin puolueeton.
(3) Kolmas tekijä olisikin helppo osoittaa, jos sen on tullut hankkineeksi. Eli käytännön järkevien ratkaisujen esittäminen kulloinkin kyseiseen ongelmaan antaa paljon painoarvoa puhujalle tai kirjoittajalle. Mutta mistä on kyse?
Käytännön järki ratkaisussa on sitä, että ratkaisu vaikuttaa kuin kuka tahansa olisi sen voinut keksiä, jos vain olisi ollut vähän itseään fiksumpi ja pysähtynyt miettimään. Näin silloinkin, kun ratkaisu on mahdollisesti vaatinut huomattavia ponnistuksia. Sen on vaikutettava helpolta, selvältä ja silti hieman yllättävältä. Pelkkien kielenkärjeltä pyöräytettyjen neuvojen lateleminen ei tässä auta.
Eli ei tämäkään ihan simppeliä ole.
Käytännön järki vaatii treenaamista, suunnittelua, ja valmistelua. Ongelma on esitettävä ensin ymmärrettävässä muodossa — yleensä edellyttäen huomattavien pohjatietojen haalimista ja huolellista pohtimista ennalta. Seuraavaksi ongelmaan on tarjottava hyvä ja oivaltava ratkaisua, joka kuulostaa siltä, että se olisi kaikkein luentevin tapa käydä asian kimppuun. Tämäkin vaatii paitsi oivallusta, niin myös huolellista suunnittelua ja esittämistä.
Kyseessä onkin tavallaan taikatemppu. Taikurin tavoin puhujan on valmisteltava huomattavasti vaikuttaakseen välittömältä oivalluksineen — tehdäkseen niistä helppoja omaksua.
Vaativaa? Kyllä, mutta takuulla sen arvoista. Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.
Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.
Paitsi, jos olet se moraaliton manipuloija, joka on oppinut vaikuttamaan puolueettomalta, hyvältä tyypiltä, jolla on peukkuratkaisu pulmaan kuin pulmaan. Siis ratkaisu, joka ei leviä käsiin vasta kun olet kaukana verottajan, virkavallan ja voudin ulottumattomissa.
Tietenkään en kehoita käyttämään näitä taitoja manipulointeihin ja mainoskikkoihin.
Mutta en voi sitä estääkkään. Voin vain todeta Kom-teatterin teatteriteknikon sanoin (kun hänen avustajanaan kiinnitin vaatetangon pukuhuoneeseen): ”Samalla vaivalla olisit saanut sen myös suoraan!”
Katso vaikka ostoskanavaa. Useimpien infomainosten rakenne on (1) ”Univaikeudet / kasvisten pilkkominen / pohjelihasten muoto on ongelma, joka sinullakin varmasti on!”, (2) ”Hei, olen se ja se, tunnettu siita ja siitä…” ja viimeiseksi (3) ”Nyt olemme kehittäneet ongelmaan helpon, selkeän ratkaisun! Vain 99€…”
Infomainosten retoriikka on räikeää, mutta oikeilla jäljillä. Samat periaatteet jylläävät, mutta hienovaraisuutta ja sopivuutta, eli decorumia tarvitaan yleensä enemmän, kun puhut yleisön edessä.
Tämä on se rantavesi, johon sukelsimme puhujan matkassa. Decorum muodostaa monella tavalla retorisen eetoksen ytimen. Se että on kuin omassa elementissään on decorumia.
Se on sitä, että puhuu juuri sopivasti, näyttää juuri oikealta — sopivalta. On sopivan ironinen hipsterien parissa, lipevänluotettava poliitikkona, jörö suomalaisena. Sitä, että on sitä jotain jotakin — määrittelemättömän sopivaa. Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.
Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.
Kyseessä on, kuten arvata saattaa, kuulijoiden, katsojien tai lukijoiden tuntema tunne. Heidän tunnearvostelmansa tekstistä, sen esityksestä ja minusta puhujana tai kirjoittajana: olenko sopiva vai en?
Richard A. Lanham jopa toteaa decorumin olevan lähellä sellaisia keskeisiä ja lähes kaikkea määrittelemistä uhmaavia antropologisia käsitteitä kuin “akkulturaatio” ja “kulttuuri”. Vaikka viime kädessä kuulijat ja lukijat määrittävät oman decorumin tunteensa, ei se tapahdu tyhjiössä. Kyse on vuorovaikutuksesta ihmisten välillä, heidän “kulttuuristaan”.
Kyse on myös vuorovaikutuksesta esityksen ja yleisön välillä. Puhuja vaikuttaa yleisön valmiuteen hyväksyä asioita luontevina omilla valinnoillaan, omalla esiintymisellään, ja, no, olemalla hyveellinen, hyväntahtoinen ja käytännön järkevä.
Lanham sanoo, että yleisö yleensä tajuaa ja tunnistaa heihin kohdistetut retoriset keinot. Siksi luottamus yleisön ja puhujan välillä antaa mahdollisuuden ikään kuin ”unohtaa” tai jättää huomiotta esityksen tehosteet. Yleisö hyväksyy tällöin puhujan eetoksen ja esityksen heille sopivana.
Näin puhujat aktiivisesti muokkaavat sitä, mikä on sopivan kuuloista. Tästä muodostuu puhujan vastuu: toiminnallaan hän muokkaa myös tulevien puhujien sopivuuden mittaa.
Oletko siis eettinen puhuja vai vain vedessä kiiltelevä syötti?
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Seuraava artikkeli ”Kiitos sinulle, joka tämänkin artikkelin kirjoitit…” julkaistaan 3.9.
Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi. Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi? Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?
Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?
Vaikka ihmisen paras ystävä on suloinen löytökoira (tai vaikka kilpikonna) nimeltään Kyösti — puhujan paras ystävä on tunteellisuus:
Huumorilla saat yleisön mukaan. Korostamalla aiheen (ja myös yleisön) tärkeyden tuntua kuulijat pysyvät hereillä. Ja lopettaen sopivalla tunteellisella pauheella kuulijat nousevat valmiina toimintaan raikuvien aplodien lyödessä tahtia.
His Master’s Voice, Francis Barraud (1856-1924). Tämä erittäin tunneherkkä kuva on löytänyt tiensä myös mainokseksi.
Tämä on kaikkien puhujien unelma. Puhua niin, että yleisö ottaa jokaisen sanan vastaan kuin koiranpentu, joka kuulee omistajansa äänen. Tai kuin suklaakuorrutetun palan kultaa — sanojen sytyttäminä käyden spontaanisti tanssimaan kuin John Belushi Blues Brothersin kirkkokohtauksessa. Tunteellisuus vaikuttaisi olevan avain tähän. Taitavaa tunteen nostatusta kutsuttiinkin antiikissa nimellä pathopoeia, sanan mukaisesti, tunnerunoutta.
Presidentti Niinistön puheet välittämisestä ja nuorista saavat osalla kuulijoista silmät vetisiksi. Toiset ne saavat vääntämään vitsiä. Tai jopa kasvattamaan sarven otsaan. Mutta miksi? Mistä syystä puhujan tunteilu menee toisinaan juuri nappiin ja toisinaan överiksi?
Toisin sanoen: Mistä puhumme kun puhumme tunteella?
Puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan.
Kaikki on sallittua rakkaudessa ja retoriikassa — paitsi kuluneimmat kliseet. Aristoteles sanoi, että retoriikka on pohjimmiltaan taito, joka sinällään ei ole hyvä tai paha, vaan sitä voi käyttää molempiin. Mihin muuhun enemmistö mainoksista perustuu, kuin emotionaaliseen sumutukseen?
Aristoteles olisi varmasti seurannut mainoksia, vaalimainonnasta viilipyttyyn, kauhun ja inhon sekaisella mielenkiinnolla. Hän kehotti oppilaitaan pidättäytymään hyvässä kaiken tämän epärehellisen tunne-sun-muun-kieroilun sijaan. Kieroilu on tosin tunnettava, raa’an Arskan mielestä, sillä kierot puheet ja puhujat on fakta — ja todellinen totuuden ystävä tuntee kaikki tunnetut faktat. Sitä paitsi totuuden ystävä tietää myös, mitkä asiat ovat ”totuuden vihollisia.” Totuuden ystävä käyttää tunnesooloja niin sopivasti ja hillitysti kuin vain viileä jazz-kissa osaa — oikeissa kohdissa, oikeaan aikaan — totuuden tukena.
Oli miten oli, puhujan arsenaalissa voi siis olla paitsi tyylikkäitä tunnelatauksia ja laukauksia, niin jopa tunteisiin vetoavia kierojakin kommervenkkejä — vaikka vinoja virhepäätelmiä, jos puhuja on tarpeeksi härski ja kokee kuulijansa tarpeeksi tampioiksi niihin tarttumaan. Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.
Käykäämme tunnevirheiden pariin ennen kuin perehdymme siihen, mikä tekee niistä “virheitä” ja pohdimme miten tunteilla tyylikkäämmin. Seuraava lista tunnevirhepäätelmistä toimii myös ostajan oppaana niille, jotka haluavat olla nautiskelijoita sen suhteen, minkälaista näädänmakuista viiniä heille kulloinkin tarjoillaan. Varoitus: teksti sisältää latinan ja kreikan kielisiä lainasanoja. Ei siis heikkohermoisille!
Epätoivoisten puhujien suissa virhepäätelmät takertuvat tunteisiin kuin äkäinen paviaanilauma. Toisaalta taitavamman manipuloijan käsittelyssä nämä virhepaviaanit käyttäytyvät kuin retoristen näätäilyjen riemukas sivistyssuku.
“Pelko” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals
Erityiset tunteisiin vetoamiset lienevät tuttuja, turvallisia. Ennemmin kuin perusteltaisiin jotain päätöstä, nostetaankin pöydälle jokin vallitseva tunnetila. Ja jos sitä ei ole, se nostatetaan. Muutamia klassikoita: argumentum ad odium on vetoamista vihaan, ad metum on vetomista pelkoon, ad superbiamylpeyteen, ad invidiamkateuteen. Jokaisen perustrollin työkaluja, siis.
Ad modum puolestaan vetoaa kohtuullisuuden tunteeseen — ruotsalaiset tuntevat tämän topoksen, eli puheenaiheen ja -tavan, nimellä ”lagom” . Ad modum on läheistä sukua virhepäätelmälle ad temperamentiam, eli uskomukseen siitä, että keskitie on ainoa oikea valinta, koska se on äärimmäisyyksien välissä (syödään vanhaa pullaa, koska se ei ole niin kylmää tahi kuumaa).
Asiaan liittymätön joviaalisuus (kreikaksi Charientismus), välihuutelu eli heklaus (netissä: trollit) ja tyhjän nauraminen ovat puolestaan tunteisiin vetoamista, jotta itse asia unohtuisi ja keskityttäisiin nauramaan sujuvalle sutjautukselle. Politiikassa se on tehokas näädän työkalu, sillä usein poliitikot vetoavat omaan maineeseensa, ja röhönauru on omiaan pudottamaan pönöttäjää pari askelmaa alas vallan tikkailla… Paitsi jos kyseessä on joku Stalin, joka passittaa naurattajan, koko matkan nauraen, Siperiaan.
Läheinen kaveri edelliselle on osuvat mutta kierot sanavalinnat ja niihin liittyvät tunnelataukset — doublespeak eli kaksoispuhe. “Työelämän joustot”, “sopeuttaminen”, “verosuunnittelu” ja “ennakoiva hyökkäys” ovat tällaisia, joissa positiivisen kuuloinen sana pyrkii hämäämään — no, ei varmaan juuri ketään viime kädessä.
Joskus paatoksesta nimittäin tulee bateettinen—tahattoman koominen. Toisinaan taitava puhuja toki tarttuu tilanteen koomisuuteen tarkoituksella ja antaa tulla täysilaidallisen näennäisen tahatontan naurattavuutta (“onko tämä mikki päällä” lienee se kaikkein kulunein…), jonka jälkeen siirtyy itse asiaan. Ja onhan itsetietoinen “tahaton” koomisuus osa hipsteriyttä, meidän ironian aikakauden “nuorisomuotia.”
Mutta usein bathoksen kohtaa kun sen isoveli pathos on eksynyt teille tiettymättömille ja puhujaa ei enää sfääreistä saa kiskomallakaan alas. Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen.
Tällöin ainoastaan rähäkkä ja väkivaltainen nauru puhkaisee paisuneen tunteikkuuden bathos-pallon, ja antaa mahdollisuuden patologiseen ruumiinavaukseen
“Surumielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals
Muita erityisiä virheen muotoja ovat esim. argumentum ad misericordiam eli vetoaminen sääliin ja argumentum ad baculum, vetoaminen nuijaan eli uhkailu väkivallalla tai muilla epämiellyttävyyksillä. Tämä jälkimmäinen on kansainvälisen politiikan kielenkäytössä melkein arkipäivää: esimerkiksi Venäjä-pakotteet, uhkavaatimukset ja kauppasaarrot. Baculumin erityistapaus on argumentum ad nauseam, eli jankkaaminen kyllästymiseen saakka… se jos jokin on tuskainen tunne. (Elokuvakäsikirjoituksissa tyypillinen känniriita yleensä muodostuu toistamalla vuorotellen baculumia ja nauseamia.)
Ad misericordiam on perheen sisäisen politiikan perustyökalu, josta esimerkkiä ei varmasti tarvitsisi edes antaa: ajatellaan vain kolmetoistavuotiasta itkukohtauksen partaalla, kun pitäisi tehdä kotitöitä eikä chatata kavereiden kanssa: “Me ei olla nähty koko kesänä…”. Tai sitä 35-vuotiasta pelaamassa WOWia tai Candy Crushia: “Mä en ole koko päivään pelannut!”
Tommi Paalanen puolestaan (tuoreessa blogi-kirjoituksessa Talikot, soihdut ja keskustelun voittaminen) kuvailee erinomaisen hyvin ad misericordiamin käyttämistä trollaukseen ja keskustelukumppanien nujertamiseen feminismi-, miesasia-, ja sukupuoliblogeissa sekä -keskustelupalstoilla:
”Uhriasemalla rakennettavaan etulyöntiasemaan kuuluu kaikissa mainituissa liikkeissä yksi omituinen piirre. Monissa ryhmissä toimitaan ikään kuin keskustelun käyminen uhripositiosta oikeuttaisi keskustelun sääntöjen sivuuttamisen. Uhripositio voidaan rakentaa joko itse koetuilla kovilla kokemuksilla, syrjinnällä tai viittaamalla siihen, että ei itse kuulu ”etuoikeutettujen” ryhmään. Nämä ovat tietysti kurjia juttuja yksilön kannalta, mutta eivät oikeuta ohituskaistan käyttämiseen pätevän argumentaation ohittamiseksi, asiantuntijuuden sivuuttamiseksi mutu:lla, saatika kanssakeskustelijoiden nimittelyyn, leimaamiseen tai mustamaalaamiseen.”
Toisaalta koomikko Groucho Marxin ad misericordiam Chicolinin oikeudenkäynnissä elokuvassa Duck Soup on legendaarinen (Chico-veljen heittäessä väliin aivan parasta asiaankuulumatonta jovialiteettia):
Kolme tunnevirhettä on ylitse muiden — vaarallisuudessaan:
Toiveajattelu, joka hieman yllättäen on myös virhepäätelmien aatelia (“I have a dream…” on loistava puheen avaus, ei perusteltu argumentti), on myös vetoamista tunteisiin, niihin tulevaisuuteen liittyviin haaveisiin ja pelkokuviin. On yleistä ja harmitonta toiveajatella vaikka: Kun voitan lotossa… Kun saan ylennyksen… Kun saan apurahan…
Sen sijaan toiveajattelu yltiöpopulistisessa politiikassa, likaisessa bisneksessä sekä kaikenmaailman helppoheikkien suissa käy toisinaan vaaralliseksi: “äänestätte meitä / ostatte meidän osakkeita / otatte pillerin ja kaikki ongelmasi häviävät kuin Kaizer Soze. Puufh… ja ne ovat menneet.” Ja kaikki ilman perusteita sille, että ensimmäinen liittyisi jälkimmäiseen, tai olisi edes unelmantäyteisen puheen seasta uutettavissa. Vain hypeä hypen perään, jota seuraa ihmettely, kun asunto on mennyt, vatsavaivat eivät parantuneet ja olet matkalla vankilaan aivan uuden ja ennenkuulumattomaan rikokseen syyllistyneenä.
Pateettinen virhepäätelmä ei ole rikos, mutta sen ehkä toisinaan pitäisi olla. Kun liitämme inhimillisiä tunteita esimerkiksi satuolentoihin, tietokoneisiin, lemmikkeihin, kansakuntiin tai yrityksiin, ”syyllistymme” pateettiseen virhepäätelmään. Sinällään inhimillistä inhimillistää, mutta metsässä ollaan kun johdamme näistä kuvitelluista tuntemuksista lopputulemia.
Ajatellaan vaikkapa niin outoa ajatusta, että meidän yrityksellä on uskonnollis-moraalinen vakaumus eli siis tuntemus liittyen uskonnollisiin ja moraalisiin asioihin. Siksi yrityksemme ei vaikka voi hyväksyä raskauden ehkäisyä. Kyse on firman uskonnollisten tuntemusten loukkaamisesta! (Tätä on vaikea kuvitella todeksi, mutta niin juuri on yhdysvalloissa käynyt: http://nyti.ms/1z2wsTK).
Pateettinen virhepäätelmä ei siis ole vaaraton, vaikka se kuinka siltä kuulostaakin. Kyseessä erityistapaus antropomorfismista, eli ihmisen erityispiirteiden liittämisestä muihin kuin ihmisiin. Hiljattain Sir Anthony Kenny puhui antropomorfismien vaaroistoa Georg Henrik von Wrightin kunnialuennolla.
Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa.
Virhepäätelmien kuningatar onargumentum ad sentimens superior — vedotaan siihen, että tunteet (ja varsinkin ne loukkaantuneet tunteet) ovat tärkeämmät kuin mikään muu, kuten järki, kohtuus, turvallisuus, oikeudenmukaisuus jne, jne, jne. Sentimens superior esiintyy yleensä myös, kun joku sanoo, että ihmisten pitäisi vain välittää toisistaan enemmän. Tai ainoa mitä tarvitaan on rakkaus. Tai että on vain ajateltava positiivisesti, niin kaikki ratkeaa. Jotenkin nämä tietynlaiset tuntemukset maagisesti ratkaisevat kaikki ihmiselämään ja yhteiskuntaan liittyvät murheet.
Viehättävä ajatus, eikä mikään ihme, että se on niin vetoava. Kuka haluaa olla kylmän kiskoinen välittämisen, rakkauden ja positiivisuuden vastustaja? Juuri välittämisen puutteesta syytetään (asiattomasti) usein niitä poliitikkoja, jotka kyseenalaistavat ajatuksen ns. Suuresta yhteiskunnasta…
“Ylimielisyys” Darwinin kirjasta The Expression of Emotions in Man and Animals
Ellei jollakulla ole tiukkaa tutkimusta tarjota siitä, että todellakin positiivinen ajattelu ratkaisee nämä ja nämä ongelmat, kyseessä on vain toiveajattelu. Kylmäkiskoisia ihmisiä tarvitaan osoittamaan, että tutkimusta sekä sosiaalityötä tarvitaan näiden ongelmien ratkomiseksi. Eli myös vihreää, riihikuivaa, kevyesti paahdettua rahaa pelkän positiivisuus-välittämislätinän lisäksi.
Jos on niin, että haluatte laittaa klassisen nimen käydylle keskustelulle (jonka sisältöön en käy tässä tarttumaan), niin juuri tästä sentimens superior virhepäätelmästä, presidentti Niinistö, teitä on syytetty kun aloititte kampanjan Ihan tavallisia asioita.
Mutta jos kerran tunteilu on sopimatonta, niin miksi sitten sanoin alussa sen olevan välttämätöntä? Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä. Käykäämme siis pienelle kiertokäynnille retoriikan teoriaan ennen kuin katsomme miten käyttää tunteita puheessa tyylikkäämmällä tavalla.
Kaikelle aikansa ja paikkansa. Tunteilusta tulee synti kun se päätyy siis väärään paikkaan, väärään seuraan ja vielä kyseenalaisena pimeän hetkenä.
Aristoteles tunnisti logoksen rinnalle ethoksen ja pathoksen vaikuttamisen keskeisinä välineinä. Logos tarkoittaa tässä yhteydessä argumenttia, eli sitä asia ydintä mistä puhutaan: perusteita ja väitteitä. Ethos ja pathos ovat puolestaan puheen psykologisia vaikuttimia ja ne juuri liittyvät tunteisiin. Ethos tarkoittaa luontevuutta, sitä onko puhuja kuin kotona omassa ympäristössään. Se koskee niitä tunteita, jotka puhujan olemus ja maine nostattavat hänen kuulijoissaan.
Pathos on puolestaan ne tunnetilat, jotka liittyvät itse esitykseen ja ennen kaikkea sen yleisöön. Ne tunteen, joita puhuja tuntee ja pyrkii nostatattamaan yleisössään puheensa avulla, ovat osa pathosta. Pathos on puheen hymiö: ohje sille, miten puheen sisältö tulisi ottaa vastaan.
Cicero painottaa kirjassaan Puhujasta, että puhuja näyttää oman tunnetilansa ja tämä on se mitä hän välittää kuulijoilleen. On suuttunut ja yrittää suututtaa; on rauhallinen ja yrittää rauhoittaa; on iloinen ja yrittää ilahduttaa. Tunnetilan voi toki esittää, mutta se on paljon vaativampaa kuin sen aidosti tunteminen. Hyvät näyttelijätkin hakevat omasta kokemusmaailmastaan aidon tunteen esityksensä tueksi.
Ilman näitä psykologisia vaikuttimia (ethosta ja pathosta) itse argumentin sisältö ei välity kuulijoille. Aristoteles ja Cicero eivät ole tässä yksin, vaan nykypsykologian ja neurotieteen mukaan tunteet liittyvät läheisesti asioiden omaksumiseen ja uuden oppimiseen. Jos asia esitetään niin, että se ei heräytä viisaria, ei sitä yksinkertaisesti tahdo ihmismieli seurata (tästä oli aiemmin puhetta).
Toisaalta ilman argumenttia niin ethos kuin pathoskin voivat vain pullistella vaikka kuinka vailla mitään sisältöä ja tarkoitusta, useimmiten herättäen yleisön komiikan tajun. (Tästä tosin on poikkeuksiakin, kuten bushismit. Niissä ei ole päätä eikä häntää, jos ei niin loogisesti kuin kieliopillisestikaan. Mutta silti ne jollain tasolla vetosivat valtavaan osaan amerikkalaista yhteiskuntaa, sillä bushismit tuntuvat tunnetasolla järkeviltä.)
Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen
Juuri logoksen ja pathoksen työnjakoon osuu valtaosa emotionaalisista virhepäätelmistä. Sen sijaan, että tarjottaisiin argumenttia — asiasisältöä — tarjotaan kuulijoille tunnehuttua mahan täydeltä. Mutta kun tunne on oikeassa kohdassaan, on se itse puheen sisällön välittämisen kannalta olennainen. Ihminen ei opi ilman motivoivia tunteita. Ihminen ei tee mitään ilman motivoivia tunteita. Pelkkä asiasisältö ei muuta mitään. Vasta kun ihminen tuntee olonsa joko uhatuksi, halutuksi, toivotuksi, loukatuksi, tärkeäksi tai vaikka ymmärretyksi alkaa hän tekemään jotain asian hyväksi.
Kuten Aristoteles sanoi, pohjimmiltaan tunteet liittyvät mielikuviin ja vaikutelmiin, jotka puolestaan nojaavat siihen, mitä uskomme ja tiedämme. Tunteet liittyvät siihen, miten kuvittelemme asioiden olevan: miten toivomme niiden kääntyvän, ja mitä pelkäämme tulevan. Ne liittyvät vaikutelmiin todellisista ja oletetuista loukkauksista. Toisaalta ne liittyvät mielikuviin todellisesta ja oletetusta yhteenkuuluvuudesta — siitä tuesta mitä olemme saaneet tai luulleet saaneemme. Tai josta luulemme jääneemme paitsi.
Taitava puhuja muokkaa tunteita tarttumalla mielikuviin ja vaikutelmiin, luoden uusia sekä muunnellen vanhoja. Toisaalta, näiden puhujan luomien ja muokkaamien vaikutelmien lisäksi yleisön mielessä olevat valmiit vaikutelmat osin määräävät sen, miten puhujan tunnelataus tulkitaan. Nämä uudet ja vanhat mielikuvat, herra presidentti, lopulta määrittävät onko puhuja tai kirjoittaja yleisöstään tunteellisen koskettava vai bateettisen naurettava.
Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian… Annan tässä silti pari karkeaa, mutta hyödyllistä vinkkiä, unohtamatta niihin liittyviä riskejä.
Yleistä periaatetta ei ole, ja toisen pathopoeia on toisen bathos: se mikä kuulostaa hyvältä toisen suussa ja tietyssä tilanteessa saattaa olla täysin sopimatonta toisessa. Yleisenä ohjeena voi vain sanoa: pitää olla tunteellinen, muttei liian…
1. Muista asiasisältö. Tunteet tulevat sen tueksi. Ilman kunnolla perusteltua argumenttia yleensä puhuja jättää kuulijoille vain kuumaa ilmaa ja puhkumista vailla palloa johon sen laittaisi. Ilman argumenttia tunteellisuus on vain virhepäätelmää virhepäätelmän perään. Mutta pelkkä logos ilman tunnetta ei anna tarttumapintaa kuulijoille.
2. Tunteet, jotka ovat varmoja tehokeinoja, ovat suuttuneisuus ja huvittuneisuus. Suuttunut yleisö on valmis välittömiin toimiin. Parhaiten tähän pääsee, kun antaa yleisön ymmärtää, että heitä on halveksittu ja vähätelty. Tai heille tärkeitä asioita on halveksittu ja vähätelty. Dissaus herättää mehukkaan vihaisuuden ja kostonhimon. Ongelmallista suuttumuksessa on, että se tuppaa laantumaan pidemmän päälle. Lisäksi sitä on hankala hallita, ja se voi muuttua silkaksi vihan lietsonnaksi. Joten varaudu siihen, että vastapuoli saattaa syyttää sinua ad odium -virheestä: vihapuheista.
Huvittuneisuus herättää vähemmän närää, mutta jos homma menee pelkäksi hauskuutteluksi, asia unohtuu — vähintään yleisön mielessä seuraavana päivänä, kun he yrittävät vain toistaa näppärää sutjautusta työkavereilleen. He keskittyvät nauttimaan ja nauramaan. Tästä syystä parodia ja ironia eivät ole tehokkaimpia välineitä massojen hallinnassa. Tosin massojen miellyttämiseen niistä on.
Toimi siis vaikka näin: Kokoa yleisösi yhteen aloittamalla hauskasti, mutta siirry asiaan pian sen jälkeen, viljellen muutamia tarkkaan valittuja nokkeluuksia matkan varrella vakavoituen loppua kohden.
3. Patriotismi, isänmaallisuus on toinen tehokas tapa saada kiinni tunteista. Tosin perinteinen isänmaallisuus on hieman huonossa huudossa ja siksi jossakin määrin saattaa mätkähtää puhujan omille kasvoille. Mutta usein tehokkaampi locus communis, elimeikäläisyys ja heimolaisuus on samaa juurta. Meidän firma. Me hevosharrastajat. Me autokauppiaat. Me telakan steppaavat levyhitsarit.
Vetoamalla yhteenkuuluvuuteen saadaan usein toivottu tunnetehostus. Tähän meikäläisyyteen perustuu myös ethokseen liittyvä sympaattisuus puhujaa kohtaan, ja siksi puhuja usein yrittää tavalla tai toisella olla edes vähän samanlainen kuin kuulijansa. Varaudu syytöksiin populismista.
4. Voit vedota esimerkillisiin ihmiseen, johonkuhun jonka kaltaisia yleisö haluaa olla. Tavallaan edellinen meikäläisyyden tuntemus tiivistetään oman heimon johtajaan tai symboliin. Timo Soini teki hiljattain näin, verratessaan itseään Muumipeikkoon. Vertaus on tehokas tapa nostaa esille (tässä tapauksessa kuvitteellinen) henkilö johon yleisöllä on vahva tunneside. Soinin vertaus on herättänyt, ymmärrettävistä syistä, närää.
On olemassa myös sopiva klassinen retorinen kuvio esimerkillisen ihmisen nostamiseen esiin: sivuhuomautus eli apostroofi. Puhutellaan jotakuta kesken puheen ja käytetään tätä henkilöä tunteen kanavoimiseen. Kyseessä voi olla yleisön jäsen (Rouva ministeri, näytä meille esimerkkiä…) tai joku joka ei ole paikalla (Mannerheim, meidän on oltava kuten sinä…), tai jopa jonkin elottoman personifikaatio (Yliopiston seinät, olette nähneet paljon, mutta annammeko teidän myös nähdä tämän tapahtuvan…). (Apostroofia voi toki käyttää muuhunkin, kuten jonkun halveksutun puhutteluun: tätäkö sinä halusit, Adolf!). Varaudu kuitenkin myös syytökseen valheelliseen auktoriteettiin vetoamisesta.
5. Apostroofin lisäksi tunteita voi tuoda esiin kertomalla tarinoita: nappaamalla vaikka yleisö mukaan mielenkiintoiseen tarinaan löytökoirasta, jolta puuttui toinen takajalka ja pala korvaa. Mutta tämä serapi oli aina niin iloinen kuullessaan tutun äänen. Luottamus, se näkyi sen ruskeista silmistä harmaalaikukkaan pitkän turkin alta. Enempää ei varmaan tarvitse sanoa, kuin että Hollywoodissa lähes kaikki sarjat saavat jatkoa, joiden pilottijaksossa on koira… Mutta jos tarinasi karkaa lapasista, varaudu syytökseen asian vierestä puhumisesta.
6. Kun kyseessä on vakavat, voimalliset tunteet, tunnepitoisuutta lisätään tyypillisesti vähän kerrallaan. Puhutaan jopa tunteiden tukahduttamisen tärkeydestä — siinä mielessä, että puhujan on hyvä näyttää pyrkivänsä ennemmin pitämään tunteitaan kurissa kuin päästävänsä ne valloilleen. Näin yleisö ottaa sympaattisemmin tunteet vastaan. Voit tosin saada syytöksen muiden tunteiden manipuloinnista, jos jäät kiinni epäaitojen tunteiden tukahduttamisesta
7. Tunteet halutaan jakaa yleisön kanssa, ja puhujan on näytettävä esimerkkiä tunteen tuntemisessa. Sitä ei voi vain sanoa, vaan se pitää näyttää. Siksi puhujan ei yleensä kannata piiloutua pöntön, papereiden tai powerpoint-esityksen taakse: yleisö lukee tunteesi asennostasi, äänestäsi ja kasvoiltasi — anna heille siihen mahdollisuus.
Mutta rajansa kaikella. Muistetaan bathos, joka tulee kylään, kun krokotiilin kyyneleet valuvat, miehusta revitään ja tuhkaa ripotellaan hiuksiin. Usein suositellaankin aloittamaan mahdollisimman neutraalisti ja rauhallisesti, puhuen suoraan ja yksinkertaisesti. Selkeästi. Lyhyin lausein.
Kuunnelkaa vaikka Timo Soinia, joka on tunnepitoisten puheiden sulkahatuton suomenmestari. Soinin yksinkertainen, kansanmakuinen, ja siis itse asiassa erittäin sofistikoitunut, tarkkaan harkittu ja koulittu retoriikka ei jätä ketään kylmäksi — oli sitten hänen puolellaan tai ei. Sama pätee presidentti Niinistöön, joka myös hallitsee tunnepitoisen puheen. Oli se mieleesi sitten bateettista tai pateettista — Niinistöltä ei yksinkertaiset, tunteisiin vetoavat selkeät lauseet ja ilmaisut hetkessä lopu.
Tai jos Soini ja Niinistö eivät ole makuun, niin kuunnelkaa Pharrell Williamsia tässä kappaleessa:
Yksinkertaista mutta vakuuttavaa.
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
PUHUJAKOULU 