— Severi Hämäri
Miksi joskus vaan niin suututtaa poliitikon naama, että tekee mieli mennä nettiin ja kirjoittaa siitä, että sekin on taas yksi kommari tai kokkari tai persu tai hihhuli?
Esimerkiksi Laura Rädyn (kok) siirtyminen Helsingin kaupungin johdosta Suomen Terveystalo oy:n — siis terveysalalla toimivan pörssiyhtiön — palveluiden myynnistä vastaamaan herätti todellisen paskamyrskyn. Jotkut jopa kaivoivat Lasse Männistön ja tämän isän samaan syssyyn esiin, ja aloittivat moralistisen saarnan kokoomuspoliitikkojen selkärangan puutteesta. (Näin teki myös usein niin vallan mainio lakimies ja vasemmistopopulisti Saku Timonen Uuninpankopoika-blogissaan).
”Öyhötys” (niin kuin minä sen määritän) on perusteettoman moralisoivan (tai jopa moralistisen) närkästyksen ilmaus. Sen löytää yleensä netistä, blogeista ja fabookeista sekä twittereistä, mutta myös yleisönosastoilta sekä lehtien kolumneista ja pääkirjoituksista. Artikkelini on sekä öyhötyksen moite että ylistys. Yritän päästä ilmiön sisään.
Aloitan kertomalla, miksi öyhötys voi olla vaarallista — jopa moraalitonta. Sen jälkeen, miten osaava öyhötys on retorinen taiteenlaji, joka kaipaa hellää suojelua kuin harvinainen orkidea. Kolmanneksi otan tietoisen riskin, ja pohdin pitkällisesti ja huolellisesti öyhötyksen roolia populismissa ja vasemmistopopulismissa. Päätän kirjoitukseni toteamalla, että älä öyhötä jos otat, jos otat älä öyhötä. Öyhöttäminen vaatii harkintaa, taitoa ja selkeää mieltä. Se on taidetta, ei julkista itsetyydytystä.
Kansa tuhlaa kuin viimeistä päivää ja poliitikot ovat menettäneet moraalinsa?
Poliitikkojen sanomisia ja tekemisiä seurataan lehdistössä, kahvipöydissä ja ennen kaikkea netissä. Kukapa ei muista kauhistelua Sampsa Katajan (kok) ns. hiprakkapuheesta. Tai Mikael Jugnerin (sd) avoautosta. Tai Matti Vanhasen (kesk) naisseikkailuista. Tai Paavo Arhinmäen (vas) kulttuurivihamielisyydestä. Tai kauhistelua Teuvo Hakkaraisen (ps) tai Olli Immosen (ps) edesottamuksista. Väittäisin että nämä aiheet ja otsikot muistetaan paremmin kuin poliitikkojen teot poliitikkoina. Aivan viimesimpiä pahennuksen aiheita on ollut Rädyn (kok) siirtyminen julkiselta puolelta yksityiselle sekä Elina Lepomäen (kok) (yleensä asiayhteydestä irroitettu) toteamus verosuunnittelusta, että ”jos on lain pykälien mukaan toimittu, totta kai se on moraalisesti oikein.”
Punch-lehden kuvassa vuodelta 1866 mies solvaa Britanniaa (ts. maan hallintoa) — joka puolestaan vastaa tuohtumuksella tuohtumukseen.
Tietenkin valtakunnan poliitikkojen tekemisiä pitää seurata. Mutta keltaisen lehdistön, varsinaisen lehdistön, blogistien sekä ihan oman elämänsä some-tietotoimistojen moraalinärkästys ja klikki-jako-klikki-mainosmyynti-epätoivo- journalismi ajaa moralisoimaan nopeammin ja aina vain heikommin perustein. Tällä on kaksi huonoa seurausta: ensinnäkin öyhötys vie tilaa oikealta, perustellulta kritiikiltä. Tärkeät päätökset menevät pinnan alla huomaamatta, kun itse pintaa tarkastellaan kuin sittisontianen hevonpaskaa.
Toiseksi: öyhötyksen pelossa politiikkaan ei lähde sukupolvensa älykkäimmät ja lahjakkaimmat. Ville Blåfieldin ja Reetta Rädyn kirjassa Kuka hullu haluaa poliitikoksi? (Teos, 2015) mm. erinäiset puoluesihteerit sekä monet poliitikot Osmo Soininvaarasta Matti Vanhaseen sanovat valtakunnan poliitikkojen olevan typerämpiä kuin koskaan ennen. Miksi? Syy on siinä, että älykkäämmät ihmiset tajuavat minkälainen julkinen sontahurrikaani odottaa ketään mielenkiintoista ja elämäänsä kokenutta yksilöä. Jos on mitään mitä voi kaivella — tai jos vaikka kävelee vain punaisia päin vahingossa — niin saattaa päätyä valtakunnanlaajuisen öyhötyksen uhriksi.
Toisaalta myös poliitikot öyhöttävät toisilleen. Eräs tyypillinen muoto tälle on ns. ”entä sitten tämä” eli whattabautismi. Kun toinen poliitikko on esittänyt jotain, niin vastapuoli kysyy, että miksi hän ei sitten ole tajunnut myös vastustaa kaikkia näitä toisia pahennusta herättäviä seikkoja. Entinen kansanedustaja ja ministeri Kimmo Sasi (kok) kunnostautui heittämällä whattabautismin verosuunnittelukeskusteluun HS:n yleisönosasatolle. Hän kirjoitti siitä, miten Suomi on ”verokeidas” alkoholiverotuksensa suhteen norjalaisille. Ja tämän tuhmat verokeidaspaheksujat ovat nyt sitten ihan tyystin sivuttaneet, soo soo… (HS 28.4.2016).
Esimerkiksi 90-luvun lamaa leimasi öyhötys elämisestä varojen yli. Yksilöitä syytettiin taloudellisesta taantumasta, jonka todellinen syy oli ilmeinen: idän viennin romahdus yhdessä korvaavan viennin puuttumisen kanssa — kiitos maailmanlaajuisen laman. Tämä moralisointi kuuluu äänenpainoissa jälleen. Miksi? Tilanne on täsmälleen sama: idän vienti on romahtanut ja korvaava vienti muuanne puuttuu (koska Nokian kännykät, paperiteollisuus ja se iso kuoppa siellä jossain pohjoisessa — tiedättehän).
Tällainen öyhötys voi olla vaarallista, sillä ihmisten pitäisi juuri nyt kuluttaa — ja ennen kaikkea kuluttaa kotimaisiin palveluihin — jotta talous ei sakkaisi enempää. (Kirjoitin muuten viime kerralla aihetta liipaten: Pelon ajamat, eli miksi on vaarallista pelätä kriisiä.)
Kirjailija ja talousajattelija N.N. Talebin mukaan jokaisella ihmisellä on velvollisuus paljastaa näkemänsä ”tyhjät takit” eli löysä uhoava tietämättömyys, joka on onnistunut syystä tai toisesta varastamaan itselleen aseman yleisen ihailun kohteena. Hänen uhrinsa kuplanpuhkaisuun löytyvät enimmäkseen talousnobelistien parista. Mutta tämä ei tarkoita öyhötystä: pitää itse tietää paremmin ja vaatia itseltään enemmän, jotta voisi paljastaa ylpeät paskanpuhujat.
Urbaanisanakirja määrittää ”öyhöttää” verbin: ”metelöidä kännissä, kiroilla, tapella, häiriköidä, käyttäytyä uhkaavalla ja häiritsevällä tavalla julkisella paikalla, äännellä uhkaavasti, epäselvästi tai epäartikuloidusti.” Käytän tätä ”öyhötys” -termiä, koska se kuvaa hyvin sitä ääntä, joka esimerkiksi lähtee närkästynyttä väkijoukkoa esittävistä näyttelijöistä. (Näyttelijät toistavat kuulema sanaa ”raparperi” saadakseen tämän vaikutelman aikaan.) Se kuvastaa myös sitä tekstin tyhjyyttä, joka ilmenee kun moralisoiva närkästys on alkanut polttaa reikää blogisistin vatsakalvoihin.
Johtuen Donald Trumpin ja populismin noususta, amerikkalaiset ovat käyneet viimeaikoina kovastikin keskustelua ns. moraaliraivarista (eng. moral outrage, esim. New York Times, 28.2.2016). Kyse on sukulaiskäsitteestä öyhötykselle, mutta tarkoituksella haluan käyttää jälkimmäistä laajempana ja ennen kaikkea huonosti perusteltavissa olevan närkästyksen käsitteenä. Öyhötys pitää näin sisällään mm. kaikenlaista perusteetonta ja moralisoivan oloista paheksuntaa sekä vähäisempää mutta ajattelematonta pilkkaavaa naljailua ja todellisuudesta irronnutta ironiaa. Öyhötystä ei tietenkään sovi sekoittaa perusteltuun moraalikeskusteluun (jonka yleensä erottaa siitä, että osapuolet sanovat miksi ovat jotain mieltä).
Teknisesti ottaen, jos joku sanoo tai tekee jotain, ja toinen loukkaantuu siitä — kehittää vaikka moralistisesti ärtyneen halvauksen paksusuoleensa — ja sen pohjalta tekee johtopäätöksen, että ensimmäinen tyyppi on väärässä tai tekee väärin, syyllistyy toinen tässä lähinnä virhepäätelmään. Hän päättelee omasta tunteestaan faktoihin.
Tämä ei tietenkään (kuten tässä blogissa toistuvasti hoen) tarkoita, että virhepäättelijä olisi sitten auttamatta väärässä. Hän voi olla väärässä tai hän voi olla oikeassa. Mihin hän on syyllistynyt, on heikko ja heiveröinen ajattelu. Mutta heikosta ajatuksesta syntyy joskus todellista taidetta.
Öyhötys taiteenlajina
Toisinaan kunnollinen moralistinen öyhötys puhdistaa ilmaa.
Toisen julkinen moittiminen on usein uskottavuuden kyseenalaistamista. Retoriikan näkökulmasta hänen eetostaan arviodaan uudelleen. Aristoteles totesi eetoksen, eli yleisön mielikuvan henkilön luonteenlaadusta ja sitä kautta uskottavuudesta, olevan kaikkein suurin vaikuttumisen syy.
Nykyään käsitys on toki hieman muuttunut. Silti perusperiaate pätee: ihmiset seuraavat mieluusti karismaattista, esimerkillistä ja näyttävän näköistä johtajaa. He uskovat helpommin luotettavan oloista kaveria, joka vaikuttaa sopivan fiksulta ja ajavan yhteisiä asioita. Lisäksi sellainen, joka näyttää jakavan samat arvot kuin kuulijansa tai lukijansa, herättää usein luottamusta. (Lue lisää eetoksesta Mestaripuhujassa: ”Kalaksi kalan paikalle, eli miten yleisö hurmataan”.)
Nykypsykologia tuntee ns. sädekehä- eli haloilmiön: on nimittäin hyvin tyypillistä, että jos koemme jonkun jossakin yksittäisessä asiassa hyväksi, arvioimme häntä kaikessa muussakin suopeammin — ja jos koemme jonkun toisen puolestaan jossakin yksittäisessä asiassa huonoksi, arvioimme häntä muutoinkin ankarammin. Ihmisten ajattelu on yksinkertaisesti vain vinoutunut tällä tavoin.
Kun johtopäätökseen tullaan, koska joku arvovaltaisen tai muuten mukavan oloinen henkilö sitä kannattaa, kyse on ns. positiivisesta ad hominem -virhepäätelmästä. Tavalla tai toisella perusteet korvataan halulla seurata karismaattisen henkilön jalanjälkiä. Kun puolestaan johtopäätökseen tullaan, koska joku vastenmieliseksi tai vastustajaksi koettu henkilö on siitä eri mieltä, kyse on ns. negatiivisesta ad hominem –virhepäätelmästä. Perusteet korvataan henkilökohtaisella vastustuksella. Sekä positiivinen että negatiivinen muoto tästä henkilöön menevästä päättelystä on laiskaa ajattelua. Se ei siis tarkoita, että automaattisesti olisi väärässä, jos seuraa hurmaavaa hemmoa tai jos kammoaa vierasta viekottajaa. Mutta toki on mahdollista, että on väärässä. (Lisää: ”Mikä ihmeen ad hominem säkin luulet olevasi?”)
Juuri tämän taipumuksen unohtaa ajattelu (ja seurata sitä kuka vaan vaikuttaa parhaalta tyypiltä nyt ja tässä) puhkaisemiseen moralistinen öyhötys saattaa olla erinomainen ase. Se paljastaa kuninkaan paljaan pyllyn. Poliittinen sulopuhuja on vain ihminen ja meidän on syytä suhtautua hänen puheisiinsa samalla kriittisyydellä kuin kehen tahansa muunkin.
Öyhötys onkin parhaimmillaan tapa vastata positiiviseen ad hominemiin heittämällä siihen tasapainottava negatiivinen virhepäätelmä päälle. Sanomattakin selvää, että öyhötystä retorisena keinona käyttävä puhuja ottaa riskin. Öyhötyksellä, kuten yllä todettiin, voi olla monia ikäviä seurauksia.
Tyypillinen vastareaktio moralisointiin onkin ns. tu quoque — eli sinä myös — retorinen kuvio. Se on sillä tavoin hauska, että perustellun vastauksen sijaan käydään osoittamaan toisen osapuolen itse syyllistyneen juuri niihin rikkeisiin, joista hän syyttää toisia. Parhaimmillaan tämä vastaöyhötys saa vastapuolen hävennettyä hiljaiseksi.
Pahimmillaan tu quoque kuitenkin aiheuttaa ulkopuolisten mielissä ajatuksen: pata kattilaa soimaa, musta kylki molemmilla! Eli tu quoquen käyttäjä riskeeraa oman vetensä likaamisen samalla kun hän syyttää toisia takaisin. Tarkalleen ottean tu quoque on myös virhepäätelmä, sillä kaksi väärää ei ole yksi oikea.
Tästä syystä useimmiten viisain (joskaan ei välttämättä se hauskin ja ikimuistoisin) ratkaisu on, kuten englantilainen sanoo, ”don’t raise to the bait” eli älä tartu koukkuun. Varsinkin, jos reagoi ajattelemattomasti ja kyse ei olekaan moralisoivasta vieheestä vaan aidosta perustellusta moraalikommentista, voi vastaöyhöttäjälle jäädä itselleen vain likainen, liukas moraaliankerias kouraan. (Lisää tavoista vastata öyhötykseen: ”Voittaminen: luusereiden hommaa?” ja ”Vain idiootti yrittää voittaa, mutta miten tehdä se tyylikkäästi?”)
Moraalinen närkästys retorisena välineenä vaatiikin näin ollen käyttäjältään huomattavaa taitoa. Käykäämme seuraavaksi katsomaan ja kuulemaan tämän taidon todellisia vanhoja mestareita: populisteja.
Esimerkiksi Sampo Terho (ps) kunnostautui 18.5.2016 pitämällä klassisen ”miten te kehtaatte arvostella, kun te itsekin teitte samoin” eli tu quoque -puheen. Tämä puhe olisi voitu esittää jo antiikin Rooman senaatissa. Ja niin se myös on esitetty. Ihastuttavaa kuulla näin klassista retoriikkaa 21. vuosisadalla:
Öyhötys ja populismi — oikealta ja vasemmalta
”Populistinen puhe on usein suoraan sydämestä pulppuavaa, lauseiden muotoilu ei oikein ota onnistuakseen, mutta puhujan vilpittömyys on silmiinpistävää.
Miten nämä populistiliikkeiden keulakuvat ja kyläpuhujat pitäisi nähdä? Heidän kansansuosiostaan ei voi olla epäilystä, he ovat kansanomaisia ja he ovat antaneet kannattajilleen todellisia etuja. Toisaalta he ovat kyynisiä manipulaattoreita, jotka muistavat täyttää omatkin taskunsa.”
— Ote ulkoasianministeri Timo Soinin (ps) pro gradu -tutkielmasta ”Populismi — politiikkaa ja polttomerkki: SMP:n roolinmuutos” (Helsingin yliopisto, huhtikuu 1988).
Moralistinen närkästys usein liitetään populismiin. Mutta miksi? Vaikka populismi on ilmiönä tunnettu yhtä kauan kuin demokratia, ”populismi” tarkoittaa kuitenkin montaa asiaa. Tarkastelen seuraavaksi kolmea tulkintaa ja sitä, miten öyhötys liittyy kuhunkin.
Ensinnäkin populismi merkitsee kansaan vetoamista vallan keräämiseksi demokratiassa. Tällöin tarkoituksena ei ole sanoa sitä, mikä on oikein tai hyödyllistä, vaan sitä, mikä saa kansan liikkeelle. Toisinaan tietenkin kansan saa liikkeelle se, mikä on oikein ja hyödyllistä. Mutta usein pikemminkin tunteet (erityisesti ylpeys, ihailu, pelko, suuttumus, ärtymys, loukkaantuminen, närkästys ja joskus jopa viha) ovat ne, jotka kansan liikkeelle pistää. Öyhötys on näin eräs tyypillinen populistinen retorinen kuvio.
Antiikin Ateenassa, maailman ensimmäisessä demokraattisessa valtiossa, tämän tyyppistä populismia käyttävää poliitikkoa kutsuttiin demagogiksi. Vanhimpana tunnettuna demagogina pidetään yleisesti 400 luvulla eaa elänyttä Kleonia, joka on myös ensimmäisiä poliitikkoja, josta on säilynyt häneen kohdistettua julkista arvostelua ja satiiria. Esimerkiksi Aristofaneen näytelmissä Kleonia pilkattiin lähes täysin avoimesti.
”Kuinka te kehtaatte? Ja kyllähän te kehtaatte!” sanoi Soini taannoin niin moralisoivan kauniisti (puhuessaan eduskunnassa 11.12. 2013 Jyrki Kataisen hallituksen rakennepaketista sekä erityisesti kokoomuksen yrittäjäpolitiikasta), että tuli retoriikan opettajalle melkein tippa linssiin.
Populismia (tässä ensimmäisessä mielessä) ei pidä suoraan sotkea ad populum -virhepäätelmään. Ad populum -virhe tapahtuu silloin, kun pätevän perusteen sijaan puhutaan kansan tahdosta tai enemmistön mielipiteestä. Joka vaikka sanoo, että rangaistuksia on kiristettävä, koska kansa (tai enemmistö) on sitä mieltä, ei ole loogisesti osoittanut kovempien rangaistusten tarvetta. Voi hän olla oikeassa, mutta hänen perusteensa eivät ole riittävät argumentin muodostukseen. Argumentissa pitäisi vielä osoittaa, että kansan kova moralistinen tarve rangaista on riittävä syy koventaa vankilatuomioita.
Toisaalta se, joka sanoo, että jokin ei voi pitää paikkaansa, koska tavallinen rahvas sitä kannattaa, sortuu elitistiseen virhepäätelmään. Kyllä kansa tietää, noh, ainakin silloin tällöin.
Tässä valittuja paloja ulkoasiainministeri Soinin loisteliaan häikälemättömän ylitseampuvasta moralisoinnin taidosta hänen Ploki -blogista:
”Kotiäidit ja perheiden valinnanvapaus ovat joutuneet käsittämättömän vihanpidon kohteeksi. Suvaitsevaisto on kaikista suvaitsemattomin.” (Ällöttävää naisvihaa, 21.5.2016).
”Anarkorasistit veivät Perussuomalaisten puoluetoimistolle lakanan. Hengenheimolaisensa ovat turmelleet useaan otteeseen Perussuomalaisten piiritoimistoa. Anarkorasistiset vihateot ovat vastenmielisiä.
Ku klux klan vihaa sekä katolilaisia että juutalaisia. Olen katolilainen Israelystävä. Siis oiva kohde ku klux klaniselle anarkorasistille. Tällaiselle toiminnalle kansan kustantama YLE antoi palstatilaa.
(…)
Tuomas Muraja, toimittaja, kirjoitti Perussuomalaisista Kanavaan ja Suomen Kuvalehteen asenteellisuudessaan ainutlaatuisen analyysin asiavirheineen.
Elitismin airueeksi Muraja oli valinnut viestintävälineet, jotka eivät kansan syvien rivien käsissä kaksisesti kulu. Minä toivoisin, että kovaa työtä tekevä Perussuomalainen duunari ja pienyrittäjä lukisi tämän Murajan mutinat, mambojambon.” (Anarkorasimia ja Murajan mambojumbo 25.10.2015).
Toiseksi populismi merkitsee tyypillisesti erinäisten oikeistolaisten liikkeiden löyhää joukkoa maailman eri kolkilta, jotka käyttävät populistisia (ensimmäisessä mielessä) menetelmiä — ja joita enimmäkseen yhdistää konservatiivisuus, poliittisen, taloudellisen että oppineen eliitin vastaisuus ja nationalismi sekä yleensä muukalaiskammo. Jotkin näistä ovat jopa rasistisia sekä äärioikeistolaisia. Oikeistopopulismin kirjo on suuri.
Varianttina edelliseen on ns. vasemmistopopulismi, joka on tavallaan antipopulistista populismia: vasemmistopopulistit vetoavat niiden ihmisten tuntemuksiin, jotka perinteisesti ovat pelänneet sotaa, rahan valtaa, globalisaatiota ja oikeistopolitiikkaa — sekä erityisesti viimeaikoina ovat heränneet pelkäämään populististista oikeistoa, nationalismia ja tähän usein liitettyä muukalaiskammoa. Lisäksi vasemmistopopulistit ovat tyypillisesti myös poliittisen, taloudellisen että joskus jopa oppineen eliitin vastaisia.
Varhaisin ”populistiseksi” kutusuttu puolue perustettiin — kuinkas muutenkaan — yhdysvaltoihin jo 1800-luvun loppupuolella. Kuvassa Populistisen- eli Kansanpuolueen presidentinvaalimainos vuodelta 1892.
Vaikutelmani on, että jotkut vasemmistopopulistit samaistavat kaiken oikeistopopulismin (ja usein myös porvarillisen oikeiston) yhteen jonkinlaiseksi melkein fasismia ajavaksi rintamaksi — ihan siinä missä erinäiset oikeistopopulistit samaistavat koko populistisen ja tavanomaisen vasemmiston, vihreän liikkeen (sekä usein myös keskustaoikeistolaisen porvariston) yhdeksi samaksi vihervasemmistolaiseksi suvaitsevaistoksi.
Molemmissa tapauksissa syyllistytään ns. olkiukkovirheeseen: rakennetaan itse itselle hyökkäyksen kohde, jota ei ole olemassa. Teknisesti ottaen oikeisto- tai vasemmistopopulistit kompastuvat tällöin virhepäätelmään ja asian ohi puhumiseen. Jos olkiukon kaatamisen esittää sankaritekona argumentaation kentällä, niin sopii hävetä, ainakin luokkahuoneessa. Nimittäin, vaikka olkiukko usein edustaakin laiskaa ajattelua, se on sitäkin tiuhemmin erinomaista retoriikkaa. Kuuntelijat harvoin pysähtyvät ajattelemaan sen paremmin tajutakseen vedätyksen. Ja parhaassa tapauksessa puhuja itsekin saa itsensä siihen uskomaan (hokemalla samaa kerrasta toiseen, viikosta toiseen, vuodesta toiseen, argumentoiden ad nauseaum).
Tätähän populismi parhaimmillaan on: taitavaa retoriikkaa. Sekä oikeisto- että vasemmistopopulismia yhdistääkin yksinkertainen, tunteikas — suorastaan rehvakas kielenkäyttö, joka tähtää usein juuri närkästyksen ja ärtymyksen nostatukseen. Toisin sanoen: öyhötys. Silti kaiken populismin ei tarvitse olla tyhjää retoriikkaa, vaikka enimmäkseen se retoriikkaa onkin.
Esimerkillisen taitavasti ja vasemmistopopulistisesti SDP:n puheenjohtaja Antti Rinne on ottanut tavaksi muistuttaa kansaa ”perussuomalaisten rivistöissä piilottelevista rasisteista.” Taktiikka toimii, sillä oikeistopopulisti Soini joutuu kiistämään väitteen. Näin alkuperäinen väite — oli siinä perää tai ei (jätän arvioinnin lukijalle) — tulee toistettua monta kertaa: ensin media toitottaa Rinteen sanoja ja sitten Soinin kiistämistä. Tämä on ns. possunnussija -taktiikka, joka on peräisin Yhdysvaltain politiikasta puolen vuosisadan takaa — siellä toistuvalla syytöksellä vastapuolen sortumisesta sosialismiin sekä sitä seuranneesta ankarasta kiistämisestä kasvaa äänestäjien mielessä vain vahvemmaksi mielikuva hämäristä tarkoitusperistä. The lady doth protest too much, methinks, sanotaan kuolemattoman Shakespearen Hamletissa.
Kolmanneksi populismi merkitsee poliittista haukkumanimeä, jolla pyritään ampumaan kilpaileva näkökanta alas silkkana kansan kosiskeluna. Tämä on usein, kuten arvata saattaa, moralisoivaa närkästystä, jopa öyhöttävää sellaista.
Antti Rinne, kovin mietteliäänä (Kuva cca4.0i: Teemu Rajala)
Varomaton populismi kuin populisimi voi tietenkin olla ensiaskel kohti yleistä typertymistä ja heikkolahjaisuuden ylistystä. Mainitsemassani Blåfieldin ja Rädyn kirjassa Kuka hullu haluaa poliitikoksi? Osmo Soininvaara (vihr) toteaa perussuomalaisten nousun käynnistäneen vastareaktiona SDP:n kansanedustajien parissa niin uskomattoman älyn jättämisen eduskunnan kahvion narikkaan, että hän kertakaikkiaan ei enää jaksanut jatkaa kansanedustajana. Soininvaara väitti julkisen keskustelun tason laskeneen alemmaksi kuin koskaan aiemmin hänen uransa aikana.
Onko kuitenkaan oikein syyttää demareita liiallisesta populismista ja politiikan typertämisestä? SDP ja varsinkin sen puheenjohtaja Antti Rinne ovat olleet nyrkkeilypussina niin Soininvaaralle, Soinille kuin Juhana Vartiaiselle (kok). Vastavuoroisesti voisi kuitenkin väittää demarien vastanneen populismin haasteeseen ja avanneen korvansa kansan hädälle (esim. puoluejohtajista juuri Rinteen kerrotaan olevan henkilökohtaisesti kiinnostuneen leipäjonojen nälkää näkevien asiasta) — tarjoten näin vaihtoehdon oikeistopopulismin nousulle, joka on saanut puhtia kasvavasta eriarvoistumisesta ja kansan köyhtymisestä laman kurimuksessa. Mene ja tiedä. Tällaisia arvioita on helppo heittää, mutta vasta historia pystyy katsomaan nykyhetken poliittisia ratkaisuja ja puheita riittävän hyvin, jos sekään, vailla öyhötystä.
Populismi ja populistiset puheet itsessään eivät ole pahasta tai hyvästä — mutta kuten kaikkea retoriikkaa, niitä voi käyttää molempiin. Parhaimmillaan ripaus populismia tekee poliittisesta keskustelusta maukasta matusteltavaa — pahimmillaan se tyhmentää ja etsii alinta yhteistä nimittäjää navan alisesta maailmasta. Sanottakoon siis vielä kerran, painokkaasti ja kursiivilla, että silkka oikeistopopulismi ei tee kenestäkään fasistia eikä silkka vasemmistopopulismi tee kenestäkään anarkistia tai arvojen mädättäjää.
Lopuksi
Edellä olen syventynyt öyhötykseen — moralisoivaan perusteettomaan närkästykseen —- niin hyvässä kuin pahassa. Ensinnäkin poliitikkojen jokaiseen hairahdukseen tarttuminen ja heidän tekemisiensä perusteeton moralisointi on omiaan tyhmentämään valtakunnan poliitikkoja joukkona. Älykkäämmät ja elämää kokeneemmat tajuavat pysyä poissa ja moralistisen tutkan alapuolella.
Lisäksi moralisointi voi piilottaa todellisia tärkeitä syitä kritiikille. Kun kaikki keskittyvät öyhöttämään pääministerin vaatevalintoja, jää tämän päätökset vaille huomiota. Toisaalta joskus öyhötys piilottaa keskeisiä ongelmia, kuten talouden alamäen syitä, kun keskitytään moralisoimaan kansan rahankäyttöä.
Kuitenkin öyhötys, oikein käytettynä, voi toimia välineenä puhkaista kohtuuton ihailu, joka sekin piilottaa näkösältä todellisia syitä ja perusteita. Taitavasti käytettynä moralistinen närkästys myös saa ”kansan” liikkeelle. Tämä näkyy öyhötyksen käytössä populistien, sekä vasemmalla että oikealla, puheissa.
Päätän saarnani tänään moraaliin — opetukseen. Väkivallan, niin verbaalisen kuin fyysisen, edellytyksenä on toisen ihmisen esineellistäminen. Hänet pitää nähdä karikatyyrinä, tarinan pahiksena, jotta häneen voi käydä käsiksi. Öyhötys ja kaikenlainen moralisointi yleensä on keino tähän: nuo ovat moraalittomia matoja, alempia kuin me, kunnon ihmiset.
Siksi öyhöttäminen vaatii vastuuta ja vastuunkantoa. Älä käytä sitä turhaan vaan käytä harkiten. Öyhötyksen kohteet nimittäin ovat ihan tavallisia ihmisiä, pohjimmiltaan — kuinka typeriä ovat sitten menneet tekemään.
(Kansikuva: yksityiskohta Matthias Grünewaldin (n. 1475–1528) teoksesta Jeesuksen pilkkaaminen.)
Severi Hämäri on Puhujakoulun vastaava opettaja, päätöksenteon ja vaikutusvallan tutkija, kouluttaja ja konsultti. Hän on myös suosittu julkinen puhuja ja luennoitsija.
Oletko kiinnostunut Puhujakoulusta? Ensi vuoden kurssille voi jo ilmoittautua: Lisätietoja info@kriittinenkorkeakoulu.fi tai kriittinenkorkeakoulu.fi/puhujakoulu/
PUHUJAKOULU 