Puhujakoulun Severi Hämäri kommentoi kulttuuriministeri Grahn-Laasosta Ylellä

Ylen KulttuuriCocktail haastatteli Kriittinen korkeakoulun Puhujakoulun vastaavaa opettajaa Severi Hämäria ja Kotimaisten kielten tutkimuksen keskuksen erikoisasiantuntijaa Vesa Heikkistä kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen avoimen kirjeen retorisista ulottuvuuksista:

”Severi Hämärin mukaan kirje on retorisesti sekava. Siitä on vaikea saada selvää mikä on lopulta merkityksellistä. Hänen mukaansa kirjeen tarkoitus on saada asiat näyttämään joltakin, mitä ne eivät ole. Eli saada koulutukseen kohdistuvat leikkaukset näyttämään kehittämiseltä.

– Tällainen retoriikka on kyllä aikamoista kansan ja lehdistön aliarvioimista, Hämäri toteaa.

Vesa Heikkisen mukaan on kiinnostavaa, että sivistys mainitaan ikään kuin kuorrutuksena tekstin alussa ja loppupuolella, mutta keskiosassa puhutaan lähinnä tehokkuudesta ja kilpailukykyisistä aloista.”

— Yle, KulttuuriCoctail: ”Ministeri Sanni Grahn-Laasosen avoimen kirjeen retoriset haasteet

Sipilän puhe ja hiljaisuus Mestaripuhujassa

Keväällä Severi Hämäri kirjoitetti hiljaisuudesta Mestaripuhujassa. Se on myös taitavan puhujan syvimpiä taitoja ja erittäin ajankohtainen tänä aikana. Keskustelu ei ole yhteishuutoa.

Mestaripuhujablogi on ollut hiljainen monta viikkoa johtuen erinäisistä kiireistä. Kiitokset lukijoiden kärsivällisyydestä. Tavoitteena on palata ainakin kuukausittaiseen julkaisutahtiin lokakuun aikana.

Kaikkialla ei ole ollut kuitenkaan hiljaista puhetaidon taholla. Puhujakoulun vastaava opettaja Severi Hämäri on vastaillut toimittajien kysymyksiin. Viimeksi lyhyt haastattelu pääministeri Juha Sipilän puheestä oli tämän aamuisessa radio YLE 1 Ykkösaamussa. Hämäri kirjoitti aiheesta myös henkilökohtaisessa blogissaan: ”Analyyttisiä huomioita pääministeri Sipilän puheesta.”

Poliittisen retoriikan analyysiä Helsingin Sanomissa

Puhujakoulun vastuuopettaja Severi Hämäri kommentoi Helsingin Sanomissa tänään (25.8.) hallituksen puheita yhteiskuntasopimuksen kaatumisen jälkeen muun muassa näin:

”Sisällötön lausunto Soinilta. En oikein tiedä, mitä hän on ollut tiedotustilaisuudessa tekemässä. … miksi ihmeessä hän ryhtyy puhumaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta? Mistä ihmeestä oikein on kysymys? Hän todennäköisesti yrittää kääntää huomiota pois varsinaisesta asetelmasta puhumalla ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Onko hänellä muka tietoa siitä, että yhteiskuntasopimuksen kaatuminen johtaa konflikteihin naapurimaiden kanssa? Tietääkö meidän ulkoministerimme jotakin sellaista, joka ei ole yleisesti tiedossa tämän sopimusneuvottelun suhteen?”

”1990-luvun pääministeri Paavo Lipponen käytti tätä paljon. Hän puhui paljon siitä, miten asiat vain ovat, mitä niille pitää tehdä, ja miten meillä ei ole vaihtoehtoja. Lipponen osasi niin hyvin vaihtoehdottomuuden retoriikan, että säilytti kannatuksensa läpi hankalien vuosien. Stubb käyttää tässä ihan samanlaista menetelmää. Vaikka tietenkin valtionvarainministerillä olisi vaikutusvaltaa. Vaihtoehtoisia tapoja toimia on hyvinkin paljon. Mutta halutaan maalata vaikutelma, että juuri se, mihin päädytään, on välttämättömyys. Kyse on vastuuvapauden alueen venyttämisestä. Stubb sanoutui irti, Sipilä joutui selittelemään.”

”Nyt Sipilä yrittää rauhoittaa tilannetta yrittäjähenkisyydellä. Ei puhutakaan enää leikkauksista ja sopeuttamisesta vaan kilpailukyvyn parantamisesta.”

Lue lisää: ”Mitä Sipilä ja muu hallitus oikeasti viestivät synkistellessään yhteiskunta­sopimuksesta? Retoriikan tutkija analysoi” (HS 25.8.2015)

Vain idiootti yrittää voittaa — Mutta miten tehdä se tyylikkäästi?

— Severi Hämäri

Kun tunteet käy kuumina somessa, tekeekin niin maan perusteellisesti mieli näyttää kanssakeskustelioille näiden paikka. Down Fido, you bad dog! Mutta onko siinä silti mitään järkeä? On ja ei. Pitää vain muistaa, että kun härän kanssa tanssii, sitä kutsutaan rodeoksi. Selkään kiivetään omalla vastuulla.

Tiedän että kuka vain, minä mukaan lukien, osaa olla tarpeen vaatiessa idiootti netissä.

Avaan tässä kirjoituksessa tunnereaktioita netissä sekä nettikeskustelun erityispiirteitä kuten trollausta, fleimausta ja örkkiytymistä sekä eritoten trollivelhoja örkkiytymisen takana. Lisäksi kerron muutaman vinkin siihen miten lähestyä tilannetta, kun tunnetuuletin on löytänyt sanonnanmukaisen lantakasan.

Koko jutun voikin kiteyttää sanoihin: Sinulla on vapaus sanoa mitä haluat sanoa. Mutta jos törttöilet netissä, olet idiootti. Jos siis haluat olla idiootti, olisit edes tyylikäs idiootti.


Taustasta hieman: Kirjoitan yli neljännesvuosisadan mittaisella nettikirjoittelukokemuksella, joka alkaa varhaisista bbs-bokseista ja sähköpostilistoista, chattien ja irccien kautta blogosfääriin, Facebookiin ja twiitteihin. Kaikki on tullut nähtyä ja kuultua: mustia listoja ja uhkauksia, fleimisotia ja täydellisiä välirikkoja.

Monasti ihan omaa typeryyttäni tai tyhmänrohkeuttani olen some-suohon uponnut. Toisinaan jopa jalojen tarkoitusperien vuoksi. Onko se ollut kaiken tämän arvoista? Ehkä ei. Mutta monesti häränselästä pudottuani tiedän miltä avomurtumat tuntuvat. Tiedän että kuka vain, minä mukaan lukien, osaa olla tarpeen vaatiessa idiootti netissä.

Kun kirjoittelu käy tulehtuneeksi, netistä harvoin löytyy voittajaa. Reilu vuosi sitten Markus Neuvonen kysyikin Mestaripuhujassa, että onko  ”Voittaminen: luusereiden hommaa.” Hän totesi, että väittelytilanteista selviää parhaiten, jos ne välttää. Sama pätee somessa.

Sanastoa:

  • Fleimaus on kirjoitus, joka pyrkii tarkoituksella herättämään voimakkaan tunnereaktion lukijassa
  • Trollaus on fleimaus, joka on kirjoitettu vain ja ainoastaan aiheuttamaan hämmennystä ja reaktioita
  • Trolli on henkilö, joka hakee itselleen parempaa oloa riehumalla netissä aiheuttaen riitoja ja tarkoituksellista närää ja suuttumusta
  • Vitsivitsi-keskustelu: Huomaa, että vaikka kaikki trollit trollaa, kaikki trollaukset eivät ole trollien tekemiä — osa trollauksista on nimittäin vain taiten tehtyjä fleimauksia huvin vuoksi; kuitenkin useinmiten on hyvin epäselvää, että oliko kyse vitsistä vai aidosti oman pahanmielen purkamisesta trolliutumalla; kun käydään vääntämään siitä, että kummasta on kyse — käydään ns. vitsivitsi-keskustelua
  • Ammattiloukkaantuja on trolli, joka ottaa asiakseen loukkaantua kirjoitetusta ja käy uhkaamaan ylimitoitetuilla toimilla — kuten poliisilla tai asianajajilla
  • ”Älä ruoki trollia” on periaate, että jos tunnistat jonkin kirjoituksen trollaukseksi, et reagoi siihen
  • Örkki on trolli, joka on saanut virikkeensä käydä fleimaamaan ja trollaamaan jonkun toisen kehottamana tai innoittamana
  • Örkkihyökkäys on tilanne, jossa useampi örkki yhtä aikaa trollaa samaa hastagia, seinää tai sivustoa enemmän tai vähemmän koordinoituneesti — ja usein kiihottaen toisiaan aina vaan agressiivisempiin reaktioihin
  • Velho, eli mestari on örkkejä värväävä trolli, joka kirjoittaa jonnekin (usein internetin syövereihin) trollauksen, joka toimii kiihokkeena örkeille käydä hyökkäykseensä

Nyt asiaan: Kuulostaako seuraava tutulta tunteelta: ”nyt juma… kyllä mä näytän tälle mistä kana munii!” tai ”kuka se uskoo olevansa?” tai ”muahan/mun kavereita/mulle tärkeää asiaa ei tälleen loukata!”?

Tämä tunne on merkki siitä, että jokin netissä käydyssä keskustelussa on laukaissut tunnereaktion. Tunnereaktio on aivan oikeutettu — sinulla on oikeus omiin tunteisiisi. Esimerkiksi kasvokkain käydyssä keskustelussa loukkaavasti sanonut toisinaan näkee sinun kasvoista tunnetilasi tai viimeistään kuulee sen äänensävystä tai siitä että ilmaiset sen suoraan sanomalla. Tällöin tilanne purkaantuu usein luonnollisesti. Joko loukannut perääntyy ja ilmaisee anteeksipyyntöä tai sitten tilanne kärjistyy. Ei sitä keskustelua kasvokkainkaan kannata väittelyksi tai tappeluksi päästää. Silti välineet tilanteen laukaisemiseksi ovat paljon laajemmat kuin mitä ne netissä ovat.

Nettikeskustelussa kun tunteet ovat triggeröityneet, ja huomaat himon näyttää kanssakeskustelijalle hänen paikkansa. Pysähdy.

Tällöin tärkeintä on, että et luota ensimmäiseen reaktioosi. Älä luota siihen, mitä haluat tehdä. Se. Nimittäin. Saattaa. Vain. Pahentaa. Tilannetta.

Tällöin tärkeintä on, että et luota ensimmäiseen reaktioosi. Älä luota siihen, mitä haluat tehdä. Se. Nimittäin. Saattaa. Vain. Pahentaa. Tilannetta.

Älä reagoi. Omat impulssisi ovat täysin oikeutettuja, mutta ne eivät ole sinun parhaat neuvonantajasi juuri nyt. Pidä siis tovi taukoa puhelimesi tai näppäimistösi äärestä. — Varsinkin, jos olet kännissä. — Tee voileipä, juo lasi hapanta piimää tai kuppi teetä. Hengitä. Ihan mitä tahansa joka estää sinua toimimasta ensimmäisen impulssin mukaisesti.

Keskustelu on netissä tallessa, se kyllä jaksaa odottaa. (Jos tarvitset enemmän aikaa, voit vaikka kirjoittaa lyhyen kommentin, että palaat asiaan paremmalla ajalla myöhemmin.)


Mikä tässä mättää? Usein tässä vaiheessa keskustelusta on muodostunut iso avoin ongelma mielellesi. Mieli yrittää ratkoa egoosi osunutta iskua simuloimalla erilaisia sanallisia läimäisyjä, joilla saat asemasi takaisin latistamalla kanssakeskustelijaa. Toisin sanoen mieli käy käsikirjoittamaan tarinaa. Nämä käsikirjoitetut ”ratkaisut” ovat usein jopa neljästä syystä erinomaisen huonoja:

1) Henkilöön menevä, hyökkäävään sävyyn kirjoitettu kommentti on uusi tunnetriggeri. Se saattaa käynnistää voimakkaan ja agressiivisen tunnereaktion paitsi siinä henkilössä, jolle vastaat, niin myös monessa muussa keskustelua seuraavassa. Yht’äkkiä et enää väännä kättä vain yhden ”ääliön” kanssa vaan niitä onkin kokonainen kouluretkellinen korkeasaareen. Eli älä vastatriggeröi — ellei siihen ole hyvää syytä.

Tietenkin äkäinen kirjoitus voi olla tarkoituksellinen, jos se on paras keino ilmaista jokin terävä pointti tai tärkeä tunne. Mutta pahimmillaan, jos oikeastaan et välitä keskustelusta vaan haluat vain kylvää pahaa mieltä ja haastaa riitaa, kyseessä on trollaus. Tällöin heität bensaa liekkeihin, fleimaat — tahallasi. Trolli pyrkii vain saamaan huomiota itselleen ja omalle pahalle mielelleen loukkaamalla ja suututtamalla toisia riehumalla keskustelulistoilla, kommenttipalstoilla ja somessa.

2) Reaktiosi voidaan kääntää sinua vastaan. Huomaa, että keskustelun siirtäminen asiasta tunteisiin on virhepäätelmä (lue lisää ”Pateettista, herra presidentti, eli mistä puhumme kun puhumme tunteella”), sillä se vie keskustelua pois itse asiasta aivan toiseen kysymykseen, nimittäin: Miltä musta tuntuu? Tunteista keskustelu saattaa olla juuri tässä kohtaa se oikea ratkaisu. Tai sitten se ei ole.

Varsinkin jos reaktiosi menee henkilöön ja on agressiivinen  — sinä oletkin hetkessä toisten silmissään keskustelun öykkäri — ja sinua syytetään trolliksi. Jäät altavastaajan asemaan, varsinkin jos edellä mainittu kouluretki ilkkuu apinatalon takaa.

Erityisesti huomaa tämä seikka, jos joudut ns. örkkilauman jyräämäksi — eli jos porukkaa masinoituu trollaamaan seinääsi tai blogiasi jonkun toisen toisaalle laittaman nettikirjoittelun siihen innoittamina. Tällöin ei turhaan kannata antaa lisää ammuksia apinoille. Heiltä löytyy sitä itseään omasta takaa ja eritoten korvien välistä.

Trollit, varsinkin örkkihyökkäyksen aikana, yrittävät usein saada ”keskustelukumppaninsa” ylireagoimaan niin, että reaktioon voi tarttua ammattiloukkaantujan ottein. (Lue lisää loukkaantumisesta ja loukkaamisesta.) Sinä olet loukaunnut ammattiloukkaantujaa itseään, hänen ystäväänsä, äitiään, koiraansa, sukupuoltaan tms. Seuraavaksi hän alkaa uhkaamaan raastuvalla, lakimiehillä, kunnianloukkaussyytteillä ja julkisen sanan neuvostolla. (Mahdollisesti vihjaillen hieman henkilökohtaisemman kohtaamisen suuntaan luuvitosten ja karttujen merkeissä jonkin nimeltämainitsemattoman niemen nokassa sijaitsevan saunan takana.)

Kuulostaako tutulta. Örkit ovat idiootteja, mutta he ovat fiksuja idiootteja. Näin käyttäytymällä he saavat säikäytettyä valtaosan hiljaisiksi. — Ei ehkä sinua, mutta monia heistä jotka ovat sinun kanssasi samaa mieltä.

Mitä enemmän örkit riehuu, sitä rauhallisemmaksi usein kannattaa käydä. On nimittäin toisinaan parempi väistää putoava kivenmurikka, kuin yrittää ottaa sitä suullaan kiinni.

On toisinaan parempi väistää putoava kivenmurikka, kuin yrittää ottaa sitä suullaan kiinni.

3) Entä reagoitko nyt jonkun kirjoittajan juttuun — vai johonkin mitä joku muu sanoi siitä? Jos joku kaverisi kirjoitti seinälleen tai twitteriin tai blogiinsa minusta ja minun blogistani, ja sinä reagoit tähän ja käyt rustaamaan minun blogiini vihaisia kommentteja lukematta, mitä olen sinne kirjoittanut — niin onneksi olkoon, olet örkki.

Pahimmassa tapauksessa joudut kantamaan vastuun jonkun muun aiheuttamasta sotkusta. Tämä örkkejä masinoiva trolli (eli mestari tai velho) voi vetäytyä tietämättömyyden verhon taakse: sanoa että ei tiennyt mitään siitä, mitä sinä olit tehnyt. Että ei tunne koko tyyppiä. Eihän kukaan tarkista kaikkien facebook-kavereittensa taustoja. Ja kuka tahansa voi lukea julkista blogia. (Joissakin tapauksissa tämä tyyppi saattaa vielä käyttää toisten örkkiytymistä ansaitsemisen välineenä — keräten rahakkaita klikkauksia mainosrahoitteiselle blogilleen tai nettilehdelleen.) Sen sijaan sinulta on saattanut menna maine. Ja hyvällä tuurilla myös saat vieraita syyttäjän toimistosta kunnianloukkauksen tms. merkeissä.

Älä siis ole idiootti ja rupea örkiksi. Vaivautuisit edes tutustumaan siihen tekstiin, mitä olet kommentoimassa — antamatta toisten kertoa sinulle, miten juuri sinun pitäisi siitä ajatella.

4) Mitä jos olet tulkinnut tilannetta väärin? Esimerkiksi näkörajoitteiset käyttävät usein käpsejä nähdäkseen, mitä ovat kirjoittamassa. Tämä näyttää sarkasmilta useimpien silmiin. Mutta ei siis välttämättä ole sitä. Lisäksi on syytä muistaa, että osa ihmiskuntaa ei omaa juurikaan ironian tajua. Toisaalta kanssakeskustelija saattaa olla vaan hämmentynyt tai kirjoittaa sekavasti.

Jos olet tulkinnut väärin, ja reagoit siihen agressiivisesti — miten suurelta hygieniatuotepussilta mahdatkaan vaikuttaa?


Mitä siis tehdä kun huomaat joutuneesi tunnelatauksen valtaan ja liipasinsormi nykii entterin päällä? Mitään yksioikoisesti oikeaa tapaa toimia ei ole. (Jotkut vetoavat näissä tapauksissa ns. netikettiin eli ”hyvän” nettikeskustelun sääntöihin. Mutta kuten vaikka pöytätavat — ne olivat vanhentuneet jo silloin kun netiketti kirjoitettiin muistiin.) Joskus on siis paikallaan antaa palaa, joskus taas jättää asia sikseen. Joskus on hyvä vetää siltä väliltä.

Niin kuin kaikessa retoriikassa, somekirjoitteluun voidaan antaa vain yleisiä periaatteita. Soveltaminen on joka kerta erilaista. Pitää omata vähän kielipelisilmää ja ymmärrystä tilanteista ja ihmisistä. Paremmaksi kehittyy vain kokeilemalla ja katsomalla, mikä toimii juuri sinulle.

Älä mene mukaan henkilökohtaisuuksiin, jos ei ole pakko.

Perusperiaate on: älä mene mukaan henkilökohtaisuuksiin, jos ei ole pakko. Miten paljon vain suututtaa, jyrppii ja kyrsiikään, yleensä on parempi pyrkiä olemaan kärsivällinen, kohtelias ja vältämään agressiivista kielenkäyttöä. Tarpeen vaatiessa voi käydä tuulettamassa pahaa mieltäsi jossain muualla. Konsultoida vaikka lääkäriä tai hyvää terapeuttia.


Tässä neljän kohdan muistilista, jota miettiä, kun kupera kypärä rupeaa kasvamaan otsalohkon ja kallon väliseen koloon.

Jos kirjoitus on kokonaan vain tyhjää ilmaa ja riidan haastamista tai silkkaa fleimaamista, silloin kyseessä on trollaus. On jopa netiketin mukaista olla reagoimatta trollaukseen.

1) Mieti, oletko ymmärtänyt tekstin tai kommentin oikein. Reagoitko alkuperäiseen tekstiin vai jonkun kommenttiin siitä?  Onko mahdollista, että olet erehtynyt ja koko reaktio on vain omaa tai jonkun muun kuvitelmaa? Jos näin on, naura itsellesi päin naamaa. Apina saa olla, jos ymmärtää itse sen olevansa.

2) Mieti, onko reaktion kohteena oleva teksti asiallinen. Onko siinä käytetty sopimatonta kieltä, onko se rasisitinen, sekstistinen, solvaava?

Jos se on todella törkeä, pyydä ylläpitoa poistamaan viesti tai poista se itse. Sopimattomaan kommenttiin voit vastata, että viesti on sopimaton, ja keskustelua ei jatketa jos kommentit ovat sopimattomia.

Uhkailun ja rikollisen toiminnan tapauksessa (yllytys kansanryhmää vastaan tms.) älä jää keskustelemaan, vaan ota kuvankaappaus ja yhteyttä poliisiin. Ja poista tällaiset kommentit omilta seiniltäsi ja blogeistasi tai huomauta moderaattorille muualla. Jos rikollista viestiä ei poisteta, voi vastuuseen päätyä myös se, jonka seinille kuseskellaan.

3) Mieti, onko tekstissä, kommentissa tai viestissä mitään hyvää, paikkansapitävää tai arvokasta. Sanooko kommentoija jotain sellaista, josta voisit ottaa opiksi — jos siis unohtaa hyökkäävän sävyn tai oman loukkaantumisen.

Jos löydät tekstistä jotain joka on hyvää tai hyödyllistä, voit keskittyä vastauksessasi tähän. Kiitä kommentoijaa huomioista ja nosta esiin se hyödyllinen pointti, jonka viestistä löysit. Jos kommentti on muilta osin vain kuumaa ilmaa ja pahaa mieltä, voit jättää sen osan hyvillä mielin huomioimatta kokonaan.

Jos kirjoitus on kokonaan vain tyhjää ilmaa ja riidan haastamista tai silkkaa fleimaamista, silloin kyseessä on trollaus. On jopa netiketin mukaista olla reagoimatta trollaukseen.

4) Mieti, onko tekstin, viestin tai kommentin kirjoittaja ymmärtänyt jotain (tahallaan tai tahattomasti) väärin. Jos näin on, voit korjata väärinkäsityksen kohteliaasti. Kiitä vaikka kommentista, kirjoita että tässä on selvästi tapahtunut väärinkäsitys, ja oikaiset se mahdollisimman selkein sanoin.

Voit myös todeta vastauksessa kirjoittaneesi kohdan hieman epäselvästi ja kiittää kommentoijaa asian esiin nostamisesta. Väärinkäsityksien oikominen on hyödyllistä toisia lukijoita ja kommentoijia varten. Keskustelu pysyy mieluummin asiassa eikä päädy sen viereen.


John_Bauer_1915

John Bauer, 1915.

Lopuksi: Ainakaan liian halvalla ei kannata antaa ammuksia trolleille tai örkejä troolaaville velhoille. Jos huonosti käy, hetki huulilla on lopun ikää netin syövereissä.

Kaikkea ei silti todellakaan tarvitse sietää. Jos joku on ääliö, joskus hänen on se lopulta kuultava. Mutta idiootiksi voi toista kutsua ollen itsekin idiootti — tai sen voi tehdä tyylillä (lue ”Tyylistä” ja ”Alatyyli ja tabukieli”).

Pyydän, tehkää se edes tyylillä.

Pyydän, tehkää se edes tyylillä.



Haluatko puhujakouluun täksi lukuvuodeksi? Ilmottaudu kiireen vilkkaan varasijalle. Jos saamme muutaman nimen lisää listalle, voimme harkita toisen ryhmän perustamista. Yhteydentotot: info@kriittinenkorkeakoulu.fi.

(Ennakkotiedoista poiketen Markus Neuvosen Trigger-varoitus sarjan viimeinen kirjoitus verbaaliväkivallasta julkaistaan viikon kuluttua keskiviikkona 26.8.)

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja ja konsultti (Neuvonen/Hämäri Research & Consulting). Hän kirjoittaa filosofian alalta väitöskirjaa kestävästä päätöksenteosta radikaalin epävarmuuden vallitessa. Hän on peruskoulutukseltaan filosofi, matemaatikko ja aineenopettaja.

Hämäri kirjoittaa kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

Juoma(puhe)peli syksyn juhliin

Unohda juomalaulut. Venäläistenkin nimittäin kerrotaan sanovan, että juuri puheet tekevät ryyppäämisestä kulttuuria—  Mutta voiko juomapuheista tehdä pelin?

Erilaiset pelit ja leikit ovat  elo-syyskuun illanviettojen olennainen osa rapujen ja elonkorjuumallasjuomien lisäksi. Tässä kirjoituksessa esittelemme Mestaripuhuja -pelin, joka tuo aivan uutta ulottuvuutta ja ennen näkemätöntä hupia pimeneviin iltoihin.

Onko, Erkka, pokan pitämisessä vaikeuksia? Erasmus Rotterdamilainen lievästi huvittuneena, Hans Holbeinin (toisen Henri VIII hovin hupiveikon) maalaamana.

Onko, Erkka, pokan pitämisessä vaikeuksia? Erasmus Rotterdamilainen lievästi huvittuneena, Hans Holbeinin (toisen Henri VIII hovin hupiveikon) maalaamana.

Leikkiminen nimittäin tunnettiin myös antiikin puhujakouluissa. Erityisesti progymnasmata harjoitteet (lue lisää täältä) ovat leikkisiä: tunnettuja satuja ja tarinoita ja legendoja muokattiin uuteen uskoon ja puheita pidettiin erilaisten satuhahmojen ja legendojen sankareiden puolustukseksi tai moitteeksi.

Puhujakoulujen traditio jatkui aina myöhäisestä antiikista uudelle ajalle osana ajan oppineiden sivistystä. 1500-luvulla armoitettu esseisti, humanisti ja huumorin ystävä, Erasmus Rotterdamilainen intoutui jopa kirjoittamaan vastaavan leikinlaskun seurauksena kokonaisen kirjan Tyhmyyden ylistyksen — enimmäkseen itseään sekä Englannin kuninkaan Henri VIII hovissa olleita ystäviään huvittaakseen. Hänen ”ylistykselleen” nostettiin hovissa varmasti monet naurunsekaiset maljat.


Mestaripuhuja -peli

Pelin idea: Laura Hämäri. Toteutus: Severi Hämäri ja Markus Neuvonen.

(Linkki tulostettavaan versioon)

Pelin tarkoituksena on, että kukin osallistuja pitää kahden minuutin juomapuheen. Voitte edetä ikä- tai pituusjärjestyksessä, tai antaa arpanopan määrätä järjestyksen. Kunkin puheen jälkeen nostetaan malja (saa siellä lasissa olla myös vaikka mehua, jos se paremmin sinne sopii). Tarkoituksena on hauskanpito, kuten vaikka pelatessa pictionaryä, rappakaljaa tai twisteriä. Itseasiassa, twisteristä saa hyvän mielikuvan mielessä pidettäväksi puheiden aikana. 

Tarvitset kyniä, paperia ja arpanopan sekä ajastimen. Sekä sopivasti voidellut mielet ja runsaasti kylkiluita pidättämään naurua. (Ennen peliä kielenkantoja voi lämmitellä näillä ohjeilla tai tekemällä kuuden sanan tiivistelmän elokuvan juonesta.)

Pelin kulku: Kukin pelaaja kirjoittaa paperilapulle aiheen. Se voi olla tapahtuma, jokin tunnettu tarina, henkilö tai julkinen taho. Esimerkiksi: euroviisuvoitto, Vaahteranmäen Eemeli, Tarja Halonen tai Lapin yliopisto. Laput laitetaan hattuun.

Arvotaan ensimmäisen puhujan puheen muoto:

  1. Moite: ykkösen heittänyt pitää moitepuheen — Kerrot mistä tai kenenstä puhut, mitä pahaa se on tehnyt ja kehotat kanssaihmisiäsi tekemään toisin
  2. Ylistys: kakkosen heittänyt pitää ylistyspuheen — Kerrot mistä tai kenestä puhut, mitä hyvää se on tehnyt ja kehotat kanssaihmisiäsi tekemään samoin
  3. Tarinointi: kolmosen heittänyt kertoo asiansa tarinana — Kerrot aiheeseen liittyvän tarinan tai juorun, jos ei muuta, niin keksit sen omasta päästä
  4. Faabeli: nelosen heittänyt kertoo aiheesta eläinsatuna — Sama kuin edellä, mutta eläimillä; olennaista ovat arkkityyppiset eläinhahmot ja jonkin sorttinen epämääräinen lausahdus lopussa — eli opetus
  5. Yllytys: vitosen heittänyt puhuja lähtee yllyttämään kuulijoitaan aiheen pohjalta
  6. Palopuhe: kutosen heittänyt puhuu tulen katkuisen innokkaasti ja intohimoa tuntien puheensa aiheesta

(Lisätietoja löytyy esim: ”Antiikin mestarien opissa:Progymnasmata”)

Seuraavaksi arvotaan tyyli:

1. tai 2. Alatyyli: puhu kuin raavas kansan mies tai nainen (puhu vaikka muuten asiallisesti mutta lipsuen soinismeihin)
3. tai 4. Keskityyli: puhu kuin virkamies tai kollega
5. tai 6. Ylätyyli: puhu koukeroisesti ja mahdollisimman kuvailevasti (Myös vaihtoehtona tommytabermanstylee: Heittäydy niin runolliseksi kuin vain runolliseksi pystyt)

(Lisää täältä: ”Tyylistä” ja eritoten alatyylistä täältä: ”Alatyyli ja tabukieli.”)

Kolmanneksi arvotaan teema:

  1. Elämä (ja kuolema)
  2. Rakkaus
  3. Eläimet elämässämme
  4. Ystävyys (ja hyvä juomaseura)
  5. Ennakoimattomuus (tai vääjäämättömyys)
  6. Onni (ja sen etsintä)

Nyt kun noppa on heitetty, nostetaan hatusta aihe. Puheen pitäjälle annetaan hetki aikaa koota itsensä (usein tässä vaiheessa se on tarpeen). Sen jälkeen kahden minuutin puhe — ajastin päälle — ja ääntä kohti. Pidä mielessä — kaksi minuuttia puhetta (ja naurua), kello soi, ja sitten juodaan malja. Tässä ei voi epäonnistua tai onnistua. Olet sen tuolla puolen!

Maljan jälkeen onkin seuraavan vuoro: arpoen muoto, tyyli, teema ja nostaen aihe — hetki naurua ja kikatusta — puhe, lisää naurua, malja ja seuraavan vuoro.

Kun puheet on pidetty, äänestetään pelin voittaja: huutoäänestyksellä.


Haluatko Puhujakouluun? Ilmottautuminen 21.8. mennessä

Onko sinulla kehitysideoita Mestaripuhuja -peliin? Laita meille viestiä kommenttina. Voit myös ehdottaa artikkeleiden aiheita syksyksyksi.

ALATYYLI JA TABUKIELI

Trigger-varoitus, osa 2

— Markus Neuvonen

Alatyylissä puhuminen ei retoriikassa suinkaan siis tarkoita, että kiroilisin kuin olisin klingon-kielinen merirosvo synnyttämässä ilman epiduraalia.

Kirjoitussarjan aiemmassa osassa käsittelimme loukkaantumista ja siihen liittyviä leimahduksia eli ”loukkaantumisgateja” – kuinka ne syntyvät ja mitä niissä oikein tapahtuu. (Seuraava verbaalista väkivaltaa käsittelevä osa julkaistaan näillä näkymin 19.8.)

Loukkaantumisgateissa toistuvasti nousee esiin käytetyn kielen ”alatyylisyys” ja sen loukkaavuus. Kyseessä on kielenkäyttötapa, jota ei selvästikään saisi harrastaa. Eihän siitä muuten jaettaisi sapiskaa: äidinkielenopettaja ei komentaisi siitä käytävään häpeämään, eikä päivystävänä dosenttina keikkaa heittävä korkeakirjallisuuden rakastaja pyörittelisi sille niin dramaattisesti silmiään. Vaan mitä tämä halveksittu ”alatyylisyys” ylipäätään on?

Käsittääkseni se on termi, joka on lähtenyt elämään omaa elämäänsä alkuperäisen käyttötarkoituksen ulkopuolella. Kenties selkein luonnehdinta nykymerkitykselle olisi jotain tähän suuntaan: ”Keppihevonen, jolla voidaan mukiloida jotakuta tilanteeseen sopimattomasta puheesta.”

Mies tekee rivon eleen, Godfried Schalcken.

Mies tekee rivon eleen, Godfried Schalcken.

Aina ei ollut näin. Alkuperäinen käyttötapa termille ”alatyyli” oli huomattavasti mielekkäämpi. Alatyyli oli yksi, täysin hyväksyttävä tyylilaji muiden joukossa. (Lue tyylistä lisää Mestaripuhujasta.) Klassisessa retoriikassa eroteltiin usein tyylin kolme tasoa: ornamentaalinen ja juhlava ylätyyli, kollegiaalinen ja puolivirallinen keskityyli, ja arkinen ja suora alatyyli. Ylätyyli soveltui hautajaisiin, virkaanastujaisiin ja muihin seremoniallisiin tilanteisiin, joissa puheet olivat suunniteltuja ja niiden tarkoitus oli herättää yleviä tunteita. Keskityyli oli ammatillisiin ja opetustilanteisiin sopiva tyyli – voit ajatella esimerkiksi vahatauluversioita PowerPoint-presentaatiosta, kun roomalaiset ’stormasivat aikansa innoveissöneitä. Alatyyli oli normaalia, arkista ja pelkistettyä puhetta.

Alatyylissä puhuminen ei retoriikassa suinkaan siis tarkoita, että kiroilisin kuin olisin klingon-kielinen merirosvo synnyttämässä ilman epiduraalia. Puhun ainoastaan suoraan ja pelkistetysti, pehmentämättä ja koristelematta. Tällä tyylillä on itsestään selvä paikkansa, ja retorikolle se on taitolaji aivan kuin kaikki muutkin retoriikan tasot. Alatyyli on suoraa puhetta ihmiseltä ihmiselle.

Tyyli koskee myös aihevalintoja. Ylätyylin aiheet liikkuvat abstraktien ajatusten ja ylevien, hienostuneiden tunteiden ja ihanteiden maaperällä. Keskityylin aiheet ovat tyypillisesti työn, kaupankäynnin tai muista syistä kohteliaan etäisyyden säilyttävien asioiden piirissä. Alatyylin aiheet sen sijaan koskevat elämän välttämättömyyksiä: kaikkea arkista, yksityistä, teeskentelemätöntä ja ruumiillista.


ALATYYLI JA TABUKIELI

Toki kiroilu on alatyylistä. Mutta silti eri asia. ”Alatyylisyydestä” moitittaessa nimittäin kiinnitetään usein huomiota ns. ”tabukieleen”. Nämä usein sekoitetaankin keskenään. Tabukielellä tarkoitetaan mm. kulttuurille ominaisia kiro- ja voimasanoja, jotka tyypillisesti opitaan lapsuudessa toistuvien kieltojen ja vanhempien saamien tunnereaktioiden avulla.

Ajatuskokeena voimme esimerkiksi leikkiä ajatuksella, että sana ”möhkö” kiellettäisiin jostain syystä kokonaiselta sukupolvelta. Sitä ei saisi sanoa, ja lipsauttaminen olisi aikuisille useimmiten noloa. Ja jos lapset päästäisivät sen suustaan, niin järkyttyneet aikuiset komentaisivat saman tien saippuaa suuhun ja jäähypenkille. Sanalle kehittyisi ennen pitkää kiertoilmaisuja ja naamiointeja, ja pahan paikan tullen ihmiset sen kajauttaisivat ilmoille. Ulkopuoliset tietenkin pyörittelisivät silmiään, kun eivät tajuaisi, mitä pahaa sanassa muka on. Mutta juuri sillä tavalla mielivaltaista tabukieli on.

Etymologisesti esimerkiksi sana ”paska” ei ole ollut ns. ruma sana vaan ainoastaan vanhakantainen ilmaus ulosteelle. Tabusanaksi se on päätynyt rahvaanomaisuutensa takia, ja yläluokka on mahdollisesti 1800-luvulla ryhtynyt keksimään sille tästä syystä salonkikelpoisia kiertoilmauksia. Toisilla sanoilla on aiemmin ajateltu olleen taikavoimia, kuten ”vitulla”, minkä takia sen sanomista on varottu – hieman samaan tapaan kuin sanoja ”jumala” tai ”saatana”. Alkuperäiset syyt ovat hämärtyneet, mutta sanoihin liittyvät tunnereaktiot ovat pysyneet.

Uusia tabuilmaisuja syntyy kaiken aikaa, reaktiona aikamme arvoille. Esimerkiksi monet nykyään rasistiset ja seksistiset ilmaukset ovat muuttuneet sinänsä viattomista ilmauksista tabusanoiksi, koska niihin on joko liitetty halveksuntaa tai ne on tulkittu sellaisina. Ironisesti niiden tunnelataus on käyttökiellon takia muuttunut ainoastaan jyrkemmäksi ja entistä loukkaavammaksi.

Tabukielellä on oma paikkansa ajattelumme ekosysteemissä. Tabusana esimerkiksi helpottaa kipua, ja antaa voimakkaille, vaikeasti hallittaville tunteille tavan purkautua muuten kuin esimerkiksi väkivaltana. Viestinnällisesti ne nostavat puheen tunnelatausta tuntuvasti: esim. ”tosi hyvä” ei ole ihan yhtä hyvä kuin ”helvetin hyvä”.

Voimakkaat tunteet ovat kuitenkin varattu yleensä intiimeihin tilanteisiin, minkä takia tyylin kanssa täytyy olla tarkkana. Kun joku ojentaa minua ”alatyylisestä ilmauksesta” (ei ojenna, kiroilen niin harvakseltaan), kyseessä on ennen kaikkea syytös tyylirikoksesta: noin voimakas ilmaus ei sovi tähän tilanteeseen tai tähän suhteeseen.

Mutta ellemme kuulu viktoriaaniseen yläluokkaan tai koe olevamme henkilöhahmoja Jane Austenin kirjoissa, alatyyli ei ole ”kiellettyä” puhetta. Se vain kuuluu yksityisiin tilanteisiin ja läheisiin suhteisiin. Toisin sanoen suhteisiin, joissa voi luottaa, ettei kuulija loukkaannu suorasta puheesta. Ellei tarkoitus ole vartavasten loukata tai järkyttää.

Järkyttäminen alatyylisellä tabukielellä voi olla jopa mainio tehokeino, kuten esimerkiksi U. Kekkosen tokaisu ”Saatanan tunarit!”, A. Stubbin ”Vittu mitä paskaa!”, tai P. Väyrysen retorinen kysymys ”Voiko vitutukseen kuolla?” osoittavat. Ne eivät jätä mitään arvailujen varaan, vaan ovat vilpitöntä puhetta. Tai esimerkkinä alatyylisistä aihepiireistä: jos kesken ylevän, abstraktin kasvatusfilosofisen esitelmän sukeltaa hetkellisesti univelan, vaipanvaihtovuoroista käytyjen perheriitojen ja korvatulehdusten maailmaan, tulee luoneeksi tehokkaan kontrastin. Hiiteen alatyylin paheksunta.


TÖRKYPUHEEN JA SOLVAAMISEN JALO TAITO

Alatyyli nostetaan usein esiin solvaamisen yhteydessä. Mutta solvata voi monella muullakin tavalla. Alatyylissä tapahtuva solvaaminen nojaa suoraan puheeseen metaforien, ironian tai sanaleikkien sijaan, ja solvauksissa käytettyjen teemojen suhteen niin sanotusti ”sukeltaa etelään”. Mutta on eroja, tehdäänkö tämä hyvin vai huonosti.

Eräs retoriikkaan liittyvä huolenaiheeni kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa käsitellyn loukkaantumisgaten tiimoilta nimittäin oli puhtaan älyttömyyden lisäksi käytetyn alatyylin täydellinen luokattomuus, mielikuvituksettomuus ja tyylittömyys. Esimerkiksi blogaajaa solvattiin kuluneilla ja mauttomilla ”väärän seksuaalisuuden” teemoilla: huorittelua, spekulaatioita sukupuolisuuntauksesta ja niin edelleen. Sen lisäksi, että kommentointi oli kaikista muistakin syistä tuomittavaa, se oli myös väsyttävän tylsää.

Blogaajaa solvattiin kuluneilla ja mauttomilla ”väärän seksuaalisuuden” teemoilla: huorittelua, spekulaatioita sukupuolisuuntauksesta ja niin edelleen. Sen lisäksi, että kommentointi oli kaikista muistakin syistä tuomittavaa, se oli myös väsyttävän tylsää.

Aikuiset ihmiset, ettekö te tämän parempaan solvaamiseen pysty? Jos olisin äidinkielenopettajanne, olisin syvästi pettynyt. Ette ehkä pääsisi luokaltani. Ja olkoon tämä nyt myös kriittisenä huomautuksena äidinkielenopettajille: lopettakaa leikkimästä hienoa lyyliä, opettakaa lapsille alatyyliä. Kaikki voittaa.

Solvaaminen nimittäin vaatii tyyliä ja retorista ketteryyttä. Kunnon solvaus ei esimerkiksi kohdistu mielikuvitusolentoon, toisin kuin usein nettikommenteissa. Kunnon solvaus loukkaa siksi, että se on totta. Jos haluaa solvata jotakuta, pitää nähdä vaivaa sen eteen, että ymmärtää ketä solvaa ja mistä. Aito solvaus ei jätä pakopaikkaa eikä anna armoa. Se ei loukkaa kunniaa valheella, vaan totuudella.

Solvauksen keksimisessä on myös oma taiteellinen tai runollinen ulottuvuutensa, ja tämän laiminlyönti on lähes rikollista. Hyvä solvaus vaatii solvaajalta kärsivällisyyttä maistella erilaisia tapoja ilmaista haluamansa asia, leikkiä vaihtoehdoilla, etsiä sopivia vertaus- ja mielikuvia ja löytää juuri oikeat sanat naulaamaan nuo saastaiset ja myrkylliset teesit oveen – kuin alatyylisen solvauksen suurmestari Martti Luther ikään.

Viestintäammattilaisena kyseinen bloggari ei näin tehnyt ja hyvä niin, mutta ajatellaan, että itse olisin tuon loukatun feministiblogistin asemessa. Vaikken itsekään näin tekisi ja aivan samasta syystä kuin hänkin, jostain mieleni oikusta haluaisin kuitenkin solvata takaisin näitä nimimerkkinsä suojista vikiseviä koprolalistikkoja. Alleviivattakoon, etten itse tekisi näin, se olisi aivan liian armeliasta niin huonosta käytöksestä. Enkä suosittele ketään muutakaan lähtemään tähän leikkiin, koska siinä polttaa nopeasti poloiset sormensa. Parempi on olla reagoimatta ollenkaan. (Katso vaikka kirjoitukseni ”Voittaminen: Luusereiden hommaa?”)

Mutta ajatuskokeena: jos niin tekisin, mitä vaihtoehtoja minulla esimerkiksi olisi? Vaikka näin:

Ensin minun pitäisi ymmärtää, ketä solvaan. Kommenteista voi nimittäin päätellä paljon, esimerkiksi sen, että kyseessä ei ole hirvittävän oppinut sakki. Kirjoitusvirheitä ja vähäjärkisiä kommentteja, ja kuvitelmia, että lukija ei huomaa yhden kommentoijan kirjoittavan usean eri nimimerkin takaa tai esittävän eri sukupuolta. Nämä voisi nähdä IP-osoitteistakin, mutta voi päätellä kielenkäyttötavoistakin. Tämä olisi täydellisen pilkattava ominaisuus, mikäli he osoittaisivat sen takia pienintäkään huonoudentunteeksi tunnistettavaa. Mikä on liikaa toki oletettu.

Myös voi havaita, että seksuaalisuus on heille tärkeä teema, ja ennen kaikkea oma maskuliininen identiteetti, joka pitää jollain tapaa tuoda esiin. Se kertoo epävarmuudesta, johon voi iskeä julmastikin. Samoin se, että he julkisesti esittelevät omia kuvitelmiaan antaa paljon mainioita aihioita. Uhkailut ja pelottelu? Täydellistä ainesta solvaamiselle.

Tarvitsisin myös tavoitteen solvaukselle: mitä haluan saada aikaan? Samoin on tarpeen miettiä, kuka solvauksen yleisö on, ja mikä sitä mahdollisesti liikuttaa. Tahdonko esimerkiksi tehdä kommentoijan naurunalaiseksi muiden silmissä? Vai tahdonko ”antaa opetuksen” aidosti loukkaamalla, tai kenties kasvatuksellisesti muuttaa kommentoijan toimintaa ja asenteita? Kun minulla on jokin käsitys näistä, olen aseistettu.

Esimerkiksi kolumnisti Virpi Salmen popularisoima ”hiekkaa esinahan alla” -vastapallo on oikeansuuntainen, muttei kovin näppärä tapa palauttaa ei-toivottu kohteliaisuus. Se ymmärtää kohteensa ja pelin luonteen väärin. Kuittauksen lukee ”ite oot ku sanot”-tyyppisenä puolustuspuheenvuorona, ja sellainen ei pelaa hommaa maaliin. Puolustautuminen ei nimittäin kuulu tähän peliin alkuunkaan. Solvauksen palauttaminen on puhdasta hyökkäystä.

Ajatellaan nyt, että tavoitteenani olisi ainoastaan palauttaa kyseinen solvaus. Kiukuttaisi, ja haluaisin vain näpäyttää takaisin. Salmen kuittaus on siinä hyvä, että se säilyttää pelikentän: sukuelimiin liittyvän tuskan, joka jostain syystä motivoi vääriin (”huumorintajuttomiin”) mielipiteisiin. Mutta pelkkä käännös ”itelläs on” ei riitä. Solvausten vaihtamiseen kuuluu, että on nostettava panoksia joka kierroksella, tai muuten joutuu puolustamaan – eli häviää.

Koska kyse kommenteissa on ns. sukupuolisen dominanssin osoittamisesta (viesti on tavallaan ”älä tyttö käy isottelemaan”), sopivin kohde tähdätä rangaistuslaukaus on maskuliininen itsetunto. On lukuisia tapoja tehdä tämä. Voi joko itse keksiä oman viritelmän, tai jos laiskottaa, voi ammentaa lukuisista kulttuurimme tarjoamista topoksista eli bulkkiteemoista, joita ns. kuohitsemiseen eli emaskulointiin käytetään.

Pois pelistä on kuitenkin yleisimmät, kuten mm. homottelu tai tytöttely: feministinä bloggari ei voi tarttua näihin, ellei keksi jotain ironista tapaa käyttää niitä. Seksuaalinen kyvyttömyys sen sijaan on melko turvallinen valinta, tai jollain tapaa ryönäkommentaattoreita motivoivat naurunalaiset kiihottumisen aiheet. Tällöin on tarkoitus katsoa, kuinka hyvin he pystyvät pelaamaan loppuun itse aloittamansa leikin.

Vastasolvausta laadittaessa kyse on mielikuvan maalaamisesta, eli samasta, mitä kommentin esittäjät itse tekevät. Mielikuvan ei tarvitse olla välttämättä hauska, mutta jos se tekee kohteensa naurunalaiseksi, sen parempi. Mielikuvan pitää kuitenkin olla vivahteikkaampi, yksityiskohtaisempi, järkyttävämpi ja solvaavampi kuin häirikön itsensä esittämä.

Nopeasti kyhättynä esimerkkinä, voisin esimerkiksi jatkaa vielä kohtuullisen kiltisti hiekkateemasta: ”Noin sydämestä voi puhua vain mies, joka on mennyt oikeasti nussimaan hiekkalaatikkoa. Sairasta. Iso mies karvainen, finninen takapuoli pystyssä nylkyttämässä. Ja vielä lasten muumi-ämpäreiden ja keltaisten lelukaivinkoneiden keskellä. Oliko peräti omien ipanoiden hiekkis? Vai oletko enemmän kissanhiekan perään? Tekisi mieli soittaa poliisit.”

Kysymys on vain siitä, kuinka syvälle saastaan haluaa sukeltaa, koska pohjaa ei ole. Ja myös, kuinka hyvin lopulta itse haluaa opetella ymmärtämään solvauksen kohteen motiiveja – tässä tapauksessa misogyniaa ja sen pohjalla olevaa psykologiaa.

Säälimätön verbaalikko tekisi tällaisessa tilanteessa pahaa jälkeä juuri siksi, että on valmis ymmärtämään solvaajaa – ei auttaakseen, vaan satuttaakseen tätä. Esimerkiksi vastaamalla huoritteluun luomalla elävän, yksityiskohtaisen ja jopa riipivää myötätuntoa herättävän kuvan, jossa huorittelijat ovat yksinäisiä, säälittäviä miehiä, jotka eivät onnistu saamaan läheisyyttä edes maksamalla. Että huorittelu kumpuaa juuri tästä katkeruudesta: edes raha ei auta, jopa prostituoidut torjuvat tämän säälittävän, yksinäisen miehen. Pyrkimys on tällöin osoittaa, että huorittelu ei sinänsä loukkaa, vaan saa ainoastaan syvästi surulliseksi huorittelijan puolesta, ja kutsua kaikki muutkin ”ymmärtämään” huorittelijaa tämän päivänselvässä ahdingossa. Jos sen onnistuu tekemään vielä tavalla, joka pakottaa huorittelijan jotenkin kiistämään asian tai puolustelemaan, aina parempi. Silloin peli on totisesti menetetty.

Raivoisa haistattelu ei ikinä saisi samaa tuhoa aikaiseksi. Haistattelu on tällaisissa tilanteissa vallan luovuttamista juuri niille, jotka sitä yrittävät saadakin. Empatia on retorikon tärkein väline, ja se vaatii kykyä olla provosoitumatta ja joskus tuijottaa inhimillisen saostuskaivon koko syvyyteen. Kenties juuri alatyylisten loukkausten vaihto osoittaa, miten vaarallinen asia empatia on: se kertoo meille, mihin muita sattuu – sekä hyvässä että pahassa.


ALATYYLISEN HUUMORIN SIETÄMÄTÖN KEVEYS

Vaikka tähän saakka olenkin puhunut enimmäkseen solvaamisesta, loukkaantumisesta ja törkykielisyydestä, itse loukkaantumisen aihe on jäänyt käsittelemättä: sopimaton huumori. Loukkaantumisgaten keskiössä on kerta toisensa jälkeen leikki tabuaiheilla, sopimattomilla teemoilla, rumilla sanoilla ynnä muilla tulitikuilla, joka lähti käsistä ja poltti talon.

Useimmat meistä havahtuvat jossain elämänsä pisteessä siihen, että ylä- ja keskityylin huumori ei naurata yhtä paljon. Jos ollenkaan. Syy on se, että nauru on (ainakin Daniel Dennettin ja kumppaneiden mukaan) pitkälti varomekanismi aiheettomalle uhkareaktiolle. Kutiamme sellaisista paikoista pahiten, joissa on eniten kipuhermoja, ja nauru on tapa pysäyttää meitä reagoimasta väkivaltaisesti herkkiin osiimme kohdistuvaan häirintään. Aivomme kaappaavat hätäsignaalin ja viestivät naurulla autonomiselle hermostollemme: älä lyö, tämä on vaaratonta.

Sama tapahtuu verbaalisenkin huumorin kohdalla. Nauramme makeimmin yllätyksille, solvauksille ja uhkaavina koetuille tabuaiheille – mutta vain, jos koemme tilanteen turvallisena. Esimerkiksi stand-up -koomikot usein solvaavat yleisöään mitä hirveimmillä tavoilla, ja yleisö nauraa: he osaavat odottaa solvauksia ja päälleen syydettyjä törkeyksiä. Samat törkeydet siirrettynä kahta tuntia myöhemmin nakkikioskijonoon, ja äsken makeasti nauranut sikaniska hautookin jo murhaa.

Alatyylin huumorille nyrpistely on toki yleistä. Mutta onko se myös tekopyhää hienostelua ja pikkuporvarillista pyrkyröintiä tai jopa suoranainen osoitus todellisen sivistyksen puutteesta? Alatyylin huumoria on nimittäin vaikea arvostaa, jos ei ole lukenut maailmanhistorian suuria klassikoita tarpeeksi, kuten Aristofaneen näytelmiä, Rabelais’n tai Boccaccion iloitteluita, tai Erasmus Rotterdamilaisen syvän filosofista Tyhmyyden Ylistystä. Erasmuksen ajatuksia mukaillen voisi todeta, että ihminen, joka ei millään kykene nauramaan pieruhuumorille, on lopullisesti menettänyt hilpeytensä.

Jotta osaisi arvostaa oikein alatyyliä erityisesti tyylinä eli omana taiteenlajinaan, pieni poikkeama mainittuihin klassikkoihin on mitä suositeltavinta ajanvietettä. Alatyylin retoriikka kukoistaa myös suomalaisessa opiskelijakulttuurissa, joskin hieman paradoksaalisesti. Mielestäni on ironista, että humanistit, jotka muutoin paistattelevat kielellis-kulttuurisessa omanarvontunnossa, eivät jostain syystä ilkene samaan verbaaliseen ilotulitukseen kuin teekkarit, joiden vappulehdet ovat yhtä alatyylisen retoriikan riemujuhlaa.

Alatyylin kieltäminen ja sensurointi on monella tapaa julkea ajatus- ja kasvatusrikos. Se jättää meidät oman onnemme nojaan suoraan puhumisen ja suoraan ajattelemisen suhteen. Siksi äidinkielenopetukseen kuuluisikin sisällyttää terve arvostus alatyyliä ja sen verbaalista rikkautta ja vivahteikkuutta kohtaan.

Kasvatusrikoksen vakavuutta pahentaa se, että alatyyliä käytetään juuri usein verbaaliseen dominointiin, kuten loukkaantumisgatejen yhteydessä nähdään. Ihminen, jolla ei ole riittävää kompetenssia alatyylissä, on avuton haistattelun edessä. Siteeraanko Leinoa vai Dostojevskiä panettelijoille?

Eräs kätevä alatyylin harjoite löytyy muun muassa afroamerikkalaisten lasten parista, ja sitä kutsutaan ns. ’yo momma’-leikiksi. Äiti on tärkeä hahmo afroamerikkalaisille lapsille, ja pelissä kumpikin vuorotellen solvaa toisen äitiä: ”Yo momma so ugly, when she goes out she needs to wear a paper bag over her head fo’ not giving normal folks a heart attack!”, johon toinen vastaa ”Oh yea? Well yo momma so ugly she’d pass as a natural disaster, and when she goes out they have to call in the National Guard to save everyone.” Ja niin edelleen. Harjoitus opettaa lapsia sekä verbaalisessa ketteryydessä ja sanailun iloissa että siedättää törkeyksiin. Tuiki tarpeellisia taitoja kumpikin.

Tällaista harjoitusta voi muokata monella tapaa. Äidit voidaan jättää kokonaan rauhaan, ja valita mitä tahansa muita teemoja. Eikä tarvitse edes solvata. Satakaksikymmentä erilaista ilmausta ruuansulatuskanavan liikehdinnälle? Turha on murehtia suomen kielen tulevaisuudesta enää sen jälkeen.


ITSESENSUURIN VAARAT

Julkinen loukkaantuminen alatyylisyyksistä esimerkiksi korrektiuden nimissä ei siivoa pois väärinajattelua, ainoastaan maton alle. Esimerkiksi Neuvostoliitossa poliittisesti epäkorrekti ajattelu muutti nopeasti yksityisiin tiloihin sekä kiertoilmausten ja ironisten käyttötapojen pariin, joista on vain vaikeampaa narauttaa.

Samanlaisia ilmiöitä on havaittavissa meilläkin sitä mukaa, kun poliittisesti korrektia kielenkäyttöä on ryhdytty valvomaan ja jakamaan siitä häpeärangaistuksia. Puhutaan ns. ”koirapillikielestä”, eli rasistisista, seksistisistä ja muutenkin halventavista alatyylin merkityksistä, jotka sanoina kuulostavat salonkikelpoiselta puheelta, mutta kielipeliin vihkiytyneiden korviin ovat juuri niin rasvaista ryönää kuin kuvitella saattaa. Esimerkiksi sana ”moniosaaja” sai jo kauan sitten rasistisen merkityksen ns. ”maahanmuuttokriittisessä” kielessä.

Eivätkä nämä unelmiensa 1950-lukua puolustavat viiksimiehet ole missään nimessä ainoita koirapillikielen käyttäjiä. Loukkaantumisgaten yhteydessä havainnoin, miten ”tytöttelyskandaalia” käsitelleen televisioesiintymisen jälkipyykkiä puidessa eturivin feministit käyttivät sanaa ”ukko” tavalla, joka edustaa hienosti koirapillikieltä: ”ukot” sitä, ”ukot” tätä, miksi pelkkiä ”ukkoja” kaikkialla sössimässä, ”ukoista” ei ole mihinkään. Sana itse on melko neutraali, mutta sen konnotaatiot kantavat halveksuntaa, väheksyntää ja mitätöintiä sukupuolistereotypian perusteella. Jos asiasta olisi huomauttanut (joskus olenkin), olisi ehkä saanut vastaukseksi ”No se nyt vain on sellaista vitsailua!”, tai kenties perustelut, miksi nämä kyseiset ihmiset ansaitsevatkin tulla halveksutuiksi. Oudolla tavalla tuttuja reagointitapoja kummatkin.

Tutkimusten mukaan halu sievistellä ja kierrellä, ja pelko sanoa asioita suoraan ja kaunistelematta vääristää helposti kommunikaatiota, ja on usein syynä vakavissa päätöstilanteissa tapahtuviin virheisiin. Mitä vakavammista asioista on kyse ja mitä suuremmiksi riskit kasvavat, sitä tarpeellisempaa taitava alatyylin ilmaisu on.


Ja vaikka olenkin yllä käsitellyt tabukieltä, solvaamista ja infantiilia huumoria, jotka kaikki ovat alatyylissä vapaata riistaa, olen tehnyt sen vain tehdäkseni eron niiden ja itse alatyylin välillä. Koska alatyyli ei tarkoita mitään muuta kuin pelkistettyä puhetta. Klassisessa retoriikassa alatyyliä määritti nämä kolme yksinkertaista hyvettä: selkeys, lyhyys ja vilpittömyys. Siksi kehotankin vastaamaan seuraavaan syytökseen ”alatyylin” käytöstä esimerkiksi näin: ”Anteeksi, puhuin siis ilmeisesti liian ymmärrettävästi, selvästi ja teeskentelemättä. Yritän korjata asian pikimmiten ja muuttaa puhetyylini pitkäveteisemmäksi, sekavammaksi ja teennäisemmäksi.”

Me yksinkertaisesti ymmärrämme alatyyliä – eli selkokieltä – kaikista parhaiten. Voisi sanoa, että se on todellinen äidinkielemme. Älkäämme väheksykö sitä.

Markus Neuvonen on konsultti, valmentaja, filosofian ja retoriikan opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hänen esikoisteoksensa Päätä viisaasti ilmestyi syksyllä 2014 Talentumin kustantamana. Neuvonen valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Oletko kiinnostunut osallistumaan Puhujakouluun? Lue täältä lisää.

Puhujakoulun Severi Hämäri YLEn päivän kasvona

Puhujakoulun vastuuopettaja Severi Hämäri oli eilen YLEn kuuden uutisten päivän kasvo. Hän puhui Kreikan kriisiin liittyneestä suomalaisest poliittisesta retoriikasta. Ja lisäksi siitä, miten tässä kriisissä epävarmuus radikalisoitui eli kävi hallitsemattomaksi.

Laajempi analyysi on luettavissa Hämärin akateemisesta blogista: ”Täyttä kreikkaa? Miten poliitikoilta käy Kreikka-retoriikka”:

”Kuten totesin YLE:n haastattelussa, hallitus (ja eritoten Sipilä) on pärjännyt retorisesti hyvin.

Se ei tarkoita sitä, että he olisivat pärjänneet moraalisesti hyvin. Retoriikka on nimittäin moraalista vapaa. Siinä voi olla hyvä olematta kuitenkaan hyvä ihminen. Ja juuri hallituksen ja sen ministerien moraalisuutta on tässä kohtaa kysyttävä. Mitkä arvot ja periaatteet ilmenevät tehdyissä päätöksissä?

Opposition kannalta tilanne on ollut hankala, sillä hallitus on pystynyt kontrolloimaan tiedon kulkua. Oppositio ei myöskään ole kyennyt löytämään yhteistä ääntä, vaikka se on huomattavasti yhtenäisempi kuin edellisen hallituksen aikana.

Jää pitkälti nähtäväksi, mitä tästä kaikesta seuraa. Toivottavaa on, että arvoista ja periaatteista keskustellaan jatkossa laajasti. Mitä tarkoittavat “Suomen edut”, mitä tarkoittaa “eurooppalaisuus”, mitä tarkoittaa “solidaarisuus” ja mitä meille tarkoittaa “talous”?

Erityisesti näen tässä mahdollisuuden suomalaisten keskisuurten puolueiden, keskustan, kokoomuksen, sosiaalidemokraattien ja perussuomalaisten itsensä ja arvojensa uudelleen määrittelyyn.”

Loukkaantumisesta ja loukkaamisesta

Trigger-varoitus * osa 1

Markus Neuvonen

Tämä kirjoitus on ensimmäinen osa kolmiosaista Mestaripuhuja-blogin kesäsarjaa, joka käsittelee alatyyliä, loukkaantumista sekä verbaalista väkivaltaa. 

*) ”Trigger warning” on internetissä yleistynyt tapa ilmaista, että kirjoitus, kuva tai video sisältää jotain jonka voi kuvitella aiheuttavan vakavan henkisen reaktion herkälle tai trauman kokeneelle ihmiselle. Ilmaisua käytetään nykyään kuitenkin enimmäkseen kumileimasimena, jolla kirjoittaja voi luulotella siirtävänsä vastuun tekstin loukkaavuudesta lukijalleen. (toim huom).

Usein ajattelen, että meillä nykyihmisillä on aivan erityisellä tavalla vaikeaa. En tietenkään tahdo tulla väärinymmärretyksi näin sanoessani, en todellakaan haikaile korkean lapsikuolleisuuden, lukutaidottomuuden ja kulkutautien unohduksen kultaamaan menneisyyteen. En edes kaipaa villieläinten syömäksi joutumista, puhumattakaan liikenneturvallisuuden puutteesta.

Tarkoitan ainoastaan sitä, että edes aamukahveja ei saa nautittua rauhassa ilman, että joku lukuisista mattiapusista ym. intellektuelleista trollaa julkisesti kaikkea edustamaani päivälehden etusivulla. Puhumattakaan siitä, kun tuottavaa työtä vältellessäni avaan internetselaimen: eipä siinä kauaa mene, kun jotain kuraa sataa silmilleni.

Kunpa vika olisikin yksin minun. Olemme koko sivilisaatio yhdessä liemessä. Suuria lupauksia antaneen tiedon valtatien eli internetin ja sosiaalisen median varsin huomiota herättäväksi piirteeksi on vuosien saatossa muodostunut loukkaaminen ja loukkaantuminen, samoin kuin keskustelu siitä kenellä on oikeus loukkaantua ja kenellä ei; eli siitä, mikä on niin sanotusti “oikeasti” loukkaavaa. Ja tällaiset keskustelut vavisuttavat valtakuntia kuin hurrikaani.

Suuria lupauksia antaneen tiedon valtatien eli internetin ja sosiaalisen median varsin huomiota herättäväksi piirteeksi on vuosien saatossa muodostunut loukkaaminen ja loukkaantuminen, samoin kuin keskustelu siitä kenellä on oikeus loukkaantua ja kenellä ei; eli siitä, mikä on niin sanotusti “oikeasti” loukkaavaa.

Loukkaantumismyrskyjen silmästä löytyy sinänsä hyvin perinteisiä sukupäivällisillä kiellettyjä keskustelunaiheita: uskonto, politiikka, sukupuoli ja seksuaalisuus, etniset suhteet ja niin edelleen. Suomen leudossa keskusteluilmastossa tämä loukkaantuminen on toki ollut vielä melko kesyä – verrattuna esimerkiksi USA:han. Tosin täälläkin on oikeusistuimen palveluksiin myös tartuttu.

Koska sosiaalisen median aikakaudella vallitsee kireä ja ylisäädelty nimeämispolitiikka, joudun valitettavasti nimeämään ilmiön #loukkaantumisgate:ksi. Sen verran ”rikollista” minusta tietty löytyy, että jätän ns. ”hashtagin” eli #-merkin pois. Siitäs saitte, sensuuriviranomaiset.

Retoriikan kannalta ilmiö on kiinnostava siksi, että loukkaantumisgateen liittyy lähes aina niin kutsuttu ”alatyylin” retoriikka ja poliittisesti epäkorrekti kieli, sekä sydänverestä värjäytyvät taistelukentät missä ikinä ne leimahtavatkaan. Eikä kyseessä ole missään nimessä leikin asia: niihin usein sisältyy joko mahdollinen tai toteutunut väkivallan uhka. Ja onhan näitä ollutkin. Maailman mielenrauhaan ovat kajonneet ”alatyyliset” pilapiirrokset uskonnollisista hahmoista, mielipiteet siitä miten naisia tulisi esittää tai olla esittämättä videopeleissä, ja jopa tähtitieteilijän vaatevalinnat luotaimen laukaisutilanteessa.

Retoriikan kannalta ilmiö on kiinnostava siksi, että loukkaantumisgateen liittyy lähes aina niin kutsuttu ”alatyylin” retoriikka ja poliittisesti epäkorrekti kieli, sekä sydänverestä värjäytyvät taistelukentät missä ikinä ne leimahtavatkaan. Eikä kyseessä ole missään nimessä leikin asia: niihin usein sisältyy joko mahdollinen tai toteutunut väkivallan uhka.

Viimeisin loukkaantumisgate, johon itse törmäsin liittyi vaihteeksi sukupuoleen. Melko samanaikaisesti tapahtui joitain väljästi samaan aihepiiriin liittyvää tapahtumaa. Pari silmiinpistänyttä esimerkkiä:

1. Juomavalmistaja julkaisi somessa kuvan balleriinaasuun kuvakäsitellystä miesjääkiekkoilijasta ja ”tytötteli” joukkuetta. Feministiksi ilmoittautunut bloggari kommentoi, että ”tyttö” ei ole haukkumasana, ja kuva poistettiin. Seuraavana aamuna bloggarin Twitter-tili oli täynnä alatyyliseksi luokiteltavia solvauksia, jossa nimenomaan ’feminismi’ oli se tuohtumuksen aihe. Huvittavana ironiana mainittakoon, että nämä internetin anonyymit donquixotet syyttivät bloginpitäjää aiheettomasta loukkaantumisesta.

2. Kokenut, uskonnollisella moralismilla paatostellut mieskansanedustaja oli lähetellyt eroottisesti suoraviivaisia alatyylisiä viestejä itseään nuoremmille naisille vongatakseen näiltä seksiä. Viestit vuotivat julkisuuteen, ja internet-Suomi pillastui.

Kuten yleensä, tähänkin loukkaantumisgateen sisältyy lukuisia julkisia ja yksityisiä puheenvuoroja siitä, kuka saa ja kuka ei saa loukkaantua, ja mistä. “Pahiksen” roolissa olivat vuoroin milloin syrjäseutujen kaljaa kittaavat viiksimiehet, milloin herkkähipiäiset tai tahallaan loukkaantuvat feministit. Ja kuten tavallista, jokainen vuorollaan oli ottamassa kantaa mistä ns. ”oikeasti” oli kysymys: suuresta rakenteellisesta epäkohdasta, vääristä tunteista, yksittäistapauksesta ja poikkeuksesta, tai itse Äiti Luonnon luomasta suuresta asioiden järjestyksestä, josta puheenvuoron pitäjällä on jonkinlaista esoteerista ymmärrystä joka kaikilta muilta puuttuu.


LOUKKAANTUMISGATEN ANATOMIA: KUKA LOUKKAANTUU JA MISTÄ?

Loukkaantumisgatet eivät synny tyhjästä. Ne saattavat toki leimahtaa itsestään, mutta jotta ne paisuisivat täysiin mittoihinsa, ne tarvitsevat hieman työntöapua – tai ehkä tarkemmin ”sisäänheittäjiä”, kuten viktoriaanisen aikakauden lontoolaisessa kauhukabineteissa. ”Step right in, ladies and gentlemen! Shock and horror, abominations of nature and perversions of all sorts for you to see! Only shilling for a shudder!”

Arcimboldo_Fuego

Giuseppe Arcimboldo: Tuli, 1566.

Tärkein osa loukkaantumisgatea on nimittäin aktiivisesti osallistuva yleisö. Sellaisen aikaansaaminen on raudanlujien ammattilaisten puuhaa. Esimerkiksi mediataloilla on taloudellisesti tiukkaa, joten ne pyrkivät raapimaan roposia mistä ikinä saavatkaan. Kytemäisillään oleva loukkaantumisgate on niille kuin mannaa taivaalta. Jokainen klikkaus tuo mainostuloja, ja yhden uuden loukkaantujan ja hämmentäjän mukaan soppaan tekemään lisäklikkauksia tuovan bloggauksen, tweetin tai Facebook-postauksen aiheesta.

Aktiivisen yleisön lisäksi tarvitaan Sääntö jota on rikottu. Säännön ei tarvitse olla oikea kuten esimerkiksi laki, vaan ainoastaan näyttää sellaiselta. Yksinkertaisimmillaan kyse on poikkeama oletetusta käsikirjoituksesta: joku ei käyttäytynyt kuten piti.

Sääntö ilman valvojaa on tietenkin absurdi. Tarvitaan siis Poliisi puhaltamaan pilliin, että jokin julma rikos on tapahtunut. Mikäli kyseessä on jonkun muun silmissä erityisen epämääräinen tai mielivaltainen sääntö, aina parempi. Silloin joku muu pääsee omasta puolestaan loukkaantumaan: ensimmäinen kun näyttää pakottavan omia sääntöjään muille (eli rikkoo sääntöä ”ei saa kertoa mulle mitä mä saan tehdä ja mitä en”).

Asiaa voisi suhteuttaa esimerkiksi tällaisella biologisvivahteisella jatkumolla: myrkytys – allergia – luulosairaus.

Myrkytysreaktio voi tapahtua kenelle tahansa; hieman samaan tapaan jotkut asiat loukkaavat melko riippumatta siitä, kuka on kohteena. Tällöin kyseessä on aidosti loukkaava asia. On käytetty väkivaltaista kieltä ja loukkaantuminen on täysin odotettava seuraus. Tietty paikallisin vivahtein: ns. vitsailusuhteet esim. miesten välillä voivat olla hyvinkin alatyylisellä tavalla loukkaavia ilman, että kukaan oikeasti loukkaantuu. Hieman samaan tapaan kuin ihminen voi vähitellen totuttaa itsensä syanidille, joissain äijäkulttuureissa äijät “vittuilevat” toisilleen. Tämä toki tapahtuu tarkasti säädeltyjen normien ja valtahierarkioiden mukaan, ja niistä poikkeaminen johtaa julmaan rangaistukseen.

Allerginen reaktio tapahtuu, jos henkilö on erityisen herkistynyt jollekin vieraalle aineelle. Esimerkiksi joutuessaan itse kohtaamaan seksismiä, rasismia, ulkonäköön kohdistuvaa arvostelua yms. kaltoinkohtelua jonkun ominaisuutensa takia, ihminen saattaa yliherkistyä sille. Tällaisissa tilanteissa vastuukysymykset alkavat jo hämärtyä: mikä on kuulijan vastuulla, mitä puhujan olisi pitänyt tietää? Onko liioittelua vai itsestäänselvää, että julkisiin puheenvuoroihin pitää laittaa lappu ”Trigger-varoitus: sisältää maapähkinää, vehnägluteenia sekä seksististä vähättelyä”?

Juuri allergiset reaktiot kommunikaatioon ovat yleensä syypäitä loukkaantumisgate-ilmiöön. Ne pääsevät riehaantumaan siksi, ettei ihmisillä ole pääsääntöisesti kykyä viedä keskustelua sille filosofiselle tasolle, jolla ongelma sijaitsee.

Luulosairaus on puolestaan oma lukunsa. Aivan, kuten ihmiset saavat kamalia oireita tietäessään, että ateria on ollut mikroaaltouunissa tai naapurin WiFi on taas päällä, jotkut ihmiset tulkitsevat kommunikaatiota vihamielisesti. He olettavat jonkin pahan tahdon sanotun takana, vaikkei sellaista olisikaan. Ongelma on siinä, että reaktio on aito ja voimakas, vaikkei sen syy olisikaan.

Tämä luulosairaus tai lähtökohtaisesti vihamielinen tulkinta on mahtava ääriesimerkki siitä, kuinka loukkaantumisessa ei lopulta ole kyse pelkästään siitä, että jokin ”haukku” olisi tehnyt ”haavan”. Omat ajatuksemme sanotusta loukkaavat tunteitamme – joskus perustellusti, joskus ei. Tiukkapipoisuudesta syyttely on siis tavallaan myrkyllinen, tilannetta pahentava puolitotuus: kyllä, zen-mestari ei välttämättä olisi loukkaantunut. Mutta montako zen-mestaria näet ympärilläsi? Se, että syyttää loukattua uhria ainoastaan lisää loukkaukseen vähättelyn, mitätöinnin ja kohtuuttomat odotukset.

Tiukkapipoisuudesta syyttely on siis tavallaan myrkyllinen, tilannetta pahentava puolitotuus: kyllä, zen-mestari ei välttämättä olisi loukkaantunut. Mutta montako zen-mestaria näet ympärilläsi? Se, että syyttää loukattua uhria ainoastaan lisää loukkaukseen vähättelyn, mitätöinnin ja kohtuuttomat odotukset.

Keskeinen, loukkaava ajatus on joka tapauksessa ajatus Säännöstä jota loukattiin ja siitä, että itse on joutunut vääryyden uhriksi.

Ottamatta sen kummemin kantaa alla olevien sääntöjen sisältöön tai perusteltavuuteen, esimerkiksi mainitsemistani kohuista voidaan löytää lista tällaisia sääntöjä:

– Ei saa käyttää sanaa ”tyttö” halventavassa merkityksessä

– Ei saa loukkaantua seksistisistä vitseistä

– Ei saa horjuttaa ”perinteistä” sukupuolijärjestelmää / arvostella äijäkulttuuria

– Ei saa suuttua siitä, että omat arvot tulevat kritisoiduksi

– Ei saa vongata seksiä pyytämättä / olla vanha elosteleva ukko

– Ei saa käyttää alatyylisiä ilmauksia

–  Jne.

Kuten näemme, tätä liian kireää päähinettä ovat sovittaneet aivan kaikki osapuolet loukkaantumisgatessa. Kenelläkään ei ollut monopolia siihen, jokainen kokee itsensä uhriksi ja pitää omaa reaktiotaan oikeutettuna.

Nämä luetellut määräykset typistyvät nätisti kahteen viattoman kuuloiseen sääntöön: ei saa loukata, eikä saa loukkaantua. Alkuun loukkaantumisgaten leimahtaessa vaatimus on ehdoton, mutta sitten liennytellään, eli on tapauksia, joissa saa loukata ja joista kuuluukin loukkaantua, mutta nämä eivät päde juuri tässä. Sitten tätä vatvotaan, kunnes ehkä joskus päädytään vesittyneeseen ja älyllisesti velttoon pattitilanteeseen, eli ajatukseen siitä, ettei ainakaan kannata puhua kaikista rumimmilla tavalla.

Tietyt tavat puhua ovat aidosti sopimattomia, ja yleensä jokainen meistä tietää ne hyvin. Mutta niiden ulkopuolella selkeitä ”sääntöjä” ei oikeasti ole olemassa, ellei joku osapuoli jotenkin poikkeuksellisesti onnistu suostuttelemaan kaikki muutkin uskomaan sellaiseen. Silloin kulttuurimme muuttuu. Näin on käynyt läpi historian, ja siitä saamme kiittää sitkeitä tasa-arvo-, vapaus-, kansalaioikeus- ja ihmisoikeustaistelijoita.

Ennen kuin saamme kaikki muut mukaan hankkeeseemme, aitojen sääntöjen sijaan meillä on ainoastaan odotuksia ja toiveita siitä, että maailmassa jutut menee jonkun keksityn ihanteen mukaan. Voimme toivoa, että ihmiset jakaisivat arvomme tai ihanteemme, mutta emme vaatia. Teemme niin silti. Pettymys voi olla hyvin raskas, ja siksi monet meistä ryhtyvät Poliiseiksi. Vääryys pitää korjata, ja Sääntö pitää tehdä kaikille selväksi.

Koska kyseessä on enimmäkseen jälkikäteen rationalisoiduista tunteenpurkauksista, keskustelu typistyy hyvin nopeasti ”tuosta ei ole kysymys vaan tästä” -kommentein käydyksi laukaustenvaihdoksi, jossa keksitään milloin mitäkin kummallista omien tunteiden keppihevoseksi. Hieman kuin varjoleikissä, eri osapuolet pyrkivät heijastamaan omillä käsillään keskustelun ”oikean” aiheen jonnekin, missä se vaikuttaa edes vähän tolkulliselta.

Retoriikassa tätä voisi nimittää keskustelun jännitteen kaappaamiseksi: onnistunut jännitteen kaappaus tarkoittaa, että pääsee sanelemaan, mistä aiheesta keskustelua käydään. Peli on siis eräänlaista määrittelyvallasta käytyä rugbyä, jossa osapuolet yrittävät väkivalloin kaapata “oikean kysymyksen” itselleen ja runnoa tiensä maaliin. Valitettavana seurauksena kärpäsistä tulee väistämättä härkäsiä tämän takia: mitättömätkin pikkuseikat alkavat edustamaan kosmista epäoikeudenmukaisuutta, jonka takia vaaditaan verta alttarille.


KYLLÄ VAIN ARVON KONSTAAPELI, MUTTA SAISINKO NÄHDÄ VIRKAMERKKISI?

Loukkaantumisgaten ytimessä on yleensä käytetty kieli. Joko kyse on siitä, että on käytetty ns. poliittisesti epäkorrektia kieltä tai häiritseviä merkityksiä tavanomaisille sanoille, tai sitten puolustetaan oikeutta käyttää tällaista kieltä. Toisin sanoen, yhtä lailla ”ei saa sanoa” kuin ”ei saa estää sanomasta” on virke, jota pop-up -sensuuriviranomaisena esittäytyvä käyttää.

Stalin, tulessa.

Stalin, tulessa.

Stalinismin ulkopuolella termi ”poliittisesti korrekti” on kulkenut pitkän matkan ironisesta pilkkanimittelystä sinänsä salonkikelpoiseksi tavaksi kurtistaa otsaa alatyylin parissa tapahtuville tyylirikoille. 1960-luvun marxilaisittain kallistuneet filosofit ja sosiologit pilkkasivat stalinisteilta anastetulla ilmauksella pikkuporvarillista hymistelyä ja tabuaiheiden sensurointia.

Kun näiden lanseeraama ajatus kielen tärkeydestä todellisuuden muovaajana ja vallankäytön välineenä yleistyi ja levisi mm. feminististen ja rotuerottelua vastustavien aktivistien pariin, se menetti hyvän osan ironisesta klangistaan. Tässä käännöksessä siitä tuli poliittinen lyömäase, joka hieman toisella tavalla ironisesti muistuttaa alkuperäistä käyttötapaansa Neuvostoliitossa. Toki sillä erotuksella, että epäkorrektista puheesta ei joutune Siperiaan; ainoastaan tulee tarjonneeksi julkisesti hyväksyttävän syyn toiselle loukkaantua.

Tässä käännöksessä ”poliittisesti korrektista” tuli poliittinen lyömäase, joka hieman toisella tavalla ironisesti muistuttaa alkuperäistä käyttötapaansa Neuvostoliitossa. Toki sillä erotuksella, että epäkorrektista puheesta ei joutune Siperiaan; ainoastaan tulee tarjonneeksi julkisesti hyväksyttävän syyn toiselle loukkaantua.

Ilmeisesti termillä alun perin iloitelleet filosofit tekivät työnsä huonosti, koska filosofinen ajatus sen takana ei mennyt oikein jakeluun. Silläkin uhalla, että ajaudun tämän sanomalla puolustamaan itse paholaista: kun esimerkiksi kiellän sinua puhumasta jollain tavalla tai käyttämästä jotain sanaa loukkaantumiseni uhalla, käytän valtaa ylitsesi. Sanalla sanoen, alistan sinua kiristämällä emotionaalisesti – tee kuten käsken, tai muuten suutun. Kuka minulle sellaisen oikeuden on myöntänyt? Käytän häväistyksen pelkoasi ja heikkouttasi hyväkseni ja satutan sinua.

Aivan samaan tapaan käytän valtaa, kun tieten tahtoen puhun tavoilla, jotka loukkaavat, häpäisevät tai alistavat. Voin mennä sananvapauden taakse piiloon höhöttelemään huutosakkini kanssa, mutta olen silti päivänselvä kusipää niin tehdessäni. Käyttämällä tällaista avanneleikkauksella laajennettua porsaanreikää sananvapauden ihanteessa, teen yhdellä kertaa maailmalle selväksi olevani idiootti ja nakerran reikiä sananvapauden oikeutukseen.

Sanotaan tämä vielä selvästi, koska ne teistä ”NIMIM. KYSYM VAAN” -kansasta jotka näin käyttäydytte ette kuitenkaan ymmärrä kovin pitkiä virkkeitä: koska te sikailette, kaikkien sananvapautta halutaan rajoittaa. Ei ole kenenkään muun syy.


VASTUUKYSYMYKSETKIN OVAT KYSYMYKSIÄ

Saan yhä odottaa ensimmäistä oikeasti loukkaavaa rasistista vitsiä omasta viiteryhmästäni (valkoihoinen heteromies). Silti voin pahoittaa mieleni, jos minua tai sitä, mitä edustan kohdellaan huonosti ja epäoikeudenmukaisesti: sukupuoltani, ikääni, ihonväriäni, seksuaalista suuntautumistani jne. Erityisesti, jos tämä kohtelu tapahtuu julkisesti, ja satun olemaan heikommassa valta-asemassa kuin solvaaja. On suorastaan odotettavaa, että vastaan kaltoinkohteluun ja alistamiseen asianmukaisesti suuttumalla.

Loukkaantunut gorilla.

Loukkaantunut gorilla.

Koska en ole alle 6-vuotias, minulla on myös jonkinlainen vastuu omasta tunne-elämästäni. Erityisesti raskaan tästä vastuusta tekee, että ihmisen on aina helpompi keksiä syitä loukkaantua kuin tapoja loukata, vaikka viimeksi mainitussa varsin eteviä olemmekin. Tosiasioiden lisäksi voimme loukkaantua koko oman mielikuvituksemme voimalla.

Koska en ole alle 6-vuotias, minulla on myös jonkinlainen vastuu omasta tunne-elämästäni.

Kuten yllä kirjoitin, loukkaantumisgate räjähtää käsiin hyvin suurelta osin joko yliherkkyyden tai tahallisen väärinymmärryksen takia. Mutta tahalliseen väärinymmärrykseen ei kukaan tietenkään myönnä itse syyllistyvänsä, koska ei välttämättä tiedosta ymmärtävänsä tahallaan väärin. Tahallinen väärinymmärrys ei nimittäin ole aina teko, vaan usein omissio eli tekemättä jättäminen: haluttomuutta ymmärtää.

Älyllisesti laiskoina eli tehokkaina otuksina muodostamme erilaisia ennakointia helpottavia stereotypioita – tällainen ihminen, tuollainen ihminen, riittävän samanlainen kuin joku muukin. Ne helpottavat arkista kanssakäymistämme. Mutta laiskoina emme myöskään vaivaudu tarkistamaan niitä, vaikka olisi aihetta. (Stereotypioista aiemmin Mestaripuhujassa: ”Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä — tahattomat retoriset ja rasistiset kuviot”.) Olettamalla laiskuuttamme irvikuvan pahoine aikeineen ymmärrämme tahallaan väärin. Vaikka tokihan on yleistä ymmärtää väärin ihan piruuttaan, koska irvikuvaa vastaan väitellessä on helpompi ”voittaa” (aiempi kirjoitukseni ”Voittaminen — luusereiden hommaa?” koski tällaista ajattelua).

Tällaiseen ns. olkiukon kanssa käytyyn laajennettuun monologiin on muille väsyttävää yrittää osallistua. Tällaisiahan on laidasta laitaan, mutta koska nämä tässä käsittelemäni loukkaantumisgatet koskivat sukupuoli- ja tasa-arvokysymyksiä, on ehkä syytä kaivaa esimerkkejä sieltä, ja alleviivata, miten helposti niihin joutuu.

Osallistuin itse taannoin tasa-arvosta käytyyn keskusteluun ystävien kanssa, jossa useammalla osapuolella oli vahva feministinen agenda. Yksi poikkipuolinen tekninen huomautus argumentin vedenpitävyydestä riitti tuottamaan sen, että menetin asemani täysivaltaisena keskustelijana. Sen sijaan muutuin hetkessä ns. Tyypilliseksi Etuoikeutetuksi Mieheksi, joka ei tietenkään ymmärrä mistään mitään, koska koko maailma on minulle valmiiksi katettu buffét-ateria. Liioittelen vaikeuksiani ja vähättelen onnekkuuttani, enkä tajua miten hirveää on olla nainen. Tyhmä minä, saisin hävetä. Vaikkakaan en tietääkseni antanut aihetta kuvitella mitään sen suuntaistakaan.

Onneksi tämä tapahtui minulle, jolla sentään on joku taju siitä mitä keskustelussa tapahtuu. Vaikkakin vaati huomattavia kärsivällisyyden ponnistuksia saada keskustelukumppanini ymmärtämään, että mieskin on sukupuoli. Jos sukupuolen perusteella negatiivinen, stereotypioiva lokeroiminen on keskeinen tasa-arvo-ongelma jota feminismi vastustaa, niin Tyypilliseksi Etuoikeutetuksi Mieheksi lokeroiminen ei tarkkaan ottaen edusta ainakaan minun tuntemaani feminismiä.

En voi millään tapaa kuitenkaan syyttää heitä tästä reaktiosta, koska Tyypillinen Miehiävihaava Feministi on paljon pahempi ja yleisempi lokero joutua. Kurkistus mainitun blogikirjoittajan saamiin kommentteihin oli melkoista syvyyteen tuijottamista. Oletus kommenttien takana oli, että blogaajan harmistus ei suinkaan ollut järkevään ajatteluun perustuva huomautus, vaan jotenkin sairaan mielen tuotos. Kommentaattoreiden vuodatukset eivät sisältäneet minkäänlaista yritystä ymmärtää ajattelua huomautuksen takana, vaan olivat puhtaasti hyökkäyksiä jotain vääristyneen mielikuvituksen tuotosta vastaan.

Loukkaantumisgate on surkuhupaisa ilmiö. Sellaiseen osallistuessamme älyllisesti laiskoina oletamme, että vastuu toimintamme seurauksista ja omista tunnereaktioistamme on muilla, ja pahimmillaan suorastaan metsästämme tilaisuutta suuttua ja osoittaa kaapin paikkaa meitä loukkaaville. Olisi melko latteaa todeta, että “Kaikki olisi paremmin jos jokainen vain ottaisi vastuun itsestään!” Liikaa vaadittu. Mutta voimme toki oppia selviämään tällaisessa maailmassa.


UHRI VAI HEEROS

Maailman vankilat ovat täynnä vääryydellä vangittuja, mutta vain osasta kuoriutuu Nelson Mandela. Mikä tämän eron tekee? Sama tekijä, joka erottaa loukatun, mielensä pahoittaneen ihmisen sisuuntuneesta ja verbaalisesti kompetentista sanataiturista: itsepintainen pyrkimys kieltäytyä tuntemasta itseään uhriksi.

Marcus Aurelius, roomalainen keisari ja stoalainen pohdiskelija.

Marcus Aurelius (121-180 jaa.) roomalainen keisari ja stoalainen pohdiskelija.

Stoalainen filosofi Marcus Aurelius kirjoitti Mietiskelyissään siitä, miten usein pahoitamme mielemme, koska odotamme, että meitä kohdellaan jollain arvomme mukaisella tavalla. Meillä ei ole syytä eikä oikeutta odottaa tällaista. Päin vastoin: paljon parempi on odottaa, että mitään tällaista ei tule tapahtumaan. Ihmiset tulevat käyttäytymään meitä kohtaan rumasti, epäkohteliaasti ja epäkunnioittavasti. Eivätkä he tee sitä pahuuttaan, vaan useimmiten tietämättömyyttään tai kyvyttömyyttään asettua toisten asemaan. Eikä ole mitään sellaista Sääntöä, joka estäisi heitä tekemästä näin.

Tässä asenteessa harjaantuminen voi auttaa leikkaamaan pahimman terän provosoitumisessa, ja nousemaan henkisesti solvausten yläpuolelle. Eikä tämä välttämättä tarkoita toisen posken kääntämistä, ainoastaan tilanteen tunnetason hallintaa.

Yksinkertainen, jälleen myöhäisroomalaisilta stoalaisilta anastettu harjoitus voi auttaa tämän asenteen kultivoimisessa. Ei tarvita kuin kynä ja paperia, ja riittävän hyvä tarina, että siihen alkaa vähitellen ja muutamalla kertomiskerralla uskoa:

1. Kirjoita ylös jokin tapahtuma, jossa sinua solvattiin. Loukattiin niin, että sattui. Yritä muodostaa tarkkaa muistikuvaa.

2. …Mutta selvisit kuitenkin tilanteesta, koska löysit itsestäsi sellaisia ominaisuuksia, jotka auttoivat. Jotain, jolla löysit näkökulman, jossa solvaus ei enää ollutkaan solvaava. Mitkä ne ominaisuudet olivat? Kuinka löysit ne itsestäsi? Kirjoita näistä.

3. Ne ominaisuudet ovat sinulla yhä, ja aina tulevat olemaan. Jos joskus tulevaisuudessa tulet törmäämään samanlaiseen tilanteeseen, niin kuinka löydät nämä ominaisuudet itsestäsi? Kirjoita ylös, ja pyri mahdollisimman konkreettiseen ja selkeästi kuvailtuun mielikuvaan.

Ja jos taas huolestuttaa, että tulee itse loukanneeksi varomattomuuttaan, ainahan voi myös olla varmuuden vuoksi ihan hiljaa. (Lue lisää: ”Puhujan velvollisuuksista: Hiljaisuus”.)

Markus Neuvonen on konsultti, valmentaja, filosofian ja retoriikan opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hänen esikoisteoksensa Päätä viisaasti ilmestyi syksyllä 2014 Talentumin kustantamana. Neuvonen valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Oletko kiinnostunut osallistumaan Puhujakouluun? Lue täältä lisää.

Puhujakoulu mediassa

Helsingin sanomien Nyt-liite on viimeviikkoina haastatellut kahdesti Puhujakoulun vastuuopettajaa Severi Hämäriä:

Toimi Kankaanniemi bloggasi kohusta ja pyysi anteeksi, analysoimme lause lauseelta” (26.5.2015)

”On syytä katsoa, mitä tässä jää sanomatta. Kankaanniemi kirjoittaa tunnustavansa virheet, joita hän on tehnyt, ja katuvansa niitä. Hän ei nimeä millään tavalla, mitä hän on tehnyt. Tunnustus jää siis puolitiehen, koska jotta voisimme oikeasti tunnustaa tehneemme jotain, meidän pitäisi myös sanoa, mitä tuli tehtyä.”

EK:n palkanalennuskirje lause lauseelta: retoriikan opettaja kehuu kirjoitusta” (9.6.2015)

Hämäri uskoo, että Alahuhdan kirje on henkilökohtainen, vilpitön ja ilman piiloagendaa kirjoitettu vetoomus, jolla elinkeinoelämän eliitti rauhoittaa kuumentunutta tilannetta.

Tuore hallitus on saanut monen vihat niskaansa hallitusohjelman rajun leikkauslistan jälkeen. Kansan syvissä piireissä uhotaan jo yleislakosta, opiskelijat organisoivat jättimielenosoitusta.

”Alahuhta haluaa ehkä sanoa hallitukselle, että tilanne on syytä rauhoittaa.”

”Kirje on retorisesti erittäin hyvin rakennettu. Tässä on käytetty kaikkia retoriikan työkaluja: eetosta eli arvovaltaan vetoamista, paatosta eli tunteisiin vetoamista ja sitten tässä on ihan ne asia-argumentit”, Hämäri toteaa.

Puhujan velvollisuuksista: Hiljaisuus

— Severi Hämäri

Oletko taitava puhuja? Jos olet, koetko velvollisuuden paloa rinnassasi?

Et ole ainoa. Sanan säilän taitajaa velvoittavat monet asiat. Esimerkiksi hyveellisyyteen on syytä pyrkiä (tästä kirjoitin viime viikolla). Mutta myös on puhuttava, puhuttava, puhuttava.

Taitavan puhujan velvollisuuksiin nimittäin liittäisin sen, että silloin kun näkee vääryyden — siitä täytyy puhua (tai kirjoittaa: yritän itse elää sanani mukaan mm. kirjoittamalla poliitikkojen ja talousvaikuttajien pehmeistä puheista kritiikkejä, lue täältä). Tyhjät kuplat on puhkottava; huiputtajat paljastettava.

Mutta paljon vaikeammaksi huomannut olen sen, että milloin minun olisi syytä olla hiljaa.


Pyhä Annakin osasi pyytää hiljaisuutta tarvittaessa...

Pyhä Annakin osasi pyytää hiljaisuutta tarvittaessa…

Miksi pitää osata vaieta?

Vaikenemista tarvitaan, koska maailma täyttyy metelistä. Kaikki huutavat. Sosiaalinen mediassa huudetaan. Lehdet, televisio, tiede, talous, kaikki huutavat. Kansanedustajat, puoluejohtajat ja EU huutavat. Markus Kajokin huutaa: ”Minun hautajaisissanikin varmaan joku lapsi huutaa koko ajan, kunnes älyää etten minä enää kuule. Mutta silloin kaikilta on jo mennyt fiilis.”  (Kettusen kootut, WSOY 1996, 354).

Huudolta emme näet huomaa tärkeitä asioita. Kuulemme vain huutoa.

Siksi ei pidä huutaa, ellei todella ole asiaa.

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.