Älä sä tästä ala, eli mikä ihmeen ad hominem säkin luulet olevasi?

— Severi Hämäri

Mikä ihmeen ad hominem? Mistä siinä oikein olikaan kyse? Ja miksi kaikki sitä hokee, kuin traumatisoituneet papukaijat?

Viimeisen kuukauden ajan ad hominem on ollut kuuma sana. Se pelmahti pintaan Riku Rantalan ja Matti Apusen välisessä sanasodassa, jossa molemmat puolet — mutta eritoten Apunen — käyttivät runsaasti ”henkilöön käyviä huomautuksia” eli ad hominemeja.

Ad hominem on kyseessä kun  henkilöön menevä huomautus on asiaton. Toisin sanoen, kun ei ole tarkoitus puhua jampasta, puhutaan silti jampasta: hänen maineestaan, tekemisistään, luonteestaan, ulkonäöstään, puoluekannastaan jne.

Apusesta kirjoitin tuoreeltaan omassa blogissani. Nyt-liite kirjoitti siitä verkkojutun. Jo kohta ad hominem oli päivän sana niin Aristoteleen kantapäässä kuin Yksityinen kielitoimisto -blogissa.

Ad hominem -sana on sittemmin kummitellut poliitikkojen facebook-päivityksissä. Ja muuallakin — kahvipöydistä blogosfääriin.

 

---

 

On tilanteita, joissa haluat tietää henkilöstä ja hänen luotettavuudestaan yhtä ja toista. Esimerkiksi jos hän oikeudessa todistaa sinua vastaan.

Ad hominem on kyseessä kun  henkilöön menevä huomautus on asiaton. Toisin sanoen, kun ei ole tarkoitus puhua jampasta, puhutaan silti jampasta: hänen maineestaan, tekemisistään, luonteestaan, ulkonäöstään, puoluekannastaan jne.

Ennenvanhaan osattiin heittää ad hominemit jopa kuolleista: Albert Edelfelt — Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista

Ad hominem on ”argumentointivirhe.” Se ei esitä todistetta näkökulman puolesta tai sitä vastaan, vaan puhuu asian vieritse — juoruilee.

Argumenttivirheet eivät ole sinällään virheitä. Retoriikka sallii kaikenlaisen kieroilun, jos yleisö sen vain hyväksyy. Mattoa saa vetää, kunhan kukaan ei siitä ota liikaa nokkiinsa.

Ja kunhan vedät omalla vastuulla.

 

---

 

Henkilöön meneviä huomautuksia löytyy monta sorttia.

Tyypillisin on ad hominem -loukkaus. Tämä on perätön, ilkeämielinen lausahdus, joka loukkaa vastapuolta, ja huvittaa kavereita. “Äitis oli” ja “pakko haistaa kun sieltä päin tuulee!”

Apunen teki näin kutsuessaan Rantalan ajattelua “hipsterin sumeaksi logiikaksi.” Loukkaus pyrkii nöyryyttämään. Osoittamaan keskustelukumppanin sosiaalista alemmuutta. Näyttää paikan laumassa. Ja saamaan kannatusta pois hänen edustamalta näkökulmalta.

Apunen teki näin kutsuessaan Rantalan ajattelua “hipsterin sumeaksi logiikaksi.” Loukkaus pyrkii nöyryyttämään. Osoittamaan keskustelukumppanin sosiaalista alemmuutta. Näyttää paikan laumassa.

Tästä syystä perusteeton itsekehu tulee yllättäen lähellä ad hominem -loukkausta. Siis huomatetaan (taidolla tai ei) miten hyvä tyyppi itse ollaan. Samalla annetaan ymmärtää, että ollaan niin paljon parempi kuin tuo toinen.

Esimerkiksi oman oppineisuuden korostaminen on yleensä juuri tätä. (Ja myös professorit osaavat puhua puppua. Varsinkin kirjoittaessaan asioista, jotka eivät ole heidän erityisalaansa… nimiä nyt mainitsematta.)

Sinä myös -virhe taas kiinnittää huomion puhujan aiempiin tekemisiin ja puheisiin nyt esille nousseen puheenaiheen puitteissa. “Älä sä tästä mun juomisesta ala, kun sä itse olit eilen kännissä” raikaa usein yöhön herättäen retoriikan opettajan uniltaan.

Pidemmällä aikajänteellä puhujan tai kirjoittajan epäjohdonmukaisuus epäilyttää kuulijoita ja lukijoita. Mutta se ei sinällään vielä osoita kummankaan näkökulman pätevyydestä yhtään mitään. Saattaahan olla, että henkilö on nyt hahmottanut aikaisemman näkemyksensä virheellisyyden. Ja kyky muuttaa mielipidettä on merkki luovasta ajattelusta.

Pidemmällä aikajänteellä puhujan tai kirjoittajan epäjohdonmukaisuus epäilyttää kuulijoita ja lukijoita.

Sun tilanteessa -virhe tapahtuu, kun huomio kiinnittyy toisen ihmisen asemaan tai tilanteeseen tai muuhun sellaiseen — asian sijaan. “Koska olet hipsteri, niin tottakai sä äänestät vihreitä” on tällainen virheargumentti. Rantala syyllistyi tähän versioon ad hominem -virheestä sivuuttaessaan Apusen puheet toteamalla, että tämä on Evan puheenjohtaja, jonka palkka tulee rikkailta.

Rantala syyllistyi tähän versioon ad hominem -virheestä sivuuttaessaan Apusen puheet toteamalla, että tämä on Evan puheenjohtaja, jonka palkka tulee rikkailta.

Tää tyyppi on heikäläisiä -virhe ilmestyy kuvioon, kun kaikki jonkin mielipiteen omaavat sysätään samaan nippuun. “Koska vastustat ydinvoimaa, olet vihernyyperö, ja me ei oteta vihernyyperöitä vakavasti.” “Koska haluat matalampaa verotusta, olet libertaristi, ja libertaristit ovat sekopäitä.”

(Vastakohtana on meikäläis -virhe, jossa oletat jonkun ajavan samoja asioista kuin sinä, kun hän on samaa mieltä jostain hassusta yksityiskohdasta. Tämän nojalla sitten kannatat hänen näkökulmaansa jossakin toisessa asiassa ilman, että olet yhtään miettinyt itse…)

Pääministeri ei osaa mitään -virhe on uskomus, että kaikki mitä joku tekee on väärin. Eli jälkikäteen katsotaan, mitä joku on tehnyt tai sanonut, ja oli se mitä tahansa, ollaan siitä eri mieltä.

Isäni kertoi törmänneensä Tukholmassa aikoinaan vessanseinäkirjoitukseen “Olof Palme även kissar fel!” eli silloinen (ja sittemmin traagisesti kuollut) pääministeri ei kyennyt kommentoijan mukaan edes käyttämään vessaa oikein.

 

---

 

“Rehellisen” Abraham Lincolnin kerrotaan aina kehuneen kiistakumppaniensa puheenlahjoja, varsinkin retoriikan taitamista ja kielikuvioiden runsautta. Tämä käänsi kuuntelijoiden huomion juuri vastustajan puheen retorisuuteen, syöden hänen sanomansa sisällön uskottavuutta tavallisen kansan korvissa.

Taitava kirjoittaja tai puhuja on pahoillaan siitä, että joutuu huomauttamaan jostain henkilöön menevästä. Ikään kuin ei haluaisi nostaa sitä esiin. Tällöin riski jäädä kiinni on pienempi, sillä yleisö on myötämielisempi.

“Kun puhuimme aiemmin, minulle jäi valitettavasti epäselväksi edustaja Takaliston käsitys aiheesta. Oli kuin hän olisi ollut silloin hieman eri linjoilla. Jos muistan oikein, minulla on myös valokuvia hänestä edustaja Hännystön kanssa… Olen pahoillani että jouduin nostamaan asian esille.”

Näppärin tapa käyttää ad hominemia on toisen kehuminen. Ilmaiset ihailevasi jotakuta jostain sellaisesta, joka ei nyt ole aivan kaikkien mielestä kuitenkaan ihan niin hyvä ominaisuus. “Rehellisen” Abraham Lincolnin kerrotaan aina kehuneen kiistakumppaniensa puheenlahjoja, varsinkin retoriikan taitamista ja kielikuvioiden runsautta. Tämä käänsi kuuntelijoiden huomion juuri vastustajan puheen retorisuuteen, syöden hänen sanomansa sisällön uskottavuutta tavallisen kansan korvissa.

“Muuten mielestäni Rehellisen Aben veroisiin retoriikkaneroihin kuuluu nykypäivänämme mm. Timo Soini.”

Erilaiset vihjailut voidaan kanssa lukea ad hominemin luokkaan. Näitä käytetään, kun annetaan ymmärtää toisen olevan jotenkin yksinkertaisempi tai osaamattomampi käyttämällä alentuvaa kieltä, puhumalla kovemmalla äänellä (kuin toinen ei kuulisi tai ei kykenisi ymmärtämämään ilman) tai esittämällä runsaasti huolestuneita kysymyksiä (“Entä mitä mieltä sä olet? Oliko tämä sulle täysin selvää?).

Nämä ovat harvemmin kovin räikeitä, mutta ihan yhtä likaisia keinoja kuin moni muukin.

Ad hominem -vihjailuihin kuuluu myös toisen argumenttien sopimaton kyseenalaistaminen. Kiinnitetään huomiota kohtuuttomassa mitassa johonkin virhepäätelmään,  epäjohdonmukaisuuteen, lähteiteiden käyttöön tai yleensä kieliopin puutteisiin. Käydään ikään kuin osoittamaan toisen olevan käsityskyvyltään tai rehellisyydeltään vähintäänkin hieman alentunut.

Tällöin vaaditaan keskustelukumppanilta liiallisen tiukkoja vaatimuksia: kukaan ei ole täydellinen, ja aina jokin jää vähän puolitiehen. Jos kirjoittaja tai puhuja ei ole koko ajan hakuteillä, voi yleensä pienet kielioppilipsahdukset ja loogiset möläykset — sekä ad hominem tai pari — sivuuttaa suosiolla.

Jos kirjoittaja tai puhuja ei ole koko ajan hakuteillä, voi yleensä pienet kielioppilipsahdukset ja loogiset möläykset — sekä ad hominem tai pari — sivuuttaa suosiolla.

 

---

 

Välillä oikein kaipaan hyvällä huumorilla esitettyä ad hominem loukkausta, varsinkin osoitettuna itseäni vastaan. Se voi olla jopa kunnianosoitus: olet niin arvovaltainen, että täytyy vähän nykiä mattoa jalkojesi alta.

Henkilöön käyviä huomioita ei siis mielestäni pidä parjata liikaa.

Niitä tarvitaan, jotta keskustelu pysyisi terästettynä. Ja yleisö hereillä. Ne korostavat vastakkainasettelua, ja tekevät puheesta tai tekstistä henkilökohtaisempaa.

Välillä oikein kaipaan hyvällä huumorilla esitettyä ad hominem loukkausta, varsinkin osoitettuna itseäni vastaan. Se voi olla jopa kunnianosoitus: olet niin arvovaltainen, että täytyy vähän nykiä mattoa jalkojesi alta.

Usein parhaimmat ad hominemit heitetäänkin hyvänä herjana. Hauskana huomiona, jossa molemmat osapuolet ovat vitsissä mukana. “Herra puheenjohtaja, edustaja Hännystö ei tiedä mistä puhuu. Mutta toisaalta — enhän tiedä minäkään.”

 

---

 

Argumentaatiovirheestä, kuten ad hominemista, tulee ongelma, kun ne hukuttavat alleen asiasisällön keskustelussa.

Huomio kääntyy pois siitä, mistä ollaan oikeasti puhumassa.

Vaikka kinastelu käy jopa hauskaksi, hetken päästä kaikki ovat siihen kyllästyneitä. Varsinkin ne, joilla ei ole osaa pissaamisottelussa.

 

---

 

Mitä siis tehdä, jos jäät ad hominem -vyörytyksen jalkoihin?

No, voit vaikka miettiä, mikä on keskustelun tavoite. Mitä haluat saada aikaan keskustelemalla tämän öykkärin kanssa? Entä mitä hän haluaa saada aikaan?

Onko tavoitteena vain nöyryyttää toista? Voittaa väittely?

Silloin voit tietenkin antaa samalla mitalla. Silmä silmästä ja perunat pottuina — provosoitua kun provosoidaan.

Mutta tällainen voittaminen apinamaiselle rinnan takomisella ja solvaamisella, se taitaa kyllä olla luusereiden hommaa.

Mutta tällainen voittaminen apinamaiselle rinnan takomisella ja solvaamisella, se taitaa kyllä olla luusereiden hommaa. Henkilöön menevä loukkaus voi levähtää omille silmillesi kuin lehmän läjä sähköruohonleikkurin kidoista.

Sillä vaikutat todennäköisesti pikkumaiselta, jos et osaa nousta herjan yläpuolelle. Ja yleisö saattaa kyllästyä pidemmän päälle pelkkään huuteluun ja älämölöämiseen.

On tietenkin loukkauksia, jotka ovat täysin sopimattomia. Niitä kutsutaan kunnian loukkauksiksi. Ja ne ovat poliisiasia. Varmista silloin, että sinulla on todistajia. Mutta poliisin puheille meno on äärimmäinen keino. Usein kannattaa hieman vähemmän kunniaan menevän herjaajan seurasta vain poistua sanoen, että on sitä parempaakin tekemistä.

Mutta jos on tarkoitus päästä jonkinlaiseen konsensukseen tai poliittiseen päätökseen, ota herja vastaan. Eritoten osoittaen hyvää huumorintajua. Oliko loukkaus nyt niin paha?

Jos se oli asiaton, voit vain nauraa, ja esittää Gyrano de Bergeracin tavoin itsestäsi vielä parempia ja jopa todenmukaisia loukkauksia. Jos kykenet nauramaan itsellesi, saat usein yleisön (ja mahdollisesti myös kiistakumppanisi) sympatiat puolellesi.

 

 

Jos kykenet nauramaan itsellesi, saat usein yleisön (ja mahdollisesti myös kiistakumppanisi) sympatiat puolellesi.

Ja sitten: keskity asiaan. Mistä ollaan samaa mieltä, mistä eri mieltä, ja mitä varten? Etsi vastapuolen puheenvuorosta kaikki se, mikä on edes jollakin tasolla järkeenkäypää. Sano, että tämä on hyvä pointti, koska sitä tukee se ja se, mutta siinä on se heikkous että näin tai noin.

Jätä siis sinä epäasiallisuudet omaan arvoonsa, ja vie keskustelua eteenpäin.

 

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. 

Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama raudanluja vinkki

— Markus Neuvonen

 

Rakastan neuvojen antamista. En suorastaan pysty estelemään itseäni – oli pulma mikä tahansa, mieleeni juolahtaa varmasti vastaus. Toki riippumatta siitä, ymmärränkö edes ongelmaa. Tai siitä, että onko kyseessä edes ongelma. Se on sivuseikka. Neuvoja piisaa, ja intoa jakaa niitä!

Tähän voi vaikuttaa nimeni, Neuvonen, joka on noin kuusivuotiaasta saakka antanut minulle harhaisessa mielikuvituksessani oikeutuksen besserwisseröidä aivan kaikessa. Voitte kuvitella, kuinka raivostuttavan näsäviisas pikku räkänokka olen ollut! Nimittäin melko.

Neuvoja toisinaan tarvitaan, toisinaan niitä vain annetaan…

Tai siihen voi vaikuttaa koulutustaustani filosofiassa. Filosofi on se tyyppi, joka vähintään (ja usein enintään) omasta mielestään on niin kamalan viisas, että tulee kertomaan kaikille muille miten näiden jutut menevät. Asiaa ei taatusti auta se, että teen tutkimusta, sehän tekee minusta automaattisesti asiantuntijan kaikessa muussakin kuin neulankärjen kokoisesssa erikoistumisalassani. Eikä etenkään se, että työkseni koulutan, valmennan ja opetan, eli kaikenkarvainen viisastelu on oikein herkällä ja rutinoituneella liipasimella koko valveillaoloaikani. Jos viisasteluun ryhtymisestä järjestettäisiin ”high noon” -tyyppisiä Lännen nopein -kisoja, olisin kenties Wild Bill Hickok.

Jos viisasteluun ryhtymisestä järjestettäisiin ”high noon” -tyyppisiä Lännen nopein -kisoja, olisin kenties Wild Bill Hickok.

Voi toki olla kyse persoonallisuudestakin. Tai sitten ei, koska ilmeisesti joskus joku muukin on ollut hieman tällainen. Ei ehkä niin paha, mutta kuitenkin. Kuinka moni meistä antaakaan pyytämättömiä neuvoja neuvojen perään, ihan huomaamattaan? Älä vastaa, kysymys on retorinen. Ja jo vain, en puhu pelkästään niistä lähimmäisistäsi, jotka ensimmäisenä tulee mieleen. Tämä voi koskea myös sinua.

---

 

Tarkkaan ottaen neuvominen nimittäin raivostuttaa.

Tarkkaan ottaen neuvominen nimittäin raivostuttaa. Pyytämätöntä neuvoa ei yksinkertaisesti oteta vastaan, paitsi poikkeustapauksissa. Usko pois, olen kokeillut, ja niin varmaan sinäkin. Itse olen kokeillut yhtäjaksoisesti aika lailla 28 vuotta, eli juuri kuusivuotiaasta tähän päivään saakka. Joku saattaisi pitää minua paksukalloisena, kun selvä viesti ei mene perille. Mutta toisaalta en sanoisi niinkään. Aina sitä jotain oppii. Ennen kaikkea ihminen oppii juuri sitä, mitä hän harjoittaa, ja tässä ajassa itse olen oppinut epäonnistumaan melko täydellisesti (vaikka itse sanonkin). Jos kyseessä olisi vähemmän nolo juttu, saattaisin jopa olla ylpeä tästä saavutuksesta.

Ottakaamme kokemukseni neuvonannossa möhlinnässä siis lähempään tarkasteluun. Tehkäämme päin vapaavalintaista voimasanaa neuvomisesta tiedettä ja taidetta. Luvassa on varma resepti epäonnistumiselle.

Ensimmäinen syy on se, että todennäköisesti ihminen, jota neuvomme tuntee meitä paremmin sekä ongelmansa että ratkaisut siihen. Jos meille ylipäänsä puhutaan pulmista, todennäköisesti ihminen haluaa ainoastaan ajatella kanssamme ääneen. Ehkä kaipaa empaattista kuuntelua, ehkä vain on kyllästynyt puhumaan seinälle, kuka tietää. Mutta ongelmasta puhuminen on vain ongelmasta puhumista. Se ei ole avoin valtakirja kuulijalle avata suutaan ja paljastaa olevansa tomppeli.

Useiden henkilöiden Mark Twainista Abraham Lincolniin tiedetään sanoneen: ”On parempi pitää suunsa kiinni ja antaa muiden luulla idiootiksi, kuin avata suunsa, ja poistaa kaikki epäilykset.” Totta se onkin. Tosin tätä neuvoa ei kannata antaa kenellekään, ellei halua oikein alleviivata, ettei itse tajua sitä alkuunkaan.

Tosin tätä neuvoa ei kannata antaa kenellekään, ellei halua oikein alleviivata, ettei itse tajua sitä alkuunkaan.

Psykologiassa tunnetaan hyvin ns. Dunning-Kruger -efekti, jolla tarkoitetaan ihmisen kyvyttömyyttä ymmärtää omaa kyvyttömyyttään. Jos olemme kyvyttömiä tai tietämättömiä, luulemme, että emme ole. Jos taas olemme täydellisen kyvykkäittä, luulemme, että emme ole. Neuvoessa olemme usein ensiksi mainittuja, eli todennäköisesti solvaamme toisen älykkyyttä latteuksilla. Kirsikkana tämän kasvoille lyödyn solvauskakun päällä on: olemme paitsi päivänselvästi itse kyvyttömiä tismalleen saman ongelman parissa –  emmekä edes sitä tiedosta.

Tarjoamme tällaisen drive-by neuvonnan uhrille tasan kolme vaihtoehtoa

Tai sitten tarjoamme toiselle ihan uutta ongelmaa, ikään kuin aiemmissa ei olisi jo tarpeeksi murhetta. ”Tiesitkö, että sinulla on tällainen ongelma. Ajattelin vain kertoa.” Kiitti vaan ihan hitsisti. Tarjoamme tällaisen drive-by neuvonnan uhrille tasan kolme vaihtoehtoa: a) ottaa viesti vakavasti ja todella pitää itseään idioottina tai muuten hölmistyä, b) sivuuttaa viestimme ystävällisellä naurahduksella tai puheenaiheen vaihtamisella, tai c) suuttua meille, koska me kolhimme hänen itsetuntoa ja luulimme tietävänsä hänestä jotain. Vaihtoehto a) on näistä harvinaisin, ja vaihtoehto b) toteutuu vain erittäin läheisissä suhteissa. Onneksi olkoon, olette voittaneet pääpalkinnon, loukkaantuneen ystävän.

Tätä ilmiötä kutsutaan mielen tieteissä kognitiiviseksi dissonanssiksi. Ystävällinen neuvonantomme ongelmoi uhrimme maailmankuvan täyteen reikiä, ja aiheuttaa siinä sisäisen ristiriidan. Se voi purkautua aika tarkkaan noilla kolmella linjalla. Ja yleensä olemme itse siinä se, johon sattuu eniten.

Hetken päästä puhelimeni pirisee, ja ystäväni antaa minulle fiksun neuvon.

Otetaan esimerkki. Olin kollegoideni kanssa tapaamisessa. Tapaaminen meni hyvin, ja tiemme erkanivat. Hetken päästä puhelimeni pirisee, ja ystäväni antaa minulle fiksun neuvon (ja kollegani on tässä toisten neuvomisessa sentään ihka oikea ja koulutettu ammattilainen): ”Kannattaisi varmaan luennoida noissa tapaamisissa vähän vähemmän, se on vähän tylsää.”

Ensimmäinen reaktioni: defensiivinen nauru. Ei nauru sinänsä järkevää neuvoa kohtaan, vaan itseeni kohdistuvaa arvostelua ja holhoamista – kun en tahdo turhaan suivaantua, varsinkaan järkevistä neuvoista. Yllättynyt, suivaantunut vastareaktio ystävältäni oli: ”Miksi olet defensiivinen?” Ja niin, kun neuvoja ei pysähdy puolustautuvaan nauruun vihjeenä neuvotun korvien välissä lauenneesta ansalangasta, vaan jatkaa jankkaamista, vaihtoehtona on ainoastaan hermostua. Ja niin hermostuinkin.

Tarkkaan ottaen, oikeastaan kiukustuin. Nolo juttu, harvemmin edes hermostun. Neuvoa antanut ystäväni ei nimittäin siinä hetkessä tajunnut, että kuultuja viestejä oli kaksi: 1) tee asia x toisin, ja 2) olet muuten vähän tollo. Täysin riippumatta siitä, mitä hän itse tarkoitti. Kyse ei koskaan ole siitä, mitä sanotaan, vaan siitä, mitä kuullaan. Neuvot kuullaan yleensä aivan väärin. (Eikä siinä mitään, että tolloksi sanotaan, siihen olen jo tähän ikään mennessä tottunut ja asiantilankin joten kuten sisäistänyt – mutta ei siitä nyt jankkaamaan kannata ryhtyä.)

Aivan oman tapauksensa muodostaa, kun neuvonannon kohde kamppailee ihan oikeasti ongelmansa kanssa, ja häntä tosissaan ahdistaa.

Aivan oman tapauksensa muodostaa, kun neuvonannon kohde kamppailee ihan oikeasti ongelmansa kanssa, ja häntä tosissaan ahdistaa. Ahdistus tunteena johtuu usein yleisen hallinnan kokemuksen, tuon psykologisen perustarpeemme, puutteesta. Ihminen on pingottanut itsehillintänsä viimeisetkin rippeet yritykseen kokea edes jonkinlaista hallintaa, autonomiaa ja toimijuutta vaikeassa tilanteessaan. Syy, miksi meille ylipäänsä puhutaan ongelmasta ei tällöin ole se, että voisimme auttaa, vaan ystävämme ei yksinkertaisesti pysty pitämään ongelmaa sisällään. Hän ei kykene estämään itseään puhumasta siitä. Se täyttää hänen mielensä. Sitten siihen tulee joku holhoavasti sössimään ja sönköttämään, eli repii nämä viimeisetkin rippeet autonomian tunteesta pois meiltä. Haistakaa jo! Saakin suuttua sellaisesta.

---

 

Uskoisin, että kyse on halustamme ratkaista ylipäänsä pulmia – tai tarkemmin kyvyttömyydestämme sietää omaa koettua epävarmuuttamme.

Kiinnitetäänpä hetkeksi aikaa huomio itseemme, ja siihen, miksi meitä niin kovasti neuvotuttaa. Uskoisin, että kyse on halustamme ratkaista ylipäänsä pulmia – tai tarkemmin kyvyttömyydestämme sietää omaa koettua epävarmuuttamme.

Kun törmäämme ongelmaan, joka vaikuttaa tutulta, mielemme alkaa hyrräämään. Olemme kai sillä tavalla viritettyjä, että jo ongelma itsessään saa meidät yrittämään ratkaisemaan sen, riippumatta siitä miksi. Rikkinäinen kopiokone kerää ympärilleen lauman ihmisiä ihmettelemään ja viisastelemaan, mistä vivusta pitääkään vääntää. Se on vain sietämätöntä jäädä epävarmoiksi ratkaisusta – emme koe sulkeumaa muuten. Keskeneräisyys on sietämätöntä.

Ja vaikka tietäisimme, että neuvojamme ei kaivata, vaatii se meiltä tietoista, raskasta ponnistusta olla sönköttämättä. Poltamme rajallista tahdonvoimamme pitääksemme omat impulssimme hallinnassa, kun yritämme estää itseämme avaamasta suutamme ja lässyttämästä dunningkrugerismejamme. Tahdonvoimaa meillä on lähtökohtaisesti liian vähän jo muutenkin, ja sen polttaminen tällaiseen on varsinainen urheilusuoritus. Suosittelisin kokeilemaan maratonjuoksua tämän lajin sijasta, on kuulemma kevyempi.

Eikä edes auta, että tietäisimme tämän kaiken: että on vain parempi yleensä pitää päänsä visusti kiinni. Tämänhän tietää jokainen. Mutta emme osaa, emmekä taatusti osaa jos luulemme osaavamme. Vaatii vuosien määrätietoista harjoittelua opetella pyydystämään ja pysäyttämään näitä neuvomissammakoita kielemme päältä. Niin uskomatonta kuin se onkin, vaikeinta on olla sanomatta yhtään mitään. Hiljaisuus on kullan arvoista, muttei läheskään yhtä yleistä saati ylellistä.

Liisa saa ”syvällisiä” neuvoja perhosentoukalta…

Pahoitteluni siis huonoista uutisista: siitä huolimatta, että tiedämme, ettei viisastelu kannata, teemme sitä silti. Ja se tulee epäonnistumaan. Parempi siis epäonnistua tyylillä, ja tehdä siitä sanallinen vastine olympiatason mäkihypylle – kohti ihmislihan makuun päässeiden näätien täyttämää syvännettä! Onneksi olkoon jos selviydyt.

---

 

Ottakaamme tähtäimeen suorastaan katastrofaalinen onnistuminen päin nuorisovernakulaarista neuvomisessa.

Ottakaamme tähtäimeen suorastaan katastrofaalinen onnistuminen päin nuorisovernakulaarista neuvomisessa. Kokeile vaikka näitä niksejä:

1. Anna ymmärtää, että olet aiheen asiantuntija, vaikkei sinulla ole hevon käsitystä aiheesta ja toinen tietää tämän. Viesti kaikin tavoin, että pidät itseäsi älykkäämpänä kuin toista, ja että yrität holhota häntä. Puhu ikäänkuin yläviistosta, viisaampana tyhmemmälle. Neuvomisessa kyse on ennen kaikkea siitä, että osoitat olevasi ylempiarvoinen kuin toinen.

2. Älä puhu suoraan, vaan vihjaile epäsuorasti, että toisella on joku ongelma, erityisesti persoonallisuuteensa liittyen. Ota ikäänkuin muina miehinä tai naisina puheeksi, ikäänkuin muka yleisellä tasolla: ”Mitä mieltä olet siitä, että ihmiset toimivat tällä tavalla?” Luota siihen, että toinen on niin tyhmä, ettei tajua salakavalaa manipulointiyritystäsi tehdä hänestä parempaa ihmistä. Vihjaile siis ”salaa”, että toisella on ongelma – tai vielä parempaa, että toisen persoonallisuus ON ongelma. Sitten ikään kuin vaivihkaa eri yhteydessä tarjoa neuvojasi tämän ongelman ratkaisemiseksi.

3. Silloin keskity antamaan latteita, itsestäänselviä ja yleisluontoisia neuvoja, joista puuttuu kaikki konkretia. ”Sun pitää vaan ottaa vastuuta itsestäsi.” ”Sun pitää olla vain kärsivällisempi.” ”Sun pitää vain ajatella positiivisesti.” Esitä, että nämä ovat suuria oivalluksia ja viisauden jalokiviä. On suorastaan rikos, ettei toinen itse tajua näitä.

4. Muotoile vinkkisi niin, että rivien välistä lukien toiselle ei jää epäselväksi, miten huono ja rikkinäinen otus hän onkaan. Voit pehmentää viestiä vähättelevän holhoavaan sävyyn, että ”Mutta kyllä sinäkin jonain päivänä vielä.”

5. Pidä huoli siitä, että kerrot joka välissä, kuinka sinä itse olet onnistuneesti ratkaissut nämä ongelmat! Toista varmasti kiinnostaa. Erityisesti, jos vinkkisi noudattavat kohdan 3. kaavaa.

6. Keskeytä, keskeytä ja keskeytä. Kysy toisen mielipidettä, mutta älä missään nimessä kuuntele sitä loppuun. Se ei vetele. Ennen kaikkea vaihda aihetta ja neuvo aivan väärässä asiassa. Osoita, ettet ole kuunnellut tai ainakaan ymmärtänyt pätkääkään.

Toki varmaan parempi olisi vain olla ihan hiljaa ja kuunnella, ja korkeintaan puhua omia mielipiteitä niitä suoraan kysyttäessä. Se on vain aika vaikeaa, kuten yllä olevasta varmaan huomasit. Ei minulta näitäkään neuvoja kukaan kysynyt.

 

— Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: MESTARILLISEN MUISTIN SALAISUUS SEKÄ ANTIIKIN RIVOT JA MIELTÄ HÄIRITSEVÄT MIELIKUVAT,  MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA, MITEN TURMELLA PIINAAVIN HÄÄPERINTEEMME ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Miksi Suomen talouden tulevaisuus riippuu rehellisestä paskapuheesta

— Markus Neuvonen

 

Mitä tekemistä on lipevällä kiipijällä, hääpuheella, onnistuneella innovaation markkinoinnilla ja rahoitushaulla, Marcus Tullius Cicerolla sekä radio-ohjattavalla kumioravalla? Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.

Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.

Kansallisen itsetuntomme rakkaimpia riippakiviä on markkinointi. Mantramainen ratkaisu kansantaloudellisiin ongelmiin on yleensä ”lisää innovaatioita ja parempaa markkinointiosaamista”, hieman samaan tapaan kuin sosiaaliset ongelmat ratkeavat sillä, että ”ihmiset ottavat vain vastuun itsestään”. (Melko helppoa, eikö?) Suomalaiset eivät kuulemma osaa markkinoida, eivät osaamistaan eivätkä osaamisensa tuottamia hienoja vipstaakkeleita tahi härpättimiä.

Tämä on varmasti aivan totta. Se johtuu siitä, että puhetavoiltamme olemme insinöörimäiseen ajatteluun taipuvainen hautajaiskulttuuri. Ja tämä kaikella rakkaudella insinöörejä kohtaan, joita ilman tätäkään tekstiä ei syntyisi! Puhun nyt nimittäin vertauskuvin..

Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta.

Selitän tämän. Tahtoisin yllyttää lukijaa tilaisuuden tullen pieneen antropologiseen kenttäkokeeseen, osallistuvaan havainnointiin pienen fennougriheimomme hääseremonioissa. Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta. Seuraa nimittäin yksityiskohtainen tekninen selostus siitä, mitä tapahtui syntymästä tähän päivään. Häissämme puheet ovat välttämätön paha, jota inhoavat ennakkoon sekä puhujat että yleisö, ikään kuin pakollinen kujanjuoksu joka täytyy ennakkorangaistuksena vain kestää ennen odotetumpia ohjelmanumeroita, kuten booliastiaan hukuttautumista ja puukkotappelua.

Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg hautajaisten sijaan tällä kertaa menossa naimisiin!

Useimmissa muissa puhekulttuureissa tällaisia ruumiinavausraportteja luetaan nimittäin hautajaisissa. Mahdollisimman objektiivisen kuvauksen tapahtuneesta saa, jos edesmennyt ja tämän omaiset ovat insinöörejä, ja tämä on täysin hyväksyttävää. Mutta häissä, joissa tarkoitus on juhlia nuorenparin onnea? (Käy lukemassa täältä, miten turmella tuskainen hääpuheperinne rautaisella otteella — koskettavasti.) Eikä sellaisilla innovaatioita myydä. Tämä tiedettiin jo antiikissa! Roomalaisilla oli oma sanansa tunnetilalle, joita tällaiset puheet herättivät: taedium, pitkästyneisyyden aiheuttama turtuminen.

Meillä on sillä tavalla vinoutunut ja syvään juurtunut käsitys, että kaikki muu kuin yksityiskohtainen tosiasioiden ja tapahtumien kuvaus on “sitä itseään” – paskan puhumista – sillä kovat asiat puhuvat kyllä puolestaan. Eivät puhu. Me puhumme asioidemme puolesta. Ja jos puheistamme puuttuu nykyhetki ja ennen kaikkea tulevaisuus, onko ihme, etteivät insinööritieteemme suurenmoiset ihmeet mene kaupaksi?

Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa

Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa paljon. Tähän ei tarvitse sijoittaa miljoonia veronmaksajien rahaa, se on ihan ilmainen: nimittäin silloin kun ostamme, ostamme tulevaisuutta.

Tämän tiesi jo Cicero. Kun puhumme menneestä, siitä mitä tapahtui ja miten asiat olivat, ihmisen mieli juoksentelee enimmäkseen kysymyksissä ansioista ja syyllisyydestä. Kun puhumme nykyhetkestä, siitä miten asiat ovat juuri nyt, kiinnitämme huomiota tunteisiimme. Siihen, mikä on hyvin, ja mikä huonosti. Asioiden luonteeseen. Mutta kun meidän pitäisi motivoida toimintaa ja saada päätöksiä, on parasta siirtää huomio tulevaisuuteen.

Esimerkkinä toimii hyvin perheriita. Riidat käydään enimmäkseen menneisyydestä puhuen. Niin kauan, kuin keskustelu pyörii ”whodunnit”-akselilla, se ei tule ratkeamaan, vaan on syyllistämällä lyömistä. ”Sinä et ikinä vie roskia! En muista koska viimeksi!” ”Silloinkin vein!” ”Yksi kerta! Aina muuten minä olen vienyt!” Ja niin edelleen.

Ainoa tapa rikkoa tämä alati syvemmälle sukeltava syöksykierre on tuoda keskustelu nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. ”Ei sillä väliä, kuka teki ja mitä. Nyt minusta tuntuu pahalta ja epäoikeudenmukaiselta.” – paljon parempi. Tai ”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?” – samoin. Katsokaa, miten keskustelun painopiste siirtyy ja tulehdus helpottaa, kun menneisyys jätetään rauhaan.

”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?”

Toisin sanoen, haudatkaa kuolleenne älkääkä manatko niitä paikalle. Kalmojen paikka on maan uumenissa. Älkääkä missään nimessä esitelkö niitä vaikkapa potentiaalisille sijoittajille tai asiakkaille, ellei se uskottavuuden nimissä ole tarpeen.

Ulkomaista pääomasijoittajaa kiinnostaa, mitä tapahtuu jos hän työntää kolikkonsa tarjolla olevaan pajatsoon. Pajatso pitää saada näyttämään houkuttelevalta, hullunvarmalta ja uskottavalta tulevaisuudelta sen valossa, mitä hän tietää. Empivä asiakas pitää kävelyttää mielessään tulevaisuuteen, jossa tuotteen omistaminen on parempi kuin nykyhetki ilman sitä. Kun kirjoitat CV:tä ja työhakemusta, tai vaikkapa apurahahakemusta, yrität auttaa potentiaalista työnantajaa tai apurahan myöntäjää arvioimaan, onko näissä papereissa maalailtu tulevaisuus hyvä ja uskottava.

Jopa Aikakoneen mainos lupaa ”fantastisen tulevaisuuden” kokemuksen.

Mutta jos tulevaisuudesta puhuminen on niin hyvä juttu, miksi sitä kutsutaan “paskan puhumiseksi”? Koska sitä ei ole vielä tapahtunut. Ja koska te hyvät ja suoraselkäiset ihmiset olette totuuden rakkaudessanne jättäneet tulevaisuudesta puhumisen petollisten roistojen käsiin. Meidän pitää erotella hyvä retoriikka pahasta retoriikasta, myös tulevasta puhuttaessa.

Hyvää verbaalista lannoitetta on nimittäin sellaisen tulevaisuuden maalaaminen, johon itsekin uskot ja hyvin perustein. Et lupaa valheita, vaikkei kristallipalloa olekaan.

Paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa.

Sen sijaan paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa. Se on syy, miksi roska myy, ja miksi pahimmillaan organisaatioille vahingolliset ihmiset usein etenevät niin helposti yrityksissä ja virastoissa. Lipevä paskanpuhuja pursuaa ideoita, ehdotuksia ja suunnitelmia. Hän saa puheillaan muut elämään ruusuisessa mielikuvitusmaassa – juuri riittävän kauan, että saa seuraavan ylennyksen. Varsinaiset työnsä hän saattaa hyvinkin sössiä, tunaroida tai laiminlyödä täysin.

Tai sitten sinulle myydään mielikuvaa itsestäsi timmin fittinä sporttihirmuna, jonka perään kaikki kuolaavat. Kunhan ostat tällaisen kuntoilulaitteen kotiin. Helppoa kuin synnytys, vain senttiä vaille tonni! Vain kallis laite, jonka laadusta ei ole takeita, ja jonka päivittäinen käyttö tulee edellyttämään sinulta poikkeuksellista tahdonvoimaa. Aivan kuin sängynalus ei olisi jo muutenkin tukossa roinaa, samoin kuin tulevaisuutesi hyviä, mutta epärealistisia aikeita.

Katsokaapa miten tämä toimii politiikassa. Tulevaisuus myy sielläkin, joko pelottelun tai toivekuvien muodossa. Menneestä poraaminen ei vain tuo ääniä, uskokaa nyt jo. Se on tulevaisuus, jonka ihmiset haluavat ostaa.

Puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka.

Jos olet pelastamassa Suomen tulevaisuutta hienoilla innovaatioillasi, tee siis näin: puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka. Anna meille syy kulkea sinne, ja osoita meille tie. Ketään ei kiinnosta tekniset yksityiskohdat siitä, mitä olet tehnyt tähän mennessä – ei, paitsi silloin, kun puhe haiskahtaa liikaa, ja uskottavuutta pitää puntaroida ansioita vasten. Mutta ensin tarvitsemme tulevaisuuden, johon uskoa ja haluta.

Ai niin, ne radio-ohjattavat kumioravat. Eivät varsinaisesti liittyneet aiheeseen mitenkään, mutta voisin kuvitella, että niistä saa ainakin hemmetin paljon kiinnostavamman hääpuheen aikaiseksi kuin nekrologia ennakoimalla.

— Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: P.S., TÄSSÄ ON YKSI MAHDOLLINEN ESIMERKKI, MITEN VOIT TURMELLA ONNISTUNEESTI PIINAAVIMMAN HÄÄPERINTEEMME ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

 

Seuraavat julkaisut 18.6:. Severi Hämäri, ”Roomalaisten rivot ja mieltä häiritsevät mielikuvat sekä mestarillisen muistin salaisuus” ja 25.6.: Markus Neuvonen, ”Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama vinkki!”