Aristoteleen kirja puhetaidosta Retoriikka alkaa huomiolla, että vakuuttaminen on taito. Ja taitona se on väline. Välineenä se käy niin hyvään kuin pahaan. Eli kuten veitsen terävyydellä tai tylsyydellä ei ole vaikutusta siihen leikataanko sillä hedelmää vai kaulavaltimoa.
Puhuja on siis taitonsa suhteen joko osaava tai osaamaton, lahjakas tai lahjaton. Mutta kumpikaan ei tee hänestä itsessään vielä hyveellistä tai paheellista — vain kauno- tai rujopuheisen. Mutta mikä tekee puhujasta hyvän? Ja mikä puolestaan pahan? Suuri Cicero, roomalainen kirjailija, puheentaitaja ja senaattori, laittoi kirjassaan Puhujasta Lucius Crassuksen suuhun seuraavat sanat:
”Mikä on yhtä kuninkaallista, jaloa tai anteliasta kuin auttaa apua tarvitsevia, rohkaista lannistettuja, pelastaa ihmishenkiä tai pysyttää kansalaiset omassa maassa [maastakarkoituksen uhatessa]? … Olemme merkittävästi eläinten yläpuolella juuri siksi, että keskustelemme keskenämme ja pystymme ilmaisemaan ajatuksiamme puhumalla.” (Puhujasta I §32, suom. A. Vuola.)
Käyn seuraavaksi miettimään, mikä vie puhujan ylevämmäksi, hyveellisemmäksi, ja mikä puolestaan alentaa häntä.
Hyveellinen puhuja pidättäytyy totuudessa — tai edes siinä minkä uskoo todeksi. Paitsi jos totuus on yleisölle mahdollisesti vaarallinen. Silloin hänen lähtökohtansa ovat jotkin muut. Paheellinen puhuja ei totuudesta välitä, paitsi silloin kun sillä on mahdollista satuttaa toisia.
Hyveellinen puhuja ottaa lähtökohdakseen yleisön hyvän ja pyrkii ohjaamaan yleisöä pois vaaroista. Aina tämä ei onnistu. Paheellinen ottaa lähtökohdakseen oman ja omiensa hyvän ja pyrkii välttämään henkilökohtaisia karikoita.
Hyveellinen puhuja puhuu niiden puolesta, jotka eivät itse pysty itseään puolustamaan. Paheellinen vain omastaan.
Hyveellinen puhuja puhuu tärkeiksi katsomistaan asioista vaikka puhuminen olisi hänelle henkilökohtaisesti vaarallista — maailman tunnetuin ”whistle blower”, eli hallinnollisten vääryyksien paljastaja Edward Snowden on hyveellinen puhuja. Paheellinen puhuja puhuu vain silloin kun se on turvallista (ja usein heristää nyrkkiä ison korston takaa).
Hyveellinen puhuja puhuu sellaista kieltä, että yleisö ymmärtää häntä. Hyveellinen puhuja on läpinäkyvä. Paheellinen puhuja piilottelee tarkoituksiaan ja hämää kummallisella kielellä. Mutta hyveellinen puhuja ei käytä selkokieltäkään sumutukseen. Paheellinen voi pyrkiä kuulostamaan kansan mieheltä — olematta sitä.
Clint ”Blondie” ”Man with No Name” ”Hyvän Arkkityyppi” Eastwood
Hyveellinen puhuja karsastaa virhepäätelmiä — paitsi silloin kun tärkeää asiaa on mahdoton esittää yksinkertaisesti ja selkeästi ilman niitä. Paheellinen puhuja ei välitä, vaan viljelee virheitä minkä kerkeää.
Hyveellinen puhuja on luotettava — paheellinen vain vaikuttaa luotettavalta. Hyveellisellä puhujalla on arvot kohdallaan, hän ei tule oman agendan kanssa paikalle (tai jos tulee, on rehellinen ja avoin tavoitteistaan). Hyveellinen puhuja ei nojaa arvovaltaansa runnoakseen päätöksiä läpi. Paheellinen käyttää kaikki keinot ja välineet agendansa ajamiseen.
Yhteenvetona sanottakoon, että puhujan hyveellisyys on tilanteesta kiinni. Kyseessä on kompassi, joka osoittaa todelliseen pohjoiseen. Hyveellinen osaa sitä soveltaa. Sen sijaan paheellinen ottaa ihan oman suunnan kompasseja käyttämättä.
Retoriikan osaaminen on hyveellisen puhujan moraalinen velvollisuus.
Vaikka Aristoteles totesikin retoriikan olevan moraalista vapaa, niin retoriikkaa taitamaton, kokematon puhuja sortuu usein paheisiin saadakseen asiansa läpi. Tästä syystä retoriikan osaaminen on hyveellisen puhujan moraalinen velvollisuus. Ja tämän totesi myös Aristoteles:
”Totuus ja oikeus ovat luonnostaan vahvempia kuin niiden vastakohdat, joten jos päätökset eivät ole sellaisia kuin pitäisi, syy tappioon on välttämättä puhujissa itsessään, mikä on moitittavaa. … Pitää kyetä vakuuttamaan kuulija vastakkaisista käsityksistä … ei sen vuoksi, että … [osaisimme] taivuttaa toisia pahaan, vaan jotta … voisimme kumota toisten vääriä argumentteja. …
Lisäksi, jos kerran pidämme häpeällisenä kykenemättömyyttä fyysiseen puolustautumiseen, olisi outoa, jos emme pitäisi kunniakkaana puolustautumista sanoin, onhan se ihmiselle paljon ominaisempaa. Jos sanotaan, että tällaisen sanan voiman väärinkäyttäjä aiheuttaa suurta vahinkoa, saman voi todeta kaikista hyvistä asioista … ja etenkin kaikkein hyödyllisimmistä … Näitä oikein käyttämällä on mahdollista saada aikaan mitä suurinta hyötyä ja väärinkäyttämällä vastaavasti vahinkoa.” (Retoriikka I 1. 1355a 22- 1355b 8, suom. P. Hohti.)
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.
Avokado sanoo sen kypsyyttä peräävälle naiselle: Ei vielä, ei vielä, ei vielä… liian myöhäistä.
Jos olisin näppärämpi kirjoittaja, latelisin tähän tekstiin siitä, miten aika oli kypsä tahdon 2013 kamppanjalle nyt eikä viime vuonna. Kirjoittaisin Räsäsestä, Soinista ja erinäisestä arkkipiispasta vuolaan kirkkopaon kipukohdissa.
Jos olisin näppärämpi kirjoittaja, latelisin tähän tekstiin siitä, miten aika oli kypsä tahdon 2013 kamppanjalle nyt eikä viime vuonna
Tässä kohtaa lukija varmasti on kiitollinen siitä, että en ole aivan näin “näppärä” kirjoittaja.
Sillä monesti sanotaan jonkun esittäneen ajatuksensa ennen aikojaan. Toisinaan sanotaan kirjoittajan myöhästyneen junasta. Asia vanheni ja jälki on kylmennyt. Toisinaan joillekin ajatuksen juoksuille ei vain ole oikeaa hetkeä — ikinä.
Francesco Salviati – Aika hetkenä (Kairos) n. 1543-5.
Antiikin Kreikassa tätä ilmiötä kutsuttiin nimellä Kairos — oikea, eli suotuisa hetki. Kairos usein esitettiin siivekkäänä nuorena miehenä, joka takaa näytti vanhukselta. Jotta pointti ei jäisi kenellekään epäselväksi, hänellä oli siivet myös nilkoissa.
Nykypäivänä kairosta voisi esittää tuo mainittu xtra-coopin kotona kypsytettävä avokado.
Antiikissa tätä ilmiötä kutsuttiin nimellä kairos — oikea, eli suotuisa hetki. Kairos usein esitettiin siivekkäänä nuorena miehenä, joka takaa näytti vanhukselta.
Nykypäivänä kairosta voisi esittää tuo mainittu xtra-coopin kotona kypsytettävä avokado.
Oikean hetken ja paikan saaminen puheelle vaikutti antiikissa — ja vaikuttaa nykyään — magialta. Jos osut juuri oikeaan saumaan, niin voit liikuttaa maailmoita. Siksi kairoksen etsintään on käytetty paljon ajatusta ja pohdintaa. Ja aikaa.
Ajoituksen osatekijät
Hetken osuminen nappiin ei riipu vain ajoituksesta. Yleisö, puhuja (tai kirjoittaja), paikka sekä kommunikoinnin tapa vaikuttavat yllättävissä määrin.
Yleisö, puhuja (tai kirjoittaja), paikka sekä kommunikoinnin tapa vaikuttavat yllättävissä määrin.
Yleisöä usein lämmitellään esimerkiksi stand-up koomikoita tai megabändejä varten. Tämän on tarkoitus saattaa yleisö sopivaan tilaan, ja — jos tämä osataan tehdä hyvin — hetki on täsmälleen oikea kun pääesiintyjä tulee lavalle. Ajoitus on siis oikea, jos se on oikea yleisölle.
Edesmenneen amerikkalaiskoomikko Lenny Brucen väitetään sanoneen, että yleisö on nero. Tällä hän tarkoitti sitä, että yleisö antaa hänelle mahdollisuuden olla hauska. Yleisö määrittää sen, mikä on sopivaa ja mikä on ajankohtaista ja ajoitukseltaan onnistunutta.
Koomikon pitää siis vain löytää yleisön hyväksyntä (retoriikan teoria kutsuu tätä decorumiksi, sopivuudeksi) ja hän on hauska. (Brittikoomikko Jimmy Carr pohtii samaa asiaa mm. tässä haastattelussa)
On turha kuvitella, ettei nämä säännöt pätisi vähemmän koomillisiin kirjoittajiin ja puhujiin. Ajoitus löytyy yleisöstä.
Ajoitus löytyy yleisöstä.
Kuitenkin osalle esiintyjistä annetaan paljon enemmän anteeksi kuin toisille. Tunnettu karismaattinen hahmo voi jorinoitaan lausua silloin kun tahtoo. Hänen oma eetoksensa luo sopivan ajan aina silloin kun sille on tarvetta. Hänellä on jo yleisön hyväksyntä annettuna — hän on ansainnut sen (joko rehellisesti tai sitten vähemmän) aiemmilla teoillaan.
Tuntemattomampi joutuu harkitsemaan ajoitustaan — takomaan kun rauta on kuumaa. Täysin tuntemattoman ihmisen blogikirjoitus voi lähteä viraaliseksi: saada vaikka miljoonia lukijoita. Tämä edellyttää yleensä sitä, että se osuu oikeaan saumaan. Näissä usein kirjoitetaan jostakin uutisen arvoisesta asiasta jotain yllättävää ennen kuin kukaan muu ehtii.
Paikan vaikutus ajoitukseen lienee selviö. Tanssiesitys teatterissa, maksavalle yleisölle voi osua kello 17-24 väliin. Mutta flash mob kannattaa ajoittaa lounasaikaan tai kun työntekijät lähtevät kotiin. Erona on paikka. Flash mob tapahtuu julkisella paikalla. Ihmiset eivät vartavasten tule sinne tanssia katsomaan.
Entä kommunikoinnin väline? Jos haluat puhumalla vaikuttaa työpaikkasi esimiehiin, on tietenkin valittava sellainen aika, että he ovat paikalla ja kuuntelevat. Voit toki lähettää sähköpostia, mutta silloin et pysty hallinoimaan, missä tilanteessa he viestin lukevat.
Sähköposti ja tulostettu memo antavatkin harhaisen vaikutelman ajattomuudesta. Sen voi lähettää milloin vain. Ja jossakin vaiheessa se tulee luettua.
Ei ole lainkaan varmaa, että se tulee luettua. Siksi kannattaa miettiä, viestiikö juuri, kun ihmiset ovat lähdössä kotiin. Vai laittaako sen kun he ovat palaamassa lounastauolta?
Lisäksi et välttämättä tarkoita enää sanomaasi siinä vaiheessa kun se luetaan. Kirjoititko jotain suutuspäissäsi. Sitä on vaikea ottaa takaisin. Olisiko ollut parempi mennä puhumaan suuttumus kasvokkain?
Sama pätee sosiaalisen median viesteihin. Missä tilassa tuli kirjoitettua? Missä tilassa se luetaan? Minkälaisiin tulkintoihin se johtaa? Ja onko se koskaan vedettävissä pois — vai jääkö se ikuisiksi ajoiksi verkkoon elämään?
On myös puhelin. Siinä vasta vempele. Yli sata vuotta, emmekä vieläkään osaa sitä käyttää kohteliaasti: ajoittaa puheluita.
On myös puhelin. Siinä vasta vempele. Yli sata vuotta, emmekä vieläkään osaa sitä käyttää kohteliaasti: ajoittaa puheluita.
Soittaja (vaikkapa isoäiti tai esimies) soittaa yleensä itselleen hyvänä hetkenä, kun jokin asia sattuu tulemaan mieleen. Mutta onko se hyvä hetki ottaa viesti vastaan? Usein ei ole. Silti koemme loukkaavana, jos puheluun ei vastata juuri sillä hetkellä.
Englantilainen näyttelijä Stephen Fry vertasi puhelimen soittoääntä ihmiseen, joka tulee toisen toimistoon — ja hakkaa pöytää niin kauan kunnes tämä lopettaa kaiken mitä on tekemässä jutellakseen hänen kanssaan.
Miten ajoittaa puhe tai kirjoitus?
Stand up -koomikot hiovat ajoitusta vuosia — ja niin myös parhaat esiintyjät muutoinkin. Mutta mukavasti pääsee vauhtiin, kun opettelee ajattelemaan yleisöä strategisesti — oivaltaen:
(1) Mieti, ketkä ovat yleisösi. Kenet sinun pitäisi vakuuttaa argumentillasi? Ketä tahdot liikuttaa puheellasi?
(2) Milloin heillä olisi paras hetki vakuuttua tai liikuttua? Haluatko heidän olevan tarkkaavaisimmillaan, vai kenties hieman humaltuneita, tai jo jonkin muun tilanteen horjuttamina?
(3) Mikä paikka olisi paras tätä ajankohtaa varten? Entä millä tavoin: sanottuna vai kirjoitettuna? Pitäisikö olla käsin kirjoitettu vai koneella? Pitäisikö puhua yksin vai ottaa joku muu mukaan?
Kuten edellä olleista strategisista kysymyksistä huomaa, ajoituksen valinta mahdollistaa paitsi hyväntahtoisen optimoinnin oman näkökulman tuomiseksi esiin, niin myös manipuloinnin yrittämisen. Siksi on hyvä tuntea, milloin ajoitusta käytetään yleisön sumuttamiseen.
Kerron likaisen salaisuuden: Argumentaatioteorian mukaan epävarmuus lisää yleisön valmiutta muuttaa mielipiteitään.
Saattaa siis olla hyvä esittää oma näkökulma sen jälkeen, kun on pidetty varsin skeptinen ja pohdiskeleva puheenvuoro — jossa esitetään kaikki se huoli, mitä tulevasta voi vain tuntea. Sitten messiaaninen puhe, jossa annetaan lupaus pelastuksesta. Toimimalla näin tai uskomalla noin asiat ovat yhtäkkiä hyvin.
Kuulostaako tutulta? En mainitse nimiä, mutta kuunnelkaa ja lukekaa tarkkaan, kun kirjoittaja tai puhuja alkaa pelottelemaan ja kaivelemaan huolia. Tuleeko sen perään pelastuksen sanomaa? Varautukaa vain, vaalit ovat tulossa…
Kuulostaako tutulta? En mainitse nimiä, mutta kuunnelkaa ja lukekaa tarkkaan, kun kirjoittaja tai puhuja alkaa pelottelemaan ja kaivelemaan huolia.
Toinen ajoitukseen liittyvä temppu on odottaa viimeiseen hetkeen. Entisen puhemiehen ja 90-luvun lamavuosien pääministerin Paavo Lipposen kerrotaan olleen mestari tässä. Kokousta jatketaan myöhään yöhön, ja päätös vaaditaan juuri, kun kaikki haluavat nukkumaan.
Joten mieti vakuuttelijaa kuunnellessasi: Jos olisin toisessa tilanteessa, uskoisinko hänen sanaansa? Mitä jos nyt olisi aikainen aamu, ja lukisin tämän sanomalehdestä? Entä jos tämä esitettäisiin palaverissa? Eli oletko vakuuttunut vain ja ainoastaan tilanteen ja ajankohdan vuoksi?
Miten harjoitella ajoitusta?
Kirjoitin klassisista retoriikan esiharjoitteista, eli progymnasmatasta muutama viikko sitten. Monet näistä harjoituksista soveltuvat ajoituksen harjaannuttamiseen.
Erityisesti kuvailu-, ylistys- ja moiteharjoituksiin voi ottaa ajankohdan mukaan: miten historiallista henkilöä olisi kuvailtu, ylistetty tai moitittu silloin, entä nyt, entä tulevaisuudessa? Mikä olisi paras hetki ylistää tai moittia jotakuta? Milloin kuvailu on soveliasta?
Ajoituksen kielikuvat ja tyylikeinot
Ajoitukseen löytyy useita retorisia ilmaisumuotoja. Näitä voikin miettiä etukäteen ennen puhetta tai kirjoittaessa. Ja käyttää mausteena, jos niille löytyy sopiva kolo.
Esimerkiksi kronografia kuvailee tiettyä ajankohtaa mahdollisimman värikkäästi. Ajan vääristäminen (hysteron proteron) esittää puolestaan jonkin sattumusten sarjan väärässä järjestyksessä — kuten vaikkapa Reinikaisen ”koira haukkui” tarinassa:
Ajankohdan korostaminen on yksi liioittelun (peristasis) muoto. Siinä painotetaan milloin jokin tapahtui ja tehdään siitä pääasia. Aikamuodon vaihtaminen on monesti tahatonta. Puhutaan vaikka menneestä, mutta preesenssissä. Näin käy toisinaan esimerkiksi hautajaispuheissa.
Prolepsis on puolestaan ennakointia. Vaikkapa jos sanoo: ”Seuraavaksi arvoisa kollegani tarttuu taloudellisiin kysymyksiin, mutta sitä ennen sanon…” on proleptinen kuvio. ”Huomenna on putkimiehet puolestaan Arkadianmäellä mieltään näyttämässä, jos näin päätätte!” on toinen.
Erityisen herkullinen kielikuva on ampliaatio. Se on sitä, että kutsutaan jotakin nimellä, joka on ajallisesti väärä: joko ei vielä annettu tai sitten jo menetetty. Moniko on kutsunut eläkkeelle jäänyttä esimiehestä hänen syntymäpäivänään ”pomoksi”? Suomea olen toisinaan kuullut ”meidän pohjoiseksi suurruhtinaskunnaksikin” kutsuttavan.
Aika avokadona, kuva Monika Betley, Wikimedia Commons
Olen kiitollinen, että luit tämän kirjoituksen — vaikka olisitkin voinut käyttää aikaasi murehtien puolin tai toisin avioliiton merkitystä, Soinia, Räsästä, Stubbia, ev. lut. kirkkoa tai vaikka työpaikkasi jatkumista. Eikö ole niin, että hyvä puhetaito on meidän kaikkien pelastus?
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Roomalainen talo Herculeneumista, jossa hirret näkyvät. Kuva Y. Kuznetsova, Wikimedia Commons.
Marcus Fabius Quintilianuksen kaksituhatta vuotta sitten esittämä rakenne on yhä pohjana monissa puheissa ja artikkeleissa.
Eikä se edes ollut hänen rakenteensa. Se oli elänyt elämäänsä hieman eri muodoissa, ja eri tavoin jaoteltuna jo sitten Isokrateen ja Aristoteleen. Siis melkein viisisataa vuotta ennen Quintillianusta. Cicerokin sen mainitsee, joskin hieman ylimalkaisesti.
Rakenteen voima tulee siitä, että se houkuttelee kuulijan mukaansa. Se vie mieltä kohti todistusta. Houkuttelee sen mahdollisimman avoimena ottamaan puhujan tahdon vastaan, sekä arvioimaan sitä myötämielisesti. Mielen vastareaktioon varaudutaan kumoamalla mahdollinen näkemys, jota se saattaa lähteä kurottelemaan. Ja lopulta olennainen moukaroidaan terävällä ja tunteikkaalla lopetuksella kuulijan muistiin.
Miten tämä tarkalleen ottaen tehdään?
Aristoteles näki puheessa ennen kaikkea kaksi sisältöä: kerronnan ja todistuksen. Näistä ensimmäinen esittää asian ja jälkimmäinen esittää argumentin jonkin puolesta ja/tai jotakin vastaan. Kaikki muu puheessa on erilaisia tapoja tukea näitä kahta seikkaa: kerrontaa ja todistusta. Kaikki muu on yleisön palvelemista. Autat heitä ymmärtämään, miksi olet puhumassa ja mitä oikein tahdot sanoa.
Aloitus avaa kanavat. Joukon ihmisiä pitää muodostua yleisöksi. Toisin sanoen, heidän täytyy kuunnella ja olla kiinnostuneita siitä mitä sanot. Aloita miten aloitatkin — tee se selvästi. Ole kiitollinen ja ole yleisöä varten, heidän palveluksessaan.
Kerronta on yleisöä varten. Yleisö joutuisi muuten pinnistelemään ja arvailemaan, mistä ihmeestä olet puhumassa. Kerro se siis heille. Mistä tässä on kyse. Ja sano se selvästi ja puolueettomasti. Kutsut heidät yhdessä miettimään kanssasi ongelmaa, jolle nyt luot yhteistä maaperää. Asiantuntevaa ihmistä kuunnellaan, joten nyt on oikea hetki näyttää, että tunnet asian.
Erottelu tuo esiin sen, mikä asiassa on ongelma. Jatkat esittelyä, mutta tarina muuttuu haastavaksi ja kiinostavaksi pähkinäksi, johon on ainakin kaksi tapaa vastata. Tarina muuttuu joksikin, mitä on syytä ratkoa. Tämä houkuttelee kuulijoita mukaan, sillä mieli kaipaa sulkeumaa aina avoimeen ongelmaan. Puolueetonta (tai ainakin pyyteettömyyteen pyrkivää) kuunnellaan avoimemmin mielin. Siksi on hyvä tuoda näkyviin haasteen kaikki puolet.
Todistus tarjoaa logiikkaa. Sinä kannatat jotain ratkaisua. Mutta miksi? Millä perusteella? Tässä asiallinen argumentaatio pääsee kunniaan.
Kumoaminen on psykologinen kikka. Ihmismieli pyrkii reagoimaan toisten vahvoihin väitteisiin etsimällä niistä heikkouksia. Emme halua lähteä kelkkaan noin vain. Meistä tulee jääriä. Ja syystä. Usein muiden ehdotukset ovat aivan kökköjä. Ja silloin ne on tietenkin hyvä jättää omaan arvoonsa. Kumoamisella puhuja varautuu jäärien nousuun pohjanmaan kautta. Kumoaja ottaa toiset näkökulmat arvioitaviksi ja kertoo, miksi ne ovat heikompia kuin se mitä kannattaa.
Lopetus sisältää usein kaksi elementtiä.Yhteenvedon, eli mitä tuli sanottua. Ihmisen muisti on lyhyt, ja ilman toistoa asia unohtuu.
Ja nostatuksen: tunteet tulevat peliin. Vedotaan. Kehotetaan. Ihminen — tuo järjestään ylpeä ja tunnostaan herkkä eläin — ei nimittäin ole valmis toimeen ilman, että tunteet ovat pelissä. Mitä yleisö pelkää ja mitä se himoaa puheenaiheen suhteen. Mitä se arvostaa ja ihannoi. Kaikki tämä muuttuu runoudeksi taitavan puhujan suussa, jonka tulessa yleisön tunnot sulavat.
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Missä hyvää puhetaitoa tarvitaan? Esittelyissä, kokouksissa, tiimityössä, neuvotteluissa, opetus- ja kasvatustyössä, luennoissa, konfliktitilanteissa, parisuhteissa, työpaikkahaastatteluissa, politiikassa, diplomatiassa, väittelyissä, myyntityössä, johtamisessa, nettiviestinnässä, puhelimessa… Niinpä niin, ihan kaikessa.
Intensiivikurssilla perehdytään retoriikan alkeisiin ja erityisesti hyvän puhetaidon ytimeen: argumentaatioon sekä vakuuttamisen ja vaikuttamisen psykologiaan.
Intensiivikurssin vetää Severi Hämäri, FM, filosofian opettaja ja Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastuuopettaja.
Kurssi järjestetään Kriittisen Korkeakoulun tiloissa, Helsingissä.
Aika: la – su 15. – 16.11. klo 9 – 15.30
Hinta: 90,-
Ilmoittautumiset 7.11. mennessä Otavan Opiston ilmoittautumislomakkeella, lomake löytyy täältä!
Peruutukset maksutta 7.11. asti, ilmoittautumisajan jälkeen perimme 50 % osallistumismaksusta.
Osallistavan luonteen tähden kurssille mahtuu vain 12 ensimmäisenä ilmoittautunutta.
Olet kohdannut jotain sellaista, joka on vaivannut puhujia siitä lähtien, kun ensimmäinen matelija nousi kuivalle maalle puhumaan tyttärensä häissä.
Marcus Tullius Ciceron makuun puhujan työ jakautuu luonnostaan viiteen vaiheeseen: oivallukseen (inventio), järjestyksen suunnitteluun (dispositio), tyylin valintaan (elocutio), muistiin painamiseen (memoria), ja esittämiseen (pronuntiatio).
Nämä vaiheet läpäisemällä puhe melkein puhuu itse itsensä.
Tarkastelen tässä kirjoituksessa eräitä välineitä oivallukseen, muihin vaiheisiin palaan myöhemmin.
Oivaltajien kuningas Nikola Tesla ihan vain antamassa innoiketta. Ei hän muuten koko juttuun varsinaisesti edes liity…
Oivaltaessa keksitään: tavoite muuttuu aiheeksi, ja se puolestaan muuttuu vakuuttavaksi kipinäksi itsetuntemuksen ja ihmistuntemuksen kautta.
Kyseessä on sukellus omaan mieleen ja sitä kautta — toivon mukaan — myös toisten mieliin.
Oivallus on olennaista. Oli kyseessä ajatus, idea, tuote, lehtinen, kirja, blogi-kirjoitus, mainos, tai puhe, jotain joka leviää yhden tai muutaman ihmisen käsistä ja suista monelle influenssan ottein, on silloin varmasti joku oivaltanut jotakin.
Seuraavassa neljä helpohkoa askelta oivallukseen. Nämä on kirjoitettu puhujalle, mutta samoilla periaatteilla voi käydä oivaltamaan novellia, blogia, radiohaastattelua, sarjakuvaa, oppituntia, näytelmää tai vaikka historiallista saagaa varten.
1. Mitä tavoittelet?
Kuin harjoittelisit nyrkkeilysäkillä: ei riitä, että tähtäät iskeväsi pintaan, vaan aina säkin läpi.
Tavoitteet ovat ne seuraukset, joita puheellasi on.
Mitä haluat kuulijoiden ajattelevan puheen jälkeen? Mitä haluat heidän tuntevan puheen jälkeen? Mitä haluat heidän tekevän puheen jälkeen? Mistä haluat heidän keskustelevan puheen jälkeen?
Mitä haluat heidän muistavat viikon, kuukauden, viiden vuoden päästä?
Entä mitä itse haluat tuntea puheen pitämisen jälkeen? Kuka olet puheen jälkeen?
Tavoitteiden miettimiseen kannattaa varata aikaa. Miksi?
Ajattele šakin pelaajaa, huippupelaajaa. Hän ei voi ajatella, mitä kaikkia seurauksia jollakin siirrolla voisi olla. Niitä on liian monta. Sen sijaan hän valitsee tavoitteen, esimerkiksi “vastustajan kuningattaren syöminen vie minut lähemmäs voittoa.” Tämän jälkeen hän miettii, mitä täytyy tehdä, ja mitä vastustaja saattaa tehdä, joka voisi johtaa tavoitteeseen.
On vain yksinkertaisesti helpompaa, hedelmällisempää ja hauskempaa miettiä tapahtumia tietystä toivotusta lopputuloksesta taaksepäin.
2. Kenelle olet puhumassa?
Yleisö on puheen keskeisin tekijä. Heidän reaktionsa, tunteensa, mielipiteensä ja toimintansa puheen aikana ja sen jälkeen mittaavat puhujan onnistumista.
Ja ainoastaan ne mittaavat puhujan onnistumista.
Kysy: Pystytkö sovittamaan tavoitteesi juuri tälle yleisölle?
Ketä siis yleisössä on? Mitkä ovat heidän mielipiteensä? Mitkä heidän arvonsa ja tuntemuksensa?
Vielä tarkemmin: ajattele keskivertokuulijaa tästä yleisöstä. Mieti häntä kolmesta näkökulmasta.
(I) Mikä tekee sinusta luotettavan tämän keskivertokuulijan silmissä? Mitä hän tietää sinusta? Mitä ennakkokäsityksiä hänellä on sinuun liittyen (tai firmaasi liittyen)? (Tästä kirjoitin aiemminkin.)
(II) Mitä keskivertokuulija tietää aihepiiristä? Mitä hän luulee tietävänsä? Mitä hän olisi valmis hyväksymään totena? Mitä hän ei suostuisi uskomaan? Minkälainen argumentti, esimerkki tai todistus, vakuuttaisi hänet?
(III) Mitä keskivertokuulija pelkää? Mitä hän toivoo? Mitä hän haluaa, himoitsee? Mitä hän kammoaa, inhoaa?
3. Mistä aiheesta olet puhumassa?
Puheen aihe on se tukiranka, jonka varaan esitys rakennetaan. On aika keksiä, mistä olet puhumassa.
Aihe usein ponnahtaa mieleen, kun tavoitteet ja yleisö ovat hahmottuneet.
Jos ei, niin mieti tavoitteitasi ja yleisöä lisää. Mistä aiheesta puhumalla saat yleisösi tekemään jotain, uskomaan jotain, tai tuntemaan jotain?
4. Mitkä ovat avainsanat?
Avainsanat ovat ne ilmaisut, jotka ovat olennaisia puheen aiheesta.
Hyvin valitut avainsanat johtavat hyviin, selkeisiin ja iskeviin lauseisiin. Sellaisiin, jotka vievät viestisi kuulijoiden mieliin ja muistiin.
Kirjoita paperille, mitä sanoja tulee aiheesta mieleen. Täysin vapaasti.
Mieti sanoja, jotka tulevat toisista sanoista mieleen — sana-assosiaatiota. Mieti sanojen merkityksiä ja samaa tarkoittavia sanoja, synonyymejä.
Kun sanoja on parisenkymmentä, muodosta niitä käyttäen lauseita (lisäten tietenkin muutaman apusanan, tarpeen mukaan). Pyri lyhyisiin, napakoihin lauseisiin (kuten täällä neuvotaan).
Kun sinulla on pari hyvää, tiukkaa lausetta, voit ruveta miettimään puhetta niiden ympärille.
Mietit miten aloitat, miten lopetat — ja mitä laitat väliin. Tästä siirryt miettimään tyyliseikkoja, ja parin sopivan sanankäänteen sorvaamista, puheen muistiin (tai muistilapuille) tallentamista. Kohta puhe on puhuttu, ja niität tavoitteiden satoa.
Joten nyt voit vapain mielin istua pohtimaan sitä suurta oivallusta, joka johti laulaja-lauluntekijä Sarah Donnerin ja viraalisarjakuvistaan tunnetun The Oatmealin tekemään tämän musiikkivideon Nikola Teslan kunniaksi (ja Tesla-museon mainokseksi):
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Missä hyvää puhetaitoa tarvitaan? Esittelyissä, kokouksissa, tiimityössä, neuvotteluissa, opetus- ja kasvatustyössä, luennoissa, konfliktitilanteissa, parisuhteissa, työpaikkahaastatteluissa, politiikassa, diplomatiassa, väittelyissä, myyntityössä, johtamisessa, nettiviestinnässä, puhelimessa… Niinpä niin, ihan kaikessa.
Intensiivikurssilla perehdytään retoriikan alkeisiin ja erityisesti hyvän puhetaidon ytimeen: argumentaatioon sekä vakuuttamisen ja vaikuttamisen psykologiaan.
Intensiivikurssin vetää Severi Hämäri, FM, filosofian opettaja ja Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastuuopettaja.
Kurssi järjestetään Kriittisen Korkeakoulun tiloissa, Helsingissä.
Aika: la – su 15. – 16.11. klo 9 – 15.30
Hinta: 90,-
Ilmoittautumiset 7.11. mennessä Otavan Opiston ilmoittautumislomakkeella, lomake löytyy täältä!
Peruutukset maksutta 7.11. asti, ilmoittautumisajan jälkeen perimme 50 % osallistumismaksusta.
Osallistavan luonteen tähden kurssille mahtuu vain 12 ensimmäisenä ilmoittautunutta.
Yleisön hurmaaminen on puhujan vaativin tehtävä. Miten taitavat puhujat herättävät meidän luottamuksen ja saavat meidät uskomaan heidän sanaansa? Onko siis olemassa retorista taikatemppua, joka vetoaa yleisöön kuin yleisöön?
Oletko nähnyt puhujan, joka on kuin hauki joka on unohtanut olevansa kala. Oletko silloin tuntenut myötähäpeää puhujan puolesta?
Entä oletko huomannut puhujan yhtäkkiä olevankin omissa nahoissaan? Tehneen tilan omakseen?
Vaikutelma voi olla häkellyttävä, ikään kuin puhuja olisi vienyt yleisönsä mukanaan rantakaislikkoon vaanimaan saalista.
Haukia ja ahvenia akvaariossa, Gerrit Willem Dijsselhof
Kyse on luonteesta, eli eetoksesta. Eetos, laajemmin puhuen, tarkoittaa niitä mielikuvia ja tuntemuksia, joita yleisö tuntee suhteessa puhujaan.
Onko puhuja heistä luotettava ja luonteva, luontonsa mukainen? Kysymys on tärkeä. Miten muuten yleisö voisi luottaa siihen, mitä puhuja sanoo? Onko esimerkiksi hänen sanojensa merkitykset välittömästi nähtävissä tai edes arvattavissa? Vai onko hänellä mielessään hämäriä piilotarkoituksia? Kenties hänen puheensa on merkityksetöntä hölinää, itsetarkoituksellista oman navan korotusta? Tai niin kieroa, että hänen olisi ollut parempi esiintyä Lasipalatsin kierreportailla.
Miten voimme tietää, voimmeko luottaa puhujaan, tai edes siihen, että hän kiermurtelee johdonmukaisesti?
Ongelma on kaksin verroin matoja kuhiseva itse puhujalle, sillä hän haluaa yleisönsä paitsi kuuntelevan, niin myös uskovan mitä hän sanoo. Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?
Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?
Aristoteles totesi, että “luonne on lähes tärkein vaikuttamisen syy.” Kuitenkaan hän ei anna meille paljon työkaluja luonteen esittämiseen. Ymmärrettävistä syistä. Tämä on nimittäin kinkkistäkin kinkkisempi ongelma. Yleisön hurmaamisen salaisuutta retoorikot ovat etsineet kuin se olisi kullankiiltoa hehkuva viisasten kivi.
Useimpiin yleisön tuntemuksista en pysty nimittäin vaikuttamaan. En voi vaikuttaa siihen, minkälaiset kasvot minulla on, tai minkälaisia ennakkoluuloja yleisö omaa juuri tällaisiin kasvoihin liittyen. Enkä voi vaikuttaa siihen (ainakaan juuri puhuessasi), mitä yleisö on kuullut minusta ennalta.
Kolmeen asiaan voin kuitenkin vaikuttaa: maineeseeni, pukeutumiseeni ja puheeni sisältöön. Näistä tulevat imagokauppiaiden suosimat tekniikat. (1) Käyttäytymällä tietyllä tavalla luon itselleni tietynlaisen imagon. Imagon luominen käy hitaasti. Tästä syystä maineen muokkaus harvoin auttaa minua juuri puhuessani, vaan minun on täytynyt ennakoida tilanne ajoissa.
(2) Pienemmällä valmistelulla voin valita miten pukeudun, miten kampaan hiukseni, miten seison, ja minkalaisella äänellä puhun. Nämä ovat välittömiä, hetkellisesti tehokkaita keinoja. Niihin voin vaikuttaa erittäin paljonkin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta valitettavasti näiden välineiden teho hälvenee nopeasti: kaikki me tiedämme, miten vakuuttavalta taitava myyntitykki tuntuu, kunnes olemme kuunnelleet tarpeeksi kauan ja taika on haihtunut.
Entä mitä sanon? (3) Voin valita sen, miten otan luotettavuuteni huomioon puheessani. Voin argumentoida omaa eetostani paremmaksi esittelemällä aiempia tekojani tai antamalla muiden antamien todisteiden puhua puolestaan. Tämä voi tosin käydä noloksi, sillä itsekehun ominaistuoksu voi viedä yleisön huomion toisaalle.
Nämä kolme voivat olla tehokkaita, mutta riskialttiita keinoja. Onko olemassa jotain parempaa? Kyllä vain.
Jos olen oikein taitava, voin osoittaa, että olen juuri se henkilö, jota yleisön pitäisi nyt kuunnella.
Aristoteleen mukaan hyvään eetokseen kuuluvat hyveellisyys, oman edun tavoittelemattomuus (eli “hyvä tahto”) ja käytännön järki. Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.
Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.
Mutta valittettavasti näitä ei noin vain tyhjästä tuoteta. (1) Hyveellisyys on katsojan silmissä. He luottavat henkilöihin, jotka edustavat sellaista hyvää ihmistä kuin he haluaisivat itse olla. Rosmojen hyve muodostuu eri sorteista kuin poliisien tai koirankasvattajien. Tässä kohtaa hyveellisyys edellyttää, että tunnet paitsi itsesi, niin myös yleisösi.
(2) Oman edun tavoittelija vaikuttaa kaikista epäilyttävältä. Siksi tämä hyveellisyyden erityistapaus vaatiikin erityistä huomiota. Jäävätäänhän ihmisiä vähemmästäkin. Eli siksi on hyvä vaikuttaa puolueettomalta, hyväntahtoiselta, vaikkakaan kukaan ei oikeasti ole koskaan täysin puolueeton.
(3) Kolmas tekijä olisikin helppo osoittaa, jos sen on tullut hankkineeksi. Eli käytännön järkevien ratkaisujen esittäminen kulloinkin kyseiseen ongelmaan antaa paljon painoarvoa puhujalle tai kirjoittajalle. Mutta mistä on kyse?
Käytännön järki ratkaisussa on sitä, että ratkaisu vaikuttaa kuin kuka tahansa olisi sen voinut keksiä, jos vain olisi ollut vähän itseään fiksumpi ja pysähtynyt miettimään. Näin silloinkin, kun ratkaisu on mahdollisesti vaatinut huomattavia ponnistuksia. Sen on vaikutettava helpolta, selvältä ja silti hieman yllättävältä. Pelkkien kielenkärjeltä pyöräytettyjen neuvojen lateleminen ei tässä auta.
Eli ei tämäkään ihan simppeliä ole.
Käytännön järki vaatii treenaamista, suunnittelua, ja valmistelua. Ongelma on esitettävä ensin ymmärrettävässä muodossa — yleensä edellyttäen huomattavien pohjatietojen haalimista ja huolellista pohtimista ennalta. Seuraavaksi ongelmaan on tarjottava hyvä ja oivaltava ratkaisua, joka kuulostaa siltä, että se olisi kaikkein luentevin tapa käydä asian kimppuun. Tämäkin vaatii paitsi oivallusta, niin myös huolellista suunnittelua ja esittämistä.
Kyseessä onkin tavallaan taikatemppu. Taikurin tavoin puhujan on valmisteltava huomattavasti vaikuttaakseen välittömältä oivalluksineen — tehdäkseen niistä helppoja omaksua.
Vaativaa? Kyllä, mutta takuulla sen arvoista. Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.
Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.
Paitsi, jos olet se moraaliton manipuloija, joka on oppinut vaikuttamaan puolueettomalta, hyvältä tyypiltä, jolla on peukkuratkaisu pulmaan kuin pulmaan. Siis ratkaisu, joka ei leviä käsiin vasta kun olet kaukana verottajan, virkavallan ja voudin ulottumattomissa.
Tietenkään en kehoita käyttämään näitä taitoja manipulointeihin ja mainoskikkoihin.
Mutta en voi sitä estääkkään. Voin vain todeta Kom-teatterin teatteriteknikon sanoin (kun hänen avustajanaan kiinnitin vaatetangon pukuhuoneeseen): ”Samalla vaivalla olisit saanut sen myös suoraan!”
Katso vaikka ostoskanavaa. Useimpien infomainosten rakenne on (1) ”Univaikeudet / kasvisten pilkkominen / pohjelihasten muoto on ongelma, joka sinullakin varmasti on!”, (2) ”Hei, olen se ja se, tunnettu siita ja siitä…” ja viimeiseksi (3) ”Nyt olemme kehittäneet ongelmaan helpon, selkeän ratkaisun! Vain 99€…”
Infomainosten retoriikka on räikeää, mutta oikeilla jäljillä. Samat periaatteet jylläävät, mutta hienovaraisuutta ja sopivuutta, eli decorumia tarvitaan yleensä enemmän, kun puhut yleisön edessä.
Tämä on se rantavesi, johon sukelsimme puhujan matkassa. Decorum muodostaa monella tavalla retorisen eetoksen ytimen. Se että on kuin omassa elementissään on decorumia.
Se on sitä, että puhuu juuri sopivasti, näyttää juuri oikealta — sopivalta. On sopivan ironinen hipsterien parissa, lipevänluotettava poliitikkona, jörö suomalaisena. Sitä, että on sitä jotain jotakin — määrittelemättömän sopivaa. Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.
Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.
Kyseessä on, kuten arvata saattaa, kuulijoiden, katsojien tai lukijoiden tuntema tunne. Heidän tunnearvostelmansa tekstistä, sen esityksestä ja minusta puhujana tai kirjoittajana: olenko sopiva vai en?
Richard A. Lanham jopa toteaa decorumin olevan lähellä sellaisia keskeisiä ja lähes kaikkea määrittelemistä uhmaavia antropologisia käsitteitä kuin “akkulturaatio” ja “kulttuuri”. Vaikka viime kädessä kuulijat ja lukijat määrittävät oman decorumin tunteensa, ei se tapahdu tyhjiössä. Kyse on vuorovaikutuksesta ihmisten välillä, heidän “kulttuuristaan”.
Kyse on myös vuorovaikutuksesta esityksen ja yleisön välillä. Puhuja vaikuttaa yleisön valmiuteen hyväksyä asioita luontevina omilla valinnoillaan, omalla esiintymisellään, ja, no, olemalla hyveellinen, hyväntahtoinen ja käytännön järkevä.
Lanham sanoo, että yleisö yleensä tajuaa ja tunnistaa heihin kohdistetut retoriset keinot. Siksi luottamus yleisön ja puhujan välillä antaa mahdollisuuden ikään kuin ”unohtaa” tai jättää huomiotta esityksen tehosteet. Yleisö hyväksyy tällöin puhujan eetoksen ja esityksen heille sopivana.
Näin puhujat aktiivisesti muokkaavat sitä, mikä on sopivan kuuloista. Tästä muodostuu puhujan vastuu: toiminnallaan hän muokkaa myös tulevien puhujien sopivuuden mittaa.
Oletko siis eettinen puhuja vai vain vedessä kiiltelevä syötti?
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
Seuraava artikkeli ”Kiitos sinulle, joka tämänkin artikkelin kirjoitit…” julkaistaan 3.9.
En hirveästi pysty isottelemaan tieteellisillä saavutuksillani. Riittävän kauan olen kuitenkin pyörinyt kuvioissa voidakseni väittää: asiantuntijoiden ja huippututkijoiden olisi hyvä ottaa oppia stand-up -koomikoilta.
Eikä tämä ole vitsi, olen erittäin vakavissani. Stand-up -koomikoilta voi oppia juuri sen, mitä tieteellisessä työssä kaivataan. Ylipäänsä esitelmien pitämisessä, myös tieteen ulkopuolella. Varmasti ihan työskenkentelytavoissakin olisi puolin tai toisin vaihtokauppojen aineksiksi, ja työmotivaation ylläpitämisessä myös. Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.
Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.
Ne, jotka tieteen tekemiseen ovat käytännössä tai teoriassa perehtyneet, tietävät että tutkimukseen kuuluu keskeisesti omien tulosten esittely eri esiintymisareenoilla: niin tieteellisten julkaisujen sivuilla, esiintymällä päivystävänä asiantuntijana suurelle yleisölle, sekä tieteellisissä konferensseissa, symposiumeissa ja työpajoissa.
Harvemmin riittää kyhjöttäminen omassa kammiossaan huopatossuja hangaten laitosten marmorilattioita vasten staattisen sähkön toivossa. Tarvitsee esiintyä tarkkailevan yleisön kiikareissa useammin kuin esimerkiksi hanhikorppikotka, jotta olisi toivoa tulevaisuudesta rahoitus- ja virka-arpajaisissa. Tulee näkyä, kuulua, ja jäädä mieleen. Vaikka tiedettä voi toki tehdä sen itsensä takia ja omaksi ilokseen huopatossujen iskiessä kipinää, tuloksia kuitenkin esitellään ennen kaikkea yhteisen hyvän eteen. Inhimillisen tiedon edistäminen on koko tiedeyhteisön ja ihmiskunnan yhteinen hanke.
Jälkimmäinen voi olla joskus hankala muistaa. Olin muutama vuosi sitten kollegani kanssa empatiaa käsittelevässä monitieteellisessä konferenssissa, jossa filosofit, psykologit, psykiatrit, sosiologit, antropologit ja näiden lukuisat eri risteytymät ympäri maailmaa esittelivät käsityksiään aiheesta. Kaiken kaikkiaan oiva läpileikkaus erilaisista tieteellisistä heimoista ja näiden erilaisista tavoista, joita olisi voinut tarkkailla hiljaisella kommenttiraidalla kuin sir David Attenborough ikään. Mutta surukseni on sanottava, että mieleeni jäi vain kahdenlaiset esitykset.
Yhdet jäivät kerrassaan kiehtovien sisältöjensä takia. Toiset vain jäivät mieleen. Minulla ei ole aavistustakaan, olisivatko esitysten sisällöt olleet mielenkiintoisia. En voi sanoa, että esitykset olisivat olleet pitkästyttäviä, sillä en seurannut niitä riittävän tarkkaavaisesti aidosti pitkästyäkseni. Mikä tahansa muu oli sillä hetkellä mielenkiintoisempaa. Jos ne olisivat olleet sisällöllisesti huonoja, mutta mielenkiintoisesti esitettyjä, minulla olisi ollut niistä jotain sanottavaa esittäjälle – kriittiset kommentit auttavat tutkijaa korjaamaan työtään. Jos ne olisivat olleet päivänselvällä tavalla sisällöllisesti kiinnostavia, mutta pelkästään huonosti esitettyjä, silloinkin olisin kuunnellut tarkkaavaisesti, vaikka koko luontoni huutaisi Angry Birdsiä. Mutta jos en kykene arvioimaan aiheen merkitystä vaivautuakseni pinnistelemään, tai jos esitys ei tarjoa edes viihdearvoa, en yksinkertaisesti pysty seuraamaan. Näin kävi monien esitysten kohdalla: ne jäivät mieleen lähinnä aikana, jota en ikinä saa, tai edes toivoisi saavani, takaisin.
Yhteinen nimittäjä kaikille näille valitettavuudessa mieleen jääneille esityksille oli se, ettei niissä ollut yleisöä. Enkä tarkoita, etteikö paikalla olisi ollut ihmisiä kuulemassa, oli toki salin täydeltä. Esityksiä vain ei yksinkertaisesti oltu suunnattu kuulijoille.
Niinpä niin, ei yleisöä… Kuva: Benson Kua, Toronto, Canada
Tai korkeintaan vain harvoille kyseisiin salaisuuksiin vihkiytyneille. Meille muille olisi ollut sama, kuin tilaisuutta spiikannut järjestäjä olisi sanonut ”…Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta. Esitysten aikana ei saa poistua, ja yleisö saa sähköiskun varmuuden vuoksi jokaisesta silmänräpäytyksestä.” Onneksi oli luettavaa, pelattavaa ja kollega, jonka kanssa pystyi hihittelemään milloin millekin infantiilille. Monien näiden esitelmien keskeinen rivien välistä kuulunut viesti tuntui olevan, että ”Olen hirmu fiksu, ja osaan käyttää oikein, oikein vaikeita ilmaisuja, kuten ‘postmodernin metadiskurssin dekonstruktiivinen metaluenta’.”
”…Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta. Esitysten aikana ei saa poistua, ja yleisö saa sähköiskun varmuuden vuoksi jokaisesta silmänräpäytyksestä.”
Tällaista mokaa ei stand-up -koomikko ikinä tekisi, ainakaan kahdesti. Miksi? Voisin vastata retoriseen kysymykseeni ikivanhalla zen-arvoituksella: jos metsässä kuuluu vitsi, jota kukaan ei kuule, onko se hauska?
Stand-up -koomikko tietää nimittäin olevansa lavalla yleisöään varten, vaikka heittäisikin keikkaa ihan puhtaasti omasta ilostaan. Lavalle astuessaan hänellä on tavoite, viihdyttää yleisöä, ja hän on suunnitellut oman esiintymisensä juuri sitä varten. Hän saa kiksit siitä, että yleisö lähtee mukaan hassutuksiin ja palkitsee koomikon naurunremakalla, kun juttu on tarpeeksi hyvä.
Katsotaanpa oikein tarkkaan, mihin kaikkeen mm. itse olen syyllistynyt: olkoon tämä tunnustus katumusharjoitukseni.
Itseni pitämistä alle riman osuneista esitelmistäni sekä kollegoideni ja tutkimusta tekevien ystävieni kokemuksista olen oppinut, kuinka tyypillinen konferenssiesitelmä tehdään. Ja missä se menee pieleen. Katsotaanpa oikein tarkkaan, mihin kaikkeen mm. itse olen syyllistynyt: olkoon tämä tunnustus katumusharjoitukseni.
Kun tutkija ryhtyy väsäämään esitelmäänsä, se on yleensä viime tingassa. Syy tähän on se, että tutkijaa ahdistaa omat aiemmat kokemuksensa esiintymisestä, ja pakkopullaa työntelee ja lykkää mielellään kohti sitä vihoviimeistä reunaa, jolta se on syötävä. Tutkija – riippumatta kansallisuudestaan – suhtautuu tilaisuuteen kuten suomalainen hääpuheeseen (josta on ollut puhetta ennenkin): asia kyllä puhuu puolestaan. Se riittää, että esittelee tulokset, käkkyrät ja käsitteelliset kiemurat.
Esitelmää laatiessa tutkija on hyperfokusoitunut itseensä ja asiaansa. Hän miettii: ”Mitä minä tulen sanomaan?”, ”Mitä mieltä minä oikein olenkaan tästä asiasta?”, ”Miten saan kaiken tämän mahtumaan kalvolle?”, ”Miltäköhän näytän siellä edellä?”, “Kunhan vaan en mokaa!” ja niin edelleen. Koska esiintymistilanteessa tutkija on asettanut itsensä alttiiksi julkiselle teloitukselle, hän suojautuu. Hän asettuu paperin tai pöntön taakse. Hän asettuu vaikeiden sanojen taakse. Ja hän asettuu vielä varmuuden vuoksi esitykseen ja kalvoihin lisätyistä detaljeista kasattujen patovallien taakse. Hän ei edes katso yleisöön. Katsoo paperiin, josta lukee. Hän puhuu itselleen. Ja kun kysymysten vuoro tulee, hän ristii kätensä ja ottaa kritiikin vastaan nöyrän alistuneesti: hymisten kaksitoista ”Mm, hyvä pointti. Pitää ajatella tuota.” -rukousta hän kirjoittaa ylös epäselviä koukeroita muistikirjaansa vajoten.
Koska hän puhuu itselleen, hänen ei tarvitse puhua auki tärkeää mutta arvattavan vaikeasti ymmärrettävää keskeistä sisältöä tai niistä saamiaan ajatuksia. Tai vaivautua korostamaan tärkeimpiä kohtia edes äänenpainoillaan. Tai pitää huolta yleisön viihtymisestä edes pienillä huumorin pilkahduksilla.
Lopultakin seuraa, että kaikki tieteellisesti mielenkiintoinen tapahtuu aivan muualla kuin esitelmien aikana. Tyypillisesti kiihkeän intohimoisissa keskusteluissa konferenssi-illallisella muutaman rohkaisevan jälkeen. En ihmettele, että monille tieteentekijöille konferenssiesitelmät ovat lähinnä tekosyy päästä ”verkostoitumaan”. Yhtä hyvin esitelmät kai voitaisiin jättää väliin kokonaankin, ja siirtyä suoraan sosiaalisiin aktiviteetteihin; mutta kaipa tiede tarvitsee näitä rituaaleja.
Miten sitten stand-up -esitys eroaa tieteestä? Itse en ole stand-up -koomikko. Mutta yleisenä puhetyöläisenä ainakin minusta tuntuu että näin se voisi mennä (korjatkaa toki, jos olen väärässä).
Koomikko miettii esitystään etukäteen, koska nauttii siitä.
Koomikko miettii esitystään etukäteen, koska nauttii siitä. Esityksessä hänen taitonsa punnitaan, ja hän pääsee tekemään vaikutuksen yleisöön. Esitystä varten niitä kaskuja hiotaan. Kaiken esiintymisen taika on siinä, että kun jokin on tarpeeksi valmisteltu ja hiottu, se näyttääkin yhtäkkiä spontaanilta. Jopa etevämmät stand-up koomikot, kuten irlantilainen Dara O Briain, kertovat harjoittelevansa uutta showtaan pienillä klubeilla ennen niiden viemistä tien päälle. He hankkivat kokemusta esiintymisestä, ja kokemusten kautta he kasvavat hyviksi esiintyjiksi.
Koomikko tietää tekevänsä työtään koko persoonallaan: sillä, mitä hänestä ennalta tiedetään, miltä hän näyttää, kuinka hän elehtii. Hän myös pelaa omilla tunnetiloillaan, joita hän ei kuitenkaan voi peittää, ja joihin hän tietää yleisön reagoivan. Ja toki vitseillä, mutta ne eivät ole ainoa osa esitystä.
Koomikko on jo valmistautuessaan fokusoitunut yleisöön ja tilanteeseen. Hän miettii rakennetta, dramaturgiaa, jännitteiden rakentamista. Kuinka hän saa yleisön mukaan, kuinka reagoi yleisön ailahteluihin. Hän pitää ennalta huolen siitä, että yleisö käyttäytyy juuri hänen haluamallaan tavalla. Koomikko ei suojaudu, sillä hän tietää, että siihen yleisö reagoi kaikista huonoiten. Hän tuo itsensä esiin kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja käyttää niitä edukseen. Esim. kuulemani mukaan eräs ylipainoinen koomikko seisoo mikrofonitelineen takana ja kysyy ”Näettekö minut, vai onko tää mikkiständi edessä?” Hän on avoin. Yleisöstä huudeltuun kommentointiin hän ei suhtaudu nöyrästi, vaan osana esitystä.
Koomikko puhuu yleisölle, ei itselleen. Hän muodostaa tunnekontaktin heti kättelyssä, puhuu kieltä jonka yleisö ymmärtää. Koomikko käyttää rytmejä, äänenpainoja ja äänensävyjä saamaan aikaiseksi juuri sen, mitä hän haluaakin. Yleisön saamat reaktiot ovat koomikon työmaa.
Yleisön saamat reaktiot ovat koomikon työmaa.
Tieteellistä uraa voi ja kuuluukin tehdä sen itsensä vuoksi, mutta tuloksia esitellään yleisölle. Kun tuloksia esitellään – tai sen puoleen mitä tahansa esitelmää pidetään missä tahansa yhteydessä, tieteen nimissä tai ilman – työmaana on silloin yleisön reaktiot, aivan kuten stand-up -komiikassa. Jos esiintymislavalla on tutkija, silloin tavoitellut reaktiot ovat uteliaisuus, mielenkiinto, ajattelu, kysymykset, kommentit ja niin edelleen. Ilman näitä reaktioita, tiede ei jää mieleen, eikä huonot tulokset saa ansaitsemaansa korjaavaa palautetta.
Tässä siis ehdotelmani oikeastaan kenelle tahansa esitelmiä pitäville, ei vain tutkijoille:
1. Arvosta esiintymistilannetta, ja jos mahdollista, nauti siitä. Pidä sitä itsellesi merkityksellisenä ja tyydyttävänä. Harjoittele, esiinny, lämmittele ja kokeile esitelmää yleisön edessä, vaikka vain jonkin perheen jäsenen. Järjestä itsellesi mahdollisuuksia saada erilaisia kokemuksia esiintymisestä ja puhumisesta. Juuri kokemuksen kautta opit hyväksi esiintyjäksi.
2. Tiedä, että koko olemuksesi on työkalusi esityksessä, ei vain paperille tai kalvolle kirjoitetut sanat. Ne eivät jää mieleen, ellei kaikki sen takana ole kunnossa: tapa jolla kehystyt tilanteeseen, se miltä näytät ja kuulostat, ja mitä tunteita itse koet ja siten saat yleisösi kokemaan. Asia ei mene perille itsestään, paitsi poikkeustilanteissa.
3. Älä valmistautuessasi keskity itseesi ja asiaasi, vaan siihen, miten saat yleisön ymmärtämään sen ja kokemaan haluamasi reaktiot. Aseta itsellesi tavoitteita yleisön suhteen. Mieti kuinka aloitat, kuinka lopetat, ja kuinka näiden välissä korostat oikeita juttuja mieleenpainuvasti. Kuinka teet ymmärryksestä helppoa, ja välillä kevennät tunnelmaa.
4. Et voi peitellä etkä suojata itseäsi, joten voit yhtä hyvin olla rennosti oma itsesi. Riittävän rennosti siis, älä liian kuitenkaan. Esiintyessäsi olet joka tapauksessa se, joka hallitsee huonetta ja huomiota, joten käyttäydy sen mukaisesti. Kaikki kritiikki ei ole ansaittua vaan toisinaan nokkavan omahyväistä itsekorostusta, joten voit ihan hyvin keksiä sarkastisia kommentteja asiattomuuksiin. Hyvä tieteellinen esiintyjä osaa näpäyttää nokittelijoita yleisön suureksi riemuksi.
5. Puhu yleisölle, älä itsellesi: muodosta myönteinen tunnekontakti yleisöösi, ja säilytä se läpi esityksen. Ennakoi, mikä on vaikeasti ymmärrettävää, ja pysähdy niiden asioiden selkokielistämiseen. Puhuessa voi saman asian sanoa uudelleen toisin sanoin, jos tarvetta on. Keskity tärkeimpään ja korosta sitä (ajattele esim. scifi-sarjoja, niissä on aina jokin keskeinen tekninen juttu, jonka joku tiukan linjan tiede-spock sanoo, ja jonka sitten joku kadunmieskapteeni-kirk tiivistää yhteen selkokieliseen metaforaan). Varmista, että yleisö pysyy kärryillä ja hereillä, eli pidä pieniä taukoja siirtymissä, kysy ohjaavia kysymyksiä ja käytä ääntäsi vaihtelevasti. Älä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.
Älä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.
Kyse ei siis ole sirkuksesta tai pelleksi tekeytymisestä. Puhumasi asian rooli on pitää huoli siitä: se erottaa sinut sirkuspellestä. Mikäli olet huolissasi, ettei sinua oteta vakavasti, kannattaa tietenkin satsata tämän eron tekemiseen. Mutta mikäli luotat asiaasi ja pidät sitä esittämisen arvoisena, pidä huoli siitä, että muut ymmärtävät ja jaksavat myös kuunnella sen. Se ei ole tutkimustulostesi vastuulla, vaan sinun. Ja olet velkaa tieteelle ja tekemällesi tutkimukselle, että kunnioitat sitä esittämällä sen tulokset arvonsa mukaisella tavalla.
— Markus Neuvonen on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.
Mitä sitä juhannuksena muistamaan kun on vihdoin työn tomut rapisseet harteilta?
Ehdottaisin, että Sherlock Holmesia, hattuineen ja piippuineen ja muine välineineen. Eritoten muistele Sherlockia muistipalatsissaan, muistellen bussiaikatauluja ja pikkurikollisten oikeudenkäyntejä ja tupakan tuhkien luokitteluja. Sherlockia siksi, että muistipalatsi, eli paikkojen (loci) tekniikka on aivan jotain muuta kuin televisiosarjakirjoittajien kuumeisten mielten luomus. Se on jotain hiljaiseksi vetävää. Muistihirmut ovat käyttäneet jo kolmatta tuhatta vuotta mielen huoneita sekä niihin kätkettyjä mielikuvia muistin tehokäyttöön. Ja tämä kaikki liittyy roomalaiseen rivoon, eroottiseen runouteen. Mutta miten?
Öljylamppu, jota on vaikea unohtaa… Kuva: Altes Museum, Berliini
Minä päädyin hiljan muistelemaan tätä yhteyttä. Nimittäin Matti Heino (http://blogs.helsinki.fi/hema/) esitti minulle, lomailevalle retoorikolle ja vapaalle sofistille, oivan kysymyksen:
“Ongelman ydin on tässä: muistipalatsi- tai loci-tekniikkaa käyttäessäni luon mahdollisimman mieleenpainuvia ja outoja kuvia tuttuun reittiin, jota kulkiessani sitten voin palauttaa mieleen kuvat, jotka muistuttavat esim. puheen käsiteltävistä kohdista. Mutta entä jos haluan käyttää samaa palatsia tai reittiä toiseen puheeseen? Mitä parempia mielikuvia olen keksinyt, sitä pidempään niiltä kestää haihtua reitiltä, ja sitä enemmän ne häiritsevät uuden puheen pointteja. Kuinkahan antiikin oraattorit mahtoivat ratkaista kilpailevien mielikuvien ongelman?”
Hyvä kysymys: Kuten alempana selviää, taitava muistipeto keksii räväköitä mielikuvia, jotka eivät noin vain unohdu. Mutta miten ihmeessä lutvia itsensä niistä eroon, kun tarvitsee painaa muistiin uusia asioita? Mikäli itse asian ymmärrän, klassisessa muistin palatsissa vanhoja mielikuvia ei pudistella pois, vaan ne kaikki ovat osa laajempaa kudelmaa. Mutta tämäkö tekee tekniikasta yksinkertaista ja helppoa?
Ei, vaan luo haasteen, joka on todellisen muistimestarin veroinen.
Itse olen tutkijana ja opettajana sekä puhujana kaikkea muuta kuin muistitaituri. Käytän kahmalokaupalla muistilappuja, muistiinpanoja ja sähköisiä kalentereita. Puhelin piipittää vähän väliä muistutuksia; kone on täynnä diaesityksia ja valokuvia kellarin ja ullakon sisällöistä remontin ajalta. Oman muistini olen ulkoistanut minkä olen vain kerennyt: käyttäisin taivaskirjoitusta myöten kaikkea, jos minulla olisi varaa tai olisin sarjakuva-ankka.
Oman muistini olen ulkoistanut minkä olen vain kerennyt: käyttäisin taivaskirjoitusta myöten kaikkea, jos minulla olisi varaa tai olisin sarjakuva-ankka.
Mutta toisin oli ennen. Luottaa piti siihen, minkä luonto soi. Antiikin aikana kirjakääröt ja muistiinpanovälineet olivat harvinaisia, kalliita, epäluotettavia ja hankalia käyttää. Jos jokin juttu tulee roomalaisen prefektin mieleen, ja kirjuri on juuri tankkaamassa (täytyyhän heidänkin joskus syödä ja nukkua), vahataulun mehiläisvaha on kuivunut ja kovettunut, ja itse vielä onnistuu kaatamaan musteen papyrukselle. Vähemmästäkin tulee sellainen olo, että tekisi mieli vain seivästää barbaareja ja kaivertaa rivoja graffiteja heidän muistomerkkeihinsä; vaikkapa nämä Martialiksen sopimattomat sanat:
Quaris cur nolim te ducerre, Galla? diserta es.
saepe soloecimus mentula nostra facit
(Jos haluat tietää kuinka rivo tämä runo on, erinomainen suomennos löytyy sivulta 207 Martialiksen epigrammien kokoelmasta, Venus, viini ja vapaus, Marja-Liisa Polkunen (suom., toim. ja selittänyt), Otava, Helsinki, 2000.)
Vähemmästäkin tulee sellainen olo, että tekisi mieli vain seivästää barbaareja ja kaivertaa rivoja graffiteja heidän muistomerkkeihinsä.
Koska muistiinpanovälineitä ei ollut, kreikkalaiset ja roomalaiset opettajat ja puhujat joutuivat keksimään tapoja muistaa pitkiä puheita ja laajoja asiakokonaisuuksia ilman muistiinpanoja. Yleisimpänä tekniikkana he käyttivät muistin huoneita eli loci-tekniikkaa retoristen lokaatioiden (puheen aiheiden, keskeisten sanojen ja lauseiden, tekniikoiden, argumentaatiorakenteiden, sanaleikkien, strategioiden yms.) säilyttämiseen ja muistiin palauttamiseen milloin vain tarvetta oli. Siis muistin kattohuoneistoa käytettiin kaiken mahdollisen tarpeellisen muistamiseen, mikä nyt vain saattaisi ylistäessä kuollutta ystävää, ajaessa puheilla pettureita maanpakoon, ja kiihottaessa kansankokousta mellakkaan. Kuten Marcus Antonius teki Ceasarin hautajaisissa. Roomalaiset ja kreikkalaiset näet tiesivät intuitiivisesti sen, minkä tiede on myöhemmin varmistanut: että ihmisen näköaivokuori ja näkömuistiin liittyvät alueet ovat aivojen tehokkaimpia ja monipuolisimpia osia. Näin he loivat erittäin toimivan käytännön.
Roomalaiset ja kreikkalaiset näet tiesivät intuitiivisesti sen, minkä tiede on myöhemmin varmistanut: että ihmisen näköaivokuori ja näkömuistiin liittyvät alueet ovat aivojen tehokkaimpia ja monipuolisimpia osia. Näin he loivat erittäin toimivan käytännön.
Klassisen puhetaidon oppikirja Rhetorica ad herennium (Olennainen katkelma löytyy esim. täältä) kertoo, että muistitaiturilla on erilaisia taustoja, eli huoneita tai näkymiä, joihin liitetään muistettavia asioita vastaavat kuvat. Tämä muistuttaa hyvin paljon taustakuvan laittamista tietokoneen tai kännykän näyttöön, ja ikonien sijoittamista eri kohtiin kuvan päälle. Ikoni löytyy sen jälkeen aina tutusta paikasta. Mutta kuten uusissa kännyköissäkin, näitä taustakuvia ja erilaisia ikonien asetelmia on muistitaiturilla monia.
Rhetorica ad herenniumista opimme, että taustakuvien on syytä olla hyvin muistettavissa, joten ne kannattaa valita tutuista ympäristöistä. Itse kuvat (kuten puhelimen näytön ikonit) on syytä olla sellaisia, että ne ovat paitsi mieleenpainuvia, niin myös muistuttavat muistettavaa asiaa. Kun vain päästään liikkeelle, kaikki asiat ovat helppoja muistaa, kuten vaikka Riki Sorsan euroviisuränkytysklassikko nousee korvaan kuin mato kun vain kuulet “Reggae OK”. Siksi kuva riittää palauttamaan kokonaisen järkäleen tietoisuuteen: saat ikäänkuin hännästä kiinni ja kerittyä koko asiakokonaisuuksien hirmuliskon jopa sieltä muistikerrostumien liitukauden hämäristä.
Yllättäviä, järkyttäviä ja jopa mieltä häiritseviä mielikuvia suositellaan käyttämään.
Mutta kuvat itse täytyy pitää muistissa ja käsillä. Tästä syystä tavallisuudesta poikkeavat kuvat ovat hyviä, sillä ne painuvat mieleen kuin Alexander Stubb pelaamassa räsypokkaa intialaisen alastoman mystikon kanssa. Yllättäviä, järkyttäviä ja jopa mieltä häiritseviä mielikuvia suositellaan käyttämään. Eritoten nuoria miehiä kehotettiin, syystä tai toisesta, suosimaan eroottisluontoista kuvastoa. Mahdollisesti vaikkapa tämä Eroksen ja Venuksenkin kasvoille punan nostattava mielikuva Martialikselta:
Spectas nos, Philomuse, cum lavamur,
et quare mihi tam mutuniati
sint leves pueri subinde quaeris.
dicam simpliciter tibi roganti:
pedicant, Philomuse, curiosos.
(Kts. s. 123 ed. main. kokoelmasta.) Joskaan en tiedä, mihin nuoret miehet tämän kylpemisaiheisen kuvaston palatsissaan liittäisivät?
Warrenin malja on yksi kontroversaaleimpia muinaismuistoja. Kun sen on kerran nähnyt, ei sitä todellakaan hetkessä unohda. Kuva British Museum, Lontoo
Kuvat tietenkin laitetaan (kuten kännykässäkin) käyttötarkoituksen mukaan ryhmiteltyinä kuhunkin taustaan. Puhujan nyt tarvitsee suunnitella puheensa reittinä eri taustojen editse, poimien kustakin taustasta ne kuvat, joita silloin sattuu tarvitsemaan. Polku kulkee edestakaisin ja mutkitellen aina tarpeen mukaan. Roomalaisten ja kreikkalaiste puhujien muistin palatsit laajenivat siksi usein valtaviksi. Ammattipuhujille suositeltiin koko palatsin läpikäymistä päivittäin, jotta kaikki osat ja mielikuvat pysyvät siellä tuoreeltaan muistissa.
Ammattipuhujille suositeltiin koko palatsin läpikäymistä päivittäin, jotta kaikki osat ja mielikuvat pysyvät siellä tuoreeltaan muistissa.
Matille siis vastauksena: Eri puheita muistetaan, ei suinkaan korvaamalla vanhoja mielikuvia uusilla asioilla, vaan tekemällä uusia reittejä taustojen editse, ja tarvittaessa lisäämällä esineistöä taustoille. Näin ollen vanhat mielikuvat jäävät syrjään reittien varrelle eivätkä niin paljon kummittele uutta puhetta pidettäessä. Ne vain ovat siellä taustalla, mutta tukemassa sitä laajempaa kokonaisuutta, joka on kerättynä.
Eli ratkaisu Matin ongelmaan (joskin hieman työläs sellainen) on palatsin laajentaminen. Toisaalta, mitä muutakaan kesälomilla on tekemistä kuin remontoida lisähuoneita omaan muistipalatsiinsa ja kutoa sinne kudelmaa muistin muistamiseksi… Vaikkapa voit painaa mieleen Lauri Viidan pienen runon:
“On minulla muistamista:
puuttuu metsä, puuttuu pelto,
puuttuu pirtti, puuttuu piika,
puuttuu parka puolisoksi;
kieli on, sopii sanoa.”
— Lauri Viita
Severi Hämäri
— Severi Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia.
PS. Kokeile loci-tekniikkaa esimerkiksi Viidan runoon. Ajattele polkua, jolla seisoo mies ajatuksiin vaipuneena, muistelemassa. Katsot vasemmalle: puita, metsää. Katsot oikealle: peltoa. Kuljet polkua kohti pientä pirttiä (jos ei ole tuttu tämä näky, käy tutustumassa Seurasaaressa). Pirtin oviaukossa seisoo jonkin sortin Elovena-tyttö, surkean näköisenä, kun hän huomaa sinut hän näyttää kieltä. Käy tämä mielikuva uudelleen ja uudelleen läpi yhden päivän ajan, ja paina se uudestaan mieleen myös seuraavana päivänä—samalla lausuen runoa. Nyt runo on painunut mieleesi niin, että aina kun käyt tälle pirtille vievälle polulle, muistat runon.
Seuraavaksi voit käyttää tätä samaa reittiä uusien asioiden, vaikkapa Martialiksen mehukkaampien epigrammien muistamiseen. Luo uusia selkeitä taustoja ja mieti mieltä järkyttävämpiä sekä jopa ristiriitaisia mielikuvia. Kohta muistinpalatsi rupeaa rakentumaan kuin itsestään.
Mitä tekemistä on lipevällä kiipijällä, hääpuheella, onnistuneella innovaation markkinoinnilla ja rahoitushaulla, Marcus Tullius Cicerolla sekä radio-ohjattavalla kumioravalla? Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.
Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.
Kansallisen itsetuntomme rakkaimpia riippakiviä on markkinointi. Mantramainen ratkaisu kansantaloudellisiin ongelmiin on yleensä ”lisää innovaatioita ja parempaa markkinointiosaamista”, hieman samaan tapaan kuin sosiaaliset ongelmat ratkeavat sillä, että ”ihmiset ottavat vain vastuun itsestään”. (Melko helppoa, eikö?) Suomalaiset eivät kuulemma osaa markkinoida, eivät osaamistaan eivätkä osaamisensa tuottamia hienoja vipstaakkeleita tahi härpättimiä.
Tämä on varmasti aivan totta. Se johtuu siitä, että puhetavoiltamme olemme insinöörimäiseen ajatteluun taipuvainen hautajaiskulttuuri. Ja tämä kaikella rakkaudella insinöörejä kohtaan, joita ilman tätäkään tekstiä ei syntyisi! Puhun nyt nimittäin vertauskuvin..
Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta.
Selitän tämän. Tahtoisin yllyttää lukijaa tilaisuuden tullen pieneen antropologiseen kenttäkokeeseen, osallistuvaan havainnointiin pienen fennougriheimomme hääseremonioissa. Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta. Seuraa nimittäin yksityiskohtainen tekninen selostus siitä, mitä tapahtui syntymästä tähän päivään. Häissämme puheet ovat välttämätön paha, jota inhoavat ennakkoon sekä puhujat että yleisö, ikään kuin pakollinen kujanjuoksu joka täytyy ennakkorangaistuksena vain kestää ennen odotetumpia ohjelmanumeroita, kuten booliastiaan hukuttautumista ja puukkotappelua.
Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg hautajaisten sijaan tällä kertaa menossa naimisiin!
Useimmissa muissa puhekulttuureissa tällaisia ruumiinavausraportteja luetaan nimittäin hautajaisissa. Mahdollisimman objektiivisen kuvauksen tapahtuneesta saa, jos edesmennyt ja tämän omaiset ovat insinöörejä, ja tämä on täysin hyväksyttävää. Mutta häissä, joissa tarkoitus on juhlia nuorenparin onnea? (Käy lukemassa täältä, miten turmella tuskainen hääpuheperinne rautaisella otteella — koskettavasti.) Eikä sellaisilla innovaatioita myydä. Tämä tiedettiin jo antiikissa! Roomalaisilla oli oma sanansa tunnetilalle, joita tällaiset puheet herättivät: taedium, pitkästyneisyyden aiheuttama turtuminen.
Meillä on sillä tavalla vinoutunut ja syvään juurtunut käsitys, että kaikki muu kuin yksityiskohtainen tosiasioiden ja tapahtumien kuvaus on “sitä itseään” – paskan puhumista – sillä kovat asiat puhuvat kyllä puolestaan. Eivät puhu. Me puhumme asioidemme puolesta. Ja jos puheistamme puuttuu nykyhetki ja ennen kaikkea tulevaisuus, onko ihme, etteivät insinööritieteemme suurenmoiset ihmeet mene kaupaksi?
Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa
Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa paljon. Tähän ei tarvitse sijoittaa miljoonia veronmaksajien rahaa, se on ihan ilmainen: nimittäin silloin kun ostamme, ostamme tulevaisuutta.
Tämän tiesi jo Cicero. Kun puhumme menneestä, siitä mitä tapahtui ja miten asiat olivat, ihmisen mieli juoksentelee enimmäkseen kysymyksissä ansioista ja syyllisyydestä. Kun puhumme nykyhetkestä, siitä miten asiat ovat juuri nyt, kiinnitämme huomiota tunteisiimme. Siihen, mikä on hyvin, ja mikä huonosti. Asioiden luonteeseen. Mutta kun meidän pitäisi motivoida toimintaa ja saada päätöksiä, on parasta siirtää huomio tulevaisuuteen.
Esimerkkinä toimii hyvin perheriita. Riidat käydään enimmäkseen menneisyydestä puhuen. Niin kauan, kuin keskustelu pyörii ”whodunnit”-akselilla, se ei tule ratkeamaan, vaan on syyllistämällä lyömistä. ”Sinä et ikinä vie roskia! En muista koska viimeksi!” ”Silloinkin vein!” ”Yksi kerta! Aina muuten minä olen vienyt!” Ja niin edelleen.
Ainoa tapa rikkoa tämä alati syvemmälle sukeltava syöksykierre on tuoda keskustelu nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. ”Ei sillä väliä, kuka teki ja mitä. Nyt minusta tuntuu pahalta ja epäoikeudenmukaiselta.” – paljon parempi. Tai ”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?” – samoin. Katsokaa, miten keskustelun painopiste siirtyy ja tulehdus helpottaa, kun menneisyys jätetään rauhaan.
”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?”
Toisin sanoen, haudatkaa kuolleenne älkääkä manatko niitä paikalle. Kalmojen paikka on maan uumenissa. Älkääkä missään nimessä esitelkö niitä vaikkapa potentiaalisille sijoittajille tai asiakkaille, ellei se uskottavuuden nimissä ole tarpeen.
Ulkomaista pääomasijoittajaa kiinnostaa, mitä tapahtuu jos hän työntää kolikkonsa tarjolla olevaan pajatsoon. Pajatso pitää saada näyttämään houkuttelevalta, hullunvarmalta ja uskottavalta tulevaisuudelta sen valossa, mitä hän tietää. Empivä asiakas pitää kävelyttää mielessään tulevaisuuteen, jossa tuotteen omistaminen on parempi kuin nykyhetki ilman sitä. Kun kirjoitat CV:tä ja työhakemusta, tai vaikkapa apurahahakemusta, yrität auttaa potentiaalista työnantajaa tai apurahan myöntäjää arvioimaan, onko näissä papereissa maalailtu tulevaisuus hyvä ja uskottava.
Jopa Aikakoneen mainos lupaa ”fantastisen tulevaisuuden” kokemuksen.
Mutta jos tulevaisuudesta puhuminen on niin hyvä juttu, miksi sitä kutsutaan “paskan puhumiseksi”? Koska sitä ei ole vielä tapahtunut. Ja koska te hyvät ja suoraselkäiset ihmiset olette totuuden rakkaudessanne jättäneet tulevaisuudesta puhumisen petollisten roistojen käsiin. Meidän pitää erotella hyvä retoriikka pahasta retoriikasta, myös tulevasta puhuttaessa.
Hyvää verbaalista lannoitetta on nimittäin sellaisen tulevaisuuden maalaaminen, johon itsekin uskot ja hyvin perustein. Et lupaa valheita, vaikkei kristallipalloa olekaan.
Paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa.
Sen sijaan paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa. Se on syy, miksi roska myy, ja miksi pahimmillaan organisaatioille vahingolliset ihmiset usein etenevät niin helposti yrityksissä ja virastoissa. Lipevä paskanpuhuja pursuaa ideoita, ehdotuksia ja suunnitelmia. Hän saa puheillaan muut elämään ruusuisessa mielikuvitusmaassa – juuri riittävän kauan, että saa seuraavan ylennyksen. Varsinaiset työnsä hän saattaa hyvinkin sössiä, tunaroida tai laiminlyödä täysin.
Tai sitten sinulle myydään mielikuvaa itsestäsi timmin fittinä sporttihirmuna, jonka perään kaikki kuolaavat. Kunhan ostat tällaisen kuntoilulaitteen kotiin. Helppoa kuin synnytys, vain senttiä vaille tonni! Vain kallis laite, jonka laadusta ei ole takeita, ja jonka päivittäinen käyttö tulee edellyttämään sinulta poikkeuksellista tahdonvoimaa. Aivan kuin sängynalus ei olisi jo muutenkin tukossa roinaa, samoin kuin tulevaisuutesi hyviä, mutta epärealistisia aikeita.
Katsokaapa miten tämä toimii politiikassa. Tulevaisuus myy sielläkin, joko pelottelun tai toivekuvien muodossa. Menneestä poraaminen ei vain tuo ääniä, uskokaa nyt jo. Se on tulevaisuus, jonka ihmiset haluavat ostaa.
Puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka.
Jos olet pelastamassa Suomen tulevaisuutta hienoilla innovaatioillasi, tee siis näin: puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka. Anna meille syy kulkea sinne, ja osoita meille tie. Ketään ei kiinnosta tekniset yksityiskohdat siitä, mitä olet tehnyt tähän mennessä – ei, paitsi silloin, kun puhe haiskahtaa liikaa, ja uskottavuutta pitää puntaroida ansioita vasten. Mutta ensin tarvitsemme tulevaisuuden, johon uskoa ja haluta.
Ai niin, ne radio-ohjattavat kumioravat. Eivät varsinaisesti liittyneet aiheeseen mitenkään, mutta voisin kuvitella, että niistä saa ainakin hemmetin paljon kiinnostavamman hääpuheen aikaiseksi kuin nekrologia ennakoimalla.
— Markus Neuvonen on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.
.jpg?uselang=en-gb)
PUHUJAKOULU 