Retoriikka

Hyvät, pahat ja ammattipuhujat — eli puhujan eettisyydestä

— Severi Hämäri

Aristoteleen kirja puhetaidosta Retoriikka alkaa huomiolla, että vakuuttaminen on taito. Ja taitona se on väline. Välineenä se käy niin hyvään kuin pahaan. Eli kuten veitsen terävyydellä tai tylsyydellä ei ole vaikutusta siihen leikataanko sillä hedelmää vai kaulavaltimoa.

Puhuja on siis taitonsa suhteen joko osaava tai osaamaton, lahjakas tai lahjaton. Mutta kumpikaan ei tee hänestä itsessään vielä hyveellistä tai paheellista — vain kauno- tai rujopuheisen. Mutta mikä tekee puhujasta hyvän? Ja mikä puolestaan pahan? Suuri Cicero, roomalainen kirjailija, puheentaitaja ja senaattori, laittoi kirjassaan Puhujasta Lucius Crassuksen suuhun seuraavat sanat:

”Mikä on yhtä kuninkaallista, jaloa tai anteliasta kuin auttaa apua tarvitsevia, rohkaista lannistettuja, pelastaa ihmishenkiä tai pysyttää kansalaiset omassa maassa [maastakarkoituksen uhatessa]? … Olemme merkittävästi eläinten yläpuolella juuri siksi, että keskustelemme keskenämme ja pystymme ilmaisemaan ajatuksiamme puhumalla.” (Puhujasta I §32, suom. A. Vuola.)

Käyn seuraavaksi miettimään, mikä vie puhujan ylevämmäksi, hyveellisemmäksi, ja mikä puolestaan alentaa häntä.


Hyveellinen puhuja pidättäytyy totuudessa — tai edes siinä minkä uskoo todeksi. Paitsi jos totuus on yleisölle mahdollisesti vaarallinen. Silloin hänen lähtökohtansa ovat jotkin muut. Paheellinen puhuja ei totuudesta välitä, paitsi silloin kun sillä on mahdollista satuttaa toisia.

Hyveellinen puhuja ottaa lähtökohdakseen yleisön hyvän ja pyrkii ohjaamaan yleisöä pois vaaroista. Aina tämä ei onnistu. Paheellinen ottaa lähtökohdakseen oman ja omiensa hyvän ja pyrkii välttämään henkilökohtaisia karikoita.

Hyveellinen puhuja puhuu niiden puolesta, jotka eivät itse pysty itseään puolustamaan. Paheellinen vain omastaan.

Hyveellinen puhuja puhuu tärkeiksi katsomistaan asioista vaikka puhuminen olisi hänelle henkilökohtaisesti vaarallista — maailman tunnetuin ”whistle blower”, eli hallinnollisten vääryyksien paljastaja Edward Snowden on hyveellinen puhuja. Paheellinen puhuja puhuu vain silloin kun se on turvallista (ja usein heristää nyrkkiä ison korston takaa).

Hyveellinen puhuja puhuu sellaista kieltä, että yleisö ymmärtää häntä. Hyveellinen puhuja on läpinäkyvä. Paheellinen puhuja piilottelee tarkoituksiaan ja hämää kummallisella kielellä. Mutta hyveellinen puhuja ei käytä selkokieltäkään sumutukseen. Paheellinen voi pyrkiä kuulostamaan kansan mieheltä — olematta sitä.

Clint

Clint ”Blondie” ”Man with No Name” ”Hyvän Arkkityyppi” Eastwood

Hyveellinen puhuja karsastaa virhepäätelmiä — paitsi silloin kun tärkeää asiaa on mahdoton esittää yksinkertaisesti ja selkeästi ilman niitä. Paheellinen puhuja ei välitä, vaan viljelee virheitä minkä kerkeää.

Hyveellinen puhuja on luotettava — paheellinen vain vaikuttaa luotettavalta. Hyveellisellä puhujalla on arvot kohdallaan, hän ei tule oman agendan kanssa paikalle (tai jos tulee, on rehellinen ja avoin tavoitteistaan). Hyveellinen puhuja ei nojaa arvovaltaansa runnoakseen päätöksiä läpi. Paheellinen käyttää kaikki keinot ja välineet agendansa ajamiseen.


Yhteenvetona sanottakoon, että puhujan hyveellisyys on tilanteesta kiinni. Kyseessä on kompassi, joka osoittaa todelliseen pohjoiseen. Hyveellinen osaa sitä soveltaa. Sen sijaan paheellinen ottaa ihan oman suunnan kompasseja käyttämättä.

Retoriikan osaaminen on hyveellisen puhujan moraalinen velvollisuus.

Vaikka Aristoteles totesikin retoriikan olevan moraalista vapaa, niin retoriikkaa taitamaton, kokematon puhuja sortuu usein paheisiin saadakseen asiansa läpi. Tästä syystä retoriikan osaaminen on hyveellisen puhujan moraalinen velvollisuus. Ja tämän totesi myös Aristoteles:

”Totuus ja oikeus ovat luonnostaan vahvempia kuin niiden vastakohdat, joten jos päätökset eivät ole sellaisia kuin pitäisi, syy tappioon on välttämättä puhujissa itsessään, mikä on moitittavaa. … Pitää kyetä vakuuttamaan kuulija vastakkaisista käsityksistä … ei sen vuoksi, että … [osaisimme] taivuttaa toisia pahaan, vaan jotta … voisimme kumota toisten vääriä argumentteja. …

Lisäksi, jos kerran pidämme häpeällisenä kykenemättömyyttä fyysiseen puolustautumiseen, olisi outoa, jos emme pitäisi kunniakkaana puolustautumista sanoin, onhan se ihmiselle paljon ominaisempaa. Jos sanotaan, että tällaisen sanan voiman väärinkäyttäjä aiheuttaa suurta vahinkoa, saman voi todeta kaikista hyvistä asioista … ja etenkin kaikkein hyödyllisimmistä … Näitä oikein käyttämällä on mahdollista saada aikaan mitä suurinta hyötyä ja väärinkäyttämällä vastaavasti vahinkoa.” (Retoriikka I 1. 1355a 22- 1355b 8, suom. P. Hohti.)

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

Mainokset

Ajoitus, ajoitus, ajoitus

— Severi Hämäri

Avokado sanoo sen kypsyyttä peräävälle naiselle: Ei vielä, ei vielä, ei vielä… liian myöhäistä.

Jos olisin näppärämpi kirjoittaja, latelisin tähän tekstiin siitä, miten aika oli kypsä tahdon 2013 kamppanjalle nyt eikä viime vuonna. Kirjoittaisin Räsäsestä, Soinista ja erinäisestä arkkipiispasta vuolaan kirkkopaon kipukohdissa.

Jos olisin näppärämpi kirjoittaja, latelisin tähän tekstiin siitä, miten aika oli kypsä tahdon 2013 kamppanjalle nyt eikä viime vuonna

Tässä kohtaa lukija varmasti on kiitollinen siitä, että en ole aivan näin “näppärä” kirjoittaja.

Sillä monesti sanotaan jonkun esittäneen ajatuksensa ennen aikojaan. Toisinaan sanotaan kirjoittajan myöhästyneen junasta. Asia vanheni ja jälki on kylmennyt. Toisinaan joillekin ajatuksen juoksuille ei vain ole oikeaa hetkeä — ikinä.

 

Francesco Salviati - Aika hetkenä (Kairos) n. 1543-5

Francesco Salviati – Aika hetkenä (Kairos) n. 1543-5.

 

Antiikin Kreikassa tätä ilmiötä kutsuttiin nimellä Kairosoikea, eli suotuisa hetki. Kairos usein esitettiin siivekkäänä nuorena miehenä, joka takaa näytti vanhukselta. Jotta pointti ei jäisi kenellekään epäselväksi, hänellä oli siivet myös nilkoissa.

Nykypäivänä kairosta voisi esittää tuo mainittu xtra-coopin kotona kypsytettävä avokado.

Antiikissa tätä ilmiötä kutsuttiin nimellä kairosoikea, eli suotuisa hetki. Kairos usein esitettiin siivekkäänä nuorena miehenä, joka takaa näytti vanhukselta.

Nykypäivänä kairosta voisi esittää tuo mainittu xtra-coopin kotona kypsytettävä avokado.

Oikean hetken ja paikan saaminen puheelle vaikutti antiikissa — ja vaikuttaa nykyään — magialta. Jos osut juuri oikeaan saumaan, niin voit liikuttaa maailmoita. Siksi kairoksen etsintään on käytetty paljon ajatusta ja pohdintaa. Ja aikaa.

 

Ajoituksen osatekijät

Hetken osuminen nappiin ei riipu vain ajoituksesta. Yleisö, puhuja (tai kirjoittaja), paikka sekä kommunikoinnin tapa vaikuttavat yllättävissä määrin.

Yleisö, puhuja (tai kirjoittaja), paikka sekä kommunikoinnin tapa vaikuttavat yllättävissä määrin.

Yleisöä usein lämmitellään esimerkiksi stand-up koomikoita tai megabändejä varten. Tämän on tarkoitus saattaa yleisö sopivaan tilaan, ja — jos tämä osataan tehdä hyvin — hetki on täsmälleen oikea kun pääesiintyjä tulee lavalle. Ajoitus on siis oikea, jos se on oikea yleisölle.

Edesmenneen amerikkalaiskoomikko Lenny Brucen väitetään sanoneen, että yleisö on nero. Tällä hän tarkoitti sitä, että yleisö antaa hänelle mahdollisuuden olla hauska. Yleisö määrittää sen, mikä on sopivaa ja mikä on ajankohtaista ja ajoitukseltaan onnistunutta.

Koomikon pitää siis vain löytää yleisön hyväksyntä (retoriikan teoria kutsuu tätä decorumiksi, sopivuudeksi) ja hän on hauska. (Brittikoomikko Jimmy Carr pohtii samaa asiaa mm. tässä haastattelussa)

On turha kuvitella, ettei nämä säännöt pätisi vähemmän koomillisiin kirjoittajiin ja puhujiin. Ajoitus löytyy yleisöstä.

Ajoitus löytyy yleisöstä.

Kuitenkin osalle esiintyjistä annetaan paljon enemmän anteeksi kuin toisille. Tunnettu karismaattinen hahmo voi jorinoitaan lausua silloin kun tahtoo. Hänen oma eetoksensa luo sopivan ajan aina silloin kun sille on tarvetta. Hänellä on jo yleisön hyväksyntä annettuna — hän on ansainnut sen (joko rehellisesti tai sitten vähemmän) aiemmilla teoillaan.

Tuntemattomampi joutuu harkitsemaan ajoitustaan — takomaan kun rauta on kuumaa. Täysin tuntemattoman ihmisen blogikirjoitus voi lähteä viraaliseksi: saada vaikka miljoonia lukijoita. Tämä edellyttää yleensä sitä, että se osuu oikeaan saumaan. Näissä usein kirjoitetaan jostakin uutisen arvoisesta asiasta jotain yllättävää ennen kuin kukaan muu ehtii.

Paikan vaikutus ajoitukseen lienee selviö. Tanssiesitys teatterissa, maksavalle yleisölle voi osua kello 17-24 väliin. Mutta flash mob kannattaa ajoittaa lounasaikaan tai kun työntekijät lähtevät kotiin. Erona on paikka. Flash mob tapahtuu julkisella paikalla. Ihmiset eivät vartavasten tule sinne tanssia katsomaan.

Entä kommunikoinnin väline? Jos haluat puhumalla vaikuttaa työpaikkasi esimiehiin, on tietenkin valittava sellainen aika, että he ovat paikalla ja kuuntelevat. Voit toki lähettää sähköpostia, mutta silloin et pysty hallinoimaan, missä tilanteessa he viestin lukevat.

Sähköposti ja tulostettu memo antavatkin harhaisen vaikutelman ajattomuudesta. Sen voi lähettää milloin vain. Ja jossakin vaiheessa se tulee luettua.

Ei ole lainkaan varmaa, että se tulee luettua. Siksi kannattaa miettiä, viestiikö juuri, kun ihmiset ovat lähdössä kotiin. Vai laittaako sen kun he ovat palaamassa lounastauolta?

Lisäksi et välttämättä tarkoita enää sanomaasi siinä vaiheessa kun se luetaan. Kirjoititko jotain suutuspäissäsi. Sitä on vaikea ottaa takaisin. Olisiko ollut parempi mennä puhumaan suuttumus kasvokkain?

Sama pätee sosiaalisen median viesteihin. Missä tilassa tuli kirjoitettua? Missä tilassa se luetaan? Minkälaisiin tulkintoihin se johtaa? Ja onko se koskaan vedettävissä pois — vai jääkö se ikuisiksi ajoiksi verkkoon elämään?

On myös puhelin. Siinä vasta vempele. Yli sata vuotta, emmekä vieläkään osaa sitä käyttää kohteliaasti: ajoittaa puheluita.

On myös puhelin. Siinä vasta vempele. Yli sata vuotta, emmekä vieläkään osaa sitä käyttää kohteliaasti: ajoittaa puheluita.

Soittaja (vaikkapa isoäiti tai esimies) soittaa yleensä itselleen hyvänä hetkenä, kun jokin asia sattuu tulemaan mieleen. Mutta onko se hyvä hetki ottaa viesti vastaan? Usein ei ole. Silti koemme loukkaavana, jos puheluun ei vastata juuri sillä hetkellä.

Englantilainen näyttelijä Stephen Fry vertasi puhelimen soittoääntä ihmiseen, joka tulee toisen toimistoon — ja hakkaa pöytää niin kauan kunnes tämä lopettaa kaiken mitä on tekemässä jutellakseen hänen kanssaan.

 

Miten ajoittaa puhe tai kirjoitus?

Stand up -koomikot hiovat ajoitusta vuosia — ja niin myös parhaat esiintyjät muutoinkin. Mutta mukavasti pääsee vauhtiin, kun opettelee ajattelemaan yleisöä strategisesti — oivaltaen:

(1) Mieti, ketkä ovat yleisösi. Kenet sinun pitäisi vakuuttaa argumentillasi? Ketä tahdot liikuttaa puheellasi?

(2) Milloin heillä olisi paras hetki vakuuttua tai liikuttua? Haluatko heidän olevan tarkkaavaisimmillaan, vai kenties hieman humaltuneita, tai jo jonkin muun tilanteen horjuttamina?

(3) Mikä paikka olisi paras tätä ajankohtaa varten? Entä millä tavoin: sanottuna vai kirjoitettuna? Pitäisikö olla käsin kirjoitettu vai koneella? Pitäisikö puhua yksin vai ottaa joku muu mukaan? 

(Kirjoitin muista strategisen oivalluksen välineistä aiemmin: Oivaltajan tie asian ytimeen)

Miten puolustautua ajoittelijoita vastaan?

Kuten edellä olleista strategisista kysymyksistä huomaa, ajoituksen valinta mahdollistaa paitsi hyväntahtoisen optimoinnin oman näkökulman tuomiseksi esiin, niin myös manipuloinnin yrittämisen. Siksi on hyvä tuntea, milloin ajoitusta käytetään yleisön sumuttamiseen.

Kerron likaisen salaisuuden: Argumentaatioteorian mukaan epävarmuus lisää yleisön valmiutta muuttaa mielipiteitään.

Saattaa siis olla hyvä esittää oma näkökulma sen jälkeen, kun on pidetty varsin skeptinen ja pohdiskeleva puheenvuoro — jossa esitetään kaikki se huoli, mitä tulevasta voi vain tuntea. Sitten messiaaninen puhe, jossa annetaan lupaus pelastuksesta. Toimimalla näin tai uskomalla noin asiat ovat yhtäkkiä hyvin.

Kuulostaako tutulta? En mainitse nimiä, mutta kuunnelkaa ja lukekaa tarkkaan, kun kirjoittaja tai puhuja alkaa pelottelemaan ja kaivelemaan huolia. Tuleeko sen perään pelastuksen sanomaa? Varautukaa vain, vaalit ovat tulossa…

Kuulostaako tutulta? En mainitse nimiä, mutta kuunnelkaa ja lukekaa tarkkaan, kun kirjoittaja tai puhuja alkaa pelottelemaan ja kaivelemaan huolia.

Toinen ajoitukseen liittyvä temppu on odottaa viimeiseen hetkeen. Entisen puhemiehen ja 90-luvun lamavuosien pääministerin Paavo Lipposen kerrotaan olleen mestari tässä. Kokousta jatketaan myöhään yöhön, ja päätös vaaditaan juuri, kun kaikki haluavat nukkumaan.

Joten mieti vakuuttelijaa kuunnellessasi: Jos olisin toisessa tilanteessa, uskoisinko hänen sanaansa? Mitä jos nyt olisi aikainen aamu, ja lukisin tämän sanomalehdestä? Entä jos tämä esitettäisiin palaverissa? Eli oletko vakuuttunut vain ja ainoastaan tilanteen ja ajankohdan vuoksi?

 

Miten harjoitella ajoitusta?

Kirjoitin klassisista retoriikan esiharjoitteista, eli progymnasmatasta muutama viikko sitten. Monet näistä harjoituksista soveltuvat ajoituksen harjaannuttamiseen.

Erityisesti kuvailu-, ylistys- ja moiteharjoituksiin voi ottaa ajankohdan mukaan: miten historiallista henkilöä olisi kuvailtu, ylistetty tai moitittu silloin, entä nyt, entä tulevaisuudessa? Mikä olisi paras hetki ylistää tai moittia jotakuta? Milloin kuvailu on soveliasta?

 

Ajoituksen kielikuvat ja tyylikeinot
Ajoitukseen löytyy useita retorisia ilmaisumuotoja. Näitä voikin miettiä etukäteen ennen puhetta tai kirjoittaessa. Ja käyttää mausteena, jos niille löytyy sopiva kolo.

Esimerkiksi kronografia kuvailee tiettyä ajankohtaa mahdollisimman värikkäästi. Ajan vääristäminen (hysteron proteron) esittää puolestaan jonkin sattumusten sarjan väärässä järjestyksessä — kuten vaikkapa Reinikaisen ”koira haukkui” tarinassa:

 

 

Ajankohdan korostaminen on yksi liioittelun (peristasis) muoto. Siinä painotetaan milloin jokin tapahtui ja tehdään siitä pääasia. Aikamuodon vaihtaminen on monesti tahatonta. Puhutaan vaikka menneestä, mutta preesenssissä. Näin käy toisinaan esimerkiksi hautajaispuheissa.

Prolepsis on puolestaan ennakointia. Vaikkapa jos sanoo: ”Seuraavaksi arvoisa kollegani tarttuu taloudellisiin kysymyksiin, mutta sitä ennen sanon…” on proleptinen kuvio. ”Huomenna on putkimiehet puolestaan Arkadianmäellä mieltään näyttämässä, jos näin päätätte!” on toinen.

Erityisen herkullinen kielikuva on ampliaatio. Se on sitä, että kutsutaan jotakin nimellä, joka on ajallisesti väärä: joko ei vielä annettu tai sitten jo menetetty. Moniko on kutsunut eläkkeelle jäänyttä esimiehestä hänen syntymäpäivänään ”pomoksi”? Suomea olen toisinaan kuullut ”meidän pohjoiseksi suurruhtinaskunnaksikin” kutsuttavan.

 

Aika avokadona, kuva Monika Betley, Wikimedia Commons

Aika avokadona, kuva Monika Betley, Wikimedia Commons

 

Olen kiitollinen, että luit tämän kirjoituksen — vaikka olisitkin voinut käyttää aikaasi murehtien puolin tai toisin avioliiton merkitystä, Soinia, Räsästä, Stubbia, ev. lut. kirkkoa tai vaikka työpaikkasi jatkumista. Eikö ole niin, että hyvä puhetaito on meidän kaikkien pelastus?

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

Näin menee hirret Quintilianuksen talossa: Vakuuttavan puheen tappovarma rakenne

— Severi Hämäri

Aloitus, kerronta, erittely, todistaminen, kumoaminen, lopetus.

Tarvitaanko mitään muuta?

Ei.

Roomalainen talo Herculeneumista, jossa hirret näkyvät. Kuva Y. Kuznetsova, Wikimedia Commons.

Roomalainen talo Herculeneumista, jossa hirret näkyvät. Kuva Y. Kuznetsova, Wikimedia Commons.

 

Marcus Fabius Quintilianuksen kaksituhatta vuotta sitten esittämä rakenne on yhä pohjana monissa puheissa ja artikkeleissa.

Eikä se edes ollut hänen rakenteensa. Se oli elänyt elämäänsä hieman eri muodoissa, ja eri tavoin jaoteltuna jo sitten Isokrateen  ja Aristoteleen. Siis melkein viisisataa vuotta ennen Quintillianusta. Cicerokin sen mainitsee, joskin hieman ylimalkaisesti.

Rakenteen voima tulee siitä, että se houkuttelee kuulijan mukaansa. Se vie mieltä kohti todistusta. Houkuttelee sen mahdollisimman avoimena ottamaan puhujan tahdon vastaan, sekä arvioimaan sitä myötämielisesti. Mielen vastareaktioon varaudutaan kumoamalla mahdollinen näkemys, jota se saattaa lähteä kurottelemaan. Ja lopulta olennainen moukaroidaan terävällä ja tunteikkaalla lopetuksella kuulijan muistiin.

 


 

Miten tämä tarkalleen ottaen tehdään?

Aristoteles näki puheessa ennen kaikkea kaksi sisältöä: kerronnan ja todistuksen. Näistä ensimmäinen esittää asian ja jälkimmäinen esittää argumentin jonkin puolesta ja/tai jotakin vastaan. Kaikki muu puheessa on erilaisia tapoja tukea näitä kahta seikkaa: kerrontaa ja todistusta. Kaikki muu on yleisön palvelemista. Autat heitä ymmärtämään, miksi olet puhumassa ja mitä oikein tahdot sanoa.

Aloitus avaa kanavat. Joukon ihmisiä pitää muodostua yleisöksi. Toisin sanoen, heidän täytyy kuunnella ja olla kiinnostuneita siitä mitä sanot. Aloita miten aloitatkin — tee se selvästi. Ole kiitollinen ja ole yleisöä varten, heidän palveluksessaan.

Kerronta on yleisöä varten. Yleisö joutuisi muuten pinnistelemään ja arvailemaan, mistä ihmeestä olet puhumassa. Kerro se siis heille. Mistä tässä on kyse. Ja sano se selvästi ja puolueettomasti. Kutsut heidät yhdessä miettimään kanssasi ongelmaa, jolle nyt luot yhteistä maaperää. Asiantuntevaa ihmistä kuunnellaan, joten nyt on oikea hetki näyttää, että tunnet asian.

Erottelu tuo esiin sen, mikä asiassa on ongelma. Jatkat esittelyä, mutta tarina muuttuu haastavaksi ja kiinostavaksi pähkinäksi, johon on ainakin kaksi tapaa vastata. Tarina muuttuu joksikin, mitä on syytä ratkoa. Tämä houkuttelee kuulijoita mukaan, sillä mieli kaipaa sulkeumaa aina avoimeen ongelmaan. Puolueetonta (tai ainakin pyyteettömyyteen pyrkivää) kuunnellaan avoimemmin mielin. Siksi on hyvä tuoda näkyviin haasteen kaikki puolet.

Todistus tarjoaa logiikkaa. Sinä kannatat jotain ratkaisua. Mutta miksi? Millä perusteella? Tässä asiallinen argumentaatio pääsee kunniaan.

Kumoaminen on psykologinen kikka. Ihmismieli pyrkii reagoimaan toisten vahvoihin väitteisiin etsimällä niistä heikkouksia. Emme halua lähteä kelkkaan noin vain. Meistä tulee jääriä. Ja syystä. Usein muiden ehdotukset ovat aivan kökköjä. Ja silloin ne on tietenkin hyvä jättää omaan arvoonsa. Kumoamisella puhuja varautuu jäärien nousuun pohjanmaan kautta. Kumoaja ottaa toiset näkökulmat arvioitaviksi ja kertoo, miksi ne ovat heikompia kuin se mitä kannattaa.

Lopetus sisältää usein kaksi elementtiä. Yhteenvedon, eli mitä tuli sanottua. Ihmisen muisti on lyhyt, ja ilman toistoa asia unohtuu.

Ja nostatuksen: tunteet tulevat peliin. Vedotaan. Kehotetaan. Ihminen — tuo järjestään ylpeä ja tunnostaan herkkä eläin — ei nimittäin ole valmis toimeen ilman, että tunteet ovat pelissä. Mitä yleisö pelkää ja mitä se himoaa puheenaiheen suhteen. Mitä se arvostaa ja ihannoi. Kaikki tämä muuttuu runoudeksi taitavan puhujan suussa, jonka tulessa yleisön tunnot sulavat.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

PUHETAIDON INTENSIIVIKURSSI Kriittisessä Korkeakoulussa

Intensiivikurssilla on vielä ihan muutamalle tilaa.

Ja jos oikein — oikein opettajalle perustelee, voi tältä kurssilta ponnistaa kevääksi Puhujakouluun 😉

(Seuraava artikkeli julkaistaan 29.10.)

PUHUJAKOULU

— 15.-16.11. 2014

Järjestämisestä vastaavat Kriittinen korkeakoulu, Filosofian Akatemia ja Otavan Opisto.

Crop_Plato_Aristotle_della_Robbia_OPA_Florence

Missä hyvää puhetaitoa tarvitaan? Esittelyissä, kokouksissa, tiimityössä, neuvotteluissa, opetus- ja kasvatustyössä, luennoissa, konfliktitilanteissa, parisuhteissa, työpaikkahaastatteluissa, politiikassa, diplomatiassa, väittelyissä, myyntityössä, johtamisessa, nettiviestinnässä, puhelimessa… Niinpä niin, ihan kaikessa.

Intensiivikurssilla perehdytään retoriikan alkeisiin ja erityisesti hyvän puhetaidon ytimeen: argumentaatioon sekä vakuuttamisen ja vaikuttamisen psykologiaan.

Intensiivikurssin vetää Severi Hämäri, FM, filosofian opettaja ja Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastuuopettaja.

Kurssi järjestetään Kriittisen Korkeakoulun tiloissa, Helsingissä.
Aika: la – su 15. – 16.11. klo 9 – 15.30

Hinta: 90,-

Ilmoittautumiset 7.11. mennessä Otavan Opiston ilmoittautumislomakkeella, lomake löytyy täältä!

Peruutukset maksutta 7.11. asti, ilmoittautumisajan jälkeen perimme 50 % osallistumismaksusta.

Osallistavan luonteen tähden kurssille mahtuu vain 12 ensimmäisenä ilmoittautunutta.

View original post

Oivaltajan tie asian ytimeen

— Severi Hämäri

Tyhjä paperi.

Kylmä hiki.

Mitä tehdä?

 

Olet kohdannut jotain sellaista, joka on vaivannut puhujia siitä lähtien, kun ensimmäinen matelija nousi kuivalle maalle puhumaan tyttärensä häissä.

Marcus Tullius Ciceron makuun puhujan työ jakautuu luonnostaan viiteen vaiheeseen: oivallukseen (inventio), järjestyksen suunnitteluun (dispositio), tyylin valintaan (elocutio), muistiin painamiseen (memoria), ja esittämiseen (pronuntiatio).

Nämä vaiheet läpäisemällä puhe melkein puhuu itse itsensä.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa eräitä välineitä oivallukseen, muihin vaiheisiin palaan myöhemmin.

 

Oivaltajien kuningas Nikola Tesla ihan vain antamassa innoiketta. Ei hän muuten koko juttuun varsinaisesti edes liity...

Oivaltajien kuningas Nikola Tesla ihan vain antamassa innoiketta. Ei hän muuten koko juttuun varsinaisesti edes liity…

 


Oivaltaessa keksitään: tavoite muuttuu aiheeksi, ja se puolestaan muuttuu vakuuttavaksi kipinäksi itsetuntemuksen ja ihmistuntemuksen kautta.

Kyseessä on sukellus omaan mieleen ja sitä kautta — toivon mukaan — myös toisten mieliin.

Oivallus on olennaista. Oli kyseessä ajatus, idea, tuote, lehtinen, kirja, blogi-kirjoitus, mainos, tai puhe, jotain joka leviää yhden tai muutaman ihmisen käsistä ja suista monelle influenssan ottein, on silloin varmasti joku oivaltanut jotakin.

 


 

Seuraavassa neljä helpohkoa askelta oivallukseen. Nämä on kirjoitettu puhujalle, mutta samoilla periaatteilla voi käydä oivaltamaan novellia, blogia, radiohaastattelua, sarjakuvaa, oppituntia, näytelmää tai vaikka historiallista saagaa varten.

 

1. Mitä tavoittelet?

Kuin harjoittelisit nyrkkeilysäkillä: ei riitä, että tähtäät iskeväsi pintaan, vaan aina säkin läpi.

Tavoitteet ovat ne seuraukset, joita puheellasi on.

Mitä haluat kuulijoiden ajattelevan puheen jälkeen? Mitä haluat heidän tuntevan puheen jälkeen? Mitä haluat heidän tekevän puheen jälkeen? Mistä haluat heidän keskustelevan puheen jälkeen?

Mitä haluat heidän muistavat viikon, kuukauden, viiden vuoden päästä?

Entä mitä itse haluat tuntea puheen pitämisen jälkeen? Kuka olet puheen jälkeen?

 

Tavoitteiden miettimiseen kannattaa varata aikaa. Miksi?

Ajattele šakin pelaajaa, huippupelaajaa. Hän ei voi ajatella, mitä kaikkia seurauksia jollakin siirrolla voisi olla. Niitä on liian monta. Sen sijaan hän valitsee tavoitteen, esimerkiksi “vastustajan kuningattaren syöminen vie minut lähemmäs voittoa.” Tämän jälkeen hän miettii, mitä täytyy tehdä, ja mitä vastustaja saattaa tehdä, joka voisi johtaa tavoitteeseen.

On vain yksinkertaisesti helpompaa, hedelmällisempää ja hauskempaa miettiä tapahtumia tietystä toivotusta lopputuloksesta taaksepäin.

 

2. Kenelle olet puhumassa?

Yleisö on puheen keskeisin tekijä. Heidän reaktionsa, tunteensa, mielipiteensä ja toimintansa puheen aikana ja sen jälkeen mittaavat puhujan onnistumista.

Ja ainoastaan ne mittaavat puhujan onnistumista.

Kysy: Pystytkö sovittamaan tavoitteesi juuri tälle yleisölle?

 

Ketä siis yleisössä on? Mitkä ovat heidän mielipiteensä? Mitkä heidän arvonsa ja tuntemuksensa?

Vielä tarkemmin: ajattele keskivertokuulijaa tästä yleisöstä. Mieti häntä kolmesta näkökulmasta.

(I) Mikä tekee sinusta luotettavan tämän keskivertokuulijan silmissä? Mitä hän tietää sinusta? Mitä ennakkokäsityksiä hänellä on sinuun liittyen (tai firmaasi liittyen)? (Tästä kirjoitin aiemminkin.)

(II) Mitä keskivertokuulija tietää aihepiiristä? Mitä hän luulee tietävänsä? Mitä hän olisi valmis hyväksymään totena? Mitä hän ei suostuisi uskomaan? Minkälainen argumentti, esimerkki tai todistus, vakuuttaisi hänet?

(III) Mitä keskivertokuulija pelkää? Mitä hän toivoo? Mitä hän haluaa, himoitsee? Mitä hän kammoaa, inhoaa?

 

3. Mistä aiheesta olet puhumassa?

Puheen aihe on se tukiranka, jonka varaan esitys rakennetaan. On aika keksiä, mistä olet puhumassa.

Aihe usein ponnahtaa mieleen, kun tavoitteet ja yleisö ovat hahmottuneet.

Jos ei, niin mieti tavoitteitasi ja yleisöä lisää. Mistä aiheesta puhumalla saat yleisösi tekemään jotain, uskomaan jotain, tai tuntemaan jotain?

 

4. Mitkä ovat avainsanat?

Avainsanat ovat ne ilmaisut, jotka ovat olennaisia puheen aiheesta.

Hyvin valitut avainsanat johtavat hyviin, selkeisiin ja iskeviin lauseisiin. Sellaisiin, jotka vievät viestisi kuulijoiden mieliin ja muistiin.

Kirjoita paperille, mitä sanoja tulee aiheesta mieleen. Täysin vapaasti.

Mieti sanoja, jotka tulevat toisista sanoista mieleen — sana-assosiaatiota. Mieti sanojen merkityksiä ja samaa tarkoittavia sanoja, synonyymejä.

Kun sanoja on parisenkymmentä, muodosta niitä käyttäen lauseita (lisäten tietenkin muutaman apusanan, tarpeen mukaan). Pyri lyhyisiin, napakoihin lauseisiin (kuten täällä neuvotaan).

 


 

Kun sinulla on pari hyvää, tiukkaa lausetta, voit ruveta miettimään puhetta niiden ympärille.

Mietit miten aloitat, miten lopetat — ja mitä laitat väliin. Tästä siirryt miettimään tyyliseikkoja, ja parin sopivan sanankäänteen sorvaamista, puheen muistiin (tai muistilapuille) tallentamista. Kohta puhe on puhuttu, ja niität tavoitteiden satoa.

Joten nyt voit vapain mielin istua pohtimaan sitä suurta oivallusta, joka johti laulaja-lauluntekijä Sarah Donnerin ja viraalisarjakuvistaan tunnetun The Oatmealin tekemään tämän musiikkivideon Nikola Teslan kunniaksi (ja Tesla-museon mainokseksi):

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

 

PUHETAIDON INTENSIIVIKURSSI Kriittisessä Korkeakoulussa

— 15.-16.11. 2014

Järjestämisestä vastaavat Kriittinen korkeakoulu, Filosofian Akatemia ja Otavan Opisto.

Crop_Plato_Aristotle_della_Robbia_OPA_Florence

 

Missä hyvää puhetaitoa tarvitaan? Esittelyissä, kokouksissa, tiimityössä, neuvotteluissa, opetus- ja kasvatustyössä, luennoissa, konfliktitilanteissa, parisuhteissa, työpaikkahaastatteluissa, politiikassa, diplomatiassa, väittelyissä, myyntityössä, johtamisessa, nettiviestinnässä, puhelimessa… Niinpä niin, ihan kaikessa.

Intensiivikurssilla perehdytään retoriikan alkeisiin ja erityisesti hyvän puhetaidon ytimeen: argumentaatioon sekä vakuuttamisen ja vaikuttamisen psykologiaan.

Intensiivikurssin vetää Severi Hämäri, FM, filosofian opettaja ja Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastuuopettaja.

Kurssi järjestetään Kriittisen Korkeakoulun tiloissa, Helsingissä.
Aika: la – su 15. – 16.11. klo 9 – 15.30

Hinta: 90,-

Ilmoittautumiset 7.11. mennessä Otavan Opiston ilmoittautumislomakkeella, lomake löytyy täältä!

Peruutukset maksutta 7.11. asti, ilmoittautumisajan jälkeen perimme 50 % osallistumismaksusta.

Osallistavan luonteen tähden kurssille mahtuu vain 12 ensimmäisenä ilmoittautunutta.

Kalaksi kalan paikalle eli miten yleisö hurmataan

— Severi Hämäri

Yleisön hurmaaminen on puhujan vaativin tehtävä. Miten taitavat puhujat herättävät meidän luottamuksen ja saavat meidät uskomaan heidän sanaansa? Onko siis olemassa retorista taikatemppua, joka vetoaa yleisöön kuin yleisöön?

Oletko nähnyt puhujan, joka on kuin hauki joka on unohtanut olevansa kala. Oletko silloin tuntenut myötähäpeää puhujan puolesta?

Entä oletko huomannut puhujan yhtäkkiä olevankin omissa nahoissaan? Tehneen tilan omakseen?

Vaikutelma voi olla häkellyttävä, ikään kuin puhuja olisi vienyt yleisönsä mukanaan rantakaislikkoon vaanimaan saalista.

Haukia ja ahvenia akvaariossa, Gerrit Willem Dijsselhof

Haukia ja ahvenia akvaariossa, Gerrit Willem Dijsselhof

Kyse on luonteesta, eli eetoksesta. Eetos, laajemmin puhuen, tarkoittaa niitä mielikuvia ja tuntemuksia, joita yleisö tuntee suhteessa puhujaan.

Onko puhuja heistä luotettava ja luonteva, luontonsa mukainen? Kysymys on tärkeä.  Miten muuten yleisö voisi luottaa siihen, mitä puhuja sanoo? Onko esimerkiksi hänen sanojensa merkitykset välittömästi nähtävissä tai edes arvattavissa? Vai onko hänellä mielessään hämäriä piilotarkoituksia? Kenties hänen puheensa on merkityksetöntä hölinää, itsetarkoituksellista oman navan korotusta? Tai niin kieroa, että hänen olisi ollut parempi esiintyä Lasipalatsin kierreportailla.

Miten voimme tietää, voimmeko luottaa puhujaan, tai edes siihen, että hän kiermurtelee johdonmukaisesti?

Ongelma on kaksin verroin matoja kuhiseva itse puhujalle, sillä hän haluaa yleisönsä paitsi kuuntelevan, niin myös uskovan mitä hän sanoo. Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?

Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?


 

Aristoteles totesi, että “luonne on lähes tärkein vaikuttamisen syy.” Kuitenkaan hän ei anna meille paljon työkaluja luonteen esittämiseen. Ymmärrettävistä syistä. Tämä on nimittäin kinkkistäkin kinkkisempi ongelma. Yleisön hurmaamisen salaisuutta retoorikot ovat etsineet kuin se olisi kullankiiltoa hehkuva viisasten kivi.

Useimpiin yleisön tuntemuksista en pysty nimittäin vaikuttamaan. En voi vaikuttaa siihen, minkälaiset kasvot minulla on, tai minkälaisia ennakkoluuloja yleisö omaa juuri tällaisiin kasvoihin liittyen. Enkä voi vaikuttaa siihen (ainakaan juuri puhuessasi), mitä yleisö on kuullut minusta ennalta.

Kolmeen asiaan voin kuitenkin vaikuttaa: maineeseeni, pukeutumiseeni ja puheeni sisältöön. Näistä tulevat imagokauppiaiden suosimat tekniikat. (1) Käyttäytymällä tietyllä tavalla luon itselleni tietynlaisen imagon. Imagon luominen käy hitaasti. Tästä syystä maineen muokkaus harvoin auttaa minua juuri puhuessani, vaan minun on täytynyt ennakoida tilanne ajoissa.

(2) Pienemmällä valmistelulla voin valita miten pukeudun, miten kampaan hiukseni, miten seison, ja minkalaisella äänellä puhun. Nämä ovat välittömiä, hetkellisesti tehokkaita keinoja. Niihin voin vaikuttaa erittäin paljonkin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta valitettavasti näiden välineiden teho hälvenee nopeasti: kaikki me tiedämme, miten vakuuttavalta taitava myyntitykki tuntuu, kunnes olemme kuunnelleet tarpeeksi kauan ja taika on haihtunut.

Entä mitä sanon? (3) Voin valita sen, miten otan luotettavuuteni huomioon puheessani. Voin argumentoida omaa eetostani paremmaksi esittelemällä aiempia tekojani tai antamalla muiden antamien todisteiden puhua puolestaan. Tämä voi tosin käydä noloksi, sillä itsekehun ominaistuoksu voi viedä yleisön huomion toisaalle.

Nämä kolme voivat olla tehokkaita, mutta riskialttiita keinoja. Onko olemassa jotain parempaa? Kyllä vain.

Jos olen oikein taitava, voin osoittaa, että olen juuri se henkilö, jota yleisön pitäisi nyt kuunnella.

 

 


 

Aristoteleen mukaan hyvään eetokseen kuuluvat hyveellisyys, oman edun tavoittelemattomuus (eli “hyvä tahto”) ja käytännön järki. Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.

Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.

Mutta valittettavasti näitä ei noin vain tyhjästä tuoteta. (1) Hyveellisyys on katsojan silmissä. He luottavat henkilöihin, jotka edustavat sellaista hyvää ihmistä kuin he haluaisivat itse olla. Rosmojen hyve muodostuu eri sorteista kuin poliisien tai koirankasvattajien. Tässä kohtaa hyveellisyys edellyttää, että tunnet paitsi itsesi, niin myös yleisösi.

(2) Oman edun tavoittelija vaikuttaa kaikista epäilyttävältä. Siksi tämä hyveellisyyden erityistapaus vaatiikin erityistä huomiota. Jäävätäänhän ihmisiä vähemmästäkin. Eli siksi on hyvä vaikuttaa puolueettomalta, hyväntahtoiselta, vaikkakaan kukaan ei oikeasti ole koskaan täysin puolueeton.

(3) Kolmas tekijä olisikin helppo osoittaa, jos sen on tullut hankkineeksi. Eli käytännön järkevien ratkaisujen esittäminen kulloinkin kyseiseen ongelmaan antaa paljon painoarvoa puhujalle tai kirjoittajalle. Mutta mistä on kyse?

Käytännön järki ratkaisussa on sitä, että ratkaisu vaikuttaa kuin  kuka tahansa olisi sen voinut keksiä, jos vain olisi ollut vähän itseään fiksumpi ja pysähtynyt miettimään. Näin silloinkin, kun ratkaisu on mahdollisesti vaatinut huomattavia ponnistuksia. Sen on vaikutettava helpolta, selvältä ja silti hieman yllättävältä. Pelkkien kielenkärjeltä pyöräytettyjen neuvojen lateleminen ei tässä auta.

Eli ei tämäkään ihan simppeliä ole.

Käytännön järki vaatii treenaamista, suunnittelua, ja valmistelua. Ongelma on esitettävä ensin ymmärrettävässä muodossa — yleensä edellyttäen huomattavien pohjatietojen haalimista ja huolellista pohtimista ennalta. Seuraavaksi ongelmaan on tarjottava hyvä ja oivaltava ratkaisua, joka kuulostaa siltä, että se olisi kaikkein luentevin tapa käydä asian kimppuun. Tämäkin vaatii paitsi oivallusta, niin myös huolellista suunnittelua ja esittämistä.

Kyseessä onkin tavallaan taikatemppu. Taikurin tavoin puhujan on valmisteltava huomattavasti vaikuttaakseen välittömältä oivalluksineen — tehdäkseen niistä helppoja omaksua.

 


 

 

Vaativaa? Kyllä, mutta takuulla sen arvoista. Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.

Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.

Paitsi, jos olet se moraaliton manipuloija, joka on oppinut vaikuttamaan puolueettomalta, hyvältä tyypiltä, jolla on peukkuratkaisu pulmaan kuin pulmaan. Siis ratkaisu, joka ei leviä käsiin vasta kun olet kaukana verottajan, virkavallan ja voudin ulottumattomissa.

Tietenkään en kehoita käyttämään näitä taitoja manipulointeihin ja mainoskikkoihin.

Mutta en voi sitä estääkkään. Voin vain todeta Kom-teatterin teatteriteknikon sanoin (kun hänen avustajanaan kiinnitin vaatetangon pukuhuoneeseen): ”Samalla vaivalla olisit saanut sen myös suoraan!”

 


 

Katso vaikka ostoskanavaa. Useimpien infomainosten rakenne on (1) ”Univaikeudet / kasvisten pilkkominen  / pohjelihasten muoto on ongelma, joka sinullakin varmasti on!”, (2) ”Hei, olen se ja se, tunnettu siita ja siitä…” ja viimeiseksi (3) ”Nyt olemme kehittäneet ongelmaan helpon, selkeän ratkaisun! Vain 99€…”

Infomainosten retoriikka on räikeää, mutta oikeilla jäljillä. Samat periaatteet jylläävät, mutta hienovaraisuutta ja sopivuutta, eli decorumia tarvitaan yleensä enemmän, kun puhut yleisön edessä.

Tämä on se rantavesi, johon sukelsimme puhujan matkassa. Decorum muodostaa monella tavalla retorisen eetoksen ytimen. Se että on kuin omassa elementissään on decorumia.

Se on sitä, että puhuu juuri sopivasti, näyttää juuri oikealta — sopivalta. On sopivan ironinen hipsterien parissa, lipevänluotettava poliitikkona, jörö suomalaisena. Sitä, että on sitä jotain jotakin — määrittelemättömän sopivaa. Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.

Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.

Kyseessä on, kuten arvata saattaa, kuulijoiden, katsojien tai lukijoiden tuntema tunne. Heidän tunnearvostelmansa tekstistä, sen esityksestä ja minusta puhujana tai kirjoittajana: olenko sopiva vai en?

 


 

 

Richard A. Lanham jopa toteaa decorumin olevan lähellä sellaisia keskeisiä ja lähes kaikkea määrittelemistä uhmaavia antropologisia käsitteitä kuin akkulturaatio  ja “kulttuuri”. Vaikka viime kädessä kuulijat ja lukijat määrittävät oman decorumin tunteensa, ei se tapahdu tyhjiössä. Kyse on vuorovaikutuksesta ihmisten välillä, heidän “kulttuuristaan”.

Kyse on myös vuorovaikutuksesta esityksen ja yleisön välillä. Puhuja vaikuttaa yleisön valmiuteen hyväksyä asioita luontevina omilla valinnoillaan, omalla esiintymisellään, ja, no, olemalla hyveellinen, hyväntahtoinen ja käytännön järkevä. 

Lanham sanoo, että yleisö yleensä tajuaa ja tunnistaa heihin kohdistetut retoriset keinot. Siksi luottamus yleisön ja puhujan välillä antaa mahdollisuuden ikään kuin ”unohtaa” tai jättää huomiotta esityksen tehosteet. Yleisö hyväksyy tällöin puhujan eetoksen ja esityksen heille sopivana.

Näin puhujat aktiivisesti muokkaavat sitä, mikä on sopivan kuuloista. Tästä muodostuu puhujan vastuu: toiminnallaan hän muokkaa myös tulevien puhujien sopivuuden mittaa.

Oletko siis eettinen puhuja vai vain vedessä kiiltelevä syötti?

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

 

 

Seuraava artikkeli ”Kiitos sinulle, joka tämänkin artikkelin kirjoitit…” julkaistaan 3.9.

Lue myös:  TWIIVISTÄKIN TWIIVIIMPÄÄ — NÄIN KITEYTÄT OLENNAISEN KUUTEEN SANAANPATEETTISTA, HERRA PRESIDENTTI — ELI MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME TUNTEELLA? VAIN MUUTAMAN NAURUN TÄHDEN: MITÄ ASIANTUNTIJAN KANNATTAISI OPPIA STAND-UP -KOOMIKOILTA ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?