puhuminen

Puhujan velvollisuuksista: Hiljaisuus

— Severi Hämäri

Oletko taitava puhuja? Jos olet, koetko velvollisuuden paloa rinnassasi?

Et ole ainoa. Sanan säilän taitajaa velvoittavat monet asiat. Esimerkiksi hyveellisyyteen on syytä pyrkiä (tästä kirjoitin viime viikolla). Mutta myös on puhuttava, puhuttava, puhuttava.

Taitavan puhujan velvollisuuksiin nimittäin liittäisin sen, että silloin kun näkee vääryyden — siitä täytyy puhua (tai kirjoittaa: yritän itse elää sanani mukaan mm. kirjoittamalla poliitikkojen ja talousvaikuttajien pehmeistä puheista kritiikkejä, lue täältä). Tyhjät kuplat on puhkottava; huiputtajat paljastettava.

Mutta paljon vaikeammaksi huomannut olen sen, että milloin minun olisi syytä olla hiljaa.


Pyhä Annakin osasi pyytää hiljaisuutta tarvittaessa...

Pyhä Annakin osasi pyytää hiljaisuutta tarvittaessa…

Miksi pitää osata vaieta?

Vaikenemista tarvitaan, koska maailma täyttyy metelistä. Kaikki huutavat. Sosiaalinen mediassa huudetaan. Lehdet, televisio, tiede, talous, kaikki huutavat. Kansanedustajat, puoluejohtajat ja EU huutavat. Markus Kajokin huutaa: ”Minun hautajaisissanikin varmaan joku lapsi huutaa koko ajan, kunnes älyää etten minä enää kuule. Mutta silloin kaikilta on jo mennyt fiilis.”  (Kettusen kootut, WSOY 1996, 354).

Huudolta emme näet huomaa tärkeitä asioita. Kuulemme vain huutoa.

Siksi ei pidä huutaa, ellei todella ole asiaa.

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

Mainokset

Tä? Etkö olisi kerrankin konkreettinen?

— Severi Hämäri

Maailma on täynnä teorioita ja ideoita siitä, miten vaikka koululaisten, vanhempien, työnantajien, työntekijöiden tai kansalaisten elämä voisi olla niin paljon parempaa.

Osa niistä on ainutlaatuisia. Osa nerokkaita. Muutama jopa niin itsestään selvän tosi, että sattuu:

“Suomi nousee lamasta, kun vain keksitään jokin tuote, jota kaikki tarvitsevat ja joka on edullinen valmistaa.” (Vaalimainos 90-luvulta.)

Silti teoriat eivät muutu käytännöksi ja ideat hautautuvat toistensa alle. Miksi pinteleen tiihoissa ei nämä oivallukset muuta mitään?

Kyllä, olen vastauksen kuullut: teoriat eivät tarjoa konkretiaa. Siksi ne eivät toimi käytännössä.

Mutta kuten irlantilainen koomikko Dara o Briain on todennut, me olemme kaikki muutaman kysymyksen päässä siitä, että näytämme todellisilta idiooteilta.

Sinä: ”Miten niin, mitä oikein tarkoitat konkreettisella?”

Minä: ”Jos ihan tarkkoja ollaan, niin konkreettisuushan tarkoittaa sitä, miten teoria on sovellettavissa niin, että voimme erottaa hyödylliset tavat toimia hyödyttömistä ja nämä molemmat vielä haitallisista.”

Sinä: ”Okei, sehän oli aikamoinen suuntäyttäjä lauseeksi… Mutta mitä se merkitsee käytännössä?”

Minä: ”???”

Idea, että maailma olisi parempi paikka jos teoreetikot osaisivat konkretisoida, vaatii itse aika lailla konkretiaa. Mitä siis tarkoittaa konkreettisuus?

Kyllä, tämä on metafora!

Kyllä, tämä on metafora!

 

Tässä tarvitsemme retoriikan apua

Konkreettisuus edellyttää mielikuvitusta, tarinankerrontataitoja sekä ihmistuntemusta. Puhetaidon opiskelu tähtää juuri näiden taitojen kasvuun. Esimerkiksi klassinen progymnasmata harjoitusperhe avittaa liikkeelle (lue progymnasmatasta täältä).

Konkreettisuus liittyy siihen, miten ihminen oppii ja miten hänen muistinsa toimii. Jos uusi asia ei kiinnity valmiina oleviin rakenteisiin muistissa, ei se jäsenny. Se jää liito-oravana ilmaan leijumaan, kun sen pitäisi käydä käpyjen kimppuun.

Konkretisoinnin tarkoitus on tuoda asia sellaiselle tasolle, että muistista löytyy varmasti jotain, mihin takertua. Siitä tehdään takiaispallo, jonka piikit muodostuvat käytännön esimerkeistä, tarinoista, vertauksista, sovelluksista ja ajatuskokeista.

Konkretisoinnin tarkoitus on tuoda asia sellaiselle tasolle, että muistista löytyy varmasti jotain, mihin takertua. Siitä tehdään takiaispallo, jonka piikit muodostuvat käytännön esimerkeistä, tarinoista, vertauksista, sovelluksista ja ajatuskokeista.

Ihminen siis tarvitsee mittatikun, johon verrata tekemisiään. Mikä teko on oikeanlainen, ja mikä vie metsään?

Ankaran teoriavoittoinen selostus ei anna mittatikkua, eikä edes ohjetta sellaisen valmistukseen. Samaan aikaan kilpaileva, selvästi puolivillainen idea tarjoaakin houkuttelevan helpon metaforan.  Kysyn vain: kumpaan kuulija on valmiimpi uskomaan?

Mitä siis tehdä?

 


 

 

Kuinka olla konkreettisesti konkreettinen: Miten selittää kuin kuusivuotiaalle?

On helppoa olla abstrakti ja epäselvä. Kansantajuisuus vaatii ajattelua, mielikuvitusta ja jopa hieman vaivan näköä. Ei se silti ruudinkeksimistä ole, vaan pikemminkin ruudilla leikkimistä.

Moni sanoo: puhu vain kuin puhuisit kuusivuotiaalle.

Mutta miten itse konkretisoisit konkretisointia kuusivuotiaalle?

1) Kysy itseltäsi: Miten ideasi tai teoriasi muuttuu käytännöksi? Eli mitkä ovat ne välttämättömät, vähimmät asiat mitä teoria tai idea edellyttää ihmisiltä? Mitä heidän täytyy välttämättä tehdä, jotta asiat muuttuisivat paremmaksi? Minkälainen maailma on näiden askelten jälkeen? Miten kuvailisit tätä maailmaa? Minkälainen sankaritarina muodostuu näistä askelista ja tästä päämäärästä?

Tämä on kuin se haaveilu, jota teemme joka tapauksessa. Useimmilla on unelmia. Mutta harvat osaavat tehdä haaveistaan muuta kuin haahuilua. Tämä on keskeinen osa konkretisointia: realistinen haaveilu!

2) Toisaalta kysy itseltäsi: Miten ideasi tai teoriasi soveltuu virhe- tai ongelmatilanteeseen? Minkälainen olisi se huono lopputulos, kun asiat ovat menneet pieleen? Mitä kukin teki, ja miksi se johti tähän tilanteeseen? Miten teoriasi tai ideasi selittää tämän onnettomien tapahtumien ketjun? Minkälainen tragedinen tarina tästä syntyy? Mitä konkreettisia tekoja, minimaalisia tekoja tekemällä tämä kuviteltu tragedia olisi ollut vältettävissä?

Ja jälleen: yön pimeinä tunteina nämä tulevaisuuden möröt hiipivät. Tuttua, eikö vain. Tämä myös on keskeinen osa konkretisointia: uhat ojennukseen!

Enää edessä on viimeinen etappi konkretisoinnissa. Osaat selittää itsellesi — mutta miten selität toisille?

3) Nyt voit miettiä, ovatko nämä kaksi tarinaa — sankaritarina ja tragedia — tuttuja: Oletko kokenut joskus jotain samankaltaista? Oletko joskus kuullut samankaltaisen tarinan? Olisiko jokin sattumus tai henkilö hyvä kuvastamaan jotakin keskeistä osaa tai käännekohtaa tässä tarinassa? Onko jokin teko samankaltainen kuin jokin tavallinen arkinen asia?

Jokainen meistä, jäyhinkin sopivalla tuulelle, kertoo tarinoita ja anekdootteja, sattumuksia ja juoruja. Nyt ne otetaan hyötykäyttöön ja käytetään materiaalina uuden keksimiseen. Kuvitellaan ja leikitään. Oivalletaan. Houkutellaan toiset mukaan.

Moni sanoo: puhu vain kuin puhuisit kuusivuotiaalle.

Mutta miten itse konkretisoisit konkretisointia kuusivuotiaalle?

 


 

 

Kuusi retorisista välinettä konkretisointiin

Huoli pois, selkokieli ja -mielisyys ovat opittavia taitoja. Konkreettisuus seuraa, kun rohkeasti lähtee leikkimään: hyppää suureen tuntemattomaan — oman mielen, mielikuvituksen ja muistin syöveriin.

Seuraavat välineet ovat moniteräisiä. Käytä siis omaa harkintaa. 

1) Metafora: Työntekijä on hyvin rasvatun koneen ratas. Työntekijä on sijoitus. Työntekijä on oman työnsä esimies. Työntekijä on asiakas.

Kaikki nämä ovat metaforia: jonkin väitetään olevan jotain, mitä se ei sananmukaisesti ole. Aristoteleen mukaan ainoastaan metafora synnyttää uusia merkityksiä. Otettiin tämä miten voimakkaan ammoniakkisuolan kanssa tahansa, metaforalla on paradoksaalinen, yllättävä kyky kirkastaa epäselvyyksiä. Mutta metafora voi myös johtaa harhaan, ja siksi vaatii taitoa. Koska se usein kuulostaa oudolta ja ennenkuulumattomalta, se jää mieleen.

2) Rinnastus (lat. simile, kr. homoeosis): Työntekijä on kuin sijoitus. Työntekijä on kuin asiakas.

Rinnastus ajaa melkein saman asian kuin metafora: se auttaa muodostamaan käsitystä jostakin tuntemattomasta ja selkeyttää mutaisia vesiä. Rinnastukseen liittyy kuitenkin tiettyä epävarmuuden tuntua. Se ikään kuin olisi mietteliäs, epävarman pohdiskeleva metafora. Metafora puolestaan on ylimielinen ja itsevarma rinnastus.

3) Esimerkki (lat. exemplum, kr. paradigma): esim. Tarina miehestä, joka ei koskaan saa hyvää palvelua.

Esimerkki luo kuvan — mallin — siitä, minkälainen toiminta on halutunlaista ja minkälainen taas jotain muuta. Käytännön sovellukset — eli kuvaukset siitä, miten teoria tai idea olisi sovellettavissa ihmisten arkeen — ovat erinomaisia esimerkkejä. Hyvä esimerkki kuulostaa eletyltä, sellaiselta jonka lukija tai kuulija voi kuvitella tapahtuvan hänelle tai jollekulle tutulle.

4) Vertaus (kr. parabola): Työntekijä on oman työnsä esimies, hän merkitsee milloin saapuu ja milloin poistuu. Hän kirjoittaa itselleen työsuunnitelman, ja raportoi itse itselleen. Hän johtaa omaa yhden ihmisen työryhmää ja pitää yksinäisiä kokouksia.

Vertaus lähtee liikkeelle metaforasta, ja kertoo sen auki. Luonnollisesti tällä tavoin metaforan monimielisyys on paremmin hallussa. Vertaus myös yhdistää metaforan yllätyksellisyyden esimerkin kykyyn luoda malli halutulle toiminnalle.

5) Tarina (lat. fabula): Eräs rouva tuli työpaikalleen, ja näki aasin istuvan hänen ergonomisessa tuolissa näpyttelemässä kokeneen näköisesti koneelle asiakirjoja. Hän juoksi esimiehensä puheille, mutta löysi tämän toimistosta vain paviaanin repimässä aasin tuottamia tulosteita ja pyyhkimässä niillä takapuoltaan. “Nyt minä ymmärrän” rouva sanoi, ja haki itselleen kupin kahvia, ja istui lukemaan päivän lehteä.

Tarina antaa enemmän vapauksia kerronnassa. Se yhdistää metaforan yllätyksellisyyden ja esimerkin pyrkimyksen opettaa. Mutta tarinointi on salakavalaa. Hyvä tarina tempaa mukaansa, ja kuuntelijan tai lukijan on vaikeampi pitää yllä omaa epäluuloaan. Parhaimmillaan tarina saa ihmiset toistamaan sen, ja muokkaamaan siitä omansa.

(Retorisista kuvioista löytyy lisätietoa esim Gideon O. Burtonin kokoamasta erinomaisesta Silva Rhetoricae -palvelusta.)

6) Ajatuskoe eli simulaatio: Mitä jos teillä olisi viikossa kaksi tuntia, jolloin työnantajan rahalla saisitte tehdä ihan mitä vain tahdotte? Mitä silloin tekisitte? Käyttäisittekö ajan nukkumiseen, vai kirjoittaisitteko kirjeen äidillenne? Entä jos ette saisi tuota kahta tuntia, vaan saisitte sitä vastaavan palkan, 40 €, käteen enemmän viikossa? Miten käyttäisitte tuon rahan? Mitä se merkitsisi? Käyttäisittekö sen rentoutumiseen, veisittekö sillä puolisonne syömään?  

Ajatuskoe tähtää siihen, että kuulija luo oman esimerkkinsä tai tarinansa: mitä tapahtuisi jos…? Vaikkakaan klassiset puhetaidon oppikirjat eivät mainitse niitä, ajatuskokeet ovat olleet tärkeitä esimerkiksi tieteen kehityksessä:

Galileo kysyi, mitä tapahtuisi, jos kaksi eripainoista tykinkuulaa kiinnitetään toisiinsa ketjulla: Jos paino vaikuttaa kiihtyvyyteen, putoavatko yhdistetyt kuulat nopeammin kuin painavampi yksistään? Kyllä. Entä, jos kerran paino vaikuttaa kiihtyvyyteen, niin putoaako kuulat hitaammin kuin painavampi yksistään (sillä kevyempihän hidastaa painavamman pudotusta)? Kyllä. Mutta jos kuulat sekä putoavat nopeammin että hitaammin kuin painavampi yksistään, minkälaisessa maailmassa oikein elämme?

Jos Galileo olisi vain väittänyt, että putoamiskiihtyvyys on sama sillä mittaukset osoittavat sen, emme varmaan vieläkään uskoisi häntä. Mutta ajatuskoe tekee kiihtyvyyden ja painon välisestä yhteydestä konkreettisen sekä paradoksaalisen yhdellä kertaa.

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

PUHETAIDON INTENSIIVIKURSSI Kriittisessä Korkeakoulussa

— 15.-16.11. 2014

Järjestämisestä vastaavat Kriittinen korkeakoulu, Filosofian Akatemia ja Otavan Opisto.

Crop_Plato_Aristotle_della_Robbia_OPA_Florence

 

Missä hyvää puhetaitoa tarvitaan? Esittelyissä, kokouksissa, tiimityössä, neuvotteluissa, opetus- ja kasvatustyössä, luennoissa, konfliktitilanteissa, parisuhteissa, työpaikkahaastatteluissa, politiikassa, diplomatiassa, väittelyissä, myyntityössä, johtamisessa, nettiviestinnässä, puhelimessa… Niinpä niin, ihan kaikessa.

Intensiivikurssilla perehdytään retoriikan alkeisiin ja erityisesti hyvän puhetaidon ytimeen: argumentaatioon sekä vakuuttamisen ja vaikuttamisen psykologiaan.

Intensiivikurssin vetää Severi Hämäri, FM, filosofian opettaja ja Kriittisen Korkeakoulun Puhujakoulun vastuuopettaja.

Kurssi järjestetään Kriittisen Korkeakoulun tiloissa, Helsingissä.
Aika: la – su 15. – 16.11. klo 9 – 15.30

Hinta: 90,-

Ilmoittautumiset 7.11. mennessä Otavan Opiston ilmoittautumislomakkeella, lomake löytyy täältä!

Peruutukset maksutta 7.11. asti, ilmoittautumisajan jälkeen perimme 50 % osallistumismaksusta.

Osallistavan luonteen tähden kurssille mahtuu vain 12 ensimmäisenä ilmoittautunutta.

Kalaksi kalan paikalle eli miten yleisö hurmataan

— Severi Hämäri

Yleisön hurmaaminen on puhujan vaativin tehtävä. Miten taitavat puhujat herättävät meidän luottamuksen ja saavat meidät uskomaan heidän sanaansa? Onko siis olemassa retorista taikatemppua, joka vetoaa yleisöön kuin yleisöön?

Oletko nähnyt puhujan, joka on kuin hauki joka on unohtanut olevansa kala. Oletko silloin tuntenut myötähäpeää puhujan puolesta?

Entä oletko huomannut puhujan yhtäkkiä olevankin omissa nahoissaan? Tehneen tilan omakseen?

Vaikutelma voi olla häkellyttävä, ikään kuin puhuja olisi vienyt yleisönsä mukanaan rantakaislikkoon vaanimaan saalista.

Haukia ja ahvenia akvaariossa, Gerrit Willem Dijsselhof

Haukia ja ahvenia akvaariossa, Gerrit Willem Dijsselhof

Kyse on luonteesta, eli eetoksesta. Eetos, laajemmin puhuen, tarkoittaa niitä mielikuvia ja tuntemuksia, joita yleisö tuntee suhteessa puhujaan.

Onko puhuja heistä luotettava ja luonteva, luontonsa mukainen? Kysymys on tärkeä.  Miten muuten yleisö voisi luottaa siihen, mitä puhuja sanoo? Onko esimerkiksi hänen sanojensa merkitykset välittömästi nähtävissä tai edes arvattavissa? Vai onko hänellä mielessään hämäriä piilotarkoituksia? Kenties hänen puheensa on merkityksetöntä hölinää, itsetarkoituksellista oman navan korotusta? Tai niin kieroa, että hänen olisi ollut parempi esiintyä Lasipalatsin kierreportailla.

Miten voimme tietää, voimmeko luottaa puhujaan, tai edes siihen, että hän kiermurtelee johdonmukaisesti?

Ongelma on kaksin verroin matoja kuhiseva itse puhujalle, sillä hän haluaa yleisönsä paitsi kuuntelevan, niin myös uskovan mitä hän sanoo. Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?

Miten siis hallita yleisön käsitystä puhujasta?


 

Aristoteles totesi, että “luonne on lähes tärkein vaikuttamisen syy.” Kuitenkaan hän ei anna meille paljon työkaluja luonteen esittämiseen. Ymmärrettävistä syistä. Tämä on nimittäin kinkkistäkin kinkkisempi ongelma. Yleisön hurmaamisen salaisuutta retoorikot ovat etsineet kuin se olisi kullankiiltoa hehkuva viisasten kivi.

Useimpiin yleisön tuntemuksista en pysty nimittäin vaikuttamaan. En voi vaikuttaa siihen, minkälaiset kasvot minulla on, tai minkälaisia ennakkoluuloja yleisö omaa juuri tällaisiin kasvoihin liittyen. Enkä voi vaikuttaa siihen (ainakaan juuri puhuessasi), mitä yleisö on kuullut minusta ennalta.

Kolmeen asiaan voin kuitenkin vaikuttaa: maineeseeni, pukeutumiseeni ja puheeni sisältöön. Näistä tulevat imagokauppiaiden suosimat tekniikat. (1) Käyttäytymällä tietyllä tavalla luon itselleni tietynlaisen imagon. Imagon luominen käy hitaasti. Tästä syystä maineen muokkaus harvoin auttaa minua juuri puhuessani, vaan minun on täytynyt ennakoida tilanne ajoissa.

(2) Pienemmällä valmistelulla voin valita miten pukeudun, miten kampaan hiukseni, miten seison, ja minkalaisella äänellä puhun. Nämä ovat välittömiä, hetkellisesti tehokkaita keinoja. Niihin voin vaikuttaa erittäin paljonkin tilanteessa kuin tilanteessa. Mutta valitettavasti näiden välineiden teho hälvenee nopeasti: kaikki me tiedämme, miten vakuuttavalta taitava myyntitykki tuntuu, kunnes olemme kuunnelleet tarpeeksi kauan ja taika on haihtunut.

Entä mitä sanon? (3) Voin valita sen, miten otan luotettavuuteni huomioon puheessani. Voin argumentoida omaa eetostani paremmaksi esittelemällä aiempia tekojani tai antamalla muiden antamien todisteiden puhua puolestaan. Tämä voi tosin käydä noloksi, sillä itsekehun ominaistuoksu voi viedä yleisön huomion toisaalle.

Nämä kolme voivat olla tehokkaita, mutta riskialttiita keinoja. Onko olemassa jotain parempaa? Kyllä vain.

Jos olen oikein taitava, voin osoittaa, että olen juuri se henkilö, jota yleisön pitäisi nyt kuunnella.

 

 


 

Aristoteleen mukaan hyvään eetokseen kuuluvat hyveellisyys, oman edun tavoittelemattomuus (eli “hyvä tahto”) ja käytännön järki. Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.

Näitä kolmea osoittamalla puhuja kuin puhuja vaikuttaa hetkessä luotettavuuden kukkaselta.

Mutta valittettavasti näitä ei noin vain tyhjästä tuoteta. (1) Hyveellisyys on katsojan silmissä. He luottavat henkilöihin, jotka edustavat sellaista hyvää ihmistä kuin he haluaisivat itse olla. Rosmojen hyve muodostuu eri sorteista kuin poliisien tai koirankasvattajien. Tässä kohtaa hyveellisyys edellyttää, että tunnet paitsi itsesi, niin myös yleisösi.

(2) Oman edun tavoittelija vaikuttaa kaikista epäilyttävältä. Siksi tämä hyveellisyyden erityistapaus vaatiikin erityistä huomiota. Jäävätäänhän ihmisiä vähemmästäkin. Eli siksi on hyvä vaikuttaa puolueettomalta, hyväntahtoiselta, vaikkakaan kukaan ei oikeasti ole koskaan täysin puolueeton.

(3) Kolmas tekijä olisikin helppo osoittaa, jos sen on tullut hankkineeksi. Eli käytännön järkevien ratkaisujen esittäminen kulloinkin kyseiseen ongelmaan antaa paljon painoarvoa puhujalle tai kirjoittajalle. Mutta mistä on kyse?

Käytännön järki ratkaisussa on sitä, että ratkaisu vaikuttaa kuin  kuka tahansa olisi sen voinut keksiä, jos vain olisi ollut vähän itseään fiksumpi ja pysähtynyt miettimään. Näin silloinkin, kun ratkaisu on mahdollisesti vaatinut huomattavia ponnistuksia. Sen on vaikutettava helpolta, selvältä ja silti hieman yllättävältä. Pelkkien kielenkärjeltä pyöräytettyjen neuvojen lateleminen ei tässä auta.

Eli ei tämäkään ihan simppeliä ole.

Käytännön järki vaatii treenaamista, suunnittelua, ja valmistelua. Ongelma on esitettävä ensin ymmärrettävässä muodossa — yleensä edellyttäen huomattavien pohjatietojen haalimista ja huolellista pohtimista ennalta. Seuraavaksi ongelmaan on tarjottava hyvä ja oivaltava ratkaisua, joka kuulostaa siltä, että se olisi kaikkein luentevin tapa käydä asian kimppuun. Tämäkin vaatii paitsi oivallusta, niin myös huolellista suunnittelua ja esittämistä.

Kyseessä onkin tavallaan taikatemppu. Taikurin tavoin puhujan on valmisteltava huomattavasti vaikuttaakseen välittömältä oivalluksineen — tehdäkseen niistä helppoja omaksua.

 


 

 

Vaativaa? Kyllä, mutta takuulla sen arvoista. Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.

Olemalla hyväntahtoinen, hyveellinen ja käytännön järkevä saat paitsi kuuntelijat puolellesi korvat höröllään — niin tulet aidosti ratkaisseeksi polttavia ongelmia oikeudenmukaisesti, hyvin, ja mitä parhaimmalla tavalla.

Paitsi, jos olet se moraaliton manipuloija, joka on oppinut vaikuttamaan puolueettomalta, hyvältä tyypiltä, jolla on peukkuratkaisu pulmaan kuin pulmaan. Siis ratkaisu, joka ei leviä käsiin vasta kun olet kaukana verottajan, virkavallan ja voudin ulottumattomissa.

Tietenkään en kehoita käyttämään näitä taitoja manipulointeihin ja mainoskikkoihin.

Mutta en voi sitä estääkkään. Voin vain todeta Kom-teatterin teatteriteknikon sanoin (kun hänen avustajanaan kiinnitin vaatetangon pukuhuoneeseen): ”Samalla vaivalla olisit saanut sen myös suoraan!”

 


 

Katso vaikka ostoskanavaa. Useimpien infomainosten rakenne on (1) ”Univaikeudet / kasvisten pilkkominen  / pohjelihasten muoto on ongelma, joka sinullakin varmasti on!”, (2) ”Hei, olen se ja se, tunnettu siita ja siitä…” ja viimeiseksi (3) ”Nyt olemme kehittäneet ongelmaan helpon, selkeän ratkaisun! Vain 99€…”

Infomainosten retoriikka on räikeää, mutta oikeilla jäljillä. Samat periaatteet jylläävät, mutta hienovaraisuutta ja sopivuutta, eli decorumia tarvitaan yleensä enemmän, kun puhut yleisön edessä.

Tämä on se rantavesi, johon sukelsimme puhujan matkassa. Decorum muodostaa monella tavalla retorisen eetoksen ytimen. Se että on kuin omassa elementissään on decorumia.

Se on sitä, että puhuu juuri sopivasti, näyttää juuri oikealta — sopivalta. On sopivan ironinen hipsterien parissa, lipevänluotettava poliitikkona, jörö suomalaisena. Sitä, että on sitä jotain jotakin — määrittelemättömän sopivaa. Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.

Jos se puuttuu, niin kaikki sen huomaa — mutta mitä se on, ei kukaan oikein osaa sanoa. Ja silloin kun sitä on, siihen ei kiinnitetä huomiota, vaan sen ikään kuin annetaan vaan soljua häiriöttä, kuin se olisi äänentoistosta kuulumatonta suhinaa.

Kyseessä on, kuten arvata saattaa, kuulijoiden, katsojien tai lukijoiden tuntema tunne. Heidän tunnearvostelmansa tekstistä, sen esityksestä ja minusta puhujana tai kirjoittajana: olenko sopiva vai en?

 


 

 

Richard A. Lanham jopa toteaa decorumin olevan lähellä sellaisia keskeisiä ja lähes kaikkea määrittelemistä uhmaavia antropologisia käsitteitä kuin akkulturaatio  ja “kulttuuri”. Vaikka viime kädessä kuulijat ja lukijat määrittävät oman decorumin tunteensa, ei se tapahdu tyhjiössä. Kyse on vuorovaikutuksesta ihmisten välillä, heidän “kulttuuristaan”.

Kyse on myös vuorovaikutuksesta esityksen ja yleisön välillä. Puhuja vaikuttaa yleisön valmiuteen hyväksyä asioita luontevina omilla valinnoillaan, omalla esiintymisellään, ja, no, olemalla hyveellinen, hyväntahtoinen ja käytännön järkevä. 

Lanham sanoo, että yleisö yleensä tajuaa ja tunnistaa heihin kohdistetut retoriset keinot. Siksi luottamus yleisön ja puhujan välillä antaa mahdollisuuden ikään kuin ”unohtaa” tai jättää huomiotta esityksen tehosteet. Yleisö hyväksyy tällöin puhujan eetoksen ja esityksen heille sopivana.

Näin puhujat aktiivisesti muokkaavat sitä, mikä on sopivan kuuloista. Tästä muodostuu puhujan vastuu: toiminnallaan hän muokkaa myös tulevien puhujien sopivuuden mittaa.

Oletko siis eettinen puhuja vai vain vedessä kiiltelevä syötti?

 

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

 

 

Seuraava artikkeli ”Kiitos sinulle, joka tämänkin artikkelin kirjoitit…” julkaistaan 3.9.

Lue myös:  TWIIVISTÄKIN TWIIVIIMPÄÄ — NÄIN KITEYTÄT OLENNAISEN KUUTEEN SANAANPATEETTISTA, HERRA PRESIDENTTI — ELI MISTÄ PUHUMME KUN PUHUMME TUNTEELLA? VAIN MUUTAMAN NAURUN TÄHDEN: MITÄ ASIANTUNTIJAN KANNATTAISI OPPIA STAND-UP -KOOMIKOILTA ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Vain muutaman naurun tähden: mitä asiantuntijan kannattaisi oppia stand-up -koomikoilta

— Markus Neuvonen

 

En hirveästi pysty isottelemaan tieteellisillä saavutuksillani. Riittävän kauan olen kuitenkin pyörinyt kuvioissa voidakseni väittää: asiantuntijoiden ja huippututkijoiden olisi hyvä ottaa oppia stand-up -koomikoilta.

Eikä tämä ole vitsi, olen erittäin vakavissani. Stand-up -koomikoilta voi oppia juuri sen, mitä tieteellisessä työssä kaivataan. Ylipäänsä esitelmien pitämisessä, myös tieteen ulkopuolella. Varmasti ihan työskenkentelytavoissakin olisi puolin tai toisin vaihtokauppojen aineksiksi, ja työmotivaation ylläpitämisessä myös. Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.

Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.

Mutta yksi juttu on ylitse muiden: yleisö.

Ne, jotka tieteen tekemiseen ovat käytännössä tai teoriassa perehtyneet, tietävät että tutkimukseen kuuluu keskeisesti omien tulosten esittely eri esiintymisareenoilla: niin tieteellisten julkaisujen sivuilla, esiintymällä päivystävänä asiantuntijana suurelle yleisölle, sekä tieteellisissä konferensseissa, symposiumeissa ja työpajoissa.

Harvemmin riittää kyhjöttäminen omassa kammiossaan huopatossuja hangaten laitosten marmorilattioita vasten staattisen sähkön toivossa. Tarvitsee esiintyä tarkkailevan yleisön kiikareissa useammin kuin esimerkiksi hanhikorppikotka, jotta olisi toivoa tulevaisuudesta rahoitus- ja virka-arpajaisissa. Tulee näkyä, kuulua, ja jäädä mieleen. Vaikka tiedettä voi toki tehdä sen itsensä takia ja omaksi ilokseen huopatossujen iskiessä kipinää, tuloksia kuitenkin esitellään ennen kaikkea yhteisen hyvän eteen. Inhimillisen tiedon edistäminen on koko tiedeyhteisön ja ihmiskunnan yhteinen hanke.

Jälkimmäinen voi olla joskus hankala muistaa. Olin muutama vuosi sitten kollegani kanssa empatiaa käsittelevässä monitieteellisessä konferenssissa, jossa filosofit, psykologit, psykiatrit, sosiologit, antropologit ja näiden lukuisat eri risteytymät ympäri maailmaa esittelivät käsityksiään aiheesta. Kaiken kaikkiaan oiva läpileikkaus erilaisista tieteellisistä heimoista ja näiden erilaisista tavoista, joita olisi voinut tarkkailla hiljaisella kommenttiraidalla kuin sir David Attenborough ikään. Mutta surukseni on sanottava, että mieleeni jäi vain kahdenlaiset esitykset.

Yhdet jäivät kerrassaan kiehtovien sisältöjensä takia. Toiset vain jäivät mieleen. Minulla ei ole aavistustakaan, olisivatko esitysten sisällöt olleet mielenkiintoisia. En voi sanoa, että esitykset olisivat olleet pitkästyttäviä, sillä en seurannut niitä riittävän tarkkaavaisesti aidosti pitkästyäkseni. Mikä tahansa muu oli sillä hetkellä mielenkiintoisempaa. Jos ne olisivat olleet sisällöllisesti huonoja, mutta mielenkiintoisesti esitettyjä, minulla olisi ollut niistä jotain sanottavaa esittäjälle – kriittiset kommentit auttavat tutkijaa korjaamaan työtään. Jos ne olisivat olleet päivänselvällä tavalla sisällöllisesti kiinnostavia, mutta pelkästään huonosti esitettyjä, silloinkin olisin kuunnellut tarkkaavaisesti, vaikka koko luontoni huutaisi Angry Birdsiä. Mutta jos en kykene arvioimaan aiheen merkitystä vaivautuakseni pinnistelemään, tai jos esitys ei tarjoa edes viihdearvoa, en yksinkertaisesti pysty seuraamaan. Näin kävi monien esitysten kohdalla: ne jäivät mieleen lähinnä aikana, jota en ikinä saa, tai edes toivoisi saavani, takaisin.

Yhteinen nimittäjä kaikille näille valitettavuudessa mieleen jääneille esityksille oli se, ettei niissä ollut yleisöä. Enkä tarkoita, etteikö paikalla olisi ollut ihmisiä kuulemassa, oli toki salin täydeltä. Esityksiä vain ei yksinkertaisesti oltu suunnattu kuulijoille.

Niinpä niin, ei yleisöä...  Kuva: Benson Kua, Toronto, Canada

Niinpä niin, ei yleisöä…
Kuva: Benson Kua, Toronto, Canada

Tai korkeintaan vain harvoille kyseisiin salaisuuksiin vihkiytyneille. Meille muille olisi ollut sama, kuin tilaisuutta spiikannut järjestäjä olisi sanonut ”…Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta. Esitysten aikana ei saa poistua, ja yleisö saa sähköiskun varmuuden vuoksi jokaisesta silmänräpäytyksestä.” Onneksi oli luettavaa, pelattavaa ja kollega, jonka kanssa pystyi hihittelemään milloin millekin infantiilille. Monien näiden esitelmien keskeinen rivien välistä kuulunut viesti tuntui olevan, että ”Olen hirmu fiksu, ja osaan käyttää oikein, oikein vaikeita ilmaisuja, kuten ‘postmodernin metadiskurssin dekonstruktiivinen metaluenta’.”

”…Ja seuraavaksi tohtori Miriam van der Gluttal-Guggelsdorf esittää kolme varttia erilaisia ”öö”, ”ää” ja ”yngh” -äänteitä sekavassa ja soinnittomassa järjestyksessä. Sitten pääsemme seuraamaan professori Esteban Maria-Luisa-stJohn Geotrupezzin esittämää imitaatiota paikallaan kököttävästä sittisontiaisesta. Esitysten aikana ei saa poistua, ja yleisö saa sähköiskun varmuuden vuoksi jokaisesta silmänräpäytyksestä.”


 

Tällaista mokaa ei stand-up -koomikko ikinä tekisi, ainakaan kahdesti. Miksi? Voisin vastata retoriseen kysymykseeni ikivanhalla zen-arvoituksella: jos metsässä kuuluu vitsi, jota kukaan ei kuule, onko se hauska?

Stand-up -koomikko tietää nimittäin olevansa lavalla yleisöään varten, vaikka heittäisikin keikkaa ihan puhtaasti omasta ilostaan. Lavalle astuessaan hänellä on tavoite, viihdyttää yleisöä, ja hän on suunnitellut oman esiintymisensä juuri sitä varten. Hän saa kiksit siitä, että yleisö lähtee mukaan hassutuksiin ja palkitsee koomikon naurunremakalla, kun juttu on tarpeeksi hyvä.

Katsotaanpa oikein tarkkaan, mihin kaikkeen mm. itse olen syyllistynyt: olkoon tämä tunnustus katumusharjoitukseni.

Itseni pitämistä alle riman osuneista esitelmistäni sekä kollegoideni ja tutkimusta tekevien ystävieni kokemuksista olen oppinut, kuinka tyypillinen konferenssiesitelmä tehdään. Ja missä se menee pieleen. Katsotaanpa oikein tarkkaan, mihin kaikkeen mm. itse olen syyllistynyt: olkoon tämä tunnustus katumusharjoitukseni.

Kun tutkija ryhtyy väsäämään esitelmäänsä, se on yleensä viime tingassa. Syy tähän on se, että tutkijaa ahdistaa omat aiemmat kokemuksensa esiintymisestä, ja pakkopullaa työntelee ja lykkää mielellään kohti sitä vihoviimeistä reunaa, jolta se on syötävä. Tutkija – riippumatta kansallisuudestaan – suhtautuu tilaisuuteen kuten suomalainen hääpuheeseen (josta on ollut puhetta ennenkin): asia kyllä puhuu puolestaan. Se riittää, että esittelee tulokset, käkkyrät ja käsitteelliset kiemurat.

Esitelmää laatiessa tutkija on hyperfokusoitunut itseensä ja asiaansa. Hän miettii: ”Mitä minä tulen sanomaan?”, ”Mitä mieltä minä oikein olenkaan tästä asiasta?”, ”Miten saan kaiken tämän mahtumaan kalvolle?”, ”Miltäköhän näytän siellä edellä?”, “Kunhan vaan en mokaa!” ja niin edelleen. Koska esiintymistilanteessa tutkija on asettanut itsensä alttiiksi julkiselle teloitukselle, hän suojautuu. Hän asettuu paperin tai pöntön taakse. Hän asettuu vaikeiden sanojen taakse. Ja hän asettuu vielä varmuuden vuoksi esitykseen ja kalvoihin lisätyistä detaljeista kasattujen patovallien taakse. Hän ei edes katso yleisöön. Katsoo paperiin, josta lukee. Hän puhuu itselleen. Ja kun kysymysten vuoro tulee, hän ristii kätensä ja ottaa kritiikin vastaan nöyrän alistuneesti: hymisten kaksitoista ”Mm, hyvä pointti. Pitää ajatella tuota.” -rukousta hän kirjoittaa ylös epäselviä koukeroita muistikirjaansa vajoten.

Koska hän puhuu itselleen, hänen ei tarvitse puhua auki tärkeää mutta arvattavan vaikeasti ymmärrettävää keskeistä sisältöä tai niistä saamiaan ajatuksia. Tai vaivautua korostamaan tärkeimpiä kohtia edes äänenpainoillaan. Tai pitää huolta yleisön viihtymisestä edes pienillä huumorin pilkahduksilla.

Lopultakin seuraa, että kaikki tieteellisesti mielenkiintoinen tapahtuu aivan muualla kuin esitelmien aikana. Tyypillisesti kiihkeän intohimoisissa keskusteluissa konferenssi-illallisella muutaman rohkaisevan jälkeen. En ihmettele, että monille tieteentekijöille konferenssiesitelmät ovat lähinnä tekosyy päästä ”verkostoitumaan”. Yhtä hyvin esitelmät kai voitaisiin jättää väliin kokonaankin, ja siirtyä suoraan sosiaalisiin aktiviteetteihin; mutta kaipa tiede tarvitsee näitä rituaaleja.


 

Miten sitten stand-up -esitys eroaa tieteestä? Itse en ole stand-up -koomikko. Mutta yleisenä puhetyöläisenä ainakin minusta tuntuu että näin se voisi mennä (korjatkaa toki, jos olen väärässä).

Koomikko miettii esitystään etukäteen, koska nauttii siitä.

Koomikko miettii esitystään etukäteen, koska nauttii siitä. Esityksessä hänen taitonsa punnitaan, ja hän pääsee tekemään vaikutuksen yleisöön. Esitystä varten niitä kaskuja hiotaan. Kaiken esiintymisen taika on siinä, että kun jokin on tarpeeksi valmisteltu ja hiottu, se näyttääkin yhtäkkiä spontaanilta. Jopa etevämmät stand-up koomikot, kuten irlantilainen Dara O Briain, kertovat harjoittelevansa uutta showtaan pienillä klubeilla ennen niiden viemistä tien päälle. He hankkivat kokemusta esiintymisestä, ja kokemusten kautta he kasvavat hyviksi esiintyjiksi.

Koomikko tietää tekevänsä työtään koko persoonallaan: sillä, mitä hänestä ennalta tiedetään, miltä hän näyttää, kuinka hän elehtii. Hän myös pelaa omilla tunnetiloillaan, joita hän ei kuitenkaan voi peittää, ja joihin hän tietää yleisön reagoivan. Ja toki vitseillä, mutta ne eivät ole ainoa osa esitystä.

Koomikko on jo valmistautuessaan fokusoitunut yleisöön ja tilanteeseen. Hän miettii rakennetta, dramaturgiaa, jännitteiden rakentamista. Kuinka hän saa yleisön mukaan, kuinka reagoi yleisön ailahteluihin. Hän pitää ennalta huolen siitä, että yleisö käyttäytyy juuri hänen haluamallaan tavalla. Koomikko ei suojaudu, sillä hän tietää, että siihen yleisö reagoi kaikista huonoiten. Hän tuo itsensä esiin kaikkine vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja käyttää niitä edukseen. Esim. kuulemani mukaan eräs ylipainoinen koomikko seisoo mikrofonitelineen takana ja kysyy ”Näettekö minut, vai onko tää mikkiständi edessä?” Hän on avoin. Yleisöstä huudeltuun kommentointiin hän ei suhtaudu nöyrästi, vaan osana esitystä.

Koomikko puhuu yleisölle, ei itselleen. Hän muodostaa tunnekontaktin heti kättelyssä, puhuu kieltä jonka yleisö ymmärtää. Koomikko käyttää rytmejä, äänenpainoja ja äänensävyjä saamaan aikaiseksi juuri sen, mitä hän haluaakin. Yleisön saamat reaktiot ovat koomikon työmaa.

crop_Bouffes_parisiens

Yleisön saamat reaktiot ovat koomikon työmaa.

Tieteellistä uraa voi ja kuuluukin tehdä sen itsensä vuoksi, mutta tuloksia esitellään yleisölle. Kun tuloksia esitellään – tai sen puoleen mitä tahansa esitelmää pidetään missä tahansa yhteydessä, tieteen nimissä tai ilman – työmaana on silloin yleisön reaktiot, aivan kuten stand-up -komiikassa. Jos esiintymislavalla on tutkija, silloin tavoitellut reaktiot ovat uteliaisuus, mielenkiinto, ajattelu, kysymykset, kommentit ja niin edelleen. Ilman näitä reaktioita, tiede ei jää mieleen, eikä huonot tulokset saa ansaitsemaansa korjaavaa palautetta.


 

Tässä siis ehdotelmani oikeastaan kenelle tahansa esitelmiä pitäville, ei vain tutkijoille:

1. Arvosta esiintymistilannetta, ja jos mahdollista, nauti siitä. Pidä sitä itsellesi merkityksellisenä ja tyydyttävänä. Harjoittele, esiinny, lämmittele ja kokeile esitelmää yleisön edessä, vaikka vain jonkin perheen jäsenen. Järjestä itsellesi mahdollisuuksia saada erilaisia kokemuksia esiintymisestä ja puhumisesta. Juuri kokemuksen kautta opit hyväksi esiintyjäksi.

2. Tiedä, että koko olemuksesi on työkalusi esityksessä, ei vain paperille tai kalvolle kirjoitetut sanat. Ne eivät jää mieleen, ellei kaikki sen takana ole kunnossa: tapa jolla kehystyt tilanteeseen, se miltä näytät ja kuulostat, ja mitä tunteita itse koet ja siten saat yleisösi kokemaan. Asia ei mene perille itsestään, paitsi poikkeustilanteissa.

3. Älä valmistautuessasi keskity itseesi ja asiaasi, vaan siihen, miten saat yleisön ymmärtämään sen ja kokemaan haluamasi reaktiot. Aseta itsellesi tavoitteita yleisön suhteen. Mieti kuinka aloitat, kuinka lopetat, ja kuinka näiden välissä korostat oikeita juttuja mieleenpainuvasti. Kuinka teet ymmärryksestä helppoa, ja välillä kevennät tunnelmaa.

4. Et voi peitellä etkä suojata itseäsi, joten voit yhtä hyvin olla rennosti oma itsesi. Riittävän rennosti siis, älä liian kuitenkaan. Esiintyessäsi olet joka tapauksessa se, joka hallitsee huonetta ja huomiota, joten käyttäydy sen mukaisesti. Kaikki kritiikki ei ole ansaittua vaan toisinaan nokkavan omahyväistä itsekorostusta, joten voit ihan hyvin keksiä sarkastisia kommentteja asiattomuuksiin. Hyvä tieteellinen esiintyjä osaa näpäyttää nokittelijoita yleisön suureksi riemuksi.

5. Puhu yleisölle, älä itsellesi: muodosta myönteinen tunnekontakti yleisöösi, ja säilytä se läpi esityksen. Ennakoi, mikä on vaikeasti ymmärrettävää, ja pysähdy niiden asioiden selkokielistämiseen. Puhuessa voi saman asian sanoa uudelleen toisin sanoin, jos tarvetta on. Keskity tärkeimpään ja korosta sitä (ajattele esim. scifi-sarjoja, niissä on aina jokin keskeinen tekninen juttu, jonka joku tiukan linjan tiede-spock sanoo, ja jonka sitten joku kadunmieskapteeni-kirk tiivistää yhteen selkokieliseen metaforaan). Varmista, että yleisö pysyy kärryillä ja hereillä, eli pidä pieniä taukoja siirtymissä, kysy ohjaavia kysymyksiä ja käytä ääntäsi vaihtelevasti. Älä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.

lä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.

Älä pönötä, vaan käytä niitä käsiäsi. Isoja kaaria, pieniä pinsettiotteita.

Kyse ei siis ole sirkuksesta tai pelleksi tekeytymisestä. Puhumasi asian rooli on pitää huoli siitä: se erottaa sinut sirkuspellestä. Mikäli olet huolissasi, ettei sinua oteta vakavasti, kannattaa tietenkin satsata tämän eron tekemiseen. Mutta mikäli luotat asiaasi ja pidät sitä esittämisen arvoisena, pidä huoli siitä, että muut ymmärtävät ja jaksavat myös kuunnella sen. Se ei ole tutkimustulostesi vastuulla, vaan sinun. Ja olet velkaa tieteelle ja tekemällesi tutkimukselle, että kunnioitat sitä esittämällä sen tulokset arvonsa mukaisella tavalla.

 

— Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: HALUAT SIIS NEUVOA JOTAKUTA? TÄSSÄ MUUTAMA RAUDANLUJA VINKKI,  MESTARILLISEN MUISTIN SALAISUUS SEKÄ ANTIIKIN RIVOT JA MIELTÄ HÄIRITSEVÄT MIELIKUVAT,  MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTA,  ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

Mestarillisen muistin salaisuus sekä antiikin rivot ja mieltä häiritsevät mielikuvat

—Severi Hämäri

 

Mitä sitä juhannuksena muistamaan kun on vihdoin työn tomut rapisseet harteilta?

Ehdottaisin, että Sherlock Holmesia, hattuineen ja piippuineen ja muine välineineen. Eritoten muistele Sherlockia muistipalatsissaan, muistellen bussiaikatauluja ja pikkurikollisten oikeudenkäyntejä ja tupakan tuhkien luokitteluja. Sherlockia siksi, että muistipalatsi, eli paikkojen (loci) tekniikka on aivan jotain muuta kuin televisiosarjakirjoittajien kuumeisten mielten luomus. Se on jotain hiljaiseksi vetävää. Muistihirmut ovat käyttäneet jo kolmatta tuhatta vuotta mielen huoneita sekä niihin kätkettyjä mielikuvia muistin tehokäyttöön. Ja tämä kaikki liittyy roomalaiseen rivoon, eroottiseen runouteen. Mutta miten?

Öljylamppu, jota on vaikea unohtaa... Kuva: Altes Museum, Berliini

Öljylamppu, jota on vaikea unohtaa…
Kuva: Altes Museum, Berliini

Minä päädyin hiljan muistelemaan tätä yhteyttä. Nimittäin Matti Heino (http://blogs.helsinki.fi/hema/) esitti minulle, lomailevalle retoorikolle ja vapaalle sofistille, oivan kysymyksen:

“Ongelman ydin on tässä: muistipalatsi- tai loci-tekniikkaa käyttäessäni luon mahdollisimman mieleenpainuvia ja outoja kuvia tuttuun reittiin, jota kulkiessani sitten voin palauttaa mieleen kuvat, jotka muistuttavat esim. puheen käsiteltävistä kohdista. Mutta entä jos haluan käyttää samaa palatsia tai reittiä toiseen puheeseen? Mitä parempia mielikuvia olen keksinyt, sitä pidempään niiltä kestää haihtua reitiltä, ja sitä enemmän ne häiritsevät uuden puheen pointteja. Kuinkahan antiikin oraattorit mahtoivat ratkaista kilpailevien mielikuvien ongelman?”

Hyvä kysymys: Kuten alempana selviää, taitava muistipeto keksii räväköitä mielikuvia, jotka eivät noin vain unohdu. Mutta miten ihmeessä lutvia itsensä niistä eroon, kun tarvitsee painaa muistiin uusia asioita? Mikäli itse asian ymmärrän, klassisessa muistin palatsissa vanhoja mielikuvia ei pudistella pois, vaan ne kaikki ovat osa laajempaa kudelmaa. Mutta tämäkö tekee tekniikasta yksinkertaista ja helppoa?

Ei, vaan luo haasteen, joka on todellisen muistimestarin veroinen.

Itse olen tutkijana ja opettajana sekä puhujana kaikkea muuta kuin muistitaituri. Käytän kahmalokaupalla muistilappuja, muistiinpanoja ja sähköisiä kalentereita. Puhelin piipittää vähän väliä muistutuksia; kone on täynnä diaesityksia ja valokuvia kellarin ja ullakon sisällöistä remontin ajalta. Oman muistini olen ulkoistanut minkä olen vain kerennyt: käyttäisin taivaskirjoitusta myöten kaikkea, jos minulla olisi varaa tai olisin sarjakuva-ankka.

 Oman muistini olen ulkoistanut minkä olen vain kerennyt: käyttäisin taivaskirjoitusta myöten kaikkea, jos minulla olisi varaa tai olisin sarjakuva-ankka.

Mutta toisin oli ennen. Luottaa piti siihen, minkä luonto soi. Antiikin aikana kirjakääröt ja muistiinpanovälineet olivat harvinaisia, kalliita, epäluotettavia ja hankalia käyttää. Jos jokin juttu tulee roomalaisen prefektin mieleen, ja kirjuri on juuri tankkaamassa (täytyyhän heidänkin joskus syödä ja nukkua), vahataulun mehiläisvaha on kuivunut ja kovettunut, ja itse vielä onnistuu kaatamaan musteen papyrukselle. Vähemmästäkin tulee sellainen olo, että tekisi mieli vain seivästää barbaareja ja kaivertaa rivoja graffiteja heidän muistomerkkeihinsä; vaikkapa nämä Martialiksen sopimattomat sanat:

Quaris cur nolim te ducerre, Galla? diserta es.

saepe soloecimus mentula nostra facit

(Jos haluat tietää kuinka rivo tämä runo on, erinomainen suomennos löytyy sivulta 207 Martialiksen epigrammien kokoelmasta, Venus, viini ja vapaus, Marja-Liisa Polkunen (suom., toim. ja selittänyt), Otava, Helsinki, 2000.)

Vähemmästäkin tulee sellainen olo, että tekisi mieli vain seivästää barbaareja ja kaivertaa rivoja graffiteja heidän muistomerkkeihinsä.

Koska muistiinpanovälineitä ei ollut, kreikkalaiset ja roomalaiset opettajat ja puhujat joutuivat keksimään tapoja muistaa pitkiä puheita ja laajoja asiakokonaisuuksia ilman muistiinpanoja. Yleisimpänä tekniikkana he käyttivät muistin huoneita eli loci-tekniikkaa retoristen lokaatioiden (puheen aiheiden, keskeisten sanojen ja lauseiden, tekniikoiden, argumentaatiorakenteiden, sanaleikkien, strategioiden yms.) säilyttämiseen ja muistiin palauttamiseen milloin vain tarvetta oli. Siis muistin kattohuoneistoa käytettiin kaiken mahdollisen tarpeellisen muistamiseen, mikä nyt vain saattaisi ylistäessä kuollutta ystävää, ajaessa puheilla pettureita maanpakoon, ja kiihottaessa kansankokousta mellakkaan. Kuten Marcus Antonius teki Ceasarin hautajaisissa. Roomalaiset ja kreikkalaiset näet tiesivät intuitiivisesti sen, minkä tiede on myöhemmin varmistanut: että ihmisen näköaivokuori ja näkömuistiin liittyvät alueet ovat aivojen tehokkaimpia ja monipuolisimpia osia. Näin he loivat erittäin toimivan käytännön.

Roomalaiset ja kreikkalaiset näet tiesivät intuitiivisesti sen, minkä tiede on myöhemmin varmistanut: että ihmisen näköaivokuori ja näkömuistiin liittyvät alueet ovat aivojen tehokkaimpia ja monipuolisimpia osia. Näin he loivat erittäin toimivan käytännön.

Klassisen puhetaidon oppikirja Rhetorica  ad herennium (Olennainen katkelma löytyy esim. täältä) kertoo, että muistitaiturilla on erilaisia taustoja, eli huoneita tai näkymiä, joihin liitetään muistettavia asioita vastaavat kuvat. Tämä muistuttaa hyvin paljon taustakuvan laittamista tietokoneen tai kännykän näyttöön, ja ikonien sijoittamista eri kohtiin kuvan päälle. Ikoni löytyy sen jälkeen aina tutusta paikasta. Mutta kuten uusissa kännyköissäkin, näitä taustakuvia ja erilaisia ikonien asetelmia on muistitaiturilla monia.

Rhetorica ad herenniumista opimme, että taustakuvien on syytä olla hyvin muistettavissa, joten ne kannattaa valita tutuista ympäristöistä. Itse kuvat (kuten puhelimen näytön ikonit) on syytä olla sellaisia, että ne ovat paitsi mieleenpainuvia, niin myös muistuttavat muistettavaa asiaa. Kun vain päästään liikkeelle, kaikki asiat ovat helppoja muistaa, kuten vaikka Riki Sorsan euroviisuränkytysklassikko nousee korvaan kuin mato kun vain kuulet “Reggae OK”. Siksi kuva riittää palauttamaan kokonaisen järkäleen tietoisuuteen: saat ikäänkuin hännästä kiinni ja kerittyä koko asiakokonaisuuksien hirmuliskon jopa sieltä muistikerrostumien liitukauden hämäristä.

Yllättäviä, järkyttäviä ja jopa mieltä häiritseviä mielikuvia suositellaan käyttämään.

Mutta kuvat itse täytyy pitää muistissa ja käsillä. Tästä syystä tavallisuudesta poikkeavat kuvat ovat hyviä, sillä ne painuvat mieleen kuin Alexander Stubb pelaamassa räsypokkaa intialaisen alastoman mystikon kanssa. Yllättäviä, järkyttäviä ja jopa mieltä häiritseviä mielikuvia suositellaan käyttämään. Eritoten nuoria miehiä kehotettiin, syystä tai toisesta, suosimaan eroottisluontoista kuvastoa. Mahdollisesti vaikkapa tämä Eroksen ja Venuksenkin kasvoille punan nostattava mielikuva Martialikselta:

Spectas nos, Philomuse, cum lavamur,

et quare mihi tam mutuniati

sint leves pueri subinde quaeris.

dicam simpliciter tibi roganti:

pedicant, Philomuse, curiosos.

(Kts. s. 123 ed. main. kokoelmasta.) Joskaan en tiedä, mihin nuoret miehet tämän kylpemisaiheisen kuvaston palatsissaan liittäisivät?

Warrenin malja on yksi kontroversaaleimpia muinaismuistoja. Kun sen on kerran nähnyt, ei sitä tosiaan heti unohda.

Warrenin malja on yksi kontroversaaleimpia muinaismuistoja. Kun sen on kerran nähnyt, ei sitä todellakaan hetkessä unohda. Kuva British Museum, Lontoo

Kuvat tietenkin laitetaan (kuten kännykässäkin) käyttötarkoituksen mukaan ryhmiteltyinä kuhunkin taustaan. Puhujan nyt tarvitsee suunnitella puheensa reittinä eri taustojen editse, poimien kustakin taustasta ne kuvat, joita silloin sattuu tarvitsemaan. Polku kulkee edestakaisin ja mutkitellen aina tarpeen mukaan. Roomalaisten ja kreikkalaiste puhujien muistin palatsit laajenivat siksi usein valtaviksi. Ammattipuhujille suositeltiin koko palatsin läpikäymistä päivittäin, jotta kaikki osat ja mielikuvat pysyvät siellä tuoreeltaan muistissa.

Ammattipuhujille suositeltiin koko palatsin läpikäymistä päivittäin, jotta kaikki osat ja mielikuvat pysyvät siellä tuoreeltaan muistissa.

Matille siis vastauksena: Eri puheita muistetaan, ei suinkaan korvaamalla vanhoja mielikuvia uusilla asioilla, vaan tekemällä uusia reittejä taustojen editse, ja tarvittaessa lisäämällä esineistöä taustoille. Näin ollen vanhat mielikuvat jäävät syrjään reittien varrelle eivätkä niin paljon kummittele uutta puhetta pidettäessä. Ne vain ovat siellä taustalla, mutta tukemassa sitä laajempaa kokonaisuutta, joka on kerättynä.

Eli ratkaisu Matin ongelmaan (joskin hieman työläs sellainen) on palatsin laajentaminen. Toisaalta, mitä muutakaan kesälomilla on tekemistä kuin remontoida lisähuoneita omaan muistipalatsiinsa ja kutoa sinne kudelmaa muistin muistamiseksi… Vaikkapa voit painaa mieleen Lauri Viidan pienen runon:

 

“On minulla muistamista:

puuttuu metsä, puuttuu pelto,

puuttuu pirtti, puuttuu piika,

puuttuu parka puolisoksi;

kieli on, sopii sanoa.”

— Lauri Viita

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta, joka käsittelee merkityksen merkitystä, kokemuksesta riippumatonta tietoa ja ikuisia, analyyttisiä totuuksia. 

 

 

PS. Kokeile loci-tekniikkaa esimerkiksi Viidan runoon. Ajattele polkua, jolla seisoo mies ajatuksiin vaipuneena, muistelemassa. Katsot vasemmalle: puita, metsää. Katsot oikealle: peltoa. Kuljet polkua kohti pientä pirttiä (jos ei ole tuttu tämä näky, käy tutustumassa Seurasaaressa). Pirtin oviaukossa seisoo jonkin sortin Elovena-tyttö, surkean näköisenä, kun hän huomaa sinut hän näyttää kieltä. Käy tämä mielikuva uudelleen ja uudelleen läpi yhden päivän ajan, ja paina se uudestaan mieleen myös seuraavana päivänä—samalla lausuen runoa. Nyt runo on painunut mieleesi niin, että aina kun käyt tälle pirtille vievälle polulle, muistat runon.

Seuraavaksi voit käyttää tätä samaa reittiä uusien asioiden, vaikkapa Martialiksen mehukkaampien epigrammien muistamiseen. Luo uusia selkeitä taustoja ja mieti mieltä järkyttävämpiä sekä jopa ristiriitaisia mielikuvia. Kohta muistinpalatsi rupeaa rakentumaan kuin itsestään.

Lue myös: HÄÄPUHEIDEMME RUUMIINAVAUSRAPORTIT, TAI MIKSI SUOMEN TALOUDEN TULEVAISUUS RIIPPUU REHELLISESTÄ PASKAPUHEESTAMITEN TURMELLA PIINAAVIN HÄÄPERINTEEMME ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?
Seuraava julkaisu 25.6. Markus Neuvonen: Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama vinkki!”

Miksi Suomen talouden tulevaisuus riippuu rehellisestä paskapuheesta

— Markus Neuvonen

 

Mitä tekemistä on lipevällä kiipijällä, hääpuheella, onnistuneella innovaation markkinoinnilla ja rahoitushaulla, Marcus Tullius Cicerolla sekä radio-ohjattavalla kumioravalla? Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.

Yksi yhteinen nimittäjä, josta Suomen taloudenkin tulevaisuus voi hyvin olla kiinni.

Kansallisen itsetuntomme rakkaimpia riippakiviä on markkinointi. Mantramainen ratkaisu kansantaloudellisiin ongelmiin on yleensä ”lisää innovaatioita ja parempaa markkinointiosaamista”, hieman samaan tapaan kuin sosiaaliset ongelmat ratkeavat sillä, että ”ihmiset ottavat vain vastuun itsestään”. (Melko helppoa, eikö?) Suomalaiset eivät kuulemma osaa markkinoida, eivät osaamistaan eivätkä osaamisensa tuottamia hienoja vipstaakkeleita tahi härpättimiä.

Tämä on varmasti aivan totta. Se johtuu siitä, että puhetavoiltamme olemme insinöörimäiseen ajatteluun taipuvainen hautajaiskulttuuri. Ja tämä kaikella rakkaudella insinöörejä kohtaan, joita ilman tätäkään tekstiä ei syntyisi! Puhun nyt nimittäin vertauskuvin..

Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta.

Selitän tämän. Tahtoisin yllyttää lukijaa tilaisuuden tullen pieneen antropologiseen kenttäkokeeseen, osallistuvaan havainnointiin pienen fennougriheimomme hääseremonioissa. Kuunnelkaa tarkkaan morsiamen isän puhetta. Seuraa nimittäin yksityiskohtainen tekninen selostus siitä, mitä tapahtui syntymästä tähän päivään. Häissämme puheet ovat välttämätön paha, jota inhoavat ennakkoon sekä puhujat että yleisö, ikään kuin pakollinen kujanjuoksu joka täytyy ennakkorangaistuksena vain kestää ennen odotetumpia ohjelmanumeroita, kuten booliastiaan hukuttautumista ja puukkotappelua.

Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg hautajaisten sijaan tällä kertaa menossa naimisiin!

Ensimmäinen presidenttimme, K. J. Ståhlberg hautajaisten sijaan tällä kertaa menossa naimisiin!

Useimmissa muissa puhekulttuureissa tällaisia ruumiinavausraportteja luetaan nimittäin hautajaisissa. Mahdollisimman objektiivisen kuvauksen tapahtuneesta saa, jos edesmennyt ja tämän omaiset ovat insinöörejä, ja tämä on täysin hyväksyttävää. Mutta häissä, joissa tarkoitus on juhlia nuorenparin onnea? (Käy lukemassa täältä, miten turmella tuskainen hääpuheperinne rautaisella otteella — koskettavasti.) Eikä sellaisilla innovaatioita myydä. Tämä tiedettiin jo antiikissa! Roomalaisilla oli oma sanansa tunnetilalle, joita tällaiset puheet herättivät: taedium, pitkästyneisyyden aiheuttama turtuminen.

Meillä on sillä tavalla vinoutunut ja syvään juurtunut käsitys, että kaikki muu kuin yksityiskohtainen tosiasioiden ja tapahtumien kuvaus on “sitä itseään” – paskan puhumista – sillä kovat asiat puhuvat kyllä puolestaan. Eivät puhu. Me puhumme asioidemme puolesta. Ja jos puheistamme puuttuu nykyhetki ja ennen kaikkea tulevaisuus, onko ihme, etteivät insinööritieteemme suurenmoiset ihmeet mene kaupaksi?

Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa

Tämä on yksi ainoa, simppeli asia, jonka ymmärtämällä ja sisäistämällä voimme muuttaa paljon. Tähän ei tarvitse sijoittaa miljoonia veronmaksajien rahaa, se on ihan ilmainen: nimittäin silloin kun ostamme, ostamme tulevaisuutta.

Tämän tiesi jo Cicero. Kun puhumme menneestä, siitä mitä tapahtui ja miten asiat olivat, ihmisen mieli juoksentelee enimmäkseen kysymyksissä ansioista ja syyllisyydestä. Kun puhumme nykyhetkestä, siitä miten asiat ovat juuri nyt, kiinnitämme huomiota tunteisiimme. Siihen, mikä on hyvin, ja mikä huonosti. Asioiden luonteeseen. Mutta kun meidän pitäisi motivoida toimintaa ja saada päätöksiä, on parasta siirtää huomio tulevaisuuteen.

Esimerkkinä toimii hyvin perheriita. Riidat käydään enimmäkseen menneisyydestä puhuen. Niin kauan, kuin keskustelu pyörii ”whodunnit”-akselilla, se ei tule ratkeamaan, vaan on syyllistämällä lyömistä. ”Sinä et ikinä vie roskia! En muista koska viimeksi!” ”Silloinkin vein!” ”Yksi kerta! Aina muuten minä olen vienyt!” Ja niin edelleen.

Ainoa tapa rikkoa tämä alati syvemmälle sukeltava syöksykierre on tuoda keskustelu nykyisyyteen tai tulevaisuuteen. ”Ei sillä väliä, kuka teki ja mitä. Nyt minusta tuntuu pahalta ja epäoikeudenmukaiselta.” – paljon parempi. Tai ”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?” – samoin. Katsokaa, miten keskustelun painopiste siirtyy ja tulehdus helpottaa, kun menneisyys jätetään rauhaan.

”Hyvä on, mutta miten ratkaisemme tämän tulevaisuudessa?”

Toisin sanoen, haudatkaa kuolleenne älkääkä manatko niitä paikalle. Kalmojen paikka on maan uumenissa. Älkääkä missään nimessä esitelkö niitä vaikkapa potentiaalisille sijoittajille tai asiakkaille, ellei se uskottavuuden nimissä ole tarpeen.

Ulkomaista pääomasijoittajaa kiinnostaa, mitä tapahtuu jos hän työntää kolikkonsa tarjolla olevaan pajatsoon. Pajatso pitää saada näyttämään houkuttelevalta, hullunvarmalta ja uskottavalta tulevaisuudelta sen valossa, mitä hän tietää. Empivä asiakas pitää kävelyttää mielessään tulevaisuuteen, jossa tuotteen omistaminen on parempi kuin nykyhetki ilman sitä. Kun kirjoitat CV:tä ja työhakemusta, tai vaikkapa apurahahakemusta, yrität auttaa potentiaalista työnantajaa tai apurahan myöntäjää arvioimaan, onko näissä papereissa maalailtu tulevaisuus hyvä ja uskottava.

Jopa Aikakoneen mainos lupaa "fantastisen tulevaisuuden kokemuksen".

Jopa Aikakoneen mainos lupaa ”fantastisen tulevaisuuden” kokemuksen.

Mutta jos tulevaisuudesta puhuminen on niin hyvä juttu, miksi sitä kutsutaan “paskan puhumiseksi”? Koska sitä ei ole vielä tapahtunut. Ja koska te hyvät ja suoraselkäiset ihmiset olette totuuden rakkaudessanne jättäneet tulevaisuudesta puhumisen petollisten roistojen käsiin. Meidän pitää erotella hyvä retoriikka pahasta retoriikasta, myös tulevasta puhuttaessa.

Hyvää verbaalista lannoitetta on nimittäin sellaisen tulevaisuuden maalaaminen, johon itsekin uskot ja hyvin perustein. Et lupaa valheita, vaikkei kristallipalloa olekaan.

Paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa.

Sen sijaan paha tunkiolausunta on aidosti vahingollista, ja se on hyvä tunnistaa kuuntelijan ominaisuudessa. Se on syy, miksi roska myy, ja miksi pahimmillaan organisaatioille vahingolliset ihmiset usein etenevät niin helposti yrityksissä ja virastoissa. Lipevä paskanpuhuja pursuaa ideoita, ehdotuksia ja suunnitelmia. Hän saa puheillaan muut elämään ruusuisessa mielikuvitusmaassa – juuri riittävän kauan, että saa seuraavan ylennyksen. Varsinaiset työnsä hän saattaa hyvinkin sössiä, tunaroida tai laiminlyödä täysin.

Tai sitten sinulle myydään mielikuvaa itsestäsi timmin fittinä sporttihirmuna, jonka perään kaikki kuolaavat. Kunhan ostat tällaisen kuntoilulaitteen kotiin. Helppoa kuin synnytys, vain senttiä vaille tonni! Vain kallis laite, jonka laadusta ei ole takeita, ja jonka päivittäinen käyttö tulee edellyttämään sinulta poikkeuksellista tahdonvoimaa. Aivan kuin sängynalus ei olisi jo muutenkin tukossa roinaa, samoin kuin tulevaisuutesi hyviä, mutta epärealistisia aikeita.

Katsokaapa miten tämä toimii politiikassa. Tulevaisuus myy sielläkin, joko pelottelun tai toivekuvien muodossa. Menneestä poraaminen ei vain tuo ääniä, uskokaa nyt jo. Se on tulevaisuus, jonka ihmiset haluavat ostaa.

Puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka.

Jos olet pelastamassa Suomen tulevaisuutta hienoilla innovaatioillasi, tee siis näin: puhu tulevaisuudesta. Taluta meidät sinne, kerro meille miksi se tulevaisuus on niin kaunis paikka. Anna meille syy kulkea sinne, ja osoita meille tie. Ketään ei kiinnosta tekniset yksityiskohdat siitä, mitä olet tehnyt tähän mennessä – ei, paitsi silloin, kun puhe haiskahtaa liikaa, ja uskottavuutta pitää puntaroida ansioita vasten. Mutta ensin tarvitsemme tulevaisuuden, johon uskoa ja haluta.

Ai niin, ne radio-ohjattavat kumioravat. Eivät varsinaisesti liittyneet aiheeseen mitenkään, mutta voisin kuvitella, että niistä saa ainakin hemmetin paljon kiinnostavamman hääpuheen aikaiseksi kuin nekrologia ennakoimalla.

Markus Neuvonen  on Puhujakoulun opettaja sekä Filosofian Akatemia oy:n tutkija-kouluttaja. Hän parhaillaan kirjoittaa kirjaa Päätä viisaasti, joka käsittelee kaiken muun ohesa argumentaatiivisen ajattelun ja keskustelun hyödyistä (ja haitoista) suhteessa päätöksentekoon.

 

Lue myös: P.S., TÄSSÄ ON YKSI MAHDOLLINEN ESIMERKKI, MITEN VOIT TURMELLA ONNISTUNEESTI PIINAAVIMMAN HÄÄPERINTEEMME ja VOITTAMINEN: LUUSEREIDEN HOMMAA?

 

Seuraavat julkaisut 18.6:. Severi Hämäri, Roomalaisten rivot ja mieltä häiritsevät mielikuvat sekä mestarillisen muistin salaisuus ja 25.6.: Markus Neuvonen, ”Haluat siis neuvoa jotakuta? Tässä muutama vinkki!”