Määrittely

Retoristen vastakkainasettelujen ja konsensuksen aika?

— Severi Hämäri

Miten suhtautua vaalitulokseen? Onko tästä kaikesta puheesta ja puhkunasta tehtävissä yhteenvetoa?

Paljon puhutaan siitä, miten vaaleissa korostui vastakkainasettelut. Esimerkiksi Helsingin sanomien Nyt liitteen uutispäällikkö Jussi Pulliainen rupesi kuplanpuhkojaksi kirjoituksessaan ”Helsingin punasinivihreä kupla, tästä siinä on kyse”.

Toisaalla peruspopulisti korostaa sitä, miten ”kansa” äänesti jälleen kerran perussuomalaista. Mikä ihmeen ”kansa” — kyseessä on näissä vaaleissa PS:ää kannattaneet, jotka äänestävät PS:n ehdokasta. Ikään kuin olisi jokin ”epäkansa” joka äänestää muita puolueita! (Suosittelen myös kuuntelemaan Tiina Rosenbergin ja Oras Tynkkysen keskustelun populismista Radio Helsingin Vaalikahveilla.)

Haluaisin tässä kirjoituksessa (Tynkkysen tavoin) hieman kyseenalaistaa tarjottua näkökulmaa vastakkainasettelusta. Pulliainen, Timo Soini ja kumppanit mielestäni nimittäin puhaltavat ilmaa pienen pieneen näennäiskuplaan.

Ensinnäkin: On niitä arvoliberaaleja, jotka ovat tunteneet globalisaation tuomat haitat. On niitä, jotka ymmärtävät mistä PSn kannatus punkee. Ymmärtävät miksi maalla asuminen ja työnsaanti on haastavaa. Tietävät miltä tuntuu olla työtön ja köyhyysrajan tuntumassa. Osa heistä asuu maalla, osa kaupungissa. Ja silti ovat arvoliberaaleja.

Toiseksi: on arvokonservatiiveja, joilla on korkeakoulutus ja osaamista. Jotka ovat jos ei nyt osa, niin lähellä hipsteriskeneä. Jotkut heistä asuvat Puna- tai Munkkivuoressa. Joilla on ollut keskiluokkaiset vanhemmat ja ovat itse aina saaneet pullaa leipänsä päälle. Ja ovat silti arvokonservatiiveja. (Jos epäilyttää, suosittelen lukemaan Perussuomalaisten Nuorten puheenjohtajan Sebastian Tynkkysen Avoimen kirjeen Krista Kososelle.)


Voi olla, että jollakulla on pää  niin syvällä omien arvojensa syöverissä, että ei kykene ymmärtämään kanssaihmisen motiiveja äänestää sitä puoluetta, jota nyt sattui äänestämään.

Mutta suurimmalla osalla ei ole. Väitän, että Pulliainen hakee kirjoituksella  selitystä omalle pettymykselleen — omalle turhautumiselleen. Ja samalla hän venyttää kupla-metaforaa niin että se paukkuu ja ulvoo. Ei sitä oikeasti ole. On muutamia ääri-ihmisiä molemmin puolin, mutta he eivät edusta kokonaiskuvaa.

Ja on poliitikkoja — populistipoliitikkoja monesta puolueesta ja liikkeestä, jotka hyötyvät vastakkainasettelusta. He käyttävät ihmisten taipumusta kuvitella vastakkainasetteluja sinne, missä niitä ei ole.

(Esimerkkinä kyseenalaisuuden rajoilla liikkuvasta populismista mainittakoon PS:n Maahanmuuttopoliittinen ohjelma, jonka mahdollisista rasistisista piirteistä Ylen kioski haki selkoa: Rasistinen vai ei? Oikeusoppineet arvioivat perussuomalaisten maahanmuutto-ohjelman. Lisäksi kannattaa tutustua asianajaja Ville Punton kirjoitukseen Ajankohtaisia ulkomaalaisoikeudellisia asioita, jossa hän asiantuntevasti korjaa populistisia väärinkäsityksiä liittyen maahanmuuttoon ja lakiin.)

 Ja on poliitikkoja — populistipoliitikkoja monesta puolueesta ja liikkeestä, jotka hyötyvät vastakkainasettelusta. He käyttävät ihmisten taipumusta kuvitella vastakkainasetteluja sinne, missä niitä ei ole.


Mistä tässä kuplaretoriikassa on kyse? Kirjoitin tähän blogiin tammikuussa siitä, miten me ihmiset tarvitsemme yksinkertaistettuja luokitteluja maailman hahmottamiseen (Meistä suomalaisista ja noista putkimiehistä). Luokitteleminen tekee sosiaalisesta ajattelustamme tehokkaampaa, mutta myös summittaisempaa ja joskus erittäin harhaanjohtavaa sekä vaarallista.

Poliittisia stereotyyppejä sekä banaali nationalisismi...  Alex Federleyn pilakuva Velikulta-lehdestä, 1906.

Erinäisiä poliittisia stereotyyppejä sekä erittäin tuttu banaali nationalistinen symboli… Alex Federleyn mainio pilakuva Velikulta-lehdestä vuodelta 1906.

Vaarallisuus on monella tasolla. Luokitteleminen tekee meistä itsestämme sokeampia näkemään yksityiskohtia. Sen sijaan näemme lähinnä vain eroja eri ryhmien välillä ja samankaltaisuuksia ryhmien sisällä — vaikka itse asiassa samankaltaisuudet näennäisten ”ryhmien” välillä sekä erilaisuus ”ryhmien” sisällä ovat arvokasta informaatiota, joka herkästi ohitetaan täysin päätöksiä tehtäessä.

Vaarallista on myös leimaaminen — eli se, että jollekulle annetaan ryhmäidentiteetti. Leimaamisen voi tehdä joku toinen tai sen voi tehdä ihminen itse. Tällainen leimaaja ja määrittelijä sietäisi katsoa itseään peiliin. (Kirjoitin aiheesta aiemmin: Sähän et mua määrää).

Ryhmäidentiteetti saattaa nimittäin toimia kuin itseään toteuttava ennuste. Kun joku on leimattu huonoksi oppilaaksi, voi identiteetti muuttua opituksi avuttomuudeksi. Kun joku on leimattu ”persuksi” tai ”suvaitsevaistoon” kuuluvaksi, saattaa tämän mielipiteet kärjistyä ja pyrkiä asettumaan jonkin kuvitellun keskivertonäkökulman mukaisiksi. Tällöin katoavat jälleen yksityiskohdat ja maailma muuttuu mustavalkoiseksi.

Ryhmäidentiteetti saattaa nimittäin toimia kuin itseään toteuttava ennuste. Kun joku on leimattu huonoksi oppilaaksi, voi identiteetti muuttua opituksi avuttomuudeksi. Kun joku on leimattu ”persuksi” tai ”suvaitsevaistoon” kuuluvaksi, saattaa tämän mielipiteet kärjistyä ja pyrkiä asettumaan jonkin kuvitellun keskivertonäkökulman mukaisiksi. Tällöin katoavat jälleen yksityiskohdat ja maailma muuttuu mustavalkoiseksi. Kuvitellaan, että tällaisia identiteetteja vastaa jokin ihmistyyppi. Ja sitten sitä vastaa ihmistyyppi, koska me kuviteltiin se ihmistyyppi. (Tästä identiteettiin ja leimaamiseen liittyvästä mekaniikasta on kirjoittanut kanadalaisfilosofi Ian Hacking, jonka näkökulmasta saa hyvän katsauksen tästä HS:n tiedeartikkelista.)

Uskoakseni moni kristakosonen vain luulee elävänsä kuplassa. Hänelle on todennäköisesti kerrottu, että hän elää kuplassa. Että hän on tietynlainen vihervasemmistolainen ihminen, jonka tutuissa ei ole ketään joka äänestäisi perussuomalaista ehdokasta. Tai vaihtoehtoisesti hänen elämänpiirinsä on oikeastikin kapea, että hän on vain toisten ammattinsa edustajien kanssa tekemisissä — ja siinä tapauksessa hänen nostamisensa jonkin sortin ”kuplaihmisen” edustajaksi on enemmän kuin outoa. Sillä näitä näyttelijöitä, jotka mahdollisesti elävät samassa ”näyttelijäkuplassa” on todella vähän, eivätkä he todellakaan edusta mitään tyypillistä vasemmistolaista tai vihreää tai kokoomuslaista!

(Joka tapauksessa sanottakoon, että raju Krista Kososen kimppuun hyökkääminen hänen kommenttinsa takia on ollut kohtuutonta ja edustaa puolestaan kyvyttömyyttä ajatella asiaa hänen näkökulmastaan. Esimerkkinä kohtuuttomasta hyökkäyksestä vaikka Ilta-Sanomien Ulla Appelsin tarpeettoman tyly kirjoitus ”Tämä ei ole sinun Suomesi, Krista Kosonen”.)

Myös Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri vetosi leimaamista vastaan eilisessä facebook päivityksessään:

”Muuan asia eduskuntavaalien jälkitunnelmista. Mitä jos nyt kaikki yrittäisimme puolin ja toisin pidättäytyä toistemme asenteellisesta leimaamisesta puoluekannan perusteella, elimmepä sitten Suomen missä tahansa kolkassa, maaseudulla tai metropolissa, kylässä tai Kalliossa. Jos tämä vähän yli viiden miljoonan asukkaan kansakunta olisi kaupunki, se sijoittuisi väkiluvun perusteella hädin tuskin maailman viidenkymmenen suurimman kaupungin joukkoon. Näin pienen porukan ei kannattaisi tuhlata aikaa ja energiaa eri lailla ajattelevien ennakkoluuloiseen ilkkumiseen tai pöyristelemiseen. Puhutaan asioista asioina, lyödään ehdotuksia pöytään, väitellään niiden paremmuudesta, mutta yritetään kuunnella, mitä poliittisella vastustajalla on sanottavaa. Toisen ja toisenlaisuuden kunnioittamista peräänkuulutan. Ei mulla oikeastaan nyt muuta.”


Viime viikolla kirjoitin ironiseen sävyyn puolueista. Moitin vaalien alla käytyä keskustelua populistiseksi ja asiasisällöltään mitättömäksi. Nyt vaalien jälkeen sanon, että syypää sisällöttömyyteen oli paitsi Keskustassa, jonka poliittinen ohjelma oli epämääräinen — niin se oli myös muissa puolueissa, jotka eivät vaatineet keskustelun nostamista ylös pohjamudista.

(Myönnettäköön: paljon oli riviehdokkaita, jotka yrittivät nostaa keskustelun tasoa. Kiitos heille. Mutta kritiikissäni liikun puheenjohtajien tasolla. Heistä mielestäni todenteolla vain Arhinmäki yritti nostaa keskustelua asiakysymyksiin — tai siis tältä minusta näytti. Jos olen väärässä, laittakaa kommenttia.)

Asioita, joista olisi ollut syytä puhua, oli arvopohja. Suurin osa puolueista ajoi varsin samoilla arvoilla (esim. työ, koulutus ja säästeliäisyys). Miksi kukaan ei ottanut sitä esiin ja vaatinut arvojen uudelleen arviointia — kunnollista erottautumista puolueiden painotusten välillä? Toinen seikka olisi ollut talouspolitiikassa kaupungistuminen. Miksi pääkaupunkiseudun kehittäminen ja asumisen sekä joukkoliikenteen tomivuus ja hinta eivät nousseet avain aiheeksi? Tämähän on selkeä tulppa kansantaloudessa. Mutta ei, keskeiset sisältöasiat jäivät varjoon, kun puhuttiin siitä, että leikataanko nyt vai ensi viikolla sekä spekuloitiin venäjän uhasta sekä toiveajateltiin uusista tammikihloista, vetävästä ulkomaankaupasta ja halvasta sähköstä sekä tarttis tehrä jotain innovatiivista -asenteesta.

Mutta ei, keskeiset sisältöasiat jäivät varjoon, kun puhuttiin siitä, että leikataanko nyt vai ensi viikolla sekä spekuloitiin venäjän uhasta sekä toiveajateltiin uusista tammikihloista, vetävästä ulkomaankaupasta ja halvasta sähköstä sekä tarttis tehrä jotain innovatiivista -asenteesta.

Mistä sitten mainostetut erot puolueiden välillä syntyivät ennen vaaleja? Vaikea sanoa, mutta asiasisällön puute ja arvokeskustelun puute uhkaavasti korostaa vain jäljelle jäävää osaa, eli siltä miltä kukin näyttää: onko ne meikäläisiä vai heikäläisiä. Tämä on populistinen tapa tehdä politiikkaa ja se, mitä se merkitsee suomalaiselle demokratialle, jää nähtäväksi.

Asiasisällön puute ja arvokeskustelun puute uhkaavasti korostaa vain jäljelle jäävää osaa, eli siltä miltä kukin näyttää: onko ne meikäläisiä vai heikäläisiä. Tämä on populistinen tapa tehdä politiikkaa ja se, mitä se merkitsee suomalaiselle demokratialle, jää nähtäväksi.


Lopuksi sanottakoon, että en osaa vastata esittämiini kysymyksiin: ”Miten suhtautua vaalitulokseen? Onko tästä kaikesta puheesta ja puhkunasta tehtävissä yhteenvetoa?” Kysymys vaaleista ja vaalipuheista ja puolueista on liian moniulotteinen.

Haluan sanoa, että ymmärrän kaikkia, jotka äänestivät Perussuomalaisia. Ja ymmärrän kaikkia, jotka äänestivät Vihreitä, Keskustaa, Kokoomusta, RKP:tä, Vasemmistoa, sekä Kristillisdemokraatteja. Ymmärrän myös kaikkia, jotka äänestivät puolueita, jotka eivät päässeet eduskuntaan. Sekä ymmärrän kaikkia, jotka eivät äänestäneet. Ymmärrän heidän motiiveitaan ja tavoitteitaan sekä niiden puutteita.

Me olemme kaikki loppujen lopuksi varsin samanlaisia. Ihmisiä, joiden täytyy keksiä, miten tulevaisuuden epämääräisyys ja kaikki tämä radikaali epävarmuus on siedettävissä. Kuplista puhuessa ja niitä kuvaillessamme otamme käyttöön populistin (puoluekorttiin katsomatta) meille syöttämän ajatuksen, joka alkaa elämään kuin virus aivoissamme. Kohta olemme kaikki hänen kaltaisiaan — pikkupopulisteja.

Suomenamerikkalainen ystäväni Judy tapasi sanoa, että ero aikuisen ja lapsen välillä on siinä, että aikuiselle ei pidä mennä sanomaan mita saa tai ei saa tehdä. Sen sijaan aikuiselle — toisin kuin lapselle — saa nauraa, kun se on tehnyt mitä tuli tehneeksi.


Ps. Lisää parasta saatavilla olevaa vaalipuheiden retoriikkaanalyysiä annan  Aristoteleen Kantapään uunituoreessa jaksossa ”Vaalikampanjoiden retoriikka” (Pasi Heikura haastattelijana, Ylen 1). (Lisäksi: Eduskuntavaaleissa puolueiden syvälliset viestit hukkuivat pintapuoliseen samankaltaisuuteen.)

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa filosofian alalta.

Hämäri kirjoittaa myös kaksikielistä akateemista blogia Dares in Philosophy and Language, ja on aktiivinen somessa twitter.com/severihamari ja facebook.com/K.Severi.Hamari.

Sähän et mua määrää — Määritelmistä, leimaamisesta ja kiusaamisesta?

— Severi Hämäri

Viime viikolla satuin kuulemaan lauseen: ”Severi, mä luulin, että sä olet nöyrä.” Ironinen lausahdus sai minut paitsi huvittumaan niin myös pohtimaan, millä tavoin oikeastaan toisiamme määrittelemme.

Monet puhujat käyvät määrittelemään, kun haluavat viedä keskustelun suuntaa kuin härkää nenäkorusta. Ja joskus jopa, jotta vältettäisiin itse asiasta keskusteleminen: aiheen sijaan puhutaan siitä, mitä sanoja käytetään — tai miten niitä käytetään.

Toisinaan taas määritellään niin maan perusteellisesti, että määritelmä hoitaa leimakirveen virkaa. Määritelmillä kiusataan.

Määritteleminen retoriikassa on totisesti eri juttu kuin sanakirjoissa. Tässä kirjoituksessa tartun lyhyesti, ja hieman satunnaisesti valikoiden, kolmeen retorisen määrittelemisen puolista: määrittelijän likaiseen strategiaan, keskustelun kehystämiseen sekä määritelmällä leimaamiseen ja kiusaamiseen.

 


Neljän kohdan retorinen death punch

Esimerkkinä on tarina, jossa henkilöiden nimet on vaihdettu viattomien suojelemiseksi. Tarina alkaa syyttäjän sanoin: ”No niin Herra Karhu, te varastitte hunajan. Jäitte kiinni sormet tahmeina!”

Määrittelijän likaiseksi strategiaksi eli four point rhetorical death punchiksi voidaan kutsua seuraavaa neljän kohdan muistilistaa:

1. Tukevatko jotkin tosiseikat näkökantaasi? Jos niistä on hyötyä ja ne vaikuttavat vakuuttavilta — käytä niitä. Jos ei, siirry seuraavaan kohtaan.

”Herra tuomari, asiakkaani oli ollut askartelemassa teille tätä kaunista pöytäkoristepöllöä ja hänen kätensä olivat tahmeat liimasta…”

2. Mitä sanoja vastapuolen argumentissa oli? Voitko ottaa jostain niistä kiinni ja antaa sille vaihtoehtoisen määritelmän? Veisikö tämä määritelmä keskustelun sellaisille urille, joista on sinulle hyötyä? Jos näin on, anna määritelmä. Jos ei, siirry seuraavaan kohtaan.

”Varastamisella voidaan tarkoittaa montaa asiaa. Herra Karhu ei varastanut hunajaa, jos varastamisella tarkoitetaan pahantekoa. Hän vain halusi varmistaa, että hunaja ei ole vaaraksi muille.”

3. Voitko kyseenalaistaa vastapuolen argumentin merkityksellisyyden? Näyttääkö se vakuuttavalta, mutta itse asiassa se ei ole? Tai voitko saada sen näyttämään merkityksettömältä? Usein pelkkä kyseenalaistaminen pelaa sinulle aikaa. Jos tämä ei kuitenkaan onnistu, siirry seuraavaan kohtaan.

”Onko varastaminen nyt niin vakavaa. Kaikkihan me varastetaan kaiken aikaa… jotain pientä nyt ainakin. Syyttäjäkin varastaa koko ajan minun ja tuomarin sekä syytetyn arvokasta hunajansyöntiaikaa. Herra Karhulla sattumoisin on purkillinen hunajaa mukanaan…”

4. Kiellä koko keskustelun merkityksellisyys. Väitä vaikka, että koko juttu on asian sivusta. Tai että keskustelijoilta puuttuu tarvittava päätäntävalta tai asiantuntemus. Mitä vain, jotta voit pakata tavarasi ja juosta karkuun.

”Herra tuomari, te olette pöllö, teillä ei ole mitään oikeutta tuomita karhuja! Mistä me muut eläimet mitään karhujen elämästä tiedämme?”

Tämä strategia, kuten edellä näkyy, on epätoivoisia tilanteita varten. Esimerkiksi Paavo Väyrysen kerrotaan soveltaneen taktiikkaa menestyksekkäästi ns. Vladimirov-kirjejupakassa. Väyrynenhän välttyi syytteiltä maanpetoksesta.

Strategia on myös erittäin tehokas tiukkojen tilanteiden ulkopuolella. Lisäksi usein ei tarvitse mennä kuin toiseen askeleeseen asti. Kun keskusteluun tuo kysymyksen siitä, mistä itse asiassa puhutaan — lähtevät muutkin määrittelemiseen riemulla mukaan. Tästä alkaa väittely siitä, mitä termejä käytetään ja mitä kukin niillä tarkoittaa.

Pian alkuperäinen kysymys on täysin unohtunut ja kaikki loppu on semantiikkaa.

Epäillyt 2 --- Kuka varasti hunajan?

Epäillyt 2 — Kuka varasti hunajan?

 


Isot kehykset

Määrittelijä lähtee metsästämään isoa kalaa, kun hän freimaa, eli kehystää uudelleen. Kehystämisessä määritellään koko asetelmaa. Eli ei lähdetä väittelemään asiasta ennen kuin se on asetettu niin, että siitä on mielekästä keskustella (ainakin toisen osapuolen näkökulmasta). Kehystys on siis vastaus kysymykseen: mistä me oikeasti — siis ihan aikuisten oikeasti — puhumme?

Mutta kuinka? Pohdi, mistä asioista ollaan kiistelemässä. Mitkä niistä ovat tärkeimmät sinulle? Voisiko keskustelun keskittää näihin (sinulle) tärkeisiin kysymyksiin?

Seuraavaksi mieti, miten yleisö (se taho, joka asiasta päättää — eli esimerkiksi äänestäjät, tiimi, asiakas) esittäisi saman kysymyksenasettelun. Minkälaisia ilmaisuja he käyttäisivät? Mitkä olisivat ne tavat, joilla he asettaisivat asioita vastakkain? Esitä asia niin, että mahdollisimman monet näkevät sen itselleen merkityksellisenä.

Ja vielä, esitä asiasi tulevaan liittyvänä kysymyksenä. Miten me ratkaisemme tämän jatkossa? Siirryt tällöin syyttelystä paljon mielenkiintoisempaan keskusteluun kaikkien kannalta. (Markus Neuvonen tulevaan suuntautumisesta Mestaripuhujassa.)

”Mistä olemme keskustelemassa? Olemme keskustelemassa siitä, miten hunajaa olisi syytä säilyttää. Emme tarvitse tässä syyllisiä, vaan meidän on mietittävä, kuinka ratkaista tämä isompi ongelma. Se on meidän kaikkien vastuu.”

 


 

Mitä kaikkea voidaankaan siis määritellä?

Tyypillisimmin uskomme määritelmien koskevan lähinnä sanoja ja käsitteitä. Kysymme, mitä tarkoitat kun sanot noin? Ja odotamme määritelmää. ”Kun sanoit, että tassut olivat tahmeat, mitä tarkoitit ’tahmealla?’ Minusta jokin on tahmea, jos siihen tarttuu paperi kiinni…”

Määritelmän ei tarvitse pysähtyä sanoihin.

Mutta määritelmän ei tarvitse pysähtyä sanoihin. Määrittelijä voi esimerkiksi tarjota määritelmää antaakseen jonkinlaisen uuden nimen puheenaiheelle: sanan, joka sitten ikään kuin ottaa alleen koko keskustelun: ”Mistä me oikein puhumme? Tämä ei ole oikeudenkäynti. Täällä näyttömöllä sanaillaan, ja yleisö ei osaa käyttäytyä. Tämä on farssi.”

Näin määritelmä siis on käännetty päälaelleen. Siitä tulee leimaamista.

 


 

Määritelmät, leimaaminen ja kiusaaminen

Vastaavasta on kyse, kun henkilöä määritellään. Ja tämä on — toisin kuin likainen strategia sekä freimaaminen edellä — vakava asia.

”Sä olet aina tollainen!” ”Sä olet sellainen myöhästelijä!” ”Sä et ole vastuunkantaja!” ”Sinähän olet runoilija.” ”Sä olet herkkä.” ”Sinä et olekaan nöyrä…” Nämä ovat määritelmän soveltamista: sanotaan, että olet sellainen ja sellainen — nämä ehdot kuvaavat sinua.

Henkilön määritteleminen voi olla psykologisesti tehokas strategia.

Henkilön määritteleminen voi olla psykologisesti tehokas strategia. Se on salakavalan usein huomaamaton ja huomiota vailla käytetty. Määrittelijä antaa itsestään kaverista huolestuneen ihmisen kuvan ja usein uskoo siihen itsekin. Tämä strategia onkin eettisesti epäilyttävä juuri sen salakavaluuden ja tehokkuuden vuoksi. Mutta mistä tämä juontuu?

Venäläinen kasvatuspsykologian edelläkävijä, legendaarinen Lev Vygotski (1896-1934) ja häntä ennen Sveitsiläinen kehityspsykologi Jean Piaget (1896-1980) kehittivät teorioita siitä, miten lapsi sisäistää ulkoiset suhteet, varsinkin häntä hoivaavan vanhemman taholta. Nämä suhteet muuttuvat, teorioiden mukaan, hänen henkilöpsykologiakseen.

Vygotski kiinnitti erityisesti huomiota kieleen, siihen miten lapsen kanssa käydyt keskustelut muuttuvat tämän ajatteluprosesseiksi. Näin vanhemmat määrittelevät lastaan, ja tämä puolestaan sisäistää määritelmät osaksi itseään. Tämä on teorian mukaan luonnollinen ja välttämätön osa ihmisen kehitystä. Ja se luo vanhemman sekä muiden aikuisten vastuun lapsen kanssa käydystä kommunikaatiosta.

Tästä syystä opettajia koulutetaan olemaan herkkiä oppilaille annetun palautteen suhteen. Arvioinnin tulee koskea tehtyä työtä, ei oppilaan persoonaa ja persoonallisuutta — sillä tämä on taipuvainen sisäistämään saamansa määritelmät. Lapsi tai nuori voi omaksua käsityksen kykenämättömyydestä oppia jotain ainetta, koska sisäistämisen myötä hänen minäkuvaansa sisältyy perätön luulo kyvyttömyydestä tähän oppiaineeseen. Vastaava pätee lasten väliseen kiusaamiseen, jossa lapset määrittävät toisiaan käyttäen leimaavia sanoja.

Kun aikuinen rupeaa toista määrittelemään, tapahtuu useita asioita, jotka ovat mielestäni sopimattomia.

Myös silloin, kun aikuinen rupeaa toista määrittelemään, tapahtuu useita asioita, jotka ovat mielestäni sopimattomia. Ensinnäkin määrittelijä ottaa vanhemman roolin ja pyrkii näin osoittamaan valta-asemaansa. Toiseksi, mitä oikeutta hänellä on määrittää toista ihmistä, eli kertoa hänelle, mitä hänen tulisi itsestään ajatella. Tällainen on oikeutettua vain kyseisen harkintavaltaisen aikuisen omalla luvalla. Näin esimerkiksi psykoterapioissa tehdäänkin — ja huomattavasti herkemmin ja eettisemmin kuin kapakkakeskusteluissa tai työtiimin kokouksissa.

Kolmanneksi, mistä tämä määrittelijä edes tietää, mistä puhuu? Tunteeko hän sinut tarpeeksi hyvin, että voi tarjota sinulle kyseistä leimaa? Neljänneksi, mitkä ovat hänen tavoitteensa määrittelylle? Onko määrittelyn tarkoitus nostaa esiin jotain sellaista, jota et tiennyt itsestäsi ennemmin? Vai onko sen tarkoitus hämmentää ja kaapata tilanne haltuun? Olla hiljentämisen ja jopa kiusaamisen väline? Näinhän lapset käyttäytyvät leikkikentillä (jos heitä ei ole paremmin opetettu): lyövät leimaa otsaan.

Siksi sanon, että kenelläkään aikuisella ei ole velvollisuutta kuunnella hänen persoonaansa sörkkivää määrittelijää.

 

Kuva Juhani Yli-Vakkuri

Severi Hämäri

— Severi  Hämäri on Puhujakoulun vastuuopettaja, retoriikan, matematiikan ja filosofian opettaja sekä tohtorikoulutettava. Hän valmistelee väitöskirjaa kielenfilosofian alalta.